Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

Viikonloppuun höpsöttelyä. Kun avasin kirjan ensi kerran, luin järkyttyneenä alun ja paiskasin opuksen kiinni. Mitä ihmeen tauhkaa nyt - leikitellään julkkiskavereilla ja tehdään heistä kirjan hahmoja? Mitä hauskaa siinä on, että laitetaan Knihtilä, Haapkylä, Malmivaara, Nenonen, Lehtikari, Kamu ja Alaharja, siis viimeisin ilman viivaa ja isoa hoota, sekoilemaan omassa porukassaan? 

Toisen kerran kokeilin otollisemmassa mielentilassa. Nyt juttu alkoi tuntua aika hauskalta. Mainittu porukka pitää keskenään elokuvakerhoa, jossa ei katsota elokuvia eikä niistä edes puhuta, mutta rakkaat kaverit tulevat tavatuiksi, kuulumiset vaihdetuiksi ja viiniä juoduksi (kuulostaako lukupiiriltä?). 

He saavat idean kirjoittaa ja tuottaa tv-sarjan, jonka Yle varmasti ostaisi. Idea on kertoa naisten elämästä, myönteisine ja kielteisine puolineen - mutta niin, että katsoja ei tiedä, mikä on totta, mikä keksittyä. Valedokkari! Varmaan houkuttelisi tirkistelynhaluisia katsojia, ovathan he tunnettuja kasvoja! Lisäksi he voisivat ottaa kantaa keski-ikäisten naisten näkymättömyyteen ja moneen muuhun tärkeään asiaan. Ironisesti, totta kai. Alaharjalla on ollut kirjoitusjumi ja muuta ketutusta, lähinnä itseään kohtaan äitinä, naisena, aikuisena, taiteilijana (tätä tavallista), mutta nyt hän innostuu:

"Alaharja on yltiöpäisen riemuissaan, sillä kirjallisuus on totta tosiaan ohi, se on auttamatta förbi, sen sijaan sarjoissa tapahtuu, niitä ihmiset katsovat, ja nyt olisi tilaisuus kirjoittaa kilpasouturomaanin apurahalla tv-sarjaa, sillä hän on hyvin, hyvin - tämä on varmasti jo tässä vaiheessa tullut selväksi - väsynyt tehtailemaan kirjoja." 

Toimen naisina homma laitetaan käyntiin. Kuviossa vilahtelee muitakin tuttuja - Korpela esiintyy tarinassa, samoin Duudsonit, Volanen vilahtaa Munkkivuoressa; Helsingissä liikutaan kotoisasti. 

"- Mutta siis, Nenonen muotoilee ja naputtaa läppärilleen. - Voisiko jakso alkaa aina kerhotapaamisella ja sen jälkeen seurataan yhden kerholaisen elämää. Olisiko lopussa sitten uusi kerhokokous? Alaharja ei osaa sanoa. Muutenkaan hän ei ole keksinyt ehdottamaansa sarjaan koko palaverin aikana juuri mitään, hän ei etene yhtä vauhdikkaasti kuin Malmivaara ja Nenonen. 

- Elokuvakerhon alku ja tuho, Malmivaara lausuu dramaattisesti. 
- Tuhoutuuko kerho? Alaharja kysyy.
- Olisihan se draamallista, Malmivaara sanoo. 
- Kyllä meidän täytyy keksiä ihan hirveästi paljastettavaa, koska meillä kaikilla on aika tylsä ja epädramaattinen elämä, Nenonen toteaa."

Urakka ei etene toivotusti. Ylen dramaturgi ehdottaa tv-sarjan sijaan podcastia, koska ne ovat "hoteinta hottia". Ehkä muualla tärppäisi? Kerhon kokoontumiset jatkuvat suunnittelu- ja kirjoitustyön rinnalla. Kunnes perusdraaman kaaren mukaan tullaan kohokohtaan ja hyvin "draamalliseen" käänteeseen, jonka jälkeen siirrytään loppuviilennyksiin (jossa on mukana aivan turha uniselostus - en edelleenkään ymmärrä unia fiktiossa, jos niillä ei ole juonen kannalta roolia).

Lopulta kirja osoittautui varsin viihdyttäväksi lukupalaksi. Sen genre leikittelee omanlaisenaan irvailuna autofiktiolle, tosi-tv:lle ja ajan minä-keskeisyydelle. Tirkistelynhalua tai ei, tutut hahmot on helppo kuvitella mielessään eläviksi ja he tuovat tarinan taustaan sellaista, jota ei tarvitse sanoittaa. Teksti soljuu mukavan kepeästi ja pirskahtelevasti, ja tyylillinen linja pitää. 

Parasta kirjassa on ystävyyden kuvaus - se on aidonoloista ja toisia kannattelevaa, lievistä ja myönnetyistä kateuden purskauksista huolimatta. Tapaamisissa vaihdetaan terveys- ja perhehuolia,  valitetaan kiirettä ja väsymystä - sitä tavallista, mikä milloinkin on mielen päällä. Erityisen myönteistä on se, että kerrankin kerrotaan aktiivisista, ammattimaisista ja osaavista aikuisista naisista ilman mieshaikailuita ja romanssihurmaa. Ja ehkä tämä sittenkin on tv-sarja, podcast tai reality, mutta fiktion muodossa, kirjoitettuna. 

Kenelle: Kepeyttä kaipaaville, keski-ikäisille, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ystäville, epäromanttista höpsöttelyä haikaileville.

Muualla: Hupailu, joka leikkii faktalla ja fiktiolla, sanoo Kirjailuja-blogi. Sutjakkaasti etenevä ja sujuvasti sepitetty, sanoo Tuijata, joka arvelee kirjaa myös vastaukseksi kirjailija Ala-Harjan erään kirjan saamaan kritiikkiin todellisten ihmisten asioiden paljastamisesta romaanissa.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja. Otava 2022. Ulkoasu Piia Aho. Kannen kuva Anja Reponen. Kirjailijakuva Laura Malmivaara.

Lyhytarviot: Gavalda, Ala-Harja, Pääskynen

Ranskalainen Anna Gavalda kirjoittaa sellaisella kauniilla ja ranskalaisella tavalla, joka on minulle vierastuttava. Hän kuitenkin on taitava kirjoittaja ja etevä erityisesti tunnelmanluojana, hetkien kuvaajana. Pienoisromaani Karkumatka ilahdutti kirpeydellään ja tarkkasilmäisyydellään. En ole blogannut siitä, mutta Villiksellä on asiaa ja linkkejä.

Tämänkertaisessa kirjassa on vain yksi ääni, Billie-tytön. Joka on oudossa tilanteessa ja tulee kelanneeksi koko siihenastisen elämänsä. Tiiviisti kaikessa mukana on paras ystävä Franck. Raikas tunnelmapala lapsuuden kauhuista selviämisestä ja ystävyydestä.

Muualla: Bleue on Gavaldan ihailija. Ja halaaja ja silittelijä.

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. (Alkuperäinen nimi Billie). Gummerus 2015. Suomennos Lotta Toivanen. Kummallista, ettei kustantajan sivuilta löydy kannen tekijää.

Toinen teknisesti hyvä, muttei minun tyyliseni, on Riikka Ala-Harja. En pidä hänen ihmisistään enkä tuskaisesta itsessä kieriskelystä, jota hänen naishahmonsa edustavat (laajan kahden kirjan kokemuksen perusteella). Kevyen lihan Saara ei ole enää nuori, joten hän on jo päässyt pahimmista, mutta silti elää omassa kuplassaan. Saara on eronnut Askosta ja muuttanut Oulusta Helsinkiin poikansa Martin kanssa.

Miehen ja naisen roolit mietityttävät Saaraa kovin. Hän vihaa "karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista." Hän vihaa "sitä naisen karsinaa, johon minut aina tungetaan. Minä en mahdu siihen. Se on liian ahdas." Kyllä, karsinoita on olemassa. Mutta kannattaako aikuisen naisen niitä hirveästi pohtia, mietin minä. Eikö parasta vastalääkettä karsinoinnille ole elää kuten haluaa, miettimättä liikaa muiden karsinoita, tai omiaan.

Seksiä Saaralla on liian vähän. Se saa vahvankin heikoksi. "Kyrvän halu kutistuttaa lihakseni, itsekkyys heikentää ruumiini, hento mies kutistuttaa minut." Saaran, jonka hauis on isompi kuin normimiehellä. Vaarantaako se tasa-arvoa - minusta ei, joten en oikein hahmota Saaran ongelmaa. Tasa-arvon vaatiminen on oikein ja hyvin, mutta en oikein tiedä, miten sen pitäisi Saaran mielestä ilmetä. Ja onko maksaläiskä 45-vuotiaalla sen enempää realistinen kuin 8-vuotias poika; mahdollista, muttei tavallista. Teksti tekee eläytymisen vaikeaksi. Vaikka se on selkeää, napakkaa ja terävää, mutta perusasenne, se jää minulle vieraaksi.

Muualla: Annika K jäi kiinni lyhyisiin lauseisiin ja sanoo teoksen olevan arkinen kuin elämä itse. Mai ei ihastunut. Kaisa V pitää kirjailijan tyylistä.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha. Like 2015. Eikä kannen tekijää löydy taaskaan.

Markku Pääskysen kirjoja pelkään, päätän etten lue, ja lopulta aina luen, tietysti. Vaikken näköjään ole kirjoittanut aiemmin miehen kirjoista, ehkä juuri pelottavuuden takia. Vihan päivä on vaikuttava ja pakahduttava. Ja pelottava.

Sielut ei kolahtanut minuun samalla tavalla, vaikkei se kirjoittajan taidoista ole kiinni. Aihe on karmea: pieni tyttö katoaa. Ollaan elämän ja kuoleman peruskysymysten äärellä, kuten aina, kun on kyse lapsista. Kummasti silloin katoaa kaikki hörhöily ympäriltä.

Tässä kirjassa en kokenut lapsia aidoiksi. Maijaa etsivät Taito ja Ilari eivät vaikuta lapsilta, vaan puheidensa perusteella vanhuksilta. Perusjuoni on uskottava - muistan omasta lapsuudestani vastaavan tilanteen - ja kuten sanottu, kirjoittaja on taitava ja teksti viimeisteltyä. Mikkeli-draama tuntuu kaukaiselta: ehkä tarkoitus on kuvata, kuinka sattumanvaraista kaikki on. Yhteys jää muuten epäselväksi. Silti Pääskynen on kirjailija, jota täytyy seurata tarkasti. Ja olihan kirja Finlandia-ehdokkaanakin.

Kenelle: Niille jotka uskaltavat.

Muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Annelin kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus

Markku Pääskynen: Sielut. Tammi 2015. Päällys: Markku Taina.

Maihinnousu

Julie on nelikymppinen ranskalaisnainen, jolla menee kurjasti: aviomiehellä on toinen ja lapsella todetaan leukemia. Työkseen Julia opastaa turisteja Normandian maihinnousun maisemissa ja kertaa kuulijoille sodan tapahtumia, jotka hän tuntee perusteellisesti. Historiallinen taistelu kertautuu hänen omassa elämässään monen rintaman kamppailuna.

Spoilausta tulossa! Yleensä en kerro kirjojen tapahtumia, mutta nyt osa pakosti paljastuu, koska juoni on tässä yhtä kuin päähenkilö. Ja se leimaa koko kirjaa, sillä näkökulma on vain ja yksin Julien. Muiden henkilöiden nahkoihin ei mennä, vaan listataan Julien tunteita ja ajatuksia, jotka käyvät läpi Emman sairautta ja loittonevaa aviomiestä. Julie miettii tuskaisena, onko hän syypää lapsen sairauteen, kuoleeko Emma, hajoaako kaikki. Hän on katkera Henrille, koska ei osannut aavistaa tulevaa, vaan oli tyytyväinen ja huoleton, "kunnes ajattelin toisin."

Sairaus on pahin yllätys, sairauskertomus tylyä sytostaatteineen, hiustenlähtöineen ja bakteeripelkoineen. Jo se yksin olisi kova koettelemus. Lisäksi miehen käytös on julman tuntuista, ja kahden läheisen suhteen muutos yhtäaikaa on melkein liikaa yhdelle naiselle. Mutta silti lukijan perspektiivistä jotain puuttuu: sen enempää lapsen, miehen tai muidenkaan tuntemuksia ei kuvata eikä noteerata, vaan kaikki tapahtuu suhteessa Julieen itseensä. Sairauskertomuskin tuntuu vain taustalta sille, miten Julie ajattelee ja toimii, ei ihan todelliselta. (En siis lukiessa edes muistanut todellisuuspohjaa, josta kohkattiin syksyllä. Joten ei sillä lukijan kannalta väliä, mistä aihe lähtee.)

Julien ajatuksia on pyritty kuvaamaan todenmukaisesti, mikä on hyvä. On ymmärrettävää, että hän pelkää kuollakseen tytön menettämistä ja haluaa omia tämän niin, että on mustasukkainen sairaanhoitajallekin. On ymmärrettävää, että hän on hädissään, väsynyt, sekava ja irrationaalinen. Mutta vaikeasta tilanteestaan ja inhimillisyyden pilkahduksista huolimatta Julie ei herätä halua tuntea häntä paremmin. Hän on täysin itseensä käpertynyt: ei ole ystävää, kenelle soittaa - Idols-laulaja tv:ssä taitaa olla läheisin. Julie ei esimerkiksi halua antaa anoppinsa olla mukana lapsenlapsensa elämässä. Hän vertaa koko ajan itseään muihin, kilpailee, miettii mitä muut ajattelevat. Jopa asumismuoto on hänelle kilpailu, ei oma valinta: omakotitalo on voittajien, kerrostalo häviäjien. "Avioero on puhdas tappio. Minä hävisin, Henri voitti." Hän pelkää Henrin uuden tyttöystävän vievän hänen paikkansa myös Emman mielessä. Lapsi on kilpailun kohde ja jopa väline: äiti kyselee lapselta, onko isin mukana sairaalassa käynyt vieras nainen! Julien itsekkyys ja oman arviointikyvyn puute alkoi jo ärsyttää.

Rohkea ratkaisu kirjailijalta pitäytyä vain yhdessä näkemyksessä ja antaa lukijalle vapaus päätellä loput. Kuten miksi avioliiton kävi kuten kävi. Tai miksi Julie on niin yksinäinen. Ehkä haluttiin kuvata myös ajattelun kaventumista, pelkistymistä, kun ihminen kohtaa suuria vaikeuksia. Romaanihenkilön ei tietysti tarvitsekaan olla mukava tai fiksu tai sympaattinen. Ongelmaksi itse koin sen, ettei Julie ole kovin kiinnostava. Minua vaivasi, ettei hän edennyt kirjassa mihinkään. Enkä oikein päässyt eroon ärtymyksestä, niin että olisin voinut lukea kirjan kirjana. Jälkimaku saattaisi parantua toisen lukukerran jälkeen.

Tekstinä kirja on täpäkän tarkka ja nopealukuinen - ja kova, kuten Jaana osuvasti sanoo. Lyhyitä lauseita, kevyitä kappaleita, sujuvaksi huolella rakennettu. Maria piti, samoin Mari A ja moni muu. Hannaa ei kirja koskettanut. Ei minuakaan.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.