Masennuskirjoja: Vanhatalo, Rauanjoki

Syksyn lähestyessä synkkä aihe, suomalaisten kansallistaudiksi kutsuttu masennus, josta tänä vuonna ovat ilmestyneet kirjat sekä Pauliina Vanhatalolta että Katri Rauanjoelta. Molemmat kertovat noin vuodenkierron mittaisesta masennuksesta, molemmat taitavasti, mutta omilla tavoillaan.

Vain lyhyt maininta näistä siksi, että blogeissa on paljon kirjoitettu kirjojen sisällöistä, mutta haluan tuoda aiheen esille. Sillä se on tärkeä, olemmehan Pohjoismaiden huippua itsemurhatilastoissa; Euroopan ja maailman tasollakin parinkympin kärjen porukassa. Jos et tunne aihetta omasta kokemuksesta, takuuvarmasti sinulla on ystävä, sukulainen, kollega tai tuttu (todennäköisesti joka ryhmästä joku), joka tuntee. On tärkeää, että masennuksesta puhutaan ja kirjoitetaan; ehkä se auttaa siitä kärsiviä löytämään vaihtoehtoja ja heidän läheisiään ymmärtämään.

Vanhatalo on tuttu kirjailija, joka ammattiotteella tarttuu tähänkin aiheeseen, vaikka se on erityisen henkilökohtainen: hän kertoo omasta masennuskaudestaan, sen tuntemuksista ja hoitokeinoista.

Rohkea ja avoin - tai hyvin taitavasti rajattu - kertomus, jota on helppo lukea. Napakat kappaleet ja lauseet ovat selkeitä, mutta kertovia, ja lukijan on vaivatonta seurata tilanteen etenemistä. Pieni etäisyydenotto ja itseironia auttavat lukijaa rankan aiheen kanssa, todennäköisesti myös kirjoittajaa. Kirja ei ole masentava, vaan viisas, todellinen ja toivoa antava.

Muualla:... ihana kirja. Niin rohkea ja rehellinen. Tarpeellinen ja tervetullut, sanoo Kirjojen kamarin Katja. Kannattaa lukea, suosittaa Kirjapolkuni bleue. Ihailen ja kiitän, toteaa Jonna, Kirjakaapin kummitus, ja häneltä löytyy lisää linkkejä arvioihin.

Rauanjoki kertoo fiktion keinoin Kertusta: hän on perheenäiti ja opettaja, joka uupuu. Tämäkin tarina on lehtitietojen mukaan ainakin osin omakohtainen, vaikka päähenkilö on Kerttu eikä Katri. Erittäin todentuntuinen kuvaus masennuksesta työn, perheen ja oman olemisen paineissa. Kerttua ei voi kuin sympata, vaikken häntä aina ymmärrä, tai joskus olen jopa päinvastaista mieltä: "...ilman epäilystä rakastaa vain sitä, joka on tuottanut kipua..." Ehkä tämä menee jo romantisoinnin puolelle.

Mutta Kerttu selkeästi onkin Pauliinaa enemmän ns. tunneihminen, tai ainakin Rauanjoen kirja sisältää enemmän tuntemusten ja olosuhteiden rönsyilevämpää kuvailua - ja dialogia - kuin Vanhatalon analyyttisempi ote. Kerttu on ekstrovertimpi, mikä ei tarkoita, että hänen tunteensa olisivat vahvempia, vaan ne ilmenevät eri tavalla, kuten suurempana riippuvuutena ympäröivistä ihmisistä.

Muualla: Antaa mietittävää ja koettavaa, ja on lisäksi taitavaa proosaa, toteaa Suketus. Näkökulma on vahvasti arjessa kiinni, sanoo Lukukauden Jaana, joka viittaa kiinnostavasti myös Rauanjoen esikoiskirjaan. Kirjakirppu luki raskain mielin, mutta nautti kirjoitustyylistä.

Kummasta pidin enemmän? Vanhatalosta ilman muuta, sillä hänen ajatuksenjuoksunsa ja käsittelytapansa ovat minulle läheisempiä. Ja arvostan ammattimaisuutta, asiassa kuin asiassa. Mutta Rauanjoen jutustelevampi, arjen tuskaa laveammin kuvaava kirja on hyvin koskettava, hyvin todellinen ja monipuolinen, joten en yhtään ihmettele sen suosijoita. Näin teki Ulla, joka myös kertoo näistä kahdesta kirjasta. Onneksi lukijan ei tarvitse valita, vaan voi lukea molemmat!

Pihi nainen listasi alkuvuonna mielenterveysaiheisia kirjoja, mainitsemiani rankempia, jotka kertovat muistakin ongelmista kuin masennuksesta. Mutta jos aihe kiinnostaa, kannattaa vilkaista, myös jutun kommentit.

Kenelle: Masennuksesta kärsiville, sitä pelkääville tai sen kourissa läheisiään katsoville ja tietoa sekä vertaistukea kaipaaville.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi. S&S 2016.
Katri Rauanjoki: Jonain päivänä herään. Atena 2016.

P.S. Ehdin viime tipassa mukaan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogin Annan tekstihelmihaasteeseen: Rauanjoelta löytyy monen muun helmen lisäksi kohta, joka kuvaa hienosti ihmisten tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä masennusta kohtaan. Havahdutti, sitaatti seuraa tässä:

Kertun mies Lasse miettii opettajavaimostaan, "...että mikähän sitä oikein väsytti. Ei ollut tulospaineita, budjetteja, kvartaaleja tai kaappijuoppoja pomoja. Mikä työ saattoi väsyttää ihmisen, joka oli vähän väliä lomalla ja jonka työ oli ompeluttaa pyyheliinoja vohvelikankaasta?"

Helmi Kekkonen: Vieraat

Senja järjestää juhlat. Tai oikeastaan illalliset, ihan pienet vain, muutamalle läheiselle. Koska hän tarvitsee iloista hetkeä ja "tunteen siitä, että ihan tavalliset ja hyvät asiat ovat vielä mahdollisia, myös hänelle."

Illalliset ovat kuin polttopiste, johon osallistujien kipeät kohdat tiivistyvät. Episodiromaani kertoo Senjan vieraista asioita, joita he eivät toisistaan tiedä. Lukija saa tietää paljon enemmän kuin yksikään osallistujista. Pidän episodiromaanin tavasta esittää tilanteita ja tunnelmia, joiden palasista muodostuu mosaiikkia, epäsäännöllisyydessään yllättävää ja kirjavaa.

"Ei mitään draamaa, ei tänään, ei nyt."

Senja on järjettömän ihastunut Toivoon. Toivo on Annan vauva, naapurista. Alva taas on Senjan paras ystävä, jonka mies Daniel... No, ystävykset tietävät tämän tavat. Illallisille on tulossa myös muita, kuten Senjan äiti nykyisen miehensä kanssa. Yllättäen mukaan on lupautunut myös Senjan miehen, Laurin, isosisko Iiris, joka ei ole vuosiin käynyt Suomessa.

"Lapsi jota ei koskaan ole ollut olemassakaan on jättänyt alleen kaiken muun, kokonaisen parisuhteen, kokonaisen elämän. Naisen, johon rakastuin."

Helmi Kekkosen teksti on todella taitavaa ja kaunista, kuten aina. Se on täyttä, ilman mitään turhaa, mutta kulkee silti kepeästi ja kuljettaa lukijaa pehmeästi, suojelee tätä niiltä isoilta kipeiltä asioilta, joita tarina kuvaa. "Lyyristä proosaa", sanottiin jossain Kekkosen aiemmista. Sitä varmaan, mutta ei liian lyyristä ollakseen ymmärrettävää, jos joku sellaista arkailee (kuten minä). Tarinan loppu pisti pohdiskelemaan, mutta mielestäni sain selkeän kuvan siitä, mitä tapahtuu.

Vaikka tarina kertoo monesta nuoresta ihmisestä, väleissä vilahtaa myös vanhemman sukupolven näkökulmaa. Aivan loistava lisä, ja tässä lohdullinen. Ja oman kokemukseni perusteella sanoisin myös, että tosi.

Pidän myös lainausmerkittömästä puheesta, joka kulkee kuin ajatus, ilman viivaa. Eikä se tarvitse edes huutomerkkejä ollakseen painokasta.

"...ja missä helvetissä Lauri on?"

Hassua kyllä, mitä enemmän tätä kirjaa ajattelen, sitä enemmän siitä pidän. Ja mietin henkilöiden tilanteille jatkoa, heidän keskinäisissä suhteissaan. Mutta en käy spekuloimaan, jotta jokainen saa tehdä sen itse. Lopusta olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kirjan lukeneiden kommentteja, oliko se sinulle päivänkirkas heti? Olinko hieman hitaalla? Kekkonen on hieno, selkäpiitä väräyttävä kirjoittaja, kuten jo Valinta osoitti. Ja minulla on jotenkin sellainen hytinä, että hänen päätuotantonsa on vielä edessäpäin. Noilla taidoilla voi odottaa mitä tahansa.

Kenelle: Laatuproosan ystäville. Sukupolviromaaneista kiinnostuneille. Hiottua tekstiä kunnioittaville.

Muualla: ...ihana ja kipeä ja kaunis ja taidokas ja lohduton ja toiveikas, sanoo kirjasta Sinisen linnan kirjaston Maria. Paljon suurta, paljon suuria tunteita ja isoja asioita, sanoo Lukutoukan kulttuuriblogin pitäjä Krista.

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. Upea kansi jälleen Elina Warstalta.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen kirjat tuovat mieleen salaperäisyyden, jopa mystisyyden, ja kauniin kuulaan tekstin. Kirkkaan sellaisen - joten romaanin nimi on osuva tässäkin mielessä. Enemmän oletan sen kuitenkin kuvaavan päähenkilönsä päänsisäistä maailmaa, jonka tämä kirkastaa kirjoittamalla.

Tarina kertoo kirjailija Janet Framesta, joka eli 1924 - 2004 Uudessa-Seelannissa. Framen kohtalo ei ollut kaksinen: hän oli kotoisin rutiköyhästä perheestä, jota ei todellakaan onni potkinut. Kaksi lapsista hukkui, yksi sairasti epilepsiaa. Janetin luovuus, valtaisa kuvitelmamaailma ja kirjoittamisen pakko ilmenivät jo varhain, mutta olosuhteiden paineessa asiat menivät väärään suuntaan: herkkyys johti itsemurha-alttiuteen. Nuori tyttö määrättiin mielisairaalaan, jossa hän vietti vuosia - turhaan, kuten myöhemmin diagnosoitiin. Skitsofreniaa hänellä ei ollut.

"Kauhu ei määrää enää elämääni. En kuitenkaan tahdo unohtaa. Katson taakseni vielä monta kertaa, ja katson tarkkaan."

Kaikesta huolimatta tai kaiken vuoksi hänen kirjoittamisensa jatkui ja kasvoi. Se pelasti hänet kurjuudelta, ehkä vakavalta mielisairaudeltakin, kannattelemalla häntä rikkaassa sisäisessä, muille näkymättömässä maailmassa, joka purkautui teksteinä. Hän inspiroituu luonnosta, elävistä ja kuolleista, tai vaikka essun nauhasta.

"Avoimesta ikkunastani näen, kuinka molemmat sisareni hukkuvat uudelleen, mutta nyt yhtä aikaa."

Ei ole ihme, että mieli on täynnä, ylitsevuotava, tuossa kaikessa havainnoinnin virrassa. Ajatukset leijailevat, ja välillä niistä tulee raskaita päähän laskeutuessaan, kuten hän miettii. Totta on tarina, jonka mukaan Janet säästyi lobotomialta, koska hänen kirjansa sattui saamaan palkinnon ja julkisuutta juuri oikeaan aikaan.

"Panen tekstin syrjään. Istun rauhassa, ajatuksilla on tapana tulla tyhjään, kuin kuoreen joka odottaa täytettä. En hae mitään kaukaa, kaikki tulee minulle sisältäpäin odottamatta, yhtäkkiä."

Onneksi hän sai oikeanlaista apua tärkeissä vaiheissa, niin lääkäreiltä kuin kirjailijoilta, etenkin Frank Sargesonilta, joka toimi hänen mentorinaan, tarjosi asunnon ja opetti kirjailijan elämänrytmiä. Myöhemmin Janet muutti Lontooseen ja vietti myös paljon aikaa Yhdysvalloissa. Kirjojen menestys kannusti, agentti oli osaava. Frame oli kuulemma useasti mukana jopa Nobel-ehdokasarvailuissa.

"Ajatukseni tulevat eriskummallisessa järjestyksessä, päättävät itse miten tulevat ilmi ja milloin. Minun pääni on se joka humisee, käteni on se joka kirjoittaa." 

Myös Janetin äiti on kiinnostava ja koskettava hahmo Jalosen tulkinnassa. Äiti kirjoitti runonpätkiä, joita hän myi pahvinpaloilla naapurustolle. Tytär epäili, ettei kyse ollut pelkästä rahanhankinnasta, vaan siitä, että äiti halusi jotain omaa ja teksteilleen perhettä isomman yleisön. Vaikka Janet on älykäs ja havainnoiva, taiteilija Janet - introverteistä introvertein - keskittyy kuitenkin eniten itseensä. Hän ei ole helppo eikä helpoiten rakastettava; hän osaa kuitenkin turvata toisiin ja pitää läheisiä tärkeinä. Introvertin ikuinen ristiriita?

"Ainostaan kirjoittaminen tekee elämästäni elämisen arvoisen. Ei sitä tehnyt äidin Jumalan salaperäinen valtakunta ja uudestisyntymisen odotus. Minä odotan sanoja, jotka oma mieleni on säilönyt ja joista se on pitänyt huolta."

Koskettava tarina Jalosen kauniin kirkkaalla tavalla kerrottuna. Jalosen ajatukset kirjoittamisesta muuttuvat Janetin ajatuksiksi, tai toisinpäin. Kirjailija on kertonut tunteneensa Janetiin outoa kohtalonyhteyttä; tämä ikään kuin alkoi elää hänen sisällään. Näin uskon parhaissa autofiktioissa tapahtuvan. Ja silloin on hyvin vaikea sanoa, missä tosi loppuu ja kuvittelu alkaa. Jalonen ei suoraviivaisesti itketä lukijaa - vaikka siihen olisi aineksia - vaan jättää tilaa, joka voi jopa ahdistaa selitystä kaipaavaa lukijaa. Hän ei todellakaan ole kirjailijana tyrkky.

Kirjoittamisesta elämäntapana vakuuttuneille Jalonen tarjoaa paljon herkullisen nautinnollisia lauseita, meille realismin lapsille osa niistä jää ehkä vieraammaksi. Hyvin henkilökohtaisen aiheen kanssa käy helposti näin, kun itse on siinä syvällä, syvemmällä kuin lukija voi kuvitella. Olen varma, että kirja viehättää suuresti myös kirjanystäviä ja ei-kirjailijoita. Minä olen kiitollinen saatuani lukea Janetin tarinan, joka ansaitsi ehdottomasti tämän kirjan, enkä osaa kuvitella, kuka sen olisi tehnyt Jalosta paremmin, paneutuvammin ja kauniimmin. Kiitos Riitta Jalonen!

"Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen."

Janet Framen kirjoja ei ole suomennettu. Jane Campion teki vuonna 1990 hänen elämästään elokuvan An angel at my table, Enkelin kosketus, joka on kai nähty meilläkin, en muista? Älä sotke tätä samannimiseen uskonnolliseen minisarjaan! Sen tekijänimissä ei näy sen enempää Framea kuin Campioniakaan. Muistaako joku, onko tuo elokuva nähty meillä, teattereissa tai tv:ssä?

Kenelle: Sanojen voimasta vakuuttuneille, kirjoittamisesta innoittuville, kirjailijaelämäkertoja ahmiville, mielenterveyden rajoja miettiville, vaikuttavan tarinan ja kauniin tekstin ystäville.

Muualla: No, But I Read the Book -blogi löysi Framen teokset matkallaan.

Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tammi 2016.

Kettu-Koutaniemi-Seppälä: Fintiaanien mailla

Ensimmäinen tietokirja aiheesta: kun suomalaiset muuttivat rapakon taakse 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, monet löysivät Amerikan alkuperäiskansoista hengenheimolaisia.
Pieni mutta huiman kiinnostava siivu historiaamme!

Intiaanien ja suomalaisten jälkeläiset saivat kutsumanimen fintiaani, joka ei ole kaikkien tuohon ryhmään laskettavien mieleen, eikä virallinen heimo tai nimitys. Nimityksestä huolimatta, näitä jälkeläisiä on ollut satoja, ehkä tuhansia - kukaan ei tiedä. Alkuperäisten muuttajien jälkeen menossa on jo ties kuinka mones - seitsemäs, kahdeksas? - sukupolvi, joista monet ovat ottaneet heimonsa mieluummin intiaanisuvun puolelta, ja vanhat suomalaiset tavat ovat unohtuneet.

Silti suomalaisia henkilöiden ja paikkojen nimiä - kuten Oulu - on vielä fintiaanien perinteisillä asuinpaikoilla käytössä, ja muistojakin saattaa tavata, suusta suuhun kuultuja, tuosta oudosta maasta nimeltä Suomi.

Kun nyt vieroksutaan maahanmuuttajia, on hyvä muistuttaa mieliin, että suomalaisetkin ovat muuttaneet. Tunsin suoran jatkumon Aki Ollikaisen Nälkävuodesta: nälkää karkuun lähtivät ne, jotka kykenivät ja saivat matkarahat kerättyä Ellis Islandille. "Matkaan lähtivät usein perheen terveimmät, toisin sanoen nuoret miehet."  Kuulostaa tutulta, eikö? Vahvimmat laitetaan matkaan, sillä heillä on parhaat mahdollisuudet selvitä ja luoda uusi elämä uudessa maassa.

"Yksi kirjan teemoista on muukalaisviha." Me tiedämme, kuinka raa'an kohtelun alkuperäiskansat ovat saaneet Pohjois-Amerikassa. Amerikkalaiset eivät ehkä tiedä vieläkään; historian opetus tai ylipäänsä koulutus ei ymmärtääkseni ole kovin perehtynyttä, koko kansan tasolla. Kuten meillä saamelaisten kanssa? Yhdistäviä tekijöitä löysivät myös muinaiset muuttajat: suomalaisten osasivat hyödyntää metsää ja luontoa, rakentaa, metsästää ja marjastaa punanahkaisten uusien naapuriensa tavoin. Halveksittuna vähemmistönä olo varmasti myös yhdisti.

Pareja muodostui, lapsia syntyi. Kirja kuvaa intiaanien kulttuuria ja historiaa pääpiirteissään, kuten Wounded Kneen verilöylyn 1890, jonka kirjoittajat kertovan vaikuttavan intiaanien elämään vieläkin. Näille on tehty niin uskomattomia julmuuksia, että on melkein ihme, että edes osa on säilynyt hengissä; tosin köyhyydessä, alkoholismissa ja mielenterveysongelmissa monen kohdalla. "Alkuperäiskansaan kuuluvilla teini-ikäisillä on viisi kertaa suurempi taipumus päätyä itsemurhaan kuin samanikäisillä valtaväestön edustajilla." Fintiaanit eivät eroa tässäkään intiaaneista, ovathan he osa tuota halveksittua kansanosaa.

Aihe on oudon kiehtova - miksiköhän? En pidä itseäni suurena historiahulluna Helsingin historiaa ja liike-elämän historiaa lukuunottamatta, mutta taidan olla kallistumassa siihen suuntaan, kun tämä mietityttää niin kovasti. Ehkä mielessä kävi myös oma onni syntyä juuri tässä maassa, kiitos esi-isien, eikä osana tuota katoavaa kansanosaa. Sisällöltään asia on surullinen, vaikka kirjoittajat yrittävät kauniisti valaa toivoa, oppimisen mahdollisuutta meille jästipäille siitä, miten vähemmistöjä kohdellaan. Ja myös valon väläyksiä intiaanikulttuurin säilymisen suhteen, heidän omaa aktivismiaan ja juuriensa kunnioittamista, joka nuorilla vaikuttaa nousevan jälleen.

Teos on selkeä, kaunis ja helppolukuinen tietokirja. Koska henkilöistä kerrotaan paljon, ei asia ole kuivakkaa luennointia, vaan alkaa elää. Mukana on muutama Katja Ketun "inspiroima" tarina, jotka kuvaavat kansan mentaliteettia ja perinteitä fiktion kautta, mutta pääosin kirja kertoo faktaa ja henkilökohtaisia kohtaloita, johdonmukaisella, kiinnostavalla ja lukijaystävällisellä, sopivasti kommentoivalla tavalla, kuten ammattikirjailijalta ja -toimittajalta voi odottaa. Kuvaajana toiminut Meeri Koutaniemi on kuvittanut kirjan upean vaihtelevin ja kertovin kuvin, ja muutama historiakuvakin löytyy. Tätä on helppo selata, tähän on helppo upota, tätä on ilo säilyttää kirjahyllyssä.

Kenelle: Historiahulluille, alkuperäiskansoista kiinnostuneille, suomalaisten vaiheita tutkiville, rasismin juuria miettiville, helposti omaksuttavaa tietoa etsiville, visuaalisuudesta nauttiville.   

Muualla: Mitenkään romantisoiden eivät kirjoittajat aiheeseensa pureudu, toteaa Maria Kinnunen Mustetta paperilla -blogissa.

Katja Kettu - Meeri Koutaniemi - Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. WSOY 2016. Kustantajan lukukappale.

Markku Rönkkö: Hajaannus

Markku Rönkön kirjat ovat tuttuja, Lyhyestä onnesta alkaen: tuo ensimmäinen oli mainoselokuvan teko-opas 1990-luvulta, jonka jälkeen Rönkkö on tehnyt sarjan romaaneita. Ainoastaan Hajaannusta edeltävää Metsänpoikaa en ole lukenut. Kiinnostuin kirjoista aikanaan siksi, että tein töitä mainosmaailmassa, asiakkaan puolella, kun Rönkkö teki legendaarisia tekstejään mainostoimistossa. Elämä on, ja niin edelleen.

Toinen syy kiinnostukseen olivat kirjojen nimet: Roskakuski. Talonmies. Huomasin harmikseni pian, ettei modernia työläiskuvausta ole tarjolla, mutta omaäänistä tekstiä kuitenkin, vaikka tökähtävän hapuilevaa vielä. Kirjassa Lounge alkoi jo olla enemmän kirjahenkeä ja tarinallisuutta kuin aiemmissa, uskottavuus kasvoi.

Hajaannus piti lukea, koska Taru Torikka pyysi. Olisin lukenut muutenkin, mutta nyt sain jutella kirjailijan kanssa, Tarun haastattelemana Radio Helsingissä. Kirjapuhe syventää aina kokemusta kirjasta (syy, miksi lukupiirit ovat niin suosittuja?). Niin se teki nytkin, enkä osaa enää neutraalisti arvioida teosta, mutta kerron siitä kuitenkin.

"Subjekti herää." Näin alkaa kirja, joka vie lukijan nuoren naisen asuntoon Helsingin Kallioon. Yliopisto on alkamassa, ja nainen, Kirre, on täynnä itsevarmuutta ja päämääriä. Hän tietää, mitä tahtoo. Ja onni jatkuu: Kirre tapaa Elinan ja saa ystävän. Molemmat ovat kunnianhimoisia, älykkäitä ja seksikkäitä. Mutteivat ollenkaan samanlaisia.

Opinnot hoidetaan loistokkaasti, tie akateemisen maailman huipulle on avoin. Väistämättä kuvioon tulee mukaan myös miehiä. Elina tapaa Jeren, Kirre Jeren ystävän Jalin. Vaatimattomista oloista peräisin oleva Kirre tutustuu uuteen etuoikeutettujen maailmaan, lomakohteineen, huippuravintoloineen, kaikkeen aineelliseen hyvään.

Aivan alussa kirja säikäytti: naistutkimuksen kuviot tai akateeminen tutkimus ylipäänsä eivät ole minulle tuttuja; kirjailija haluaa haastaa lukijan. Löysät pois heti alussa, totesi Taru. Selvä, googlasin, kuka on Irigaray, josta Kirre puhuu. Sen jälkeen pystyin lukemaan ilman googlea.

Pian luulin hetken lukevani Tuomas Vimman plagiaattia, niin överiksi kirjailija hienostelevan tekstin ja ökyelämän kuvauksen vetää. Mutta Vimman huumori puuttuu. Mielessä välähti myös, mahtaako kirja olla parodia Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta? Mutta ei. Kirre ja kirjailija ovat ihan tosissaan. Nyt alkaa pelottaa.

Kirre saa urallaan kaiken, kuten Elinakin. Elina on hänen idolinsa, paras ystävänsä ja suurin kateuden kohde. Kun Elina perheellistyy, myös Kirre päättää tehdä samoin, vaikka väittää, ettei hänen biologinen kellonsa tikitä. Kirre ei näe todellisuutta eikä itseään selkeästi: hänen mielessään on ihannekuva, joka naisen tulee täyttää. Miehestä, Jalista, ei ole tukea. Jali on työmaanikko, oman alansa, Venäjän politiikan; asiantuntija, jota kiinnostaa aihe enemmän kuin ihminen. Kirre on yksin.

Kirja on kertomus naisen tiestä, sanoi kirjailija itse. Vaikka tarina on tumma, Kirre kokee myös onnistumisia ja hienoja, elitistisiä kokemuksia, joista hän oli jäänyt lapsena paitsi. Ja pilkahtaa huumoriakin, tummaa sekin: kohta, jossa Jali miettii itseään isänä, nauratti minua. Hyvin uskottavaa, hyvin hölmöä, hiukka liikuttavaa.

Miten julma maailmankuva: parhaat ystävät ovat pahimpia kilpakumppaneita. Omat saavutukset eivät koskaan tunnu niin hyviltä kuin toisen, vaikka ne olisivat samantasoiset. Minusta kaikki kirjan henkilöt, Elinaa lukuunottamatta, olivat kylmääviä. Tai ainakin elävät kylmäävässä maailmassa. Elämä on ainaista taistelua.

Kirjailija kertoi lukeneensa, että onnettomin ihmisryhmä ovat nuoret aikuiset naiset. (En tiedä, mistä tieto tai arvio on peräisin, googlaten en löytänyt.) Heillä jylläävät perheen, uran ja naiseuden paineet, pitäisi olla joka suhteessa super, retriittiharrastuksesta skumpanjuontiin, spelttipuuroa hauduttavasta äidistä huumaavaan rakastajattareen, huippu-urheilijan vartaloineen. Ja some on peili, joka lisää paineita. Missä on tilaa olla huono? Symppaan syvästi nuoria naisia, itsekin olen monet kerrat hämmästellyt noiden nuorten äitien ja vaimojen jaksamista, töissä ja muualla (itse onneksi jo tuon supersuoritusiän turvallisesti ohittaneena).

Ihmettelin sitä, miten Rönkkö oli saanut sisällytettyä kirjaan niin paljon: yliopiston kaupallisuus, Venäjän politiikka, ravintolat ympäri maailman, ruuat ja juomat ja lähes kaikki aiheet mitä kuvitella voi, vähintään nopeina viittauksina. Utelin kirjailijalta, oliko hän tietoisesti päättänyt sisällyttää tietyt aiheet tekstiin. Kuulemma hän ei "ymppää" mitään mukaan, vaan tarina tulee sormenpäistä. Uskon sen useimman heiton osalta, sillä copywriterin vahvin ase on vankka yleistieto, ja sitä Rönköltä löytyy, ja ajatusyhteyksiä varmasti sen mukaisesti. Mutta Venäjä-aihe on niin vahva, ettei sitä pelkällä päähänpälkähtämisellä voi tuottaa. Lienee mietityttänyt monia muita aiheita enemmän ja siitä sormenpäihin siirtynyt.

Mutta miten käy Kirren ja Elinan? Sen voi lukea kirjasta, joka on tumma nuoren akateemisen naisen tarina. En haluaisi lukea sitä tarinana siitä, miten tausta vaikuttaa, mutta viittausta ei voi välttää. Elitistinen asenne sekin: hyvän perheen lapsi menestyy, toista laitaa kulkeva ehkä ei?

Rönkön kirja ei nosta lippuja liehumaan kirjallisena teoksena, mutta tärkeästä asiasta se puhuu. Kirja on suomenkieleltään virheetöntä, mikä kertoo ammattikirjoittajan taustasta. Lisää henkeä kaipaisin; ehkä sen puutteen tuntemus tulee pitkistä teoriaosuuksista, kuten jo mainittu naistutkimus ja Venäjä. Toisaalta, ne juuri kuvaavat Kirren ja Jalin ajatusmaailmaa. He ovat fiksuja, mutta eivät kuitenkaan fiksuimpia, vaan joiltain osin vajaita. Missä on ilo, rakkaus, lämpö - ja itseen katsominen, oikeasta peilistä? Puuttuvatko heiltä peilit?

Romaani on elegantein väline tehdä monipuolista ihmiskuvaa, sanoo Rönkkö. Hienosti sanottu! Kirjasta voisi olla lohtua monelle, mutta juuri he - luomupuuroaineksia kootessaan, salilla treenatessaan, ylitöissä puurtaessaan ja cooleimmissa lomakohteissa piipahtaessaan - tuskin ehtivät sen ääreen pysähtyä. Sillä aktiivisuusranneke pakottaa ranteessa, tai vähintään sädekehä pään ympärillä.

Kenelle: Ammattiuran vangeille. Elitistisen elämän ihailijoille. Titteleitä palvoville. Kaikkeen pystyville. Kavereita kadehtiville. Niille, jotka aavistavat, että elämä on muualla kuin suorittamisessa.

Muualla: Varsin herkullista tilanne- ja henkilökuvausta, sanoo Alma Savannilla.

Markku Rönkkö: Hajaannus. Like 2016.

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kun Suomessa lapset lähtevät kalaan, ilahdumme ja kiittelemme reippautta. Ja voi sitä riemua, jos saalista sattuu tulemaan! Kun nigerialaiset veljekset Ikenna, Boja, Omembe ja Ben lähtivät kalaan, heidän piti tehdä se salaa, sillä joen rantaan oli ehdottomasti kielletty menemästä. Vettä pidettiin saastaisena, rantoja vaarallisina, joilla saattoi liikkua mitä vain.

Mutta kiinni pojat jäivät, ja vanhemmat pöyristyivät. Pojista pitää kasvaa lakimiehiä, lääkäreitä ja professoreja, ei surkeita kalastajia! Isä pitää juhlallisen puheen siitä, millaisia "kalastajia" hän pojista tahtoo.

"Sellaisia, jotka eivät kalasta Omi-Alan kaltaisella saastaisellä rämeeellä vaan henkisillä vesillä."

Mahdoton tehtävä, hallita kasvavien poikien jokaista hetkeä! Varsinkin, kun äiti jää viikoiksi yksinhuoltajaksi isän lähtiessä kauas töihin ja nuorempiakin sisaruksia on hoidettavana. Pojat touhuavat omiaan ja tutustuvat asioihin, joita vanhemmat eivät varmasti toivoisi. Eräs sellainen on kylähulluna tunnettu Abulu.

"Se on Abulu, se hullu joka näkee näkyjä."

Abulua inhotaan ja pelätään, sillä hänen näkynsä ovat monesti käyneet toteen.

Benin, neljästä mainitusta veljeksestä nuorimman, minä-muodossa kertoma tarina kuvaa perhettä ja veljesten välistä kiinteää suhdetta. Se kuvaa myös eri heimojen ja kielien - joruba, igbo, englanti - yhteistä arkea, paikallisia tapoja ja uskomuksia ja niiden näkymistä tässä päivässä Nigeriassa, todentuntuisesti. Taikausko kohtaa kirkon, aikuisilla on vankka usko siihen, että rankasti työtä tekemällä he saavat nostettua perheen elintasoa ja pojilleen hyvät olot koulutuksen avulla. Sota ja levottomuudet maassa ovat edelleen arkea aikuisille, lapsilla ne jäävät taustalle. Vertauskuvat todellisuuteen kirjailija kertoo lopussa. Brittivalta on arvaamaton ja pelottava.

Vanhin veljeksistä, Ikenna, saa Abululta ilkeän ennustuksen kiusattuaan tätä. Poika ei saa sitä mielestään, vaan se kasvaa hänen mielessään sekä tulevaisuudenpeloksi että vihaksi Abulua kohtaan.

"Viha on iilimato: Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten."

Ikennan rauha on mennyttä: osansa siitä varmasti on murrosiällä ja mellakoilla uhkaavan ympäristön läheisyydellä. Isän poissaoloa korostetaan paljon - oliko se syy poikien ajautumiseen uhkaaville teille? Nuorimpien veljesten luottamus vanhempiin on liikuttavaa, samoin solidaarisuus. Ikenna oli veljilleen jopa isän sijainen, ja kun nämä lapsen vaistollaan aavistivat, ettei nyt mene kuten pitäisi, tilanne on moninkertaisesti pelottava.

"Lopuksi Omembe kysyi: - Miten Benille ja minulle käy, kun Ikenna ja Boja tulevat vanhoiksi ja kuolevat?"

Isä on kaukana, vanhin veli lipuu pois kaikesta opetetusta. Enää ei ole kyse vain lasten kolttosista, vaan perustavamman laatuisesta muutoksesta. Vanhemmat haluavat lähettää pojat turvaan, Kanadaan, joka siintää heidän mielessään onnenmaana. Mutta ilmapiiri ei voi olla vaikuttamatta. Sama vihan ja surun iilimato tarttuu Omembeen ja jopa Beniin, jota raastaa veljeys mutta joka on silti nuorimpana lähinnä äitiä, vähiten aikaa levottomuudessa viettänyt.

Surullinen, koruttoman kauniisti ja länsimaiselle lukijalle helposti luettavaksi ja ymmärrettäväksi tehty tarina, joka ei julista vaan näyttää, ei kaunistele vaan uskaltaa. Vanhempien tunnot voi lukija itse kuvitella, niitä pieni Ben ei osaa eritellä. Erityistä valoa ainakin minulle toivat nuoremmat sisarukset, joilla on omat taistelunsa vielä edessä. Taas aivan toisenlaisessa maailmassa.

Sitä jäin miettimään, miten nopeasti sukupolvien muutokset tapahtuvat ja sukupolvet vanhenevat, etenkin sotia ja levottomuuksia kokeneissa maissa. Ja sitä, miten vähän tunnen maailman arkea Suomen tai Euroopan ulkopuolelta. Siksi on hyvä lukea tämänkaltaisia kirjoja. Tarinaa totta kai, mutta joitakin asioita avautuu väistämättä.

Kenelle: Sukupolvi- ja perhetarinoiden ystäville, sisaruussuhteista kiinnostuneille, itsestäänselvyyksiä karttaville, Euroopan ulkopuolelle kurkistaville.

Muualla: Obioman kieli on kaunista, selkeää ja ajoittain tyylikkään vertauskuvallista, sanoo Kartanon kruunaamaton lukija. Mari A sanoo kirjaa armottomaksi; se ei yritä olla kenenkään mieleen. Rehellisen romaanikerronnan juhlanäytös, sanoo Omppu. Piristävä ja juureva poikkeus bulkista, sanoo Mummo matkalla.

Chigozie Obioma: Kalamiehet. Suomennos Heli Naski. Atena 2016.

Helmet-haaste 2016: afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Triangelidraama, parasta lajia (kirjassa, ei elämässä!): Helmi ja Kerttu rakastavat samaa miestä, Lauria. Mutta kovin eri tavoin, kaikilla tavoin eri tavoin, kuten tarinasta käy ilmi.

Jos noista tapahtumista on pitkä aika, millaista on nyt, kun naiset tapaavat elämänsä ehtoopuolella? Lifländer kuvaa rikkaalla tavalla tapahtumia 1950-luvulta tähän päivään, jolloin triosta on tullut duo. Eikö jo taiteen sääntöjen mukaan jonkun ole triangelidraamassa kuoltava?

Kyseessä ei ole murhamysteeri, vaan lämmin ja humaani tarina ihmisistä ja suhteista. Liitoista, yksinäisyydestä, rakastamisesta ja etenkin vanhenemisesta ja vanhuuden yksinäisyydestä, joita kirjailija kuvaa ymmärtävästi. Miten vuodet muuttavat käsityksiämme, miten näemme itsemme ja toiset eri tavalla eri aikoina - ja esiin tulevat myös fyysiset rajoitteet, joita ikääntymisestä väistämättä seuraa. Vanheneminen ei todellakaan ole vain mielentila!

Helmin ja Laurin avioliitto oli pitkä ja antoisa. Vaikka Helmi saa tietää Laurista ja Kertusta, ja vaikka sillä oli vaikutuksensa, sekä välittömiä että loppuelämän kestäviä. Se on Helmin elämässä käänteentekevin ja haavoittavin kokemus. Kenelle nuorelle aviovaimolle ei olisi. Onko sen jälkeen mikään enää totta, voiko mihinkään luottaa?

"Aika pysähtyi. Tai nopeutui, en ole varma, mutta jotain sille tapahtui." 

Kertulla oli oma polkunsa. Hän muutti, avioitui, sai lapsiakin, mutta:

"...elämä oli kolmiosainen, ja hän oli viimeisessä osassa ja muuta ei enää tulisi. Kolmannen osan nimi oli yksinäisyys."

Pelkästään vanhuksista ei puhuta. Helmin naapurissa asuu Tomi, nuori viikonloppuisä, jonka tytär Kiia on miehelle kaikki kaikessa.

"Jos hän valitsisi nyt, hän valitsisi toisin. Kiian hän valitsisi tietenkin, mutta ei Niinaa. Niina oli ollut ihana ja kiva ja seksikäs ja hän oli ollut umpirakastunut siihen, mutta puhuivatko he koskaan. Ja kun kuitenkin löytyi ihmisiä, joiden kanssa puhuminen oli sitä, että yritti olla kertomatta kaikkea heti."

Tomi ja Kiia tuovat tarinaan nuoruuden toivoa ja jatkuvuutta, Helmille ja Kertulle iloa ja kosketusta tähän päivään. Nuorena kaikki on vielä edessä! Eikä samoja virheitä ole pakko tehdä. Hieman irralliseksi Tomin osuus ehkä jää, mutta toisaalta on kiinnostava verrata nuoren miehen ja Laurin käsitystä uskottomuudesta ja avioliitosta. Kyseessä ei ole sukupolviero, vaan ihmisten välinen ero. Kirjoittaja ei halunne tehdä tarinasta myöskään sukupuolistavaa, jättää avioliiton epäonnistumisen syitä vain miehen vastuulle. Ja nuo vanhat paljon nähneet ja kokeneet naiset; jotenkin pystyn täysin ymmärtämään heitä. Juuri näin voisi hyvin käydä. Tuoko vanhuus viisautta - ei aina. Mutta tässä käy niin, vaikkeivat Helmin ja Kertun valinnat lopulta kaikkien mielestä liene viisautta. Minusta ovat.

Ja mukana on myös yksi suuri rakkaus, vapauden ja turvan symboli - Volvo, hymykuoppineen ja harmaine värityksineen. Volvo, joka ei petä eikä jätä, kun hätä on suurin.

Upea, suorastaan virheettömän kaunis teksti ja tarina, joka saa levottomaksi, kuten parhaat tekevät. Tuskallisesta lähtökohdastaan huolimatta teksti on lohdullinen ja toivoa antava, viisas. Uskomattoman valmis esikoisteksti! Ei leimallisesti suomalainen, vaikka kotimaassa ollaan - tämä voisi tapahtua muuallakin. Ihmissuhteet ovat universaaleja. Aika ja sen vaikutukset ovat aina kiehtova teema, niin tässäkin, tuoreella tavalla käsiteltyinä. Ja tuo mystinen numero kolme. Sillä ne kolme syytä elää ovat... tämä jääköön vielä mietittäväksi. Pidin isosti. Tämä on hieno kirjaesikoisvuosi, ei voi muuta sanoa!

"Minä päätän uskaltaa, sillä valitsematta jättäminen on sekin valitsemista, eikä tässä iässä kannata olla valitsematta, sillä kohta tulee se ikä, kun sitä ei voi enää tehdä."

Kenelle: Laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden lukijoille, ajan kulumista ja vanhenemista pohtiville, uskottomuusaiheesta kiinnostuville.

Muualla: Ihana romaani, sanoo Maria. Laura on kriittisempi. Ja nyt kun googlaan kirjaa, huomaan suureksi yllätyksekseni, että olen lukenut jo vuosia sitten kirjailijan salanimellä kirjoittamaa kirjoitusblogia, silloin tällöin tosin vain (en tunnistanut kirjaa), olen tainnut tekijän tavatakin joskus! Oikeastaan hyvä, etten tiennyt, arvio on siten varmasti neutraali, ja kirjan valitsin Atenan katalogista lukulistalle ilman etukäteisodotuksia. Hienoa, Rooibos, ja onnea upealle kirjalle!

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää. Atena 2016.  Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

James Salter: Kiitävät vuodet

Kirjastossa käteeni osui kiinnostavan oloinen Keltaisen kirjaston kirja, joka takakannen mukaan "henkii aistillisuutta, eroottisuutta ja elämän epätäydellisyyden synnyttämää kaipuuta."

Kyllä vain, mutta toisaalta, tämä vasta on sitä keskiluokkaista kirjallisuutta, josta on näkynyt keskustelua, laiskahkosti tosin, sillä provosoivassa HS:n kirjoituksessa ei tainnut riittää provoa eikä faktaakaan asiaksi asti. Kaikki eivät lue Franzenia, Hustvedtia tai Cunninhamia, joten todistelupuoli jäi kapeaksi.

Otin ilolla vastaan Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät -romaanin nimenomaan piristävänä poikkeuksena ajanmukaisuudessaan tai jopa tästä hetkestä eteenpäin katsovana, meillä edelleen jyräävälle, sodasta ja kurjuudesta ponnistavalle romaaniperinteelle. Jota sivumennen sanoen toki jumaloin itsekin, mutta kaikkiin se ei iske. Ja luulen, ettei se tulevaisuudessa tunnu monille läheiseltä samalla tavoin kuin nyt, sodan vaikkapa isovanhempiensa kautta kokeneiden lukijoiden käsissä. Mikä ei tietenkään sitä poista kiinnostavien aiheiden listalta - mihinkäs historia häviäisi - mutta lukijasukupolvien vaihtuessa teemakirjo laajenee, luulen. On jo laajentunut.

Mutta kirjaan: Salter kirjoittaa menestyneistä, varakkaista ja koulutetuista ihmisistä, joiden ongelmat ovat muualla kuin aineellisella puolella. Ajassa lähdetään jostain 1960-70-luvuilta. Nedran ahdistus kumpuaa väärästä avioliitosta, tukahtumisen tunteesta, vaille jäämisen aavistuksesta. Hän tekee irtioton Viristä nelikymppisenä. Myös Viri on peruspettynyt, silti vaimostaan riippuvaisempi kuin tämä hänestä. Jotenkin miesmäiseen tapaan, tekisi mieli sanoa, jos se ei olisi iänikuisia sukupuoliroolikäsityksiä pönkittävä lausunto. Kumpikaan ei ole avioliitossa uskollinen - onko se syy vai seuraus? Onnellisuuden etsimisestä joka tapauksessa on kyse.

Nedran ja Virin kokemuksia käydään läpi surumielisen kaihoisasti, enemmän ulkoisten olosuhteiden kuin sisäisten kautta, ainakin Nedran kohdalla. Ehkä Nedra vain ei osaa eritellä tunteitaan - joka tapauksessa hänen naurahdustensa, kommenttiensa ja usein tekojensakin motiivit jäävät lukijan pääteltäviksi. Mikä on hyvä lukijalle, joka haluaa pohtia asioita itse, mutta laiskempi lukija voi ärsyyntyä. Virin osuus on henkilökohtaisempi ja sellaisena koskettavampi.

Ihmisten ulkonäköä ja huoneeseen kajastavan valon väriä kuvataan välillä jopa piinallisen tarkasti. Pariskunta viettää joutilasta elämää, jonka täyttävät ystävät ja seuraelämä; kaksi tytärtä kasvavat ohessa lapsista aikuisiksi, eivätkä he muunlaisesta elämäntavasta tiedä.

Kieli on välillä ärsyttävän hienostelevaa "viinitilkkasineen" ja "Luojan tähden" -huudahduksineen, tuohon vanhanaikaiseen tapaan, joka ei tunnu luontevalta puhekieleltä, vaan kirjalliseen käyttöön säästetyltä. "Miten hurmaava ajatus!" Mutta kaiken ärsytyksen jälkeen on pakko myöntää, että se on myös todella kaunista, oivaltavilla ajatuksilla ja kielikuvilla ladattua, tunnelmaa tehokkaasti luovaa. Suomennos on komea, hienoja maisteltavia lauseita löytyy paljon.

"Päivät lojuivat hajallaan hänen ympärillään, hän oli päivien juoppo."  

"Epätodellinen, kaunis päivä. Herkät usvasormet sipaisevat heidän ylitseen. Elokuu on ohi." 

Nedran itsekkyydestä mainitaan moneen kertaan: se lienee peruskysymys. Onko oikeus tehdä toiselle pahaa, jotta tekee itselleen hyvää? Jotta ehtii käyttää kiitävät vuotensa katumatta lopussa? Jotta pääsee eroon vaille jäämisen tunteesta?

Vaikka nautin kielestä ja näen sen hienouden monessa mielessä, en täysin syttynyt. Liian kaukana - tai ei tarpeeksi kaukana? - elämästä. Ehkä tämän ajan isot akuutit ongelmat ja ilmapiiri vaikuttavat, en voi heittäytyä tunnelmaan täysillä. Henkilöt jäivät kaukaisiksi, vaikka heidän perusongelmansa tulivat tutuiksi. Tarina on kuin mainittu usvasormi, joka sipaisee, muttei kosketa lujaa.

Mutta henk.koht. tasolla koin pienoisen pommin: paljon lukevat tietävät kirjojen oudot yhteydet. Jos muistatte taisteluni Taikavuorella, niin kirjamaagisuus iski jälleen, sillä Taikavuoren jälkeen seuraavassa lukemassani kirjassa - eli Salterissa - on kohta:

"Davosissa?" mies huudahti. "Kammottava kaupunki. Kai te tiedätte, että se oli Taikavuoren tapahtumapaikka? Millaisia suunnitelmia teillä on illallisen varalle?"

Kirjallisuus on ihmeellistä, kiehtovaa ja kummallista. Ei enempää kommentoitavaa.

Kenelle: Laatuproosan lukijoille, naisten valintoja pohtiville, hyvässä elämässä ahdistuneille.

Muualla: Pinnan alla, syvissä vesissä, väreilee ja kuohuu, sanoo Teeretkiä-blogi. Laura Honkasalo kertoo Sinisessä kirjahyllyssään laajemmin Salterista, yhdestä suosikkikirjailijastaan.

James Salter: Kiitävät vuodet. Suomennos Kristiina Rikman. Tammi 1991.

Juha Mäntylä: Milt

Muistatte ehkä Juha Mäntylän jazzintuoksuisen tunnelmapalan Rakkaani, Audrey? Mäntylä jatkaa tarinaa ja tunnelmointia kertomalla meille tuosta kirjasta tutun miehen suulla Milton Kingistä; nuoresta, köyhästä pojasta New Orleansissa, jazzin pääkaupungissa.

Milton eli Milt haaveilee urasta trumpetistina. Hänellä on taitoa ja paloa, muttei rahaa hankkia uutta trumpettia isältään perimänsä vanhan ja kolhuisen tilalle, ei edes syödä joka päivä. Silti hän uskoo löytävänsä tilaisuutensa ja sinnikkyydellään saakin apua odottamattomilta tahoilta. Milt myös joutuu odottamattomin paikkoihin, kuten Suomeen.

Myös Pori mainittu! Ja Tuorilan kylä Merikarvialla - maisema ei ole siis pelkkää Bourbon Streetiä. Pieneen kirjaan mahtuu jälleen paljon, eikä kerronnassa ole moittimista.

Ihailen Mäntylän linjakasta ilmaisua ja hallittua oman alueen rajausta. Se tekee lukijan työn helpoksi; tunnelmaan saa uppoutua täysillä ja siirtyä hetkeksi aivan muihin maailmoihin - kuin kuuntelisi hyvää biisiä.

"Milt kääntyi Lady Summertimen puoleen. - Play Misty for me, darling, lady Summertime sanoi käheällä äänellään."

Haikea ja unenomainen tarina, joka kaikessa mystisyydessään viehättää. Pienoisromaani, joka soi kauniisti myös muille kuin jazzinystäville.

Kenelle: Jazzklubeista haaveileville, mystisten tarinoiden ystäville, omaäänisyyttä arvostaville.

Muualla: Todella hyvää tarinan kerrontaa, sanoo Suomi lukee -Krista.

Juha Mäntylä: Milt. Reuna 2016.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

En muistanut, että minun piti lopettaa toisesta maailmansodasta kertovien kirjojen lukeminen - taas tulin yhden lukeneeksi! Chris Cleaven kirjoja vain ei malta jättää väliin. Little Bee hurmasi sankat lukijajoukot, ei täysin minua: pidin turhan sentimentaalisena, vaikka tekijän sujuvaa kynää ja tarinankerronnan taitoa arvostan. Enemmän pidin kirjasta Poikani ääni, joka on upea menetyksen kuvaus ja erityisesti tässä ajassa ajankohtainen. Voittamattomat taas olisin voinut jättää lukemattakin.

Uutuuden alkuperäinen nimi on Everyone brave is forgiven, mikä on huomattavasti jännittävämpi kuin suomennettu otsake, joka on tylsä, vaikka kieltämättä, juuri sodasta ja rakkaudesta on kyse. Jopa kirjan ensimmäinen sana on sota. Se syttyy vuonna 1939, ja 18-vuotias englantilaistyttö Mary ilmoittautuu vapaaehtoiseksi saman tien. Mary on hyväosainen, ja hänellä on vahva auttamisen tarve. Ja seikkailun tarve, tosin haaveet vakoojatyöstä vaihtuvat vammaisten lasten opettajuuteen. Myös Maryn läheiset Tom, Alistair ja Hilda ottavat osaa sotaan kukin omilla tavoillaan. Rohkeutta tarvitaan sodan hulluudessa, oli sitten rintamalla tai kotijoukoissa, tuntuu kirjailija sanovan.

Vaikka aihe on raskas, teksti ei sitä ole. Tarina on vetävä ja nautinnollinen lukea. Paitsi että kirja kuvaa poikkeustilaa nimeltä sota ja sen vaikutuksia ihmisiin henkilökohtaisella tasolla, sen voi nähdä romantiikkana tai Maryn ja hänen ystäviensä kehityskertomuksena.

Cleave on, kuten sanottu, erinomainen tarinankertoja, joka osaa vedota tunteisiin taitavasti. Aika ei käy pitkäksi häntä lukiessa. Jos etsit sutjakkaa lukuromaania, lukusukkulaa, kirja on varma valinta. Harmittaako, että taas "sorruin" sota-aiheeseen? Ei isosti, mutta silti takaraivossa takoo kiusallinen ajatus siitä, että sodalla viihtyminen ja viihdyttäminen on hieman epäilyttävää ja epämiellyttävää. Poikkeusoloista riittää reviteltäväksi monenlaista tarinan aihetta, mistä kirjailijat ammentavat. Ja me lukijat ahmimme. Loppuuko sotaromaanien lukemiseni nyt? Tuskin, sillä huomasin, että Jenni Linturilta ilmestyy syksyllä uusi kirja...

Kenelle: Vetävän, vetoavan ja viihdyttävän tarinan ja juonikerronnan ystäville. Sota-aihetta sietäville.

Muualla: Hieno ja suuri lukuromaani, joka käy sydämeen, sanoo Krista.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa. Gummerus 2016. Suomennos Irmeli Ruuska. Kustantajan lukukappale. Kirja on kaupoissa viikolla 34, parin viikon kuluttua.