Luova järkevyys

Luovuus on tietysti periaatteessa myönteinen asia, mutta sanana niin kulunut, että alkaa olla miinuspuolella. Saku Tuominen väänsi kirjansa nimen luovasta hulluudesta järkevyydeksi, mistä pisteitä. Mutta ei se kuulosta yhtään vetävältä! Kuten eivät järkeen viittaavat sloganit koskaan. Ja keksisipä joku myönteisen synonyymin tuolle hataralle luovuus-sanalle.

Sanasta tulevat ensin mieleen mainostoimistot. Olin työpaikassa, jossa kinastelimme (ystävällismielisesti), kuka menee palaveriin maankuulun toimiston kanssa. Kukaan ei halunnut; niin ylimielisiä, kaikkitietäviä ja kaikin puolin luovia toimiston hemmot olivat (siitä todistivat monet diplomit seinillä, hassut arkistokaapit ja eriväriset tuolit). Vaikka kieltämättä tekivät työssään hienoa jälkeä. Ne nerokkaat ideat, vitsikkäät sisustusratkaisut ja prameat tilat (laskujen loppusummista puhumattakaan) vain tuntuivat ylivoimaisilta meille, jotka työksemme edistimme myyntiä harmaassa avokonttorissa.

Luovuus ei kuitenkaan ole vain tuota kliseistä äärimmäisyyttä. Arjen luovuus on jotain ihan muuta, paljon isompaa, vaikka näkymättömämpää. Kun keksit keinon hallita sähköpostejasi tai järjestää pakolliset rutiinisi eri tavoin kuin ennen. Kun ehdotat pientä mutta vaivaa säästävää keinoa hoitaa jokaista päivää hiertävä asia. Kun oivallat, miten kannattaa lähestyä tiettyä asiakasta tai kollegaa.

Näistä teoista ei myönnetä näyttäviä tunnustuksia, niitä ei hehkuteta mediassa eikä edes mainita ääneen tiimipalaverissa. Silti ne ovat niitä, jotka pyörittävät yrityksiä.

Mutta kirjasta piti puhumani: Tuominen on oikeilla jäljillä. Erittäin oikeilla. Ei tarvita ihmeitä, sillä ideoita on kaikilla. Kyse on siitä, miten ne toteutetaan. Ja siinä on suurin kompastuskivi, sanoo Tuominen. Maailman parhaastakaan ideasta ei ole hyötyä, jos sitä ei toteuteta käytännössä. Ja näin useimmiten tapahtuu. Koska en ehdi, koska en jaksa, koska asia kuuluu jonkun toisen tontille.

Hauska havainto on myös ääneenlausumaton fakta: omat ideat ovat aina hyviä, toisten huonoja. Ihmisillä on kova vastustuksen tarve, kun muutosta vilautetaan. Ihan jokaisella meistä. Mutta aina ne ovat ne muut, jotka vastustavat. Ja nyt vastustan:

Hieman häiritsivät kirjassa muutamat asiat, tai sanotaan trendikkäästi kolme pointtia.

• Äärimmäiset esimerkit: juu, Twitter on hieno idea ja keksitty vahingossa, mutta miten se liittyy arkipäivän luovuuteen? Juuri kun on puhuttu, että pienikin keksintö voi olla luovuutta. Tuominen tarkoittanee, että saa unelmoida myös isosti. Mutta jos eteen leväytetään maailman huippuyrityksiä, vie se pohjaa perussanomalta ja lannistaa.
• Kirjoittajan oman asiantuntevuutensa vakuuttelu: hän kertoo alleviivaten yrityskokemuksiaan. Jos lukija kirjaan tarttuu, hän varmaan jo uskoo, että kirjoittajalla voisi olla jotain annettavaa. Mainostekstiä vai oikeaa asiaa, miettii lukija. Eikö Tuomisella riitä töitä? Miksei?
• Kolmas seikka on kirjoitustapa; lyhyet, jopa muutaman sanan kappaleet, joilla tavoitellaan tehoa, nopeaa luettavuutta, ehkä silmäiltävyyttä nettimaailman tapaan. Mutta hieman lukijaa aliarvioiva tuntu siitä tulee: jos yritysihminen lukee kirjaa, hän on varmasti tottunut lukemaan oikeita lauseita ja kunnon kappaleita. Teennäiset tavuviivat ja sloganmaisuus on tarpeetonta. Tai sitten olen ymmärtänyt kohderyhmän väärin. En ihan tavoita, mikä se oikeastaan on. Asiantuntijat, keskijohto, ylinjohto - tai kuka vain, kuten jossain mainitaan. Ei pidä paikkansa.

Täysin en siis kirjalle, etenkään sen esitystavalle lämmennyt, vaikka se sisältää paljon erinomaisia havaintoja tärkeästä asiasta heille, jotka töissä vielä saavat olla ja vaikuttaa. Kirjassa mainitaan sen soveltuvan myös muille elämänalueille, mutta se edellyttää perustietoja palkkatyöläisen arjesta ja tiettyä asennetta jo lähtökohtaisesti. Ehkä ärsyttävintä on opettajamaisuus. Kenelle puhutaan? Miten puhutaan? Yritetäänkö tavoittaa kaikkia, jolloin ei tavoiteta ketään?

Kirjan sanoma tiiviisti: Kun saat hyvän idean, toteuta se. Muuten siitä ei ole mitään hyötyä.

Kenelle: Työelämässä toimiville tai työelämää tunteville. Itsestään enemmän irti haluaville. Palkkatyöhön motivaatiota hakeville. Niille, joiden mielestä kaikki muut ovat tyhmiä ja saamattomia.

Muualla: Hyvää. Helppo ja nopea lukea, sanoo Talouselämä.

Saku Tuominen: Luova järkevyys. Otava 2014.

Työkirja

Tuominen ja Pohjakallio tekevät sukelluksen valtavaan aiheeseen: he luotaavat tämän päivän työelämää sen näkökulmasta, joka tekee tieto- tai toimistotyötä. Mitä termiä käytetäänkin, tarkoitetaan kuitenkin sitä työtä, jota tehdään toimistoissa ja tietokoneilla, joissa omat aivot ovat tärkein työväline ja jota jokaisessa yrityksessä joku tekee, monessa kaikki. Siksi aihe on iso ja koskettaa suurta (suurinta?) osaa työelämässä toimivia.

Kirja jakautuu osiin Ongelma, Ehdotus ja Muutos: aluksi kirjoittajat yrittävät hahmottaa, mikä on  työn suurin ongelma ja sen jälkeen miettiä ratkaisuja siihen, miten työstä saisi tehokkaampaa, hauskempaa ja mielekkäämpää. Ongelmaksi muotoutuu:

Samaan aikaan kun uuvumme, koemme, ettemme saa riittävästi tärkeitä asioita aikaan. Työstämme puuttuu usein hallinnan ja aikaansaamisen tunne sekä suurempi merkitys. Päivämme ovat usein kaoottisia ja liian reaktiivisia.

Tuntuuko tutulta? Jos ei, onnittelen - luulen, että kolahtaa useimpiin toimistotyön tekijöihin lujaa, yrityksestä ja alasta riippumatta. Lohdullista on havaita, että ei ole yksin eikä riittämättömyyden tunne ole henkilökohtaista epäpätevyyttä, vaan kyse on laajemmasta ilmiöstä. Toden totta onkin jo aika penkoa tätä toimistotyöelämää, jonka kehitys tuntuu jääneen jälkeen kaiken muutoksen keskellä. Ihmiset kun eivät muutu niin nopeasti kuin asiat, eivät työntekijät eivätkä esimiehet, joiden oletetaan hallitsevan kaikki - mikä ei käytännössä tietenkään ole mahdollista, vaan usein yritetään toimia kuten ennenkin ympäristössä, jossa suurinpiirtein kaikki muu on muuttunut paitsi johtamisen tapa. Kirja ei onneksi kuitenkaan syyllistä ketään, ei työntekijää, ei esimiehiä eikä johtoa, mikä myös on myönteistä ja rohkaisee lukemaan kirjan loppuun kiinnostuksella.

Kirjoittajat ovat tehneet ison taustatyön, tutkimushankkeessa oli mukana useita yrityksiä ja organisaatioita; tietoa kerättiin käytännön tasolla haastatteluin ja havainnoimalla. Tekijöille on muodostunut vakuuttavan realistinen kuva siitä, missä ollaan nyt. He ovat mielestäni erinomaisesti onnistuneet keräämään juuri niitä ongelmakohtia, joita tietotyössä on, yrityksestä riippumatta.
Ja mikä jännittävintä, he myös ideoivat ehdotuksia siitä, miten oman elämän isoa osaa, työelämää, voisi parantaa, ja tarjoavat käytännön keinoja arkeen.

Ratkaisut eivät äkkiseltään tunnu maata mullistavilta, minkä aivan oikein he itsekin toteavat ja kertovat pyrkivänsä saamaan aikaan monta pientä muutosta yhden ison ratkaisun sijasta - järkeenkäypää, helpompaa. Pieneltäkin tuntuva muutos voi osoittautua käytännössä isoksi. Eikä tärkeitä asioita koskaan toisteta liikaa - toisto ei tarkoita, että ne olisi sisäistetty. Esimerkiksi, jokainen tajuaa, että on syytä priorisoida päivittäin muutama tärkeä asia, jotka on ehdottomasti saatava hoidettua, muuten tärkeät asiat hukkuvat kaaoksen keskelle eikä mistään synny valmista. Kiireisin ei ole aina tärkein. Mutta moniko oikeasti toimii näin?

Neljä hyvää tuntia. Tästä on puhuttu julkisuudessa: idea on se, että jos onnistuu järjestämään työpäiväänsä sen verran hyvää työaikaa, saa paljon aikaan. Ajatus ei tarkoita työpäivän lyhentämistä (välttämättä), vaan sitä, että oikeasti saa aikaan neljän tunnin ajan, tekee ne keskittyneesti ja tehokkaasti: luulen, että useimpien meidän työpäivissämme on usein ennemminkin kahdeksan tehotonta tuntia, joten neljä hyvää tuntia olisi todella hyvä suoritus, johon kannattaa pyrkiä. Jotta itse saisi työstään enemmän irti, olisi onnellisempi ja tyytyväisempi. Vapauttava, vaikka hieman pelottavakin on ajatus siitä, että koska työ ja muu elämä limittyvät joka tapauksesa yhä enemmän, kannattaako pyristellä sitä vastaan: miksei kotiasioita saisi hyvällä omallatunnolla hoitaa "työaikana", jos kerran aivoja ei saa pois päältä, kun toimistoaika päättyy.

Työkirja puhuu myös hyvästä työyhteisöstä, asenteista, arvoista: siitä henkisestä pohjasta, mikä meitä työssä ohjaa. Mistä muutoksessa on kyse ja miksi se on vaikeaa? Muutosmotivointiin eli kolmanteen osaan käytetään paljon paukkuja; tätä pidin kirjan tylsimpänä osana, koska lähtökohtaisesti tekstiä tuskin lukee ihminen, joka ei olisi valmis ainakin pohtimaan muuttumista tai joka ei näkisi muutostarpeita. Eli siis jo motivoitunut. Tärkein viesti Muutos-osuudessa onkin mielestäni se, ettei muutosta kannata odottaa ulkopuolelta, vaan se on jokaisen tehtävä itse.

Pidin kirjan suorasukaisesta tyylistä, selväjärkisestä otteesta sekä selkeästä kielestä, jossa vältetään hienostelevia termejä ja yritysjargonia (no, ilman missiota ja visiota ei selvitä), samoin yksinkertainen, mustavalkoinen ulkoasu- ja kuvitusratkaisu on toimiva ja tyylikäs. Rakennetta oli lukiessa hiukan vaikea hahmottaa, kun eri osiot erotettiin samalla mustavalkografiikalla kuin mitä yleinen kuvituskin on. Selkeä sisällysluettelo auttaa. 925-timantti, jonka kirjoittajat hahmottelevat työvälineeksi hyvän työkulttuurin luomiseen ja jota he kuvailevat synteesiksi kaikista hyvistä käytännöistä, joita tutkimustyössään löysivät, jää aika kaukaiseksi ja teoreettiseksi kertalukemalla, vaikka sen osat sinänsä ovat täyttä asiaa.

Lopuksi kirjassa on harjoitusosio, joka on loistava. Hyviä ideoita, jotka on helppo kuvitella käytäntöön - lisäksi on listattu ideoita, jotka eivät kirjoittajien mielestä jostain syystä toimi, mikä sekin olisi arvokasta tietoa, jos työyhteisö lähtisi harjoitteita tekemään.

Yhteenvetona voi todeta, että kirjassa on tartuttu pelottomasti valtavaan muodottomaan möykkyyn ja pyritty tekemään siitä selkeä: kunnioitettava suoritus ja kokonaisuus, jossa puhutaan aivan oikeista asioista. Tästä se voisi lähteä, muutos, käytännön keinoja ja ainakin ajattelemisen aihetta saa jokainen aiheesta kiinnostunut tietotyöläinen.

Kirjan on lukenut myös Norkku.

Saku Tuominen - Pekka Pohjakallio: Työkirja. Työelämän vallankumouksen perusteet. WSOY 2012.