Miina Supinen: Kultainen peura

Mathilda Sommer eli Tilda on moderni nainen. Hän haluaa oman ammatin, ei olla miehestä riippuvainen eikä avioitua, jos ei ole ihan pakko. Kun pakko näyttää lähestyvän, tyttö päättää toisin ja livistää salaa Viipurista Sortavalan opettajaseminaariin. Perhe antaa hänen pitää päänsä. Miten paistettuja perunoita, rapeaa kanaa ja sokeriorvokkeja syömään tottunut vauraan perheen tytär pärjää uusissa, karummissa oloissa?

Matka on paitsi maantieteellinen, myös kulttuurinen, nykykielellä sanoen. Taloudenhoitaja Irinitsa, joka ainoana tiesi suunnitelmasta etukäteen, varoitti Tildaa pakanamaista, hulluista ja pahoista hengistä. Kerrotaan, että

"Pyhät miehet elivät Laatokalla aivan viime vuosiin asti perin oudolla tavalla. He hakeutuivat autioille saarille ja yksinäisille kallioille ja näännyttivät itseään varta vasten, janosivat näkyjä ja houreita ja uhrasivat pyhimyksille, joita ei löytynyt mistään kalenterista."

Tilda viihtyy Sortavalassa. Nuoret opiskelijat ottavat ilon irti aina, kun se on mahdollista. Olemme 1880-luvulla, venäläisen vallan alla. Suomalaisuusaate on vahvassa nosteessa, ja sitä myös uusien opettajien kuuluu levittää.

"Nyt oli valistuksen aamu koittanut. Kansallisen herätyksen pasuuna soitti halki kunnaiden ja metsien ja kutsui suomalaisia ottamaan paikkansa sivistyskansojen joukossa. Pasuunaa olivat soittaneet tähän asti pääosin herrat Snellman, Cygnaeus ja Topelius, mutta nyt opettajat toteuttaisivat heidän suunnitelmiaan maalaiskoulu kerrallaan."

Juhlalliseen julistukseen sulautuu nuorten naisten arki. Tildan huonekaveriksi valitsee itsensä Jelena, jota vieroksutaan tämän sukujuurien vuoksi. Jelena on kotoisin Mantsinsaarelta, joka "... oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne."

Jelena on kuitenkin kuin ylväs aatelinen käytökseltään ja kauneudeltaan. Tildan sydän on menetetty. Luulen, että häntä hieman myös kiehtoo Jelenan erikoinen maine. Opettajaseminaarin arjesta on kiintoisaa kuulla. Vaikka muistan, että kyseessä on fiktio, todellista historiaa ja ajan tapahtumia on mukana paljon. Itse asiassa, Tildan tarina kumpuaa kirjailijan sukuhistoriasta, mutta monilla mausteilla.

Karjalan mailla liikkuu myös perinteen kerääjiä, kuten Niklas, joka kertoi tytöille Suomen kansan myytillisistä juurista. "Ne kukoistivat Karjalan laulumailla jaloimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan." Tosin intoilijoilla saattoi olla kaunisteltu kuva suomalaisuudesta. "Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi", ilmoitti Topelius."  (Maamme-kirjassa). Tilda toteaa: "Jelena aina sanoi, että keräilijät pyörtyisivät kauhusta, jos kuulisivat yhdetkin oikeat sanat."

Myös Mathilda kerää muistikirjaansa kuulemiaan kertomuksia vanhoista ajoista. Usein eivät ole hauskoja ja leppoisia! Sopii eurooppalaiseen satuperinteeseen, jolla kuulijoita on koukutettu. Tildaa houkuttavat erityisesti kertomukset oudoista, mystisistä olennoista, joita seudulla paljon kerrotaan. Lukija alkaa miettiä, liekö niillä kuitenkin jotain todellisuuspohjaa, kun ovat niin yleisiä? 

Opettajaseminaarissa nuoret naiset saavat kirjallisen opin ohella - Runebergia piti opetella ulkoa ja laskutehtäviä suorittaa - käytännön harjoitusta, kuten lastenhoitoa. Tilda huomaa yllättäen pitävänsä pienokaisista, ja nopeasti tottuu pyllynpesuun ja muuhun maalliseen. Eläinlääkintää, liikuntoa, laajasti on opittava. Kuten lapsia, myös kasveja hoidettiin Kymölässä järkiperäisesti. "Kansakoulunopettajan oli hallittava hyötypuutarhanhoidon alkeet siinä missä muutkin arjen perustehtävät."

Tildan elämänmyönteistä luonnetta kuvaa hienosti kohta, jossa tytöt opiskelevat kasvimaan hoitoa ja sadonkorjuuta. "...maailmassa oli aina sotaa ja kauhua, mutta joskus ihmisen oli saatava ajatella vain leppäkerttuja."

Mutta Jelenan yllä leijuu synkkä pilvi, josta Tildan on vaikea saada selvää. Vastuullinen on Jelenan huoltaja, hänen Kiril-setänsä, jota väki ihailun lisäksi kammoksuu, vaikka tämä on rikas ja antelias liikemies. Miksei Tildaa kutsuta vierailulle ja mikä voima Jelenaa ohjaa noudattamaan setänsä jokaista käskyä?

Kirja vilisee perinteisiä uskomuksia, tuttuja taruja ja tuntemattomia uskomuksia. Tarina huipentuu mystiikan ja toden sekoittavaan fantasiamaiseen tapahtumaan, joka nostaa lukijan tukan pystyyn. Jelenan ja Tildan rakkaus on ilmiselvää, siitä ei huolta. Mutta mitä lopulta tapahtui - yhdistyivätkö ikiaikaiset henget Tildan nykyhetkeen pelottavalla tavalla? Vai saiko hän itse mielikuvituksellaan asioita "tapahtumaan"? 

Arvoituksellisen jännityksen lisäksi luen kiitollisena kerrankin historiasta, jossa naisilla oli hauskaa. Tilda on fiksu ja tunteikas nuori nainen, jonka kehittymistä ja sanailua Jelenan ja muiden kanssa on hauska seurata, samoin aatteita ja tapahtumia, jotka heidän aikaansa liittyvät. Riemukas kooste naiselämää ja historiaa, vanhahtavaan kieleen mukavasti soviteltuna niin, että tunnelmaan on helppo mennä mukaan. Kaunis kirja sopii vaikka lahjaksi kaikille naiskohtaloiden ja suomalaisuuden juurien ystäville. 

Miina Supinen: Kultainen peura. Otava 2024. Kansi Piia Aho.

Jännityksen ja viihteen nälkään

Muistumia kesän ja syksyn mittaan lukemistani dekkareista ja viihdekirjoista. Ne tulevat ja menevät, muistijälkiä harvoin jää - varsinkin luettuina lukuaikapalvelusta eikä paperikirjana (äänikirjoja en käytä kuin pakon edessä = ei muuten saatavissa, eikä kyse ole muodon, vaan oman pääni toiminnan) - mutta tekevät viihdytystehtävänsä, kuten kuuluu, joten joitakin haluan mainita.

Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!) 

Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.

Astetta tai useita painavampi on Arttu Tuomisen tyyli. Hän ei ole tunnettu huumorimiehenä kirjoissaan, vaan sukeltaa syvälle kulloinkin valitsemaansa vakavaan ilmiöön, josta dekkari syntyy. Siksi, näin arvelen, hänen juonissaan on jotain hätkähdyttävää, joka kummittelee mielessä lukemisen jälkeenkin. Jos Max Seeck etenee sulavasti kuin Pendolino kesäaikaan, Tuominen on tavarajuna, joka kuljettaa luotettavasti raskasta lastia, vuodenajasta riippumatta. Lavastaja luottaa esitysmäiseen murhatapaan, lopulta oikeaan teatteriinkin, kun murhaaja johdattaa komisario Paloviidan tutkimukset sen tiloihin. 

Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.

Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.

Helppo muttei turhan simppeli on Tuire Malmstedtin dekkaristiominaisuus. Arvostan suuresti selkeyttä 
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.

Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan. 

Ja Elina Backmanin dekkarisarjaa myös seurailen. Loogisuus ja höpöyksien puuttuminen viehättää, ja etenkin vaihtelevat paikat eri puolilla Suomea. Hassua, että uusin sijoittuu Kotkan saaristoon, jossa myös Johanna Savolaisen uutuus Kylmempi kuin kuolema tapahtuu (en ole vielä lukenut, pinossa ja bloggausjonossa). Kotka lähiseutuineen on Savolaisen dekkareiden kotipesä, Backmanilla paikat vaihtelevat. 

Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille! 

Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin,

Mutta mahtavaa, kaverin suosituksesta löysin Fred Vargasin, olen polvillani. Luin kaksi ensimmäistä Kuriton mies nurin ja Sinisten ympyröiden mies (muistin tekstin myötä, että jälkimmäisen olen joskus kauan sitten lukenut, mutta uudelta tuntui). Mikä mainio ilmaisun taito ja tekstin lento! Nyt tiedän, keneltä muun muassa Pierre Lemaitre on saanut vaikutteita. Ei pelkkää rikosta, vaan ehtaa romaania ja persoonallista sanomisen tapaa - nautin suuresti. Ranskasta suomentaja on Marja Luoma. (Kuva kirjapino.fi-nettikaupasta.)

Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille. 

Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen. 

Satu Tähtisen Lordi B viihdytti mainiosti, Bridgerton-tyyliin. 1800-luvun kursailua ja sosieettien elämää. Hienoa nähdä kotimaista vastaavaa, ja vielä hyvätasoista. Kiitän. 

Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti. 

Maija Kajannon feel-good-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin. 

Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY 2024. 

Helena Immonen: Punainen Kettu, Aavikkokettu. Crime Time. 
 
Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula 2024.

Max Seeck: Merkitty. Tammi 2024. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan.

J.S. Bennet: Hänen majesteettinsa tutkimuksia. Windsorin solmu. (Her Majesty the Queen investigates: The Windsor Knot.) WSOY 2021. Suomennos Kaisa Haatanen.

Suomentaja on ansioitunut itsekin viihdekirjailijana ja tähän aiheeseen liittyvänä brittikuninkaallisten tuntijana muun muassa Monarkian muruset -kirjan yhdessä Sanna-Mari Hovin kanssa.

Samuel Blurr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers). Otava 2024. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Karen Swanin Postikortteja (The Christmas Postcards). Otava 2024. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Vuonna 1859 Suomessa oli köyhää ja nälkäistä katovuosien välillä. Leveämpää leipää lähtivät rohkeimmat etsimään Pietarista ja Amerikasta saakka.

Tai pohjoisesta, Norjan Ruijasta, jonne Priita-Kaisa Seipäjärvi lähti Sodankylästä kahden poikansa kanssa. Määränpää on Pykeija, sillä siellä asuu Priita-Kaisan veli Pehr perheineen. Enää ei nähtäisi nälkää, vaikka köyhiä oltaisiin, sillä kalaa oli määrättömästi, kerrottiin. Satojen kilometrien vaellus läpi Lapin ei ollut helppo ja karsi monia matkalaisia, mutta nuoret, vahvat ja taitavat selvisivät Jäämeren rannoille, ja töitä riitti naisille ja lapsillekin kalankäsittelyssä. 

Rannoilla kohtasivat monenlaiset porukat, kuten kolttasaamelaiset, norjansaamelaiset, kveenit ja tuolloiset uudemmat maahanmuuttajat, jotka viljelivät maata ja pitivät kotieläimiä kalastuksen lisäksi. Heihin kuuluivat myös Askat, Mikkeli ja Kreeta. 

"- Ovathan Askatkin toki vaeltaneet, Mikko mutisee hetken päästä. - Totta kai ovat, kaikkihan niin ennen muinoin tekivät, mutta aikansa kaikella. 
- Ja minä sanon nyt totuuden, että kolttien pitäisi saada viedä poronsa Saalamoon, koska sinne heillä on ollut tapana ne viedä, Ville toistaa päättäväisesti. 
- Mutta niitä poroja on liikaa! Mikko tuhahtaa. - Ne pilaavat maaperän! Kuulit kai itsekin nimismiestä viime käräjillä?"

Eri uskonnot elivät rinnakkain, ortodokseista luonnon- ja kristinuskoon. Priita-Kaisa noudatti jälkimmäisten yhdistelmää, jossa noituminen oli pelättävää arkea, maan pikkuväkeä lepyteltiin ja ennusmerkkejä tulkittiin, mutta ristinmerkkejä tehtiin tarvittaessa ja Jumalan hyvyydestä lapsille puhuttiin.

Priita-Kaisan lapsilla ei ole isää, mikä surettaa naista hänen katsoessaan kasvavaa, mieltään herkästi osoittavaa Aleksiaan. Ruijassa poika saa ikäistään ja vanhempaa miesseuraa, pääsee osaksi porukkaa.

"Hänellä ei ole ollut tarpeeksi miehiä ympärillään, ajattelen. Hän on touhunnut vain Ämminsä ja Ukkinsa kanssa, ja heistä taisi juuri äiti olla mies päivittäisessä arjessa. Ainakin jos mietitään tahtoa saada asioita tehdyksi. Ainakin Aleksin elinvuosina. Isäkin oli tarmokas ennen muitoinen. Aina jokin rauta tulessa, joskaan ei laillinen. Mutta sitten hän lähinnä vain keitti pontikkaa perunasta."

Heikki on vielä pieni ja aurinkoinen. Molemmat ovat rakkaita äidilleen, joka oli laatinut selkeän suunnitelman Aleksin kanssa. Muutto, kalastuselinkeino, hyvä mies Priita-Kaisalle aviokumppaniksi ja pojille isäksi, kodinlaitto. Täysin tehtävissä. Aho-Lassekin, leskimies, olisi hollilla. Mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kun Priita-Kaisa tapaa Askan Mikon, suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Tai täällä pitänee sanoa poronpyllyä. Aleksi pettyy pahasti, kun äiti rakastuu. 

"Aho-Lasse on sekä suorasukainen että järkevä. Kaikki eivät ole yhtä järkeviä. Ei, kaikki eivät ole. Sydämet ovat sydämiä, Aleksi, sen voisin sanoa, mutta en sano."

Ruijan-matkaan tulee kirjaimellisesti mutkia, sillä oli levinnyt tieto, että Priita-Kaisa on kuulun Ukki Pekka Köngäksen tyttärentytär ja että tämä on perinyt parantajan taitoja. Hän tietää taitonsa itsekin, samoin sen, että on ulkomuodoltaan poikkeuksellisen kaunis. Siksi hän on oppinut varomaan vieraita, hyväksikäyttäjiä. Ja väkeä Pykeijassa riittää.

"- Täällä on niin paljon ihmisiä! sanon. - Et kai sinäkään voi kaikkia tuntea?
- Pikemminkin tämä paikka on pieni, vähän ihmisiä pienessä paikassa, Pehr sanoo ja tarttuu olkapäähäni toisella kädellään.
- Montako ihmistä täällä asuu? Katson ympärilleni. - Enemmän kuin Sodankylässä? - Kyllä varmaan, tai ei, en minä oikein tiedä, sisko. Suurin osa näkemistäsi on kausikalastajia, jotka eivät asu täällä. Niin kuin Askan Mikko he tulevat kaukaa ja läheltä, Uutuanvuonolta ja vanhasta kotimaasta.
- Näytämöstä, minä lisään.
- Kaikenmoisista paikoista, Pehr nyökkää. - Kalaahan saa juuri täältä, hän osoittaa, - mutta Vesisaaressa on vielä enemmän ihmisiä."

Kammin ympärille äiti ja poika istuttavat ristejä ja yrittävät kotiutua. 

 "Tämä on ihmisten paikka, viestitän sillä pikkuväelle. Me asumme täällä. Emme ole läpikulkumatkalla. Hyvittääkseni asian ja ollakseni hyvä naapuri keitän myöhemmin päivällä puuroa ja Heikki saa valita, mihin laskemme pikkuväen kulhon.
- Ovatko ne vaarallisia? hän kyselee jatkuvasti.
- Eivät vaarallisia, välttämättä, sanon, - erilaisia vain kuin me.
- Millä tavalla erilaisia?
- Ne ovat pieniä ja elävät maan alla, niillä on monia voimia ja taitoja.
- Mutta ne tykkäävät puurosta, Heikki sanoo. - Puuronsyönnissä ihmiset ja pikkuväki ovat samanlaisia. Tuntuu hyvältä nauraa oman poikansa kanssa. Hän antaa naurun tarttua."

Mutta kaikki eivät katso hyvällä Priita-Kaisan onnea. Suunnitelman romuttumisesta on seurauksensa. Kirja toi mieleen Diana Gabaldonin Outlander-sarjan: kaunis ja viisas nainen, parantajan taidot, komea rakastaja, intohimoa, seksiä, luonnon suuri rooli, matkanteko ja niin edelleen. Tosin koin tämän läheisemmäksi, sillä sain tietoa elämästä pohjoisessa, jonne lie omiakin esivanhempia suunnannut aikoinaan. Se oli kiintoisaa, rakkausjuoni ei niinkään. 

Nimiviidakkoon tosin välillä eksyin: myös kirjailija kertoo sen syistä jälkisanoissaan. Suomalaisten nimien kirjoitustapa on vaihdellut eri lähteissä, lisäksi oli kutsumanimien perinne, joka sekoittaa nimiä lisää. Samalla ihmisellä on monta nimeä, saman perheen jäsenillä saattaa olla eri sukunimet. Myös paikannimien kanssa on ollut omat valintatehtävänsä norjan ja suomen kielen välillä. 

Kenelle: Historiasta viehättyville muttei liian vakavasti ottaville, romantiikkaa kaihtamattomille, Lapin seutujen menneistä asukkaista kiinnostuneille.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu. (Kniven i ilden, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet.) Gummerus 2024. Norjasta suomentanut Aki Räsänen. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakamista ei ikinä tiedä. Muutama teos on jäänyt lukematta tai ainakin niiden hienous 
ymmärtämättä, mutta nyt olen pitkästä aikaa viehtynyt hänen maagismystiseen filosofointiinsa ja japanilaisvaikutteiseen kieleensä.

Kirjassa on paljon minua kiehtovia elementtejä: kaupunkiympäristöt, ajan kulun kummallisuus, yksinäisyydessä pärjääminen, oman erikoisalan löytäminen, kirjasto tärkeänä tapahtumapaikkana, muutamia mainitakseni. Ja kaiken kaksinaisuus, dualismi, jonka avulla Murakami kuvaa ihmiselämää, tulkitsen. 

Tarina alkaa joen rannalta, jossa tyttö kertoo pojalle muurikaupungista, paikasta, jossa hänen mielensä asuu, vaikka hän on fyysisesti suurkaupunkilainen. Poika viehättyy ajatuksesta kuvitellusta kaupungista, jossa on kaikki valmista, rauhallista, selkeää, ilman kelloja tai ainakin niiden viisareita. Hän rakastuu tyttöön.

"Olimmekohan me rakastavaiset? Onko lupa väittää niin, tuosta vain? En tiedä. Joka tapauksessa meidän sydämemme olivan tuona miltei vuoden kestäneenä aikana aidosti yhteen kudotut. Ja vähitellen me rakensimme ja jaoimme keskenämme erityisen, vain meidän kahden välisen, salaisen maailman - ihmeellisen kaupungin, jota ympäröi korkea muuri."

Taianomaisesti poika pääsee - jo miehenä - kuviteltuun kaupunkiin, Portinvartijan ohi. Yksi pääsyvaatimus on luopua varjosta. (Tästä varjo ei ilahdu.) Muurin takana on myös tyttö, joka ei tässä paikassa tunne entistä ystäväänsä, mutta on utelias kuulemaan, mistä tämä tulee. 

"Sinä kysyit: - Eikö se ollutkin kovin erilainen paikka kuin tämä? Niin kooltaan kuin rakenteeltaan, tai asukkaiden elämäntavalta. Mikä on kaikkein suurin ero?

Vedin yöilmaa keuhkoihini ja etsin oikeita sanoja, osuvinta ilmaisua. Sitten sanoin: Siellä kaikki ihmiset kuljettivat varjoaan mukanaan."

Miehestä tulee kaupungin kirjaston johtaja. Sillä hommaan tarvitaan joku, jolla on myös fyysinen ruumis, toisin kuin äskettäin edesmenneellä johtajalla. Muutenkin mies omaa tarvittavan pätevyyden tehtävään, joka on johtajan tärkein: unien lukeminen. "Teillä on kokemusta varjon menettämisestä", toteaa aikaisempi johtaja Koyasu, jonka kanssa mies usein keskustelee neuvoja saadakseen.

"Kuten äsken mainitsin, vielä vainajanakin on paljon sellaista, mitä en ymmärrä. Kyllä, juuri kuten elossa ollessakin. Valitettavasti pelkkä kuoleminen ei tee ihmisestä lainkaan viisaampaa."

Eräs kysymys askarruttaa miestä. Hänen alkuperäisessä kaupungissaan on erikoinen poika, joka vaikuttaa olevan väärässä ympäristössä, eikä hänellä ole helppoa. Poika on saanut tietää muurikaupungista ja on vakuuttunut siitä, että siellä on hänen paikkansa. 

"En osaa päättää, onko oikein toteuttaa pojan toive vai ei. Onko minulla oikeus auttaa häntä, tai yleensäkään ketään, katoamaan tästä maailmasta.

Koasy vakuuttaa, ettei miehen tarvitse tehdä päätöstä, poika osaa tehdä sen itse. - Hän tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut oman harkintansa varassa."

Ja poika katoaa tosimaailmasta. Hänen etsintänsä on aikamoinen projekti. Luonnollisesti (!) hän on muurikaupungissa, mutta mies ei voi kertoa siitä pojan perheelle - kuka uskoisi moista! Kun hän on itse taas muurin takana, poika ottaa yhteyttä ja kertoo, mitä hän on tullut tekemään. Poika liittyy kiinteästi miehen omaan kohtaloon (elämään, tarinaan, miten vain), käy ilmi.

"Pohtiessani sitä, mitä poika oli kertonut, kynttilän liekki huojahti kertaalleen voimakkaasti ja katosi sitten. Täydellinen pimeys laskeutui huoneeseen, ja sen myötä katosi myös aika."

Kiehtova, epätodellisen ja toden rajoja taitavasti hämärryttävä teos - kuin muurikaupungin muuri, joka vaikuttaa muuntuvan ja vaihtavan paikkaa tarpeen mukaan, joskus suojellakseen, joskus vangitakseen. Miksi muuri on niin epävakaa? Ketkä oikeastaan ovat varjoja, ketkä todellisia olentoja? Miksi varjoa ylipäänsä tarvitaan, erottaako se elävät ja kuolleet? Miksi unia on välttämätöntä lukea. (Ja kirjoja.) Voiko ajassa liikkua yhden elämän aikana. Murakami tarjoaa paljon pohdittavaa elämän luonteesta, rauhalliseen, pohdiskelevaan tapaan.

Viehätys alkoi hiipua viimeisillä kymmenillä sivuilla: kirjan lopetus oli minusta tuskastuttavan pitkä. Kuin kirjailija ei olisi raaskinut luopua luomastaan maailmasta. Siellä oli silti kiinnostavaa vierailla, ja koin matkan varrella todellista lukemisen lumoa.

Kenelle: Eriskummallista sietäville, elämäntehtävää pohtiville, kiusatuille, kirjastossa viihtyville,  mielessään matkaileville, tiiliskivien ystäville.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Antti Valkama. Päällys Jussi Kaakinen.

P.S. Tuotteliasta sukua nuo Valkamat. Antti kääntää, Heikki kirjoittaa kirjoja, toimittajan työnsä ohessa. Hänen uutuuskirjansa japanilaisesta arkiruuasta oli Helsingin kirjamessuilla niin suosittu, että se loppui lauantaina kesken (lisää saatiin sunnuntaiksi)! 

Heikki Valkama järjestää ensi lauantaina 16.11.2024 Maunula-talolla Helsingissä Maunulan kirjamessut. Olen menossa, sillä olen mukana ohjelmassa, kuten muutama muukin kirjasomettaja. Kirjailijoista puhumattakaan, heitä on paljon. Tule sinäkin! Tapahtuma on maksuton, kesto klo 13 - 17. 

Maunula-talon kirjamessujen ohjelma

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa

Q-teatteriin on aina kiva mennä, ne kauniit vanhan talon yksityiskohdat ja henki, joka vielä leijuu Antti Raivion jäljiltä, vaikka tekijät ovat suurelta osin vaihtuneet. Kunnianhimon ja teatterin syvän ilmaisun tasot ovat kuitenkin ennallaan. 

Tuvi toas eli pulu huoneessa on taitavaa, ilahduttavaa teatteria Tunturikadulla. On nautinto katsoa esitystä, jossa ei ole ylenmäärin ahdistusta, maailmanpaloa tai erityisen kummallisia persoonia, vaan tavallisia ihmisiä ongelmineen ja iloineen. Huumoria, ymmärrystä. Kuin lepohetki kaiken keskellä. Kuin, hetkinen, muutaman tunnin laivaristeily?

Ei kuitenkaan ihan, sillä ajaudumme raapiville (ei hengenvaarallisille) karikoille miettimään identiteettiä ja kansallisuutta. Mari on muuttanut äitinsä kanssa Virosta Suomeen jo kymmeniä vuosia sitten, ja nyt hän itse odottaa vauvaa. Se toimii sykäyksenä identiteetin etsinnälle: suomalainen vai virolainen, vai voiko olla molempia? Ja mistä tunnistaa erimaalaisuuden, sillä senhän tunnistaa usein jopa tiedostamattaan. (Kuten ravintoloiden sisäänheittäjät etelän maissa, tietävät heti suomalaisiksi edes puhetta kuulematta.)

Näemme herkullisia otteita maahanmuuttajan arjesta Marin muistellessa vuosiaan Suomessa. Jonotusta byrokratian rattaissa, ennakkoluuloja ja ulkopuolisuutta. Hersyviä hahmoja neuvolan terveydenhoitajasta soitonopettajaan. Suomalaisten outoja tapoja, kuten risteilybiletys, Lappi-nuket ja perheväkivalta. Ja vauraus, jota ei Virossa tunnettu. Siellä ruoka kasvatettiin itse niin pitkälle kuin mahdollista, säilöttiin ja purkitettiin. Tehdasvalmisteiset lelut olivat unelmaa. Estonia on syvä trauma, edelleen, mikä käy selväksi heti alussa.

Kuvassa näytelmän kolme erilaista elämää elänyttä sukupolvea: Mari (Anna-Sofia Tuominen), hänen äitinsä (Kate Lusenberg) ja tämän äiti Eeva Mäkinen. Mietitytti, millainen mahtaa olla tulevan neljännen sukupolven tarina? Kuva Pate Pesonius.

Toisaalta on paljon yhteistäkin. Kun mummo tulee maalta Virosta käymään, hänellä on kassi täynnä eväitä tuomisiksi. Oma koti, pesä, on tärkeä, vaikka vierauden lintu saattaa sinnekin lennähtää. Vai mitä pulu tässä esittääkään, ehkä se voi olla maiden välistä rauhaa rakentava kyyhky tai Marin mieli, joka etsii lepopaikkaa, kotia?

Esitys on kaksikielinen, viron ja suomen osuudet on tekstitetty ristiin. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, joita tuskin muistaa rooleiksi. Etenkin pääosan esittäjä Anna-Sofia Tuominen on luonteva niin lapsena kuin aikuisena. Virolaisen, mutta Suomessa asuvan Anna Jaanisoon teksti ja ohjaus toimivat säröittä, ja draamaa rosoineen tarinassa on sopivasti, ilman suloista nostalgiasatuilua tai kummankaan kotimaan ylenmääräistä ihailua tai moittimista. Tekniikka ja lava puvustuksineen olivat myös sopivan eleettömiä, mutta harkittuja.

Hieno, raikas ja konstailematon esitys, josta jää jäljelle hyvä mieli ja ihaileva katse. Vielä ehtii näkemään, lippuja löytyy 5.12.2024 saakka. Ensi-ilta oli 1.11.2024. 

Kannattaa käydä teatterissa ihan oman itsen vuoksi, mutta myös teatterien pärjäämisen, etenkin kun hallituksen leikkaukset iskevät syvälle niiden budjetteihin ensi vuonna. Kulttuurin kurjistamispolitiikkamme ansaitsisi oman näytelmänsä synkeine lopputulemineen, joka on odotettavissa. Tässä näytelmässä ei sellaista onneksi näy. 

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa

Teksti ja ohjaus: Anna Jaanisoo

Lavalla: Anna-Sofia Tuominen, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen

Dramaturgi Rasmus Arikka

Lavastus Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Valosuunnittelu Ada Halonen

Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka