Jane Austen -haaste: Arkaileva sydän ja muuta Austenista

Hienoa, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia, lukija kiittää! Toivottavasti ne houkuttelevat lisää lukijoita mahtikirjallisuudelle, kuten Jane Austenin, jonka syntymän 250-vuotispäivää 16.12.2025 juhlistamme. Vaikka nyt kun selasin jo lukemiani vanhojen käännösten Austeneita, niistäkin unohtuu lukemaan pitkiä pätkiä siitäkin huolimatta, että juonet ovat jo tuttuja. Jotain kummaa koukuttavuutta niissä on. Mistä se muodostuu?

Vaikkei tietäisi, millainen uranuurtaja kirjailijana Jane Austen oli - hän muokkasi ja loi perustaa aikanaan vielä heiveröiselle ja vähän tunnetulle kokonaiselle kirjallisuuden lajille, romaanille - hänen teostensa keskeiset ominaisuudet toimivat edelleen tehokkaasti. Herkulliset henkilöhahmot ja hämmästyttävän tarkat havainnot sosiaalisista suhteista ja arkisista kuvioista sekä lempeä, mutta terävä ironia ovat edelleen nautinnollista luettavaa, josta löytyy aina jotain uutta. Jokin pieni viite on aiemmin saattanut jäädä huomaamatta, jokin pisto oivaltamatta. Ja ripeästi etenevä juoni ei ole aina ennalta-arvattava, vaikka usein (en ole lukenut kaikkia) kirjat päättyvät onnellisen romanttiseen, jopa ällistyttävän äkilliseen loppuun.  

Ylpeys ja ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811, suomennokset Aune Brotherus 1952 ja Kersti Juva 2020) on perusteos, jossa on kaikki kohdallaan ja tasapainossa historiallisessa ympäristössä ja aikansa yhteiskunnassa, joka tuo oman viehätyksensä tarinaan. Järki ja tunteet (Pride and Prejudice, 1813, suomennokset Sirkka-Liisa Norko-Turja 1949 ja Kersti Juva 2017) on samaa tasoa, joidenkin mielestä jopa ensimmäistä parempi. Lienen lukenut vanhemmat käännökset. 

Austenin näkökulma on naisten, mullistavaa sekin aikanaan kirjoittaa auki: millaisia mahdollisuuksia tytöillä ja naisilla oli pärjätä ja elää tyydyttävää elämää silloin, kun koulutus oli mahdotonta tai satunnaista, ansiotyö poissa laskuista ja miehet hallitsivat niin omaisuutta kuin sosiaalisen aseman määräytymistä? Puhutaan keskiluokasta tai alemmasta aatelista, joka ei ole välttämättä varakasta, rahahuolet ratkaistiin hyvällä naimakaupalla ja naisen asema turvattiin lastenteolla. Toisin kuin Jane Austenin omassa elämässä kävi. 

Jane Austen päätyi asumaan sisarensa Cassandran kanssa, sai onneksi romaaneillaan jo elinaikanaan jonkin verran tuloja ja julkista arvostusta, mutta kuoli vain 41-vuotiaana, mikä menetys kirjallisuudelle! Kaksi vielä ilmestymätöntä romaania, Arkaileva sydän ja Northanger Abbey, julkaistiin postuumisti vuonna 1817. Jälkimmäisen suomensi Eila Pennanen nimellä Neito vanhassa linnassa. Se ilmestyi 1953 ja uudestaan Paula Merjamaan suomentamana 1999. 

Kaikkiaan julkaistuja romaaneja ehti kertyä kuusi, joista luin muutama vuosi sitten Emman. Mikä ärsyttävä ihminen! Kuulemma suomentaja Kersti Juvan lempihahmo Austenilta. Emman toilailut ovat kuin Bridget Jonesin esiaste. Tai Austenin muista hahmoista rouva Bennett nuorena. Kirja ilmestyi vuonna 1815, Aune Brotheruksen suomennos 1950. Ennen Emmaa julkaistiin Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814, suomennos A. R. Koskimies).

Nyt haastetta varten luin Arkailevan sydämen. Sen päähenkilö Anne Elliot on mukavan rauhallinen ja järkevä ihminen (Emmaan verrattuna!), liiankin kiltti pitääkseen riittävästi puoliaan. Siskot pomottavat minkä ehtivät; isä, Sir Walter Elliot, ei ehdi kiinnittää huomiota muuhun kuin itseensä. Äiti on kuollut, ja lähinnä sellaista vastaa perheystävä lady Russell, joka vaikuttaa olevan ainoa, joka todella välittää Annesta. Ennen kuin Anne tapaa Fredrick Wentworthin. Nuoret rakastuvat päätäpahkaa.

Mutta yleensä viisas lady antaa Annelle kohtalokkaan neuvon: meriupseeri Frederick on nuori, varaton, tilapäisesti työtön eikä edes aatelisverinen. Liian vaatimaton hänen kultaisen Annensa mieheksi! Annen avut menisivät täysin hukkaan! Neuvo on painava, jopa painostava, Anne tottelee ja antaa miehelle pakit. 

Silti hän ei saa kapteenia pois sydämestään. Kun pari tapaa vuosien kuluttua uudestaan, jännitys tiivistyy, ainakin Annen mielessä. "He olivat nyt suorastaan samalla sohvalla, sillä rouva Musgrove oli tehnyt miehelle auliisti tilaa - heidät erotti vain rouva Musgrove. Hän ei ollutkaan mikään vähäinen välimuuri." Rouva Musgrove on Annen siskon Maryn anoppi; yksi siskoksista oli siis saatu kunniallisesti avioon. 

Nyt Wentworth on menestynyt urallaan ja vaurastunut, kuten aina suunnittelikin. Annen perhe on joutunut muuttamaan kartanostaan kaupunkiasuntoon Bathiin, sillä isän arvon edellyttämät elintavat kuluttivat varallisuuden ja kartano pantiin vuokralle. Sen ja baronetin arvonimen perisi aikanaan lähin miespuolinen sukulainen herra Elliot. Serkkumiestä ei näy eikä kuulu vuosiin, mutta yhtäkkiä hän pyrkii sir Elliotin perheen suosioon. Annea äkkinäinen lähentyminen epäilyttää, mutta lady Russell on myyty: "Herra Elliotissa yhdistyi kaikki; hyvä käsityskyky, korrektit mielipiteet, maailman tuntemus ja lämmin sydän." Jos Anne kiinnostuisi tästä avioon asti, hänestä tulisi lady! Mikä erinomaisen painava seikka saattaa näitä kahta yhteen. 

Tietenkään asia ei ratkea näin mutkattomasti. Anne tapaa muitakin "täydellisiä herrasmiehiä", perheenjäsenet kohtaavat onnettomuuksia ja muuta draamaa, ja käytösetiketti on lujilla monet kerrat (huvittaa lukijaa, joka jaksaa kiemuraisten kuvioiden seurantaa), ennen kuin romantiikkaan painottuvan loppuun päästään. Sir Elliot on yksi Austenin hassuimpia hahmoja, jonka luonne tulee kuvatuksi täydellisesti jo heti kirjan alussa. Meidän aikamme setämies!

Jane Austen oli havainnoinnin mestari ja varmasti käytti kokemuksiaan ja tuntemiaan ihmisiä  inspiroijinaan, sillä hänen oma elinpiirinsä oli pieni vaikka kanssakäymiseltään tiivis, mutta suoraan yhteyksiä on vaikea huomata (mutta niitä on kiinnostava arvailla, esimerkiksi äitisuhde on kirjoissa hyvin etäinen).

Elämäkerran mukaan Austen itse olisi ainakin kerran ollut onnettomasti rakastunut; uskon, niin hienosti hän kuvaa Annen tuntemuksia. Kirjailija ei ollut aina lempeä, vaan piikitteli ilkeästikin.  Ilmeisesti henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa vielä ronskimmin, sillä hänen sisarensa Cassandra poltti kirjeitä Janen kuoltua. Kirjallisuudesta puhutaan muun muassa keskustelussa, jossa Anne vertailee miehen ja naisen elämää ja sen kuvausta kirjoissa, osuvasti, ajankohtaan nähden: 

"Miehillä on kaikki etu puolellaan oman tarinansa kertomisessa. Kasvatus on suosinut heitä; kynä on ollut heidän käsissään." 

Kersti Juvan suomennos on hieno ja oivaltava, kuten huipputekijältä saattaa odottaa. Teoksen nimessä arkaileva on parempi sana kuin viisasteleva, muttei täydellinen suomennos sekään, en silti keksi parempaa käännösehdotusta. Vaikea rakkaus? Kiperä kiintymys? Kimurantti romanssi? 

Austenin teoksia on versioitu kirjoina ja leffoina, niistä on tehty tutkimusta ja analyysia ja vaikka mitä. Elämäkertojakin löytyy useita. Olen lukenut yhden fanifiktion, Curtis Sittenfeldin Eligiblen, joka on hirmuisen hauska, Austenia nykyajassa. Tuorein tv-sarja Neiti Austen Yle Areenassa valottaa Janen aikaa (ja kirjeiden polttoa) Cassandran näkökulmasta, perustuu Gillian Hornbyn kirjaan.  

Arkaileva sydän (Persuasion, 1817).  Teos, 2024. Suomentanut Kersti Juva.

Ensimmäinen suomennos, Kristiina Kivivuoren, ilmestyi vuonna 1951 nimellä Viisasteleva sydän.

Ohessa selailemani elämäkerta on kanadalaisen Carol Shieldsin vuonna 2001 ilmestynyt ja suomeksi 2006 julkaistu Jane Austen (Ajatus/Avain). Kirja on napakan rajattu, sujuva ja informatiivinen, olihan Shields itsekin taitava kirjailija, joka jakoi Austenin kiinnostuksen tavalliseen elämään ja sen yksityiskohtiin kirjoissaan. Maria Lyytisen suomennos toimii erinomaisesti. 

Jane Austen -haastetta vetää Tuulevin lukublogi. Lue lisää Austen-juttuja! 

#janeausten #janeausten250

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco

Tiina Tuppurainen on kirjoittanut ansiokkaasti queer-kirjallisuutta, sekä tietoa että kaunoa, ja nyt hän tarttuu isoon aiheeseen sateenkaarevassa historiassa: aids-kriisiin Yhdysvalloissa, josta aallot roiskuivat rajusti myös Atlantin tälle puolen.

Katastrofiksi tilannetta 1980-luvun alussa suurissa homo- ja lesboyhteisöissä San Franciscossa ja New Yorkissa voi sanoa, sillä kirjan mukaan maan päättäjät olivat neuvottomia ja haluttomia toimimaan, vaikka tauti alkoi tappaa ihmisiä nopeasti tuhatmäärin. (Kirjan ulkopuolelta tosin luin, että Yhdysvallat sentään oli ensimmäinen maa, joka virallisesti raportoi tarttuvasta taudista.) Presidentti Regan ja hänen kannattajansa eivät kiinnostuneet homojen hoidosta tai heidän vaaliäänistään. Lääkevirasto vitkutteli, rahoitusta pihdattiin, lääkefirmat rahastivat härskisti, kun tilaisuus tuli. Tämä oli suuri isku ja yllätys homoyhteisöille (muistuttaa vähän meidän valtiomme kulttuurialan kohtelua koronassa; luultiin, että pidetään porukoista huolta, muttei pidettykään). Kriisin alkuajoista Tuppurainen kertoo Tonyn kautta. 

"Se että olemme saaneet tanssia aamuun asti, käydä baareissa, saunoissa ja kirjakauppojen takahuoneissa, ei ole ollut todellista, koska vapauden juuret eivät ole ulottuneet riittävän syvälle. Meille on annettu lupa nauttia toistemme ihosta mutta ei paikkaa pöydän äärestä. Koska ongelma koskettaa vain meitä ja muita epäihmisiä, sen on annettu kasvaa, se sikiää seinän sisällä kuin kosteusvaurio, jota ei voi korjata, sillä se olisi liian kallista, kalliimpaa kuin sellaisen ihmisen henki, josta on helppo katsoa ohi. Ei koske meitä. Ei ole osa minun elämääni. Itsepähän ovat tuohon tilanteeseen ajautuneet, oma vika."

Kansalaisaktiivisuus ja julkkisten kuolemat (Rock Hudson!) alkoivat kuitenkin vaikuttaa. Tony menetti taudille rakastettunsa Darryllin San Franciscossa, teki aktivismityötä tiedon levittämiseksi ja hallinnon aktivoimiseksi Act Up -liikkeessä sekä muutti New Yorkiin, jossa hän jatkoi toimintaansa. Alkuaikojen hämmennys ja suoranainen asian kielto näkyvät. HI-viruksen tartunnan ja varsinaisen aids-taudin etenemisen oireita ei tunnettu. On vaikea kuvitella tuota kauheaa tilannetta, kun ystävät ja tutut kuolevat ympäriltä ja omakin terveys huolettaa. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

"Äkkiä kaikki tuntuu merkityksettömältä. Kaikki se, mikä toi minulle ennen iloa - toi meille iloa. Katselen iltaisin kadulla kulkevia ihmisiä, jotka ovat matkalla baareihin ja saunoihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin meitä ei kuolisi tässä kaupungissa kuin kärpäsiä. Useimmat, joiden kanssa olen yrittänyt jutella, eivät halua puhua asiasta. Kukaan ei halua miettiä, miten se tarttuu tai miten siltä voisi suojautua. En voi elää näin. En vain pysty siihen. Minun on tehtävä jotain."

Tähän päivään aiheen tuo suomalainen Emmi, joka saa houkuteltua erosta masentuneen tätinsä Airan haavematkalle San Franciscoon. Emmi on itse tullut kaapista jo aikoja sitten, Aira on "veteraani" ja Emmille äitiäkin läheisempi. Hän on viettänyt nuorena aikaa San Franciscossa ja ihailee homoaktiiveja. 

"- 80-luvulla oli kunnollista. Ne makasi keskellä katua ja tunkeutui toimistoihin ja piti meteliä, kun aidsiin ei ollut lääkettä. Hienoja tyyppejä..." 

Emmin ja Airan myötä lukija pääsee kulkemaan kaupungin katuja ja näkemään ikonisia paikkoja ja maisemia. Harvey Milk Plaza, Castro, Golden Gate -silta - jota Aira inhoaa turistirysänä - hiekkarannat, palmut ja magnoliat, ylelliset kaupat, toisaalta kodittomien laumat. 

"...miten yhteiskunta, joka näyttää pinnalta niin kehittyneeltä, voikin olla pohjimmiltaan täysi kehitysmaa."

Väistämättä nuo kahden aikatason ihmiset kohtaavat ja keskustelevat Act Upin, aidsin ja seksuaalivähemmistöjen tilanteesta nyt. 

"- Olen miettinyt sitä, että haluaisin tehdä jotain merkityksellistä. Jotenkin sitä ei vain saa aikaiseksi, Aira sanoo ja katselee kaupungin siluettia palmujen yllä.
- Niin, nythän aika on eri. Tavallaan on menty eteenpäin mutta toisaalta, kyllä ne nykyajan kakarat taitavat taas olla aika tiukilla, Tony sanoo."

Näin vaikuttaa olevan, kun uutisia katselee. Äärioikeisto iskee vähemmistöjä päähän omilla perusteillaan, ennakkoluuloja ja pelkoa levitetään, hallinto jopa poistaa tai kiristää ihmisten oikeuksia. 

"- Kielletään transihmisiltä vessat, urheilu ja hoidot, kielletään drag, kielletään kirjat ja puhuminen. Se on se heidän tavoitteensa, perustuslain tilalle laitetaan Raamattu. Tässä on näkyvissä kansanmurhan ensiaskeleet, Nan sanoo ja huokaa raskaasti.
Tony ynähtää sen merkiksi, että on samaa mieltä.
- On jotenkin masentavaa ajatella, että kaiken sen jälkeen, mitä me silloin teimme, ollaan silti vasta tässä pisteessä. Tai oikeastaan menossa taaksepäin. Onneksi ei enää tarvitse olla itse mukana siinä hommassa. Nykynuoret hoitavat sen paljon paremmin."

Kirja antaa tietoa paitsi kasarin kriisistä myös siitä, miten suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on muuttumassa tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja muualla. Tuppurainen sanoo käynnissä olevan puhdistuksen, "jonka lopullinen mittakaava on vielä epäselvä". Välillä kirja on suorastaan oppikirjamainen, mutta ammattikirjoittaja Tuppuraisen teksti juoksee sulavasti, joten opettavaisuutta sietää. Samoin kuin sitä, etteivät yksittäiset henkilöt nouse kovin merkittäviksi; keskitytään ilmiöiden kuvauksiin heidän kauttaan. Kirjasta jää synkkä ja mietteliäs tuntu, vaikka myös iloa ja vahvaa yhteisöllisyyttä onneksi tuodaan esiin. Sekä itsensä tuntemisen ja oman näkemyksen tärkeyttä yksilön tavoitellessa hyvää elämää, kuten Emmi ja Aira tekevät, toivon mahdollisuutta ja voimaa yhteisön kannalta.

Jos (ja kun) tarkoitus oli valottaa seksuaalivähemmistöjen kohtelua viimeisten viiden vuosikymmenen aikana ja tuoda siihen näkymää sisältä päin, kirja onnistuu tehtävässään täydellisesti. Mukana on paljon faktatietoa lähdeluetteloineen. Kirjan nimi saattaa viitata sekä ihanaan vapauteen tai synkemmin siihen, ettei tasa-arvo ole vielä valmis, vaan tänään yhä enemmän uhattuna, ja ikuiselta tuntuvaa taistelua ihmisoikeuksien puolesta on jatkettava.

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco. Avain 2025. Kansi (kuvapankkikuvin) Timo Numminen.

Helsingin Kirjamessut 2024: teemana tulevaisuus

Kaksi täpötäyttä messupäivää takana Helsingin Messukeskuksessa. Vaikka vuosikymmenet messuilleena jo vähän väsyttää hälinä ja kaiken ylenpalttisuus, aina messupaikalla tarttuu nautinnollinen yhteisen asian lumo ja innostuneisuus. Ja se on ihanaa ja ihmeellistä!

Messujen tulevaisuusteema kääntyi hieman yllättäen kohdallani toiveikkuudeksi ja hyvän olon kirjallisuuden tutkimiseksi. Tapasin paljon feel good -kirjailijoita ja kuulin heiltä genren filosofista taustaa. Viihde vetää, kansissa näkyy piirroskuvien trendi. 

Viihdekirja on tarkoin mietitty juttu, ei mitään mielijohdepulpahtelua! Ja kirjoissa on paljon alalajeja. Historiallinen, romanttinen, aikalainen, arkinen, fantastinen nyt ainakin tulevat mieleen. Ja kaikissa on omat alalajinsa, jotka rakentavat lukijalle turvallista yhteisöä olla ja nauttia vaikkapa ajankohdan tai sijainnin kautta. Kuten maaseuturomantiikka ja kaupunkitarinat. Ja kirjakauppaan, kahvilaan tai käsityöpuotiin sijoittuvat, yksittäisen paikan kautta yhteisöllisyyttä rakentavat. 

Romantiikassa rakkaus voi roihahtaa pitkäaikaiseen viholliseen tai ystävään. Tai mielikuvitusolentoon tai historian tai tulevaisuuden hahmoon. Kaikki voi tapahtua tässä maailmassa tai kuvitellussa. Kirjo on loputon, ja oli tosi mielenkiintoista kuulla keskustelu Suloista nostalgiaa, jossa Jylhäsalmi-sarjan kirjoittaja Kirsi Pehkonen ja Kahvila Koivu -sarjan luoja Maija Kajanto kertoivat tuotannostaan. Kirja-alan asiantuntijat Tiia Tiainen ja Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka) kommentoivat. Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -bloggaaja ja yksi @kirjagramsuomen ylläpitäjistä, veti keskustelua, kuvassa mikki kädessä, muut osallistujat edellä mainitussa järjestyksessä.

Otava järjesti Ihanan iltapäivän, jossa kuulimme lisää aiheesta niin konkarikirjoittajien kuin esikoiskirjailijoiden voimin. Mukana oli superkirjailija Tuija Lehtinen, joka viettää 40-vuotismerkkivuottaan kirjailijana ja on kirjoittanut tähän mennessä peräti 131 kirjaa (yksi vielä julkaisematon)! Uraa ei voi kuin kunnioituksella ihailla. 

Osa on aikuisten, osa nuorten kirjallisuutta, johon hän saa joskus ideoita nuorilta itseltään kiertäessään kouluissa, kuten punk-tyttö Saran kanssa kävi: Tuija sai idean ja opastusta eräältä punk-tytöltä itseltään. Ensimmäinen kirja on vuodelta 1984, Rosan talo, joka on juhlavuoden kunniaksi juuri ilmestynyt uudestaan pokkarina. Kirja on tekijälleen erityinen ja ylpeyden aihe. En ole lukenut, mutta listalle! 

Moni kirjailija totesi kirjoittavansa paikasta ja tilasta, jossa he itse haluaisivat olla, ja lukijat, suosiosta päätellen. Osa sijoittaa kirjan todelliselle paikkakunnalle, kuten Mirella Mäkilä kirjassaan Tampereella rempallaan, jolloin on oltava tarkka faktojen kanssa, mutta vapaammin voi sijoitella teitä ja rakennuksia fiktiivisessä paikassa.

Lisäksi pääsin kuvaan Anu Patrakan kanssa. Hän on kirjoittanut tutut, aina julmetun Portugali-matkakuumeen nostattavat Rui Santos -dekkarit sekä aloittanut vastapainoksi Lemmenlahti-viihdekirjasarjan alias-nimellä Tuuli Kivijoki. Lemmenlahdellekin voi lukija piipahtaa, mutta vain mielikuvituksessaan, toisin kuin Portoon. (Kuva Kirsi Ranin). 

Dekkarit ovat tavallaan feel good -kirjallisuutta nekin, vaikka lukijaa viihdytetään eri reittejä pitkin. Kuuntelin keskustelun saaristoon sijoitetuista dekkareista. Johanna Savolaisen (kuvassa vas.) Kotkan seuduille sijoittuvan sarjan kolmas Kylmempi kuin kuolema ilmestyi juuri messuille: olen kai jäävi tässä maininnassa, sillä olen saanut seurata kirjailijan uraa alusta saakka vierestä, ja se on mielenkiintoista jos mikä! Elina Backman vaihtelee paikkojaan, sattumoisin viimevuotinen Kuinka kuolema kohdataan sijoittuu myös Kotkan saaristoon. Joona Keskitalon Saari joka repesi tapahtuu Korppoossa. 

Kansainvälistä klangia messuille toivat muun muassa englantilainen Elly Griffits ja Donna Leon, suomalaisten supersuosikit; Griffits tuttu Ruth Galloway -sarjalla ja Leon tietysti Guido Brunettilla, joka ratkoo rikoksia Venetsiassa. Onnistuin näkemään vilaukselta molemmat kirjailijat, kuvassa Donna Leon, jonka uusin Hyvän nimissä lojuu yöpöydälläni puoliksi luettuna, pian lopussa. Suomentajat ovat Kaija-Mari Sivill ja Markku Päkkilä. Griffitsin uutuus Viimeinen leposija on Anna Kangasmaan kääntämä. 

Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, mikä toimi hienosti, väkeä riitti kirjailijoista lukijoihin. Kirjasomen trendiraportti -esitys veti myös täpötäyden katsomon. Trendit, troopit ja meemit vilahtelivat @oonankirjat @herttuattarinna ja @tarinannuppuja kirjagrammaajien keskustelussa. "Spicy" eli mausteinen kirjallisuus trendaa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla; seksiä voi olla niin tavisten kuin haltioiden kesken. Brändinrakennus on peruskauraa niin grammaajille kuin kirjailijoille, molempien eduksi. Kirjasomen tärkeys kasvaa sitä mukaa kun perinteinen media yhä vähemmän nostaa kirjoja esiin. Rakkaudesta lajiin, pääasiassa, vaikka kustantajat osaavat kirjasomea jo osin hyödyntää kaupallisessakin mielessä (tässä on kehitettävää). Kiinnostavaa oli kuulla, että miessomettajien määrän arvellaan kasvavan, puhuttiin "boybloggaamisesta". Tosin kirjablogien puolella on ollut alusta asti myös paljon miehiä. Kuvassa kanssani Amma sekä kirjailija ja grammaaja Oona Pohjalainen. (Kuva Emmi Kähkönen.)

Lukutaidon ja kirjojen merkitys oli tietysti yksi toistuva aihe, joka liittyy tiiviisti tulevaisuusteemaan. Mihin joudumme, jos emme osaa enää tulkita ja ymmärtää tekstiä? Yksi vastaus lisääntyviin lukuvaikeuksiin on selkokieli, helpotettu suomen kieli, jota voivat lukea niin kieltä opettelevat kuin ne, joille tavallinen teksti on jostain syystä hankalaa. Ja me muut; selkosuomi ei tarkoita yksinkertaista tai yksitasoista kieltä, vaan taitava tekijä saa siitä nautinnollisen lukukokemuksen kaikille. 

Selkosuomesta kertoivat Avain-kustantamon tilaisuudessa Katja Jalkasen (vasemmalta) haastattelussa selkokirjailijat Marja-Leena Tiainen, Tuija Takala, Satu Leisko ja Silja Vuorikuru. Selkokirjoja tehdään kahdella tavalla: joko suoraan selkokielellä tai selkomukautuksina, jolloin "tavallinen" kirja mukautetaan niin, että se on lyhyempi, rajatumpi ja sanastoltaan helpompi kuin alkuperäinen. 

Tuija Takala on edistänyt selkokieltä kaikilla mahdollisilla tavoilla huomattuaan aikuisopetuksen opiskelijoiden huutavan tarpeen kielen ymmärtämiseksi. Hän on toiminut maassamme selkokieltä edistävässä ryhmässä, kirjoittanut selkokielen oppaita ja useita selkoromaaneja, kuten Suomen ensimmäisen chick-litin selkokielellä, Lauralle oikean, selkorunoja, kuten Onnen asioita sekä mukauttanut niin klassikkoja kuin uutuuksia, kuten Magdalena Hain hienon Sarvijumalan. Kuulimme Töölönlahti-lavalla keskustelun, jossa Magdalena oli mukana - ensimmäinen selkokielinen kuulemani haastattelu ikinä! Todella kiinnostavaa. 

Toivottavasti Hesarin toimitus oli paikalla, sillä viime kuukausiliitteessä puhuttiin selkokielestä ihan höpöjä. Ikään kuin Aleksis Kiveä ja muita ei olisi ollut saatavissa selkokielellä jo pitkään tai että siihen liittyisi tekoäly jotenkin, ilmeisesti toimittajan yleistieto ei riittänyt tietoon siitä, että on olemassa ihan oikea selkokieli. (Olen huolissani median yleistiedon tasosta ja oikeinkirjoituksesta noin yleensäkin, se ei tunnu menevän tasokkaampaan suuntaan, tämä sivuhuomautuksena).

Kääntämisestä puhuttiin myös suomentajien haastattelussa Tammen järjestämänä. Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff kääntävät Keltaista kirjastoa. Rikmanin työtä ovat John Irvingit, Alice Munrot ja Elizabeth Stroutit, Milonoffin Haruki Murakamit, Pettina Gappahit ja Emily St. John Mandelit. Siis nämä molemmilla muiden muassa, töitä on riittänyt! Uusin Irving on Aleksin työtä, sillä Kristiina, kuvassa keskellä, terveyssyistä himmailee, kääntää kyllä edelleen. Haastavaa tai selkokielellä vaikeaa työtä, jota ilman emme saisi lukea maailmankirjallisuutta omalla kielellämme. Kirjallisuuden ytimessä siis ollaan, kun suomentajista puhutaan. (Ostin muuten divariosastolla Kristiinan suositteleman James Salterin Kiitävät vuodet, Aleksin suosittelemaa Gappahia ja St. John Mandelia olen jo lukenut).

Ydintä on myös kirjailijoiden toimeentulo ja elinmahdollisuus. Siitä puhuttiin Kirjailijaliiton lavalla ja myös jälkipeleissä. Ääni- ja lukuaikapalvelun kirjojen käyttäjien vika ei ole se, että alan tulonjako on epäselvä ja epäreilu, eli kuuntele huoletta, mutta alan itsensä eli kustantamojen (niin perinteisten kuin äänikirjojen) pitäisi saada asia terveille linjoille. Niin että meillä riittää kotimaisia kirjailijoita jatkossakin, ja hyviä sellaisia. Heli Laaksonen kertoi messuilla saavansa äänikirjasta 12 senttiä ja ääneen CD:lle lukemastaan kirjasta yhden euron. Aiemmin on sanottu, että kirjailija saa painetusta kirjasta noin 3 - 4 euroa. Tästä riittäisi juttua - kirjastot (kirjailijan saama korvaus taitaa olla 32 senttiä per kirja), kirjat jotka ovat luettuina erilaisia kuin nähtyinä, apurahasysteemit jne. - mutten lähde siihen. Kannattaa lukea asiantuntijoiden, kuten Karo Hämäläisen tai JP Koskisen juttuja/somea aiheesta. Kuvassa kanssani JP ja Heli sekä kuvan ottanut Amma. 

Mitä muuta näin? Kurkkasin Meri Kuusiston haastattelua ahdistavasta kirjasta Liila; Kuusisto on persoonallinen kirjailija, joka uskaltaa tarttua kipeisiin aiheisiin. Ahdistusta on myös Mikko Kauppilan kirjassa Terveisin K, mutta silti ote on raikas. Kirja on HS:n esikoispalkintoehdokkaana, ainoa toistaiseksi lukemani niistä. (Tainan, Taipaleen ja Raivion kirjat ainakin haluan lukea.) Ja Pajtim Statovicin kirjojen kanssa tunnen kipeästi oman ilmaisutaitoni rajallisuuden. Hänen nimmarijononsa taisi olla messujen pisin. Mutta kulki rivakasti, kertoivat jonottaneet tyytyväisinä. (Kuva Kirsi Ranin).

Tulevaisuudesta kirjallisuudessa keskustelivat tulevan ja menneen tutkija Otto Tähkäpää sekä kirjailijat Matti Kangaskoski ja Hannu Rajaniemi. Scifi ei ehkä ennusta tulevaa, mutta saattaa antaa ajattelusysäyksen keksijälle, kuten atomipommin kanssa arvellaan käyneen, kerrottiin. Elämme kirjan dystooppista aikakautta, joka alkoi 1970-luvun alussa, mutta jossain vaiheessa käänteen on tultava, kuten se aina tulee. Vuonna 2064 alkaa uusi kirjan kultakausi, ennakoi Matti Kangaskoski, jonka romaani Kosmos ja kuolema ilmestyi juuri. Tulevaisuudessa voi olla myös niin, että me luemme kirjoja, mutta myös kirja lukee meitä. Tämän haastattelun olisi suonut olevan pidempi, mutta toisaalta ymmärrän, että keskustelu nostaa vain herkkupaloja lukunälän herättämiseksi. Ja se toimii, ainakin minulle!

Ekan kerran vuosiin ehdin käydä myös ruokamessujen puolella. Tapasin ihastuttavat ranskalaisten herkkujen myyjät @libelulle.fi ja söin italialaista pastaa. Sain maistaa Heikki Valkaman puolessa tunnissa näytöskeittiössä pyöräyttämää japanilaista ateriaa. Juuri ilmestynyt kirjaa Oishii - japanilaista kotiruokaa loppui messuilla kesken! 

Johan tässä naputellessa tuli nälkä, joten tauko on paikallaan. Paljon jäi kertomatta, hurjasti näkemättä ja kuulematta. Ostin viisi kirjaa, uusina Juha Hurmeen Sammon ja Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskon uusimman painoksen sekä Virpi Hämeen-Anttilan Sarastuksen. Divariosastoa kaivelin ahkerasti. Pienkustantajia yritin hieman huonolla menestyksellä nähdä, koska paikat olivat vaihtuneet - onneksi päälavat olivat "paikoillaan", jotta suunnistus helpottui - mutta Stresan sentään tapasin. Tähtihetkiä olivat kaveritapaamiset: tapasin kaksi lapsuudenystävää vuosikymmenien tauon jälkeen! Olemme suunnitelleet tapaamista vuosia, mutta nyt kaveri hokasi, että olemme saman katon alla samassa kaupungissa. Oli ihanaa tavata, kiitos Hanna ja Ari. Sekä kaikki kirjakaverit ja -somettajat, kirjailijat, kustantajat ja muut tavatut, olette huippuseuraa. Juuri sain tiedon, että messuilla tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys, lähes 98 000 kävijää! Nuorten määrä kasvoi, ja myyntimääriin ollaan myös tyytyväisiä. Kirjan kiinnostavuus ei messujen perusteella ainakaan ole himmenemässä. 

Suuri kiitos Messukeskukselle ja organisaatiolle, joka hoiti homman tyylikkäästi, ammattimaisesti ja ystävällisesti. Tervetulotoivotukset ovilla ja iloiset ilmeet ilahduttivat erityisesti. Myös Antti Tuisku oli puhunut messuilla hymyn merkityksestä. Ystävällisyys toimii aina: luo toivoa ja iloista uskoa tulevaan. Ehkä pärjäämme sittenkin. Ja pidämme kielen ja lukutaidon elävinä.

Helsingin Kirjamessut 2024: tulevaisuus. Ohjelmajohtaja Ville Blåfield. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2022 kirjallaan vaikeiden ja pitkien kirjojen lukemisesta. Upea saavutus, onnea! Paitsi itse kirjan puolesta myös lukemisen puolesta tärkeä ja näkyvä huomiointi. Sillä kirjoista ja lukemisesta löytyy niin paljon eri puolia ja virtoja, joita ei lukiessa tule ajatelleeksikaan, mutta ne ovat tärkeitä pitämään lukukiinnostusta ja -taitoa ja sitä kautta yleistä ymmärtämisen kykyä yllä. Ja sitä me todella tarvitsemme tässä yhä kummallisemmassa maailmassa.

Niin, miksi kahlata läpi tiiliskiveä, josta ei edes tajua kaikkea? Tiedän aavistuksen siitä, mistä kirjailija puhuu. Luen ilolla paksuja opuksia, jotka rakentavat oman maailmansa, sellaisen, johon uppoutuessa kokee outoa uteliaisuutta, tyydytystä ja kiihtymystä. Mistä ihmeestä on kyse ja mitä tässä maailmassa tapahtuu? Parhaat "vaikeat" kirjat toimivat näin. Ne upottavat ja vievät muualle.

Minulle tällaisia ovat Heikki Kännön teokset, joita luen innolla. Myös Laura Lindstedtit ja Miki Liukkoset, ja eräät klassikot, kuten Volter Kilpi, joka ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, toisin kuin edellä mainittuja, joissa on muutakin hämärää kuin ihmishämärä; Kilven lukemisen haaste ja riemu on kielessä, ei sisällössä. Karl Ove Knausgårdin kirjat luen aina. Proustia tai Joycea en edes halua yrittää hieman selailtuani, vaikuttavat aivan liian työläiltä ja käsittämättömiltä. Sutinen kommentoi:

"Tuhatsivuisten kirjojen mytologisointi on tehnyt sen karhunpalveluksen, että monet kiinnostavat ja tärkeät romaanit näyttävät mahdottomilta, minkä vuoksi suuri osa lukijoista ei koskaan tule tarttuneeksi niihin. Tämä on traagista, koska useimmiten niissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi käsittää." 

Sutisen tavoin en minäkään lukenut fantasiaa nuorena, vaan ikään kuin hyppäsin vaiheen yli, Viisikoista Agatha Christieen, mutta fantasiaelementtejä löytyy monesta romaanista, onneksi. Ainoa teos Sutisen ruotimista teoksista, joka houkuttaisi minua lukemaan, on Mooren Jerusalem, josta kirjoittaja kertoo: 

"Pyhiinvaeltava munkki on 800-luvulla saanut tehtäväkseen tuoda Jerusalemista mystisen kiven Englannin keskipisteeseen." Kirja liikkuu kuitenkin kaikissa aikatasoissa, sillä "Snowy itse pystyy näkemään tulevaisuuteen, tai tarkemmin sanottuna hänelle kaikki ajat ja paikat ovat olemassa yhdessä ja samassa pisteessä, jolloin hän kykenee havaitsemaan tapahtumat samalla kertaa. ... Tosiasiassa ei olekaan olemassa eri aikoja, Moore esittää, vain suuri ajan tila." 

Kuulostaa kiehtovalta! Kirjaesittelyjen lisäksi Sutinen kommentoi runsaasti tämän päivän kirjallisuutta - poikkeuskirjallisuudella hän tarkoittaa unohdettuja klassikoita - ja sen tilaa, kuten esimerkeissä alla näkyy, sekä mainitsee liudan muitakin kuin tässä postauksessa mainittuja kirjailijoita. Luonnollisesti esseet pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja mielipiteisiinsä lukijana ja kokijana, myös kirja-alan tuntijana ja kirjailijana. Ja juuri siksi niitä on kiinnostava lukea. 

Sivistävä, paikoitellen riemastuttava teos kirjallisuuden ja lukemisen ystäville - eikä lainkaan vaikean korkeakirjallinen. 

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo esseiden olevan erinomaisia ja kirjan lukemisen viihdyttävä kokemus. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. Kansi Timo Numminen.

Kirjassa ruoditut teokset (alkuperämaa):

Arno Schmidt, Bottom's Dream Zettel's Traum (Englanti)

"Jopa Finnegans Wake muistuttaa Valittujen Palojen kirjavaliota verrattuna Zettel's Traumiin."

Dorothy Richardson: Pilgrimage (Englanti)

"Lähivuosien autofiktiobuumi on hämärtänyt näkyvistä sen, että omaelämäkirjallista proosaa, myös suoraan sellaiseksi tunnustautuvaa, on kirjoitettu 1700-luvulta lähtien, ja viime vuosisadalla sillä oli joitain selviä nousukausia."

Marguerite Young: Miss MacIntosh, My Darling (Yhdysvallat)

"Tiiliskiviromaanien lukemisessa, samoin kuin niiden kirjoittamisessa, on aina mukana jonkin verran kirjallista elitismiä. Kenties niin on vain hyvä, sillä nykyään, kun kaikesta pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla ja nopeasti, yksi vastareaktio on tehdä kaikki vaikeasti ja pitkästi."

Robert Byron: Europe in the Looking-Glass; The Station; First Russia, then Tibet; The Road to Oxiana Englanti

"Hyvä matkakirjallisuus ei koskaan kuvaa vain matkustamista vaan maailmaa matkan näkökulmasta."

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon (Englanti)

"...West ymmärsi Jugoslaviassa, vanhan ja uuden maailman sekä ajallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa, jonkin olennaisen olevan peruuttamattomasti häviämässä. Tämä sai hänessä aikaan vaikeasti määriteltävää levottomuutta."

Ilja Ehrenburg: Ihmisiä, vuosia, elämää Ljudi, godi, žizn (Neuvostoliitto)

"Onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana?"

Vasili Grossman: Stalingrad, Za pravoe delo (Neuvostoliitto)

"Joskus tuntuu, että editorit lukivat kirjaa tahallaan väärin löytääkseen siitä väen väkisin jotain huomautettavaa."

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset Bratja Karamazovi (Venäjä)

"Kysymys kuuluu: miksi aikuiset eivät nykyään lue kirjoja ääneen, ilman teatraalista esittämistä, vain lukemisen itsensä vuoksi?"

Henry James: The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Englanti)

"Keskeisintä Jamesin uudistuksissa oli uppoutuminen yhä syvemmälle henkilöiden mieleen. Hän käytti jo 1800-luvun lopun ja ennen kaikkea 1900-luvun alun romaaneissaan näkökulmatekniikkaa ilmaistakseen haluamansa. Tätä kautta James lähestyi vähitellen tajunnanvirtamaista kerrontaa."

Irmari Rantamala: Harhama (Suomi)

"Palataan vielä lopuksi Harhaman hankalaan maineeseen. Teos on jätetty kotimaisen kirjallisuuden taka-alalle pituutensa ja oletetun vaikeutensa takia. Se tunnetaan mutta ei lueta. Harhama on kuin joku vanhan ajan kapistus, joka on niin kookas ja epäfunktionaalinen, että sitä ei vaivauduta käyttämään, mutta se voidaan laittaa koristeeksi huoneen nurkkaan."

Alan Moore: Jerusalem (Englanti)

"Parhaimmillaan poikkeuskirjallisuuden luomat rinnakkaismaailmat suovat hengähdystauon todellisuudesta ja samalla auttavat ymmärtämään sitä oivaltavilla tavoilla."

Joseph Roth: Radetsky-marssi, Bruno Schultz: Kanelipuodit, Samuel Agnon: Yövieras, Stefan Zweig: Eilispäivän maailma Radetskymarch, Sklepy cynamonowe, Oreah Nata Lalun, Die Welt von Gestern (Itävalta, Puola, Palestiina, Ruotsi)

"Olemme siirtyneet puhtaan maalaisjärjen aikaan, perstuntuman paradigmaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sekä lukeneisuus, perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa että yleinen sivistyksen arvostus ovat kokeneet totaalista romahdusta lähentyvän arvonmenetyksen. Omat fiilikset ovat samalla viivalla kouluttautuneen ammattilaisen punnittujen näkemysten kanssa."

Uwe Johnson: Anniversaries Jahrestage (Saksa)

"Tänä päivänä fiktio viittaa enemmän itseensä kuin maailmaan. Se ei kuitenkaan ole metafiktiota, joka tutkisi fiktion prosesseja, vaan simulaatiota, joka rakentuu vahvemmin aiemman fiktion kuin todellisuuden perustalle. Fiktion muuttuminen epätodeksi on fiktion loppu."

Tuija Takala: Sormus

Selkokielen tärkeyttä tuskin tarvitsee enää kenellekään lukutaitoiselle perustella; kaikille ymmärrettävän suomen kielen tarve vain kasvaa maahanmuuton ja erittäin valitettavasti myös koululaisten huononevan osaamisen vuoksi, jossa puhutaan jo kansallisesta kysymyksestä, Suomen menestymisestä tai epäonnistumisesta maana ja kansana muiden joukossa.

Ilman tekstien lukemisen ja ymmärtämisen taitoa ei maailmassa pärjää kukaan. Ja media- ja somehälyssä tai kriisitilanteissa taito korostuu. 

Tuija Takala on tehnyt pitkän uran selkokielessä niin klassikoiden ja nykykirjojen selkomukauttajana kuin uutta luovana selkokirjailijana ja selkokielialan toimijana. Hänen selkoteksteissään ihailen komeaa suomen kieltä ja tapaa tehdä tekstistä monitasoinen siten, että se on normilukijallekin palkitsevaa luettavaa. 

Sormus on Tuijan omaa tuotantoa ja uusi aluevaltaus suomalaisten selkokirjojen saralla, episodiromaanina ensimmäinen laatuaan. Aiemmin hän on tehnyt muun muassa ensimmäisen kotimaisen selko-chick-lit-romaanin. 

Neljän naisen tarina neljältä eri aikakaudelta kuvaa kauniisti sukupolvien jatkumoa, historian kuumottavaa vaikutusta kuhunkin elämään ja naisen elämää, jossa suuri rooli on rakkaudella ja oikean kumppanin löytämisellä. Ne eivät ilmaannu aina annetusti, vaan naisen on tehtävä ratkaisuja. 

Rohkeimman niistä tekee Talvikki 1000-luvulla.

"En ollut muiden mielestä oikea nainen, koska en halunnut miestä tai mennä naimisiin.

Kukaan ei tiennyt, että pääni sisällä puhuin paljon, hymyilin muiden puheille, myös nauroin.

Moni asia ihmisissä huvitti minua, mutta minun ajatukseni eivät kuuluneet heille."

Osmo piirittää ahkerasti ja tungettelevasti Talvikkia, jota ei kiinnosta. Mutta kun nainen tapaa Ulf-viikingin, hän luulee sekoavansa. Ja sekaisin hän meneekin, mutta paljastan, että hyvällä tavalla. 

1800-luvulla Maria iloitsee lapsenlapsesta miehensä Juhanin kanssa. Köyhyys ja nälkävuodet ovat kohdelleet perheitä kaltoin, siksi uusi vauva luo toivoa ja liikuttaa Mariaa. Hän saa Juhanilta vanhan sormuksen: siinä hehkuu tuli, joka ei polta vaan lämmittää naisen sormea.

"Välillä mietin, onko surulla jokin määrä. Onko meidän perheen surun määrä nyt täynnä?" 

1920-luvun alussa Anna suree sisällissodassa kuollutta sulhastaan. Uskaltaisiko hän enää koskaan rakastua? Ystävätär tukee.

"Sydäntä puristi. Korvissani soi Kertun ääni.  - Älä aina mieti liikaa, Anna. Elämä menee ohi, kun sinä vain mietit. Pelkäät olla onnellinen."

Annan tarina kuvaa ajan maaltamuuttoa, palvelijana olon karuutta, rakasta mummoa, joka kertoo Annalle suvun naisten perinnöstä. Siihen liittyy viikinki ja sormus, joka lopulta löytää tiensä myös Annan käteen. 

Mistä pääsemme Emman kevääseen vuonna 2022. Amirin kanssa on riitaa, ja Emma lähtee isoäidin luo rauhoittumaan. Kun hän kertoo tilanteestaan ja oudosta unestaan isoäidille, saa hän kuulla sukunsa naisten tarinan. Sormus levittää lämpöään myös Emmaan.

Kirja on hurmaava, romanttinen mutta viisas suvun, naisen ja rakkauden tarina. Voisiko se olla jopa totta? Liikutuin, tarina lämmitti mieltä kuin viikingin tuhatvuotinen sormus suvun naisten sormessa. 

Sormuksen lukee nautinnokseen, selkokieltä kunnioittaen, ja nyt haluan heittää haasteen. Mitä juuri sinä voit tehdä suomen kielen osaamisen puolesta? Lue, lue ja lue. Kuluta ronskisti tekstejä, kuluta kirjoja, opeta lapsesi ja ympäristösi samaan, kerää kirjakasoja, kerro kaikille lukemastasi, someta ja tuo lukemista esiin aina, kun on tilaisuus. Tutustu selkokieleen, mieti sen tarvetta ja tärkeyttä. Ja myös sen korkeaa laatua: väitän, ettei taitavasti tehtynä kalpene normikielen rinnalla. Kirjoja voi suositella kaikille, mutta tätä etenkin

Kenelle: Romantikoille, historian rakastajille, suomen kielen ystäville ja edistäjille, puoliskoaan etsiville, helpon muttei lällyn ystäville.

Muualla: Lisää selkokielestä ja kirjailijan tuotannosta blogista Tuijata.com. 

JÄLKISANAT, LISÄYS: Sormus-kirja on myös mukana Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksen yhtenä rastina. Tervemenoa kävelylle, Kantsun kirjastosta saa ohjeet ja kartan! Seuraava yhteiskävely on su 23.10. klo 14.

Tuija Takala: Sormus. Selkoromaani. Avain 2022. Kansi ja kuvitus Jussi Jääskeläinen.

Rajala, Virkki: Annetaan tytön yrittää. Muraja: Elisabethin enkelit

Naiset ja miehet eivät edelleenkään saa samaa palkkaa samasta työstä samoilla pätevyyksillä kaikissa suomalaisissa tehtävissä. Se on hämmästyttävää, lannistavaakin, kun tiedämme, että jo 1880-luvulla perustetun Suomen Naisyhdistyksen yksi tavoite oli palkkatasa-arvo. Olemme edenneet yhteiskuntana tässä rikollisen hitaasti, vaikka on hyvä muistaa, että paljon tasa-arvo on myös edennyt. Mielenkiintoinen raportti aiheesta on Pertti Rajalan ja Susanna Virkin koostama kirja. Kuulin tekijöiden puhuvan teoksestaan eri kirjatapahtumissa viime vuonna, ja pyysin kustantantajalta sen luettavaksi. 

Suomalaisen naisliikkeen moottori oli Minna Canth, kertoo kirja; hän laittoi työn toden teolla käyntiin. Canth on liputuspäivänsä toden totta ansainnut! Mutta se oli vasta alkua. Canthin jo kuoltua Suomi pääsi järjestämään vuonna 1907 ensimmäiset eduskuntavaalinsa, jolloin kansaa edustamaan saatiin 19 naista - maailmanmitassa tuolloin ainutlaatuinen saavutus. Lucina Hagman lienee valituista nimekkäin: tuo voimanainen oli ensimmäinen suomalainen nainen professorina, johti Naisasialiitto Unionia, osallistui Martta-järjestön perustamiseen ja työskenteli kaikin tavoin naiasian puolesta, jonka "hän rinnastikin orjien vapautusliikkeeseen."

Kirja esittelee runsaasti naiskansanedustajia, vaikuttajia ja alojensa edelläkävijöitä kirjatun historiamme ajalta. Painotus on politiikassa ja julkisissa viroissa, joitakin yritystehtäviäkin sivutaan. Suuri osa sisällöstä keskittyy tähän päivään: Raja ja Virkki tekivät vuoden 2021 eduskunnan naisedustajille kyselyn, jossa kysyttiin heidän näkemyksiään tasa-arvosta. Miten hyvin se toteutuu nykyisin? 

Ei täydellisesti, kertoo kirja. Lisää masentavia uutisia! Asenteet ovat tiukassa. Useat kertovat, miten kovaa työtä uralla eteneminen on ollut vähättelyn ja huomiotta jättämisen vuoksi. Ulkonäkökommentit ovat arkipäivää, ja suorastaan pelkoa tai vähintään varovaisuutta joutuu tuntemaan moni vihapuheiden ja uhkailuiden vuoksi. Tosin joidenkin mielestä naiseus ei ole vaikuttanut heidän etenemiseensä tai on vaikuttanut jopa myönteisesti rohkaisun saamisena - toivon, että nuorempien kommentti on yhä enemmän tämänkaltainen (eli maailma muuttuu) tai ettei syrjiviä kokemuksia piilotella.

Yleinen kommentti on Heidi Viljasen (sd.) tapainen: Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista, mutta se ei tarkoita sitä, että meillä olisi kaikki valmista naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen. Myös Paula Risikon (kok.) antaa hyvän arvosanan kokonaistilanteelle, mutta sanoo meilläkin tekemistä riittävän. Jopa ei-niin-tasa-arvoajattelijana tunnettu Päivi Räsänen (kd.) pitää palkkataso-arvoa tärkeänä tavoitteena sekä sitä, että työn vaativuusarvot tehdään yhtenäisin perustein. 

Uskon, että virkahenkilötyössä tasa-arvo onkin pitkällä, ovathan tehtävät palkkoineen julkisia. Yksityisellä puolella ollaan palkka-avoimuuteen vielä matkalla, mutta tiedän monen yrityksen jo pohtivan tietojen julkistamista, niin firman maineen, aidon tasa-arvoajattelun kuin hyvien hakijoiden saamisen takia. Toisaalta monessa eivät edes valintojen kriteerit tai suuntaa-antavat palkkaluokittelut ole avoimia. Mutta veikkaan, että niiden on pian oltava, kaikkialla, jos yritykset aikovat saada työnhakemuksia jatkossakin. Onko tasa-arvoinen palkkaus ylipäänsä mahdollinen, kun huomioidaan fyysiset tosiseikat? Miksei olisi, jos tahtoa löytyy, kysehän on päätöksistä. Naisvaltaisten alojen palkkakuoppa on tasa-arvon häpeäpilkkumme. 

Maria Ohisalo (vihr.) ottaa tasa-arvossa huomioon myös muut tekijät kuin palkkauksen. "Intersektionaalisuuden avulla tunnistetaan syrjivät rakenteet, jotka voivat olla usein päällekkäisiä ja toisiaan läpileikkaavia." Tässä ei hänen mukaansa olla meillä vielä erityisen hyviä, tunnistamisessa siis. 

Kaikki arvostavat niin edeltäjiensä kuin kollegojensa työtä tasa-arvon eteen, mutta nähdään, että tehtävää on vielä. Naisjärjestöjen keskusliitto on huolissaan viimeaikaisen asenneilmaston tuomasta tasa-arvon takapakista ja se vaatii (emmekö me kaikki?) asiaan kunnianhimoisia ja konkreettisia tekoja. Lainaan kirjaa: "Sanna Marinin hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan kuuluu seitsemän eri osa-aluetta ja runsaat viisikymmentä toimenpidettä." Meillä on siis toivoa ja lupa odottaa, että osa toimista konkretisoituu myös näkymään käytännössä. Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta suunta on pidettävä oikeana. Ja suuri kunnioitus sille työlle, nykyisille ja entisille päättäjille - sukupuolesta riippumatta!  

Kiinnostava kirja herätti paljon ajatuksia, kiitos tekijöille ja kustantajille. Vaikka se sisältää raakaa faktaa luettelomaisesti ja on hieman hiomaton kokonaisuus, en pitänyt tylsänä. Etenkin alkuaikojen vaikuttajanaisten tarinat herättivät kunnioitusta. Tiesitkö, että jo 1500-luvulla meillä vaikutti virkanainen - nimismiehenä! Dorde Olofintytär Eurajoelta sai viran perintönä ja toimi myös kauppapurjehtijana ja paikallishallinnossa. Jopa Minna Canthin edeltäjä siis! 

Kirjan nimi on sitaatti Adolf Ehnroothilta. Kun Elisabeth Rehn valittiin puolustusministeriksi, joku epäili tämän kykyjä. "Annetaan tytön yrittää, arvostellaan vasta myöhemmin", sanoi kenraali Ehnrooth.

Kenelle: Tasa-arvoa ajaville ja ajamattomille, suomalaisten asenteista kiinnostuneille, niille, jotka eivät tiedä, miten paljon työtä nykytilanteen hyvä taso on vaatinut. 

Muualla: Mielenkiintoisinta oli lukea ensimmäisen eduskunnan naisista, sanoo Tarukirja.

Pertti Rajala, Susanna Virkki: Annetaan tytön yrittää. Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia. Avain 2021. Kansi Timo Numminen.

Kun nyt Elisabeth Rehnistä ja tasa-arvosta tuli puhe, muistutan kirjasta Elisabethin enkelit, jonka luin tavattuani kirjailijan (ks. Tampereen kirjamessut -juttu) Tampereen kirjamessuilla. Muraja tietää, mistä puhuu kertoessaan suomalaisista rauhanturvaajista. Hän on itse toiminut alalla ja tiedotusupseerina Kosovossa ja Afganistanissa. 

Kirjassa hän kuvaa naisten pääsyä tehtäviin ja työtä rauhanturvauksessa, mikä mahdollistettiin puolustusministeri Rehnin kaudella - siitä nimi kirjalle ja naisille alalla (he itsekin sitä käyttävät kuulemma eli ei katsota vähätteleväksi, vaan arvostavaksi lempinimeksi). Elisabeth Rehn on tarkistanut kirjan sisällön ja kirjoittanut sen esipuheen, joten erittäin asiallinen kuvaus on kyseessä. 

Muraja on kirjoittanut omista kokemuksistaan kirjan Sotilaana Afganistanissa ja muunkin alan tietokirjoja sekä toiminut HS:n ja Turun Sanomien toimittajana ja kirjeenvaihtajana Brysselissä. Kynä kulkee kokeneesti siis.

Kenelle: Uraa pohtiville nuorille naisille ja heidän läheisilleen, naisten työelämästä kiinnostuneille, verettömiä sotatilannekuvauksia kaipaaville, puolustuspolitiikkaamme pohtiville. 

Tuomas Muraja: Elisabethin enkelit. Vastapaino 2021.

Lukemisesta poikkeusoloissa, osa 2

Olo on levoton, samalla tavoin kuin viime keväänä 2020 oli. Keskittymisvaikeuksia, kirjan keskenjättökynnys on säädyttömän alhainen. Aika ahdistaa. Tai ei aika sinänsä, ihanaa että sitä on, ja viihdyn hyvin kotona, mutta tulevan sumuisuus saa projekteihin tottuneen ihmisen hermostuneeksi. Kun ei ole aikatauluja, ei selkeitä tavoitteita, ei toivottua tulosta kirkkaana mielessä. Päivä kerrallaan on yllättävän epämukava elämäntapa. 

Mutta paljon on iloakin. Olen aidosti pahoillani heidän puolestaan, jotka eivät osaa tai pysty käyttämään kirjoja todellisuudenpakoon, tiedonkeräykseen tai ajanviettoon: itse olisin hukassa pelkän tv:n ja somen varassa viihdykkeinä, vaikka molemmista pidän kovasti, suorastaan roikkuvasti. Etenkin somesta voin täysin yhtyä Pontus Purokurun kysymykseen hänen Römaanissaan:

"Olenko ainoa jolle internet on tärkeä hyvinvoinnin lähde?" 

Römaani on mainio, hulvaton ja osuu moneen kohtaan tässä päivässä. Kun pitää juosta "aktiivisuusranneke molemmissa käsissä ja podcastin teko on suorastaan välttämättömyys", onko ihme, jos nykyihmistä ahdistaa! Tiesitkö muuten, että poliisi takavarikoi Hakaniemestä 7,7 kiloa chatia? Hyvää oloa voi hakea niin monin tavoin, tai huonoa, pääasia on tehokkuus, kuten kirjan sponsoroitu sisältö osoittaa: 

"Optimoi uupumuksesi! Suorita loppuunpalaminen jopa 13 päivässä tehokkaalla intensiivikurssilla!"

Liketän kirjan contentia, vahva suositus somea ja muita nykyilmiöitä pohtiville ja heille, joilta on moti kateissa tai muuten vain ahdistaa. 

Onnistuisiko novellien luku tänä lyhytjänteisyyden aikana?

Marko Järvikallaksen tekstiä suosittelen ilman muuta, toimii! Mihin täällä voi mennä on 15 novellin paketti täynnä herkkupaloja, joiden lukemisen jälkeen "tuntuu kuin olisi sisälle satanut", sanoo Aina joku kesken -blogi. Jo teoksen nimi viittaa eksyilyyn ja yllätyskäänteisiin, ja niitä novelleissa riittää hämmästyttämään ja riemastuttamaan lukijaa. 

Tuija Takalan selkonovellit kirjassa Niin metsä vastaa vievät suomalaisuuden perusjuurille, metsään. Melkein tuntee havuntuoksun ja sammaleen jalkojen alla kulkiessaan kirjan kanssa, vaikka pelkkää maisemallista ihastelua tarinat eivät ole. Tapaamme muun muassa yhteenmuuttavia nuoria, vanhenevia perheenjäseniä, avioliiton salaisuuksia, tontun ja tannerta kumisuttavia suuria eläimiä. Hurmaavia, jännittäviä ja kauniilla, oivaltavalla kielellä esitettyjä novelleja voi suositella kaikille metsästä viehättyville. 

Sujuvien novellien jälkeen kävi sitten kehnommin. Yritin kuunnella äänikirjana Emma Rousin jännäriä Täydellisiä vieraita, mutta tipuin kärryiltä. Sen verran jäi vaivaamaan, että lainasin nyt kirjan kirjastosta, haluan tietää, kuka oli syyllinen! Kartano-olosuhteet kiehtovat, ja peli, jota niissä pelataan.  

Samoin aion pakertaa loppuun Barack Obaman Luvatun maan. Vaikka on siinä pakertamista. Maailmantila kuitenkin kiinnostaa isosti, viisaan amerikkalaisen (heitäkin on!) silmin katsottuna. Sopii hyvin iltakirjaksi: täynnä kiintoisaa tietoa ja jännittäväkin, niin ettei välittömästi tuo unihiekkaa silmiin, muttei tule liian lähelle valvottaakseen.

Jyrki Erran Lyijyvalkoinen voitti Vuoden johtolanka -palkinnon 2020. Hävettää sanoa, etten jaksanut lukea kirjaa loppuun; ensimmäiset 200 sivua kyllä, loput silmäillen. Vaikka trilleri sijoittuu taidemaailmaan ja pääosassa ovat Caravaggion maalaukset, juoni ja maalaustaiteen yksityiskohdat eivät jaksaneet pitää minua mukana. Mutta monelle varmasti kolahtaa, joten kirjaa ei kannata vältellä, jos teema kiinnostaa: huolella rakennetun kirjan valtava tietomäärä vaikuttaa. 

Lukaisin vielä yltiöromantiikkaa, Beth O'Learyn Kimppakämpän. Hauska ja lämmin nuoren rakkauden tarina, jota olisin rakastanut pari kolmekymmentä vuotta nuorempana. Aihe ei hienosti toteutettunakaan enää jaksa innostaa samalla tavoin, mutta lajista pitäville suositan. 

Nyt pöydälläni on monta kiinnostavaa kirjaa, joihin palailen: Punaisesta planeetasta alkanut hulluuden, siis mielenterveyden ongelmien, teema näköjään toistuu. Mitä se lukijasta kertoo, pitäisikö huolestua... Ainakin on luettava jotain muunlaista väleissä. Kesken on Linda Boström Knausgårdin kertomus omasta sairaudestaan, Lokakuun lapsi, ja Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo vaikuttaa myös kuvaavan samantyyppistä aihetta (tosin olen vasta aivan alussa). Sami Hilvon Lajityypillistä käyttäymistä taas tuo hulluuden esiin absurdin kautta.

Lukuiloa, kiinnostavien aiheiden kanssa! 

Mainitut kirjat:

Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos 2019. 

Marko Järvenkallas: Mihin täällä voi mennä. Siltala 2020.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021. 

Emma Rous: Täydelliset vieraat. Suomennos Taina Wallin. WSOY 2020. 

Barack Obama: Luvattu maa. Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2020. 

Kotimainen chick-lit x 2! Tuija Takala: Lauralle oikea. Veera Nieminen: Ei muistella pahalla.

Kun Laura täyttää 25 vuotta, hän saa äitinsä luona pullakahvit ja kotimatkalla idean: voisiko tässä iässä muistella elämäänsä, vaikka on ihan tavallinen Laura?  Neljännesvuosisataan ehtii ihmiselle tapahtua paljon: syntymä, lapsuus, parhaiden kaverien Tellen ja Villen kanssa ystävystyminen, isän kuolema, opiskelu, muutto kotoa, ammattiin valmistuminen ja niin, sen oikean etsintää.

"En aina osannut kertoa
mitä mielessäni liikkui.
Se ei haitannut,
sillä Telle ja Ville olivat tottuneet siihen.
Muut lapset tottuivat myös.

Telle johti pihaleikkejä
ja keksi omia sääntöjä.
Yleensä ne olivat sellaisia,
että Telle voitti ja minä olin toinen."

Laura kertoo asiat, kuten hän ne muistaa. Usein Telle muistaa samat tapahtumat eri tavoin, mutta se on tytöistä vain hauskaa. Telle on aivan erilainen kuin Laura, silti he ovat sydänystäviä. Ja Ville on koko ajan mukana tai liepeillä lapsuuden leikeistä kaikkien kolmen poika- ja tyttöystävien valintoihin ja vaihtumisiin asti.

"Sitten Vili otti minua kädestä kiinni.
Lämmin käsi kädessäni oli aina tehonnut minuun. 

Yhdessä asiassa olin silloin oikeassa,
kun suden hymy lumosi minut
Minut nappasi peto.
Sitä en silloin arvannut,
että se söi itsetuntoni."

Hellyttävä, lämminhenkinen ja viisas kehityskertomus, joka on vilkaisun jälkeen luettava loppuun: miten Lauran käy? Erikoiseksi kirjan tekee kieli: se on ensimmäinen suomalainen chick-lit selkokielellä.

Selkokieli on normaalia täsmällisempää ja lyhyempää kieltä niille, joilla on haasteita lukemisen tai kielen osaamisen kanssa. Se ei ole kökkö lyhennelmä, vaan oma lajinsa: jos kirjailija on taitava, kuten tässä, se on kieleltään antoisa ja tarjoaa tasoja myös normitekstien lukijoille.

Lisäksi se antaa mahdollisuuden lukijalle käyttää mielikuvitustaan, lisätä sivujuonia ja kasvattaa tarinaa keskusteluilla, tapahtumilla ja kuvauksilla, joita ei paperille ole kirjattu. Voin hyvin kuvitella tyttöjen keskinäisiä hihittelyjä, kohtauksia äidin ja tyttären arjesta tai hetkiä Lauran opiskeluajalta, jotka kirjasta puuttuvat. Pidin lukutapaa palkitsevana. Vaikka henkilöt tosin saattavat jäädä kaukaisemmiksi kuin runsaammin kuvatut. Se ei haitanne varsinaista kohderyhmää ajatellen.

Pelkistäminen on kirjoittamisessa yksi vaikeimpia asioita, ja selkokielessä on oltava siinä mestari. Tuijata (bloginimi) on, kuten jo hänen aiemmista selkokirjoistaan on nähty. Sanat ovat huolella harkittuja, kieli kaunista. Tarinassa pidin siitä, että Laura tosiaan on ihan tavallinen, ei varustettu ylivoimaisilla ominaisuuksilla muttei kurjuudellakaan. Hän mokaa, mutta oppii. Huumori kuuluu "kanakirjoihin", ja sitäkin on ropsaistu mukaan; nuoruuden keveyttä ja hassua hölmöyttä, vaikka perusvire on mietiskelevä. Lukemisesta jää lämmin ja poreileva olo. Toivon, että moni tyttö löytää kirjan ja siitä samastumispintaa, ajattelumallia ja lukemisen iloa.

Kenelle: Tytöille ja heidän läheisilleen. Tytöille, jotka eivät lue paljon.

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja -blogiin jäi lukemisesta myös hyvä mieli. Kirsin kirjanurkka toteaa Takalan käsittelevän aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tuija Takala: Lauralle oikea. Avain / BTJ Finland 2018. Selkokieli. Sain kirjan kirjailijalta, kiitos!
Katso myös Onnen asioita ja Kierrän vuoden.

Huumorin varaan nojaa uutuuskirjassaan Veera Nieminen. Sama keino hurmasi Avioliittosimulaattorissa, jossa paria yrittävät muodostaa itä- ja länsisuomalainen.

Nyt kyse ei ole luonne- tai murre-eroista maakunnan mukaan, vaan siitä, tietävätkö kertojat Piiamari ja Juri oikeastaan itse, mitä haluavat. Yksilöllisyyden trendin lipunnosto! Joka tapauksessa, he ovat eronneet. Eikä se käy kivutta. Ainakin Piipen on pakko räjäyttää Jurin postilaatikko. Rikoskumppanina on, kuten aina, Eetu, joka seurustelee Iidan kanssa.

"Ja nyt minä saan olla, ihan niin pimeä kuin haluan. Kukaan ei määrää minua enää. 
- Jos Iida jättäis sut niin kyllä säkin haluaisi räjäyttää jotain. - No en tiedä. - Se on kuule tosirakkauden mitta, sanon ja tönäisen Eetua vähän. - Sulle ehkä. Mä luulen, että muitakin mittareita on, se sanoo ja nauraa." 

Järkevä Juri ei ole lainkaan varma, oliko ero oikein. Tai onko mikään.

"Ei olisi pitänyt. Tai olisi pitänyt, mutta eri tavalla. Olisi pitänyt sanoa suoraan, etten jaksa enää. Olen tyhjä. Tulen hulluksi. Sen sijaan minä sanoin, että Piipe on hullu, mikä ei sekään kyllä ole kaukana totuudesta. Olin vain niin loppu, etten jaksanut enää keskustella. Olin loppu siihen ainaiseen keskustelemiseen, kaiken kasaan kursimiseen. Tajusin, että se loppuu, jos minä vain sanon, että se loppuu."

Piipe kirjoittaa raivoisasti Jurille kirjeitä, pitkiä. Yllättäen hänen asuntoonsa astelee kissa, joka on oikeastaan näkymätön. Yksinäisyyden ilmentymä? Kissamystiikkaa?

Ei, tarina ei ole hulluuden kuvaus, tai on, jos rakkaus sitä on. Piipen edesottamukset ja mietteet viihdyttävät ja naurattavat. Kuin Bridget Jones pienimuotoisemmassa, kotoisemmassa mittakaavassa. Eikä hänen puolestaan tarvitse olla huolissaan; tytöllä on vahvuutta ja särmää selvitäkseen jokusesta kissasta, vaikka näkymättömästä. Mutta entä Juri, joka hätkähtäen kohtaa punapukaisen lenkkeilijän eri paikoissa?

"Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla? Lakkaako tämä kipu, jos rakkaus ei kuole? Olisi niin paljon helpompi vihata."

Vakavista nostoista huolimatta kirja on hihityttävä, ja kiihtyy vain edetessään. Sanomaakin voi löytää, jos haluaa. On tunnettava itsensä ja toiveensa, ennen kuin suhde voi onnistua. On osattava katsoa asioita toisen kanssa samalla tavalla, tai ainakin samaan suuntaan, ei vastakkain tai toista vasten. Jotain sellaista. Peukutan; harvoin löytyy kotimaista viihdettä, joka ei nolota tai tuskastuta. Joka on ajassa, mutta tietysti ajaton rakkauspähkäilyineen. Takakannen läpsäytin kiinni hymy huulilla hyristen.

Kenelle: Hauskaa hakeville, parisuhdepähkäilystä nauttiville, eronneille.

Muualla: Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta ja eronneille täsmäluettavaa, tuumii Rakkaudesta kirjoihin
-Annika. Nauruterapiaa, lupaa Kirjasähkökäyrän Mai.

Veera Nieminen: Ei muistella pahalla. Tammi 2018. Kansi Sanna Mander.

Tuija Takala: Onnen asioita

Selkokieli on suomen kieltä, joka on tehty mahdollisimman selkeäksi, luettavaksi ja ymmärrettäväksi heille, joille esimerkiksi puutteellisen kielitaidon vuoksi normaalin tekstin lukeminen on haastavaa.  Selkokielen kysyntää kasvattavat tätä nykyä muun muassa maahanmuutto sekä se valitettava tosiseikka, että suomalaisten nuorten lukeminen on vähentynyt, mikä rapauttaa myös taitoja.

Tuija Takala on aiheen asiantuntija, joka on sekä mukauttanut toisten tekstejä selkokielisiksi että kirjoittanut selkokielellä itse: Onnen asioita on häneltä jo toinen julkaistu selkokielinen runokirja (ensimmäisestä kirjoitin täällä).

Onnen asioita kertoo nimensä mukaisesti iloa ja onnea tuovista hetkistä, havainnoista ja tuntemuksista, minä-muodossa. Vertauskuvat on haettu luonnosta tai muusta arkisesta ympäristöstä, jota kirjailija tutkii tarkalla katseella ja herkällä otteella.

"Tänään ei tuule.
Tyyni päivä silittää järven peiliksi.
Puut heijastuvat veteen,
silloin metsän kuva kelluu.

Järvi kertoo minulle, 
että raskaan asian voi kantaa."

Selkokieli ei tarkoita yksinkertaista tai mitäänsanomatonta, päinvastoin: taitavimmillaan se kuvaa maailmaa yleiskieltä tarkemmin, kun havainnot on pelkistettävä muutamaan sanaan.

"Ajan autoa.
Kuljen kohti kotia.
Kilometrit kiitävät.

Matka kestää
ja aika tulee pitkäksi.
Pitkä aika ja matka.

Tie tuo talooni.
Tajuan:
Matka on osa onnea,
jota ei kaikilla ole.

Minulla on koti
ja mahdollisuus palata sinne."

Runot ovat kieleltään ja oivalluksiltaan ilahduttavaa luettavaa. Tekstissä pulppuaa lämmin, hymyilevä tunnelma, hetkittäin haikea, mutta kaunis. Takakannen sana ihastuttava nousee etsimättä mieleen, kun mietin, miten tekstiä kuvailisin.

Ja Tuijan aluevaltaus selkokielen saralla jatkuu: Avain-kustantamo julkaisee hänen kirjoittamansa ensimmäisen suomalaisen selkokielisen chick lit -romaanin. Lauralle oikea ilmestyy elokuussa.

"Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne,
niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman."

Kenelle: Kenelle tahansa harkitun tekstin ystävälle, runoista kiinnostuneille tai niitä vältteleville.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta unohti lukevansa selkokieltä ja toteaa: Kun karsii liiat koukerot, jää jäljelle aforistisia timantteja.

Tuija Takala: Onnen asioita. Avain 2017. Sain kirjan lahjaksi kirjailijalta, mistä kiitos!

Selkokieltä edistää ja selkokielisiä kirjoja välittää Selkokeskus, mutta kirjoja voi tilata myös kustantajilta suoraan.

Kirjan lukemisella osallistun myös kirjabloggarina tuntemamme Tuijan asettamaan Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen. 

Jalkanen & Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Tällaista kirjaa on kaivattu!
Joka naisen ja miksei miehenkin käytännönläheinen opas siihen, miten voi tulla kulttuurinharrastajaksi, vaikkei edes alkeista olisi hajuakaan. Kulttuurinharrastamisen hyviin puoliin en mene sen pidemmälle, kunhan viittaan vaikka erääseen tutkijaan, lisää aiheesta löydät helposti googlaamalla. Ja onhan taide kaikissa muodoissaan loputon ilon, hämmästelyn ja elämysten tuottaja, jota ilman elämä olisi kovin köyhää.

Kirjoittajat ovat tosissaan, mutta eivät vakavia: opastus niin teatteriin, musiikkin, tanssiin sekä tietysti kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, elokuvia ja museoita unohtamatta, tapahtuu kevyesti ja huumorilla, mutta asiantuntevuudesta tinkimättä. Aluksi lukija voi selvittää oman tyyppinsä kulttuurin käyttäjänä leikkimielisen testin avulla. Siitä on hyvä lähteä tutustumaan eri osa-alueisiin ja mahdollisuuksiin. Lisää testejä seuraa - ja jopa kulttuurihoroskooppi!

Mikä on hyvää tai huonoa kulttuuria? Se jätetään viisaasti lukijan itse määriteltäväksi. Kirjoittajat varovat arvottamista ja korostavat henkilökohtaista valinnan vapautta, oman tunteen etsimistä. Kuten kirjoista puhuttaessa: "Vastenmielinen ei välttämättä ole huonoa kirjallisuutta tai miellyttävä hyvää." Sama pätee kaikkiin taiteenlajeihin.

On myös ihmisiä, joihin aihe ei kertakaikkiaan iske. Mutta ihan moukaksi harva haluaa leimautua, työkin saattaa vaatia perustietoja ainakin jostain kulttuurin osa-alueesta. Ei hätää - kirja tarjoaa neuvoja näihinkin tilanteisiin. Bluffipalsta auttaa!

Lapsiperheille tarjotaan omat vinkkinsä. Erityisen kiinnostava osa kirjaa ovat taiteilijoiden haastattelut, jotka on kirjattu Ystävä-kirjan vastausmuotoon. Mukaan on saatu isoja nimiä, jotka muistuttavat kulttuurin kentän laaja-alaisuudesta, kuten Marco Hietala tai Paola Suhonen. Saamme myös vakuutuksen, että kulttuuritapahtumiin voi pukeutua haluamallaan tavalla, oman persoonansa mukaan. Tosin tarkoituksenmukaisuus on syytä pitää mielessä. Kirjamessuille ei kannata rynnätä korkeat korot kopisten, sillä siellä tulee käveltyä ja seisoskeltua.

Hauska, mutta myös oikeasti informatiivinen kirja, joka ei mene syvälle, muttei ole tarkoituskaan: nythän puhutaan alkeista, ja cultural trainerit Jalkanen ja Savolainen ovat onnistuneet valtavan laajan aiheensa rajauksessa hienosti. Rohkaisu on avainsana. Muistan teatterikäynnin, jossa minua huvitti parin työasioissa paikalle joutuneen julkkishenkilön arkaileva käytös: ympäristö oli selvästi vieras, vaikuttava ja mukavuusalueen ulkopuolella, joten kovin juhlallisia oltiin - varovasti vilkuiltiin ja muita tarkkailtiin. Myös väliaika tuotti hieman ongelmia: onko pakko juoda konjakkia, onko sopivaa pureskella omenaa? Itse olisin varmaan yhtä pihalla oopperassa tai nykytanssiesityksessä. Jos kirja ei innosta jonkin osa-alueen pariin, se saattaa toimia päinvastoin, mikä on myös arvokasta: lukija saattaa huomata, että tämä tai tuo nyt ainakaan ei ole minun juttuni. Turha käyttää aikaa asiaan, joka ei iske ollenkaan, kun vaihtoehtoja on niin paljon! Kirja listaa tärkeimpiä kulttuuritoimijoita ja käyntipaikkoja kotimaasta, myös maailmalle kurkataan.

Ammattikirjoittajien sutjakan sujuva suoritus monitahoisesta aiheesta. Onneksi opasta ei ole paisuteltu, joten sen luulisi kiinnostavan juuri niitä, joille se on suunnattu: ei ehkä kulttuurin hevijuusereita (he voivat lukea kirjan arvioimalla kirjoittajien suoritusta - miten itse olisin sen tehnyt?), mutta meitä muita vähintään varovasti - vapaaehtoisesti tai pakotettuina - kiinnostuneita. Joiden määrän luulen lähentelevän sataa prosenttia, ainakin naisten keskuudessa. Toivon kyllä, että kirjaa lukisivat myös miehet; heille se saattaisi toimia vielä paremmin. Naisten kannattaa lukaista tämä opas ja unohtaa se sopivasti sohvapöydälle muiden perheenjäsenten ulottuville... Myös ulkoasultaan puolipehmeäkantinen ja väritykseltään selkeän raikas kirja on sisältönsä mukaisesti helposti lähestyttävä eikä lainkaan pönöttävä. Hurmaava korkovinjetti saa hyvälle mielelle!

Kenelle: Elämyksiä ja uusia harrastuksia etsivälle, kulttuurirohkeutta kerääville, tietoa janoaville, itsetuntemusta kasvattaville, lapsiperheiden vanhemmille, vaimon, äidin, siskon tai naisystävän lahjapakettia käärivälle.

Muualla: Ilo lukea ja pitää käsissään, sanoo Kaisa Reetta. Hyvä esimerkki siitä, että tietokirjakin voi olla hauska, sanoo Leena Lumi. Kirja sai Suomi lukee -Kristan innostumaan kulttuurista uudella tavalla. Letkeää, luistavaa ja irtonaista kerrontaa... kulttuuriharrastuksesta halutaan karistaa tärkeily, kirjoittaa Tuijata. Sinisen linnan Maria sanoo kirjan olevan kirjoitettu pilke silmäkulmassa, huumorilla ja ripauksella itseironiaa.

Kirjoittajien omat blogit ovat kirjablogien suosituimmasta päästä ja kirjaharrastajille tuttuja: Lumiomena, Amman lukuhetki. Kirjallisuus ei kuitenkaan oppaassa erityisesti painotu muuten kuin tekijöiden tekstintekotaitona, mikä tiedoksi kirjoista innostumattomille.

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon. Avain 2016. Ulkoasu: Tarja Kettunen.

Helmet 2016 -haaste: kahden kirjoittajan kirjoittama kirja.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Olen aivan raivona: kirjan näkökulma naiseen on pelkästään miehen.

Pelkästään seksuaalisena olentona. Pelkästään katsottavana ja kosketettavana. Vaikka Amalian tarinaa kertoo tytär Delia - ja ehkä kirja juuri siksi on niin raivostuttava. Onko italialaisilla naisilla tosiaan noin kapea olemisen taso? Vain se, miltä miehen silmissä näyttää?

Delian äiti Amalia on löytynyt hukkuneena. Hukuttautuneena, kuten tuomio kuuluu. Kun Delia menee synnyinkaupunkiinsa Napoliin hautajaisjärjestelyjä varten, hän muistelee lapsuuttaan, äitiään ennen kaikkea, mutta myös isäänsä. Isästäkö tämä kaikki johtuu? Isänsä tavatessaan Delia sanoo keskittyvänsä "kaikin voimin olemaan tuntematta inhoa."

Isä ei ollut hyvä isä eikä aviopuoliso. Mutta eivät Amalian elämän muut miehet tunnu sen paremmilta. Salaperäistä Casertaa, Amalian miesystävää, Delia vertaa hiirellä leikkivään hölmöön. Hiiri on tietysti Amalia. Eikä Delia vaikuta sen vahvemmalta. Mutta onko vika naisten itsensä vai miesten, jotka piirittävät joka suunnalta, painautuvat bussissa takapuoleen kiinni, huutelevat hävyttömyyksiä, pyrkivät hipaisemaan aina kun mahdollista. Jo pienet tytöt oppivat säännöt, miten pitää olla. Ja että on paikkoja, jonne ei saa mennä, tai ei tule ikinä takaisin. Seksiä uhkuvassa ilmapiirissä myös naiset paisuvat niin, etteivät he voi peittää muotojaan, houkuttelevuuttaan, seksuaalisuuttaan, edes ruuhkabussissa.

Hieno pienoisromaani, joka herättää tunteita. Tekstiltään se on napakka ja selkeä mutta kauttaaltaan tyylikäs (kuten italialainen vaate tai kenkäpari?):

"Minä en vielä tiennyt sitä mutta tulisin kyllä kokemaan, että vanhuus on hurja ja kamala peto."

"Ihmiset rapisivat ohitseni kuin lasten iloksi taitavasti pahvista leikatut paperinuket."

Mutta itse tarina ja asenne on lannistava, naisena. Ei se silti estä lukemasta ja tietämästä, että näinkin voi olla. Ehkä jopa tarpeellista. Ehkä jopa välttämätöntä. Onkohan Ferrante mies vai nainen?

Sopii naistenpäivään: hyvää sellaista suomalaisille naisille! Joiden kuvittelen olevan omia persooniaan, ihmisiä itsenään, miesten katseeseen peilaamatta. Ja joiden kumppaneiden kuvittelen olevan siitä tyytyväisiä ja rakastavan meitä sellaisina kuin olemme. Ja saavan suhteesta enemmän kuin Delian mies sai vaimoltaan, tai Caserta Amalialta. Puhumattakaan siitä, mitä Amalia sai. Tyttären sentään - ja lainattuja vaatekappaleita. Riipivää, raivostuttavaa.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus. Italiankielestä suomentanut Taru Nyström Abeille. Kansi ja taitto: Satu Paakkala. Avain 2005. Naistenpäiväpostauskuva: Tuija Takala.

Kenelle: Naisen asemaa pohtiville, nopeaa laatulukemista hakeville, miesten miellyttäjille.

Muualla: Omppu haluaa lisää Ferrantea. Omaperäinen teos, jonka teemat kutkuttavat, sanoo Maisku, joka ei ihan lämmennyt kirjalle kuitenkaan.

Linnasta humisevalle harjulle

Kirjoittajat ovat tarttuneet kunnianhimoiseen haasteeseen. Kuka rohkenee listata maailman parhaat kirjat ja vieläpä siten, että listan takana voisi seistä vielä senkin jälkeen, kun se julkaistaan painettuna? Skeptisesti myös mietin syytä, miksi moinen lista kannattaisi lukea. Olenhan jo lukenut mielestäni parhaat kirjat. Ja ne, joita en ole lukenut, eivät ole kiinnostaneet tähänkään asti. Enkä edes ole mikään listahullu.

Mutta tunnustan ennakkoluuloni vääriksi. Tämä kirja kannattaa lukea. Kirjoittajat esittelevät 50 kiistatta hyvää kirjaa, paremmuusjärjestyksestä voi kukin olla omaa mieltään. Kirjat on valittu kuopiolaisen Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman äänestyksen perustella. Äänestystä emännöi toinen kirjan kirjoittajista, Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -blogissaan. Linkistä näet myös kirjat, jotka valikoituivat 50 parhaaksi kirjaksi ja tähän koostekirjaan mukaan. Mukana on niin klassikoita kuin tuoreita romaaneja sekä runoja ja lastenkirjoja.

Kirjaesittelyt ovat napakan tiiviitä, mutta informatiivisia, ja ne kuvaavat osuvasti kirjan sisällön ja luonteen sekä sen erityiset ansiot. Lisäksi ne määrittelevät kirjan "paikan" kirjallisuudessa laajemmin nähtynä, samoin kuin aseman lukijoiden ja kriitikoiden suosiossa kertomalla kirjan saamista palkinnoista ja muista huomionosoituksista.

Kirjalistaajat Jalkanen ja Savolainen ovat itsekin taitavia kirjoittajia. Heidän sujuvia ja asiantuntevia tekstejään on mukava lukea. Ne ole kuivakkaan akateemisia, vaan mukana on aimo annos elävyyttä ja omaa näkemystä. Kunnioitus kuvattuja kirjoja kohtaan kuultaa teksteistä vahvasti.

Vaikka molemmat kirjoittajat ovat varsinaisten töidensä ohella kirjabloggareita, eivät kirjan arviot muistuta blogitekstejä. Kun tyypillisessä kirjablogissa päällimmäisinä ovat tunne ja henkilökohtainen lukukokemus, tässä ote on asiaankuuluvan tietokirjamainen. Arvioissa ei ole korostetusti omakohtaisuutta eikä blogeille ominaisia ylisanoja hehkutuksineen, vaan ne ovat kiihkottomia, selkeäsanaisia kirjakuvauksia, joskin ihailevia sellaisia, luonnollisesti, kun teemana on listata parhaita. Pidän kirjoitustyylistä kovasti: se ei tyrkytä, mutta tekee kantansa selväksi.

Minulle moni teksti avasi jo tuttuihin kirjoihin uusia kulmia. Ja luettavien listani piteni muutamalla, joihin kiinnostus heräsi kirjan myötä. Nautiskelin myös oivaltavista yksityiskohdista ja sananvalinnoista, jotka kertovat, että tekstejä on mietitty huolella. Arvioiden mukaan esimerkiksi Shriverin Poikani Kevin kertoo muun muassa "pieleen menneestä äitiydestä" (auts!) tai Murakamin teksti on "pääosin nautittavaa ja tarinavetoista luettavaa" (ei siis ihan aina).

Kirja sopii hyvin hitaaseen lukemiseen, teksti tai muutama kerrallaan. Niiden pariin voi palata ja selailla sopivia arvioita silloin kun on aikaa tai kun tuntuu siltä, ettei tiedä, mitä lukisi. Paitsi listattuja kirjoja, kirja saa varmasti aikaan kiinnostusta lukemista kohtaan muutenkin. Innostavat tekstit toimivat esimerkkeinä siitä, miten monenlaisia kirjoja lukijan ulottuvilla on ja miten niitä voi tarkastella. Lisäksi kirjassa on omastakin blogistani tuttu Kenelle-suositus jokaisen kirjaesittelyn lopussa, samoin nettilinkkejä lisätietolähteisiin - muualle kuin blogeihin.

Onko nyt julkaistu lista kelvollinen vielä vuoden tai parin kuluttua? Parhaat kirjat ovat tietysti ajattomia. Luulen, että tämän listan takana voi seistä vielä pitkään, sillä kirjat eivät tietenkään ajan myötä huonone eivätkä niiden esittelyt vanhene. Mutta joka vuosi ilmestyy uusia helmiä. Mietin, että jos kirja olisi kirjoitettu nyt, olisiko ehkä mukana Kultarinta? Luulen, että kirja vain paranee iän myötä, kun sen lukeminen tuo mukaan tämäntyyppisiä pohdintoja ja antaa perspektiiviä nyt vielä melko uusiin kirjoihin, joita siinä on.

Muualla: Monet bloggarit ovat listahulluja, kuten 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, joka yllättyi ja ilahtui lukiessaan. Myös Tuijata myöntää aulistii julkaisujärjen, vaikka samoin kuin minua, ensin mietitytti.

Kenelle? Vähän, sopivasti tai paljon lukeville. Hyvää lukemista etsiville. Listoja rakastaville.

Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen. Avain 2014.