Monena mies eläessänsä: Elias Lönnrot

Tällaisia kirjoja pitäisi luetuttaa kouluissa. Mukava, helppolukuinen ja kiinnostavasti koottu tiivistetty elämäntarina suomalaisesta suurmiehestä (suurhenkilöstä?). Kirjasto tarjosi Elias Lönnrotin elämäkertaa luettavaksi, ja otin innoissani vastaan: alle 200-sivuisena se ei vaikuttanut musertavalta, vaikka teksti olisi puuduttavaa. Mitä se ei tässä ole.

Kronologisesti etenevä tarina kertoo Eliaksen elämänkaaren kurjan, köyhän ja riitaisen sammattilaisen torpan perheen pojasta koko maan arvostamaksi professoriksi. Ei ihan ainutlaatuista meillä, mutta huima kaari silti. Kotona tapeltiin ja nähtiin nälkää - jäkälänsyönti ei ollut vierasta - mutta Elias pääsi kouluun, yllättävää kyllä. Ilmeisesti poikkeuksellinen lahjakkuus näkyi jo nuorena. Eikä hänestä räätäliksi ollut, unohtui liikaa mietteisiinsä ommellessaan melko kehnosti.

Poika ei pettänyt odotuksia. Vaikka hän edetäkseen joutui tekemään paljon töitä - räätälinä, kotiopettajana - opiskelun ohessa ja väleissä rahaa hankkiakseen, hän suoritti opintoja Turussa hurjaa vauhtia. Muun muassa venäjän pakollisen puolen vuoden kurssin poika hoiti kuukaudessa. Opiskeluaikanaan hän solmi tärkeitä kontakteja ja oppi tiedon ohella maailman menoa, käytöstapoja ja sosiaalisuutta sekä löysi oman kutsumuksensa, suomen kielen ja sen historian. Ajankohta oli otollinen, autonomiaa haviteltiin, maailmalla liehuivat uudet tuulet ja ajattelu, kirjaa lainaten:

"Romantiikan kiinnostus historiaan ja kansojen muinaisuuteen herätti monessa maassa kansallisen tietoisuuden. Näin kävi myös Suomessa..."

Kansallinen herätys iski Eliakseen kuin kuuma veitsi voihin; hän tunsi heti asian omakseen. Lönnrot aloitti kuuluisat runojenkeräysmatkansa 1827, mistä syntyivät ensimmäiset julkaisut.

Havaintoja: Lönnrot pohti sitä, mitä kouluissa kannattaisi opettaa. Kasvien tunteminen ja jonkin soittimen soittotaito olivat hänestä tärkeitä mielen sivistykselle. Ajankohtaista nykyäänkin, kun sanotaan, että luontoa pitäisi tuntea sen suojelemiseksi, ja jokin luovuuden väylä pitäisi jokaisella olla oman itsensä ilmaisuun. Ja sitten vielä:

"Äidin kielen oppia kansankouluissa ei myös pitäisi laimi lyötämän."

No niin, siinä kuulitte! Toivottavasti kommentti on noteerattu nykyisissäkin opetussuunnitelmissa. Elias oli niin syvällä suomen kielessä, että hän osallistui murrekeskusteluihin sekä rakensi kirjasuomen ja paljon sanoja, joita käytämme. Kuten kirjallisuus, näyttelijä, sivistynyt ja itsenäinen. Emme saisi kuumetta emmekä erottaisi yksikköä ja monikkoa ilman häntä.

Lönnrot oli se tyyppi, joka ei osaa olla vilkuilematta puhelinta ja joka näpyttelee tablettia koko ajan, vaikka olisi kavereiden kanssa baarissa. Opiskelukaverit työintoa vähän naureskelivat, mutta silti miehestä pidettiin, sillä hän oli sopuisa (riitaisan kodin peruja) ja fiksu seuranpitäjä.

Ja intohimoinen työssään. Elias ei ymmärtänyt laiskuutta, sillä hänellä riitti energiaa, intoa ja motivaatiota: julkaisujen määrä on hurja, huippukautena kymmeniä vuodessa. Toisaalta hän älykkäänä miehenä osasi järjestää puitteensa niin, että se oli mahdollista. Ahkera ja rakastava vaimo hoiti kotiasiat, ystävät rutiinit, ja nero sai keskittyä omaan alaansa, suomen kieleen. Mies ehti rustaamaan virsiäkin; värssyssä näkyy oma työfilosofia:

"Karkoita meistä velttous. Luo meihin into, harrastus kaikissa toimissamme!"

Lönnrot teki Kalevalan runojenkeräysmatkansa juuri oikeaan aikaan. Vanhoja kansanrunoja muistaneet olivat vielä elossa, ajan henki oli otollinen kansalliselle ylpeydelle ja juurien tutkimiselle.

Mieleen tulee väistämättä toinen suomalainen nero, A.I. Virtanen. Miehillä on paljon yhteistä: paitsi jo lapsena ilmennyt poikkeuksellinen lahjakkuus, myös innostus, energia, ahkeruus ja lannistumattomuus oman asian puolesta, takaiskuista huolimatta. Niistä aineksista nerot näköjään syntyvät. Ja kun on älykäs, ymmärtää myös tunnepuolen tärkeyden. Perhe oli Eliakselle tärkeä.

Voin hyvin kuvitella miehen kirjan perusteella; siinä on onnistuttu. Vaikka elämäkerta on hyvin tiivis ja ohut, se kertoo paljon olennaista siitä, millaisesta ihmisestä oli kyse ja millainen hänen elämänsä oli. Elias Lönnrot kuoli 82-vuotiaana, mikä tuona aikana oli saavutus sekin. Lapsista suurin osa kuoli nuorena, mikä oli kova isku isälle ja tämän päivän sairaanhoidon näkökulmasta traagista.

Mutta suomen kieli elää, ja siitä suurkiitos uranuurtajalle. Kirja kertoo Lönnrotin elämänkaaren myös visuaalisesti kaaviomuodossa ja antaa lähdeluettelon lisätietoihin.

Hyvää Kalevalan päivää! (jota muuten alettiin viettää jo 1850-luvulla opiskelijoitten kesken, vaikka virallisesti vasta 1920-luvulla. Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version esipuheen 28. helmikuuta 1835, siitä päivämäärä.)

Kuva: Finlit-sivuilta kuva, jota Lönnrotin eläessä myytiin 60 kopeekalla, aikansa julkkis. Mies itse kiusaantui huomíosta ja yritti pakoilla jopa merkkipäiviään, tuloksetta.

Tuula Korolainen, Riitta Tulusto: Monena mies eläessänssä. Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. Weilin+Göös 1985.

Liitän kirjan osaksi Elämäkerta-haastetta ja sen minihaastetta historiallisesta henkilöstä. (Nyt osui ajoitus kaikin puolin nappiin!)

Huijareiden paraati

Tammen Keltaisten lukemisessa on aina yllätysmomentti mukana: koskaan ei voi olla varma, mitä sieltä tulee. Yleensä hyvää, tai ainakin loisteliaan viihdyttävää. Huijareiden paraati on sarjaan erinomaisen sopiva, koska siitäkään ei voi olla ihan varma.

Ainakaan alun perusteella. Ekman on kuulemma suosittu Ruotsissa naisten suosimien viihderomaanien kirjoittajana, joten odotukset ovat korkealla. Ristiriitaisin tuntein silti luen kirjaa: haluan pitää tästä, mutta pystynkö?

Asetelma on herkullinen ja kirjanystäviä kiinnostava: on kaunis ja edustava Lillemor ja vähemmän kaunis Babba, joka kirjoittaa kirjoja, mutta tietää, ettei ulkoiselta habitukseltaan koskaan pääse esille kirjailijana. Kylmä totuus: se ei ratkaise, mitä teet, vaan se, miltä näytät ja minkä vaikutuksen teet. Siksi Lillemor saa toimia kirjan kasvoina julkisuudessa. Babba kirjoittaa, Lillemor edustaa.

Paitsi ettei asia ole noin yksinkertainen. Olisiko Babba saanut kirjoitettua tarinaansa ilman Lillemorin kertomuksia ja kokemuksia? Kumpi oikeastaan on päätekijä? Ja mitä tapahtuu, kun kirjat menestyvät?

Molemmat joutuvat miettimään ohjaavia tekijöitään. Molemmilla on omat henkilökohtaiset motiivinsa, mutta myös ne ilmeiset; yleisölle näkyvät tai salatut; vain lukijan tiedossa tai aavistettavissa olevat. Ja molemmat henkilöt kehittyvät tarinan myötä. Välillä tarina karkaa sivupoluille. Kirja on kuin laajennettu naistenlehtiartikkeli; osa siitä kiinnostaa, huvittaa ja liikuttaa, osa ei palvele tarinaa lainkaan, vaan on mukana lähinnä koristeena. Sanoo funkkiksen ystävä.

Kirja haastaa lukijan miettimään kirjan syntyä. Miten paljon kirjailija voi lainata toisen elämää? Kenen työ loppujen lopuksi on? Ja onko sillä lukijan kannalta mitään väliä? Onko kustannus- ja julkisuuskoneisto vain väline, joka ei ota moraalista kantaa - ja pitäisikö sen? Tämä pohdinta on kirjan suurin anti, viihdyttävyyden ja kiltin pirullisuuden ohella. En voi sanoa asiaa mustavalkoiseksi, kuten tämäkin tarina osoittaa. Mieleen tulee väistämättä koti-Suomesta tapaus Sarkola - Sariola.

Lukukokemus ei ollut ihan niin vetävä kuin toivoin, mutta lopulta kallistun myönteiseen, sen verran kiinnostavia asioita tuodaan lukijan ruodittavaksi, viihteen tärkeyttä unohtamatta. Kirjailijan nasevat iskut naurattivat, mutta välillä jutustelu epäolennaisen tuntuisista yksityiskohdista tylsistytti. (Toisaalta, en jaksa lukea naistenlehtiäkään). Hauskana ja osin oivaltavana kirjana tätä pidän, mutta hieman väsyttävänä ja epätasaisena, vaikka tarkoitus varmasti on ironisestikin kuvata erilaisia luovuuden ja epäluovuuden muotoja. Ja on se kumma, ettei Keltaisen kirjaston tasoinen sarja saa oikolukua kuntoon, kuten olemme nähneet jo monessa kirjassa. Mutta jos heittäydytään filosofisiksi, virheet kuuluvat elämään, samoin kuin tylsät ja väsyttävät jaksot, joten ehkä teos onkin nerokas peilaus elämästä itsestään? Suomennos on kaunista ja kekseliästä. Pisteitä myös nokkelasta lopusta. Kirjan nimi antaa käsityksen suuremmastakin paraatista kuin kaksi huijaria käsittävästä.

Kenelle: Naistenlehtiä lukeville, pitkää polveilevaa tekstiä sietäville, kirjojen synnystä ja markkinoinnista kiinnostuneille, aikalaisromaanin ystäville.

Muualla: Anna minun lukea enemmän -blogin Annami sanoo kirjailijaa taitavaksi sanataituriksi ja kehuu suomennosta. Veijarimainen ja koukuttava, sanoo Opuscolo. Ulla kuvaa kirjan kieltä vangitsevaksi ja ainutlaatuisen kauniiksi. Tyylilaji (parodia) ei iske Sinisen linnan kirjaston Mariaan. Vetävä kirja, sanoo Marissa, vaikka kirjoitusvirheet ärsyttivät ja kokonaisuus jäi väljähtyneeksi.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati. Tammi 2014. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen. 

Rakkaita terveisiä Saksasta

Jotenkin pysyväksi jääneen Saksa-teemani innoittamana luin Wladimir Kaminerin kirjan, joka tutkii kertomuksissaan pilke silmäkulmassa saksalaista mielenlaatua ja arjen elämää. Saamme kuulla muun muassa saksalaisesta lumimyräkästä (muutama hiutale tippuu taivaalta), urheiluhulluudesta (kuulantyöntö ja aitajuoksu opitaan jo pienenä), byrokratiasta (perustuu arkistokansioihin) ja Berliinistä opiskelukaupunkina (sinne ohjataan lapset, jotta muut kaupungit pysyisivät siisteinä).

Kaminer on syntyjään venäläinen (mikä sopii myös tämän hetken kiinnostusteemoihini), joten hän osaa katsella Saksaa hiukan ulkopuolisena, vaikka maassa on jo pitkään asunutkin. Hän vertailee saksalaisia ja venäläisiä, kuten että jälkimmäiset kestävät alussa mainittuja lumimyräköitä saksalaisia paremmin, mutta eivät viihdy kylmässä. Mutta ovat henkeviä, sillä sosialismin aikaan, kun kaikilla oli samanlaiset asut ja muut omaisuudet, oli kitaran soitto ja laulaminen ainoa keino erottautua. Saksalaiset ovat metsäihmisiä, eivätkä siksi oikein pärjää lumen kanssa, selittää Kaminer.

"Saksalaiset moittivat ulkomaalaisia, mutta jos he saavat heiltä jotain syötävää, he moittivat vähemmän."

Kaminerin sutkaisut ovat melko hauskoja eivätkä ihan ilmeisimpiä. Yllättävää, sillä saksalainen huumori harvoin naurattaa, jos sitä ylipäänsä sattuu löytämään tai ehkä pitäisi sanoa tarkemmin, ymmärtämään (nahkahousuhuumoria ei lasketa). Vieras kieli, vieras ajattelutapa? Yritän kuitenkin.

Muualla: Kirjastotäti päätti lukea kaikki Kaminerit. Muutaman vuoden takainen, mutta edelleen hyvä juttu saksalaisesta huumorista Pirjon blogissa.

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta. Sammakko 2013. Suomennos Anneli Vilkko-Riihelä.

Odotus

Kerttu ja Kertun koti ovat aina kunnossa: puhtaat verhot hulmuavat, pöydällä on tuoreita kukkia, sauvakävely ja jumppa kerran viikossa kuuluvat rutiiniin. Hän on ihminen, joka ottaa mukaan sateenvarjon, jos taivaalla on pilviä.

"Työn tekeminen ja sillä ansaittu raha ovat aina olleet hänelle tärkeitä. Ne merkitsevät itsenäisyyttä, omaa asuntoa helsinkiläisessä lähiössä. Ennen eläkeikää laina olisi maksettu ja hän velaton."

Kertusta pidetään, hän on harmiton ja myönteinen. Mutta hänellä on menneisyys. Sen nimi oli ensin Silja, nyt Emilia, sillä lapsi adoptoitiin heti synnyttyään.

Aila ja Lasse, uudet vanhemmat, tekivät kaiken "oikein". Lapsi puettiin, syötettiin, varjeltiin vaaroilta, koulutettiin asianmukaisesti. Kunnon perhe. Silti kaiken yllä leijuu pettymyksen ikävä häive. Pettymys itseen, toisiin, elämään. Tällaistako se onkin? Suurin tyrmistys on Emilian, kun hän saa sattumalta tietää olevansa adoptiolapsi.

"- Tajuutsä, tää muuttaa kaiken! - Minkä kaiken? - Mun elämän!"

Aikuisena tyttö haluaa tavata biologisen äitinsä. Mitä Emilia oikein odottaa? Lukijaa pelottaa hänen puolestaan. Hakeeko hän Kerttua korvaamaan pettymystä, kuulumattomuuden tunnetta, rakkauden puutetta? Vai onko hän vain utelias? Tai vain vielä liian kypsymätön käsittelemään asiaa?

Liisa Rinteen esikoiskirja on kiinnostava tutkielma perheen sisäisistä suhteista ja ihmisistä, jotka ovat läheisilleenkin vieraita. Elämään voi pettyä monella tavalla, mutta adoptio ei varmasti ole niistä pahin - itse en usko, että fyysinen jatkumo tuo automaattisesti onnen.

Ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu teksti on helppolukuinen, mutta ulkoasuaan painavampi, vahvoine ja uskottavine tunnelmineen. Henkilöiden kuvaus on herkullisen lupaavaa ja rehellistä, mutta jää silti arvoitukselliseksi: kukaan ei oikein nouse. Kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan, Ailan, Kertun vai Emilian? Lasse jää kulissiin vapaaehtoisesti.

Kenelle: Perhesuhteita pohtiville, adoptiosta kiinnostuneille, kaunista kieltä kaipaaville, esikoisia ahmiville.

Muualla: Kaunista ja omaperäistä kieltä, toteaa Sinisen linnan kirjaston Maria, vaikka häntä häiritsikin voimakas tuttuuden tuntu (onko se huono asia?). Rinteellä on oma äänensä kertoa tarina, sanoo Ulla. Mai sanoo kirjaa yhteiskunnalliseksi.

Liisa Rinne: Odotus. Atena 2015.
Kustantajan lukukappale.

Stieg, minä ja Millennium

Surullinen tarina: Stieg Larsson (1954-2004) ehti viisikymppisenä kuolla sydänkohtaukseen, ennen kuin hänen Millennium-trilogiansa nousi huippumenestykseen. Jopa tällainen vähemmän-dekkareita-lukeva koukuttui sarjaan ja pitää sitä aikamme yhtenä tärkeimmistä kirjailmiöistä. Se on sitä sekä luistavalla ja koukuttavalla kirjallisella sisällöllään että humaaneilta aiheiltaan, jotka kirjailijalle olivat elämätehtävä.

Oikeassa elämässä Stieg oli toimittaja, joka taisteli oikeudenmukaisuuden puolesta. Hän eli avoliitossa Evan kanssa, jonka mukaan liitto oli onnellinen ja asioista keskusteltiin paljon yhdessä.

Kun Stieg kuoli yllättäen, jäi paljon kesken. Ei ollut testamenttia, ei asiakirjaa, jonka mukaan Eva - joka eli viime vuosikymmenet Stiegin kanssa - olisi voinut hallita Stiegin jäämistöä. Siksi Stiegin lapsuudenperhe laillisena perijänä otti ohjat itselleen. He muun muassa saavat kaikki tuotot ja päättävät Millenniumin viimeisen, neljännen osan, julkaisusta, eikä Eva, joka asui Stiegin kanssa ja vastustaa "Millennium-Stiegin" ympärille luotua valtavaa teollisuutta. Se on hänen mielestään täysin Stiegin ideologian vastaista ja tämän elämäntyön mitätöintiä. Stiegin lapsuudenperheen sisäisistä suhteista kertoo mm. se, että veli tapasi Stiegin kaksi kertaa 30 vuoden aikana, ennen kuin Stiegistä tuli kuuluisa, sanoo Eva.

Hämmentävää luettavaa, sillä on vaikea ottaa kantaa toisten perhesuhteisiin. Aihe on arka ja tuo tunteen tirkistelystä yksityisyyteen. Eva painottaa omaa rooliaan Stiegin elämässä, mikä todennäköisesti on totta. Miksi ei olisi, sillä he olivat yhdessä kymmeniä vuosia. Mutta lukija kysyy: jos hän ja Stieg halusivat perhestatuksen, miksi he eivät menneet naimisiin? Ehkä pari ajatteli, että aikaa on. Mutta ei ollut. Hyvä muistutus meille kaikille, että asiat on järjestettävä kuntoon jo silloin, kun kaikki on hyvin. Reiluus ja oikeudenmukaisuus kun eivät lain edessä paina mitään, rakkaudesta puhumattakaan. Surullista, mutta totta.

Kirjana ja lukukokemuksena tarina ei herätä huraa-huutoja. Kaunokirjallinen teos se ei ole, vaikka näppärästi ja tiiviisti koottu. Kiinnostavinta antia ovat kohdat, joissa kerrotaan Millennium-kirjojen tapahtumien taustoista. Stieg Larsson herätti jo toimittajana huomiota ja sai tappouhkauksia äärioikeistovastaisuudellaan. Muistelmakirjalla on kaksi tekijää, kertoja-Eva ja jutun sanoiksi kirjoittanut toimittaja. Kokonaisuus on tunnepitoinen; uskon Evaa, mutta tuotos tuo kiusaantuneen "en olisi halunnut kuulla tätä" -olon, vaikka se antaa myös paljon tietoa siitä, mihin Larssonin loistava trilogia pohjautui.

Muualla: Kyseistä kirjaa ei blogeista löydy, mutta Millennium-sarjaa arvioi mm. Penjami. Kirjakaapin kummituksen Jonna puhuu kirjasta Miehet, jotka vihaavat naisia. Kirsi arvioi koko trilogiaa perusteellisesti.

Kenelle: Ei kenellekään. Larssonin kirjoihin koukuttuneita saattaa kiinnostaa, mutta lukeminen ei juuri anna lisätietoa muusta kuin kirjailijan ja puolison suhteesta, ja senkin yksipuolisesti.

Lopuksi lainaan WSOY:n tiedotetta 21.1.2015:

Stieg Larssonin Millennium-trilogian jatko-osa ilmestyy ensi syksynä. Romaanin kirjoittaa Minä, Zlatan Ibrahimović -kirjallaan mainetta saanut David Lagercrantz.

Se mikä ei tapa (Det som inte dödar oss) on Millennium-sarjan neljäs, itsenäinen osa. Romaani sijoittuu Stieg Larssonin luomaan tuttuun maailmaan, ja mukana ovat henkilöhahmot Mikael Blomkvist ja Lisbeth Salander. Tutuista elementeistä huolimatta romaanista tulee David Lagercrantzin teos. 

”Olisin naurettava, jos yrittäisin matkia Larssonia. Kirjoitan oman romaanini.”

Larssonin perikunta on tyytyväinen kirjailijavalintaan. Erityisesti kirjailijan perehtyneisyys omia polkujaan kulkeviin neroihin ja erikoisiin henkilöhahmoihin saa heiltä kiitosta.

David Lagercrantz on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija. Suomessa Lagercrantz tunnetaan teoksestaan Minä, Zlatan Ibrahimović (WSOY, 2012). Zlatanista tuli kirjailijan kansainvälinen menestysteos, joka nousi myös August-palkintoehdokkaaksi.

Se mikä ei tapa julkaistaan 27.8. samaan aikaan Ruotsissa ilmestyvän alkuteoksen kanssa. Teoksen suomentaa Outi Menna, joka tunnetaan erityisesti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kääntäjänä.    

Eva Gabrielsson, Marie-Franҫoise Colombani: Stieg, minä ja Millennium. Minerva 2011. Suomennos Tommy Granholm.

Hulluruohola

Räväkän hullu aloitus: nuori nainen, Sara Järä, kiskotaan kodistaan yöllä pyjamassa ja tohveleissa mukaan mustaan autoon, joka vie hänet tapaamaan tarinan toista vahvaa hahmoa. Omaa isoisäänsä, ainoaa sukulaistaan. Tarina vei heti mukanaan. Ihan hullua.

Sara joutuu maalle, kauaksi kaikesta, vanhalle koululle, rikkinäisten ihmisten joukkoon - tai niiden, jotka elävät eri todellisuudessa kuin ihmisten enemmistö. Arkikielessä heitä sanottaisiin hulluiksi, ja käytän sanaa tässä kirjoituksessa kaikella kunnioituksella, en halventavassa mielessä. Yksi asukkaista kasvattaa hulluruohoa talon kellarissa, yksi on taloudenhoitaja, joka on yhtä originelli, tai hullu, kuin muutkin. Omanlaistaan viisautta silti täynnä, hänkin.

Sara ei solahda joukkoon, johon hän ei tunne kuuluvansa. Mutta kokee yllätyksiä, eivätkä ne kaikki ole miellyttäviä. Osan tarinasta kertoo Sara, osan hänen isoisänsä, osan taloudenhoitaja Komulainen. Tiedä sitten, kuka heistä on hulluin. Tärkeä hahmo on myös psykiatrian erikoislääkäri Eelis Selander. Ja tietysti Matias. Ilman rakkautta ei hullukaan pärjää.

Pidin tarinan hulluudesta. Ja niistä hulluista. Ja koska tarina on hullu, se ei voi olla huono, eikä olekaan. Mitään hullunhauskaa ja pähkähullua tässä ei ole, vaan aitoa hulluutta. Joka voi olla joskus syvää viisautta, tai joskus sairautta. Mutta aina särkyvää - ping Jari Järvelä.

Lintusen kirja on kasvukertomus, erilaisuuden puolustus, muistutus ihmisen heikkoudesta, mutta myös vahvuudesta ja ainutlaatuisuudesta. Pidin kovasti, pienestä alkukankeudesta huolimatta.

Alkuun minua vaivasi kielikikkailu, erikoisten sanojen tarkoituksellinen käyttö ja ylihiotun tuntuinen kieli sekä luontokuvaukset, joita ei onneksi lopulta kuitenkaan ole liikaa.

"...lumi nousee järveltä, kuohahtaa niityillä korkeaksi pyörteeksi, kieppuu oikkuillen hankia pitkin, törmää viimein kuusikkoon, huojahtaa havujen syliin." 

Kämmen kaartuu kupiksi ja tähteet nakkautuvat siihen. Hienoinen käry leijahtelee nokkaan. Tämän tyylistä. Sitten totuin, tai hullu tarina pääsi vauhtiin niin, ettei se enää pistänyt silmään. Eri henkilöillä on oma kielensä ja persoonansa, mutta he eivät tule häiritsevän lähelle lukijaa. Ja kieli on oikeasti kaunista ja huolella mietittyä. Ja aihe mitä hulluin! Hullu kirja, monessa mielessä. Olenko nyt sanonut hullusti riittävän monta kertaa? Tulihan teema selväksi? Jos se on jo kirjan nimessä, miksi minäkään sitä salailemaan. Sillä ei tätä kirjaa muuten voi määritellä, jos se nyt pitää jotenkin määritellä.

Kenelle: Hulluudesta herkistyville, erilaisuuden ymmärtäjille, yllättävyyttä kaipaaville suomiproosan ystäville, kauniin kielen arvostajille.

Muualla: Tuijaa hämmensi, kunnes viehättäviä puolia löytyi. Booksy ei nähnyt kirjassa huumoria. Annelilla kirja oli menoa! (eli oletan vieneen mukanaan). Ulla ei halunnut päästää kirjasta irti. Annami ei muista lukeneensa mitään Hulluruoholan tapaista. Onko Hulluruohola mielentila, miettii Annika K.

Maritta Lintunen: Hulluruohola. WSOY 2014. Ulkoasu: Mika Wist.

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Taattua ja tuttua Härkösen tarinointia: Ihana nähä! jatkaa Härkösen kapeiden kolumnikirjojen sarjaa. Ja tarkoitan kapealla kirjan fyysistä olomuotoa, en sisältöä, jossa kirjailija ehtii vajaassa parissasadassa sivussa käsitellä monta naiselämän kiperää tilannetta ja polttavaa kysymystä.

Kuten voiko nainen matkustaa yksin, saako mies katsoa pornoa, millaiset ovat hyvät bileet tai rentouttaako kylpyläkäynti. Siis arkipäivän probleemoja, joihin Härkönen ottaa kantaa omalla hersyvän hauskalla tavallaan ja henkilökohtaisten (tai sellaisiksi naamioitujen) kokemusten ja sattumusten pohjalta kootuilla mielipiteillään. Jo ensimmäinen juttu piti naisellisen sekavasti selostaa miehelle, kun hän alkoi ihmetellä, mitä hörötän itsekseni ääneen. "No se ojensi sen käden sille miehelle ja tervehti kun meni ostoskeskukseen vaikka hihihi..."

Ironinen, turhia häpeilemätön ote piristää lukijan mieltä ja rohkaisee kulkemaan omaa polkua arjen kiemuroissa. Ei bileissä ole kaikkien pakko viihtyä! Kirjailija antaa myös paljon lukuvinkkejä, jutuissa vilahtelee monia kirjoja. Ihan teki mieli kaivaa esille Kaari Utriot, heti. (Bing Salla.)

"Väitän, että olen Kaari Utrion kirjoja lukemalla enemmän Suomen historiasta kuin koulun oppitunneilla."

Ihailen sujuvaa, luontevasti rupatellen juoksevaa kynää ja taitoa tuoda tavallisuuteen omia näkökulmia. Kirjailija lausuu salakavalasti myös elämänkokemukseen perustuvia viisauksia reippaiden päätelmien muodossa.

"Usein kokemuksen jakaminen latistaa kokemuksen." Juuri niin!

"Viime kädessä on tärkeintä nauttia työstä, suoritus täytyy unohtaa. Viime kädessä on tärkeintä nauttia elämästä." Hieman makeileva, mutta ehkä totta. Suorituksestakin voi kyllä nauttia.

Kirja on kooste Anna-lehden kolumneista, jotka on julkaistu jo joitakin vuosia sitten, joten joissakin kirjoituksissa saattaa häivähtää pientä vanhentuneisuutta. Mutta ei se lukijan hyvää mieltä haittaa. On hyvä idea koota kolumneja kansien väliin, jotta muutkin kuin lehden lukijat pääsevät niistä osallisiksi. Nopealukuinen mukava fast-food-luettava.

Kenelle: Härkösen tyylistä pitäville, naisena oloa tuskitteleville, huumoria arjessa huomaamattomille, hihittelyä tarvitseville, nokkelan sanankäytön ystäville sekä heille, jotka lukevat vähemmän kirjoja ja enemmän naistenlehtiä.

Muualla: Löytyy monesta blogista, kuten Järjellä ja tunteella, Sonjan lukuhetket (Sonja ei pidä Härkösen kaunokirjallisista teoksista, mutta rakastaa kolumneja), Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Rakkaudesta kirjoihin ja There is no such thing as too many books.

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia. Otava 2014.

Mies, liekki ja unelma - nobelisti A.I. Virtasen elämäntyö

Otsikon mukainen aihe on niin iso, että hirvittää. Lähes 700 sivua Touko Perkon tiivistä tekstiä tuosta maamme ainoasta tieteen nobelistista on sellainen paketti, ettei sitä ole helppo purkaa eikä ihan hetkessä tullut luetuksikaan. Niin monessa tuo mies, Artturi Ilmari Virtanen (1895-1973), oli elämänsä aikana mukana.

Kansallissankariksi häntä sanotaan, ja kirjan luettuani totean, että syystä. Valion palkkaamana tutkimusjohtajana hän loi uransa, jonka merkittävimmät keksinnöt olivat AIV-rehu ja AIV-suola. Ne nostivat Suomen maidon ja voin tuotantoa ja myyntiä merkittävästi. Valio sai kaupallisen hyötynsä, mutta hyöty oli paljon sitä suurempi: koko kansan ravitsemus ja hyvinvointi parani Virtasen uupumattoman työn ansiosta. Sota- ja pula-aikana tarvittiin keinoja, joilla lasten kuolleisuutta saatiin vähenemään ja kansalaisista terveempiä. Tarkoitus oli myös säästää silloisen köyhän maamme terveyshuoltokuluja, ja tietysti tarvittiin taistelukykyisiä sotilaita.

Maidon ja maitotuotteiden, tuolloisen perusravinnon, laadun parantamisen lisäksi "hän sai aikaan kouluruokailun sekä suolan jodioinnin, jolloin kansansairautemme struuma väistyi."

Hän oli aikansa paras ravitsemuksen asiantuntija, kirjoittaa Perko. Ja huima visionääri, joka näki monet suuret asiat ennalta. Hän oli jo 1900-luvun puolivälissä huolissaan väestöräjähdyksestä ja maapallon kantokyvystä (ja tiedosti itsekin ristiriidan työnsä ja huolensa välillä). Samoin hän oli hyvin innostunut biodynaamisesta viljelystä ja lannoitteiden käytön vähentämisestä luonnonmukaisin keinoin. Sekä esimerkiksi puun käytöstä laajemmin kuin mekaanisessa metsäteollisuudessa - vaikkapa nestemäisenä polttoaineena tai ravitsemuksessa. Virtanen ehdotti puunjalostusteollisuuden keskuslaboratorion perustamista. Hän puhui aina sen puolesta, että perustutkimusta on tehtävä, jotta saataisiin aikaan myös käytännön keksintöjä ja taloudellista menestystä.

"Biokemia osoitti vakuuttavasti, että tutkimuksella ja talouselämän kehittymisellä oli läheinen yhteys. Mutta ymmärrettiinkö tämä Suomessa? Virtanen uskalsi epäillä."

Eli juuri niitä aiheita, jotka nyt ovat pinnalla! Ei voi olla miettimättä, mitä kaikkea hän olisi saanutkaan aikaan, jos varoja ja aikaa olisi riittänyt.

Mutta yksi mies ei ehdi kaikkeen, vaikka hänen elämäntapansa olikin työ. Hän loi Suomeen biokemian ja toimi sen professorina. Hän jopa asui samassa talossa kuin laboratorionsa ja ihmetteli suuresti, jos apulaiset olivat lähteneet kotiin jo kahdeksalta illalla. Tiukka ja vaativa esimies, mutta energinen, innostava ja karismaattinen tutkija ja loistava puhuja, joka puhui niin opiskelijat kuin rahoittajat helposti puolelleen. Eikä hän ollut vakava, vaikka vakavissaan, vaan luki Aku Ankkaa ja ymmärsi hulluttelun päälle. Kahta asiaa hän vihasi, alkoholia ja venäläisiä tai paremminkin Neuvostoliittoa, olihan hän kotoisin Viipurista ja itsekin sodan käynyt mies.

Virtanen osasi verkostoitumisen taidon ja ymmärsi sen merkityksen niin tieteelle kuin rahoitukselle - ja Nobel-palkinnon saamisellekin, vaikka suuntasikin kaikki kontaktinsa tarmokkaasti länteen. Lisäksi hän osasi kertoa kansantajuisesti tutkimuksistaan. Perkon perusteellinen teos onkin paitsi elämänkerta myös henkilöbrändäyksen peruskurssi ja toimii käytännön oppaana myös varainhankintaan. Etenkin Nobelin jälkeen Virtaselle sateli esiintymiskutsuja ympäri maailmaa, joten hän paitsi teki tunnetuksi itseään, myös kohensi Suomi-brändiä ja sen tunnettuutta huimasti. Myöhemmin hän oli koko Suomen tiedepolitiikan johtohahmo ja mm. Suomen Akatemian ensimmäinen esimies. Poliittisesti hän oli kivi Kekkosen kengässä eikä reippailla kannanotoillaan saanut pelkkää kiitosta, mutta uskalsi näkyä. Erityisesti idealisti-Virtanen arvosteli Neuvostoliiton suurvaltapolitiikkaa, mitä "notkea realisti" Kekkonen piti vaarallisena, ja tilanteesta seurasi monenlaista sanomista.

Ruoka ei ollut Virtasen ainoa tutkimusaihe; hän tuli kehittäneeksi mm. Molotovin cocktailin sotatarkoituksiin ja oli kiinnostunut atomienergiasta. Hänen johdollaan tehtiin mm. maailman ensimmäinen tutkimus, jossa tutkittiin radioaktiivisen säteilyn vaikutuksia eläviin mikrobisoluihin.

"Tiedemies Virtanen sai elää aikaa, jolloin oman alansa ehdottomia huippuja tohdittiin vielä kutsua neroiksi." Kirjoittaja listaa nerouden määritelmään poikkeusyksilön innostuksen, uskon ja kovan työnteon. [Rolf] "Nevanlinnan mukaan kaikelle luovalle toiminnanlle niin tieteessä kuin taiteessakin on ominaista, että johtavat ideat ja keksinnöt syntyivät kuin välähdyksinä mutta että niiden kehittely ja lopullinen muotoutuminen yleensä vaatii pitkäaikaista ja kärsivällistä työtä." Virtanen itse sanoi keksintöjään "niin yksinkertaisiksi". Yksinkertaisen asian keksiminen ennen muita on kirjoittajan mukaan yksi nerouden määritelmä.

Perkon kirja on juhlava, laaja ja kohteensa korkealle nostava tietopaketti A.I. Virtasesta. Se kertoo tämän elämän vaiheet tarkasti, kohteensa periaatteita kunnioittaen kansantajuisesti ja siten, että lukijalle välittyy kuva myös ihmisestä. Hän kertoo jopa kateudesta, jota monet tunsivat Virtasen menestyksen myötä. Uskon, että jokainen lukija löytää kirjasta jotain kiinnostavaa; itse luin enemmän kursorisesti joitakin osia, kuten Suomen Akatemian syntyvaiheet, Virtasen saamat kunnianosoitukset tai muut luettelomaiset kohdat, mutta päähenkilön urassa riitti silti hämmästeltävää ja ihailtavaa. Ja pohdittavaa siinä, miksei meillä synny enemmän huipputiedemiehiä, vai eivätkö he vain pääse esille? Virtasen aikana riitti vielä keksittävää, hänen rahoituksensa ja muut edellytyksensä olivat kunnossa, ja myös maailman poliittinen ja henkinen tila ruokki menestystä aikana, jolloin tieteen ja teknologian mahdollisuuksia kiihkeästi alettiin etsiä.

Kenelle? Ravinnosta ja ruuasta kiinnostuneille, tieteen tekemisestä tietoa haluaville, idolia etsiville, älyä ihaileville, neroutta pohtiville.

Touko Perko: Mies, liekki ja unelma - nobelisti A.I. Virtasen elämäntyö. Otava 2015.
Kustantajan lukukappale.

Osallistun kirjalla Elämäkertahaasteeseen.

Pitkäkatu

Tein löydön: mainio avioliitto- ja eroromaani kuopiolaiselta Torni-kustantamolta. Lukemani kirja on Laurikkalan kolmas, mutta luettavissa täysin itsenäisenä, kuten minä tein. En ollut kirjailijasta tai edes kustantamosta kuullutkaan, joten olen tosi iloinen tästä kirjastolöydöstä.

Pitkäkadussa Marja on ajat sitten eronnut huikentelevaisesta mutta viehättävästä Keijosta, ja on nykyään naimisissa kiltin Matin kanssa. Koska Marjalla ja Keijolla on yhteiset lapset, kanssakäymistä exän kanssa ei voi välttää. Arvaamaton Keijo keksii monenlaista pariskunnan rauhaa häiritäkseen, ja lasten varjolla se käy helposti. Kuulostaa tutulta varmasti monessa uusperheessä.

Kirjassa on monta kertojaa: Marja, Keijo, heidän jo iso poikansa nuori mies Antti ja Marjan äiti Armi. Jokainen tuo näkökulman omasta ikäpolvestaan ja perheroolistaan realistisena ilmi. Enkä tarkoita realistisella raskasta ja synkkää, vaan railakkaan kaunistelematonta otetta, jolla kirjailija henkilöitään kuvaa.

Pilkettä silmäkulmassa ei puutu, vaikkeivat perheen ongelmat naurettavia ole eikä heitä sellaisina esitetä: elämä vain on. Kirjoittajan elämänkokemus näkyy. Ja hänellä on selkeä nuotitus: kirjailija osaa säilyttää tasapainon yksityiskohtien ja kokonaiskuvan välillä, niin että lukija saa kaikesta parhaat palat. Tähän tarinaan on helppo solahtaa!

Pari sitaattia:

Marja: "Olen pelännyt tätä. Keijo iskee jossain vaiheessa. Miksei hän anna minun olla? Tunsin alkavan tärinän. Asunnossa oli lämmin, ulkona oli yhtä lämmin. Kylmä hiki pisaroi niskassa ja noro valui selkää pitkin pysähtyen rintaliivien hakasiin."

Keijo: En tahtonut saada lukkoa auki. Vilkaisin vielä pettyneen näköistä kaunokaista, joka halvassa aamutakissaan heijasi kitisevää poikaa käsivarrellaan. Livahdin raikkaaseen ilmaan."

Antti:
"Iskä ei oikein arvostanut naisia. Se sanoi mulle, että me, se ja minä, saatiin aina naisia niin paljon kuin haluttiin. Me vaan oltiin sellaisia, naiset rakastui meihin."

Armi:
"Istuin muistoissani pihalla ja kesätuuli kuivatti hiukseni. Antti kävi niitä juuri pörröttämssä, moi mummu se sanoi ja kysyi miksei minulla ole turbaania. Pikkupoikana se aina ihmetteli pyyheturbaaniani, halusi purkaa sen ja koota uudelleen. Antti oli kultainen poika edelleenkin."


Pidin kovasti, ja ilman muuta luen aiemmatkin kirjat, vaikka järjestys on nyt takaperoinen. Kiitän vielä huolellista oikolukua ja kieliasua, pidin myös kannesta. Ei sitä isojen kustantamojen tietynlaista valmiutta ja varmuutta, mutta ei myöskään samaa siloisuutta - nyt oikeastaan tajusin yhden eron isojen ja valtavirrasta poikkeavien julkaisujen välillä - mutta hyvää ja mietittyä työtä, alusta loppuun.

Kenelle: Suhderomaanien ystävälle, kaunistelematonta kaihtamattomille, avioeron kokeneille, uusperheen perustaneille. Kuulemma erityisesti lahtelaisten suosiossa, soisin muuallekin.

Muualla: Blogeista ei löydy, mutta Keskisuomalaisen mukaan "meininki on yksioikoista ja jäyhää, mutta samalla viehättävän konstailematonta." Ainakin loppuosaan voin yhtyä, näin yksioikoisena ja jäyhänä lukijana.

Ella Laurikkala: Pitkäkatu. Torni 2013.

*Edit 14.5.2015: Olen saanut lisää tietoa, joten pakko mainita vielä, että nykyisellä Torni-kustantamolla ei ole enää juuri yhteistä tuon kirjan julkaisseen kustantamon kanssa; liike meni konkurssiin ja toimii nyt Virossa uusin ihmisin. Tekijänoikeudet ovat palautuneet kirjailijoille, eli siitä vain vaikka tv-sarjaan oikeuksia ostamaan, tässä olisi aineksia kotimaiseen draamaan!

Mutta minä rakastan sinua

Viisikymppisen naisen nahkoihin on sattuneesta syystä helppo asettua, joten Karin Kiurukorven henkilö tuntui pian tutulta, vaikkeivat elämäntilanteemme toisiaan muistutakaan. Karin on avioeronnut historianope, jonka päivät sujuvat jämptisti ja järjestyksessä, illoista puhumattakaan.

Aikuinen tytär asuu kaukana, Karinin seurana ovat uskolliset ystävättäret Irene ja Stina. Kaikki on kunnossa, mutta kun hän törmää Lauriin, kaikki on vielä enemmän kunnossa. Voisiko rakkaus ensi silmäyksellä olla totta?

Kumpikaan ei oikein usko tapahtunutta, etenkään varovainen Karin. Hän ja Lauri ovat suorastaan uskomattoman siloisia, ylikunnollisia.

Onneksi draamassa mukana on herkullinen henkilö Kaari, Lauriin rakastunut työtoveri. Hullaantuneen tai muuten vain hieman hullun Kaarin mukanaolo tuo tervetullutta säröä ja saa aikaan kiusallisia, hassuja ja pelottaviakin tilanteita.

"Rakkaus saa ihmisen kuvittelemaan kaikenlaista, se suistaa mielen kaivoskärryt raiteilta, ja kohta ne laskettelevat ilman jarruja suoraan maan alla aukeavaan pimeyteen."

Mukavan perusteellisesti kirjoitettu kirja: Nuotio ei tyydy pariin toteavaan sanaan, jos asiaa voi selittää syvemmin. Enkä tarkoita nyt tyhjää lörpöttelyä, vaikka sanoja on kyllä paljon, vaan useimmiten aidontuntuista pohdintaa. Näin hän saa tavallisista ihmisistä, aiheista ja tapahtumista kiinnostavaa luettavaa. Ja tietysti tunteista!

"Nämä kaksi ovat onnettomia koska saivat muistutuksen siitä, millaista on olla onnellinen."

Hienoisista ylimaalauksista huolimatta (kuten ne uskomattoman ihanat ystävättäret ja muut siloisuudet) kirjaa oli hauska lukea. Pidin tavasta käyttää tai paremminkin olla käyttämättä sitaatteja. Kertomus on sutjakka ja yhtenäinen, dialogi osa tekstiä. Karin on tarinan minä, muista puhuu kertoja kolmannessa persoonassa. Tarina lämmittää kuin villasukka tai lämmin peitto kylmänä iltana.

Kenelle: Rakkaustarinoita rakastaville, helppoa muttei höttöä viihdettä kaipaaville, kolkyt ja risat -ikäisten parinhakutarinoihin kyllästyneille, tunteita mielellään pohtiville.

Muualla: Suloisen hupsu kuvaus rakastamisen vaikeudesta aikuisena, sanoo Susa. Kirja sulatti Luminomenan sydämen. Krista suosittelee lämmöllä. Ihanan positiivinen, sanoo Mari A. Tuija viehättyi aikuisten tunnelmatarinasta.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua. Otava 2015.

Vapaa

Annamari Marttinen on kirjoittanut koskettavan, intensiivisen kertomuksen pakolaisuudesta, kahleista ja vapaudesta. Eikä (onneksi) ylätasolla, vaan konkreettisina asioina.

Oletko miettinyt, millaista Suomeen on tulla pakolaisena? Miten saavut Helsinki-Vantaan kentälle, matkustat bussilla vastaanottokeskukseen loputtoman tuntuista, autiota tietä oudoissa maisemissa, majoitut ennen vankilana toimineen keskukseen, sinulle osoitettuun huoneeseen? Miten pelkäät koko ajan vieraskielisiä, vieraan näköisiä ihmisiä, viranomaisten kuulustelua, omaa huomistasi?

En minäkään. Mutta Marttinen kertoo sen meille, irakilaisen Mahdin kautta. Mahdi on maastaan paennut toimittaja, jonka henkeä on uhattu. Hänellä on varoja, joten hän pääsee ihmissalakuljetukseen, joka vaikeiden vaiheiden kautta johtaa Suomeen turvapaikahakijaksi.

Vastaanottokeskus ei ole koti, toteaa myös Mahdi, mutta se on paikka, josta kaikki alkaa - tai johon päättyy. Pieni huone, jonka Mahdi jakaa toisen hakijan kanssa, on entinen selli, jonka seinillä on siellä pitkään majailleiden vankien kirjoituksia. "Patu was here 13.4.1982." Yksinäisen Mahdin mielessä Patu alkaa puhua omasta kohtalostaan. "Minä olin vanki. Mutta sinä olet vapaa", hän sanoo.

Mahdi ei saa nukuttua painajaisiltaan, mutta sitkeästi hän tarrautuu uusiin rutiineihin. Joka päivä kielenopiskelua, teen keittoa, ruokailuja ja rukoushetkiä. Silitetty paita, ajeltu parta. Pienet asiat ovat isoja. Suomen kielen opettaja Katariina on enkeli Mahdille, jonka tunteet heittelevät toiveikkuudesta toivottomuuteen, turvattomuudesta vapauden villiin aavistukseen. Välillä Mahdi epäilee tulevansa hulluksi, epäilee omaa olemassaoloaankin. Välillä hän tuntee itsensa avuttomaksi vauvaksi, vaikka on yliopiston käynyt sivistynyt mies, joka rakastaa kirjoja. Hän ei halua elää, mutta ei kuollakaan. Hän haluaa olla turvassa, yksin huoneessaan, ja toisaalta haluaa pois. Pelko ja kipu ovat aina läsnä.

"Pahin kipu on sydämen kipu. Ja aivojen kipu. Ajatukset ja tunteet ovat raakalaismaisimmat kiduttajat maailmassa."

Patu ja tämän kaveri Sakke askarruttavat Mahdin mieltä. Miksi Patu oli vankilassa, missä hän on nyt? Sattumalta Mahdi löytää Patun muistiinpanovihkon, päiväkirjan tapaisen. Katariina auttaa häntä ymmärtämään sen suomenkielisiä merkintöjä.

Mahdi sentään pystyy toimimaan, jotenkin. Toisin kuin huonekaverinsa Zafir, joka vain nukkuu. Ei edes syö. Englanninkielen taito auttaa, osa tulijoista ei puhu kuin omaa kieltään, kuten toinen irakilainen, Leila, arabiaa, Norsunluurannikon Olivier ranskaa. Kaikki he odottavat pelättyä Maahanmuuttoviraston turvapaikkakuulustelua ja turvapaikkapäätöstä. Depot vai transit?

Marttinen on mestari henkilöiden ja arjen kuvauksessa pienin, mutta tehokkain keinoin: hän välittää ne elävästi, todellisina ja erinomaisella, raikkaalla kielellä niin, että kirjaa on nautinto lukea. Hän kirjoittaa älykkäitä "tavallisia tarinoita", jotka eivät henkilötasolla koskaan ole tavallisia. Tämä kirja on aiempia vakavampi, ehkä myös jollain tavalla hallitumpi ja vahvempi.

Jos tämän kirjan lukeminen ei avaa lukijalle pakolaisuuden haasteita, en tiedä mikä sen voisi tehdä. Ainakin minä koin saavani aivan uuden näkökulman asiaan Mahdin kautta, silmäni avautuivat vähän enemmän. Antoisa tunne lukijalle, ja hieno, ajankohtainen aihevalinta kirjailijalta. Uskon myös muistavani tämän aina nähdessäni uutisia pakolaisista, sen verran vahva ja vaikuttava tarina on.

"Olemme repineet itsemme mielivaltaisesti ja sattumanvaraisesti irti, kuka mistäkin kohdasta maailmaa, ja ajautuneet tuulen mukana tähän paikkaan. Tuon punatiilisen talon pieniin huoneisiin ja kerrossänkyihin."

Olen muuten ollut tammikuun tipattomalla, huomasitteko? En punaviinin suhteen, vaan kotimaisen fiktion. Luin sitä viime syksyn niin hurjasti, että lukupinoon oli keräytynyt paljon käännös- ja tietokirjoja. Pinoa purettuani pääsin taas lempilajiini - jo kuun viimeisellä viikolla repsahdin. Vuoden ensimmäinen luettu on aina erityisen tärkeä, ja siksi halusin siihen Marttisen. Enkä pettynyt.

Lue myös: Mitä ilman ei voi olla ja Mistä kevät alkaa

Kenelle: Fiksua kotimaista romaania arvostaville, pakolaisuutta pohtiville, silmiään lukemalla avaaville, ajatteleville ihmisille.

Muualla: Mari A sanoo Marttisen hienon tyylin vetävän pienillä vedoilla isoja tarinoita. Vaikuttava, hieno lukukokemus, sanoo Marja-Liisa.

Annamari Marttinen: Vapaa. Tammi 2015.

*edit* Sain palautetta, että paljastin juonesta liikaa; siksi poistin tekstistä kaksi Mahdin taustasta kertovaa asiaa.