Haasteita, keskenjääneitä, vuoden 2017 odotusta

Kyllä en jaksa käyttää aikaa kirjoihin, joiden ensimmäiset sata sivua eivät vakuuta. Paitsi että joskus luen toiveikkaana loppuun asti, vaikka varoituskellot kilkattavat kipeästi korvissa.

Julian Fellowesin Belgravian luin lähes loppuun. En muista siitä mitään enkä ketään, paitsi brittiläisen kartanoympäristön aatelisine asukkaineen. Jotain avioliittojärjestelyä ja perintökähmintää siinä oli. Ei ollut Downton Abbeyn lumoa, ei, vaikka kirjoittaja on sama - teknisesti kelpo suoritus. Kirja kärsii DA-vertailusta pahasti. Ilman sitä ja suuria odotuksia olisi voinut toimia paremmin. Hienoa on vanhan Lontoon kuvaus. Ja kansi! Otava 2016. Suomennos Markku Päkkilä.

Muualla: Poissa on monta asiaa DA:han verrattuna, kertoo Lumiomena.

Robert Walserin Konttoristin jätin kesken puolenvälin jälkeen. Uuvuttava, epäkiinnostava juoni ja  itsekeskeinen keskushahmo. Ja lasten kaltoinkohtelu... Miksi ihmeessä haluaisin tutustua näihin ihmisiin? Ai niin, siksi, että kieli on hienoa, lauseet upeasti rakennettuja, kiireettömiä ja tarkkoja. Ilona Nykyrin suomennosta ihailen. Mutta ei, ei sittenkään. Väsähdin. WSOY 2016. Suomentajalle pahoittelut.

Muualla: Upea teos ihan kaikin puolin, sanoo Omppu, joka jaksoi paremmin.

Kesken jäivät kotimaisista lisäksi ainakin Otto Lehtisen Würlitzer (2016) ja Rauli Virtasen Reissukirja (2014). Molemmilla on ansionsa, mutta eivät minulle. Samoin kesken jäi Harri Nykäsen Likainen Harri (Crime Time 2015), joka media-aiheeltaan kiinnostaa - rikostoimittaja kertoo - ja on Aarnion tuomion myötä edelleen ajankohtainen. Mutta masennuin kähmintäjutuista eli korkeissa asemassa olevien "maan tavasta" käyttää asemaansa härskisti omaksi ja kaverien eduksi. Mikä ei tietysti ole kirjan vika, vaan yököttävä asiana: eikö näistä vihdoin olisi aika päästä kerta kaikkiaan eroon? Tässä ajassa ja maailmassa? Valitettavasti sukupolven vaihtuminen ja asenteiden muutos vie aikaa, vaikka monet Harrinkin tapauksien päätekijät ovat jo eläkkeellä tai edesmenneitä. Ulkomaisista - älkää taas tappako - kesken jäi yksi Alice Munro, johon en vain millään pääse sisälle, sinnikkäistä yrityksistä huolimatta, ja yksi Kate Atkinson: hänen tuotantonsa on näyttäytynyt minulle erittäin vaihtelevana.

Haasteista 2016 sen verran, että Helmet 2016 -haasteeseen keräsin kolmekymmentä täppää viidestäkymmenestä. Luin ensin kirjan ja sitten katsoin, sopiiko se mihinkään haastekohtaan. Toimiva, stressiä aiheuttamaton menetelmä, jota aion noudattaa myös vuonna 2017.

Kirjabloggareiden haasteetKlassikkohaaste on paras ikinä: lempeällä piiskalla tulee tutustuttua lukemattomiin helmiin. Ja sen ansiosta klassikkovirus tarttuu, vilkuilen niitä jopa salaa. Haasteen seuraavan osan bloggaukset julkaistaan 31.1.2017. Yöpöydän kirjat emäntäblogina. Novelleja aion lukea novellihaasteeseen. Itse asiassa, olen jo lukenut kolme noin verryttelyksi.

Vuonna 2017 olen mukana Suomi 100 -juhlinnassa kaikin mahdollisin kirjabloggarin keinoin, joista suurimpana Yle-yhteistyömme Kirjojen Suomi -suurhankkeessa. Kirja vieköön -tapahtumasta tulee jännää koettavaa, ja myös Helsinki Lit -liput pitää hankkia pian, sillä tulossa on itse Orhan Pamuk! Messuja, julkkareita ja muita tapahtumia riittänee myös tälle vuodelle, toivon. Tästä on hyvä jatkaa.

Mitä muuta odotan vuodelta 2017? Paitsi nautinnollisia lukuhetkiä ja innostuneita bloggauksia, myös suomalaisen kirjallisuuden näkyvyyden kasvua edelleen niin meillä kuin maailmalla. Kirjailijoiden kyvystä se ei ole (enää) kiinni, vaan kustantamojen, agenttien ja markkinoijien. Kielimuurin murtaminen on kovaa! Ja hienoa työtä sen eteen on tehty, etenkin Frankfurtin messuista 2014 alkaen. Jokainen Aki Ollikaisensa, Emmi Itärantansa ja monet muut persoonalliset, huiman taitavat kotimaisensa lukeneet tietävät, että meillä on paljon annettavaa.

Kotimaisilta lukijoilta toivon ylpeyttä omista tekijöistämme ja heidän tukemistaan. Jos emme itse ole ylpeitä saavutuksistamme, kuka muukaan olisi? Eikä ole huono juttu kolahtaa juuri suomalaiseen mielenmaisemaan, kuten vaikka Tommi Kinnunen. Tosin häntäkin on käännetty kai jo lähes parillekymmenelle kielelle. Ehkä se kertoo siitä, että henkilökohtaisena ja suomalaisena pitämämme onkin vaikuttavaa muuallakin. Tunteet ovat yleismaailmallisia. Siinä missä Kinnunen itkettää kertomalla menneestä ajasta, löytyy kirjoittajia, jotka kertovat tästä tai tulevasta ajasta yhtä koskettavasti. Molempia tarvitaan.

Kirjailijoille toivon rohkeutta ja mahdollisuuksia esittää juuri sitä, mitä mielessä liikkuu. Samat asiat liikkuvat varmasti myös lukijoiden mielissä, vaikkemme osaa sitä sanoiksi pukea. On kirja tulevaisuudessa sitten paperinen, sähköinen tai hybridi - tai jotain muuta verkkomaailmaan liittyvää, johon meillä digiteknologian taitajina voisi olla hyvinkin etulyöntiasema - se rakentaa suomalaisuutta ja yhteistä kokemuspohjaamme, joka tekee meistä kansan. Ilman yhteistä kieltä meitä ei ole. Siksi koen suomalaisen kirjallisuuden tärkeäksi, vaikka myös käännöskirjoja on tarkkaan seurattava. Niiltä toivon monipuolisuutta, ajatuksia ja viihdyttävyyttä; ja sitä, että kustantajamme ovat hereillä ajan ilmiöiden suhteen käännöspäätöksiä tehdessään.

Vielä joskus kerromme kaiken

"Mutta silloin minä ajattelen omaa salaisuuttani ja tajuan, että jotkut asiat voi kertoa heti, jotkut vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan."

16-vuotias Maria asuu poikaystävänsä Johanneksen perheen maatilalla Itä-Saksassa. Koulu ei kiinnosta, perhe-elämä sitäkin enemmän, sillä Marian isä on häipynyt, ja oma perhe on vain äiti, joten Maria haaveilee laumasta, juurista ja oman paikan löytämisestä.

Eletään DDR:n viimeisiä aikoja. Muuri murtuu, mutta maaseudun elämä ei muutu yhtä nopeasti. Eikä politiikka tuossa iässä ole päällimmäisenä mielessä, kun verkkaista tahtia eletään ja omat fyysiset ja sielulliset muutokset aiheuttavat päänvaivaa. Herkullisesti Krien kuvaa kuitenkin ensimmäisiä vierailuja länteen ja itäsaksalaisten alemmuudentunnettta vauraan lännen rinnalla.

Mutta tarina on ennen kaikkea Marian. Johannes on nuori ja kunnianhimoinen: hän ei aio jäädä tilaa hoitamaan, vaan suunnittelee opiskeluja. Kaunis Maria on hänelle sopiva ystävä ja rakastettu, mutta tuossa iässä ei vielä kauemmas katsota. Maria on tyytyväinen asioiden tilaan, kunnes tapahtuu jotain yllättävää: hän rakastuu naapurin nelikymppiseen isäntään. Äitiään vanhempaan mieheen!

"Minä en ole enää entiseni. Mutta kuka minä olen nyt?"

Kirja kuvaa upeasti nuoren tytön tunnelmia; mennään virran mukana, kunnes alkaa tulla omia ajatuksia. Omia tekoja, rajanvetoja. Maailmaa mullistavat politiikan käänteet näyttäytyvät vain käytännön tasolla, jos sitäkään. Sillä Marialla on salaisuus. Ja hän elää valheessa.

"Valhe on kaikista synneistä pahin, tapasi Tradel-mummi sanoa kun Lorenz oli taas kerran riistanajossa. Minusta tuntuu että hän oikeassa."

Pidin kovasti kirjan viipyilevästä tunnelmasta, nuoren tytön maailman ajatuksista - vaikka, jos hän olisi oma tyttäreni, tekisi mieli ravistella ja lujaa - ja naisen kehityksen kuvauksesta. Miten Maria kaipasikaan vahvaa isää, vahvaa rakastajaa, vahvaa sidettä johonkuhun.

Hän on itsekin vahva, vaikka vasta muotoutumassa. Kauneus ei ole sivuseikka, mutta Marialla on muutakin, mistä olen kateellinen, nimittäin heittäytymisen taito. Hän elää hetkessä, ja osaa nauttia siitä. Huolestuminen tulee vasta jälkeenpäin, jos ollenkaan.

Intuitio on kuitenkin vahva, ja Maria tietää lopulta, mitä haluaa. Älykkäänä ihmisenä hän hoitaa asiansa niin pitkälle, ettei paluuta enää ole - tai ehkä sittenkin on, sillä hän saa oppia myös sen, ettei kaikkeen voi itse vaikuttaa.

"Paljastumisen pelko on väistynyt sen tiedon tieltä, ettei totuus tule aina päivänvaloon. Se saa minut miettimään, mikä kaikkea sellaista sattuukaan salassa, mitä minä en milloinkaan saa tietooni."

Upea psykologinen kasvutarina tärkeästä, ehkä tärkeimmästä ikävaiheesta; kun tytöstä kasvaa nainen. Lisämausteena Saksojen yhdistyminen. Nostan kukkahattuani Gummerukselle, joka on tuonut markkinoille tämän vuoden tähän saakka parhaita kirjoja. Kustannusvainu on nyt kohdallaan. Ja käännöstyö myös.

Kenelle: psykologisista romaaneista pitäville, naiseksi kasvamista miettiville, saksalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Erja sanoo jo kirjan nimen vieneen mukanaan (samaa mieltä), Hanna pitää kirjaa leppoisana kesäkirjana (eri mieltä). Leena Lumia jälki värisyttää, Karoliina vertaa kansia eri maissa.


Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus 2014. Suomennos Ilona Nykyri.

Minä ja Kaminski

Daniel Kehlmannin Maine keräsi aikanaan kehuja, joten myös uusin suomennos kiinnosti. Nuori herra Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka haaveilee kuuluisuudesta ja kunniasta. Miehen rahkeet eivät kuitenkaan riitä oikein mihinkään, mutta itsevarmuutta on senkin edestä. Hän saa idean kirjoittaa elämäkerran kuulusta taiteilija Kaminskista. Taiteilija on jo vanha mies, ja kun tämän kuolema toivottavasti pian koittaisi, Zöllner kylpisi kiitoksissa ja maineessa.

Hyvä suunnitelma, käytännön toteutus vain osoittautuu mutkikkaammaksi kuin kriitikko kuvitteli. Hän lähtee haastattelemaan Kaminskia, sekavin seurauksin. Kirja ilkeilee miehen ylimielisyydelle ja itsekeskeisyydelle, joiden takaa tämä ei oivalla missään vaiheessa, missä mennään.

Epämiellyttävä nuori kukko, tämä Zöllner. Vanha mies Kaminski ei ole sen sympaattisempi, itse asiassa hän laittaa Zöllnerin maistamaan omaa lääkettään. He eivät pidä toisistaan, ovat itse asiassa liian samanlaisia. Toisesta hyötyminen on toiminnan tavoite.

Kirja on kepeä ja nopea luettava välipalaksi. Jossain vaiheessa tarina alkaa mennä jo road movien puolelle. Lisämausteena on maalaustaide, mutta se ei juuri painavuutta lisää, kirja jää melko yhdentekeväksi. Kaverin luotaan työntävä luonne ei oikein riitä kantamaan kokonaista kirjaa, vaikka siitä muutaman hyvän heiton ja murjaisun saa aikaan.

Muualla: Suketus hykerteli, muttei pidä kirjaa Kehlmannin parhaana. Ilselän Minna laittaa Kaminskin keinulaudalle Kolmen vahvan naisen kanssa.

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Otava 2013. Suomennos Ilona Nykyri.

Kirahvin kaula

Saksa oli Helsingin Kirjamessujen teemamaa tänä vuonna. Valitettavasti en ehtinyt nähdä kirjailija Judith Schalanskyä messuilla, mutta tutustuin häneen näin perinteisesti, kirjan kautta.

Inge Lohmark on biologianopettaja entisessä Itä-Saksassa - josta muuten myös kirjailija on kotoisin. Pian käy selväksi Ingen luonteenlaatu. Hänen mielestään oppilaat ovat kauheita, kollegat tyhmiä, perheenjäsenet outoja ja naapurit epämiellyttäviä.

"Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset ovat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niiden vanhemmissa täysin kehittyneinä."

Ei siis ihme, ettei hänellä ole läheisiä. Hänen miehensä uppoutuu strutsien kasvatukseen, tytär on kaikonnut maailmalle jo kauan sitten. Miten julmasti Inge arvioi niin oppilaitaan kuin työkavereitaankin, luonnonvalinnan tuloksia - se sekä naurattaa että kylmää lukijaa, joka ei voi olla miettimättä, miksi Inge on niin kova ja tuomitseva. Syitä voi etsiä tarinan sivulauseista, joissa sivutaan hänen lapsuuttaan.

Mutta on sentään jotain, mitä Inge ihailee: versokasvit. Järkkymättömät luonnonlait ja luonnon uusiutumis- ja selviytymiskyky ovat jotain, joihin hän voi luottaa, ja joista hän yrittää tiputella tiedonjyväsiä tomppeleiden oppilaidensa noukittaviksi. Tosin hän ei ole tyytyväinen nykyisiin kiiltäväkuvaisiin oppikirjoihin eikä edes opetussuunnitelmaan, vaan tykittää oppilasparoilleen elämän tosiasioita lehmänsiemennyksestä naiskromosomin hallitsevuuteen - asioita, joita hänestä on tärkeää tietää. Biologian ydintä.

"Ennen lapsista oli määrä kasvattaa edistyksellisiä ja rauhaarakastavia kansalaisia, nyt sitten vapaita. Niin kuin nyt vapaus mitään muuta olisi kuin välttämättömyyden tajuamista. Vapaa ei ollut kukaan. Ei ollut tarkoituskaan että olisi."

Saamme tästä käsityksen Ingen opettamistavasta. Se ei ole osallistava eikä ihmisläheinen. Itäsaksalainen ympäristö näyttäytyy tarinassa nukkavieruna ja vanhoillisena. Ingen tapaan, tekisi mieli sanoa.

"Näki yhä että tämä oli itäpuolta. Näkisi vielä viidenkymmennenkin vuoden kulutta. Suhteesta selviäminen vaatii kaksi kertaa niin kauan kuin sitä oli kestänyt."

Ingen marmatus alkaa huvittaa sitä enemmmän, mitä hurjemmiksi mietteet käyvät. Lopulta naurattaa kunnolla, kun tiukkaan, välillä suorastaan puisevan opettajamaiseen tekstiin tottuu. Lyhyet, jopa yksisanaiset lauset töksähtelevät sotilaallisesti peräkkäin. Hieman myös säälittää: pilkahdus inhimillisyyttä vilahtaa, kun Inge kiintyy erääseen oppilaaseensa. Mutta harmi kyllä, hän ei osaa käsitellä moista tunnetta, saati toimia sen pohjalta.

Kuvaako kirja vanhaa yhteiskuntarakennetta ja vanhoja oppeja, pilkkaako suorastaan? Ehkä. Ainakin kertoo erilaisesta maailmankuvasta, jossa tunnetta ei ole olemassa tai se kielletään.

Kirjan ulkoasu on tarkkaan harkittu ja kiinnostava: vanhanaikaiset kuvat saavat sen muistuttamaan vanhaa biologiankirjaa. Myös lukujen otsikoinnit ovat koulukirjamaiset. Kannen mukaan kyseessä on kehitysromaani - vitsi sekin, jos viitataan Ingeen. Se taitaa kuitenkin viitata Darwinin evoluutio-oppiin, Ingen kohdalla sosiaalidarwinismiin (viisastuin googlettamalla).

Ingen tylystä seurasta luopuu hymähdellen, päätään pudistellen ja hiukan helpottuneena. Hauska ja erilainen kirja, sekä idealtaan että toteukseltaan.

Muualla: Mari A varoittaa lukemasta kirjaa julkisessa liikennevälineessä. Hanna arvioi haikulla.

Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Tammi 2013, Suomentanut Ilona Nykyri.

Maine

Kuvittelenko vain, vai suomennetaanko saksalaista nykykirjallisuutta entistä enemmän: eteeni osui jälleen kiinnostava opus. Daniel Kehlmanilta on aiemminkin julkaistu yksi kirja suomeksi, mutta nyt luin tämän vuoden suomennossatoa.

Ja hekottelin: Maine on hauska ja fiksu kirja. Se koostuu kieli poskessa kootuista kertomuksista, jotka liittyvät toisiinsa jonkun henkilön kautta, eivät juonellisesti. Ilkeän ironisesti kirjailija esittelee henkilöidensä heikkouksia. Piikit ovat teräviä, mutta lukija saa nähdä myös asioiden huvittavan puolen. Kirjailija jakaa auliisti myös elämänviisauksia. Jutunjuuri on sitä tavallista: sählinkiä rakkaussuhteissa, työelämässä, matkoilla, mutta tiukasti reaalimaailmaan ei juututa.

Kaikki tarinat eivät naurata. Vaikuttavin oli matkatoimittajan idänmatkasta kertova juttu, joka jäi karmimaan selkäpiitä pitkäksi aikaa. Voisikohan oikeasti käydä näin…

Yksi päähenkilöistä on kirjailija, ja häneen on saattanut tarttua jotain kirjan kirjoittajasta itsestään. Kuten läpikotainen kyllästys vastata toistuvaan kysymykseen siitä, mistä kirjailija saa ideansa.

Kirjan rakenne sopii tyyliin, ihan tavallinen sekään ei ole. Kertojaminä alkaa välillä puhua suoraan lukijalle. Ja viimeisessä luvussa lukijaa testataan: osaatko jo tunnistaa, miten tutuksi tulleet henkilöt toimivat. Etsi viisi virhettä… Selityskin annetaan.

Parhaita lukemisen hetkiä ovat ne, jolloin kirja onnistuu yllättämään, jopa ällistyttämään. Rouva Agathe teki sen - ällistysastetta tosin nosti kirjailijan yhteydenotto - mutta niin teki tämäkin, vaikkei aivan yhtä vahvasti.

Daniel Kehlman: Maine. Tammi 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.