Näytetään tekstit, joissa on tunniste Janne Huilaja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Janne Huilaja. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Jimi

Janne Huilajan Jimi on todenmakuinen kertomus pohjoisesta yhteiskunnasta ja yhden miehen elämästä siellä: Tarmo syntyy ison perheen kuopukseksi ja elää vanhempiensa, sisaruksiensa ja kavereidensa kanssa sitä elämää, jota ei suuremmin frameille tuoda, mutta joka on monen todellisuutta.

Niukkuuden, kouluttamattomuuden ja yhteiskunnan paineissa sinnitellään epäurbaaneissa ympyröissä kylän pienissä piireissä, joissa baarin ja työkkärin välimatka on lyhyt, mutta tulevaisuus hämärän peitossa. Eletään päivä kerrallaan, kun ei isommin osata eikä pystytä, ja niin ilot kuin toimeentulotkin revitään sieltä, mistä ne lähinnä irti lähtevät.

Tarmosta tulee Jimi, kun tyttötuttavan mielestä "pidempi letti vaan ja viikset niin avot", ilmetty Hendrixhän se siinä. Ja osaa kaveri laulaakin, kokeilee bändiäkin, sekalaisin seurauksin, kuten monen muunkin homman kanssa käy. Vanhemmistaan kuopus huolehtii tarkkaan, vaikkei polku aina ole ihannepojan - perheen keskinäistä välittämistä, etenkään äidin ja pojan vahvaa sidettä se ei estä.

Paras kaveri Matti on huuliveikko ja porukan ilopilleri, roolinsa takana tarkka ja viisas ihmistuntija, aina innostuva ja kannustava ystävä ja monen luottomies. Mahtavia elämäntaiteilijoita löytyy baarin perukoiltakin, joissa pohditaan niin työvoimapolitiikat kuin kansanterveydetkin käytännön eli omien ja kavereiden kokemusten kautta.

Jimi itse jää monessa asiassa paitsioon ja mokailee, näin tehoyhteiskunnasta katsottuna, osin omaa tyhmyyttään, osin olosuhteiden pakosta, mutta jonkunlainen perusmaalaisjärki ja taju tai toive paremmasta häntä kuitenkin ohjaavat. Hirsityökurssit ja armeijat tulevat käydyksi jimimäiseen tapaan. Yrityksen puute vaivaa niin työnteossa kuin naissuhteissakin, eikä Jimi oikein saa aikaiseksi. Mutta voiko suorittamatta elää ihmisarvoista elämää - sitä saa lukija miettiä, vaikka joskus tekisi mieli tökkäistä kaveria eteenpäin. Jimi-Tarmo ei panosta suorittamiseen, vaikka leppoistaminen olisi vitsi tässä ympäristössä. Mutta ei myöskään näköalojensa laajentamiseen.

Huilaja kirjoittaa luontevasti ja maalaa henkilönsä tosiksi arkisilla tekemisillä ja puheella, joka soljuu aidosti, riittävästi murteella maustettuna muttei liikaa, niin että se haittaisi ymmärtämistä - uupelot, kelkkeät ja muut murresanat vahvistavat mukavasti aitoutta ja lämmintä ymmärrystä, joilla hän henkilönsä kuvaa. Selväksi käy, että kirjoittaja tuntee maailman ja ihmiset, joista kertoo, ja tekee hienosti nämä tutuiksi ja ymmärrettäviksi lukijallekin. Aitous on avainsana, niin tekstissä kuin sen henkilöissäkin, ja sen ansiosta tarinaa on nautinnollista lukea. Myös hurtti huumori on aina läsnä, vaikka aiheet eivät antaisi siihen aihettakaan. Tai varmaan juuri siksi.

Olen lukenut Huilajaa aiemminkin ja pitänyt: tyyli on tuttu tässäkin. Ei elämää suurempaa draamaa, vaan sitä itseään. Sopii hiihtokeskusten ulkopuolisen pohjoisen elämästä kiinnostuneille, suomalaista junttiaitoutta arvostaville, viinanjuontia ja rosoisuutta sietäville, yhteiskunnan eriarvoisuutta miettiville.

Janne Huilaja: Jimi. Karisto 2012.



torstai 30. elokuuta 2012

Janne Huilaja: Karkuri


Tuomas Kyrö on tasoittanut lukijan mielen suopeaksi itsepäisille ja uutta vieroksuville ”seniorikansalaisille”, joten Karkurin iäkäs sisarusparvi tuntui heti tutulta. Viljo ja hänen sisarensa Helmi ja Siime ovat minusta Mielensäpahoittajan läheistä sukua tai ainakin naapureita, vähän vanhempia, kirjakin syntyi jo 2004.
Pienessä kylässä asutaan, mökissä ilman mukavuuksia tietysti. Sisaruksista kukaan ei ole tullut syntymäkodistaan muuttaneeksi tai perhettä perustaneeksi, vaan heille on muodostunut oma, kolmenkeskinen rutiininsa kotiaskareiden hoitoon ja mökissä ja kylän piirissä käpsehtimiseen. Muutama nopeasti mutta tunnistettavasti kuvattu kyläläinenkin kirjaan mahtuu.
Hassu väärinkäsitys saa aikaan tapahtumasarjan, jossa rutiineja joudutaan rikkomaan sydämiä pompottelevasti, vanhat roolitkin menevät uusjakoon. Komentoa pitävä joutuu pyytämään apua, tossukka joutuu ottamaan vastuuta ja tasainen puurtaja järjestää yllätyksen.
Karkuri ei tarjoa suurta draamaa eikä monimutkaista psykologiaa, vaan mukavan, lämmintunnelmaisen pienen tarinan erittäin elävine hahmoineen. Huilaja selvästi tietää, mistä puhuu, näistä pienen kylän ihmisistä puhuessaan. Pienet ympyrät tekevät pienestäkin muutoksesta ison asian. Naurahtelin etenkin Siimen vähemmän kauniille tuhahteluille, joista muistui elävästi mieleen jo ammoin kuollut mummoni - joka ei todellakaan ollut mikään lepertelijä. Ja ihmettelin, miksei tästä ole tehty näytelmää tai tv-sarjaa: tämä sopisi mainiosti kesäteatteriin tai Ylen maalaiskomedian käsikirjoitukseksi, sopivasti dramatisoituna. Tuttuja hahmoja ja paikkoja siitä löytäisi varmasti moni.
Kirjailijan googlattuani huomaan hänen olevan Lapin kuvaaja, kirjassa ei paikka korostetusti tullut esille, vaikka pitkistä välimatkoista puhuttiinkin. Pidetään tätä vaikka omana Tulipa tutustuttua -haasteenani: pyrin välillä tietoisesti hakemaan ja lukemaan uusia - siis itselleni uusia ja tuntemattomia - kirjoittajanimiä, muuten lukeminen helposti on julkisuudessa ja blogeissa puhuttujen (uutuus)kirjojen ja kirjailijoiden seuraamista. Siitä vain outoja nimiä tutkimaan muutkin! Niitä riittää, vaikka takana olisi jo kymmenien vuosien lukemiset.

Janne Huilaja: Karkuri. Gummerus 2004.