Naisen elämää fiktiosta faktaan

Kolme nostoa naisen elämän eri puolista: kirjoja, jotka tuskin nousevat palkinnoille sanataiteensa tai syvällisen kerroksellisuutensa vuoksi, mutta avaavat näkökulmia omissa lajeissaan, sujuvasti luettavina. Eli täyttävät hyvin tarkoituksensa ja paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kirjossa, josta löytyy loppumattomasti luettavaa kaikenlaisille lukijoille, kuten kaltaisilleni monesta uteliaille.

Pirjo Toivasen kirjasarjaa näyttelijä Mirja Mustasaaresta olen seurannut alusta saakka. Pyhä paha perhe ja Siskoni Italiassa  tutustuttivat Mirjan työ- ja ihmissuhdekuvioihin mukavan viihdyttävästi ja arkisen asiantuntevasti. Muttei liian arkisesti, mausteina on muun muassa matkoja ja romantiikkaa. 

Nyt Mirja on viisikymppinen, eikä vanheneminen ole hyväksi uralle. Nainen ei jää surkuttelemaan, vaan toimii. Hän on peräti muuttanut Italiaan työn perässä, vaikkeivat rooli tv-sarjassa tai mainoshommat ole niin hohdokkaita kuin hän toivoisi. Maa kiehtoo häntä, siellä asuvan siskon ja tämän perheen takia, mutta muutenkin. Etenkin kun Mirja tutustuu Carloon. Voiko mies oikeasti olla näin hurmaava?

Ikääntyminen ja työ, läheisyyden kaipuu, Italian kauneus ja kiihkeä elämänrytmi, haasteelliset perhesuhteet exineen, nyksineen, nuorisoineen ja hankaline äiteineen - monta lukijaa houkuttavaa aspektia, jotka saavat viihtymään sutjakan kerronnan ja tomeran taiteilijaluonteen matkassa mukana.

Pirjo Toivanen: Rooleja vai rakkautta? Stresa 2022. Kuvat Reijo Toivanen, graafinen suunnittelu Armi Wallenius. 

Marja Toivion romaani kertoo asianajaja Sannasta, joka hoitaa työssään osituksia ja avioeroja, jotka joutuu kohtaamaan ne myös henkilökohtaisesti, kun aviomies Arttu yllättäen jättää Sannan. Raivoissaan Sanna ei toimi välttämättä rationaalisesti, ymmärrettävästi kyllä. 

Sukelletaan hankalan eron pyörteisiin, riidellään lasten tapaamisoikeuksista ja oikeastaan kaikesta. Onneksi Sanna saa avukseen järkevän Sepon, konkarin, joka pitää jäitä hatussa. Hattuun hönkää puolestaan lisää Sannan äiti omine omituisuuksineen (taas epäperinteinen eikä niin mukava äitisuhde)!

Lukija pääsee kurkkaamaan asianajajien maailmaan, ammattikunnan sisäpiirin kitkoihin ja kerroksiin, mikä minua kiinnosti eniten. Fiktiota toki, mutta juristina kirjoittaja tietää, mistä puhuu. Tapauksia ja esimerkkejä saadaan lukea hyvinkin tarkalla tasolla. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, työpaineineen ja suorittamisen houkutuksineen. Lasten oireilulla avioeroon on tärkeä rooli tarinassa, ratkaiseva. Monisanainen kirja, mutta helposti luettava sille, jota laki- ja perhekuvioiden konkreettinen hoitaminen tai avioeron kiemurat kiinnostavat. 

Marja Toivio: Lasten takia. Atrain & Nord 2022. Kansi Jutta Luukkonen.

Ulkonäkö on herkkä aihe, johon rohkeasti tarttuu Raisa Omaheimo. Ylipaino ei minua kiinnostanut, mutta tartuin kirjaan kahdesta syystä: tiesin tekijän sanavalmiiksi toimittajaksi, joka olettavasti kirjoittaisi kiinnostavasti. Ja kirjan upean glitter-kannen vuoksi! Ajattelin hieman silmäillä, mutta tulinkin lukaisseeksi ohuen opuksen kokonaan. Vie siis helposti mukanaan.  

Kolmas syy oli tiedostamattomampi: olin nuorena pieni ja laiha, mistä sain kuulla. Ja loukkaannuin verisesti, jos kokooni viitattiin, etenkin työyhteyksissä. Koin sen vähättelynä, joka nakersi uskottavuuttani ammattilaisena, joka halusi olla esillä asiallisista asioista. Enää en loukkaannu (enkä ole laiha), vaan voin itsekin heittää huulta pienten isoaivoisten naisten kerhosta ja muusta höhlästä.

Ylipainoisille eli läskeille, kuten Omaheimo ronskisti sanoo, ulkonäkö on kysymys, joka ei välttämättä jätä rauhaan koko elämän aikana tai paremminkin, ympäristö ei anna sen painua taustalle. Se on yksi hänen viesteistään, tulkitsen: onko pakko nöyrtyä olemaan jotain "outoa lajia", jonka ilmiasua jokainen katsoo olevansa pätevä kommentoimaan, jopa antamaan laihdutus- ja syömisohjeita?  

Ja se, miten haitallista luokittelu on, kun ajatellaan tyttöjä ja nuoria naisia, joiden paineista ollaan muutenkin huolissaan. Eihän tämä tervettä ole, vai mitä?

"Elämme maailmassa jossa on ihan normaalia vihata omaa kehoaan, on normaalia muokata sitä aina ja ikuisesti, on normaalia laihduttaa vuosikymmenien ajan."

"Yhteiskunnalla on kova kiire korjata meitä läskejä, jo lapsesta alkaen. Korjauskeino on aina sama: meille kerrotaan, että kasvikset ovat terveellisiä ja että kannattaa laihduttaa. Aina sama ratkaisu, vaikka se ei toimi. En ymmärrä. Olisiko aika jo kokeilla jotain muuta?"

Ehkä täällä hoidetaan väärää asiaa, pohtii Omaheimo. Olisiko parempi muuttaa yleistä suhtautumista ja asenneilmapiiriä, jotta ihminen voisi kehittää rauhassa tervettä ruokasuhdetta, ilman stigmaa ja läskifobiaa? Hyviä kysymyksiä. Hän puhuu asiasta monelta kantilta, terveydenhoidosta painoindeksiin (saatanasta) ja alan tutkimuksiin (ja karmeisiin läskifobia-elokuviin; tämä kuvastohan on loppumaton). Muutaman käytännön ohjeen hän myös antaa painonsa kanssa kamppaileville muun muassa suhtautumisesta neuvojiin, lääkäreihin, vaatteiden valintaan. Ja kaikille on suunnattu viesti: katso neutraalimmin.  

"Meillä kaikilla on katse joka on opittu, se ei ole meidän omamme. ...olemme kaikki täynnä sisäistettyä läskifobiaa. Omaa katsetta voi kuitenkin muokata ja opettaa neutraalimmaksi." 

Tulkitsen: älä nosta ulkonäköä ykköseksi sen enempää itsessä kuin toisissakaan, älä kommentoi kenenkään ulkonäköä. Myönteisiä kommentteja harva panee pahakseen, mutta niissäkin olisin varovainen etenkin nuorten kanssa: kommentin on oltava yksiselitteinen, jottei sitä ymmärretä väärin. Some kuvineen on hyvä paikka harjoitella. Ajattelin joskus jättäväni omat ikääntyvät kuvani julkaisematta, mutta sitten päätin, että kaikenikäiset ja -näköiset kasvot saavat siellä olla ja näkyä. Vaikka malliksi ja tiedoksi nuoremmille. Ja tämä kirjahan herätti paljon ajatuksia; suosittelen, jos aihe yhtään nappaa. Sujuva, kokemus- ja muuta tietoa tarjoava, huumoria unohtamaton, erilainen mutta tarpeellinen puheenvuoro. 

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. S&S 2022. Kansi Hilla Semeri.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

Pirjo Toivanen jatkaa kertomustaan Mirjasta, Helsingin kaupunginteatterin näyttelijästä, ja hänen lähipiiristään.

Suhde hammaslääkäri-Juhaan on vakiintunut, vai onko sittenkään? Mies on ylikiireinen ja kireä, mikä vaivaa Mirjaa. Taiteilija itse on lomalla teatterista ainakin kaksi kuukautta - tulevista töistä ei ole tietoa, mutta asiasta ei paranne huudella - joten hän tarttuu tilaisuuteen, kun Italian Stresaan muuttanut sisko Terhi kutsuu häntä puutarhatöihin miehensä Roberton kanssa ostamalleen palazzolle. Heidän on tarkoitus viljellä viiniä ja pitää kokkikoulua varakkaille, Roberton päivätyön ohella. Terhi on jo jättäytynyt pois laki- ja talousuransa oravanpyörästä. Mutta ensin paikka pitää saada kunnostettua. 

Kuulostaa unelmalomalta: kesä kuvankauniissa maisemassa täydellä ylöspidolla ulkona puuhailua vastaan! Lisäksi Mirjan 17-vuotias Marko pääsisi samalla kielikylpyyn. Tilalla työskentelee nimittäin joukko kansainvälisiä puutarhuriksi opiskelevia harjoittelijoita. Juha lupaa tulla Mirjan ja Markon mukaan oman lomansa ajaksi. 

Alkulomasta paikalla on myös sisarusten äiti Eeva. 

"- Mitä se Juha on täst kaikest miält? Eeva kysyy. - Ei Juhalla ole mitään sitä vastaan, että jeesaan Terhiä. Juhalla on ollut kiireitä Virossa. Hänestä on hyvä vaan, että mää keksin jotain tekemistä. - Sitä ulkomail änkeemist mää en sit ymmär. En myönnä, että olen Eevan kanssa samaa mieltä. Juha olisi voinut laajentaa hammasklinikkaansa Helsingissä tai perustaa toisen Hymysuun Turkuun tai Tampereelle. Eevan moitteen sävy nostaa silti niskakarvani pystyyn. Aivan kuin hän syyttäisi minua, etten pysty pitämään miestäni kurissa. Terhi tulee avukseni selittämään Viron houkuttavuutta. Hampaita on korjattu siellä tähän asti vain pakosta. Esteettisiä vaivoja ei ole hoidettu, harvoin on välitetty edes purennan ongelmista. Viron vapauduttua ja kansan vaurastamisen myötä tilanne on muuttumassa. 

Minulla ei ole lisättävää, sillä Terhi tietää Juhan bisneksistä Tallinnassa enemmän kuin minä, koska on laatinut ja tarkastanut Juhan sopimukset. Tuskin saan silti vastausta viisaalta siskoltani, miksi juuri Juhan täytyy ottaa koppi virolaisten hampaista. Työ ei vaikuta edes hauskalta, sillä mies lähtee sinne ryppyotsaisena ja tulee usein ärtyneenä takaisin."

Matkalaiset nauttivat olostaan, vaikka töitä riittää yllinkyllin ja Mirjalla on monenlaista mietittävää.  Markon hän tyydytyksekseen näkee solahtavan vaivatta nuorison joukkoon. "Nuoret ovat viisaita, fiksumpia kuin minä aikoinani", tuumii Mirja. Mutta on heistä myös suurta huolta. Brittitytöt Sarah ja Kay onnistuvat koheltamaan niin, että poliisi sekaantuu asiaan. Nuorille tarjotaan monenlaista houkutusta. Yhdeksi kirjan pääteemaksi nouseekin päihteiden väärinkäyttö, jota kosketellaan monen eri-ikäisen henkilön kautta.  

"- Hiukkasen on tunnelma kiristynyt viime aikoina. Mitä teille tytöille perjantaina oikein tapahtui? Ricky kysyy. - Jouduttiin yhteen huvilaan. Siellä oli aika outoa porukkaa, Sarah toteaa. Tim ja Perry kyselevät tarkennuksia, millaista porukkaa ja miksi tytöt lähtivät tuntemattomien seuraan. Kun Peter heittää ilkeämielisen kommentin tyttöjen älystä, Terhi keskeyttää ristikuulustelun. - Tytöt ovat myöntäneet tehneensä virheen. Olimme Terhin kanssa lukiolaisina Roomassa samaa ikäluokkaa kuin Sarah ja Kay nyt. Rooman meno oli maalaistytöille uutta, mutta olimme onnekkaita välttyessämme vaaroilta, joiden olemassaoloa tuskin aavistimme."

Mutta vaaroja vaikuttaa ilmaantuvan myös aikuisille. Naapuruston ja yhteiskunnan tapoihin on tuoreilla yrittäjillä totuttelemista - rahalla ja suhteilla on tärkeä rooli - ja Juhan hyvinvointi askarruttaa. Samoin Mirjan biologisen isän Hannun kunto; tämä joutuu haimatulehduksen vuoksi sairaalaan Barcelonassa, jossa asuu nykyisin. Adoptoitu Mirja on pohtinut paljon juuriaan ja yrittää sovittaa niitä myöhempään perheeseensä ja elämäänsä, vaihtelevin tuloksin. 

Sairauksille ei välttämättä mitään voi, mutta muuten asiat ratkeavat sitä mukaa kun niitä ratkotaan. Henkilöt ovat fiksuja, kerronta sujuvaa ja tarinan ote realistinen - no, jalosukuinen Roberto viinitarhoineen ehkä satumainen mutta mahdollinen - joten sitä on mukava lukea kuin kaverin kuulumisia. Lukija saa viihtyä mukavasti Pohjois-Italian järvimaisemassa (vaatisi viereen viinilasin), jännittää muttei liikaa sekä samastua Mirjan työ- ja ihmissuhdehuoliin sen verran kuin haluaa: kirjassa on runsaasti aiheita edellä mainittujen lisäksi italialaisesta rakentamisesta sukupolvien eroihin, teatterityön pohtimisesta (Q-teatteri mainittu!) Milanon-reissuun. 

Yllättävän hyvin kokonaisuus silti pysyy kasassa. Moni aihe toki jää vain pieneksi maininnaksi, suuria porautumisia ei kehkeydy; sekin korostaa kuulumistyyppistä tyyliä. Pienen Sofian ja nuorten mukanaolo tuo raikasta energiaa, kuten nuoret oikeassakin elämässä tekevät. Miellyttävää, arkista muttei liian arkista, upeisiin maisemiin vievää, matkakuumetta nostavaa luettavaa.

Tarina alkoi kirjassa Pyhä paha perhe, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Kustantaja Stresa on nimetty kaupungin mukaan! Heillä on, monen muun kustantajan tavoin, menossa jouluale verkkokaupassa. 

Kenelle: Mielikuvitusmatkaajille, adoptoiduille, eteläisen Euroopan ihailijalle, perhetarinoiden ystävälle. 

Muualla: Kirja vieköön suosittelee kirjaa Italiaan hullaantuneille ja teini-ikäisten lasten vanhemmille.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa. Stresa 2020. 

Kuvat Reijo Toivanen, ulkoasu Amelia Nyman. 

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Kirja vie heti tuttuun ympäristöön: Helsingin Mikonkadulle hammaslääkäriin. Lohjennut hammas pakottaa Mirjan vastaanotolle, vaikkei olisi aikaa. Kaupunginteatterin näyttelijän aikataulu on tiukka, ja uuden revyyn ensi-ilta alkamassa muutaman tunnin kuluttua.

"Kieli hakeutuu poskihampaan teräväreunaiseen koloon. Se on syvä. Vihlaisu vahvistaa, että hammaslääkäri on pakkonakki, vaikka joudun arvattavasti maksamaan gurmeesta."

Hammaslääkäri hoitaa vaivan ja käy ilmi, että hänestä saattaa olla muuhunkin. Mirjan ura- ja miesasiat tuntuvat luistavan, mutta muut asiat mutkistuvat. Marko-pojan hoidosta on kiistaa ex-miehen kanssa, suhde ikääntyvään äitiin mietityttää, suvussa on hämmennystä. Mutta ensin on Pariisin-matka.

"Juha aikoo antaa parastaan. Ostereita ja kuohuviiniä. Kunpa se kohokaspaikka olisi vielä olemassa, Juha ei muista nimeä, mutta osaisi kävellä sinne. Ajettaisiin taksilla valomeren halki, Seinen siltojen yli. Mirja saisi valita jotkut kengät tai korun, muistoksi matkasta. Juha ei säästelisi. Jo oli kumma, jos Mirjan päätä ei saisi pyörälle. Pari kolme päivää, vain he kaksi."

Juuri kun lukija tuudittautuu romanttisiin pumpulipilviin arjen lomassa, alkaa tapahtua:

"Poliisit haluavat nähdä firman tilejä. -- Näytätte pitävän salasanalistaa kirjoituspöydän laatikossa. Missä te pankkitunnuksia pidätte?" 

Dekkarimaiseksi äityvä tarina yllättää ja koukuttaa niin, että luin kirjan vuorokauden sisällä. Koska piti saada nopeasti tietää, miten Mirjan (ja Juhan) käy. Entä Mirjan Kallion kämpän - jossa on erkkeri ja suora näkymä Kallion pelastusasemalle, talokin mainitaan (helsinkiläisille tiedoksi, se on Ihantola). Entä mikä on Juhan lähiörivarin kohtalo Espoossa? Tai hammaslääkäriyrityksen?

Kirja ei noudata mitään tylsää kaavaa: jännite pitää, käänteet ovat odottamattomia. Huoliteltua ja rennon sujuvaa tekstiä on nautinto lukea. Asiat ovat arjesta - no, ei ihan jokaisen arjesta, pommia en paljasta, mutta realismin rajoissa pysytään. Teema on kuitenkin kaikille tuttu, hyvässä tai pahassa: perhe ja sen merkitys, perhevariaatiot uusine versoineen. Nyksät ja eksät, vanhenevat vanhemmat, liian nopeasti kasvavat lapset, sukulaiset, joita tuntee liian vähän tai ei lainkaan, juurien merkitys.

Oman mausteensa tarinaan tuovat työnkuvaukset henkilökuvausten rinnalla: Mirjan näyttelijäntyö ja  persoona ns. taiteellisena hahmona, äkkipikaisuudessaan ja analyyseissään ei aina niin rakastettava tai ymmärrettävä (vaikka varmasti viehättävä, mutta en pitänyt hänestä kovin paljon), Juha lääkärinä tasapainottava, tieteellisesti suuntautunut vastavoima, jota kiehtoo Mirjan tyyppinen nainen.

Jota muuten luulin alkuun paljon vanhemmaksi, ehkä nimen takia? Kuinka moni tunsi 1990-luvulla, jonne kirja sijoittuu, kolmekymppisiä Mirjoja? Mirjoista suurin osa on syntynyt vuosina 1940-1959, kertoo Väestörekisterikeskus. Joten ajankohtana hän olisi ollut, no, ehkä nelikymppinen  Mäkelänrinteen uimahallikin, jossa Mirja ja Marko käyvät uimassa, avattiin vasta 1999. Kuitenkin kertomansa mukaan parikymppisenä raskaaksi tulleella Mirjalla on kirjan tapahtuma-aikaan 12-vuotias poika. Hmm...  Sari, Minna tai Marika olisivat olleet uskottavampia. Mutta en epäile kirjailijan tarkkuutta tässäkään; asialle on varmasti selitys. Niin mietittyä teksti on.

Juhassa voi muuten olla aviomiesainesta. Ainakin minut hän vakuuttaa:
"- Poika tarvitsee mummua ja sinua ja muita aikuisia vielä vuosikymmeniä. Juha jatkaa, että myös hän toivoisi pääsevänsä pojan ykkösketjun kaveriksi. Mies on siis tosissaan. Puristan hänen kättään."

Miten käy Mirjan ja Juhan suhteen? Entä suhteet vanhempiin, jotka erityisesti Mirjaa mietityttävät? Tällaista tekstiä, tällaisesta aiheesta on todella mukava lukea. Kuin fiksun ystävän kertomaa kuuntelisi. Luotin ja nautin. Ja jos jotain elämänoppia hakee, niin sitä löytyy: jos hammasta kolottaa, juurisyy voi olla aivan muualla kuin päältä päin näyttää.

Kenelle: Epähöpöä viihdettä hakeville aikuisille, turhanpäiväisyyksiin kyllästyneille, aitoutta ja autenttista etsiville, Porin suunnasta tuleville.

Muualla: Erilainen ja mielenkiintoinen, sanoo Mannilainen, joka paljastaa sen asian, jota minä en, joten varo! Aikuiseen makuun, sanoo Hyvä huomen.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. Stresa-kustannus 2018. Sain kirjan kustantajalta.