Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Nuorten miesten silmin: Matias Riikonen,Tuomas Kokko

Iltavahtimestarin kierrokset on valtavan kaunis kuvaus kaupungista, Helsingistä, ja nuoresta miehestä, joka sitä kiertää kävellen yöaikaan. Riikosen esikoinen, Nelisiipinen lokki, lupasi hyvää, ja sitä on saatu, vaikka pari kirjaa tuotannosta on minulta harmittavasti jäänyt lukematta.

Öisen kulkijan mietteet ovat kiinnostavia, havainnot tarkkoja ja yllättäviä. Tunnelma on yhtäaikaa sadunomainen ja todellinen, yön pimeyteen kätkeytyy paljon. Ajatusten kulkuun, samoin kuin askelten, on helppo uppoutua, koskevat ne näkymiä, muita yön kulkijoita tai omia mielleyhtymiä.

"Kärsin usein kaukokaipuusta, mutta matkustelen harvoin, koska kauas on vaikea päästä. Aina kun luulee tavoittaneensa sen, se siirtyy etäämmäs. Siksi on kuljettava kaukana siellä kaukana sieltä. Jossain Töölöntorilla, jota eräässä kirjassa luonnehdittiin 'pariisilaistyyliseksi', koska se on kerrostalojen reunustama. Tai jonkun Eiran mutkittelevilla kaduilla, jotka jäljittelevät keskiaikaisen kaupungin kuritonta asemakaavaa ja joiden varsilla kasvaa kastanjapuita ja muita aivan liian eteläisiltä vaikuttavia lajeja."

Tunsin käveleväni mukana, rakkaan kotikaupunkini tutuilla kaduilla. Tämä tapahtuu nyt, ei historiassa eikä tulevassa. Uskon, että kirja toimii myös heille, jotka eivät seutua tunne. Yön melankolia ja yksinäisen tarkkailijan asema ovat yleismaailmallisia.

"Minä jatkoin Valhallankadun päähän, missä oli aiemmin näyttänyt olevan pelkkää pimeyttä mutta mistä nyt piirtyi esiin Sibeliuksenpuisto. Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle."

Pidin kirjassa kaikesta; kannesta, sisällöstä, tunnelmasta ja asenteesta sekä kielestä ja aiheesta. Kotikenttäetuna sain riemastua näkymästä, jossa Lauttasaari ja Espoo olivat kadonneet, olen nähnyt ja valokuvannut sen itsekin. Teksti nosti mieleen myös omia nuoruuden muistumia. Väläyksinä kirja kertoo kirjoittajansakin henkilökohtaisesta elämästä, mutta arki ei nouse keskiöön. Silti käy selväksi, että miehen ajatukset tulevan suhteen ovat vielä - ymmärrettävästi - avoimet ja epävarmat.
Töissään hän on viihtynyt, tulkitsen, ja kasvattaa iltavahtimestarin roolin suureksi, koko kaupungin kattavaksi: näinkin voi työn nähdä ja tehdä sinänsä simppelistä asiasta kiinnostavan.

Tuolla asenteella, komealla kirjoitustaidolla ja hämmästyttävällä mielikuvituksella uskon kertojan tulevaisuudelta hyvä. Pienet mustavalkoiset kuvat sopivat tunnelmaan täysin ja ovat herkullinen lisä, mutteivat vie tehoa nautittavalta tekstiltä, vaan korostavat sitä juuri oikein.

Kirjallinen jalokivi yöstä, ajattelusta, kulkemisesta, elämästä ja Helsingistä.

Kenelle: Näkeville (mielessään), kaduilla kulkeville, ajatteleville, yötä rakastaville, kotimaisen laatuproosan ystäville.

Muualla: Kirja, joka ei turhia hienostele, paukuttele henkseleitään mutta jonka sisältö on sitäkin prameampi. Se on syvää hyvää kieltä, kuun valossa paistattelevia koskettavia lauseita, maisemia Engelin kaupungista, sanoo Aina joku kesken -blogi.

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset. Teos 2019. Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen.

Epävarmempi tapaus itsestään on tämä kertoja. Hänkin liikuskelee Helsingissä, mutta lähinnä kodista baariin tai takaisin, tai jonkun tuntemattoman kämppään jatkoille. Hän ei sano olevansa nuori, mutta siltä vahvasti vaikuttaa:

"...haluaisin olla uudelleen nuori. Viikonlopun tarjoamat mahdollisuudet olisivat äärettömät. Saisi tehdä kaikki virheet ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen sitä nopeasti ymmärtää, että jos olisi uudelleen nuori, istuisi kuitenkin kaikki viikonloput kotona ja tuijottaisi kattoon. Ns. nuoruutta ei nimittäin osaa arvostaa ennen kuin se on ohi. En tiedä, mitä oli se outo väreily, jonka silloin saattoi aistia viikonloppuisin."

Lause toi taas mieleen oman nuoruuden, tekee mieli sanoa: minä tiedän. Se oli rakkauden nälkää, tapahtumien janoa. oman paikan etsintää. Kirjan kertojalta, jonka oletan noin kolmikymppiseksi, ovat kaikki vielä löytämättä, mitä ei voi laskea viaksi tuossa iässä, vaikka hän itse miettii suhtautuvansa elämäänsä "lohduttomana epäonnistumisten sarjana". Minusta tuomio ei vaikuta oikealta - hän on fiksu, hankkinut yliopistokoulutuksen ja asuu omillaan (vaikkei rahaa vuokraan aina ole), eikä mikään estä häntä tekemästä, mitä haluaa.

Ongelma on se, ettei hän tiedä, mitä haluaa. "En tiedä" ja "En ole varma" ovat yleisimmät repliikit, "en uskalla" tai "en saa tehtyä" yleisimmät ajatukset, kun toimintaa miettii. Tietenkään hän ei saa töitä, jos hän ei osaa vakuuttaa halustaan edes itseään saati työnantajaa, joka näkee kyllä motivaation puutteen. Tyttöystävän hankinnasta puhumattakaan. Miksei hän tiedä eikä ole varma? Miksei hän havainnoi, kuten edellisen kirjan kertoja? Onko hän masentunut, sairas? Ainakin hänellä on paha olla, ja elämä tuntuu vaikealta. Kyökkipsykogia saisi jäädä, mutta en voi olla ajattelematta, että taustalla on jotain isompaa, joka on johtanut tähän tilanteeseen.

Olemmeko onnistuneet rakentamaan niin vaikean ja raastavan yhteiskuntajärjestelmän, ettei nuori mies enää välttämättä pärjää siinä? Kammottava ajatus. Mutta sille taustatukea antavat tutkimukset, joiden mukaan nuorilla on paljon mielenterveysongelmia ja kannattelevien elementtien, kuten parisuhteiden, määrä on radikaalisti laskenut. Vai onko putkemme niin tehokkaan automaattinen, että se sylkee maailmaan tutkintotodistus taskussa ihmisiä, jotka eivät osaa elämisen perustaitoja, kuten omien vahvuuksien ja toiveiden selvittämistä, toisten kuuntelua ja tutustumista, tavoitteiden asettamista ja niihin pyrkimistä?

Jos elämä tuntuu ylivoimaiselta, on hyvä tietää syy, mutta tärkeintä on etsiä keinoja parempaan. Niitä kirja ei tarjoa, vain väläyksen tilanteesta nyt. Se ehkä toimii vertaistukena kaltaisilleen ja nostaa arvoa ajatukselle, että kaikki eivät pärjää oletusarvon mukaan. Silti heilläkin on olemassaolon oikeus. Kirjallisesti teos on yksinkertainen, vaikka ehjä. Mukaan on vaikea mennä, tekstiä lukee ulkopuolisena. Muutama hauska vitsi ei oikein riitä nostamaan tunnelmaa, mutta sekin kuvannee miehen maailmaa.

Kenelle: Nuorten miesten maailmaan tutustuville, aikalaiskirjojen ystäville.

Muualla: Mikäli tiukka turvaverkko puuttuu, jää ihminen lopulta hyvin yksin ja kohtaamiset muiden kanssa pinnallisiksi. Pitkään jatkuessaan tämä aiheuttaa hyvin todennäköisesti syrjäytymistä ja yhteiskunnan vauhdista putoamista, sanoo Luettua ja maistettua -blogi. Lukiessa mieleeni tulee Erkka Mykkänen, Sisko Savonlahti ja vähän myös Nick Hornby, mutta juuri sillä erotuksella, että heidän kirjojen äärellä olen eläytynyt tarinaan voimakkaammin, liikuttunutkin, sanoo Helmi Kekkonen.

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat. Kosmos 2019. Kansi Tero Ahonen.

Helmet-haaste 2020: Kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella. 

Nopeat arviot

Vapauttakaa karhut tuli luettua harppomalla. Taitava oli kirjoittaja jo 25-vuotiaana tätä tehdessään, mutta tarina nuorten miesten hassunhauskoista koheltamisista menneillä vuosikymmenillä ei vain jaksanut kiinnostaa kunnon paneutumisen verran. Piti kuitenkin kokeilla, koska Irvingiä luin aikoinaan paljon. Ja kirja on vauhdikas, monitasoinen ja runsas Irvingin tapaan, velmun irvaileva mutta ei pinnallinen. 60-luvun nuoren miehen kasvukertomuksen lisäksi kirja kuvaa historiaa: Hitlerin synkkää varjoa ja serbien ja kroaattien välejä jo toisesta maailmansodasta saakka. Kotkamies nauratti, samoin kaikenlaiset poikien pöhköt pohdinnat, kuten miten kummassa Nooa onnistui saamaan eläimet siististi pareittain arkkiin. Kirja ei siis ole huono, tätilukija vain väärä: parikymmentä vuotta sitten olisi tilanne ollut toinen, mutta 1967 ilmestynyt esikoiskirja suomennettiin (hienosti) vasta nyt.

Lumiomenan Katja on Irving-fani.

John Irving: Vapauttakaa karhut. Tammi 2012. Suomentanut Kristiina Rikman.

Toinen nuori lupaus, Matias Riikonen, julkaisi myös esikoisensa. Nelisiipinen lokki on novellikokoelma, joka liikkuu nuoren miehen maailmassa; koulussa, pihoilla, lähiympäristössä. Kertoja on tarkkanäköinen ja monisanainen; hän osaa kuvata arkiset asiat tarkasti, pienetkin havainnot ja niiden aiheuttamat mietteet selostaen niin, että lukija on täysin mukana ajatustenvirrassa. Pitkät, monilauseiset virkkeet muistuttavat tuumailua, luontevasti, vähän tylsästi kuten polveileva jutustelu usein. Mutta pidin sitä tehokeinona enkä kirjailijan taitamattomuutena. Vaikka aihepiiri ei minua puhutellut, kirjailija on osaava ja esikoinen lupaava: tältä mieheltä jää uteliaisuudella odottamaan lisää.

Hemulin kirjahyllyn Hennalla hyviä havaintoja.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. Gummerus 2012.

Vaikka olen Nopolan tavoin kuullut lapsena paljon Armista ja Gilistä ja muistan jopa lehtikuvia Tabe Slioorista, en ollut kirjan kanssa samalla aaltopituudella. Joitakin hymähdyttäviä oivalluksia ja tutunarkisia hauskoja sattumuksia, mutta myös liian nopeasti ohitettavia tavallisuuksia eikä juuri mitään mieleen jäävää.

Kirsin kirjanurkka löysi kirjasta paljon myönteistä.

Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, Sinikka Nopola. WSOY 2012.