tiistai 12. marraskuuta 2024

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Vuonna 1859 Suomessa oli köyhää ja nälkäistä katovuosien välillä. Leveämpää leipää lähtivät rohkeimmat etsimään Pietarista ja Amerikasta saakka.

Tai pohjoisesta, Norjan Ruijasta, jonne Priita-Kaisa Seipäjärvi lähti Sodankylästä kahden poikansa kanssa. Määränpää on Pykeija, sillä siellä asuu Priita-Kaisan veli Pehr perheineen. Enää ei nähtäisi nälkää, vaikka köyhiä oltaisiin, sillä kalaa oli määrättömästi, kerrottiin. Satojen kilometrien vaellus läpi Lapin ei ollut helppo ja karsi monia matkalaisia, mutta nuoret, vahvat ja taitavat selvisivät Jäämeren rannoille, ja töitä riitti naisille ja lapsillekin kalankäsittelyssä. 

Rannoilla kohtasivat monenlaiset porukat, kuten kolttasaamelaiset, norjansaamelaiset, kveenit ja tuolloiset uudemmat maahanmuuttajat, jotka viljelivät maata ja pitivät kotieläimiä kalastuksen lisäksi. Heihin kuuluivat myös Askat, Mikkeli ja Kreeta. 

"- Ovathan Askatkin toki vaeltaneet, Mikko mutisee hetken päästä. - Totta kai ovat, kaikkihan niin ennen muinoin tekivät, mutta aikansa kaikella. 
- Ja minä sanon nyt totuuden, että kolttien pitäisi saada viedä poronsa Saalamoon, koska sinne heillä on ollut tapana ne viedä, Ville toistaa päättäväisesti. 
- Mutta niitä poroja on liikaa! Mikko tuhahtaa. - Ne pilaavat maaperän! Kuulit kai itsekin nimismiestä viime käräjillä?"

Eri uskonnot elivät rinnakkain, ortodokseista luonnon- ja kristinuskoon. Priita-Kaisa noudatti jälkimmäisten yhdistelmää, jossa noituminen oli pelättävää arkea, maan pikkuväkeä lepyteltiin ja ennusmerkkejä tulkittiin, mutta ristinmerkkejä tehtiin tarvittaessa ja Jumalan hyvyydestä lapsille puhuttiin.

Priita-Kaisan lapsilla ei ole isää, mikä surettaa naista hänen katsoessaan kasvavaa, mieltään herkästi osoittavaa Aleksiaan. Ruijassa poika saa ikäistään ja vanhempaa miesseuraa, pääsee osaksi porukkaa.

"Hänellä ei ole ollut tarpeeksi miehiä ympärillään, ajattelen. Hän on touhunnut vain Ämminsä ja Ukkinsa kanssa, ja heistä taisi juuri äiti olla mies päivittäisessä arjessa. Ainakin jos mietitään tahtoa saada asioita tehdyksi. Ainakin Aleksin elinvuosina. Isäkin oli tarmokas ennen muitoinen. Aina jokin rauta tulessa, joskaan ei laillinen. Mutta sitten hän lähinnä vain keitti pontikkaa perunasta."

Heikki on vielä pieni ja aurinkoinen. Molemmat ovat rakkaita äidilleen, joka oli laatinut selkeän suunnitelman Aleksin kanssa. Muutto, kalastuselinkeino, hyvä mies Priita-Kaisalle aviokumppaniksi ja pojille isäksi, kodinlaitto. Täysin tehtävissä. Aho-Lassekin, leskimies, olisi hollilla. Mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kun Priita-Kaisa tapaa Askan Mikon, suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Tai täällä pitänee sanoa poronpyllyä. Aleksi pettyy pahasti, kun äiti rakastuu. 

"Aho-Lasse on sekä suorasukainen että järkevä. Kaikki eivät ole yhtä järkeviä. Ei, kaikki eivät ole. Sydämet ovat sydämiä, Aleksi, sen voisin sanoa, mutta en sano."

Ruijan-matkaan tulee kirjaimellisesti mutkia, sillä oli levinnyt tieto, että Priita-Kaisa on kuulun Ukki Pekka Köngäksen tyttärentytär ja että tämä on perinyt parantajan taitoja. Hän tietää taitonsa itsekin, samoin sen, että on ulkomuodoltaan poikkeuksellisen kaunis. Siksi hän on oppinut varomaan vieraita, hyväksikäyttäjiä. Ja väkeä Pykeijassa riittää.

"- Täällä on niin paljon ihmisiä! sanon. - Et kai sinäkään voi kaikkia tuntea?
- Pikemminkin tämä paikka on pieni, vähän ihmisiä pienessä paikassa, Pehr sanoo ja tarttuu olkapäähäni toisella kädellään.
- Montako ihmistä täällä asuu? Katson ympärilleni. - Enemmän kuin Sodankylässä? - Kyllä varmaan, tai ei, en minä oikein tiedä, sisko. Suurin osa näkemistäsi on kausikalastajia, jotka eivät asu täällä. Niin kuin Askan Mikko he tulevat kaukaa ja läheltä, Uutuanvuonolta ja vanhasta kotimaasta.
- Näytämöstä, minä lisään.
- Kaikenmoisista paikoista, Pehr nyökkää. - Kalaahan saa juuri täältä, hän osoittaa, - mutta Vesisaaressa on vielä enemmän ihmisiä."

Kammin ympärille äiti ja poika istuttavat ristejä ja yrittävät kotiutua. 

 "Tämä on ihmisten paikka, viestitän sillä pikkuväelle. Me asumme täällä. Emme ole läpikulkumatkalla. Hyvittääkseni asian ja ollakseni hyvä naapuri keitän myöhemmin päivällä puuroa ja Heikki saa valita, mihin laskemme pikkuväen kulhon.
- Ovatko ne vaarallisia? hän kyselee jatkuvasti.
- Eivät vaarallisia, välttämättä, sanon, - erilaisia vain kuin me.
- Millä tavalla erilaisia?
- Ne ovat pieniä ja elävät maan alla, niillä on monia voimia ja taitoja.
- Mutta ne tykkäävät puurosta, Heikki sanoo. - Puuronsyönnissä ihmiset ja pikkuväki ovat samanlaisia. Tuntuu hyvältä nauraa oman poikansa kanssa. Hän antaa naurun tarttua."

Mutta kaikki eivät katso hyvällä Priita-Kaisan onnea. Suunnitelman romuttumisesta on seurauksensa. Kirja toi mieleen Diana Gabaldonin Outlander-sarjan: kaunis ja viisas nainen, parantajan taidot, komea rakastaja, intohimoa, seksiä, luonnon suuri rooli, matkanteko ja niin edelleen. Tosin koin tämän läheisemmäksi, sillä sain tietoa elämästä pohjoisessa, jonne lie omiakin esivanhempia suunnannut aikoinaan. Se oli kiintoisaa, rakkausjuoni ei niinkään. 

Nimiviidakkoon tosin välillä eksyin: myös kirjailija kertoo sen syistä jälkisanoissaan. Suomalaisten nimien kirjoitustapa on vaihdellut eri lähteissä, lisäksi oli kutsumanimien perinne, joka sekoittaa nimiä lisää. Samalla ihmisellä on monta nimeä, saman perheen jäsenillä saattaa olla eri sukunimet. Myös paikannimien kanssa on ollut omat valintatehtävänsä norjan ja suomen kielen välillä. 

Kenelle: Historiasta viehättyville muttei liian vakavasti ottaville, romantiikkaa kaihtamattomille, Lapin seutujen menneistä asukkaista kiinnostuneille.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu. (Kniven i ilden, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet.) Gummerus 2024. Norjasta suomentanut Aki Räsänen. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.



lauantai 9. marraskuuta 2024

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakamista ei ikinä tiedä. Muutama teos on jäänyt lukematta tai ainakin niiden hienous 
ymmärtämättä, mutta nyt olen pitkästä aikaa viehtynyt hänen maagismystiseen filosofointiinsa ja japanilaisvaikutteiseen kieleensä.

Kirjassa on paljon minua kiehtovia elementtejä: kaupunkiympäristöt, ajan kulun kummallisuus, yksinäisyydessä pärjääminen, oman erikoisalan löytäminen, kirjasto tärkeänä tapahtumapaikkana, muutamia mainitakseni. Ja kaiken kaksinaisuus, dualismi, jonka avulla Murakami kuvaa ihmiselämää, tulkitsen. 

Tarina alkaa joen rannalta, jossa tyttö kertoo pojalle muurikaupungista, paikasta, jossa hänen mielensä asuu, vaikka hän on fyysisesti suurkaupunkilainen. Poika viehättyy ajatuksesta kuvitellusta kaupungista, jossa on kaikki valmista, rauhallista, selkeää, ilman kelloja tai ainakin niiden viisareita. Hän rakastuu tyttöön.

"Olimmekohan me rakastavaiset? Onko lupa väittää niin, tuosta vain? En tiedä. Joka tapauksessa meidän sydämemme olivan tuona miltei vuoden kestäneenä aikana aidosti yhteen kudotut. Ja vähitellen me rakensimme ja jaoimme keskenämme erityisen, vain meidän kahden välisen, salaisen maailman - ihmeellisen kaupungin, jota ympäröi korkea muuri."

Taianomaisesti poika pääsee - jo miehenä - kuviteltuun kaupunkiin, Portinvartijan ohi. Yksi pääsyvaatimus on luopua varjosta. (Tästä varjo ei ilahdu.) Muurin takana on myös tyttö, joka ei tässä paikassa tunne entistä ystäväänsä, mutta on utelias kuulemaan, mistä tämä tulee. 

"Sinä kysyit: - Eikö se ollutkin kovin erilainen paikka kuin tämä? Niin kooltaan kuin rakenteeltaan, tai asukkaiden elämäntavalta. Mikä on kaikkein suurin ero?

Vedin yöilmaa keuhkoihini ja etsin oikeita sanoja, osuvinta ilmaisua. Sitten sanoin: Siellä kaikki ihmiset kuljettivat varjoaan mukanaan."

Miehestä tulee kaupungin kirjaston johtaja. Sillä hommaan tarvitaan joku, jolla on myös fyysinen ruumis, toisin kuin äskettäin edesmenneellä johtajalla. Muutenkin mies omaa tarvittavan pätevyyden tehtävään, joka on johtajan tärkein: unien lukeminen. "Teillä on kokemusta varjon menettämisestä", toteaa aikaisempi johtaja Koyasu, jonka kanssa mies usein keskustelee neuvoja saadakseen.

"Kuten äsken mainitsin, vielä vainajanakin on paljon sellaista, mitä en ymmärrä. Kyllä, juuri kuten elossa ollessakin. Valitettavasti pelkkä kuoleminen ei tee ihmisestä lainkaan viisaampaa."

Eräs kysymys askarruttaa miestä. Hänen alkuperäisessä kaupungissaan on erikoinen poika, joka vaikuttaa olevan väärässä ympäristössä, eikä hänellä ole helppoa. Poika on saanut tietää muurikaupungista ja on vakuuttunut siitä, että siellä on hänen paikkansa. 

"En osaa päättää, onko oikein toteuttaa pojan toive vai ei. Onko minulla oikeus auttaa häntä, tai yleensäkään ketään, katoamaan tästä maailmasta.

Koasy vakuuttaa, ettei miehen tarvitse tehdä päätöstä, poika osaa tehdä sen itse. - Hän tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut oman harkintansa varassa."

Ja poika katoaa tosimaailmasta. Hänen etsintänsä on aikamoinen projekti. Luonnollisesti (!) hän on muurikaupungissa, mutta mies ei voi kertoa siitä pojan perheelle - kuka uskoisi moista! Kun hän on itse taas muurin takana, poika ottaa yhteyttä ja kertoo, mitä hän on tullut tekemään. Poika liittyy kiinteästi miehen omaan kohtaloon (elämään, tarinaan, miten vain), käy ilmi.

"Pohtiessani sitä, mitä poika oli kertonut, kynttilän liekki huojahti kertaalleen voimakkaasti ja katosi sitten. Täydellinen pimeys laskeutui huoneeseen, ja sen myötä katosi myös aika."

Kiehtova, epätodellisen ja toden rajoja taitavasti hämärryttävä teos - kuin muurikaupungin muuri, joka vaikuttaa muuntuvan ja vaihtavan paikkaa tarpeen mukaan, joskus suojellakseen, joskus vangitakseen. Miksi muuri on niin epävakaa? Ketkä oikeastaan ovat varjoja, ketkä todellisia olentoja? Miksi varjoa ylipäänsä tarvitaan, erottaako se elävät ja kuolleet? Miksi unia on välttämätöntä lukea. (Ja kirjoja.) Voiko ajassa liikkua yhden elämän aikana. Murakami tarjoaa paljon pohdittavaa elämän luonteesta, rauhalliseen, pohdiskelevaan tapaan.

Viehätys alkoi hiipua viimeisillä kymmenillä sivuilla: kirjan lopetus oli minusta tuskastuttavan pitkä. Kuin kirjailija ei olisi raaskinut luopua luomastaan maailmasta. Siellä oli silti kiinnostavaa vierailla, ja koin matkan varrella todellista lukemisen lumoa.

Kenelle: Eriskummallista sietäville, elämäntehtävää pohtiville, kiusatuille, kirjastossa viihtyville,  mielessään matkaileville, tiiliskivien ystäville.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Antti Valkama. Päällys Jussi Kaakinen.

P.S. Tuotteliasta sukua nuo Valkamat. Antti kääntää, Heikki kirjoittaa kirjoja, toimittajan työnsä ohessa. Hänen uutuuskirjansa japanilaisesta arkiruuasta oli Helsingin kirjamessuilla niin suosittu, että se loppui lauantaina kesken (lisää saatiin sunnuntaiksi)! 

Heikki Valkama järjestää ensi lauantaina 16.11.2024 Maunula-talolla Helsingissä Maunulan kirjamessut. Olen menossa, sillä olen mukana ohjelmassa, kuten muutama muukin kirjasomettaja. Kirjailijoista puhumattakaan, heitä on paljon. Tule sinäkin! Tapahtuma on maksuton, kesto klo 13 - 17. 

Maunula-talon kirjamessujen ohjelma




tiistai 5. marraskuuta 2024

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa

Q-teatteriin on aina kiva mennä, ne kauniit vanhan talon yksityiskohdat ja henki, joka vielä leijuu Antti Raivion jäljiltä, vaikka tekijät ovat suurelta osin vaihtuneet. Kunnianhimon ja teatterin syvän ilmaisun tasot ovat kuitenkin ennallaan. 






Tuvi toas eli pulu huoneessa on taitavaa, ilahduttavaa teatteria Tunturikadulla. On nautinto katsoa esitystä, jossa ei ole ylenmäärin ahdistusta, maailmanpaloa tai erityisen kummallisia persoonia, vaan tavallisia ihmisiä ongelmineen ja iloineen. Huumoria, ymmärrystä. Kuin lepohetki kaiken keskellä. Kuin, hetkinen, muutaman tunnin laivaristeily?

Ei kuitenkaan ihan, sillä ajaudumme raapiville (ei hengenvaarallisille) karikoille miettimään identiteettiä ja kansallisuutta. Mari on muuttanut äitinsä kanssa Virosta Suomeen jo kymmeniä vuosia sitten, ja nyt hän itse odottaa vauvaa. Se toimii sykäyksenä identiteetin etsinnälle: suomalainen vai virolainen, vai voiko olla molempia? Ja mistä tunnistaa erimaalaisuuden, sillä senhän tunnistaa usein jopa tiedostamattaan. (Kuten ravintoloiden sisäänheittäjät etelän maissa, tietävät heti suomalaisiksi edes puhetta kuulematta.)

Näemme herkullisia otteita maahanmuuttajan arjesta Marin muistellessa vuosiaan Suomessa. Jonotusta byrokratian rattaissa, ennakkoluuloja ja ulkopuolisuutta. Hersyviä hahmoja neuvolan terveydenhoitajasta soitonopettajaan. Suomalaisten outoja tapoja, kuten risteilybiletys, Lappi-nuket ja perheväkivalta. Ja vauraus, jota ei Virossa tunnettu. Siellä ruoka kasvatettiin itse niin pitkälle kuin mahdollista, säilöttiin ja purkitettiin. Tehdasvalmisteiset lelut olivat unelmaa. Estonia on syvä trauma, edelleen, mikä käy selväksi heti alussa.


Kuvassa näytelmän kolme erilaista elämää elänyttä sukupolvea: Mari (Anna-Sofia Tuominen), hänen äitinsä (Kate Lusenberg) ja tämän äiti Eeva Mäkinen. Mietitytti, millainen mahtaa olla tulevan neljännen sukupolven tarina? Kuva Pate Pesonius.

Toisaalta on paljon yhteistäkin. Kun mummo tulee maalta Virosta käymään, hänellä on kassi täynnä eväitä tuomisiksi. Oma koti, pesä, on tärkeä, vaikka vierauden lintu saattaa sinnekin lennähtää. Vai mitä pulu tässä esittääkään, ehkä se voi olla maiden välistä rauhaa rakentava kyyhky tai Marin mieli, joka etsii lepopaikkaa, kotia?

Esitys on kaksikielinen, viron ja suomen osuudet on tekstitetty ristiin. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, joita tuskin muistaa rooleiksi. Etenkin pääosan esittäjä Anna-Sofia Tuominen on luonteva niin lapsena kuin aikuisena. Virolaisen, mutta Suomessa asuvan Anna Jaanisoon teksti ja ohjaus toimivat säröittä, ja draamaa rosoineen tarinassa on sopivasti, ilman suloista nostalgiasatuilua tai kummankaan kotimaan ylenmääräistä ihailua tai moittimista. Tekniikka ja lava puvustuksineen olivat myös sopivan eleettömiä, mutta harkittuja.

Hieno, raikas ja konstailematon esitys, josta jää jäljelle hyvä mieli ja ihaileva katse. Vielä ehtii näkemään, lippuja löytyy 5.12.2024 saakka. Ensi-ilta oli 1.11.2024. 

Kannattaa käydä teatterissa ihan oman itsen vuoksi, mutta myös teatterien pärjäämisen, etenkin kun hallituksen leikkaukset iskevät syvälle niiden budjetteihin ensi vuonna. Kulttuurin kurjistamispolitiikkamme ansaitsisi oman näytelmänsä synkeine lopputulemineen, joka on odotettavissa. Tässä näytelmässä ei sellaista onneksi näy. 

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa


Teksti ja ohjaus: Anna Jaanisoo

Lavalla: Anna-Sofia Tuominen, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen

Dramaturgi Rasmus Arikka

Lavastus Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Valosuunnittelu Ada Halonen

Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka