Lyhytarviot

Lukemisia paljon, kirjoitusaikaa vähän, siksi tällä kertaa lyhytarvioita. Mutta monta. Eikä niin kovin lyhyitäkään, eikä ainakaan helppoa hyvän (joulu)mielen luettavaa. Paitsi ehkä tämä ensimmäinen:

Virpi Hämeen-Anttilan tuotanto on lievästi sanoen vaihtelevantasoista. Romaaniuran hienon aloituksen, Suden vuoden, jälkeen kirjailijalta on ilmestynyt huima määrä erityyppisiä romaaneja, jotkut mainioita, jotkut eivät niinkään. Luin aluksi kaiken, mutta jossain vaiheessa aloin jättää uusimman väliin, kun tyyli tuntui niin poukkoilevalta. Toisaalta on hienoa, että Hämeen-Anttila on kokeillut erilaisia kertomustyyppejä, kaikki kunnia hänelle siitä. Lukija (ainakaan tämä) ei ole niin kokeileva, vaan mukavuudenhaluisena aina toivoo saavansa jotain, mihin on tottunut, ja mieluummin aina edellistä parempaa. Näin epärealistisia olemme. Tauon jälkeen luin uusimman, jota markkinoitiin historiallisena dekkarina. Se herätti kiinnostuksen, samoin myönteiset arviot.

Ja kelpo kirja se onkin. Hieman nahkean (ehkä edelläkerrotun vuoksi) alun jälkeen tarina alkoi vetää. Sisäasiainministeriön virkamies Björkistä alkoi kehkeytyä aivan aito henkilö ja salapoliisi, jolla on oma persoona ja kiehtovia rikostapauksia, tässä murha, ratkaistavana. Pientä tahmeutta tekstin luistossa paikoitellen voi aavistaa, mutta yllättävän ja ilahduttavan sujuvasti Hämeen-Anttila istahtaa uuden valitsemansa genren - siis sen historiallisen dekkarin - taakse.

Vanhahtava kieli filosoofioineen, elävine kuvineen ja se-pronominin käytölleen ihmisistä on mukavan sopivasti annosteltua. Historiallisia yksityiskohtia on runsaasti, mikä pitää lukijan hyvin ajassa ja paikassa. Tunnelma säilyy, kirjailijan kokemus ja taito pääsevät esiin. Ja annan paljon anteeksi sen vuoksi, että kirja liikkuu vanhassa, 1920-luvun Helsingissä. Herkkukuorrute on kirjan kaunis ulkoasu, jossa on jopa vanha Helsingin kartta ja luettelo vanhoista kadunnimistä. Niitä vain ei voi vastustaa. Björkin tutkimuksien seuraamista jatkan, jos ja kun jatkoa seuraa.

Kenelle: Historiallisen dekkarin ystäville, helppolukuista Helsingin historiaa halajaville.

Muualla: Hannalle Kirjainten virrassa teos toimi kuin luoti. Dekkarien tuntija Kirsi lupaa lukea seuraavankin osan. Hemuli piti paljon, Kaisa Reetalle jäi hyvä muisto.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava 2014. Päällys: Timo Mänttäri.
Kustantajan lukukappale.

-------------------


Pakkohan se oli lukea loppuun, koko trilogia, kuten arvelin. Sen verran hytisyttävät väreet kirjailijat saivat aikaan ensimmäisessä osassa, Varistytössä. Vaikka konseptin muovisuus koko ajan häiritsi; se tunne, että kirjat on tehty niin hurjiksi kuin mahdollista huomion herättämiseksi. Taiteellisena työnä en kovin korkealle näitä nosta, mutta tunnustusta on annettava. Ruotsalaiset taitavat henkilöiden rakentamisen ja psykologisten häiriöiden pelottavan hyödyntämisen. Ja etenkin koukuttamisen.

En voi sanoa, että olisin pitänyt tästä. Liian rankkaa, vaikka tiedän, että elävässä elämässä tapahtuu samoja asioita ja pahempiakin. Haluanko silti, että niistä tehdään viihdettä? Onko hyvä, että asioista puhutaan? Miksi kuitenkin halusin tietää, miten Jeannette reagoi ja ehditäänkö jotain kauheuksia välttää? Ristiriitaisin tuntein trilogiaa luin.

Hieman etova olo jäi, sekä kaupallisuudesta että sisällöstä. Kolmen kirjan sarjasta ykkönen on ehdottomasti paras ja koukuttavin, kuten pitääkin - jotta lukija toimisi kuten minäkin, jatkaisi lukemista. Unissakulkija jatkaa tilanteiden kuvailua, eikä hieman hapuileva loppuosa Varjojen huone anna lopullisia selityksiä, vaan jättää asioita ikävästi ilmaan. Se on lässähdys nostatukselle, läpsäisy lukijan naamalle. Toisaalta, ehkä enää ei niin kiinnostakaan. Mutta kiinnostavaa pöhinää kirjat ovat saaneet aikaan. Carl Larssonin kuvista muokatuista kansista on keskusteltu blogeissa paljon. Lue vaikka Booksyltä.

Kenelle: Hard-core-dekkarin ystäville, hulluutta kaihtamattomille, hyvävatsaisille, äärimmäisyyksien etsijöille, kaupallisuudesta piittaamattomille.

Muualla: Leena Lumi  kaipaa encorea. Annika K:n oli vaikea erota päähenkilöistä. Norkulla ei pankki räjähtänyt.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Otava 2014. Suomennos Kari Koski.

-------------------

Hurjat kirjavalinnat tällä kertaa: Lampelakaan ei päästä lukijaa köllöttelemään hyvällä mielellä. Novelleista koostuva teos kuvaa ihmisiä, jotka ovat, no, kirottuja. Aiheessa ei ole kuitenkaan yhtään mitään mystistä, vaan kyse on ihmisistä, joille käy köpelösti, ilman omaa syytään. Tai ainakin jollekin heidän läheiselleen käy köpelösti.

Mikä oikeastaan on ihmisen omaa syytä? Ovatko uhrit kuitenkin toimineet jotenkin niin, että heille kuuluu käydä huonosti? Ja kosto tai näennäisen tahattomat seuraukset ovat ihan oikein?

Fiksua ja ajanmukaista proosaa, joka ei aliarvioi lukijaa, vaan saa miettimään. Tai oikeastaan pakottaa, sillä valmiita loppuratkaisuja ei tarjota. Lyhyet virkkeet ja lauseet ovat nasevia, ihmiskuvaukset teräviä. Pilkut olisivat silti voineet olla paikallaan, sanoo nimimerkki Pilkunviilaaja. Taiteellisen vapauden ymmärrän, mutta aina sitä ei voi erottaa taitamattomuudesta. Eikä siitä nytkään varmasti ole kyse, mutta miksi sitten? Ei kielisääntöjen rikkominen anna parempaa kuvaa kirjasta eikä paranna lukukokemusta. No, ehkä joskus todella poikkeuksellisissa teksteissä. Huippuhyvissä poikkeamia ei edes huomaa.

Ajanmukaisuudesta tuli mieleen sanoja kuten aikalaisteksti tai aikalaisromaani, jotka ovat nyt muotia, ehkä Jussi Valtosen ansiosta. Tämäkin on juuri sellaista, aikalaistekstiä, aikalaisromaania kompaktimmassa, terävämmässä ja armottomammassa muodossa.

Kenelle: Novellien ystäville, aikalaistekstiä hakeville, elämän epäreiluuden tunnustaville.

Muualla: Desdemona-blogi ihmettelee blogiarvioiden vähyyttä. Muita en minäkään löytänyt.

Pasi Lampela: Kirottujen ilot. WSOY 2014.

Varistyttö

Himolukijat tunnistavat ilmiön, jossa tietty aihe, teema tai jopa yksityiskohta alkaa oudosti toistua peräkkäin omissa lukemisissa, ilman että siihen olisi ollut tahallinen aikomus. Ehkä alitajunta ohjaa lukuvalintoja, ehkä on kyse vain huomioinnista. Mutta minulle on käynyt monesti niin, että asia, josta en edes ole kovin kiinnostunut - sanotaan nyt vaikka Normandian maihinnousu tai juoppo äiti - ykskaks tulee vastaan monessa kirjassa peräkkäin.

Varistyttö kuuluu tällaiseen sarjaan, joka rakentui huomaamattani. Oikeastaan kyseessä on nyt kokonaisen genren paluu, ei vain yksittäisen aiheen. Dekkareita en nimittäin juuri ole lukenut kymmeneen vuoteen, mutta nyt palasin niihin Sirpa Tabetin kautta. Leena Lehtolaisen Rautakolmio oli seuraava, jo astetta realistisempi rikoskuvaus. Mietin niiden pohjustaneen Varistytön lukemista, sillä sattumalta se tuli seuraavaksi luettavaksi ja vei sekä rikokset, niiden selvittelyn ja psykologiset taustat omalla tavallaan äärimmäisyyksiin asti. Joten pohjustusta se toden totta tarvitsikin.

Nimittäin tämä on rankka.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg kollegoineen tutkii outoja lasten kuolemantapauksia, kun ruumita alkaa löytyä. Lapsia on hyväksikäytetty, pahoinpidelty ja silvottu, mikä sinänsä jo saa sisälmykset kääntymään nurin, mutta oudointa ja ehkä jopa karmeinta on se, ettei heitä kukaan kaipaa. Kukaan ei ole ilmoittanut lastaan kadonneeksi. Tutkinnassa Jeanette tutustuu psykoterapeutti Sofia Zetterbergiin, joka antaa tietoja muutamasta asiaan liittyvästä henkilöstä. Esimerkiksi Victoria Bergmanista, joka on Sofian asiakas, ja jolla on yhteys erääseen Jeanetten "asiakkaaseen".

Tarina heittää lukijan hulluuteen jo ensi sivuilla. Eikä se helpota lukemisen myötä, päinvastoin. Paljastuu yhä enemmän julmuuksia ja monenlaisia inhottavuuksia. Mielenterveyden vakavat häiriöt ovat luonnollisesti vahvasti läsnä niin syissä kuin seurauksissakin. Lukijaa viedään epämiellyttävän paljon ja pitkälle mielipuolisen ajattelun sisään. Enää ei siis riitä, että tehdään poliiseista inhimillinen ja rikoksentekijästä hullu, vaan mennään vielä pidemmälle; rikoksentekijän pään sisään. Kimurantti juoni onnistuu yllättämään. Kirja on trilogian ensimmäinen, eivätkä asiat tässä saa siis päätöstään eikä lukijaa palkita ratkaisuilla.

Ruotsalaiset dekkaristit ovat edelläkävijöitä, ja kyllä, olen Larssonit lukenut ja koukuttunut, en siis täysin dekkarityhjiössä elänyt. Tämäkin kirja on peruslaatua, vauhdikkaasti etenevää ja hallittua tekstiä. Mukana on - jälleen hieman liimatun oloisesti - niin yhteiskunnan kuin globalisaation varjopuolien osoittelua, jotta ajankohtaisuus korostuu ja lukija voi miettiä "isoa kuvaa", johon kuvatut ilmiöt liittyvät.

Mutta jos tämä on suunta, johon dekkareissa nyt mennään, niin taidan unohtaa genren taas joksikin aikaa. En nauttinut ammattimaisesti, lähes laskelmoidun tuntuisesti rakennetusta tekstistä. Mahtoivatko kirjailijat ensin listata, mitkä asiat ihmisiä eniten kauhistuttavat, ja sen jälkeen laativat tarinansa.

Seuraava osa tulee kesäkuussa, ja vaikken suuresti tähän ihastunut - tai en oikeastaan yhtään, sillä lähinnä siitä jäi yököttävä olo - on varmaan pakko lukea sekin, etteivät juonenkäänteet jää vaivaamaan. Psykologia siis toimii, vaikken haluaisi. Maailma on monelle paha paikka, vaikken sitäkään haluaisi.

Muualla: Kirsi koukuttui. Leena Lumi sanoo henkilöissä olevan maagista syvyyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Taattua viihdettä, arvioi Jori. 

Erik Axl Sund: Varistyttö. Suomennos Kari Koski. Otava 2014.