Antti Heikkinen: Einari

14-vuotiaasta alkaen metsätöitä tehneestä vieremäläisestä pientilan pojasta Einari Vidgrenistä kasvoi merkkihenkilö alallaan. 

Ponsse on Vidgrenin suunnittelema metsäkonemerkki ja yhtiö, joka on maailmanmarkkinoiden johtava, työllistää 1 600 henkilöä suoraan (ja epäsuorasti monin verroin, arvelen) ja on palkittu niin vienninedistämisestä kuin muotoilusta sekä, tärkeimpänä, asiakkaiden luottamuksella. Josta kertoo markkinajohtajuuden lisäksi muun muassa valinta vuonna 2020 kolmatta kertaa peräkkäin Suomen maineikkaimmaksi yritykseksi Luottamus&Maine-tutkimuksessa.

Kyseessä on huima ryysyistä rikkauksiin -tositarina, jonka Antti Heikkinen kertoo mehevästi. Heikkinen on nappivalinta tarinan kirjaamaan. Itsekin pohjoissavolaisena hän tavoittaa niin Einari Vidgrenin kuin muiden Ponssen vaikuttajien puheen ja hengen, ja rikkaalla ilmaisukyvyllään saa esiin ne seikat, jotka elämäntyössä ja yrityksessä ovat tärkeimmiksi nousseet.

"Erkki ja Lassi ihmettelivät, kuinka monta konetta Einari aikoo rakennuttaa. - Sen verran monta, että tulloo hyvä! Nyt tehhään poijjat oikein metsien Mersu! Einari julisti ja paukautti nyrkillä kämmeneensä." 

Yksi tärkeimmistä oli Einarin halu olla paras, kaikessa. Kilpailuhenkeä, sisua ja sinnikkyyttä tarvittiin, kun tavoitteena oli "mualiman paras mehtäkone". Ja ankaraa työntekoa, totta kai. Sekä oikeiden kumppanien ja työkaverien valintaa. Sellaisen seikan olen menestyjissä havainnut, että pelkkä rahan hamuaminen ei riitä: on oltava intohimo tekemiseen, maallinen hyvä seuraa sitten mukana, jos taidot ja työnteon määrä riittävät. Einarilla riittivät. Ja hänen perheellään, joka on tiiviisti mukana yrityksen toiminnassa. Yritystä tuli tyrkyteltyä välillä sijoittajille, muttei Einari voinut sivusta katsoa, kun hommat kääntyivät hänen mielestään väärään suuntaan. Niinpä omistus palautettiin Vidgreneille, ja se jatkaa toimintaansa menestyksekkäästi, vielä pitkään, toivomme. 

Ei Einarin vuonna 2010 päättynyt elämäntaival pelkkää auvoa ja rahassa rypemistä ollut, todellakaan. Raskas työ vaati veronsa, perhe ja vaimo jäivät vähemmälle, erokin tuli. Fysiikkaa rasittivat pitkät päivät ja epäsäännöllinen elämä. Tarina on klassinen esimerkki myös yrittäjyyden ja menestyksen synkistä puolista. Jos kohta myös huveista ja onnen hetkistä, joita matkan varrella riitti, iloisista illanvietoista raveihin ja Bentleyn ostoon tai onnistuneista liikeneuvotteluista omien poikien yhtiöön tuloon. Huumoria ja lämpöä ei kovasta bisnestarinasta puutu. 

Kirja kiinnosti siksikin, että metsäkoneet ovat minulle tuttu asia myös työn kautta. Viestintätoimistoaikoinani sain osallistua Ponssen kilpailijan Timberjackin, sittemmin John Deeren, viestintään. Heidän asiakas- ja henkilöstölehtiään tehdessä tuli perehdyttyä niin kokopuu- kuin tavaralajimenetelmiin kuin alan kovaan kilpailuun. 

Mutta tämä kirja keskittyy ihmiseen, Einariin, josta lukiessa on pakko innostua. Mahtava elämäntarina, mahtava kirja. 

Kenelle: Bisnesihmisille, ura- ja elämäntarinoiden ystäville, esikuvia etsiville, metsätaloudesta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjavinkkien Kini ehottomasti suosittelee kirjaa kelle tahansa, vaikkei Einari noin ensikuulemalta tutulta tunnukaan. 

Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Kolme kivikovaa dekkaria

Huippudekkarien tutut elementit ovat läsnä näissä kirjoissa, juuri kuten kuuluu. 

Uskollinen lukija -kirjassa tavattujen poliisien työ väkivaltarikosyksikössä jatkuu. Päätähti Jessica Niemi
tekee työtään aivojen ja lihasten lisäksi sydämellä: rahan perässä hän ei ole. Seeckiä lukeneet tietävät, miksi, mutta kirjan voi hyvin lukea ilman ennakkotietoja, sen verran taustaa valotetaan. Ja koska Jessica haluaa pitää salaisuutensa, mikä minäkään olen siitä lavertelemaan. Tuttu elementti on siis poliisi, jolla on henkilökohtainen salaisuus. 

Yleensä kuvioon kuuluu myös joko ylettömän ihana tai täysin paska pomo. Jälkimmäistä lajia edustaa Helena, "Hellu", joka aloitti väkivaltarikosyksikön esimiehenä Ernen lähdön jälkeen. Hän kutsuu Jessicaa sinnikkään ärsyttävästi sukunimellä ja yrittää löytää tästä heikkoja kohtia omaa valtaansa vahvistaakseen. Luulen, että monelle työssäkäyvälle tulee henkilöstä mieleen joku organisaatiosta tuttu! 

Luonnollisesti tukena ovat luottokollegat. Jessicalla heitä ovat Jusuf ja Rasmus sekä Nina, jonka kanssa välit tosin ovat viilenneet. Kun he tutkivat rikospaikkoja, tie vie poliisiasemalta majakalle, yökerhoon sekä netin syövereihin, blogimaailmaan. Netissä on vaikea peittää jälkiään, ja influenssereita voidaan hyödyntää markkinointiin, myös laittomien tuotteiden, totta kai. Kiintoisa kuvio tästä! 

Syyllisen etsintään liittyy partaveden tuoksu, manga sekä vaihtoehtohoidot ja yleinen hörhöys. Kirjailija ripottelee vihjeitä, joita lukija joko huomaa heti tai sitten tajuaa vasta myöhemmin, kuinka vain, minulla yleensä jälkimmäistä. Jännitys pysyy kutkuttavasti yllä. Teksti on kirjoitettu elokuvamaisiksi kohtauksiksi, jotka on helppo hahmottaa.

Erityiskiitos tutuista paikoista, joissa Helsingissä liikutaan. Töölöä, Kamppia, Kalliota... Jopa teinivuosien kotitaloni on mainittu (Kirstinkadun ja Castreninkadun kulma)! On kiva kuljeskella mukana, vaikkeivat tapahtumat ole mukavia; järjestäytynyt rikollisuus, huumeiden käytön kasvu ja nuorten hyväksikäyttö eivät ole leikkiä, mikä tuppaa viihtyessä unohtumaan.   

Sulavaa sujuvuutta, vauhtia ja yllätyskäänteitä huolellisesti paketoituna. Jännäri päättyy tätä kirjoittaessa juuri sopivaan hetkeen: jouluaattoon.

Max Seeck: Pahan verkko. Tammi 2020.  Päällys Markko Taina.

Arttu Tuomisen punoma juoni täräyttää sen verran, että ensimmäistä kertaa ikinä dekkarin lukemisen jälkeen jään pohtimaan sen henkilöitä, kuten omalaatuista ylikomisario Henrik Oksmania ja hänen kollegaansa Paloviitaa omine (aviollisine) ongelmineen. Myös tässä on naispomo, Susanna Manner, ja yhtenä kollegana terävä rikoskomisario Linda Toivonen. Ilahduttavaa, että naiset nousevat johtoon, ainakin kirjoissa!

Pastori jää myös mieleen. Sekä Seeckillä että Tuomisella on tarinassa isohko rooli papilla ja kirkolla; onko niin, että sieltä suunnasta nyt kaivattaisiin pitkästä aikaa yleisemmin henkisiä apuja ja kannanottoja, kun maailma on yhä kaaosmaisempi? Ainakin Tuomisen pastori suomii kovin sanoin kirkon vanhoillisuutta. Juoni nostaa kärkeen homofobian, äärioikeiston ja rasismin nousun, mikä tuo pelottavia kaikuja todellisuudesta. Lähettilääksi nimetty murhaaja tekee uhkauksiaan videoilla. 

Netin ja somen kautta on helppo vaikuttaa heikkoihin, kaltoinkohdeltuihin ja pelokkaisiin, kirja tuntuu sanovan. Mikä tahansa aate, jota tuo lohtua, vetää puoleensa. Viha on pelkoa, ja kuten kirjassa monen kohdalla, lapsuuden traumojen purkamista, mutta mihin päädytään, jos joku päättää olla piittaamatta muista ja yhteisistä säännöistä ja laeista ja etsiä hyvitystä väkivalloin? 

Tuominen kertoo tarinaa yksityiskohtaisesti, joskus tuskastuttavankin tarkasti ja hieman toistollakin, mutta täytyy myöntää, että se tehoaa. Ja tuntuu jotenkin hyvin suomalaiselta, Seeckin sulavuuteen verrattuna. Henkilöistä alkaa tietää enemmän kuin toivoisi. Eikä tapahtumien käänteitä pysty arvaamaan etukäteen. Kuka tahansa voi olla jotain täysin muuta kuin miltä näyttää. Ja yksi opetus näyttäisi olevan, että omalla kohdalla erilaisuuden hyväksyminen on vaikeinta. 

Päätapahtumapaikka on Pori, jota en tunne paria jazz-käyntiä lukuunottamatta, tarkkaan kuvattuna paikallistuntemusta omaaville varmasti yhtä kiintoisaa kuin Seeckin kirjan kulku minulle. 

Tuominen osuu napakymppiin yhteiskunnallisessa analyysissaan, vihan ja pelon noustessa ja näyttäytyessä natsien ja fasistien ihannointina. Ihanteita ja pelastusta kaipaavat eivät käänny kirkon puoleen, vaan kavereiden ja tuttujen. Erinomainen, fiksu ja ajankohtaan iskevä tarina kotimaisille dekkarien ystäville. 

Arttu Tuominen: Hyvitys. WSOY 2020. Päällys Mika Tuominen. 

Hieman toisenlaista jännitystä tarjoaa Lucy Foley. Poliisi ei ole pääosassa, vaan vain vilahtaa kertomuksessa englantilaisesta ystäväjoukosta, joka matkustaa Skotlantiin viettämään vuodenvaihdetta.

Henkilöitä on paljon, mutta joukko on helposti lukijan hallittavissa. Hotellia pitävä Heather ja hänen apulaisensa tuovat oman lisänsä kaveriporukkaan, joka on tuntenut toisensa pitkään, osa lapsesta saakka. Nyt he ovat yli kolmikymppisiä, yksi pari jo lapsen saanut, ja vauva on mukana matkassa. 

Syrjäinen paikka. Talven pimeys. Porukan keskinäiset jännitteet, joita kirjailija kuvaa sopivasti annostellen; henkilöt kertovat minä-muodossa omista osistaan kaveriporukassa. Ruumis. Motiiveja alkaa löytyä yhdeltä jos toiseltakin, kun tilanne etenee. Hienoa hämäystä, loppuun saakka. Nautin ja pelkäsin, siten sopivasti. 

Lucy Foley: Jahti. Otava 2020. Suomennos Satu Leveelahti.

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 18

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin kurkkaamaan kanssani luukkuun numero 18. Eilinen luukku avautui blogissa Lue meille äitikulta, huomenna 19.12. luukun avaa Kirjarouvan elämää. Kaikki 24 osallistujaa on listattu Luetaanko tämä -blogissa. Logo Niina Tolonen.

Millainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan?

Se tapahtuisi pikkukaupungissa, jossa ikkunaan vihmovan vesisateen ja sisällä aikaansa viettävien asukkaiden välillä kasvaisi rapistunutta tiiltä ja betonia. Kohta olisi ilta.

Harmaan seasta saattaisi pilkahtaa kausivaloja, niitä heikosti välkkyviä, joita ei vaihdeta koskaan pois ja joiden lampuista suurin osa on jo monta joulua sitten sammunut. 

Pihalla, ylipursuavien roskisten takana vilahtaisi joukko äänekkäitä nuoria, nauraen, eväitään kolistellen. Miksi te ette tanssi? mies miettisi ja hymähtäisi hölmöjä ajatuksiaan. Ei tämä surkea kadunpätkä mikään huvimaja ole. Ohuen seinän takaa kuuluisi naapurien riitely. 

Pieni huone olisi täynnä tavaraa. Rumia mutta omistajalleen tärkeitä koriste-esineitä. Sekalaisia kirjapinoja, papereita. Teoksia, joiden otsikot eivät liity näennäisesti millään tavalla toisiinsa. Tietokirjoja, kuten Yleistä mekaniikkaa. Vieheopas. Baudelairen runoja, Balzacin kootut. Puolitäysiä tuhkakuppeja, tyhjiä pulloja. Postia.

Asukas, keski-ikäinen mies, istuisi kirjoitusvälineensä ääressä. Murahtelisi itsekseen, hörppäisi välillä pöydällä olevasta lasista, näyttäisi miettivältä, ei hymyilisi. Paitsi hetkinen, nyt hänen ilmeensä muuttuu: mies keskustelee mielessään Bukowskin kanssa. Se toisi hänen mieleensä, kumma kyllä, rakkauden. 

Vaimon hössötys keittiössä ärsyttäisi miestä. Myöhemmin olisi tulossa ystäviä kylään. Kyllä mies seurassa viihtyy, vaikkei sitä nyt juuri uskoisi. Miestä askarruttaisi se, mitä lääkäri sanoi. Olisi käyty vakava keskustelu. Vaivana olisi muutakin kuin talvinen insomnia. 

Tarvittaisiin ihme. Mies miettisi mennyttä elämäänsä. Hän on kalastanut, kirjoittanut, rakastanut, opettanut. Tietää, millaista on olla työtä etsimässä, mikään vetelehtijä ole! Vaellus duunarista kunniatohtoriksi oli pitkä ja poukkoileva. On hän ollut myös isä, mielessä häivähtähtäisi suru pian aikuistuvien lasten puolesta. Maailma ei ole näyttäytynyt miehelle antoisana, oman tien etsiminen helppona. Tietäisivätpä nuoret, mitä on edessä! 

Onneksi eivät tiedä, mies miettii, tiristäisi pullon loput lasiinsa ja sytyttäisi savukkeen. Vieläkö meillä on viskiä?

Aamulla, kun huoneeseen virtaisi idänpuoleista valoa, lapset huomaisivat kaatuneen joulukuusen. 

"Se makaa kyljellään takan edessä. Kuusi, jonka koristamisessa he olivat auttaneet. Kokonaan pilalla, koristepallot ja karkkitangot hujan hajan ympäriinsä. Miten tällainen oli ylipäänsä päässyt tapahtumaan? He huomaavat että Isä on avannut Äidin antaman lahjan. Se on köydenpätkä, puoliksi vielä nätissä paketissaan."

Köydenpätkää ei ole käytetty. Isä löytyy sohvalta nukkumasta. 

Sellainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan. 

Kenelle: Vahvan tunnelman ystäville; heille, jotka malttavat odottaa viimeistä riviä, pelkistämistä ihaileville, äijämäisyyttä kestäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille.  

Muualla: "Perusasetelma Carverin novelleissa on useimmiten samankaltainen: keskiluokkainen esikaupunkilaisidylli on sortumassa. Parisuhde on päättymässä uskottomuuden, ryyppäämisen, yleisen kelvottomuuden tai kaikkien näiden vuoksi. Tai ei mistään kovin erityisestä syystä, päättymässä vain. Jonkinlainen raja on ylittymässä. Carver vangitsee tilanteen, joka voisi tapahtua oikeastaan missä tahansa naapuritalossasi", sanoo Kirjavinkit.

Kursivoidut sanat olen lainannut novellikokoelman otsikoista ja runoista, joulutunnelman kahdesta Carverin teoksesta.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Sammakko 2015. Suomennos Seppo Lahtinen.  

Novellikokoelmasta on julkaistu osa Raija Mattilan suomentamana samalla nimellä Tammen keltaisessa kirjastossa jo 1986, Sammakon ja Lahtisen työssä se julkaistiin suomeksi ensi kerran kokonaisena. 

Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Valikoima runoja. WSOY 1994, toinen painos. Suomennokset Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen. 

Sinulle ja kaikille lukeville toivotan onnellista, kirjaisaa joulun aikaa!

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Yksi lempikertojani, Pierre Lemaitre, päättää teoksesta Näkemiin taivaasta alkaneen ja kirjalla Tulen varjot jatkuneen trilogiansa sotavuosiin Ranskassa. 

Louise työskentelee herra Julesin kahvilassa ja haaveilee omasta lapsesta, kun hän saa asiakkaaltaan erikoisen ehdotuksen. Se sysää hänet veriseen tapahtumaan, joka johtaa naisen tutkimaan juuriaan ja äitinsä menneisyyttä, josta paljastuu hämmästyttäviä seikkoja. Louise on Lemaitren lukijoille tuttu: hän oli noin kymmenvuotias, kun hänen äitinsä vuokrasi asuntoa miehelle, jonka kasvojen alaosan kranaatti oli silponut ensimmäisessä maailmansodassa, ja tämän ystävälle. Miehet sotkeutuivat aikoinaan hurjaan patsasskandaaliin. 

Samaan aikaan Ranskan armeijassa ystävystyy kaksi miestä, jotka olisivat epätodennäköisiä ystäviä siviilissä, alati huolestunut ja varovainen Gabriel sekä huoleton, kaikissa käänteissä mahdollisuuden näkevä Raoul. Armeija ei kohtele heitä hyvin, jos eivät hekään sitä, joten he päättävät ottaa kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä ja karata kaartinsa johtaja Fernandin valvovan silmän alta. Fernandin vaimo Alice on sairaalloinen, ja mies päättää lähettää hänet Pariisista turvaan maaseudulle. Saksalaisten uskotaan valtaavan kaupungin hetkenä minä hyvänsä, paniikki valtaa Pariisin.

Kun pariisilaiset aloittavat epätoivoisen pakonsa kaupungistaan suurin joukoin, risteävät kohtalot yllätyksellisillä tavoilla, Lemaitren tapaan. Kirjailija punoo jälleen ällistyttäviä juonia todellisten historiallisten tapahtumien oheen ja luo riemastuttavia henkilöitä, joista parhaasta päästä on eräs Désiré-herra. Hänen vankkumatonta itseluottamustaan ja moninaisia taitojaan on pakko ihailla! 

Trilogian viimeinen osa on edellisiä hulvattomampi; vaikka Lemaitren kirjoitustapa on viehättävän vanhahtava ja täydellisesti etiketinmukainen, mielikuvitus purskahtelee villisti. Nautinnollinen lukuromaani, joka sodan karmeuksista huolimatta naurattaa ja jättää lukijan hämmästyneen ihmetyksen valtaan. 

Epilogi kokoaa yhteen henkilöiden kirjanjälkeiset kohtalot ja luulen, että kirjailija on virnuillut aika lailla etenkin sen loppua kirjoittaessaan. Hän viittaa Roland Barthesiin, mahtaako mainittu Désiré jotenkin ilmentää Barthesin merkitystutkimuksia - en tunne niitä, joten en tiedä, mutta jotain silmänvinkkausta epäilen tähän kätketyn. Kiitoksissa kirjailija luettelee pitkän listan lähteitä ja kirjailijoita, joilta sanoo saaneensa sanoja, lauseita, kuvia, ajatuksia ja ilmaisuja. Vaikutteita voivat paljon lukeneet tekstistä bongailla. Muutamat viitteet trilogian edellisiin osiin jäävät ymmärtämättä niitä lukemattomille, mutta kirjan voi silti lukea hyvin itsenäisenäkin. 

Kenelle: Vanhan ajan parhaan tarinankerronnan ystäville, yllätyskäänteistä nauttiville. 

Muualla: Kirja vieköön -blogin Riitta selvitti, että Lemaitre suunnittelee jo seuraavaa trilogiaa, sukusaagaa. Jännityksellä odotan sen sisältöä; siirrytäänkö jälleen eteenpäin, ehkä sodanjälkeiseen aikaan, ehkä 50-60-luvuille? Lemaitresta ei voi tietää, paitsi sen tiedämme myös, että dekkarien kirjoittamisen hän on sanonut lopettaneensa. 

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset. Minerva 2020. Ranskan kielestä suomentanut Susanna Hirvikorpi. Kansi taittopalvelu Yliveto.

Muita Lemaitren dekkareita:
Rosie ja Verhoeven-sarjan muut
Petoksen hinta
Silmukka


Romaanisarja
Näkemiin taivaassa
Tulen varjot
Tuhon lapset

Tyttöjä ja naisia Susanne Mauden ja Annastiina Stormin tapaan

Luin kaksi koskettavaa kotimaista kirjaa tytöistä, joista tulee naisia, mutta ei helpoimman kautta. 

Susanne Mauden Ennen kuin unohdat kertoo turkulaisesta Eevasta, ainokaisesta, jonka luokan uusi tyttö Sirkku ottaa ystäväksi. Ystävän kanssa jaetaan kaikki, kissakarkeista hävettävimpiin kokemuksiin. Sirkusta tulee vuosien myötä lähes perheenjäsen Eevalle, joka ihastuu Mattiin. 

"- Ootko sä siitä kiinnostunut? Oikeasti? Sirkku kysyy. - Mähän sanoin jo, etten tiedä. - Olet siis. Et vaan uskalla myöntää. Pelkuri. - Enkä ole. - Oletpas. Mutta ei se haittaa. Mä olen silti vähän kateellinen. - Mistä? - Mitäs luulet? Kerro nyt uudestaan kaikki mitä tapahtui. - Eikö me voitais jo puhua jostakin muusta? - Itse aloitit. Ja hei, aattele, eikö olis kivaa, jos sä olisit Matin kanssa ja mä Antin kanssa, me voitais tehdä kaikkea yhdessä?"

Sirkku tietää, mitä Eevan ja Matin välillä tapahtuu, myös sen, miksi Eeva muuttaa äitinsä kanssa Kuopioon ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Eeva kuitenkin palaa Turkuun opiskelemaan, aikuistuu ja haluaa perustaa perheen, tavallaan. Sirkun kanssa välit ovat menneet poikki. Käy kuitenkin ilmi, että Eevan äiti on koko ajan pitänyt Sirkkuun yhteyttä, ja tämän lapsiin, joita on tulossa kolmas, kun Eeva viimein suostuu tapaamaan entisen ystävänsä pitkästä aikaa uudestaan. Pääseekö menneisyydestä ikinä eroon, ja pitäisikö?

Vetävä, realistinen ja kikkailematon tarina, joka herättää haikeutta ja liikutusta. Tytöt ovat keskenään erilaisia, mutta todellisia ja samastuttavia molemmat. 

Kenelle: Kaikenikäisille naisille, ystävänsä hukanneille, kasvutarinoiden ystävälle. 

Muualla: Vaikuttava ja todella hieno, sanoo Kirjanmerkkinä lentolippu -blogi.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat. Gummerus 2020. 

Lukukappale kustantajalta.

Mikä on pahempaa kuin kaikkein pahin? Se on kaikkein pahimman pelko, Alisa miettii.

Tämä mahtavan mainio kirja on jäänyt minulta viime vuonna huomaamatta; onneksi kaveri tyrkkäsi sen käteeni. Alisan äiti on kuollut, mutta on tiiviisti mukana, kun Alisa lähtee selvittelemään äitinsä tarinaa, sukunsa tarinaa ja tietysti ensisijaisesti omaa tarinaansa Hukan kylään Joensuun ja Juuan välille. Alisa on kirjailija, joten hän tekee tarinasta kirjaa. 

"Ja kaikkein hienointa olisi, että saisin samalla kirjoitettua itselleni sellaisen syntytarinan, jota lukiessani voisin uskoa äidin halunneen minut, rakastaneen minua ja iloinneen olemassaolostani. Mutta sellaisistahan minä en päätä. Tarinoilla on omat polkunsa, joita minä voin vain kynäni kanssa seurailla."

Kun faktoja on vaikea jäljittää ja edesmenneiden ajatuksia voi vain aavistella, kirjailija käyttää tarinan täydentämiseen satuilua, olihan hänen äitinsä Lumikki. Teksti täydentyy Alisan nykyhetken tutkimuksilla, unilla (kerrankin kirjassa osuvia!), kuvitelmilla sekä ilolla ja ikävällä Samulia kohtaan, tuskailuilla siitä, olisiko tehtävä lapsi ja jos, niin miksi? Ja tietysti Alisan tapaamilla ihmisillä nuokkuvassa kylässä ja sen majatalossa. Sekä sudella.

"Vauvat ovat ihmistaikinaa. Heillä ei ole sanoja, he eivät kerro tarinaa ja ovat siten kadehdittavan vapaita olentoja. Tilanteiden muuttuessa he eivät ajaudu kriisiin joutuessaan selittämään itseään uusiksi." 

Alisan oma kriisi näyttäytyy myös todellisuudesta irtautumisena, jota hän Samulille myöntää hieman kokevansa. Pitäisin tätä taiteilijan ominaisuutena; eikö kirjailijan nimenomaan kuulu tehdä niin? Lumikki ja kääpiöt elävät hänen mielessään, samoin Nevalainen ja Siiri, edeltävät sukupolvet. Huonommuudentunne on vaivannut Alisaa aina, naiseus on hänelle ollut vaikeaa. Mistä se kumpuaa?

"Onnistuin epäonnistumaan kaikessa, mikä sukupuoleeni liittyi."

Kyllä, asioita selviää; tarina valmistuu, ja nautinnollisuudellaan riemastuttaa lukijan. Vaikka Alisa pohtii syntyjä syviä ja vakavaksi vetää välillä, ei kirjan yleisvire ole synkkä, vaan taitava teksti tarjoaa myös huumoria, kauneutta ja iloisia yllätyksiä. 

Annastiina Stormin edellinen kirja Me täytytään valosta voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon 2017. 

Kenelle: Nokkelan ja omaperäisen tekstin ystäville. 

Muualla: Kutkuttava tarina, joka liikkuu usemmalla aikatasolla ja kulkee arvamaattomia ja askelista neitseellisiä polkuja, kuvailee Omppu Reader why did I marry him -blogissa.

Annastiina Storm: Kerro, kerro. S&S 2019. Kansi Emma Strömberg.

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010

Uratarinat kiinnostavat minua aina, alasta riippumatta. Taiteilijan ura ei ole niitä helpoimpia.  

Kari Tapion ensimmäisiä musiikillisia vaikuttajia olivat hänen lahjansa varhain huomannut alakoulun opettaja sekä isä Jaakko, joka puuhasi poikansa kanssa monenlaista, nikkaroi tälle kitarankin, ja äiti-Elvin kanssa sai tuntea ylpeyttä komeasti koulusalissa vedetystä laulusta. Olavi Virtaa poika ihaili suuresti, mutta:

"Kun Jaakko osti perheeseen 50-luvun puolivälissä ularadion, kuunteli Kari tarmokkaammin hiihtokisoja ja urheilu-uutisia kuin Lauantain toivottuja." 

Kun tuleva artisti kuuli 12-vuotiaana Elvistä, se oli menoa. Esiintyminen alkoi kiehtoa kunnolla, koulunkäynti-into taas kulki toiseen suuntaan. Suonenjoen Kyöpelin hyppyrimäki veti puoleensa innokasta hyppääjää, jonka idoleita olivat tuolloin maailmanluokan urheilijat, kuten Juhani Kärkinen ja Viki Kankkonen. Perheen muutettua Pieksämäelle mäkihyppy vaihtui jääkiekkoon, ja vähitellen "musiikki haukkasi ajatuksista yhä suuremman osan." 

Peruskoulun jälkeen Kari sai oppisopimustyöpaikan kirjapaino-alalta, jolla hän teki töitä niin pitkään kuin laulamisesta tuli ammatti. Leipätyötä tarvittiin etenkin avioliiton ja perheen perustamisen myötä. Pia oli hänen elämänsä nainen, kouluajoista kuolemaan saakka.

"He ehtivät kulkea yhtä matkaa 46 vuotta. Matkaan mahtui taukoja, mutta ne eivät venyneet pitkiksi. Ilman toisiaan he eivät tulleet toimeen."

Kari oli alkanut kasvattaa nimeä Savossa keikkaillen bändillä nimellä Jami & Jamset. Ensimmäinen pääkaupunkiin lähetetty koenauha tuotti tulosta sen verran, että Kari sai Topi Kärjeltä kutsun käymään ja hyviä uraohjeita, kuten kehotuksen opetella laulutekniikkaa ja muuttaa silloisesta asuinpaikasta Kuopiosta Helsinkiin, jos ei halua jäädä paikallissarjaan. Kari noudatti neuvoja, vaikka hampaitaan kiristelikin: punaista mattoa ja levytyssopimusta ei heti lyötykään eteen. 

Mutta iso pyörä pyörähti iso-D:n leivissä, kenen muunkaan. Kari sai Danny Show -kiinnityksen, samassa rytäkässä sukunimi vaihtui Dannyn mielestä taiteilijalle sopivampaan. Jalkasen suvun nimi muuten juontaa juurensa vanhasta savolaisnimestä Sianjalka. Tämä on meille historiallisten romaanien lukijoille tuttua Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjasta, jossa Sianjalka-Sihvo on yksi keskeisistä henkilöistä.  

Ensimmäinen suuri hitti oli Laula kanssain. Perhe kasvoi ja eli uran kanssa rinnan, miehestä tuli yksi Suomen myydyimpiä sooloartisteja ja tanssipaikoilla ja tv:n Lauantaitansseista tuttu koko maassa. Olen suomalainen -biisi osataan ulkoa, ja tiedämme senkin, että Myrskyn jälkeen tulee poutasää. 

Mukavan jutustelevasti mutta asiallisesti Heikkinen Kari Tapion elämää kirjaa. Ei savon murteella - jos joku tätä kavahtaa - vaikka sekä kirjoittaja että kohde sen hyvin tuntevat. Mukana on paljon yksityiskohtaisia sattumuksia ja Karin luonnetta kuvaavia anekdootteja. Samalla lukija saa katsauksen taiteilijaelämän iloihin ja hikisiin paikkoihin sekä iskelmägenreen useamman vuosikymmenen ajalta.

Karin suosion kasvaessa 1980-1990-luvuilla suomirock kasvoi myös Eppu Normaaleineen ja muineen, mutta sen kaltaiset nimet eivät ole tämän kirjan sisältöä, vaan Reijo Taipaleen, Topi Sorsakosken, Paula Koivuniemen, Kassu Halosen, Veikko Samulin ja Ile Vainion tyyppiset alan miehet ja naiset. Kari Tapio muuten oli ensimmäinen, joka lauloi duettoja Armi Aavikon kanssa. 

Tekstissä vilisee tuttuja isoja nimiä roppakaupalla, yhteistyötä tehtiin niin säveltämisessä, sovittamisessa kuin esiintymisissäkin muiden artistien ja levy-yhtiöiden väen kanssa. Kari teki myös itse laulutekstejä, jopa muillekin esitettäväksi, ja jokusen sävellyksenkin. 

Mitkä olivat Karin vahvuudet? Tietenkin tunnistettava komea ääni, esiintymisen palo sekä näiden myötä laaja verkosto ja suhteet, joita tällä alalla jos missä tarvitaan. Oman genren, iskelmä- ja countrymusiikin löytäminen ja siihen keskittyminen, tunteelliset tanssittavat kappaleet. Kovaa työtä menestys tietysti vaati, sinnikkyyttä myös. Heikkoutena oli alkoholi, joka vei miestä välillä niin, että perhe ja keikat saattoivat unohtua ja terveyttä koeteltiin. Bändinsä palkoista ja keikkapaikan maksuista hän kuitenkin aina huolehti, ohareissakin, kertoo Heikkinen. 

Jotain on menestyksen takana kuitenkin oltava vielä lisää, ja sitä kirjailija pohtii pitkästi:

"Koko ihmiskuntaa ajatellen karismaa jaetaan millimetrimitalla. Kari lukeutui joukkoon, jolle sitä lurahti useampi desi. --- Ammatikseen esiintyvän ihmisen kohdalla karisma näkyy paitsi siviiliolemuksessa, myös työssä. Iän myötä se kasvaa ja toisaalta ihminen oppii hallitsemaan karismaansa. Hallintataidon karttuessa karisma ottaa tilan ja siivoaa ylimääräisen pois. Toisaalta on julmaa, ettei karisma tuo tullessaan hyvää itseluottamusta. Moni karismaattinen esiintyjä kärvistelee itsetuntonsa ja riittämättömyydentunteensa kanssa. Siitä syntyy ristiriita, jota ulkopuolisen on mahdotonta tajuta. --- Karisma antaa kantajalleen myös vastuun, paineen ja vaatimukset." 

Kirja kertoo ihmisestä, Heikkinen pohjustaa alkusanoissa. Kari Jalkanen ei ollut täysin yksi yhteen Kari Tapion kanssa. Ura ja elämä usein kyllä kietoutuvat taiteilijoilla enemmän yhteen kuin meillä tavan tallaajilla. Diskografiaa kirja ei sisällä, kattavan henkilöhakemiston kyllä. Hurjan työn kirjailija on tehnyt kaivaakseen valtavasti tietoa kirjaa varten. Eikä kaikkea selvinnyttä kuulemma siinä kerro. Paljon kuitenkin. 

Kenelle: Iskelmän ystäville, tanssilavoilla käyneille, nostalgisille, ihmisestä kiinnostuneille. 

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Oudon vuoden kirjoja

Poikkeustila lävähti päälle keväällä. Pontus Purokurun ja 12 muuta kirjoittajan teksteistä syntyi kirja, "joka toimii paitsi kommentaarina myös laajemmin kokemusten kerääjänä ja muistin mahdollistajana". 

Ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, kirjata ylös asioita, joita ehkä myöhemmin tarvitsemme. Tekstit tuovat esiin ajatuksia poikkeustilasta monipuolisesti ja raikkaasti, eri tavoin ja eri kulmista kirjoittajansa mukaan. On päiväkirjatyyppistä pohdintaa, talouden analysointia, maailmaa ja Suomea pohtivaa, arjen muutoksia ja tuntemuksia eri tilanteissa, isoista pieniin. 

Yksi huomiotani kiinnittänyt käsite on valmius, johon olemme mielestäni suhtautuneet tähän asti huolettomasti, on kyse sitten ruokahuoltovarmuudesta tai henkisestä asenteesta. Veikka Lahtinen sanoo osuvasti uusista nettiyhteisöistä, Whatsupp-ryhmistä ja vastaavista, että "uusi yhteisö ei ainoastaan tuo voimia vaan myös vie niitä. Sen tuottaminen yhtäkkiä ja tyhjästä on raskasta. Alan ymmärtää, mitä valmius tarkoittaa. Se tarkoittaa, että on ennakolta tuotettu tuotettu jotakin, joka voidaan nyt aktivoida. Sosiaalisuutta ja yhteisöä on vaikea tuottaa, kun katastrofi on jo päällä." 

Samaan viittaa Purokuru itse: "Ensin leikataan ja sitten kriisin koittaessa ihmetellään, missä ovat resurssit ja osaaminen. Tai toisinpäin: ensin julkinen ja kolmas sektori pelastavat meidän kaikkien terveyden, ja sitten kun kriisistä on selvitty, aletaan huutaa leikkauslistoja, joilla romutetaan julkinen ja kolmas sektori." 

Tai kuten Tuomas Nevanlinna viittaa tasapainoiluun terveyden ja talouden välillä: "Ikävin skenaario on se, että sitten kun keskiluokka romahtaa ja fasismi ehdottaa itseään, on liian myöhäistä rakentaa vastaliikkeelle riittävästi ajatuksellista tai toiminnallista pohjaa." 

Näinpä. Paljon mietittävää teksteistä nousee. Kirja on viimeistelty kesällä, joten ehkä olisi pian aika seuraavan osan? Mitä luimme kerran -blogi toteaa kirjan olevan erittäin toimiva kokonaisuus. 

Pontus Purokuru (toim.): Tartunta. Kosmos 2020. Kansi Bifu / People's. 

Kaspar Colling Nielsen kirjoitti hienon kuvitelman Tanskan sisällissodasta. Tänä vuonna ilmestynyt Euroopan kevät lupaa nimellään paljon, edellä mainitun kirjaa teemaa ajatellen, mutta se ei kerro koronasta, vaan kehii esiin aivan omanlaisensa tulevaisuuden. Siinä teknologian avulla on saatu aikaan tilanne, jossa myös eläimillä on tietoisuus, ja toisinpäin: ihminen voi kokeilla eläimen elämää tai vaihtaa tietoisuutensa väliaikaisesti vaikkapa kasvin vastaavaan. Jos on tarpeeksi varakas, tietysti. 

Ajankohtaista sikäli, että virusaikoina on huomattu, etteivät eläimet ja ihmiset elä täysin erillisinä. Tämä oivallus ja mielikuvittelu on kirjailijan parasta antia, mutta muuten kirja oli pettymys. Siinä pannaan paljon ja perusteellisesti, tylsästi kyllä kuluneesta "vanheneva mies ottaa, nuori nainen antaa" -näkökulmasta (niin, eriarvoisuus on mainittu yhdeksi kirjan teemaksi). Miehen motiiveja aletaan selitellä rakkaudettomalla lapsuudella, voi kyynel. En innostunut, vaikka loppua kohti kirja kyllä parani ja sai lisäsävyjä. Tai ehkä opin tulkitsemaan sitä paremmin. 

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät. Aula & Co 2020. Suomennos Katriina Huttunen. 

Antti Holma kuvaa pienen paikkakunnan pojan vierailua synnyinseudulleen ja lähtee siitä kerimään kertojan koko elämää. Holma taitaa niin kivistävän avoimuuden - suoraan tai itseironisesti - kuin lukijaa helpottavat huumorikevennykset. Häpeä ja himo vaihtelevat, rakkautta ja yhteyttä toisiin etsitään, ehkä löydetäänkin. Piru ja jumala taistelevat sieluparasta. 

Väitetään, että jokaisella kirjailijalla on perustarina, jota hän toistaa kaikissa teoksissaan. En usko tähän ihan täysin. Tässä tapauksessa erityisesti soisin, että sanallista valmiutta ja oivallusta osoittava kirjailija kirjoittaisi myös muuta kuin Olen homomies -tarinaa, johon hän itsekin vaikuttaa olevan hieman kyllästynyt, ja muistaisi omaa lausettaan: "Mutta ihminen on enemmän kuin henkilön pari puolta, ihminen ei muuta olekaan kuin kääntöpuolia ja ristiriitoja, ihminen koostuu epäjohdonmukaisuuksista. Ihmistä ei voi ymmärtää." Ehkä yrittämällä ymmärtää ja pureutua tarkemmin johonkin tiettyyn kääntöpuoleen tai ristiriitaan syntyisi toisenlaista tarinaa? 

Arvostan sitä, että Holman tekstit tai huumoripodcastit ja muut hänen työnsä eivät nähdäkseni koskaan ilkeile muille kuin kertojalle itselleen. Ronskiudesta huolimatta kirjassa on samaa herrasmiesmäisyyttä.

Lukupino sanoo kirjassa olevan tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Piru on läsnä tiukasti myös runoilijan elämässä. Ilmeisesti ilman sitä ei synny kunnon taideteosta? 

Kännön Sömnö riemastutti, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Samoin tekee Runoilija, jossa mennään vielä kummemmille vesille taiteilijuuden pohdinnassa. Päähenkilö, Aurelian Benn, palvoo Nietzscheä ja toimii vuosikymmenet Rudolf Steinerin apulaisena. Koska tulee myyneeksi sielunsa, hänkin. 

Luin runsaan ja ilmaisuiltaan ainutlaatuisen teoksen loppuun sinkeästi; sen monitahoisuus viehättää ja ällistyttää. Tuijata jaksoi vielä lukemisen jälkeen siitä komeasti kirjoittaakin. 

Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan. Sammakko 2020. Ulkoasu Riikka Majanen.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

Pirjo Toivanen jatkaa kertomustaan Mirjasta, Helsingin kaupunginteatterin näyttelijästä, ja hänen lähipiiristään.

Suhde hammaslääkäri-Juhaan on vakiintunut, vai onko sittenkään? Mies on ylikiireinen ja kireä, mikä vaivaa Mirjaa. Taiteilija itse on lomalla teatterista ainakin kaksi kuukautta - tulevista töistä ei ole tietoa, mutta asiasta ei paranne huudella - joten hän tarttuu tilaisuuteen, kun Italian Stresaan muuttanut sisko Terhi kutsuu häntä puutarhatöihin miehensä Roberton kanssa ostamalleen palazzolle. Heidän on tarkoitus viljellä viiniä ja pitää kokkikoulua varakkaille, Roberton päivätyön ohella. Terhi on jo jättäytynyt pois laki- ja talousuransa oravanpyörästä. Mutta ensin paikka pitää saada kunnostettua. 

Kuulostaa unelmalomalta: kesä kuvankauniissa maisemassa täydellä ylöspidolla ulkona puuhailua vastaan! Lisäksi Mirjan 17-vuotias Marko pääsisi samalla kielikylpyyn. Tilalla työskentelee nimittäin joukko kansainvälisiä puutarhuriksi opiskelevia harjoittelijoita. Juha lupaa tulla Mirjan ja Markon mukaan oman lomansa ajaksi. 

Alkulomasta paikalla on myös sisarusten äiti Eeva. 

"- Mitä se Juha on täst kaikest miält? Eeva kysyy. - Ei Juhalla ole mitään sitä vastaan, että jeesaan Terhiä. Juhalla on ollut kiireitä Virossa. Hänestä on hyvä vaan, että mää keksin jotain tekemistä. - Sitä ulkomail änkeemist mää en sit ymmär. En myönnä, että olen Eevan kanssa samaa mieltä. Juha olisi voinut laajentaa hammasklinikkaansa Helsingissä tai perustaa toisen Hymysuun Turkuun tai Tampereelle. Eevan moitteen sävy nostaa silti niskakarvani pystyyn. Aivan kuin hän syyttäisi minua, etten pysty pitämään miestäni kurissa. Terhi tulee avukseni selittämään Viron houkuttavuutta. Hampaita on korjattu siellä tähän asti vain pakosta. Esteettisiä vaivoja ei ole hoidettu, harvoin on välitetty edes purennan ongelmista. Viron vapauduttua ja kansan vaurastamisen myötä tilanne on muuttumassa. 

Minulla ei ole lisättävää, sillä Terhi tietää Juhan bisneksistä Tallinnassa enemmän kuin minä, koska on laatinut ja tarkastanut Juhan sopimukset. Tuskin saan silti vastausta viisaalta siskoltani, miksi juuri Juhan täytyy ottaa koppi virolaisten hampaista. Työ ei vaikuta edes hauskalta, sillä mies lähtee sinne ryppyotsaisena ja tulee usein ärtyneenä takaisin."

Matkalaiset nauttivat olostaan, vaikka töitä riittää yllinkyllin ja Mirjalla on monenlaista mietittävää.  Markon hän tyydytyksekseen näkee solahtavan vaivatta nuorison joukkoon. "Nuoret ovat viisaita, fiksumpia kuin minä aikoinani", tuumii Mirja. Mutta on heistä myös suurta huolta. Brittitytöt Sarah ja Kay onnistuvat koheltamaan niin, että poliisi sekaantuu asiaan. Nuorille tarjotaan monenlaista houkutusta. Yhdeksi kirjan pääteemaksi nouseekin päihteiden väärinkäyttö, jota kosketellaan monen eri-ikäisen henkilön kautta.  

"- Hiukkasen on tunnelma kiristynyt viime aikoina. Mitä teille tytöille perjantaina oikein tapahtui? Ricky kysyy. - Jouduttiin yhteen huvilaan. Siellä oli aika outoa porukkaa, Sarah toteaa. Tim ja Perry kyselevät tarkennuksia, millaista porukkaa ja miksi tytöt lähtivät tuntemattomien seuraan. Kun Peter heittää ilkeämielisen kommentin tyttöjen älystä, Terhi keskeyttää ristikuulustelun. - Tytöt ovat myöntäneet tehneensä virheen. Olimme Terhin kanssa lukiolaisina Roomassa samaa ikäluokkaa kuin Sarah ja Kay nyt. Rooman meno oli maalaistytöille uutta, mutta olimme onnekkaita välttyessämme vaaroilta, joiden olemassaoloa tuskin aavistimme."

Mutta vaaroja vaikuttaa ilmaantuvan myös aikuisille. Naapuruston ja yhteiskunnan tapoihin on tuoreilla yrittäjillä totuttelemista - rahalla ja suhteilla on tärkeä rooli - ja Juhan hyvinvointi askarruttaa. Samoin Mirjan biologisen isän Hannun kunto; tämä joutuu haimatulehduksen vuoksi sairaalaan Barcelonassa, jossa asuu nykyisin. Adoptoitu Mirja on pohtinut paljon juuriaan ja yrittää sovittaa niitä myöhempään perheeseensä ja elämäänsä, vaihtelevin tuloksin. 

Sairauksille ei välttämättä mitään voi, mutta muuten asiat ratkeavat sitä mukaa kun niitä ratkotaan. Henkilöt ovat fiksuja, kerronta sujuvaa ja tarinan ote realistinen - no, jalosukuinen Roberto viinitarhoineen ehkä satumainen mutta mahdollinen - joten sitä on mukava lukea kuin kaverin kuulumisia. Lukija saa viihtyä mukavasti Pohjois-Italian järvimaisemassa (vaatisi viereen viinilasin), jännittää muttei liikaa sekä samastua Mirjan työ- ja ihmissuhdehuoliin sen verran kuin haluaa: kirjassa on runsaasti aiheita edellä mainittujen lisäksi italialaisesta rakentamisesta sukupolvien eroihin, teatterityön pohtimisesta (Q-teatteri mainittu!) Milanon-reissuun. 

Yllättävän hyvin kokonaisuus silti pysyy kasassa. Moni aihe toki jää vain pieneksi maininnaksi, suuria porautumisia ei kehkeydy; sekin korostaa kuulumistyyppistä tyyliä. Pienen Sofian ja nuorten mukanaolo tuo raikasta energiaa, kuten nuoret oikeassakin elämässä tekevät. Miellyttävää, arkista muttei liian arkista, upeisiin maisemiin vievää, matkakuumetta nostavaa luettavaa.

Tarina alkoi kirjassa Pyhä paha perhe, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Kustantaja Stresa on nimetty kaupungin mukaan! Heillä on, monen muun kustantajan tavoin, menossa jouluale verkkokaupassa. 

Kenelle: Mielikuvitusmatkaajille, adoptoiduille, eteläisen Euroopan ihailijalle, perhetarinoiden ystävälle. 

Muualla: Kirja vieköön suosittelee kirjaa Italiaan hullaantuneille ja teini-ikäisten lasten vanhemmille.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa. Stresa 2020. 

Kuvat Reijo Toivanen, ulkoasu Amelia Nyman.