Milla Ollikainen: Mathilda

Häkellyttävän hienoja biofiktioita olemme saaneet lukea viime aikoina: kategoriaan kuuluu myös Mathilda. Nimi viittaa arkkitehti Eliel Saarisen ensimmäiseen vaimoon, jonka kanssa Saarinen oli naimisisssa suuren maineensa nousun ja taiteilijakoti Hvitträskin suunnittelun ja rakentamisen aikoihin.

Milla Ollikainen osuu lukijahermoon monin tavoin. Koko tuo Saarinen-Gesellius-Lindgren-kuvio suomalaisen taiteen kultakautena saa jo mielikuvituksen villiintymään. Tiedämme ennestään, että yhteiseen kotiin muuttaneen kolmen perheen yhteiselo oli täynnä dramaattisia käänteitä, mutta mitä oikeastaan tapahtui? Nyt luemme sen kahden naisen näkökulmasta, Mathildan ja Lojan, Herman Geselliuksen sisaren, jonka kanssa Saarinen avioitui erottuaan Mathildasta. Mathilda puolestaan rakastui Geselliukseen, ja tämä avioliitto oli kestävä.

Kirja on rajattu taitavasti. Sivumäärä on maltillinen, vaikka sisältö on runsas. Kirjailija kuvaa erinomaisesti kahta hyvin erilaista naista, kaunista ja tilaavievää Mathildaa ja käytännöllistä puurtajaa Lojaa. Kuin ikiaikainen Martta ja Maria -asetelma Kirkkonummen maisemissa. Molempia voi ymmärtää, jos haluaa. Loja tulee jopa todemmaksi kuin Mathilda, vaikka hänen osuutensa kerrotaan hän-muodossa, siinä missä Mathilda on kertojaminä. 

Mathildalla ei ole lapsionnea. Hän suree myös omaa lapsuuttaan, Hermanin rakkaus antaa siihen uskallusta ja ymmärrystä. 

"Kunpa minulla olisi ollut toisenlainen äiti, sellainen, joka ei olisi tehnyt minua aina levottomaksi ja epävarmaksi, olisin säästynyt monelta murheelta. Jos vain äitini olisi pitänyt minua todellisessa arvossa, kuunnellut mielipiteitäni eikä vain tyrkyttänyt omiaan, olisin tiennyt jo aiemmin, mikä minulle on hyväksi ja mitä minä tarvitsen ja mitä minulla on oikeus odottaa. Olisin ehkä jopa säästynyt koko avioliitolta Elielin kanssa, sillä olisin ymmärtänyt jo varhain, ettei hän todellisuudessa ole kiinnostunut minusta, enkä minäkään olisi hakenut avioliitolta jotakin sellaita, joka tekisi ylpeäksi äitini ja Viipurin seurapiirit."

Loja on kärsivällinen, ymmärtää Mathildan ytimen vaistomaisesti, vaikkei tästä pidäkään. Toimeen on tultava, kun asutaan samassa talossa, myös uusien liittojen jälkeen. Ja veli on Lojalle tärkeä. 

Suhteet ja perheet kehittyvät, muuttuvat. Saarisen maine kasvoi, hänen työtään sivutaan luonnollisesti usein, vaikka kirjan pääpaino on naisissa. Eliel ja Loja perheineen olivat paljon ulkomailla. Kunnes oli tehtävä lopullinen päätös muutosta Yhdysvaltoihin, luopua rakkaasta kodista. Myös Mathilda joutuu luopumaan paljosta ja tekee omat ratkaisunsa. Tähän kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation sata vuotta vanhoista todellisista kirjeistä. Taustatyötä on tehty paljon, ja myös Elielin ääni kuuluu. 

Kirja on tavallaan myös muistokirjoitus Hvitträskin kulta-ajalle. Upea ateljeekoti toimii edelleen museona. Muistan ensikäyntini siellä vuosikymmeniä sitten: se sai leuan loksahtamaan, ja paikka tuntui sadunomaisen uskomattomalta. Vieläkin se varmasti se tekisi vaikutuksen, ja saattaa hyvin olla, että kirjan myötä talo saa uusia vierailijoita. Toivon todella, että kulttuurisäästöt kiertävät museon ja antavat sen jatkaa loistoaan suomalaisuuden ja kulttuurihistoriamme yhtenä tärkeimpänä merkkipaaluna kaikkien nähtävillä.

Tehokkaan kauniisti kirjoitettu koskettava tarina, täynnä onnea ja iloa, rakkautta ja taidetta, arkea ja juhlaa, mutta myös mustaa ja synkkää. Ja hieno uusi aluevaltaus Milla Ollikaiselle, joka on ollut aiemmin tuttu dekkarikirjailijana. Ihailen kirjailijan säästeliästä mutta osuvaa kerrontaa, kuten lausetta, jossa Loja miettii Mathildaa, tai ihmislasta ylipäänsä, joka lopputulemaa tietämättä aloittaa elämänsä

"viattomana ja valmiina kohtaamaan maailman, niin kuin kerran jokainen."

Milla Ollikainen: Mathilda. WSOY 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

Nuori esikoiskirjailija kirjoitti Norjassa suosioon nousseen kirjan teinivuosista Oslossa. Kirja on kuin räppiä, se etenee vauhdilla, sanoo paljon ja kuvaa kaupunkia, jossa maahanmuuttajataustaiset nuoret pyrkivät löytämään nautintoja kaduilta opituilla keinoilla, huumeilla ja niihin rahaa tuovilla rötöstelyillä. 

Väkivalta ja koulun välttely ovat arkea poikaporukalle, veljille, kuten he itseään nimittävät. Aikuiset jäävät kumman heiveröisiksi hahmoiksi, vaikka yrittävät puuttua. Ivor kertoo:

"marcon, mun, arjanin ja nyt jonaksen uus sossu, ne puhuu kaikki samaa paskaa, ooo teiän pitää katkaista välit niihin poikiin, ne ei oo teille hyvää seuraa, meiän pitää miettii toimenpiteit, ehkä siirtää sut jonnekin muualle etten voi enää hengailla niiden kaa

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne ihmiset on rehellisesti aitoja papukaijoja, niiden mielest me jotenkin pilataan toisemme, ne ei ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais vedetty huumeit joka tapaukses, me pidetään toisistamme huolta"

Poikien tulevaisuus on epämääräisiä haaveita, sen verran kuin sitä tulee ylipäänsä ajateltua. Ivor miettii, että haluaisi asianajaksi, muttei edistä asiaa. Tytöt kyllä kiinnostavat ja Ivor ihastuu Aylaan, mutta elämäntapa ei suosi suhteiden ylläpitoa, kun energiaa riittää lähinnä pään sekaisin saamiseen ja siihen tarvittavaan rahanhankintaan. Ja kavereiden kanssa hengailuun, joka tarjoaa myös lämpöä ja huumoria. Ja oivaltavia sivalluksia, eivät pojat tyhmiä ole.

"yhen denan nimi oli steinar
ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut
täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se
kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty
miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen että sä
oot hengissä, ei siihen oo lääkettä"

Äidit pelkäävät, syystä. Ivorille isoäidin kuolema on jonkinlainen käännekohta (huonompaan), Ivorin ja veljien vauhti kiihtyy. Toinen on Jonaksen kuolema. Jonas oli yksi veljistä, jonka kotiolot olivat surkeat. Eivätkä kaverit voi näissä auttaa. Ehkä Ivor pikkuhiljaa alkaa sen tajuta ja käänne parempaan tapahtuu, eihän nuori mies olisi omakohtaista kirjaa pystynyt muuten kirjoittamaan. Ehkä myös  viranomaisten jankutus avun hakemisesta sekin kuitenkin osaltaan tehoaa. Ivor haluaa olla porukan poikkeus, se joka pärjää ja pääsee kuiville. 

"mä kadotan itteni, päivä päivältä katoon niinku
hiekanjyvät sormien välistä"

ja joitain juttuja ei tuu sanottu kellekään vaik ehkä
kannattaiski joten ne vaan kasvaa jättimäisiks
tikittäviks pommeiks ja kerran ayla sano et sä kutsut
traumoja muistoiks"

Aito koettu elämä näkyy, ja kirjailija on sanoittanut sen koskettavasti. Nuorten tunnot välittyvät koko skaalallaan, ylimmästä alimpaan. Suomentajan tehtävä ei lie ollut helppo, mutta lopputulos on onnistuneen luonteva. 

Oliver Lovrenski on yksi HelsinkiLitin esiintyjistä 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen. (Da vi var yngre.) Gummerus 2025. Suomennos Onerva Kuusi. 

Anne Tyler: Three days in June

Anne Tyler on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka vuosikymmenien mittaisen, aina viehättäneen tuotannon olen monesti päättänyt lukea uudestaan. Hanke odottaa toistaiseksi, sillä 82-vuotiaalta kirjailijalta ilmestyy uutta edelleen.

Three days in June kertoo Gailista, jonka tytär Debbie on menossa naimisiin. Sulhanen on mukava, eikä tulevalla anopilla ole ainakaan aluksi mitään häntä vastaan. Sitä vastaan kylläkin on, että tyttären isä Max, Gailin eksä, majoittuu Gailin luo häähumujen ajaksi. Harjoitusillalliset ja itse häät, helposti pari yötä, huokaa Gail harmissaan, mutta ei auta. Ei vanha pari riidoissa ole, mutta eroon oli syynsä.

"Anger feels so much better than sadness. Cleaner, somehow, and more definite. But then when the anger fades, the sadness comes right back again the same as ever."

Muutakin ärsytystä Gaililla on juuri nyt. Hänen on etsittävä uusi työ. Kuusikymppisenä! Työpaikalla vaihtuu johto, minkä myötä tapahtuu muutoksia. Gailin ei katsota olevan kovin hyvä ihmisten kanssa, joten siksi hänelle suositellaan jotain muuta. Luonnollisesti Gail on pöyristynyt, sekä työn menetyksestä että ihmistaitojensa arvioinnista.

Mutta pakko myöntää, että arviossa näyttäisi olevan perää. Gailin suorasukainen ote, jota hän ei itse vaikuta huomaavan, viihdyttää lukijaa. Kukapa meistä virheetön olisi, samastuttavuus on lohdullista. 

"Sometimes when I found out what´s on other people´s minds I honestly wonder if we all live on totally separate planets."

Pääasia Gailille on se, että Debbie on onnellinen. Tytär tuntee äitinsä ja pyrkii viisaasti välttämään tämän virheitä. Kuinka se onnistuu ja miten perhesuhteet toimivat eri sukupolvissa, siitä Tyler on kirjoittanut inhimillisen, humoristisen ja tuttuun tapaansa lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia taitavasti nappaavan tarinan, jonka lukemisesta jää hyvä mieli. Kysyin mahdollisesta suomennoksesta aikatauluineen kustantajalta, mutta heillä ei ole tapana vastailla lukijoiden viesteihin. Eiköhän suomennos jossain vaiheessa kuitenkin tule. 

Luin myös Tylerin Sinisen langan, joka suomennettiin vasta nyt, vaikka se ilmestyi alunperin vuonna 2015 ja oli tuolloin peräti Booker-palkinnon lyhytlistalla. Kirja jäi taatusta Tyler-tyylistään huolimatta melko haaleaksi kokemukseksi. Saattaa johtua siitä, että luin e-kirjana enkä paperisena, ei ollut hypisteltävää. Ja kirjan nimi vaikuttaa pakkokeksityltä, en nähnyt siinä kunnollista sinistä enkä punaista lankaa. Sukupolvien dynamiikan ja keskiluokkaisen amerikkalaisen perhe-elämän kuvauksena se toimii varman viihdyttävänä, eikä sitä kesken tehnyt mieli jättää. Aihe on superkiinnostava: kun vanhemmat vanhenevat ja nuorten on otettava vastuuta, hankauksilta perheen sisällä ei vältytä. Kuka on ns. paha lapsi, kuka taas hyvä, ja kenelle jää vanhempien hoito ja kotitalo, muun muassa näitä pohditaan. 

Anne Tylerilta blogissa muun muassa:

Jää hyvästi

Kellotanssi

Palmikko

Anne Tyler: Three days in June. Chatto & Windus / Penguin Random House 2025. Illustrations by Bex Menzies.

Sininen lanka (A Spool of Blue Thread). Otava 2025. Suomennos Laura Beck.

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Noora Vallinkoski on jälleen kirjoittanut upean kirjan lähiölähtöisestä todellisuudesta ja luokkanousun
mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta. Vanha Monni asuu Mörskässä, nimensä mukaisesti purkukuntoisessa talossa Ikean kupeessa kummipoikansa Petterin kanssa, jonka hän on ottanut hoiviinsa vuosia sitten pojan sijaisvanhemmilta. Petteri pelaa, paljon. Monni miettii:

"Puhu sinä vain luureillesi. Puhu näkymättömille pelikavereille, pienille ukkeleille ruudulla. Puhu semmoista kieltä mitä minä en ymmärrä niin pysytään väleissä. Ja poika puhuu. Puhuu niin perkeleesti että joskus mietin puhuuko tämän Mörskänkin kumoon. Kömpiikö niistä luureista yksi kaunis päivä koko konkkaronkka jolle hän jaarittelee. 
Toisaalta minäkin puhun sulle vaikka siitä on jo puoli vuosisataa."

Siskontytär Tiia on päässyt kauas työläistaustastaan, opiskellut, vaurastunut. Miehensä Ollin kanssa he ovat kiertäneet maailmaa töidensä perässä, asuvat nykyisin Tanskassa. Tiia tulee käymään kotikonnuillaan, selvittämään suhdettaan ikänsä raskasta työtä tehneisiin vanhempiinsa, sillä on aika: hän odottaa kaivattua vauvaa.

"Kaikista lapsuuteeni liittyvistä tunteista ainoastaan raivo ei kehity tai muuta muotoaan. Se vain jatkuu katkeamattomana huutona sisälläni."

Raivo ja kostonhalu syntyivät köyhyydestä, häpeä ei siitä, että oltiin köyhiä ja sivistymättömiä, vaan siitä, "miten vähän hänen vanhempiensa panosta yhteiskunnasta arvostetaan." 

"Jo lapsena opin sanan vakavaraisuus. Me olimme vakavaraisen vastakohta, yksi ylimääräinen lääkelasku alkuvuodesta riitti syöksemään meidät alamäkeen. Päätin, että minusta tulisi isona vakavarainen, eikä minun tarvitsisi mennä kauppaan laskimen ja ruutuvihon kanssa, vaellella hyllyjen välissä niin pitkään että vartijat alkaisivat pälyillä minua. Vakavaraisuus säästäisi aikaa, ja saisin osakseni hyväksyviä katseita."

Vallinkoski kuvaa henkilönsä niin hienon monisyisesti, että heitä on helppo ymmärtää, samastua. Monni muistelee nuoruuttaan ja miestä, Tiia lapsuuttaan ja sen jälkeen tapahtunutta. Petteri elää peleissään, vaikka Tiia yrittää esittää vaihtoehtoja, onhan poika fiksu.

"- Kiitos kun huolehdit Monnista, Petteri. Ja kiitos, että olet käynyt isän ja äidin luona. 
- Mitä mun sitten kuuluisi tehdä? Reissata jossain Aasiassa?
- Ei tietenkään. Tarkoitan vain, että kaikista tilanteista on ulospääsy."

Monni saa viestejä eräältä Toomakselta. Imeliä, mutta ihania. Niistä hän ei kerro muille. Eikä Petteri kerro suhteestaan omaan viestittely-ystäväänsä, Desdemonaan. Tiialla on paljon tekemistä itsensä kanssa, suhteessa vanhempiinsa, suhteessa koulutuksen ja työn tuomaan asemaan (jota vanhemmat eivät ymmärrä), suhteessa omaisuuteen, suhteessa siihen, mitä hänellä on nyt ja mitä ei aiemmin ollut. Ja siihen, miten rakkaus ilmenee ja miksi sitäkin säännöstellään. Pakenemisen halu on ja pysyy, ja lukija saa hänen kanssaan miettiä, voiko lähtökohdistaan ikinä päästä oikeasti muualle. Niin, ettei menetä sisintään, alkuperäistä itseään. 

"Olin törmännyt siihen mahdottomalta tuntuvaan etäisyyteen, joka vanhempieni laminaattipöydän ääreltä oli tuohon massiiviseen illallispöytään. Seisoin tavoittelemani maailman kynnyksellä. Kovalla työllä ja mielistelyllä, häivyttämällä loputkin itsestäni olisin voinut ehkä ottaa vielä askeleen, mutta käännyin hopealusikat käsilaukussani."

Teksti on viiltävää, lauseet täysiä, ajatukset mietittyjä, kokonaisuus vaikuttaa lukijaan vahvasti. Ainakin tähän lukijaan. Kuten kohta, jossa Tiia tajuaa vanhempiensa elämästä jotain olennaista. Työväenluokka leimaa heitä alusta loppuun, se entinen, ei tiedostavasti kokeileva. Jotkut puhuvat työväenkirjallisuuden puutteesta nykyisin, mitä en ymmärrä. Onhan sitä, tässäkin komea esimerkki. Ajat vain ovat muuttuneet, näkökulmat vaihtuneet. Vallinkosken analyysi ulottuu syvälle, näkyvän tilanteen läpi.

"Yhtäkkiä mietin, olenko loukannut vanhempiani. Näen heidän puolustuskyvyttömyyteensä ja vuosien varrella kääntyneen valta-aseman. Sillä nyt se on tapahtunut, olen todella voittanut. En vain aavistanut, ettei siitä olisi iloa kenellekään. Että voittoni olisi katkera."

Kenelle: Nykyisyydestä kiinnostuneille, luokkanousun tehneille, luokkarajoja ja eriarvoisuutta miettiville. Vaikka mainittu teema leimaa kirjaa, siinä on paljon säikeitä, ajankuvaa ilmiöineen ja ihmiskuvausta, suhteiden moninaisuutta ja inhimillisyyden välkettä. Surua, onneakin. Hyväksikäyttöä ja hyvänä pitämistä. Niukkuutta ja runsautta. Teos herättää ajatuksia, toimisi varmasti hyvin myös lukupiirikirjana - olisi mielenkiintoista kuulla, mitä eri lukijat siitä nostaisivat. Lopetan kuitenkin teeman tiivistykseen, esimerkeillä molempiin suuntiin:

"Muovimatosta laminaattiin. Laminaatista parkettiin. Keittokomerosta avokeittiöön. Hellasta induktiolieteen. Lastulevystä täyspuiseen. Riisipaperivalaisimesta lokkilamppuun."

"Porealtaasta suihkukoppiin. Maistelumenusta nakkiperunoihin. Sushista kalapuikkoihin. Taksista pummiajeluun. Rantapromenadilta paviljongin taakse. Omakotitalosta vuokrakasarmiin. Kattohuoneistosta baarin yläkertaan. Perintöhuonekaluista Jyskin lipastoon. Glorian kodista Pirkkaan."

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä. Atena 2025. Päällys Jussi Karjalainen.

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun

Kirjoittaja on talouskirjailija ja Omavaraisuushaaste-blogin pitäjä, joka valittiin Nordnetin äänestyksessä vuonna 2023 Vuoden sijoittajaksi. Hänen ensimmäinen talousoppaansa Viisas sijoittaja (2023) käsitteli sijoittamista, mutta hän tarttui vielä suurempaan haasteeseen: neuvomaan ihmisiä hoitamaan kaikki raha-asiansa fiksusti.

Raha mietityttää useimpia, ainakin meillä yhä enemmän lähipiirin nuorten kasvaessa. Miten heille voisi opettaa rahankäyttöä niin, että he pärjäisivät elämässään eikä rahasta muodostuisi ainakaan suurta ongelman aihetta? Ja kuuntelevatko he tylsiä neuvoja, vai onko parempi vain näyttää esimerkkiä ja luottaa heidän oppivan sitä kautta? Juntusella on asiasta selkeä näkemys: rahasta on puhuttava.

"Jos rahasta ei puhu, rahasta ymmärtää vain sen minkä näkee ympärillään, ja silloin rahataitojen kehittyminen jää lopulta sattuman varaan. Rahasta puhuminen lievittää myös rahan aiheuttamaa ahdistusta." 

Opas on käytännönläheinen ja helppolukuinen konkreettisine ja henkilökohtaisine esimerkkeineen. Se jakautuu teemoittain: ensin puhutaan rahan merkityksestä yleensä Suomessa ja ihmissuhteissa. Sen jälkeen seuraa teema Kuluta vähemmän, joka neuvoo seuraamaan omaa kulutusta ja antaa vinkkejä siitä, miten käsitellä rahaa arjessa ja miten menoja on mahdollista vähentää. Jos siis haluaa vaurastua. Kolmannessa osassa, Omista ja ota velkaa oikein, puhutaan omaisuudesta ja suurimmista hankinnoista, kuten koti, sekä vakuutuksista, joka on tärkeä osa omistamista. 

Elääkseen ja vaurastuakseen on tienattava, mutta miten tuloja saisi kasvatettua? Osa neljä, Tienaa enemmän, puhuu osaamisesta, työelämästä ja sen merkityksestä rahan ja hyvän elämän kannalta, hieman myös veroista. Viimeinen, viides osa keskittyy perusasioihin sijoittamisesta otsikolla Sijoita yksinkertaisesti ja säännöllisesti.

Siinäpä sitä on asiaa omaksuttavaksi! Paksu opus ei ole nopeasti lukaistavissa, vaikka se onkin käytännönläheinen ja tervejärkinen. Yhteenveto sisällöstä kunkin osan lopussa on erinomainen idea, etenkin lukijalle, joka ei jaksa lukea kaikkea. Kirjoittaja ei ole varsinainen kirjailijuuden ammattilainen, mikä näkyy tiivistämisen tarpeena, mutta juttelevan eli pitkän ja osin toisteisen tekstin etu on aito innostus ja kokemus, jota kirjoittaja auliisti haluaa jakaa. Toisaalta, "kaikkea" kun ei voi kuitenkaan sanoa yksien kansien välissä, joskus mennään hiukan mutkia suoristaen tai asioita rankasti rajaten, ymmärrettävästi kyllä.

Viesti on se, että jokainen voi itse vaikuttaa talouteensa - jos ei ole esimerkiksi vakavasti sairas tai omaa muuta estettä vakiotulojen saamiselle, tulkitsen. Rahataitojen puute saattaa estää fiksut rahankäyttöpäätökset, ja ihminen "käyttää kaikki rahansa hetken tyydytykseen jumittuen siten elämään kädestä suuhun siinäkin tapauksessa, että hänellä olisi taloudelliset edellytykset oman talouden haltuunottoon." Köyhyyden kehän Juntunen sanoo syntyvän, "kun ihminen ei kokemuksiensa takia usko edes pystyvänsä vaikuttamaan omiin taloudellisiin olosuhteisiinsa." 

Hyvä esimerkki on rahapelien suosio: köyhimmät käyttävät niihin rahaa eniten (viitataan THL:n tutkimukseen). Jos jokaviikkoisen lottorahan käyttäisi sijoitussäästämiseen, on helppo laskea tietyn summan tuotto vaikkapa 25 tai 50 vuoden ajalta käyttämällä pörssin historiatietoa. Säästäminen on hidasta, mutta raha kertyy, toisin kuin hedelmäpeleissä. Tosin jännitys saattaa puuttua, jos ei sitä halua hakea sijoituskurssien tai tilinsä seurannasta. Ja pelaamisen katson harrastukseksi, ja harrastukset tuppaavat aina jotain maksamaan. (Ei mennä mielenterveyspuolelle eli ongelmapelaamiseen.) Mutta viesti on edelleen se sama: valinta on jokaisen oma.  

Kulutuksen vähentämisen vinkit toki toimivat kaikille, mutta tärkeintä on asenne, jossa ihminen tuntee itse olevansa ohjissa. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, ettei kaistanleveyttä ehkä riitä miettiä kirjan asioita, jos raha- tai elämäntilanne on todella huono. Ja oppimistaidoissa, jaksamisessa ja itsekontrollissakin olemme erilaisia. Sen enempää psykologian puolelle ei mennä, eikä tässä yhteydessä tarvitsekaan. Siitä kuitenkin muistutetaan, että ansaitsemisen ei tule olla elämän päätarkoitus eikä terveyttä kannata menettää liiallisen työnteon vuoksi.

Perussäännöt rahankäytöstä ovat aikuisille tuttuja (meille, jotka on opetettu tilanteen pakosta säästäväisiksi jo pienistä): Köyhyys ei aina tarkoita pieniä tuloja, vaan usein liian suuria menoja. Käytä kauppalistaa äläkä poikkea siitä. Kirjaa kaikki menosi ylös. Kouluttaudu, tee töitä ja pyri nostamaan palkkatulojasi sen mukaisesti. Puhutaan sopivan ammatin ja työn löytämisestä sekä yrittäjyydestä, jos palkkatyö ei riitä tai sitä ei saa. Vaikka tiedämme, ettei sekään ole kaikille mahdollista, näihin tilanteisiin tai politiikkaan (kuten leikkauksiin) ei kirja puutu, vaan opastus nojaa säännöllisiin tuloihin. 

Onko opas siis tarkoitettu vain ahneille hyväosaisille? Eiköhän rahataitojen perusteista ole jokaisen hyvä olla perillä, millä tuloilla tahansa. Kaltaiseni seniori ei välttämättä löydä kirjasta paljon uutta, mutta luin sen suurella mielenkiinnolla. Eniten uskon kirjasta olevan hyötyä nuorille aikuisille ja teineille, jotka alkavat harjoitella omaa rahatalouttaan. Ylioppilas- tai valmistujaislahjavinkki! Sekä aikuisille, jotka tuskailevat raha-asioidensa kanssa: ehkä asiasta lukeminen herättää ajatuksia omaankin käyttöön. 

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun. Tammi 2024. Kansi Timo Numminen.

Maarit Verronen: Sunfloweria

Jälleen vaikuttavaa Verrosta: hänen kirjoissaan on aina jotain mystistä ja alitajuntaa tavoittelevaa, vaikka tyylilaji on vaihtunut vuosien mittaan realistisemmaksi. Silti tämäkin kirja tuli uniin, ja tietyt kohdat varmasti palaavat mieleen monta kertaa.

Suurvalta Greatwrathenia on hyökännyt pieneen Sunfloweriaan, joka puolustautuu henkensä edestä, johtajanaan vahva presidentti Greenoz, entinen tv-näyttelijä. Sotatilasta huolimatta maahan järjestetään Suomesta erikoinen bussimatka kulttuurivaihdon nimissä. Sananvapausjärjestön organisoima matka on ilmainen rohkeille lähtijöille, joihin kuuluu myös Nea, neuvokas ja käytännöllinen nainen, tuttu hahmo eri nimillä aiemmista Verrosen kirjoista. Hän haluaa tukea Sunfloweriaa ja nähdä tilanteen itse. Voisiko hän auttaa jotenkin?

Matkan muut osallistujat eivät ole Nealle ennestään tuttuja. Jokaiselle osoitetaan bussista oma lokero nukkumiseen, ja tavaraa saa ottaa mukaan vain minimaalisesti. Polttoainetta, vettä ja ruokaa on varattu niin, etteivät yllätykset - joita epävakaassa maassa on odotettavissa - sotke koko reittisuunnitelmaa. Tarkoitus on tavata kulttuurin tekijöitä, taiteilijoita, paikallista johtoakin, jos se onnistuu. Järjestelyt vaikuttavat järkeenkäyviltä, vaikka koko matkaidea ehkä ei. Myös Nea alkaa pohtia, mikä mahtaa olla reissun perimmäinen tarkoitus ja keitä ovat sen tuntemattomat sponsorit, sillä outoja ristiriitoja alkaa nousta esiin. 

"Kaikesta huolimatta tuntui kummallisen turvalliselta olla pieni ihminen suuressa kaupungissa, jota pommitettiin. Kvelan ilmatorjunta toimi melko hyvin."

Lisäriesana on pandemia, virusmuunnos, joka "tappoi entistä ärhäkämmin." Nea huomaa olevansa yleinen mentori ja se, jolta epätietoiset kyselevät neuvoja eri tilanteissa.

"Siis kyse ei ollut siitä, kuka vaikutti tietävältä, vaan siitä, keneltä uskalsi kysyä. Asiallisilta ja levollisilta yksin liikkuvilta naisilta kysyttiin kokemukseni mukaan aina. Sokkeloisen kaupan hevi-osastolla sitä, missä on vaaka, ja vieraankin kaupungin kadulla sitä missä on rautatieasema."

Matkalla tosiaan tavataan kulttuuriväkeä ja koetaan taide-esityksiä: nukketeatteria, konsertteja, musikaalia ja jopa kansanjuhlaa. Musiikki vetoaa Neaan, vaikka tunnelma kiristyy matkalaisten kesken,  sotatoimet ovat jatkuva uhka eikä kuolemiltakaan vältytä. Tilanne kärjistyy niin, että Nea joutuu ottamaan aktiivisen roolin, jolla on suuri merkitys niin matkalaisille kuin koko maalle. 

Trillerimäiset tapahtumat kerrotaan lakonisen rauhallisesti, mikä luo omanlaisensa oudon tunnelman. Kaikki on hullun mielikuvituksellista, mutta silti todentuntuista. Kuvaukset Sunflowerian presidentin työpäivistä ovat suorastaan dokumentinomaisia - juuri noin voi ajatella tapahtuvan todellisuudessa. Tai siis siinä maassa, josta puhutaan. 

Suora ja selkeä kannanotto nykyiseen sotaan ja sen lopputulemaan. Kuin katselisi laajennettua todellisuutta tai sodan maisemaa uudesta kulmasta. Kuten bussin kyydistä.

Kenelle: Sotaa pelkääville ja inhoaville. Ulkopuolista uutta näkökulmaa sotaan etsiville. Fiktion voimaa arvostaville. Ukrainan puolustajille.

Maarit Verronen: Sunfloweria. Aviador 2025. Kansi Satu Enstedt. 

Aiempaa Maarit Verrosta blogissa:

Hiljaiset joet
Varjonainen
Orionin vyö
Muutama lämmin päivä

Ossi Nyman: Alkuhuuto

Ossi Nymanin romaanihenkilöihin tutustuessa ei tiedä, pitäisikö nauraa vai voihkaista: usein molempia. Osuvasti nimetty Toivo haaveilee työn jättämisestä, vaikka on alle viisikymppinen. Maailma ei mene hänen mielestään hyvään suuntaan maahanmuuttoineen ja muineen. Ei ole enää mummon leipomaa leipääkään. 

"Hän ei pysty hyväksymään sitä, että koko maailma on mennyt päin persettä, eikä koskaan palaa entiselleen. Mikään mihin hän on uskonut ei ollutkaan pysyvää. Kaikki on paljastunut katoavaiseksi aina ihmisistä urheiluseuroihin ja kyliin ja kaupunkeihin asti. Jopa ilmasto ja vuodenajat ovat muuttumassa toisiksi. --- Hän ei halua saavuttaa elämällään mitään, ainoastaan viettää aikansa mahdollisimman mukavasti." 

Mukavuuteen kuuluu rakkaus, jota Toivo etsii netistä. Hän löytää Marjutin ja rientää ostamaan sormukset. Marjut ottaa naiseudestaan kaiken irti: hän elää mukavassa mutta väljähtyneessä liitossa, ja hakee ihailua ja seksiä muilta kuin mieheltään Faithilta. Tämä puolestaan on maahanmuuttokriittinen maahanmuuttaja, jolla on hyvä työ suntiona, aina siisti ulkonäkö sekä huoli siitä, että he Marjutin kanssa ovat vieraantumassa. Joko nauroit tai voihkaisit?

Nautinnonhaluinen Marjut ja vakava Faith vaikuttavat tosiaan etääntyneiltä toisistaan, vaikka Faith uskoo asian parantuvan, ehkä Jumalan tai terapeutin avulla. Marjut saa Toivon unohtamaan kaipuun menneeseen, mutta nykyisyyskin kiukuttaa miestä. Nainen päättää rakastaa tämän ehjäksi, tuoda iloa ja valoa Toivon elämään. Eikä hänellä orgasmejakaan vastaan mitään ole. Avioeroa hän ei suunnittele, sillä "Marjut ei halua kenenkään ajattelevan, että hän olisi huono puoliso tai ihminen." Eroa ei halua myöskään Faith omista syistään.

Marjut näyttäisi oivaltaneen jotain tärkeää, kun hän katsoo köyhää pesulanpitäjää: "Hän ei ollut ketään onnettomampi eikä kukaan häntä onnellisempi. Ihminen sopeutuu  kaikkeen. Vain muutoksen hetki on vaikea." Haluaako kukaan näistä henkilöistä muuttua? Miksi, tai miksi ei? Heidän kunniakseen on sanottava, että he pyrkivät olemaan aktiivisia toimijoita, mutta onko heidän keinoillaan mitään vaikutusta onnellisemman elämän saavuttamiseksi? 

Juttuun sekaantuu ulkopuolisia keskustelijoita, jotka kommentoivat Toivon reaktioita.

"- Nyt Toivo on ymmärtänyt, et tää kaikki ei johdukaan hänestä, vaan olosuhteista hänen ympärillään. Hänen lapsuudesta. Yhteiskunnan rakenteista. Globalisaatiosta. Siitä, että hänen nuoruudessaan ja lapsuudessaan koulutusjärjestelmä ei osannut vielä ottaa hänenlaisten tarpeita huomioon. Mikä on tietysti melkosen ironista, kun tiedetään kuinka paljon hän kadonnutta aikaa kaipaa.
- Hän syyttää mun mielestä nyt täysin oikeutetusti kaikkia paitsi itseään."

Toivo on raivoissaan, on vaikea hyväksyä, etteivät asiat menekään kuten "piti" tai kuten hän hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina kuvittelee itselleen luvatun. Yllättäen hän päättää olla jalomielinen Faithia kohtaan, vaikka on tälle kateellinen. Toivo ilmoittautuu maanpuolustuskurssille. Alan pelätä, että Toivo on menetetty. 

Avartava analyysi ihmisyydestä sekavassa maailmassa: kukin etsii tapojaan olla. Vastustamalla, sopeutumalla tai nautintoja etsimällä. Entiseen kaipuu on suuri - entiseen, jota tuskin on ollut olemassakaan. Muistuttaa monia maailman maiden nykypuolueita ja poliittista johtoa, joissa faktoilta suljetaan silmät tiukasti. Tekstistä tulee usein mieleen Kari Hotakainen traagisen ja koomisen yhdistelmineen ja pienen ihmisen urheine tai säälittävine räpistelyineen suurempien voimien vallassa. Näin me räpistelemme, kukin tavallamme.

Kenelle: Mennyttä kaipaaville, pärjääville ja pärjäämättömille, maahanmuuttokriittisille, maailman hulluutta päivitteleville, ohi oman kuplan katsoville, Hotakais-tyylin ystäville. 

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos 2025. Ulkoasu Taru Staudinger.