Kirjan vuosi 2015

Vuosi 2015 oli teeman mukainen, taisin tehdä henkilökohtaisen lukuennätykseni: 170 luettua kirjaa, joista 106 kotimaista ja 64 ulkomaista. Fiktiota 135, loput muistelmia ja tietokirjoja. Vuonna 2015 julkaistuja kirjoja oli 116.

Blogini on siis hyvin uutuus- ja kotimaisuuspainotteinen. Hieman harmittaa, kun vanhempia hyviä kirjoja jää lukematta, samoin kirjoja maailmalta, mutta en vain millään malta olla tarttumatta suomalaisiin uusiin houkutuksiin. Linja tuskin muuttuu.

Luettavani haen pääosin kirjastosta; loistavan Helmetin ansiosta uutuudet ovat saatavilla nopsaan, kun varauksen tekee ajoissa. Lukukappaleita olen saanut kustantajilta parikymmentä, joista kaikista en ole blogannut. Joitakin kirjoja olen ostanut, joitakin lainannut kavereilta.

Lukuhaasteita kirjablogeissa riittää, kuten Haastavaa lukemista -blogi kertoo. Onneksi, sillä niiden myötä tulee luettua myös sellaista, mikä muuten jäisi huomioimatta. Innolla haasteita aloitan, mutta tuppaavat unohtumaan matkan varrella. Näin kävi myös Elämäkertahaasteelle ja sen minihaasteille: ekassa minissä keulin, sitten hiipui. Kuitenkin luin 12 elämäkertaa vuoden aikana, ei huono! (Itse asiassa luin niitä enemmän, mutta 12:sta on postaus.)

Janne Virkkunen: Päivälehden mies
Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti
Pekka Nykänen ja Merina Salminen: Operaatio Elop
Touko Perko: Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A.I. Virtasen elämäntyö
Tuula Korolainen, Riitta Tulusto: Monena mies eläessänssä. Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. (minihaaste: historiallinen henkilö)
Sakari Virkkunen: Mannerheimin kääntöpuoli (minihaaste: politiikko)
Antti Vihinen: Minä ja Mozart (minihaaste: taiteilija)
Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga
Eva Wahlsten: Rajoilla
Paula Tilli: Toisin - minun Asperger-elämäni
Ritva Sarkola: Kivinen enkeli
Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika

Vuosi alkoi Anni Polvan syntymän satavuotistempauksella. Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteessa selätin Alastalon salissa. Tästä olen aika ylpeä, ja lukukokemus oli vertaansa vailla, suosittelen kaikille paljon lukeville! Seuraava klassikkohaaste rävähtää ruutuihin 31.1.2016, ja siinä aion päästää itseni helpommalla, Oscar Wilden ja Dorian Grayn muotokuvan myötä.

Kirjamessut olivat totuttuun tapaan vuoden kohokohta. Kolmen päivän ankara uurastus sisälsi muun muassa Jari Tervon tapaamisen, Merete Mazzarellan kättelyn ja muita mukavia hetkiä. Raportti ekasta päivästä tässä, seuraavat tässä. Ja etkotkin olivat kivat!

Tunnustuksia blogille: Liebster Award bloggarikollegalta ja Me Naiset -lehden nosto elokuussa. Kiitos! Toivon ennen kaikkea saaneeni kirjan lukijan käteen, tai ainakin kiinnostusta aikaan.

Lukutilastoista vielä: Naiskirjailijoiden kirjoja olen lukenut 87, mieskirjailijoiden 76. Aika tasan menevät joka vuosi. Kokonaislukumäärän kasvu selittyy sillä, että olen katsonut entistäkin vähemmän telkkaria, en periaatteellisista, vaan teknisistä syistä. Nimittäin laitteiden kanssa kävi niin, että kun jotain uusittiin, jokin ei sopinutkaan yhteen jonkin kanssa jne. - pitkä juttu, jonka lopputuloksena katosi mahdollisuus tallentaa ohjelmia, kuten ennen paljon tein. Enkä ole saanut laitetuksi nettiyhteyttä telkkariin, joten olen katsonut vain suorana tai dvd:ltä ne vähät, mitä olen katsonut, pari Siskonpetiä läppäriltä. Ensin olin kauhistunut, mutta äkkiä totuin, ja enää ei edes ole kiire uusia tekniikkapuolta; mietin, tarvitsenko todella, kun kirja aina voittaa arpomisen tuijottelun ja lukemisen välillä. Aina. No, hyviä sarjoja kaipaan, joten jossain vaiheessa täytyy laitteet saada ajan tasalle. Mutta hötkyilemättä.

Itse asiasta eli kirjoista: kokonaisuutena vuosi oli tasaisen hyvä, joskaan ei aivan yhtä pakahduttava kuin edellinen. Parhaimpien kolmen valinta ei ole helppoa, sillä monia tasaveroisen erinomaisia tulee heti mieleen. Mutta näistä lisää 13.1. kun julkistan omat ääneni Blogistania-äänestyksessä, jossa kirjabloggaajat valitsevat vuoden 2015 parhaat kirjat.

Tämä on vuoden 144. postaus, ja kirjavuosi on nyt paketissa. Täällä edellisen vuoden 2014 kooste.

 Ensi vuonna eli huomenna aloitan Asko Sahlberg -tykityksen blogiin; kolme kirjaa odottaa, ja aloitin jo yhden iltapäivällä ja jatkan varmaan illan ja yön mittaan, minkä kuohuvilta ehdin. Tästä ei ehkä ihan tauotonta maratonia synny, mutta vähän sinne päin, yhden lempikirjailijani kunniaksi.

Upeaa uutta vuotta, kirjanystävä!


P.S. Edit: Ihan unohdin yhden hyvin tärkeän kirjallisen jutun: kirjalliset kakut! Joilla yllätin muutamia kustantajia sekä Kantsun kirjastoa. Bonustyttäreni eli HerkkuKeiju tekee kirjakakkuja tai kuppikakkuja, millä vain syötävällä kirjalla. Tai "tavaroilla". Katso itse, upeita! Ja maistuvia!

FB: https://www.facebook.com/herkkukeiju/

Andres Neuman: Vuosisadan matkustaja

Jouluviikolla lukuvuorossa oli kaksi kirjaa, joista kumpikaan ei ollut nopeasti lukaistava eikä keveä sen enempää sisällöltään kuin fyysiseltä painoltaan. Hölmöt valinnat risaiselle, sukuloinnin, säntäilyn ja jatkuvan paikanvaihdon viikolle! Antisankarista jo kerroin. Toinen on Vuosisadan matkustaja, Keltaisen kirjaston uusin, yli 600-sivuinen järkäle.

Aah, kyllä nautin, kun vihdoin pääsin sen kanssa rauhassa aikaa viettämään. Alussa olin tuskastua - joulustressi varmaan - ja harkitsin jo keskeyttämistä, kun alku tuntui hitaalle ja puisevalle. Onneksi en lopettanut eikä moinen pian enää tullut mieleenkään, sillä viehättävä, puitteiltaan menneen maailman aikainen mutta sisällöltään ajaton tarina vei mukanaan.

Herr Hans matkustaa paljon, se on suorastaan hänen elämäntapansa. 1800-luvun alussa matkanteko tapahtui hevosilla ja vaunuilla. Kun Hans Saksassa työmatkallaan Dessauhun joutuu yöpymään Wandernburgissa, hän vuokraa huoneen vain yhdeksi yöksi. Ja sitten sitä seuraavaksi. Ja seuraavaksi. Ja... Kaupunki pitää hänet ihmeellisesti otteessaan. Vaikka Hansin mielestä sen kadut vaihtavat öisin paikkaa - ehkä jopa koko kaupunki (nimensä mukaisesti?), sillä sitä ei kartoista löydy.

Hans ystävystyy vanhan posetiivarin kanssa, jonka iätön viisaus tekee mieheen vaikutuksen. Samoin tekee Sophie-neiti, joka pistää Hansin pään sekaisin, mutta on kihlattu toiselle. Sophien salongissa kokoontuvat kaupungin kirjaviisaat kerran viikossa keskustelemaan filosofiasta, politiikasta ja kirjallisuudesta. Siellä Hans tutustuu paremmin kaupunkilaisiin, kuten leskeksi nuorena jääneeseen Alvaróon, jonka kanssa ystävystyy. Alvarókaan ei tunnu pääsevän irti kaupungista, vaikka vaimo, joka sai hänet sinne muuttamaan, on jo kuollut. Salongissa Hans saa myös tilaisuutensa tehdä vaikutuksen Sophieen.

Työkseen Hans itsekin kirjoittaa ja kääntää. Ja saa siihen tarinan myötä yllättävän kollegan... Mutta aivan kuin matkustaminen - lähtemisen ja jäämisen vaikeudet ja ilot - koukeroiset ihmissuhteet, filosofia ja kirjat eivät vielä riittäisi sivujen täytteeksi, mukana on myös rikosten ketju, jota kaupungin poliisit Glück ja Glück asiantuntevasti selvittävät.

Salonkilaisten sekä Hansin ja Sophien keskinäiset keskustelut kirjoista ja runoudesta ovat hämmästyttäviä: he vaikuttavat tuntevan kaiken, ja etenkin Hans monella kielellä. Jos itse tuntisi osankaan noista klassikoista, lukukokemus olisi varmasti vielä antoisampi. Erityisesti kääntämisen olemuksesta käydyt keskustelut ovat kiehtovia. Vaikka osa jutusteluista tuntui kärsimättömästä nykyihmisestä nipottavalta sanojen ja merkitysten kääntelyltä ja väittelyn vuoksi saivartelulta, kuvattu kanssakäyminen on uskottava harrastus juuri tuolle seurapiirille.

Vanhanaikaisen hitaasti koukuttava tarina tehosi: mitä pidemmälle kirja eteni, sitä kiihkeämmäksi kävi lukutahti. Jännitti kihelmöivästi, miten Sophien, Hansin ja muiden käy. Lopulta kirjelappuset sinkoilivat kuin sähköpostit tai tekstarit, kaupunkilaiset juorusivat, käänteitä tapahtui ja moni joutui miettimään suuntaansa uusiksi. Kuvio ja tunnelma rakentuvat suuresta määrästä sanoja ja ajatuksia kuin huomaamatta. Ensin ei tapahdu "mitään", kunnes tajuaa, että tapahtuu "kaikkea". Hienoinen maagisuus antaa lisäväriä seepiansävyiseen ja vanhan paperin tuoksuiseen mutta eläväksi ja vaikuttavaksi nousevaan tarinaan.

Kirjan alkulukuihin pääsee tutustumaan Googlessa.

Kenelle: Vanhanaikaisen romaanin etsijälle, kirjapuheen ystäville, klassikkorunoutta ja filosofiaa tunteville, hitaasti vieteltäville.

Muualla: Tavattoman viehättävä --- klassikkojen tunnelmaa henkivä, kuvailee Kaisa Reetta T. Älykäs romaani, sanoo Ulla. Klassikko jo syntyessään --- renesanssiromaani, kuvaa Omppu. Postmoderni romaani, jonka kerronta vetää ja kieppuu, sanoo Lumiomena.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja. Käännös: Tarja Härkönen. Tammi 2015. Kansi: Eevaliina Rusanen

Antisankari

Kitkerähuumorinen Antisankari kertoo kahdesta ideologioiltaan vastakkaisesta maasta, Utopiasta ja KoroNovosta, maapallolla jossain ei-niin-kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, kun väkiluku on ylittänyt 9 miljardin rajan. Utopiassa kaikkien perustarpeet tyydytetään valtion toimesta, kulutusta vastustetaan, luontoa kunnioitetaan ja pelastetaan kaikin tavoin, kun taas KoroNovossa jyllää kaupallisuus.

Utopiaa ihaillaan myös KoroNovossa luonnon säilyttämisen ja ideaalisen elämäntavan mallimaana. Siksi ei herätä liian suurta ihmetystä, että utopialainen valokuvaaja Antti Sankari saa kutsun KoroNovoon pitämään puheen ympäristöseminaariin, camera obscura -menetelmästä. Toimittaja Lia pääsee/joutuu tyttärensä, ankaran ekofasisti-Meteoran kanssa jutuntekomatkalle mukaan. 

"En hyväksy viihdematkustamista, mutta tämä on työmatka", toteaa 14-vuotias Meteora päiväkirjassaan.

Kaikkea ohjaa ja valvoo suuri Hän. Itsensä avarakatseiseksi älyköksi katsova toimittaja Tzal valitaan Antin vastaanottajaksi, mutta hukkaa tämän kännipäissään.

KoroNovon cityhipit palvovat utopialaista yhteiskuntaa ja hukuttavat Antin ylistyksiin.

"Antin ei tarvitse ottaa kantaa mihinkään, kysymykset vyöryvät hänen ylitseen, muuttuvat ennakkokäsityksiksi ja uskomuksiksi, ihmeellistä kuinka nämä - aikuiset - ihmiset uskovat tarinoihin ikuisesta päivästä, autuudesta ja onnesta, ihmisten pitkästä iästä (johtuneeko se ilmastosta ruokavaliosta tai elämänfilosofiasta vai onko kyseessä edellämainittujen summa?) ja vuodenkiertoon sidottujen taianomaisten rituaalien yhteistransseista. He ovat tietävinään kaiken. Kunnes joku jää odottamaan vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, millaista siellä Utopiassa oikeasti on. Ja Antti Sankari sanoo, että päin persettä, kaikki. Ei, se ei voi olla totta! Utopiassa aurinko paistaa talvellakin, ei ole rahaa eikä orjatyötä ja silti jokaisella on kaikki tarvittava, leipää ja katto pään päällä! Niin, Antti ei vastaa, leivässä hometta ja katossa reikä. Typerykset!"

Salmelan teksti on terävän sujuvaa, ja sen lauseista moni kelpaisi komeaksi sitaatiksi seinälle tai t-paitaan, mutta helposti lukaistavaa se ei ole. Siihen on keskityttävä tarkoituksellisen intensiivisesti, muuten ajatus karkaa omille teilleen, näin kävi ainakin minulle. Vanha kunnon sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on saanut lisähöystettä ylenmääräisestä ympäristötietoudesta ja yksilön ikuisesta varmuudesta siitä, että juuri hän itse on oikeassa ja että tarkoitus pyhittää keinot.

Kiinnostusta pitää yllä graafinen leikittely: taitossa on käytetty runsaasti erilaisia tekstityyppejä ja omintakeisia asetteluja. Lehtiartikkelit, kirjeet ja kollaasit särmittävät perusproosamuotoa. Meteoran päiväkirjasivut jäljittelevät käsinkirjoitusta, ja ideologioita korostaa jatkuva mainostulva, maan mukaan vastakkaisin viestein. Oikolukijan painajainen, ja hienosti siitä on selvitty. Ei sillä, että Teoksen kirjoissa virheitä yleensäkään olisi.

Vaativuutta lisää tarinan synkeä, jopa katkera perussävy ja se, ettei lukija voi ottaa puolta tai eläytyä kehenkään, sillä molemmat yhteiskuntavaihtoehdot kuvataan epämiellyttäviksi ja tyhmien valintojen täyttämiksi, samoin henkilöt, joista kukaan ei herätä sympatiaa. Linkolamainen ajattelu saa perusteita.

"Ihminen on kaikista elämänmuodoista turhin, omaan turhuuteensa se myös häviää..."

Salmela kuvaa ihmisten perustarvetta ihanteisiin ja idoleihin sekä niiden varaan laskemisen vaarallisuutta. Aitoa sankaria tai pientä toivonkipinää kaipaisi, mutta:

"Kaikki, mihin me uskoimme, kaikki, mihin me pyrimme, kaikki mille annoin elämän  
                      pettää."

Huh. Tämän jälkeen valoisampaa luettavaa, kiitos. Salmelan esikoinenkaan ei ollut pelkkää päivänpaistetta, mutta sen perussävy oli toinen; nyt huumori on syvänmustaa ja joka taholle piikittelevää. Tosi-tv:n osallistujat nielevät paskaa, työelämässä harrastetaan työkiertoa, lihansyönti on rikos, rakentaminen turhake, toimittajat aivottomia marionetteja tai juoppoja. Ketään ei säästetä, armoa ei anneta. Silti - tai ehkä juuri siksi, että kaikki kuvattu on samaa typeryyttä - ei tarinasta varsinaisesti nouse mieleenjäävää pointtia tai vaikutusta, irvailun lisäksi.

Kenelle: Haastavaa tekstiä hakeville, graafisesta kokeellisuudesta pitäville, yhteiskuntakriitikoille, toimittajille, ekoajattelijoille, ihmiskunnan älyä ja tarpeellisuutta kyseenalaistaville.

Muualla: Omppu kuvaa tekstiä: "...pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää... sen vimmaisuus tuntuu hyvältä."


Alexandra Salmela: Antisankari. Teos 2015. Kustantajan lukukappale. Ulkoasu: Jenni Saari.

Mustat valkeat valheet

Ihmissuhteita ja rikostarinaa viihdyttävässä paketissa tarjoaa jälleen australialainen Liane Moriarty.

Hykerryttävä tarina vie lukijansa esikoululaisten vanhempien kiivaaseen kilvoitteluun siitä, kenen lapsi on lahjakkain - tai peräti erityislahjakas, mikä stressi vanhemmille (muka)! - kenen lapsen askartelutehtävä (äidin tekemä) on hienoin ja kuka äideistä on upein ja laihin.

Sellaista normaalia (?) vanhempien kanssakäymistä hyvällä asuinalueella, jonne Jane muuttaa poikansa Ziggyn kanssa. Ilman miestä, mikä seurapiireissä herättää uteliaisuutta. Onnekseen Jane tutustuu ensin Madelineen, joka uskaltaa uhmata jopa Renataa, esikouluäitien henkistä johtajaa, ja tutustuttaa tämän muihinkin, kuten Celesteen, jonka ulkonäkö saa useimmat naiset tuntemaan itsensä maan matoseksi, ainakin Janen.

Madelinella itsellään on ristinään ex-mies uusine vaimoineen, jotka päättivät muuttaa samalle koulualueelle omien lapsiensa kanssa. Celestellä on kuitenkin omat ongelmansa, Renatalla taas... No, salaisuuksia paljastuu itse kunkin perheestä viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtuu eräs kuolema ja poliisi alkaa selvitellä asiaa. Joka ei ole aivan helppo tehtävä.

Kuulusteltujen ja poliisien kommentteja on ripoteltu pikku hiljaa aukeavan kuvion välipaloiksi. Juoni kulkee sujuvasti ja herkullisesti naisten kanssakäymisen ja henkilökohtaisten asioiden kuvauksin, joihin tietysti liittyvät myös miehet. Hymyilytti monta kertaa, kirjailija osaa asiansa eikä tee jutusta typerää - vaikka aiheet huomioiden niin voisi helposti käydä - vaan suomii myös naisia surutta tarvittaessa.

Mainiota luettavaa vaikka joulunpyhiksi! Moriartyn edellinen kirja Hyvä aviomies keräsi myös kiitoksia.

Kirjan myötä toivottelen hauskaa joulua jokaiselle lukijalle! Ja jo pyhinä palaan itse blogin pariin.

Kenelle: Vaativille viihteennälkäisille, liikoja paineita ottaville äideille, statuskilpailulle naureskeleville.

Muualla: Teki hyvää, sanoo Salla, joka moitti kantta. Jännite säilyi loppuun asti, sanoo Nina, joka piti kannesta. Jopas koukutti, toteaa Tuijata.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet. WSOY 2015. Suomennos Helene Bützow.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

"- Aapo, apua! - Sinä koriset panssarivaunun alla. Sinun keuhkojesi päällä on kolmekymmentätuhatta kilogrammaa rautaa. Telaketju on murskannut rintakehäsi."

Se ei ollut panssarivaunu, vaan syöpä. Joka levisi Annassa lopulta joka paikkaan ja tappoi hänet, nuoren vaimon ja pienen Elsa-tyttären äidin. Aviomies Aapo joutuu kohtaamaan sairastumisen kaikki vaiheet, alun toivosta edistysaskelien ja takapakkien kautta siihen asti, kun on pakko myöntää, että mikään ei enää auta. Kun panssarivaunusta ei astu sotasankaria pelastamaan. Kun Annan laiva on jo ylittämässä omaa yksityistä valtamertaan, jonne Aapo ei pääse mukaan. Kun B-näytekin on ollut positiivinen. Kun ampumahiihtäjältä on kadonnut ase ja peliapuna on vain nigerialainen koripallovalmentaja.

"- Miten se paha sairaus on syönyt äidin keuhkot? - On vaan syönyt. Se ei pysty enää hengittämään. Nyt tässä käy niin, että me aletaan asua kahdestaan."

Ennen loppua sairaus rytmittää elämää, on se valmentaja, jonka oikkujen mukaan kaikki tapahtuu.

"Meille muuttaa vihamielinen osapuoli. Murhaaja, jota emme voi paeta. Yhtäkkiä meillä asuu sinä, minä, Elsa ja se. Se istuu ruokapöydässä. Se seisoo lelulaatikon vieressä. Se makaa vuoteessa meidän välissämme."

Aapo on raivoissaan, pettynyt ja lyöty. Hän ei voi pelastaa vaimoaan, mitä on vaikea hyväksyä. Oman surunsa keskellä Aapon pitää oppia hoitamaan asiat, jotka Anna hoiti aiemmin. Muistamaan lapsen valokuvauspäivät tarhassa, se, että joulukuusi pitää viedä roskiin joulun jälkeen. Tekee kipeää lukea Aapon tarinaa, sillä Lehtolan teksti on hengästyttävää, elävää ja tunnetta täynnä: raivosta rakkauteen, vihasta pelkoon, surusta avuttomuuteen.

Mutta kirja ei ole vain vakavaa tilitystä, vaan myös pikimustaa huumoria, sillä "...insinöörikoulutus ei varsinaisesti valmista kuoleman kohtaamiseen." Virkamiesten kohtaamiset ja asiointi kuoleman jälkeen vaikkapa lehtimyyjän kanssa, joka ei löydä koneeltaan vaihtoehtoa "kuollut" tilauksen peruuttamiselle, jopa naurattavat jos eivät itketä. Tai kun uskovainen käy kertomassa oven raosta, että jumala voi herättää kuolleet - Aapo toteaa jutun olevan tuubaa, josta Elsa kiinnostuu: miten sellainen puhallettava soitin voi herättää kuolleita? Lapsen kommentit ovat vilpittömiä, mutta tämä ehdottomasti ei ole Elsan tarina, vaan nimenomaan Aapon, aikuisen. Joka on hukassa ja ihmettelee, miten olla parisuhteessa, jonka toinen osapuoli on kuollut. Sillä eihän suhde katkea samalla sekunnilla.

"Kertoisinko siitä. mitä minulle merkitsit. Kuka sinä minulle olit. Ja miten vaikea on käsittää, ettet enää ole." 

Aapo suree, hoitaa Elsaa, yrittää tavata kavereita ja sukua ja kestää näiden tyrmistyksen ja appivanhempiensa surun. Suurin mylläys on kuitenkin äijämäisesti henkilökohtainen, vain oman pään sisällä. Aapo on suora käytännön mies, IT-työntekijä, joka myöhemmin töissä joutuu kurssille. Sitä vetää Veera, joka tuntee kurssinvetämiset niksit ja osallistujien maneerit. Sekä miesten. Aapo kiinnittää hänen huomionsa jo silloin.

"Kerrankin mies joka ei flirttaile, ei tilitä organisaationsa karmaisevaa nykytilaa eikä heiluttele autonavaimia mukarennosti. Se vain on. Pidän."

He tapaavat jonkin ajan kuluttua sattumalta uudestaan.

"Annan sen viedä. Sinun luoksesi se ei minua kuitenkaan vie."

Myös Veeran osuus on herkullista luettavaa kirjassa, joka on niin todentuntuinen, ettei mieleen kertaakaan juolahda, että luenpa tässä nyt hienosti tehtyä kirjaa. Elän tarinaa.

Lehtolan esikoiskirja on niin vakuuttava, että toivon hänen jatkavan kirjoittamista. Vaikken toivo yhtä rankkoja kokemuksia sen taustalle. Kirjoittajan ja kertojan lahjoja kuitenkin on.

Kenelle: niille, joita kuolema on hipaissut - en murhemässäilijöille. Heille, jotka miettivät, miten selvitä puolison kuolemasta ja heille, jotka ymmärtävät, että se voi tapahtua kenelle tahansa. Ja heille, jotka kestävät aiheen, mutta haluavat lukea hyvän kotimaisen tosipohjaisen romaanin, tästä ajasta.

Muualla: Kirja luikerteli Susalla jonnekin sydämen tienoille. Itkupainetta aiheutui Linnealle. Kauniisti ja kaunistelematta, sanoo Lukuneuvoja. Siina on Laura Lehtolan naapuri. Mutta se ei vielä kerro kirjasta, joka Main mukaan on yksi parhaita esikoisia tänä vuonna. Extempore listaa 7 syytä, miksi kirja kannattaa lukea.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015.

Kaivos, Oranssi maa

Kaivosaihe kotimaisilta tekijöiltä (ja muitakin yhtäläisyyksiä on):

Suomalaisten onnettomat kaivosviritykset - tai se yksi iso ja onnettomin - on virikkeenä dekkarille, joka punoo yhteen bisneksenteon, ympäristökysymykset ja nuoren journalistimiehen, Jannen. Jannen elämä ja työ kasvavat uuteen vaiheeseen, kun hän alkaa tehdä juttua kaivoksen tilanteesta ja julkisuudelta piilotetuista asioista.

Kiinnostava, ajankohtainen aihe. Tuomaisen ote uraa tekevän lehtimiehen, samalla nuoren perheen isän ja aviomiehen tuntojen kirjaajana on uskottava. Pidin herkullisista lehdenteon kuvauksista, juuri noin toimitustyön voi kuvitella toimivan. Hieman vähemmän uskottava on Jannen isän, Emilin, ura. Hän ei ole - omasta valinnastaan - nähnyt poikaansa 30 vuoteen, mutta palaa nyt Suomeen, perheyhteyttä kaivaten.

Kun Janne sohii muurahaispesää kaivoksella, odotin enemmän kuhinaa. Koska kyse on dekkarista, tapahtuu tietysti paljon kuolemista, mutta se jää etäiseksi (onneksi?). Juoni ei ole räjähtävä; alussa ehdin itse kuvitella paljon karmeampia kuvioita tapahtumien taustalle kuin lopulta paljastuu.

Tuomaisen tyyli on mukavan kertoileva, ironisine havaintoineen ja arkifilosofisine lauseineen:

"...farmariautoja, joissa kravatteihinsa kuristuvat myyntijohtajat tekstasivat rakastajattarilleen ja läikyttivät kahvia puvunhousuilleen" tai "Jos jokin idea on kaikkien mielestä hyvä, niin se ei taatusti sitä ole."

Kertojia ovat sekä Janne että hänen isänsä, joka pohtii paljon ikääntymistä, samoin Jannen äiti Leena, joka tosin jää roolinsa mukaisesti sivuhenkilöksi. Tähän voin yhtyä:

"...jokaisessa kertyvässä vuodessa on se hyvä puoli, että jälleen on vähemmän asioita, joista tarvitsee välittää paskan vertaa. Anteeksi kielenkäyttöni."

Tuomaisen siloiteltu kieli herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Liian harkittua? Toisaalta arvostan omaperäistä ilmaisua. Ehdottomasti Tuomaisella on oma kielensä.

Paljon hyviä elementtejä, joiden cocktail ei nouse osiaan isommaksi. Pidin enemmän Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -kirjasta, Parantaja on vieläkin lukematta.

Kenelle: Helpon dekkarin lukijalle. Kotimaista kannattaville. Kaivostoiminnasta kiukustuville.

Muualla: Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään, sanoo Lumiomena. Pimeys säteilee valoa, sanoo Kannesta kanteen, sivuilta -blogin Jussi. Todella luettavaa liukasta tekstiä, sanoo Arde.

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.


Tua Harnon Oranssi maa sivuaa myös kaivostoimintaa, nyt Australiassa. Eksoottinen sijainti ei kuitenkaan tarkoita liian kauas menemistä; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Myös Sanna, joka matkaa Australiaan, ja ehkä kuvittelee kaiken muuttuvan toisella puolella maailmaa. Ei muutu.

"Miksi ihmisenä olo oli näin vaikeaa hänelle?"

Harno on hyvä kirjoittaja, jolla on myös oma käsialansa, ja hänen lauseensa on kaunis ja viisas, ilo lukea. Tarina ei ole kovin vetävä, ja uskottavuusongelmien kanssa kamppailin tässäkin. Sanna tai hänen ystävänsä Martti eivät tule iholle, henkistymisopetusta tarjoavasta Raldasta puhumattakaan. Vaikka:

"Toivon syttyminen tekee ihmisen hulluksi."

Ihailen huimaa mielikuvitusta - miten joku suomineito keksii tehdä kirjan australiaisesta kaivosmaailmasta tai erämaasta? - ja tekstin taitavaa rakentamista. Sekä rohkeutta kommentoida vaikeita asioita, viisaasti. Ja tiedän, että ihmiset tekevät irrationaalisia ratkaisuja, mutta en silti osannut eläytyä. Vähän harmittaa. Ehkä kirja tarvitsee toisen lukukerran, sillä aineksia on. Ensimmäinen lukukerta voi jättää sivuun tärkeitä huomioita, kun keskittyy vain Sannan tekemiseen, pääjuoneen. Lapsiteema ja raskaus toistuvat, jos Harnon esikoiseen verrataan. Ja moni muukin silloin sanottu.

"Olivatpa hänen ajatuksensa kuinka viheliäisiä tahansa, ne olivat hänen omiaan."

Kenelle: Traagisten kehitystarinoiden lukijalle. Perhettä perustaville. Kauas kaipaavalle. Seikkailuhenkiselle. Mietittyä tekstiä hakevalle.

Muualla: Tiina ei voinut laskea kirjaa käsistään. Leena Lumi fanittaa, vaikka toinen kirja on hyvin erilainen hänen ihailemaansa Harnon esikoiseen verrattuna. Mai kiittää kirjailijaa silmien avaamisesta, vaikka hieman raskasta olikin. Ihan hyvä näinkin, sanoo Lumiomena. Myös Mari A luki kirjan. Taitavasti ja kauniisti kirjoitettu, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Tua Harno: Oranssi maa. Otava 2015.

Eeva-Kaarina Aronen on poissa

Nyt on ikävää juttua. Ikävintä. Teos-kustantamo ilmoitti tänään kirjailija Eeva-Kaarina Arosen äkillisestä poismenosta.

Olen ollut suuri fani siitä asti, kun Arosen kirjat löysin. Kallorumpu vei sellaisiin mielikuvituksen syövereihin, etten sieltä ole pois osannut, enkä ole halunnutkaan. Vaikkei siinä fyysisesti Etelä-Helsinkiä kauemmas liikuta, paikka ja etenkin tunnelma ovat oudon kiehtovia, tummanpuhuvia.

Myös viime vuonna julkaistua Eddaa olen kuvaillut poikkeuksellisen hienoksi teokseksi. Eddakaan ei ole hupaisa tarina - on siinä tosin huumorin hetkensäkin - vaan saa lukijan kummaan, levottomaan mielentilaan ja koskettaa tavalla, joka ei unohdu.

Helsingin historia on yksi kirjojen kiehtova elementti, rakkaus kaupunkiin. Tutut paikat näyttäytyvät uudella tavalla lukemisen jälkeen. Tuskin koskaan enää kuljen Hietsun torin tienoilla tai Kampissa Baanan paikkeilla muistamatta Eddaa, Kaivopuistossa Kallorumpua. Toukolan ja Arabianrannan historiaa puolestaan pursuaa teos Hän joka näkee.

Viehätyin tarinoista niin, että kokosin keväällä jutun Lukulamppuun, joka tarjosi foorumia. Keskustelin siitä Arosen kanssa sähköpostitse, ja hän myös pyynnöstäni ystävällisesti itse tarkisti jutun, ettei faktavirheitä jäisi. Olin niin otettu, kun hän sanoi pitävänsä jutusta (ja vaihtoi yhden kadun nimen). Olisinpa silloin kysynyt kaikkea, mitä teki mieli, mutta kuvittelin saavani siihen tilaisuuden vielä myöhemminkin enkä halunnut käyttää jutuntekoa tekosyynä fanipommitukselle. "Ehtiihän sitä." Ei ehdi.

Arosella oli täysin omanlaisensa tapa kertoa ja käyttää kieltä tunnelmien luomiseen. Pienin, taitavin keinoin hän luo aivan omia maailmoitaan henkilöilleen. Tapasin Arosen kirjamessuilla 2014 (kuvassa hän on Anna Kortelaisen haastateltavana). Jännityksestä hikisin käsin puristin kirjailijan kättä ja kiittelin kirjoista. Toivoin myös paljon lisää.

Niitä ei enää tule. Miten surullinen ajatus ja suuri menetys.

Kiitos, Eeva-Kaarina Aronen, huimista elämyksistä ja monesta vahvasta kirjallisesta muistosta!

Kaukana jossain onnenmaa

Viehättävän vangitsevaa kieltä kirjoittava Venho esittelee lukijalle Kaarinan, ikääntyvän kirjastovirkailijan, ja hänen poikansa Oton, jonka avioliitto on hajoamaisillaan.

Molemmat takertuvat tiukasti menneisyyteen, molempien on vaikea päästää irti: Kaarinan nuoruudestaan, Oton lapsuudestaan ja vaimostaan.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: 1970-luvulla Kaarina oli kukoistava pienen lapsen äiti ja Ramin vaimo. Rami oli hallitseva machomies, jonka suuren persoonan varjossa Kaarina eli, vaikkei kaikki auvoa ollutkaan. Kaarinalla oli aina tunne, ettei kaikki ole vielä tässä; että jotain on vielä tulossa, edessä. Rami kuoli auto-onnettomuudessa, kun Otto oli kolmen, ja Kaarinalla oli muutamia miesuhteita sen jälkeen, mutta hän tuntuu toistavan samaa kuviota jatkuvasti, sitä jotain etsiessään.

"Hän oli saanut mitä halusi. Se ei maistunut hyvälle."

Nykyhetkessä 2000-luvulla Kaarina päättää tehdä irtioton entisestä ja muuttaa itseään, mutta harmi kyllä vain ulkoisesti. Plastiikkakirurgiasta muodostuu Kaarinalle lähes pakkomielle. Kaunis ulkonäkö on ollut hänelle aina tärkeä, olemista oikeuttava tekijä.

Nyt Otto on itse isä ja työpsykologi. Kun hän lähestyy neljänkympin rajapyykkiä ja havahtuu siihen, että asiat ja hänelle ennen niin läheiset naiset muuttuvat ja loittonevat, hän pohtii äitinsä tavoin paljon onnellisuutta. Oton haaveena on tehdä aiheesta tietokirja, ei self-help-tyyppistä kevytversiota, vaan oikea tietokirja sitä, "millaista onni oli ennen ja millaista se on nyt." 

Symppasin kovasti Ottoa, hänen hitaita ja viisaita pohdiskeluitaan sekä hänen hellää huolenpitoaan pojastaan Valosta, vaikka mieli teki välillä tuupata kaveria hieman eteenpäin. Otto kuitenkin - toisin kuin äitinsä - tulee jopa ajatelleeksi, että ympäröivät olot, ehkä onnellisuuskin saattavat olla myös hänestä itsestään kiinni. Vaikkei hän hyväksykään "onnellisuus on asenne" -tyyppistä helppoheikkimäistä psykologiaa, kuten hän sanoo.

Oton vaimo, ironisesti nimeltään Eloisa, jää vieraaksi: hänen ajatuksiaan ei paljasteta muuten kuin Oton kautta. Ja sivuhenkilö hän onkin, napakkana ja käytännöllisenä, tässä unelmoijien ja elämään pettyneiden kirjassa.

"Onko siis ihmisiä, joilla on syntymäapeat geenit? Syntymässä säikähtäneitä, tummia maamonmarjoja, joille elämä on kauhea koitos ja jotka, jos mahdollista, jäävät koko iäkseen äitinsä helmoihin kiinni?"

Miten käy Oton ja Kaarinan; jääkö onnenmaa ikuisesti siintämään taivaanrantaan? Ainakaan he eivät matkaa sinne yhdessä. Jotenkin hyvin suomalainen asetelma, ehkä siitä viite vanhaan tangoon kirjan nimessä. Vaikka kirja kuvaa mainiosti myös 1970-lukua, Tokalon-voiteineen ja perherooleineen, on kertomus kuitenkin tätä päivää, kiehtovalla tavalla. Ja mikä mainio yhteys samaan teemaan, jota pohdin kirjabloggareiden joulukalenterissa kuun alussa.

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa. WSOY 2015.

Kenelle: Onnea etsiville; rauhallisesta, kauniista tekstistä nauttiville; niille, joille elämä on aina "sitku", menneisyyteen takertuville.

Muualla: Leena Lumi koki kirjan omanlaisekseen, mainitsee oudon tunnelman ja houkuttavasti pakevan tarinan. Lumiomena nauttii Venhon tavasta kirjoittaa, vaikka kaipasikin juoneen jäntevyyttä.

Sopimus

Ollaan Saksassa sodan aikaan ja vietetään rintamahäitä: morsian on paikalla vain valokuvana, kun Peteristä tulee hänen aviomiehensä papin siunauksella. Pariskunta ei ole tavannut toisiaan, mutta natsiarmeija viisaudessaan sallii avioliittojen välitysmenettelyn, jotta arjalainen kansa vahvistuisi ja lisääntyisi. Peter saa vihkilomansa - joka oli hänen motiivinsa naimisiinmenolle - ja lähtee tapaamaan tuoretta vaimoaan Berliiniin.

Katharinalla on omat motiivinsa: hän haluaa päästä pois vanhempiensa luota ja vaikutusvallasta. Ja jos hän suostuu liittoon ja mies kaatuu, luvassa on leskeneläke. Järkiavioliitto siis, mutta motivaatio on todella kova tai sitten heillä on onnea: pariskunta rakastuu toisiinsa ensi tapaamisella.

Katharina ei pääse vielä vanhemmistaan, sillä sota jatkuu, kovenee. Peterin on palattava rintamalle, jossa hän joutuu vaikeimpaan paikkaan, Venäjälle meneviin joukkoihin. Kylmä ja nälkä ovat jatkuvia seuralaisia, vaimosta muistuttavat valokuva ja satunnaiset kirjeet, jotka kertovat ilouutisen: heille on tulossa vauva.

Kirja kuvaa vavahduttavasti sodan julmuutta tavallisen sotilaan kannalta, eritteineen ja hajuineen. Sitä, mitä paraateissa ei juhlita eikä mainita. Samoin sitä, millaista kotirintamalla oli, kun Saksa ei menestynytkään odotetusti, vaan sota pitkittyi ja sotatoimet kovenivat. Katharinalla vanhempineen on suhteita ja hyvät oltavat pitkään, toisin kuin Peterillä, mikä tuo tarinaan  julmaa vastakkkainasettelua. Mutta erityisen julman hienosti tarina kuvaa natsien ajattelua: kukaan ei kertaakaan kyseenalaista juutalaisten katoamista tai sitä, että Katharinan perhe saa ykskaks hienon uuden asunnon, kaikkine tavaroineen, vaatteita myöten. Ollaan sokeita ja kuuroja, ideologian armoilla.

Sota kestää kauan. Kirjeissä rintamalle kulkee kuvia kasvavasta lapsesta ja vaimon haaveilevan rakastavia terveisiä. Lopulta Peter katoaa - hän on antautunut venäläisille, mutta sitä Katharina ei tiedä, voi vain arvailla. Löytävätkö he vielä toisensa? Molemmat joutuvat kokemaan kauhuja, joilta ideologiat eivät pelasta. Silti sympatiaa henkilöille on vaikea osoittaa.

Julman ankara, mutta realismissaan rehellinen tarina, joka ei ole ennalta-arvattava. Arvostan sitä, samoin linjakasta ilmaisua: imelyyttä ei löydy lauseen vertaa, jos tunteikkaita kirjeitä ei lasketa. Peter ja Katharina ovat opportunisteja, jotka ottavat mitä irti saavat, näkemättä oman itsensä ulkopuolelle. Etenkin Peter on vastenmielinen, mutta onko Katharina sen parempi? Olisivatko he toisenlaisia ilman sotaa? Tuskin, luulen, mutta ääriolosuhteissa äärimmäiset luonteenpiirteet myös pahassa korostuvat, kun ne normaalisti jäisivät piiloon.

Irlantilainen Magee on luonut mielenkiintoisen näkökulman natsiaikaan ja kuvaa sen taitavasti yhden pariskunnan ja arkisten yksityiskohtien kautta. Toivon kirjan saavan lukijan miettimään sodan mielettömyyttä myös yleisemmin. Tällaisia(kin) ovat ihmiset sodassa.

Kenelle: Romantiikkaa vieroksuville, Berliiniä tunteville, sotakuvauksia ahmiville, ihmisten raadollisuudesta vakuuttuneille.

Muualla: Vaikuttava esikoinen, sanoo Leena Lumi, jolta löytyy paljon lisää linkkejä.

Audrey Magee: Sopimus. Atena 2015. Suomennos Heli Naski.

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste

Jos saisin toivoa joululahjaksi ihan mitä vain älytöntä, mitä toivoisin? Henna Hemulin kirjahyllystä heitti haasteella, jota nyt pohdin asianmukaisen vakavasti.

Kolme älytöntä toivettani:

1. Tiedän, ei yhtään omaperäistä, mutta kaikkien muiden tavoin olen aina halunnut osata soittaa jotain instrumenttiä. Piano olisi hieno, tai sello tai saksofoni - koska se on kaunis esine, jossa on kaunis ääni - mutta oikeasti raadollisesti haaveilen - sähkökitarasta! Miettikää, mikä efekti, kun harmaa mummo vetäisisi huikeat riffit vaikka Metallican Master of Puppetsista. Tai Rollareita tai Hurriganesia (joo, vastaajan ikä näkyy ikävästi). Oikeasti haluaisin soittaa kuten Albert Järvinen. En olisi maailmantähti, mutta silti ehkä maailman paras, vain pienen piirin tietämä salaisuus ja kitaranero.

2. Paluu arkeen, kipein sormenpäin: ks. äskeiset ikäviittaukset. Toivon pilleriä, jollaisen kerran viikossa nauttimalla pidän kampauksen ennallaan. Ei harmaannu, ei juurikasva! Pysyy sellaisena kuin kampaajan jäljiltä on, niin kauan kuin muistan ottaa pillerin (myös geeli tai laastari käy).

Tarvitseeko perustella syitä? Jos et tiedä, kannattaa hypätä suoraan seuraavaan toiveeseen. Uskoisin keksinnölle olevan maailmanlaajuista kysyntää ja tutkijoiden kiihkeästi viettävän aikaa ongelman pohtimiseen. En toivo kampaajille asiakaskatoa, mutta en sitä luulisi sitä syntyvänkään, aina riittää vaihtelunhaluisia. Ihan pieni toive, yksi pieni pilleri?

3. Jotain luksusta pitäisi saada ehdottomasti.
Autoista en piittaa - mieheni on alalla ja hoitaa ne asiat myös kotona. En edes erota merkkejä toisistaan, ominaisuuksista puhumattakaan. Kaikki ne ovat samanlaisia peltilootia, jotka ovat aina tiellä, rumentamassa maisemaa. Mutta yhden erotan aina: ainoa auto, jota voi sanoa tyylikkääksi, on Jaguar. Ja ihmisen pitää päästä paikasta toiseen vähän väliä. Toivon siis oman Jaguarin, eikä siinä kaikki. Koska en pidä ajamisesta (olen siinä huono eikä mies kokopäivätoimisesti ehdi), autoni sisältää myös taitavan kuljettajan, joka kuskaa minut milloin vain mihin mieleeni juolahtaakin mennä. Aitonahkaisella takapenkillä rentoudun, katselen maisemia tai luen, ehkä nautin samppanjat ja suolapalat pikkujääkaapistani. Onko muka liikaa toivottu?

Paranisiko elämänlaatuni merkittävästi toiveiden täyttymisen myötä, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Haastan älyttömiä toivomaan Tuijan Tuijata-blogista ja Liisan Luetut lukemattomat -blogista. Haasteessa tulee kertoa kolme joululahjaa, joita toivoisi mutta joita ei kaiken järjen nimissä tule saamaan.

Kihelmöivää joululahjojen odotteluaikaa!

Emännöitsijä ja Syrjästäkatsojan tarinoita 1 - 3

Enni Mustosen Emännöitsijästä korviini kantautui hyvää, ja kun vielä kuulin salanimen taakse kätkeytyvän, mainion puhujan ja suomen kielen asiantuntijan Kirsti Mannisen kirjamessuilla kertovan kirjasta, päätin lukea uutuuden pois vaivaamasta.

Ja ihastuin ikihyviksi reippaaseen Ida Erikssoniin, joka Emännöitsijässä häärää itsensä Albert Edelfeltin huushollerskana! Vielä enemmän ihastuin kirjaan kokonaisuutena: niin sujuvasti jutustellen Mustonen maalaa kuvan 1900-alun Helsingistä ja sen asujista, eri yhteiskuntaluokista, ajan iloista ja suruista. Historialliset Helsinki-kirjat ovat heikkouteni, joten olen myyty.

Elettiin isoa aikaa: suomenmielisyys kasvoi, kansalliset taideikonimme - Edelfeltin ohella Gallen, Kajander, Sibelius, Leino ja muut suuruudet pitivät (kosteita) illanviettojaan ja loivat teoksia, joista on muodostunut suomalaisuuden suuria tunnusmerkkejä. Erityisen sopivaa luettavaa itsenäisyyspäivän tietämille! Ja romantiikkaa, totta kai, sitä on myös ilmassa, vaikkei se mielestäni pääasia kirjassa olekaan, tai en ainakaan niin toivoisi, sillä Idan kannalta tilanne ei ole välttämättä lupaava...

Saman tien piti hakea kirjastosta lukuun Idan aiemmat vaiheet eli kaksi sarjan aiempaa kirjaa.

Paimentyttö kertoo Idan lapsuudesta: hän jäi orvoksi jo lapsena, mutta toimeliaana ja fiksuna tyttönä hänelle riitti töitä Sipoossa lähikartanossa äidin kuoltua, ensin karjanhoidossa, sitten jo sisäpiikana ja kohta peräti Björkuddenissa eli Koivuniemessä, Zacharius Topeliuksen huvilalla.

Topelius, jota kirjassa sanotaan Professoriksi, on jo iäkäs. Hänen tyttärensä huolehtivat isästään, loppuun asti, ja samalla Idalle riittää töitä ja ruokaa. Mutta kun Professori kuolee, Ida on jälleen uudessa tilanteessa: kun talous hajoaa ja sen jäsenet muuttavat kuka minnekin, on hänelle löydettävä uusi palveluspaikka.

Sattuu niin, että Topeliuksen tytär Eva oli tavannut taidenäyttelyssä Erik Järnefeltin, jonka sisko etsi luotettavaa lapsenpiikaa. (Tuona aikanahan kaikki tunsivat kaikki ja piirit olivat pienet, ainakin kirjojen mukaan.) Ja sisko on Aino, joka myöhemmin antoi nimensä Ainolalle. Niin Ida muuttaa Helsinkiin, Elisabethinkadulle (nyk. Liisankatu), Sibeliusten lapsenpiiaksi.

Sibeliuksilla oli tuolloin kolme tytärtä: Eva, Ruth ja Kirsti-vauva. Heitä Ida hoiti, kävi isompien tyttöjen kanssa Kaisaniemen puistossa leikkimässä ja liekutti Kirstiä sylissä yökaudet, kun tämä oli huono nukkumaan.

Aino-rouva oli usein kipeä, ilmeisesti migreeni vaivasi, tai lienevätkö olleet henkiset syyt, kun rahasta oli aina pula ja Janne-herra viipotti musiikkimatkoillaan ja illanvietoissa "viftaamassa" päivä- ja yökaupalla. Mustonen kuvaa taidokkaasti piian osaa perheessä: orpotyttö piti perhettä melkein omanaan - "meidän Kirsti" - mutta perheelle ero oli selkeä. Kun Sibeliukset muuttivat Italiaan puoleksi vuodeksi 1901, on Idan taas aika siirtyä palveluspaikasta toiseen.

Olipa kiinnostavaa lukea Sibeliuksen perheen vaiheista; faktat ovat kohdillaan, vaikka muu on fiktiota. Mutta niin todenoloista kirjailijan aiheeseen paneutumisen ansiosta, että tarinaan saattoi upota. Näin pääsin näppärästi mukaan Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivään, juuri tänään.

Enni Mustonen
Helsingin Kirjamessuilla 2015

Kaikki sarjan kirjat kuvaavat tarkkaan päivittäisiä askareita tuntumatta silti tylsän opettavaisilta. Yhtä ruuanlaittoa, pesemistä ja puunausta palvelijoiden elämä on - tosin myös emäntien. Vapaat hetket ovat harvinaisia, "omaa aikaa" ei tunneta ja työt ovat raskaita, ilman kodinkoneita ja hissejä lämmitettiin puu-uunit, siivottiin, pestiin pyykit ja laitettiin ruuat. Ehtii Ida silti vähän lukemaan: hän oli oppinut taidon ja lukemisen innon syntymäkunnallaan Alavudella. Ja kulttuurikodeissa kun liikutaan, kirjoja on saatavilla, Helsingissä jopa jo Kansankirjasto.

Liikuttavaa on seurata Idan aikuistumista. Onneksi tyttö osaa ottaa oppia sieltä mistä saa ja ympärillä on sen verran auttavaisia ihmisiä, että toimeentulo on säällisesti turvattu - mikä ei ollut itsestäänselvää noina aikoina yksinäiselle tytölle. Tietysti mukaan tulevat myös miehenpuolet, eikä Idasta onneksi tule liian varovaista, vaikka järkeväksi on opetettu. Tunnetta löytyy, ja hetkestä nauttimisen iloa. Taitavana tunnetun Idan urakehitys on erinomainen: mihin vielä ehtiikään, jos ja kun sarja - ammattinimikkein? - jatkuu. Oikeastaan Mustosen ajatus on ajaton: se kannustaa nuoria naisia opiskelemaan, tarttumaan toimeen ja luomaan olosuhteensa itsenäisesti, omin voimin ja omin kontaktein, ottamaan vastuuta itse eikä perheen tai miehen tuen turvin - joita Idalla ei ole. Silti ei kielletä nauttimasta, kun tilaisuus tarjoutuu.

Kirjojen kieli on sopivan puhekielistä, mutta ei murteellista tai vaikeaa lukea. Vanhat sanat solahtavat sekaan luontevasti ja vanhan Helsingin kuvauksia on niin äärettömän hauska lukea: otettiin vossikka Kappelilta, promeneerattiin Esplanaadilla ja käytiin suklaalla Ekbergillä - saksalainen kauppamies Stockmann oli myös jo ehtinyt laittaa puotinsa silloiseen keskustaan, nykyisen Senaatintorin varrelle. Ytimessä ollaan!

Paimentyttö on sisällöltään ja sijainniltaan kaukaisempi ja tekstiltään vähemmän sujuva kuin kaksi seuraavaa, joista viimeisin eli Emännöitsijä on kolmikosta ehdottomasti paras ja ehjin kokonaisuus. Se elää ja toimii mainiosti myös itsellisenä, ilman aikaisempien kirjojen lukemista. Kirjasarja sopii erinomaisesti luettavaksi Piikojen valtakunnan oheen.

Kenelle: Historiallisen romaanin ystäville, Suomi- ja Helsinki-faneille, taustojamme tuntemaan haluaville, kulttuurikoteihin kurkisteleville, naisten aseman kehityksestä kiinnostuneille.

Muualla: Amma ei keksi kirjasta mitään huomautettavaa. Kirjakaapin avaimen Jonna ei pitänyt henkilöistä, mutta piti kirjasta. Main Kirjasähkökäyrällä kirja osoittaa huippulukemia. Jane Kirjan jos toisenkin -blogista pitää kovasti Mustosen tyylistä. Myös Krista ihastui Idaan.

Enni Mustonen: Emännöitsijä. Otava 2015.
Enni Mustonen: Paimentyttö. Otava 2013.
Enni Mustonen: Lapsenpiika. Otava 2014.

Se mikä ei tapa

Ruotsalainen kirjailija ja toimittaja David Lagercrantz tarttui erikoiseen haasteeseen: hänen pitäisi jatkaa supersuosittua Stieg Larssonin Millennium-dekkarisarjaa. Miksi - se mietityttää minua.

Larsson ei ennen kuolemaansa ehtinyt nähdä kirjojensa suosiota eikä siten saada niistä taloudellista hyötyäkään, joka on maailmanmenestyksen myötä valunut hänen lapsuudenperheelleen - jonka kanssa välit olivat lievästi sanoen kaukaiset - ja tietysti kustantamoille, kuten Larssonin avovaimo omassa kirjassaan kertoi. Eva Gabrielsson pyrki saamaan oikeudet itselleen ja vastusti kiivaasti miehensä työn jatkamista toisen nimissä, sanoi sen jopa sotivan täysin Larssonin periaatteita vastaan.

Kustantajien näkökannan ymmärrän, onhan yrityksen tavoiteltava taloudellista tulosta, eikä perheenkään motiivia tarvinne rahaa kauempaa etsiskellä, vaikka he - kohun myötä? - sanoivat lahjoittavansa oman osuutensa kirjan tuotosta Larssonin perustamalle rasisminvastaista työtä tekevälle säätiölle. Eniten ihmetyttää kirjailijan suostuminen hyppäämään toisen näppäimistölle. Jos sinulla on valmiina miljöö, henkilöt ja tyyli sekä käsky noudattaa toisen jälkiä, kuinka paljon kirjallista kunnianhimoa ja vapautta tekemiseen jää? Mutta itse kirjaan:

Se mikä ei tapa on vauhdikas ja tasokas dekkari. Tapaamme jälleen Mikael Blomqvistin, Millennium-lehden toimittajan, jolla on paineita: aikaa on kulunut edellisistä kunnon skuupeista, ja taloudellinen tilanne tuo toimitukseen muutoksia. Tinkimättömän maineensa ja kontaktiensa avulla Mikael saa vinkin isosta jutusta, joka vain paisuu yksityiskohtien alkaessa selvitä ja tapahtumien vyöryä aina yhteiskunnan huipulle ja kansainväliseen tiedustelutoimintaan saakka. Lagercrantzia nähtävästi kiinnostavat verkon ja it:n mahdollisuudet, ja hän ymppää tekniikkaa mukaan paljon - missä ei ole mitään uutta ja erikoista.

Ja kyllä, myös Lisbeth Salander ilmaantuu jälleen Mikaelin elämään, pitkän tauon jälkeen. (Miksiköhän muuten heidän yhteydenpidossaan on muka ollut niin pitkä tauko, kun he ykskaks taas alkavat työskennellä yhdessä kuten ennenkin? Jotenkin epäuskottavaa.) Hän taistelee omaa taisteluaan oikeudenmukaisuuden puolesta, ja kun tapahtumien tärkeäksi henkilöksi ja uhriksi näyttää joutuvan autistinen pikkupoika, tuo se hänen omat lapsuudenkokemuksensa pintaan, monin tavoin.

Uusi kirja, trilogian neljäs, kuten on irvailtu, on helppo ja sutjakka luettava: ei valvottavan jännittävä eikä oksettava, vaikkei väkivallalta vältytä. Sujuvaa dekkariviihdettä. Miinusta on se, että kirja viittailee häiritsevän usein aiempien osien tapahtumiin. Ehkä siksi, että se toimisi myös itsenäisenä teoksena, tai ehkä siksi, että uusi tarina pyritään näin sitomaan entistä tiukemmin alkuperäänsä ja nostamaan uskottavuutta. Minua se vaivasi, aiemmat lukeneena, ja luulen, että suurin osa lukijoista on juuri näitä.

Ikävin sivumaku syntyy kuitenkin tuosta oikeuksien omistamisriidasta. Tiesin kuitenkin jo ennen ilmestymistä, että uteliaana tuskin maltan olla sitä lukematta, edes mielenosoitukseksi tai tuen ilmaisuksi Larssonin puolisolle. Mutta lukeminen tuntui oudolta, kun taustat tiesi: aivan kuin lemppari-tv-sarjaan olisi vaihdettu uudet näyttelijät tuttujen tilalle. Ahaa, nyt se tekee noin, olisiko entinen Mikael tai Lisbeth toiminut samoin?

Hahmot ovat nyt vaisumpia, Lisbethin osuus on entistä pienempi, samoin koukuttavuus on Larssonin kirjoja matalampi, se maaginen kiehtovuus ja polte on poissa - voisi tietysti olla myös siinä tapauksessa, että Larsson itse olisi jatkanut sarjaa. Rehellisyyden nimissä, en tiedä, olisinko erottanut tyyliä, vaikka kirjailijan nimeksi olisi lätkäisty Larsson. Olisin ehkä vain ollut lievästi pettynyt intohimojen ja aatteiden laimenemiseen, mutta usein sarjalle niin käy jossain vaiheessa. Nyt kirja tarjosi viihdyttävän jännityshetken, ja ilman noita ikäviä sivumakuja se olisi ollut erittäin myönteinen lukukokemus. Jatko-osat, joita kuulemma on tulossa ainakin kaksi, taidan kuitenkin jättää lukematta ja siirtyä kirjailijoihin, jotka keksivät itse henkilönsä. Tämä on nähty.

Kenelle: Dekkariviihteen kuluttajille, uteliaille.

Muualla: Sielu puuttuu, arvioi Kirsin Book club. Varsin onnistunut, sanoo Kirjakirpun Jenni. Samoin kuin minä, myös Pauliina Eksynyt kirjojen maailmaan ihmettelee ahkeraa viittailua edellisiin kirjoihin. Eilispäivän kirjat sanoo ideaa surkeaksi, kirjaa vetäväksi. Kirsi ärsyyntyi säätiedotuksista, mutta kuunteli kakistelematta koko 18 tuntia äänikirjaa.

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa. WSOY 2015. Suomennos Outi Menna.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Nyt tiedämme, kuka voitti Finlandian ja mitä kirjaa joulupaketteihin kääritään. Mutta oliko valinta "oikea"? Mitä sanovat kirjojen hevijuuserit, kirjabloggaajat?

Se jää nähtäväksi ja jännitettäväksi 14.1. asti. Silloin julkistetaan Blogistanian Finlandia, jonka äänestystä sain tänä vuonna kunnian emännöidä. (jesjesjes!) Samalla julkistetaan myös bloggareiden mielestä paras vuoden 2015 käännöskirja, lastenkirja ja tietokirja, ks. emäntäblogit alempana. Järeää kirja-arviointia on siis luvassa kaikilla rintamilla. 

Kirjablogeja on Suomessa arveltu olevan reilut parisensataa. Niiden käyntimäärät kuukaudessa vaihtelevat muutamasta kymmenestä kymmeniin tuhansiin. Kirjautuneiden kävijöiden määrä on bloggarille tärkeä palaute, mutta se ei kerro todellista lukijoiden määrää. 

Kun blogeista puhutaan, lifestyle, muoti ja ruoka ovat kirkkaasti kärjessä lukijämäärien mukaan. Kirjat ovat oma genrensä, ja hyvä niin. Cision listaa blogeja oman kriteeristönsä mukaan, eikä se ole huono, vaikka rajattu.  

Lisäksi ovat tulleet kirjablogien Facebook-, Instagram-, Twitter-tilit ja mitäniitäsnapshotperiscopejaon: seuraajien määrää ei kukaan ole laskenut. Bloggaajien henkilökohtaiset tilit kaikissa kanavissa myös usein edistävät kirja-asiaa. Yhteenvetona sanoisin, että tosi moni seuraa kirjablogia jossain muodossa. Suomalaiset ovat sittenkin lukukansaa, edelleen. Kirjat kiinnostavat. 

Siksi kirjabloggarien ääni on tärkeä. Jos olet bloggari, muistathan osallistua äänestykseen. 

Muille lukijoille toivon jännittäviä hetkiä ja hyviä arvauslistoja siitä, kuka tällä kertaa voittaa Blogistanian Finlandian, Globalian, Tiedon tai Kuopuksen tittelin. Ja kommentteja blogeihin kirjoista ja jutuista, jotka kommenttia mielestäsi tarvitsevat. Bloggaaja kiittää! 

Säännöt

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:

▪ Blogistanian Finlandia

▪ Blogistanian Globalia

▪ Blogistanian Kuopus

▪ Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa torstaina 14.1.2016 klo 10.00.

Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.

Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

Blogistanian Tieto 2015

Blogistanian Tieto 2015 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2015 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.

Osallistumisohjeet bloggaajalle

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (6.1.2016). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.

Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan teoksen listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Voittajakirjailijoille järjestetään mahdollisuuksien mukaan kukitus.

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

Logot: Marja-Leena Liipo. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 2

Kuva: Niina/Yöpöydän kirjat

Luukusta kurkkaa rakas suloinen tonttu, 1 v!
Aiheista parhaimpia, jos - ja kun? - joulun idea on
rauhoittua hetki miettimään ja arvostamaan onnellisuutta tuovia asioita. Tänä huonojen uutisten aikana maailma tuntuu välillä olevan niin rikki, että onnen hetken saavuttaminen vaatii hikistä yrittämistä.

Suomen kouluissa kasvatetaan onnellisia lapsia, havaitsi Michael Moore. Onnellisuuspsykologiksi tituleerattu Mikael Saarinen on hieman eri mieltä.

Yli nelikymppisillä onnellisuus sentään kasvaa. Ja kaikkiaan olemme onnellisimpien joukossa. Googlaten löytyy monta mainintaa siitä, että varallisuuden kasvu kasvattaa onnellisuutta tiettyyn pisteeseen asti, mutta suuret tuloerot vähentävät sitä. Ehkä meilläkin olisi syytä alkaa tiiviisti seurata bruttokansanonnellisuutta?

Voi toki myös ottaa onnensa ohjenuoraksi horoskooppimerkin.

Onnellisuuden lisäämisen peruskeinot ovat jo yleisesti tiedossa, eikä niistä sen enempää, mutta nostan vapaaehtoistyötä: yksi lempiaiheitani, josta olen aiemminkin kirjoitellut.

Unelman nimipäivän kunniaksi vasemmalla Oona Tikkaojan Unelma-patsas, joka Kannelmäki-liikkeen aloitteesta pystytettiin Kantsuun muistuttamaan siitä, että jokainen voi tehdä jotain parantaakseen maailmaansa, ehkä siinä sivussa kaverinkin. Lainaan liikkeen kuvausta:

Kannelmäki-liikkeen tarkoituksena on verkottaa ja aktivoida kaupunginosan asukkaita sekä kaikkia esikaupunkien elämästä kiinnostuneita kaupunkilaisia fanittamaan kaikkea sitä perushyvää ja innostavaa lähitekemistä - tehdään itse omasta kaupunginosastamme juuri meille paras ja mukavin!

Liike toimii asukkaiden viihtyvyyden ja yhteisöllisyyden eteen; on kerhoa, ryhmää ja avuntarjoajaa it-tuesta neulomiseen, taidetapahtumista ruuanlaittoon. Kaupungin, yritysten, järjestöjen ja median kanssa pidetään yhteyksiä. Jopa oma tila, Kantsun Olkkari, on saatu järjestettyä toiminnan kotipesäksi. Jatkuvaa ruohonjuuritason työtä - täysin vapaaehtoisvoimin. Ja mitä näitä aktiiveja tunnen; eivät he kovin onnettomilta vaikuta, vaan väittävät tekemisestä saavansa enemmän kuin antavat. Olen osallistunut parin tapahtuman järjestämiseen (mikä sekin on ollut antoisaa, niin verkottumisen kuin hyvän mielen näkökulmasta), mutta nuo superaktiivit pyörittävät jatkuvaa toimintaa. Ihailen.

Mitä itse joulusta ajattelen: lukusuositukseni ja joulukirjojen ehdoton ykkönen on Miina Supisen hulvaton Mantelimaa. Hän sai kustantajan haastattelun mukaan ideoita muun muassa Itiksen kauppakeskuksesta sekä omista ja kavereiden joulustressikokemuksista. "Pakollinen onnellisuus murtaa vahvimmankin." "Tämä vain pitää lusia." 

Piparit kehiin ja rohkeasti joulua päin! Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku 3 avautuu huomenna blogissa Kirjakko ruispellossa. Eilisen päivän luukku ja koko kalenterilista Hyönteisdokumentissa.

Kuva: Tmi HerkkuKeiju

Lampaan vaatteissa

Vahva suositus tälle kirjalle, joka on jotain aivan muuta kuin kannesta ja nimestä voisi päätellä. Kuvittelin kirjaa "oikeaksi" eläintarinaksi ja susia vaaniviksi pelottelijoiksi vähän Vuokko Sajaniemen Petojen tapaan, mutta siitä ei ole kyse. Vaan siitä, millaista on, jos peto asuu ihmisen sisällä.

Perhesurmat järkyttävät, ja Simo Hiltunen purkaa jännitettä omalla tavallaan, dekkarin muodossa. Rikostoimittaja Lauri Kivi tutkii perhesurmia raportoidaakseen niistä Suomen Sanomissa ja joutuu lähemmäs tapahtumia kuin alkuun voisi kuvitella.

Kivi on moniulotteinen hahmo, jonka tausta paljastuu pikku hiljaa lukijalle. Kuulovammoineen hän on erikoinen romaanihenkilö, eikä Hiltunen päästä lukijaa helpolla Kiveen tutustuttaessaan. Samalla kun Kivi elää omaa arkeaan, haastattelee perhesurmien läheisiä ja tutustuu moneen tarinaan, kirjailija tarjoaa selitystä traagisille tapahtumille sukupolvien väkivallan kierteen kautta ja pohtii fiksusti, mitä seurauksia siitä saattaa olla, tai olla olematta. Ei ihan itsestäänselvää. Lukija yllättyy moneen kertaan.

Kirja on rikostarina ja trilleri, joka jopa pullistelee hieman reunojensa yli aikalaisromaanin puolelle: niin monia puhututtavia ajan ilmiöitä medioista yksinäisyyteen ja vastuunotosta työpaikan valtataisteluihin se ehtii kuvaamaan. Eräät lapsuudenkuvaukset ovat rankkoja luettavia, vaikka pitäisi mielessä, että dekkaria tässä luetaan. Rentouttakin on mukaan ujutettu, jottei lukijan työ - tai Kiven - kävisi liian raskaaksi. Loppupuolella kirja muistuttaa enemmän perinteistä dekkaria.

Myös Hiltusen kieli on omaperäistä. Hän käyttää sanoja kuin taitava kokki veitsiään, sivaltaa terävästi ja yllättää yhdistelmillään. Annos on ahmittava lähes yhtä kyytiä. Erinomainen esikoinen, täräyttävä kokonaisuus!

Missä ollaan? Helsingissä; Kivi asuu Puotilassa ja työpaikka sijaitsee Pasilassa. Pohjois-Karjalassa, Outokummussa, Kiven lapsuudenmaisemissa. Hän tekee myös työmatkoja muualle Suomeen. Avaruutta on siis myös maantieteellisesti, mikä on eduksi.

Pidin ainesosista: juonesta, sen käsittelystä pohdintoineen että kielestä. Henkilöiden kuvaus on myös tarkkaa ja elävää. Kansi ja nimi ovat kovin konkreettisia ja siten johtavat mielestäni hieman harhaan, en olisi niissä korostanut eläintä noin isosti. Susi ei ole kirjallisuudessa uusi keksintö pahan vertauskuvana, ja susitutkijat olisivat varmasti sen käyttöä vastaan: susi on luontokappale, joka elää vaistoillaan, ihmisen ei elääkseen tarvitse tappaa. Pedon symbolina se kuitenkin esiintyy kautta kirjan, siihen liitettyine uskomuksineen. Ja symboli on helppo ymmärtää, myös muualla: kustantajan tiedotteen mukaan Hiltusen esikoiskirjan käännösoikeudet on myyty Ranskaan.

Kenelle: Dekkarien ystäville, uudenlaista trilleriä kaipaaville, rankkaa kestäville, oivaltavaa suomen kieltä arvostaville.

Muualla: Vahva läpileikkaus pahuuden anatomiaan, toteaa Susa, Järjellä ja tunteella. Yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista, sanoo Annika K, Rakkaudesta kirjoihin. Dekkari, mutta paljon enemmän, tuumii Krista.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa. WSOY 2015.

Liebster award -haaste

Pahuuden väliin vähän muuta. Blogiystäväni Kaisa-Reetta heitti haasteen,
joka on aiheeltaan todellinen haaste: ruokakulttuuri. Hänellä on herkulliset perustelut: 

Ruokakulttuuri on kirjallisuudessa näkyvässä roolissa, ja yllättävän monet lukuhetket täyttyvätkin mitä herkullisimmista, vedet kielelle heruttavista ruokakuvauksista. On ihanaa, että monet kirjailijat osaavat nauttia elämästään ja antavat sen näkyä myös hengentuotteissaan. 

Tästä olen samaa mieltä, mutta minä ja kokkaus? Osaan tehdä perusruokaa; arkiruokaa, miehen ja lastenlasten mielestä joskus jopa ihanaa ruokaa (ovat kohteliaita), mutta oikeasti aika kaukainen aihe. Olen mieluummin syömis- kuin kokkauspuolella, ja erotan mielestäni kehnon, kelvon ja hyvän ruuan, erinomaisesta puhumattakaan. Mutta siihen mielenkiintoni sitten lopahtaakin. Kuten huomaat:

Kysymykset ja vastaukseni

1. Onko sinulla lempikeittokirjaa?

Netti? Oikeasti keittokirjoja on keittiön hylly täynnä, mutta käytän vain muutamaa. Jamie Oliverilta olen löytänyt kivoja reseptejä (ja opin tekemään risoton), enkä viittaa niihin pikaruokakirjoihin, vaikka näköjään molemmat arvostamme nopeutta ja helppoutta (Suolaa ja hunajaa kertoo enemmän Oliverista). Eniten käytän itse koottua keittokirjakansiotani, johon olen koonnut vuosikymmenien ajan kiinnostavia ja käyttämiäni reseptejä lehdistä, netistä, kavereilta ja kuulopuheista. Ruutukokkia myös tutkailen joskus, kun perusruuasta puhutaan. Ja sitten se netti, kun tosipaikka tulee. Tykkään eniten kotiruuasta, vaikka olen paljon kolunnut ravintoloita. Tai ehkä juuri siksi. 

2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja?

Kirja, joka kertoisi, millaiselle syöjälle mikin ruoka soveltuu (kärsimätön, vaatimaton, nautiskelija, lihanystävä, heikkovatsainen, ikuisesti dieettiläinen, sipulia inhoava esiteini, 8-vuotias urheilija) ja sanoisi rehellisesti, kuinka kauan ruuan teko kestää ja paljonko sen ainekset maksavat. Ja mistä niitä aineksia löytyy tästä läheltä, ilman hikisen epätoivoista kauppakierrosta. Laitan mielelläni ruokaa, kun tiedän sille otolliset syöjät, ja nautin atavistisesti ruokkimisesta, mutta kaupassakäynti stressaa. Inhoan shoppailua, enkä innostu uusien ruoka-ainesten kokeilusta. Paitsi syöjänä. 

3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti?

Vain kaksi sanaa: Tuomas Vimma.

4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu?

Niin helppo! Kjell Westön kanssa söisin silakkapihvejä ja perunamuusia. Uskoisin hänen arvostavan rehellista kotiruokaa. Jälkiruuaksi tarjoaisin cup caken, jossa koristeena olisi hänen oma kirjansa, kuten Sahlbergin kirja tässä. Bonustyttäreni tekee näitä, kuten kirjabloggarit jo tietävät :-) 

5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit?

Näinä maailmanaikoina kestittäviä olisi paljon. Nälkää näkeviä. Synkkiä mietteitä, mutta Cormac McCarthyn Tien ihmiset todella tarvitsisivat kunnon ateriaa. Aki Ollikaisen Nälkävuoden henkilöistä puhumattakaan. 

6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon?

Jos olen rehellinen, niin en. Enkä kestä romaaneja, joihin on ripoteltu reseptejä, ne syövät kirjan uskottavuutta. Keittokirjat erikseen, oikeat kirjat erikseen! Myönnän, että ruuanlaitto tai syöminen voivat luoda tunnelmaa. Harvoin se silti isona annoksena kaunokirjaa parantaa. Aistillisia ruokakohtauksia toki löytyy, Alastalon salista alkaen. Se tuoksu, joka saliin keittiöstä leviää, kun neuvottelut parkkiosuuksista ovat kuumimmillaan... Yhtään en väheksy ruuan aistivoimaa. 

7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi?

Luen aina kun mahdollista. Tietysti myös syödessä, jos syön yksin. 

8. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet?

Mitähän Haruki Murakami arvelisi suomalaisesta jouluateriasta, lanttulaatikkoineen, rosolleineen ja kinkkuineen? Meneekö jo kiusaamisen puolelle? Murakamin kirjoissa ruualla on tärkeä rooli, ja hän selvästi tietää asiasta paljon. Kohteliaasti hän toki söisi, vaikka ihmetellen. 

9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit?

Jäikö se vielä jotenkin epäselväksi?

10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi? Lautasen koristeena Mia Kankimäen Asioita olisi hieno! Kansi on Piia Ahon. Tai Aki Ollikaisen Musta satu tummine vahvoine väreineen; siitä voisi joku tehdä astiaston. Kaikista Elina Warstan suunnittelemista kansista tulisi upeita astioita, ne värit ja muodot...

11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläisintä, ihaninta suklaaelämystä?

Ilmiselvästi chili tuo mieleen Johanna Sinisalon ja myös muut dystoopikot, kuten Maarit Verrosen ja Margaret Atwoodin. Kirpeän polttavaa ja todellista. Suklaata ovat Sarah Watersit, chilisuklaata Donna Tartt. Ja salmiakkia vaikka Anna-Leena Härkönen tai Antti Leikas. Blogiin kirjaluokittelu maun mukaan?

Hyviä ja herättäviä kysymyksiä, Kaisa-Reetta, kiitos! Jatkan blogihaastetta heittämällä Liebster awardin ja kysymällä seuraavat 11 kysymystä Saran kirjojen Saralta ja Kirjamuistikirjan Erjalta. Sara siksi, että arvostan suuresti hänen asiantuntemustaan ja paneutumistaan omaan aiheeseensa ja Erja siksi, että hänen asiantunteva makunsa on laaja.

Kysymykseni:

1. Jos et bloggaisi siitä mistä bloggaat nyt, mistä bloggaisit?
2. Miksi?
3. Koetko kirjabloggaamisen rentouttavaksi vai rasittavaksi?
4. Kenet kirjallisuuden fiktiivisen henkilön haluaisit tavata?

5. Ketä kirjahenkilöä ehdottomasti et haluaisi tavata?

6. Millainen on kirja, jonka jätät suosiolla väliin?

7. Jos et asuisi Suomessa, missä maassa haluaisit asua?

8. Uppoudutko kirjoissa mieluummin unelmiin vai tärisyttäviin tarinoihin? (sokeri vai suola?)

9. Mikä elokuva on mullistanut maailmasi - tai ainakin jäänyt mieleesi? 

10. Kenen kirjailijan kanssa haluaisit istahtaa juttelemaan hetkeksi?

11. Oletko jo aloittanut joululahjojen hankinnan?

Haastesäännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.