John Galsworthy: Forsytein taru. Klassikkohaaste 21.

"Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepenissään. Mutta kellä ikänänsä näistä etuoikeutetuista on ollut sielullisen erittelyn lahja - rahallisesti arvoton taito, josta Forsytet niin ollen eivät mitään tiedä - hän on saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään ihastuttava, vaan myöskin antaa valaistusta hämärään inhimilliseen ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän suvun, jonka haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen välillä ei vallitse mitään mitä kannattaisi nimittää myötätunnoksi, hän on tajunnut sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä peloittavan ykseyden, selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta."

Kirjan alku naulaa upeasti saagan sisällön ja tekstin tyylin. Forsyten mahtiperheen tarina alkaa 1880-luvulta Jolyon Forsyten talosta Lontoon Stanshope Gatella, jonne on kokoontunut Jolyonin sisaruksia ja näiden lapsia puolisoineen. Joylon on kirjan alussa yli 80-vuotias, 86-vuotias sisko Ann on suvun vanhin. (Forsytet eivät usko kuolemaan. Joku saattaa kyllä "eritä elämästä", jos on pakko.)

Kokoontumisessa on tarkoitus juhlistaa Jolyonin lapsenlapsen Junen kihlausta arkkitehti Bosinneyn kanssa. Perheellä on pennittömästä miehestä paha aavistus. Mikä hullunkurisinta (ainakin Hester-tädin mielestä), Bosinney oli käynyt Junen tätien luona velvollisuusvierailulla pehmeä harmaa huopahattu päässään! Tapaus herättää suuria epäilyjä. Mahtaako mies edes ripotella kölninvettä nenäliinaansa, ajattelee lukija. Mutta June pitää päänsä. Hän jopa suostuttelee setänsä Soamesin rakennuttamaan talon, jonka kihlattu saisi suunnitella. Näin toimitaan. Mutta Soamesilla ei ole onnea komeasta talosta huolimatta: hänen vaimonsa rakastuu toiseen mieheen. 

"Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin, perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi pitänyt ajoissa tuntea mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä."

Forsytet ovat ovat rikastuneet sijoittamalla kiinteistöihin ja yrityksiin Lontoossa pyhänä tehtävänään kartuttaa omaisuuttaan ja jättää se jälkipolville mieluiten vähintään tuplaantuneena (olisivatpa he minun esi-isiäni!), tuottamatta itse mitään muuta kuin varojaan. He käyvät tunnollisesti kirkossa ja oopperassa ja tuntevat kirjallisuuttakin sen verran kuin etikettiin kuuluu, mutta raha on heidän tärkein kiinnostuksen kohteensa. Urheilu tai muut fyysiset harrastuksetkaan eivät heitä kiinnosta, vaikka vanhasta Jolyonista sanotaan:

"Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka todellisena Forsytena hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään kovin seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta intohimoisesti." 

Nyt tiedän, miksi Forsytein taru on pysyvästi klassikkokirjallisuuden listoilla. Se on komea ja tarkka kuvaus suuresta murroksesta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, siirtymästä viktoriaanisesta ajasta moderniin. Kapitalismin, kaupungistumisen ja teknologian nopea kehitys muutti maailmaa, säätyerot ja monarkian valta alkoivat murtua, teollistuminen käynnistyi. 

Kirja on paitsi oivaltava ja laaja yhteiskuntakuvaus myös perhe- ja sukupolvikertomus, josta ei dramatiikkaa puutu. Kolmen sukupolven tarina esittelee terävästi ja osin kuivan brittihuumorin pilkkeellä aikaansa ja ihmisiään. Vaikka tekstin runsaus ja tarkkuus välillä rasitti ja toi toistoakin, nautin suuresti lukemisesta tuosta ajasta, tuntemamme yhteiskuntajärjestelmän muotoutumisesta ja Lontoon kehityksen seuraamisesta sellaiseksi kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Määrätietoinen rahan haaliminen näyttäytyy kaikessa, ja lukija voi itse päättää, miten siihen suhtautuu; kirja ei moralisoi, vaan kertoo. Surkuhupaisaa on, että sijoittamista sanottiin joskus keinotteluksi, pahamaineisella klangilla, mutta nyt se on normaalia, jopa toivottavaa toimintaa, kenelle tahansa ja taito, jota voi opiskella jo kouluissa.

Ihmiskuvaus on säälimätöntä ja monisanaista. Forsytet eivät menesty ihmissuhteissaan yhtä hyvin kuin taloudessaan, vaikka saattavat tuntea kiihkeää, jopa pakkomielteistä intohimoa. Vai onko sittenkin kyse silkasta ahneudesta ja omistushalusta? Kuten eräästä sanotaan:

"...sillä hänellä oli huomattava määrä tuota 'omistamisen vaistoa' joka, niinkuin tiedämme, on forsytelaisuuden koetinkivi ja hyvän moraalin perusta."

On kiinnostavaa tarkastella myös sitä, muuttuvatko Forsytet sukupolvien vaihtuessa ja miten suhtaudutaan muun muassa Englannin käymiin sotiin: on asioita, joilta eivät välty edes rikkaat. Ikääntyminen on niistä yksi, ja eräiden persoonien kehitystä vuosien myötä on havaittavissa pehmeämpään suuntaan. 

Sisällysluettelo on mainio, usein kaipailen sitä nykyromaaneihinkin. Lyhyehköt luvut on nimetty sisältönsä mukaisesti: June huvittelee. Nuori Jolyon tekee diagnoosin. Soames istuu portailla. Juoni muistuu mieleen vilkaisulla, ja on helppo palata kohtaan, josta haluaa tarkistaa jotain. 

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga). WSOY. Suomentanut Tyyni Tulio. 

Alkuperäinen sarja ilmestyi vuosina 1906 - 1922.

Luin ensimmäisen osan 11. painoksen vuodelta 1976 ja toisen osan kuudennen painoksen vuodelta 1966, kirjastosta lainattuna. Postauksen kuva on Antikvariaatista, jossa teoksia on ostajalle näköjään hyvin saatavana. 

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on menossa osa 21, ja sitä vetää bloggaaja Oksan hyllyltä.
Haastekuva: Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho

Viihdyin tämän kirjan kanssa mainiosti monesta syystä. Minä-kertoja Kata on töissä paikallislehdessä, kuten hänen miehensä Jarkko. Maisemat ovat pirkanmaalaiset. Kata alkaa olla iässä, jossa elämänvalintoja on alettava tarkastella kriittisesti. Toimiiko avioliitto ja vanhemmuus, onko työ sitä, mitä hän haluaa tehdä? Kestääkö hän uutta ärsyttävän pirteää esihenkilöään Helyä, jonka kanssa pitää miettiä yhteisiä "arvoja" ja alkaa syödä vegaanisesti? Miksei hän sittenkin pyrkinyt lääkikseen, kuten joskus haaveili? 

"En osaa enää innostua samalla tavoin, vaikka olen vuosien varrella saanut paljon kiittävää palautetta teksteistäni. Jokin henkilökohtainen suhde juttujen aiheisiin on katkennut, ja samalla tekemisen palo on hiipunut. Näppäimistö edessäni näyttää surulliselta. QWERTY, tyhjiä kirjaimia ilman mitään sen kummempaa. Olisivatko paikallislehden digikulttuuriartikkelit todella se, mitä minä maailmalta lopulta saisin. Se, mitä minä maailmalle antaisin."

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, joiden välissä on parikymmentä vuotta, ysäriltä 2010-luvulle. Kun Kata muutti Pohjanmaalta Tampereelle opiskelemaan, hän joutui meistä monelle tutun haasteen eteen. Oman identiteetin ja ystäväporukan, niin sanotusti sopivan viiteryhmän, löytäminen oli työlästä. Epävarmuus vaivasi, ja pukeutuminen ja muut ulkonäköasiat olivat huippuolennaisia. Lapsuudenystävä Sussu muutti yo-kirjoitusten jälkeen Vaasaan, joten hänestäkään ei ollut apua, vaikka yhteyttä pidettiin edelleen tiiviihkösti. 

Mutta Kata on nokkela ja aikaansaavakin, hänellä on itseluottamusta ja iloisuutta, joita ihailen. Ei hän Tiina-kirjojen puhtoinen reipastelija ole, vaan ihan tavallinen, ja se juuri on kirjassa mukavaa. Kata ei rämmi eikä synkisty, vaan osaa pitää puolensa, nousta noloista tilanteista ylös ja toisaalta havaita, milloin päätä ei kannata hakata seinään. Kun Jarkon kanssa asiat menevät mutkille, se pakottaa nyky-Katan hereille. Vaikka hän itseään helposti moittiikin:

"Olen menettänyt otteeni ja lösähtänyt odottamaan, että asiat järjestyvät, vaikka minun olisi pitänyt tarttua toimeen jo aikoja sitten. Minäkin olen voimakas. Nimenomaan minä olen voimakas. Jarkko saa vielä nähdä. On vain laadittava kunnollinen suunnitelma."

Kata elää nuorena aikaa, jolloin netti alkoi vallata maailmaa. Hän löytää IRC-kanavat - yliopistolla on jo mikroluokkia, joissa saa käyttää konetta jos niitä on vapaina - ja sitä kautta kaveriporukan, joka toivottaa hänet tervetulleeksi.

"En ole enää Kata, jonka elämäntehtävänä oli Sussun bileraporttien kommentoiminen tai Marin teekkarijahdin komppaaminen. En ole Kata, joka istui mikroluokassa suremassa tyhjää sähköpostilaatikkoaan. Olen nyt ataK, ja voin tehdä itsestäni sellaisen kuin haluan. Sussulle en ole kehdannut kertoa irkkaamisesta."

Ajankuva ja Katan kokemukset tuovat minulle mieleen paljon muistoja tekniikan nopeasta kehityksestä. Tuttuja ovat MikroMikko-tietokoneet, ensimmäinen itse lähetetty sähköposti, Nokian laajat rekrytoinnit, ensimmäinen kännykkä... Nyt lähetellään Whatsup-viestejä, snäppäillään ja tiktokataan ja kyylätään ex-poikaystäviä somesta, tai he kyyläävät Kataa, näinkin käy. Kata ja nykyisin ruotsalaistunut Sussu naureskelevat nurkista löytyneelle vanhalle levykkeelle. Pitäisikö säilyttää muinaismuistona? Vaikka naiset ovat vieraantuneet toisistaan vuosien mittaan, yhteys jatkuu yllättävän luontevasti. Mutta jatkuuko se Jarkon kanssa ja mikä on Katan suunnitelma? Takakannessa on mainio lause tunteesta, jossa "musiikki tuntuu aina kuuluvan jostain kauempaa." (Nykyinen termi: fomo.) Löytääkö Kata tenhoavimman musiikin äärelle?

Sujuva ja virkeä tarina, joka kuvaa aikuistumista, ajankulua, etsimistä ja arkisten haasteiden käsittelyä. Haasteista huolimatta lukijalle jää hyvä mieli, Katalle tekee mieli lähettää peukkuviesti. Pidin myös kirjan hyvästä painojäljestä valkoiselle paperille, vaikka taitto on hieman ahdas. On niin paljon kirjoja, joiden painojälki on himmeä ja paperi halvanoloista. Kustannussyyt, tiedän, mutta silti se harmittaa. Pääosin Baltian maissahan kirjapainatus nykyisin tapahtuu, tämä on painettu Tartossa.

Kenelle: Valintojaan pohtiville, keski-ikäistyville, ensimmäisen maailman ongelmissa vellomiseen kyllästyneille, tavallisuuden ystäville, opiskeluaikojaan muisteleville. 

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho. Enostone 2022. Kansi ja taitto Katri Niinikangas.

Naistenviikon 2025 päätös: Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

"Yksikään tähti ei pala ikuisesti. Voisi sanoa myös 'Tämä on maailmanloppu' ja tarkoittaa sitä, mutta noin huolettomassa käytössä sanan merkitys latistuu ja unohtuu, että maailma tulee oikeasti tiensä päähän jossain vaiheessa. Ei 'sivilisaatio', tarkoitti se mitä tahansa, vaan koko maapallo.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät pienemmät loput olisi tuhoisia."

Aikajana ovat vuodet 1912 - 2401. Aluksi Edwin kokee metsässä jotain, mitä hän ei osaa selittää. Vuonna 2203 kirjailija Olive on Maassa markkinoimassa menestyskirjaansa Marienbad. Se kertoo pandemiasta, ja kesken kiertueen hän saa outoa reittiä tiedon uuden, tappavan pandemian alkamisesta. Miten käy, uskooko Olive ja pakenee välittömästi vai kuolee yksin hotellihuoneessa? Ja mitä merkitystä sillä on tarinan kannalta?

"On järkyttävää huomata olevansa illalla toisessa maailmassa kuin aamulla, mutta ei se loppujen lopuksi ole kovin harvinaista. Aamulla on onnellisesti naimisissa, ja päivän aikana puoliso kuolee; aamulla vallitsee rauha, ja illalla maa onkin sodassa; aamulla herää täysin tietämättömänä, ja illalla on selvää, että pandemia on saapunut."

Outo varoittaja on nimeltään Gaspery, joka teeskenteli toimittajaa päästäkseen Oliven puheille. Hänen sisarensa Zoey on Aikainstituutin huippututkija eikä saa kertoa työstään, mutta veli saa sen selville. Todellisuudessa on jotain vialla, ja sitä tutkijat yrittävät selvittää, Gasperyn avustaessa innokkaasti. Hän tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä, nykyisen HR-päällikön, Talian työhaastattelussa ja saa tältä hotellietsivän pestin. He ystävystyvät uudelleen.

"- Hyvää iltaa, Gaspery, nainen sanoi.
- Talia. Moi.
- Tutkit todella tarkasti aulan lattiaa.
- Minulla olisi aivan älytön kysymys.
- Kysy ihmeessä, Talia sanoin. - Minulla on ollut tylsä päivä.
- Pohditkohan sinä koskaan simulaatioteoriaa? Kysymys tuntui aiheelliselta, koska en itse juuri muuta ajatellutkaan.
Talia kohotti kulmiaan. - Tarkoitatko sitä, että elämme mahdollisesti simulaatiossa?
- Juuri sitä.
- Itse asiassa pohdin. En usko, että elämme simulaatiossa."

"Miten todellisuutta tutkitaan?" Gaspery saa kokea sen rankemmin kuin olisi kuvitellut. Kirjan juoni ei ole niin sekava kuin tämä juttu - helteellä aivoni eivät toimi senkään vertaa kuin tavallisesti -, ja loppuratkaisuineen se taatusti yllättää. 

Eri aikatasoista huolimatta tarinaa on helppo seurata, ja kirjailija istuttaa siihen pitkin matkaa kiinnostavia yksityiskohtia ja henkilöidensä herkullisia huomioita. Kuten Oliven puhetta, jossa hän pohtii, miksi ihmisiä kiinnostaa niin paljon postapokalyptinen kirjallisuus; maailmanlopun tunnelma ja sen jälkeinen mahdollinen elämä.

"Huolemme on aiheellinen, ja on ihan ymmärrettävää ajatella, että kanavoimme huolemme fiktioon, mutta teorian heikkous on siinä, että huoli ei ole mitenkään uusi. Milloin emme olisi ajatelleet, että maailmanloppu on käsillä?
Äitini kertoi kerran sellaisen kiinnostavan jutun, että hän ja hänen ystävänsä olivat tunteneet syyllisyyttä siitä, että he synnyttivät lapsia tähän universumiin. Tämä tapahtui 2160-luvun puolivälissä..."

Hienon kiehtova tarina, joka omalla tavallaan vastaa niin pelkoihimme maailmanlopusta kuin teknologian kehityksestä sekä ajatuksiimme siitä, mikä merkitys ihmisellä on tuntemattoman avaruuden pienellä kiviplaneetalla. Scifiä, kyllä, mutta sulavassa ja ymmärrettävässä muodossa; ehkä kuvaisin enemmän tulevaisuuteen kurkistukseksi, visioksi eräistä todellisuuden mahdollisuuksista. Eikä kokonaisuus ole synkkä, vaan inhimillinen, jopa ajoittain riemastuttava.

Kirjassa on paljon samaa kuin kirjailijan menestykseen singonneessa Asema 11 -teoksessa, jonka arvioni ensimmäinen kappale sopisi hyvin tähänkin. Myös sitä seuranneessa kirjassa Lasihotelli toistuu osin samoja teemoja, mutta synkemmin eikä niin helposti seurattavina kuin kahdessa muussa. Kiinnostava kirjailija ja ajattelija Mandel joka tapauksessa on. Ja käännös kulkee taitavan luontevana.

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri. (The Sea of Tranquility.) Tammen Keltainen kirjasto 2025. Suomennos Aleksi Milonoff. Kannen suunnittelu Anna Makkonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. Naiskirjailijan teos, jossa myös useita vahvoja naisia, tulevien ihmisten synnyttäjiä. #naistenviikko2025

Maaria Päivinen: Lastani et vie

Harvoin toivoo, ettei tätä kirjaa olisi. Tai siis kirja on aina hyvä olla olemassa, mutta sen sisältö on sellainen kauhutarina, ettei moista soisi tapahtuvan kenellekään, ja vaikka kirja henkilöineen on fiktiivinen, se pohjautuu tekijänsä todellisiin kokemuksiin. Rankka, lopulta silkaksi kiusaamiseksi muuttuva huoltajuusriita, vaikuttaa loputtomalta.

Suomalainen Mia ihastuu matkallaan norjalaiseen mieheen. Romanssin alku on ihana, kuten kuuluu. Yhteisiä hetkiä, naurua, luonnosta ja toisistaan nauttimista, viikinkimallisen miehen vetävyyttä. Lapsi saa tulla, koska on tullakseen. Mutta kun Mian raskaus etenee, kaikki muuttuu.

Miehestä kuoriutuu esiin pimeä puoli. Se, joka raivoaa, sättii, komentaa, hallitsee puhein ja puhumattomuudella. Ja saa Mian pelkäämään. 

"Joskus Björnin ollessa kotona toivoin, etten heräisi. En aina uskaltanut hengittää hänen lähellään. --- Mikä tahansa liikahdus, sana tai äännähdys saattoi olla Björnille liikaa."

Kun Mia tajuaa, ettei suhde voi jatkua, hän ehdottaa hänen ja poikavauvan muuttoa kotiin, Suomeen. Ehkä pari voisi siellä tavata rauhallisemmin miehen vieraillessa, ja isä ja poika tutustua toisiinsa Mialle turvallisemmassa ympäristössä. Vaikka Mia on käytännössä hoitanut lapsen yksin - miehen osuus on käskyttää - hän haluaa kuitenkin koko prosessin ajan, että poika tuntee isänsä. Yllättäen mies antaa heille luvan muuttaa, tietyin ehdoin, joihin Mia suostuu epäröimättä. 

Pitkään ei rauhaa riitä, sillä mies alkaa syyttää Mia lapsikaappauksesta. Siitä alkaa oikeudenkäyntien jatkuva vyöry, josta on rankkaa jo pelkästään lukea, saati kokea. Käy ilmi, että aiemman naisensa, myös ulkomaalaisen, mies on jo pelotellut pois lastensa luota ja huoltaa nyt kahta tyttöä yksin. Ja haluaa itselleen myös pojan. 

"Björn sai minut uskomaan suhteemme alkuaikoina, että tyttöjen äiti on suorastaan psykopaattinen. En kyseenalaistanut mitään, sillä tuo nainen tuli usein oven taakse koputtelemaan, paukutti ikkunoita ja kirkui. Sätti minua, jos satuimme törmäämään kaupassa tai kadulla.
Mutta kirkuisinhan minäkin, jos minun ei annettaisi tavata lastani. Pelkään, että minulle käy samoin. Että minusta revitään äitiys. Että Markus alkaa vihata minua."

Mian on todistettava, että hän on lapselle isää turvallisempi ja vakaampi vaihtoehto. Eikä se ole läpihuutojuttu ulkomaalaisena, sillä tekstin mukaan Suomi pääsääntöisesti palauttaa lapset synnyinmaahansa riitatilanteessa. Näin toimitaan myös tässä tapauksessa. Mia joutuu palaamaan, sillä ei hän helpolla aio luopua vauvastaan. Ei aio luopua lainkaan. Äiti ja lapsi asettuvat asumaan turvakotiin, josta käsin isän ja lapsen tapaamisia voidaan järjestellä huoltajuusoikeudenkäyntiä odotellessa.

Odotuksesta tulee epäinhimillisen pitkä. Mies ei osoita sovittelevia eleitä. Hänen arvaamattomuutensa pelottaa, viikot muuttuvat kuukausiksi. Mia kuvittelee kaiken mahdollisen, mitä voisi sattua, mitä hän itse voisi tehdä (esimerkiksi kirveellä), miten hän ehkä oikeasti onkin itse hullu.

"Jonakin päivänä minä varmaankin hukun. Hukkumiskuolemia tapahtuu kaiken aikaa.
Olen jo puoliksi hukkunut.
Epätoivoon voi hukkua.
Pinnalla ei pysy kauaa, hypoksia ja hypotermia uhkaavat."

Pelko lapsen menettämisestä kalvaa öin ja päivin, lisänä rahahuolet, sillä lukuisat oikeudenkäynnit eri asteissa asianajajineen tulevat kalliiksi. Mia joutuu ottamaan suuria lainoja, saa onneksi hieman apua sukulaisiltaan ja löytää henkisiä tukijoita myös paikan päältä. Ihmetyttää, miten tilanteessa pystyisi pysymään järjissään, sillä huoltajuuspäätöksen saaminen kesti kymmenen kuukautta.

Se on pitkä aika löysässä hirressä, ilman tuloja, vieraassa maassa, toivonkipinällä lapsen pitämisestä. Miehen kulut olivat pienet, sillä hänet oli todettu varattomaksi - ehkä kädenojennus oikeudelta maanmiehelle? - vaikka hänellä oli menestyvä yritys. Mutta ei oikeus silti sokea ollut, vaan päätti lopulta antaa lähihuoltajuuden Mialle, joka palasi saman tien pojan kanssa Suomeen. 

Mutta asia ei pääty tähän. Isällä on luonnollisesti tapaamisoikeus, ja lapsi matkaa kahden maan väliä. Kiusaaminen jatkuu: äidistä puhutaan pojalle pahaa, pojan hyvinvointi huolettaa, epävarmuus tulevasta on aina läsnä, sillä kun lapsi on 12-vuotias, myös häntä kuullaan mahdollisessa (ja tähän asti kerrotun perusteella todennäköisessä) uudessa huoltajuuskiistassa. 

Tietysti oikeuden kuuluu määritellä lapsen huoltaja erotapauksessa. Mutta kirjassa prosessi oli poikkeuksellisen vaikea: eron voisi hoitaa fiksumminkin, vähemmän kaikkia osapuolia kuormittavasti, rakentavasti. Etenkin äiti joutui rankkaan myllyyn, josta jäi onneksi käteen lähihuoltajuus mutta myös yli sadan tonnin velat ja ikuinen pelko, luulen. Ehkä hän teki virheitä jo alun alkaen, mutta kuka ei joskus tekisi.

Mitähän lapsi isona ajattelee kirjan mahdollisesti lukiessaan? Ehkä sen varalta tarinaan on lisätty myös hyviä hetkiä, niin äidin ja lapsen välillä kuin isän kanssa, muistiin ja taustaksi. On muistelua ja suoraan lapselle osoitettuja tekstipätkiä. Lisäksi mukana on esimerkkejä vastaavista kiistoista esimerkiksi turvakodin asukkaiden kertomina. Karua kertomaa.

Tehokkaasti koottu kirja on ammattimaista työtä. Se muistuttaa ulkomailla rakastuvia siitä, ettei lapsi ole automaattisesti suomalaisen osapuolen tai äidin. Mitä ei huumassa ehkä tule ajatelleeksi. Olemme saaneet lukea uutisista tositarinoita lapsikaappauksista ja huoltajuusriidoista, joissa toinen vanhemmista joutuu täysin eroon lapsestaan. Inhimillinen tragedia on valtava, vaikka lain puitteissa toimittaisiin.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula & Co 2025. Kansi Anna Makkonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko2025

Kate Young: Kokematon

 

Kuuma rakkauden kesä meneillään, hehkuttavat kirjakaupat ja kustantamot. Olen itsekin huomannut, että intohimoa ja seksiä kuvataan romaaneissa entistä suoremmin, aidommin ja yksityiskohtaisemmin - alkoiko tämä Bridgertonista? - kuin männävuosina, jolloin rakastelukohtaukset olivat kökömpiä ja varovaisempia, lähes nolostuttavia lukea.

Nyt rakkautta, myös fyysistä, kuvataan aistillisesti ja kauniisti, kuten kirjassa Kokematon. Australialais-englantilainen kirjailija Kate Young on toimittaja, jonka esikoisromaani kirja on. Melko kuumottavaksi on muotoiltu jo alkuasetelma: Bette on jo tullut kaapista rakastuessaan päätä pahkaa Meihin, mutta seksikokemuksia naisten kanssa hänellä ei ennestään ole. Kokeneempi Mei vaikuttaa yhtä rakastuneelta, mutta ehdottaa silti Betten järkytykseksi seurusteluun taukoa, jotta tämä saisi lisää kokemusta. Sillä:

"- Mutta sulla voisi olla upeaa jonkun muunkin kanssa. Eihän sulla tällä hetkellä ole mitään, mihin verrata. Ja mä haluan, että sä voit oikeasti olla varma.

Siihen oli mahdotonta väittää vastaan, mutta ei se silti reilulta tuntunut. Eikö sama riski kuulunut kaikkiin suhteisiin? Kysehän oli juuri siitä, että otettiin riski ja toivottiin parasta. Hypättiin yhdessä jyrkänteeltä vailla mitään tietoa siitä, mitä alhaalla odotti."

Bette suostuu taukoon, vaikka arvelee siitä tulevan yhtä helvettiä. Ja miten hän selittäisi tilanteen muille? Voisiko hän noin vain etsiskellä seksiseuraa tietäen, ettei suhteista tulisi sen enempää, sillä hän odottaa vain tauon päättymistä palatakseen yhteen Mein kanssa. Käyttäisi ihmisiä? Ystävä Ruth toteaa:

"- Sun pitää lakata pyytelemästä anteeksi. Seksi on kivaa, ei sen aina tarvitse olla mitään sen enempää. Ei siinä ole mitään pahaa, että ihmiset käyttää toisiaan omiin tarkoituksiinsa. Sehän voi olla kuumaa. Ottaa sen minkä haluaa. 
Bette punastui."

Ruth on korvaamaton tukija Betten hapuiluissa. Hän esittelee tämän tuttavapiirilleen, josta löytyykin kiinnostavaa seuraa, myös seksiin, jota Bette ei ollut pitänyt "kovin kummoisena juttuna", ennen kuin oli 19-vuotiaana huomannut pitävänsä miesten sijaan naisista. (Tämä ei tosin johtanut toimintaan ennen kuin Bette oli kolmikymppinen.)

"- Heteronormatiivisuus on tosiaan melkoinen huume, Ruth sanoi lämpimästi ja painokkaasti ja kopautti Betten tuoppia omalla solidaarisuuden merkiksi. - Siihen jää niin helposti koukkuun jo nuorena. Kuiville on tosi hankala päästä, varsinkin jos ei lapsuudessaan näe erilaisia ihmisiä missään."

Seksiä siis harrastetaan ja erilaisia suhteita kokeillaan. Yhtään niljaiselta tarina ei tunnu, vaan se kulkee sutjakasti ja luontevasti, kiitos myös hyvän suomennoksen. Välillä huvittaa se romanttisromaanillinen piirre, että kaikki Betten tapaamat naiset ovat äärettömän upeita ja huippukauniita - vai onko kyse Betten omasta asenteesta, jossa hän näkee kaiken upeana? Myös kyyneliä mahtuu kansien väliin yllin kyllin; kaikki on hieman liioiteltua. 

Samalla eletään arkea, jossa käydään töissä ja mietitään raha-asioita ynnä muuta: tämä puoli jää kuitenkin hyvin vähälle, selviää vain, että Bette on toimistotöissä jossakin järjestössä. Kämppäkaveri Ash on tiivisti Betten rinnalla, uskomattoman auttavaisena tämän mielialojen vaihtelua ymmärtämässä ja hoivaamassa. Ei seksimielessä, sillä Ash on hetero ja tiiviissä suhteessa Timin kanssa, vaan ystävänä. Mahtavalta (jälleen romaanillinen piirre) heidän ystävyytensä vaikuttaakin!

Kuinka käy? Saako Bette tarpeekseen, säilyykö rakkaus Mein ja hänen välillään, onko tauosta hyötyä? Loppuratkaisu ei ole kovin yllättävä, mutta tyylilajin ylimaalailuista huolimatta kirja on hauska luettava: se onnistuu jotenkin olemaan myös ironinen, ainakin heteroironinen. Sekä vie laajaan ja aistilliseen rakkauden maailmaan. Kuten Ruth sanoo:

"Oikeastaan mä aina järkytyn kun muistan, että jotkut tykkää vain yhdestä sukupuolesta."

Viihdyttävä, sujuva, seksin ja tunteiden täyteinen romanttinen romaani kuumaan kesään. Joskus kymmenisen vuotta sitten puhuttiin seksihelteistä; sellaiset taitavat juuri meneillään niin säässä kuin  kirjallisuudessa. Kirjan nimi on muuten suomennettu fiksusti; suora käännös ei toimisi yhtä hyvin. 

Kate Young: Kokematon. (Experienced.) WSOY 2025. Suomennos Enni Vanhatapio. Päällys Lynn Buckley. 

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko2025 

Ann Napolitano: Rakas Edward

Rakas Edward on tyylilajiltaan samaa kuin Napolitanon aiempi, Kaunokaisia, josta kovasti pidin. Ne ovat viihteen ja laatuproosan välimuotoa, mukanaan vieviä mutteivat höttökeveitä. Olisiko lukuromaani oikea termi?

Kirja ei jätä ankeaa oloa, vaikka Edwardille tapahtuu pahin mahdollinen: hänen perheensä kuolee lento-onnettomuudessa. Edward oli isän, äidin ja veljensä kanssa matkalla New Yorkista Los Angelesiin, mutta säilyy hengissä, ainoana koko koneesta. Millaista se on?

Napolitano kuvaa hienosti 12-vuotiaan lapsen näkökulmaa ja tuntemuksia. Hässäkkää ja julkisuutta, joka onnettomuutta seuraa. Avunpyytäjiä, tekaistuja sometilejä, aikuisten hämmentäviä yrityksiä lohduttaa - joitakin jopa lähes toimivia. Pojan yksinäisyyttä, vaikka hänestä huolehditaan, kun täti ottaa hänet omaan perheeseensä. 

Mutta Edward vaikuttaa pikku hiljaa sopeutuvan, kuten lapsen muokkantuvana olentona kuvittelisi tekevän, ei nopeasti ja tuskin ikinä täysin, mutta omalla tavallaan heti ymmärtäen tapahtuman peruuttamattomuuden. Ikävä on arkinen kipu, tietenkin, ja ulkopuolisuuden tunne. Jotkut pitävät häntä lähes jeesuksena, jolla on supervoimia. Naapurin Shay-tyttö, jonka kanssa Edward ystävystyy, kertoo joidenkin olevan jopa kateellisia. Shay itsekin arvelee:

"- Lentokoneen turvallisuus on periaatteessa taattu, jos sinä tulet lennolle.
- Ei se niin toimi. Edward siirtää painopistettään keinussa, ja se kitisee. - Tuota muuten kutsutaan pelurin virhepäätelmäksi.
- Häh? Shay kysyy.
- Uhkapelurit vakuuttavat itselleen, että jos takana on pitkä häviöputki, voiton todennäköisyys kasvaa. Mutta he ovat tietysti väärässä. Kruunan heittämisen todennäköisyys on edelleen viisikymmentä prosenttia, vaikka olisi heittänyt kymmenen klaavaa peräkkäin.
- Kiintoisaa. Shay kallistaa päätään taakse keinun heilahtaessa ylös. - Minusta näet tuntuu seurassasi aina siltä kuin olisin luodinkestävä. Ihan kuin läsnäolosi suojaisi minua.

Edward tuskin kuulee, mitä Shay sanoo. Muistot veljestä ovat äkisti iskeneet häneen täydellä voimalla. Niin käy joskus, ja hän tietää, että se on vain kestettävä. Ainoa tapa päästä muistojen vallasta on kulkea niiden läpi."

Jopa läheisimmiksi jääneet sukulaiset kun tuntuvat pelkäävän kontaktia ja aiheesta puhumista: tiedämme itsekin, miten vaikea on kuolleen läheiselle puhua. Arastelemme loukkaamista, surusta muistuttamista, "vääriä" sanoja - olisiko tuossa tilanteessa edes oikeita?

"Pahimpia ovat itkijät. Edward yrittää olla katsomatta, mutta heidän nyyhkäisynsä jylisevät urkujen laila ja imevät itseensä kaiken tarjolla olevan hapen. Tuntuu julmalta, että he syytävät tunteitaan häntä kohti, vaikka hänen oma surunsa ja pelkonsa on niin suunnatonta että hän joutuu piiloutumaan heiltä."

Edward ehtii kirjassa 18-vuotiaaksi nuorukaiseksi. Tarina seuraa vuorotellen hänen kasvuvuosiaan ja lentokoneessa matkustavia hetkeä ennen onnettomuutta. Porukka on sekalaista, myyntitykki Markista upporikkaaseen ilkeään Crispin-vanhukseen; ammattimaisesta ja hehkeästä lentoemännästä Veronicasta Pauliinaan, joka uskoo eläneensä satoja elämiä aiemmin; entisestä sotilaasta Benjaminista vahinkoraskauttaan vielä sulattelevaan Lindaan, ja monia muita. Kaikki ovat nyt poissa. Paitsi Edward. 

Raju aihe, ja Edwardille julma: hän joutuu kasvamaan aikuiseksi lähes ilman aikuisten tukea. Mutta kirjasta jää yllättävän lohdullinen ja inhimillinen jälkimaku. Kaikesta me ihmiset joudumme ja pystymmekin selviämään. Lukiessani mietin monesti, miten tarina mahtaa päättyä. Ehkä loppu on hieman "helppo"? Toisaalta, Edward on siinä tosiaan vasta 18-vuotias, toivottavasti tarina jatkui onnellisesti. 

Liitän jutun osaksi bloggaajien yhdettätoista Naistenviikkohaastetta, jota vetää Tuulevin lukublogi. Paitsi että kirjailija on nainen, naiset vaikuttavat Edwardin elämään eniten, äidin, tädin ja Shayn kautta.

Ann Napolitano: Rakas Edward. WSOY 2025. Suomennos Saara Kurkela, päällys ja kuvitus Ville Laihonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko25

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

Katica on seurapiirien arvostama ja seuraama. Tanssiaisissa hän loisti muodin johtotähtenä, muttei ollut mukana uusimmassa hullutuksessa, siipivaljaiden käytössä. Sillä Katica edustaa lajia, jolla tosiaan on siivet, vaikkeivat ne enää kelpaa lentämiseen. Katican veli Aingeru yrittää keksiä tekniikan, jonka avulla lentäminen onnistuisi, lentokoneen siis. 

Homo arborikset viettävät yönsä keuhkopuissaan, joista ne saavat siitepölyä elääkseen ja virkistyäkseen. Katica on kuullut lajitovereistaan, jotka ovat täysin kiinni puissaan, juurtuneiksi heitä sanotaan. Toisaalta on keksitty keinoja, joilla riippuvuus puusta vähenee, kuten eräs juoma. Nuoren ihmisen tavoin Katica pohtii: Mihin tämä kaikki johtaa? Kuka ja mikä hän itse oikein on?

"Lätäkkö raksahti säröille jalan alla. Katica käveli eri reittiä joka yö, mikään muu ei rauhoittanut, lentääkään ei voinut, ei surkastuneilla siivillä eikä varsinkaan ilman siipiä. Kuulemma hänen isovanhempansa olivat vielä pystyneet lentämään lyhyitä pyrähdyksiä.
Katica oli yksin erilaisella tavalla kuin koskaan ennen. Varsinkin silloin, kun hän kulki kauas suurista kartanoista, oli mahdollista kuvitella, että hän oli lajinsa ainoa hereillä oleva edustaja koko maailmassa. 
Jos Katica enää oli Homo arboris."

Ja mesenaatti Seraphina sitten: hän oli niin hurmaava ja älykäs, hän oli nostanut kuuluisuuteen ja kukoistukseen useita ennennäkemättömiä lahjakkuuksia. Vaan miksi hänen taidenäyttelynsä tätä nykyä olivat yhä häiritsevämpiä? "Miksi kuvata tauluissa nuhruista, kaoottista luontoa, kun seurapiirien kunnioitetut jäsenet niin hiljattain olivat onnistuneet saavuttamaan ylemmän harmonian?" Sera haluaisi osata lentää. 

"Miksei kukaan muu tehnyt kaikkea mitä tehtävissä oli, jotta voisi lentää siivillään? Eiväthän ne rutto vie olleet mitkäät koristeet! 

Seran ja Katican suhde alkaa, kehittyy ja kasvaa kiinnostavasti. Seurapiirien arvostama tohtorimarkiisi on aatelinen, joka osoittautuu toisenlaiseksi kuin luultiin, ja hänen ja Katican välit ovat tulenarat. Mitä tohtorimarkiisi oikein tahtoo? Tarina on fantasiaa, mutta samalla yllättävän todellista: se kuvaa niin itsensä etsimistä kuin jonkin suuren väistämättömän muutoksen äärellä olemista, evoluutiota ja monimuotoisuuden merkitystä elämälle. 

Kirjan maailma on uskottava, eikä lukija notkahda kertaakaan tunnelmasta, joka on välillä lepattavan kaunis, välillä seikkailullisen jännittävä ja pahaa enteilevä, välillä hävyttömän rietas. Pidin etenkin luontevista, hienotunteisista rakkauskuvauksista ja upeasta kielestä, jota Enoranta käyttää - aivan huippua! Enorannan kirjat on tähän saakka luokiteltu nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, mutta tämä on suunnattu aikuisille, joista monen toivon kirjan lukevan.  

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni. Gummerus 2025. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana, Klaanin suojeluksessa. Nummien kutsu -sarja 1 ja 2.

Pitkästä aikaa löysin viihdettä, joka koukutti heti ja jota lukiessa hymy pysyi kasvoilla, vaikkei kaikki kerrottu ollut suinkaan huvittavaa. Mutta viihdyttävää kyllä ja vetävää niin, että sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla. 

Nummien kutsu -sarja alkaa kirjalla, jossa otsikon mukaisesti klaanin vieraaksi joutuu tai pääsee Agnes, nuori nainen Lontoosta. Hänen vanhempansa muuttavat Agnesin isän töiden vuoksi muutamaksi vuodeksi ulkomaille, joten hellitty ainokainen mutta jo aikuinen Agnes lähetetään isän veljen perheen hoiviin Edinburghiin. 

Eletään aikoja, jolloin matkustettiin laivoin ja hevospelein, ja Agnesilla oletettiin olevan mukavammat oltavat kotimaassa kuin hankalien matkojen takana. Hän on kaunis, fiksu nuori nainen, ja jaloistaan vammainen, joten hän tarvitsee otolliset olosuhteet ja liikkumiseensa apua, kepin lisäksi usein auttavia käsiäkin. 

Pään toimintaan jalkavamma ei vaikuta. Ei ainakaan heikentävästi, vaan oikeastaan päinvastoin, sillä pärjätäkseen terveiden maailmassa Agnes on joutunut oppimaan kekseliäisyyttä ja ennakointia. Sekä rampuutensa ihmettelyn sietokykyä, jossa hän on jo ihailtavan pitkällä. Sitä nimittäin tarvitaan aina uusia ihmisiä tavatessa, mitä kirjassa tapahtuu paljon.

Sedän perheen luona ei nimittäin ole vaivatonta elää. Täti on huolehtivainen, mutta miehensä mielen mukaan toimiva, ja sedällä puolestaan on omat, ei aina päivänvaloa kestävät tekonsa. Heidän tyttärensä Lily inhoaa julkisesti serkkuaan ja pyrkii pitämään tämän sivussa seuraelämästään. 

Agnes kiinnostaa kuitenkin monia, etenkin erästä skottia, Fingalia, joka johtaa MacTorrianin klaania Ylämailla, ja tämän sisarta, joka ystävystyy Agneksen kanssa seurapiirien tyrmistykseksi. Sedän hämärät bisnekset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa MacTorrianin perhe ja setä ovat leppymättömissä vihoissa. Agnes sotkeutuu mukaan tahtomattaan ja joutuu kummalliseen kuvioon kaiken keskelle, väärinkäsityksineen kaikkineen. Ja lopulta MacTorrianin klaanin luo, linnaan Ylämailla.

Sarjan toinen osa kuvaa Agneksen ja lähipiirin elämää Skotlannissa. Suhde Fingal MacTorrianiin on edennyt, monen mutkan kautta tietysti, kuten genren olemukseen kuuluu - mutta viihdyttävyys on edelleen ykkösenä. Rakkautta riittää, mutta myös vaikeuksia: pelkkää pinkkiä unelmaa Agnes ei elä. Vai elääkö sittenkin? Fingalin ja klaanin liiketoiminta pakottaa pariskunnan Lontoon-matkalle, juuri niiden ihmisten luo, joita Agnes haluaisi vältellä. 

Nautin Agneksen fiksuudesta, Skotlannin maisemista ja ajankuvauksesta erikoisesta kulmasta, vammaisen henkilön silmin. Vauhdikas ja sujuva eteneminen lyhyin luvuin tekee lukemisesta vaivatonta, henkilöhahmojen muotoutuminen pitää kiinnostuksen yllä. Erinomaista kotimaista historiallista romantiikkaa hetkeen, jolloin kaipaa helposti sulavaa muttei noloa viihdettä. Sarjaa on seurattava jatkossakin.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (2024) ja Klaanin suojeluksessa (2025). Nummien kutsu -sarja 1 ja 2. 

Kirjat on julkaissut Otava-konserniin kuuluva Karisto.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Maria Piponius menee naimisiin yli 20 vuotta häntä vanhemman lääkärin kanssa. Lääkärin nimi oli Elias Lönnrot. Eletään 1800-lukua, noin puoliväliä ja sen jälkeen. 

Kouluja käymätön Maria ei ole tyhmä, vaan maailmaa nähnyt ja aikaansaava. Hän oli isosisarensa kasvattama, työskenteli siskon ja tämän kapteenimiehen kanssa laivalla ja haaveili toimistotyöstä ennen rakastumistaan tuohon tuohikonttiseen, erikoiseen mieheen.

Parilla riittää puhuttavaa. Sanat ovat tärkeitä, olivathan ne Eliaksen työ ja intohimo. Vanhahtava sanasto ja sanojen merkityksen pohdinta viehättää lukijaa. Mutta mies oli mukana monessa, kuten kansanrunojen keräämisessä ja muokkaamisessa tuntemiksemme teoksiksi, ja paljon poissa kotoa, joka oli ensin Kajaanissa, myöhemmin Helsingissä. Maria ikävöi, vaikka työtä riitti kasvavan perheen ja kodin hoitamisessa. Suomessa elettiin kurjia nälänhädän vuosia. Lönnroteilla oli ruokaa riittävästi, lasten menetyksen suruilta ei silti vältytä. Kulkutaudeille ei lääkäri-isäkään mahtanut mitään. Perheen kokema kuolinaalto on itkettävän surullinen. 

"Ensin oli ollut äiti, joka lohdutti lasta. Sitten oli lapsi, joka lohdutti äitiä."

Marian isä oli värjäri, joka teki kasveista värejä, ja luonto elää myös Marian kanssa. Hänen taiteellinen puolensa oli yksi seikka, joka viehätti Eliasta. Aistivoima näkyy myös tekstissä. 

"Myös taivas vaihtoi väriä, kun Maria viimein käveli merenrantaan ja näki, miten kulta ja purppura värjäsivät pilvien pohjat, kuparinen taivaanranta loimotti ja jäistä paljastunut meri oli sinivuokonsininen."

Erikoinen elämäntarina, joka ansaitsi kertomisen. Hienoa, että myös merkkimiesten vaimoista kerrotaan - ilman heitä tuskin olisi ollut merkkimiehiäkään saavutuksineen. Olen aina pitänyt Laura Lähteenmäen ihmiskuvauksista osuvine havaintoineen ja tarkkoine, elävine kuvauksineen. 

Vaikka kirjoitustaito on vahva ja teksti nautinnollisen harkittua, suomalaisen kaunon parhaimmistoa, tämä kirja ei tullut minua yhtä lähelle kuin kirjailijan aiemmat. Saattaa johtua siitä, että oikeasti olemassa olleen henkilön kuvauksessa on oltu varovaisempia. Historialliset faktat ovat kohdillaan, muu, kuten ajatukset ja tunteet, ovat luonnnollisesti fiktiota. Rakkausromaaniksi tämän voisi hyvin määritellä, biofiktion ohella.

"- Mikä on sinusta päivä paras hetki? Maria kysyi, sillä hänelle se oli tämä. 
- Kun vieraat lähtevät, Eliaskin vastasi, ja he katsoivat toisiaan niin kuin silloin, kun näsiä kukki ja he tulivat polulla vastakkain, eivät tienneet kumpi päästää toisen ohi. Se oli ihan tavallinen ilta Bulevardin-kodissa."

Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarjan osa 5.

Mikko Kamulan ällistyttävä Metsän kansa -sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Ollaan 1400-luvulla Suomena tuntemamme maan alkujuurilla. Tiettömille rannoille Leppävirralle asettuneen Juko Rautaparran lapset ovat jo aikuisia, Tenhokin jo nuori mies. Ja tietäjä, Yörnin äijän opastamana. 

Tenholla ja äijällä onkin paljon tekemistä, sillä he lähtevät pelottavaan Pohjolaan hakemaan sinne siepattua Torho-seppää. Torho takoo sampoa, eikä se saa joutua Pohjolan ilkeän Loviattaren haltuun. Pahojen voimien käytössä se olisi muun maailman tuho! 

Matka on vaarallinen ja hurjia käänteitä täynnä, kuten aiempia osia lukeneet arvaavat. Tenhoa pääsevät tai paremminkin joutuvat auttamaan Hämeen linnassa parantajana toimiva sisko Varpu ja Pyhän Olavin linnan palveluksessa oleva veli Heiska. Tenhon yllättää noita Loviattaren tytär, Ilmatar, kauneudellaan ja taidoillaan. Neito on noita itsekin, vaikkei äitinsä veroinen - tuskin kukaan on, arvelee Ilmatar itse.

"Nainen oli niin kaunis ja kopea, että hän tuntui olevan täysin Tenhon tavoittamattomissa, mutta tänään Pohjolan neito oli paljastanut itsestään toisenlaisen puolen, joka sai Tenhon sydämen sykähtelemään. Tenho ei ollut unohtanut, miksi oli tullut Pohjolaan, mutta hänen oli kuljettava virran mukana. Voisiko tällä mieltä kuohuttavalla seikkailulla olla onnellinen loppu?"

Turussakin käydään ja kaupunkia kuvaillaan elävästi niin lukijalle kuin Varpulle, joka hämmästelee suunnattoman suurta kirkkoa. Kaniikki Arvid Kurki esittelee sitä Varpulle ja tämän ystävälle Gertrudille. Varpu ostaa markkinoilta rohdoskasveja ja muita lääkeaineita. 

Kalevalaista perintöä hyödyntävä tarina on vahva ja vyöryttää väkevästi todellista kansanperinnettä lukijan silmien eteen ja mielikuvitukseen. Kertakaikkiaan upea sarja, tekijänsä Kamulan elämäntehtävä - hän on opiskellut ja työstänyt aihetta pitkään. Ja tarina on pitkä! Vaikka olen suuri sarjan fani, aloin jo hieman tuskastua yksityiskohtaiseen kerrontaan. Ei sillä, luen kyllä jatkossakin kaiken, mitä tulee.

Fantasiaelementtejä enemmän pidän arjen ja todellisen perinteen kuvauksista, ja niitä toivon sarjaan enemmän jatkossa. Millaista oli elää Hämeen tai Olavin linnassa tai niiden liepeillä? Mitä miettivät ja tekivät asukkaat Leppävirran virran varrella? Miten asutus kehittyi? Miten Suomeksi muuttuminen eteni?

Paljon kysyttävää, paljon kiherryttävää kerrontaa. Maltilla mutta innolla odotan jatkoa.  

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja:

Sarjan osa 1: Ikimetsien sydänmailla.

Sarjan osa 2: Tuonela

Sarjan osan 3: Iso härkä

Sarjan osa 4: Kalevan pojat 

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarja, osa 5. Gummerus 2025.