Dora on tyylibloggari, joka muistaa uskollisia lukijoitaan päivittäin herkullisilla sisustus- ja asukuvilla harkitun positiivisine teksteineen. Sopivasti sotkuinen kampaus, täsmälleen oikeaan asentoon huolettomasti heitetty merkkilaukku. Ja kukat, ne ovat tärkeitä!"Joskus asetelma vaati marmorialustalle aseteltuja koruja tai lautasen, jolla oli värimaailmaan sopivaa ruokaa."
Blogielämä on tietysti muuta kuin oikea sellainen. Vaikka joskus ne alkavat mennä Doralta sekaisin. Hän näkee itsensä kuitenkin taiteilijana. Oscar Wilde oli ensimmäinen, joka loi ensin kuuluisuuden, sitten teoksensa, meille kerrotaan. Wildesta puhutaan ja häntä siteerataan kirjassa paljon - kuin Dorian Gray ja hänen muotokuvansa olisivat kuvaus myös bloggaajan kahdesta elämästä.
"Wildea ennen kuuluisaksi pääsi vain todellisilla saavutuksilla taiteessa, tieteessä tai politiikassa, pitkän sivistykseen uhratun polun päätteeksi."
"Faktat eivät kuulu taiteeseen, ja jos elämällä on jokin tarkoitus, se on tulla taiteen kaltaiseksi, taideteokseksi, hän kirjoitti."
Taiteesta ja taiteilijuudesta on siis kyse, muun muassa, merkkituotteiden lisäksi. Eniten kuitenkin ihmisistä ja mielikuvista. Dora elää toisten katseista ja näkee kaiken valokuvina. Hän näkee myös todella paljon vaivaa bloginsa vuoksi: kuka on väittänyt, että bloggaajan elämä olisi helppoa?
"Elämäntyyli kertoo muille mitä olemme. Se, joka hallitsee täydellisen kauneuden, hallitsee kaiken."
Mutta vaivannäkö palkitaan, Dora saa kirjankustannussopimuksen! Ensimmäinen ajatus on julkkareiden suunnittelu. Ruoka, kynttilät, kukat? Kirjan Dora uskoo ehtivänsä kirjoittaa ajoissa, kun juhlat, asu ja kampaus on mietitty. Tosin aihettakaan ei vielä ole. Kustannustoimittajan muistutellessa dead-lineista yhä ikävämpään sävyyn Dora vastaa olevansa "huono näyttämään keskeneräistä." Ja tekee blogipäivityksen ihanasta aamiaiskattauksestaan.
Doran lisäksi tapaamme Pauliinan, joka myös hallitsee tyylikysymykset. Ja tutkija Henriikan, joka yliopistotyönsä, matkojensa ja kirjoitusprojektiensa välissä opettaa Doraa: "Kaikki lähtee hyvästä laukusta."
Mutta ei laukku, ei edes tuleva kirja ole tarinassa pääasia. Aihe on mitä kiehtovin ja ajankohtaisin, mutta myös ajaton: miten näemme itsemme ja toiset (ja mitä väliä sillä on?). Lukija saa eri kertojien kautta tietää paljon kiehtovaa myös tytön lapsuudesta Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa; palmusalista ja lummehuoneesta, joissa hän leikki vanhempiensa työskennellessä kasviprojektiensa kimpussa. Kasvien kauneus ja niiden kukoistus lakastumisineen vertautuu ihmiskuviin.
Opin takakannesta uuden termin: high-life-kirja. Tässä ei siedetä tavallista arkea eikä mikään tule luonnostaan. Mikä on totta, mikä kulissia? Ja keitä nämä ihmiset oikein ovat? Kirjailija pyörittää lukijaansa loppumattomiin peilisaleihin ja laittaa tämän tuijottamaan kopioita, tai kopion kopioita. Menen iloisesti ymmälleni, heittäydyn auliisti pyöritykseen, jota Hakkarainen upeasti ohjailee.
"En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle."
Kirjan nimi viittaa moneen; suorimmin Lontooseen, mistä saamme taas yhteyden Oscariin.
"En tiedä. Olen tulossa vanhaksi. Olen alkanut uskoa Oscaria. Elämä on kaikkein todellisinta mielikuvituksessamme."
Lontoon kristallipalatsin arkkitehtuuri mullisti kasvihuonerakentamisen. Innoittuneena kävin Kaisaniemen puistossa kävelemässä, mikä toi lukemiseen oman lisäulottuvuutensa, vaikkeivat vuodenaika ja käynnissä oleva remontti näytä paikkaa parhaimmillaan juuri nyt. Upea kuitenkin! Kurkistelin taloja ja ikkunoita, mahtoivatko tyttöjen makuuhuoneet olla juuri nuo? Kirjassa kerrottu kasvien tuhoutuminen sodassa ja lumpeen siemenien pelastuminen ovat muuten faktaa, ei fiktiota.
"Paikat koostuvat näkymättömistä kerroksista, niin uskon nyt. Jokainen aika ja jokainen merkittävä tapahtuma kertyy maiseman päälle kuin vuosirengas puun rungossa."
Hieno, vangitseva kirja ja tarina, joka kutkuttelee mieltä pitkään arvoituksillaan, runsaudellaan ja kauniilla ilmaisullaan. Toden ja kuvitellun rajat hämärtyvät ja kirkastuvat vuoronperään; kun toisen kulman loiste himmenee, toinen alkaa sädehtiä - kuin kristallia pyörittelisi. Todella taitavaa tekstiä, joka vaikutti ainakin minuun vahvasti, löi lähes huimauksen tilaan, ällistyksestä ja ihailusta. Tätä pitäisi lukea rauhassa, ajatellen ja nautiskellen. Postauksen kirjoittaminen on vaikeaa näin moniulotteisesta tarinasta.
Ensimmäinen muttei takuulla viimeinen Hakkaraiselta lukemani kirja. Lisäbonuksena erilaisia hienouksia, kuten jännitystä ja huumoria tai helsinkiläisille ja bloggareille omia koukkujaan. Kirja on muuten myös sellainen, ettei se keskity suomalaisuuteen mitenkään: mahdollinen vientituote, toivon mukaan.
Kenelle: Harhautetuksi haluaville, some-identiteettejä miettiville, ulkonäkökeskeisille, loistavan ja älykkään proosan ystäville.
Muualla: Omppu koki kirjan kiinnostavaksi, hallituksi ja interaktiiviseksi. Lähellä täysosumaa, tuumii Maisku. Toinen hieno kirjailija, Helmi Kekkonen, mietti, hykerteli, nauroi ja ihastui. Hakkarainen kertoo tavalla joka tekee lukemisesta nautinnon, sanoo Krista.
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.