Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Kirjan nimi viittailee synkkään sotateemaan, mutta itse teos ei näyttäydy synkkänä. Se sisältää sota-aiheiden lisäksi pohdintaa muun muassa musiikista ja kirjoittamisesta, ja etenkin erään nuoren pojan tiestä siihen pisteeseen, missä hän on nyt - ja siitä pisteestä. 

Matkalla oli intti, jonka kirjailija suoritti siviilipalveluksena museotöissä ja jaksona Lapinjärven koulutuskeskuksessa. Läheisen Teboilin nurmikolla tiivistyvät ajatukset sodasta, ja viihtyisä ympäristö kutsuu mukaan lonkeroa juomaan tunnettuja idän suhteita kommentoineita henkilöitä, kuten Matti Vanhasen ja Eero Heinäluoman. 

Vaikka kirjailija ilmoittaa, ettei ihmisyys ole ensimmäisenä hänen agendallaan, tekstissä on mukana hämmästyttävän paljon persoonia, isoisästä Black Sabbathin jäseniin* ja Tommi Liimattaan. Kirjoittajaa koskettaneiden taiteilijoiden työtä ruoditaan, urheiluun otetaan kantaa omakohtaisin kokemuksin, kuten esseissä kuuluu ("Urheilija on kuolematon, kirjailija korostetun kuolevainen"), kulttuurillista omimista ja fiktion vapauksia käsitellään ("...taiteilija ei puhu totta, kun ei ole itse hakannut naulojaan tai viettänyt sapattiaan" ja kirja-alan "kohuja" sekä kirjallisuuden roolia ruoditaan. ("Kirjallisuus on vielä vaikeampi myyntiartikkeli kuin Jumala.") Niin, Jumala, hän on läsnä niin kirjassa kuin kirjailijan arjessa rukoiluineen ja messukäynteineen, kuten Hurskaisella aina. Ehkä vielä tiiviimmin kuin musiikki ja muu kulttuuri, joka sekin on hänen kirjoituksilleen ominainen aihe.

Kirjakohuista ja omimiskähinöistä olen samaa mieltä kuin kirjailija, pintavaahtoa, mutta kuolinilmoituksista en: hän ei niitä kannata, kun minusta niiden pitäisi olla Hesarin mobiiliversion vakiosisältöä, niin että henkilöitä voisi hakea nimellä. Tietopankki poistuneista olisi arvokas.

Hyvän kirjan tavoin esseeteos antaa paitsi ajateltavaa myös tietoa. Kuten Suomen ensimmäisestä aseistakieltäytyjästä, jolle tietysti kävi köpelösti (teloitettiin). Tai kirjailija Teuvo Saavalaisesta (vertaa Klaus Ove Knasgård). Löysin myös samastumiskohtia, pellon reunasta teininä lähteneenä, kun hän vertaa Kruununhakaa synnyinkuntaansa Peltoniemeen:

"En kiirehtisi väittämään, että rodullistettu, suomen kielen hallitseva ja helsinkiläinen kirjailijanalku lähtisi automaattisesti mittavammalta takamatkalta kuin itse lähdin, kun aloin 16-vuotiaana kirjoittaa Peltoniemessä. 

Kulttuurisuvun vesa ja rodullistettu päätyvät samaan lukioon. He ovat perustaneet yhteisen runopodcastin ennen kuin kaltaiseni on ehtinyt omin silmin nähdä Kirjatalon interiöörin."

Huumorin tyyli näkyy tekstinäytteistä. Osuvia havaintoja, tarkoin lausein, häkellyttävänkin suorapuheista ja rehellisen oloista tekstiä, jota on kiinnostava lukea. Näinkin voi mies ajatella ja kokea, onneksemme kirjoitustaitoisesti.

* Tiesitko, että Hurskainen on kirjoittanut Ozzy Osbournesta esseekirjan, nimeltään Ozzyteksti? Minä en, ennen kuin googlasin tuotantoa tätä juttua varten.

Lue myös Antti Hurskaisen Suntio, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2023.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala 2024. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Eräs ihminen palaa synnyinkotiinsa pikkukunnalle, kun vanhemmat ovat kuolleita ja hän itse asunut kaupungissa kauan, opiskellut ja tehnyt töitä. Varsinainen muistojen bulevardi, tuo entisen tehdaspaikkakunnan ammoin päällystetty ja nyt repaleina retkottava tie, jota eräs ihminen kulkee ja tuntee olevansa muualta. Viime vuosituhannella kukoistaneen kylän meno on ihmisen silmin kotimaista hidastettua elokuvaa, verkkaista ja sulkeutunutta.

"Harvoin autokaan kulkee ohi. Vain muutama. Autossa aina yksi kappale paikallista ihmistä. Hidastaa, katsoo pitkään, paikallisuus rehottaa pellin sisällä."

Siinä missä Kaikkien menetysten äiti kuvaa hätkähdyttävästi äitiyttä ja äitisuhdetta, tässä kirjassa käsittelyssä on isä. Kun eräs ihminen asettautuu autioon kotitaloon, jotain alkaa tapahtua mielessä, mielelle.

"Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa, joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan."

Ihmiseen imeytyy muutakin, kuten viinaa, sillä isäänsä muistellessaan hän toistaa tämän rituaaleja juomisineen, retkottamisineen, äkkipikaisuuksineen, kuopan kaivamisineen. Onko sellainen koulutetun ihmisen tapa käsitellä menneisyyttä? 

"Säikähdän, kun poliisiradio särähtää päälle kaapin päällä. Sanoista ei saa selvää, joku siellä rätinän takana piilee.
- Hys, suhisee isä, joka seisoo alasti keittiön oviaukossa.
Tämä ei tapahdu, tämä on jo tapahtunut.
Polisiiradio hiljenee kuin ääni uppoaisi vuoren sisään. Isä menee säätämään asemaa, jota ei enää löydy. Isä lyö seinää kämmenellä ja kääntyy.
- Sillä siunaamalla sekunnilla ku sinä saavut, menee kaikki pieleen.
Isä kulkee eteiseen.
- Nyt mä menen tappamaan itteni, sanoo isä ja paiskaa oven perässään."

"On mukava muistella menneitä."

Marjo Niemen proosa on voimakasta, taitavaa ja pakahduttavaa. Siinä ei sydän romanttisesti väräjä eivätkä perhoset lentele kevyesti vatsassa, vaan on sydänkohtauksen vaara ja oksettaa. Ja väliin pilkahteleva musta huumori naurattaa. Jos lukija on iässä, jossa muistojaan uskaltaa jo kurkata ja jos lapsuus ei ole ollut Muumitalossa, jotain samastuttavaa tai vähintään koskettavaa saattaa löytyä.

Eikä lukeminen tee pahaa muillekaan, jos haluaa ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä talouslama, rakennemuutos tai luokkanousu. Minäkertojan lisäksi tapahtumia kommentoivat aaveet ja muut edesmenneet, ehkä myös talossa joskus elänyt eräs pieni ihminen, joka nyt on iso.

"Sinä lähdit ja luulit olevasi jotain muuta kuin olit. Sinä et uskonut, mitä sinulle sanottiin, se oli totuus mitä täällä sinulle sanottiin, että ei sinusta siihen ole, mitä oikein itsestäsi kuvittelet, ei sinusta ole muualle, et sinä siellä pärjää, älä mene sinne, kun me saadaan sitten hävetä."

Häpeään kasvatetun on vaikea muuttua ja sukupolvien kuilu on pohjaton kuin isän mieli; jos sinne heittää jotain, mitään ei kuulu varmistukseksi perillemenosta, kirja toteaa. Huonot muistot isästä ja kaikesta olisi tarkoitus jättää taakse, mutta se ei taida onnistua.

"Teutaroi siellä, teutaroi täällä, mutta sitten tuli kauhu, kun asianlaita tuli vastaan, ja sitä huomaa, ettei voi ottaa jotain mutta jotain jättää, ei mene niin. Kaikki tulee."

Veli sentään on, vai onko ja mitä siitä on sitten hyötyä. Korpin sisarukset tuovat mieleen Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -kirjasta alkaneen koleankarmean mutta mutta oudosti samalla hauskan trilogian. Yhtä seikkailullisia ei Suomessa olla, mutta Niemellä on taito iskeä lukijan tajuntaan toisin keinoin, terävämällä leipäveitsellä. Samanlaista kosketusta olen kokenut muun muassa Elina Hirvosen romaaneissa, laman runtelemaa työläisarkea taas on kuvannut hienosti myös muun muassa Noora Vallinkoski. Marjo Niemi on kirjassa hyödyntänyt omia kokemuksiaan, kuten kirjailijat aina, mutta paikkakunta ei ole yksi yhteen minkä tietyn kanssa ja teos on fiktiota. 

"Voitte poistua, milloin haluatte, keskeyttämättä mitään."

Sellainen sota sitten. Pään sisäinen, eikä maksa paljon. Seuraukset ovat puolestaan oma juttunsa.

Aiemmin Marjo Niemeltä:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen
Ihmissyöjän ystävyys
Miten niin valo

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen
KokoTeatteri: Norminäytelmä

Ihmissyöjän ystävät -bändi esitti musiikkina Runokuussa 2019 Harry Salmenniemen novellin Mies ei vastaa

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos 2025. Kansi Pauliina Mäkelä.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Kymmenes osa Vargasin takuuvarmaa Adamsberg-sarjaa: hänen toista sarjaansa, Evankelistaa, en ole (vielä) lukenut. Adamsbergiin olen tutustunut pikku hiljaa kaverin suosituksesta, ja oikeassa hän oli. Jos dekkarilta kaipaa muutakin kirjallista antia kuin suoraviivaista rikosta ja sen selvittelyä, sitä Adamsberg tarjoaa.

Miksei dekkareissakin voi olla nautinnollista kieltä ja yllätyksellistä, rikoksen ylittävää ajatuksen aihetta lukijalle? Hyvin voi, osoittaa Fred Vargas. Ranskalaisena ja arkeologina madame Vargas varmasti tuntee kulttuurinsa juuret ja hyödyntää tietämystään teksteissään lukijan iloksi. Hänen teksteistään tulee mieleen toinen mestarikertoja, Pierre Lemaitre: yhteistä ovat persoonalliset hahmot ja toimintatavat sekä käänteet, joita lukija ei voi arvailla, ja ripaus hienovaraista huumoria.

Varjojen tallaajat on tuhti ja mehevä pakkaus Adamsbergin ja hänen tiimistään, joiden jäsenet olen jo oppinut tuntemaan. Ihailen ja kadehdin Danglartin uskomattoman laajaa yleissivistystä, mutta enemmän samastun Mercadetiin, jonka on otettava kolmen tunnin nokoset säännöllisesti, oli juttu kesken tai ei. 

Adamsbergiin en edes uskaltaisi vertailla itseäni, niin suurta vastuuta ja vakavia rikoksia hän joutuu käsittelemään, ja ohimennen tulee hoidettua pienempiäkin juttuja. Miehistö on tottunut hänen omalaatuiseen toimintatapaansa, mutta lukijaa se jaksaa hämmästyttää. Mies vaikuttaa apaattiselta, mutta on kaikkea muuta. Sillä hänellä on tapana ajatella, mieluiten yksin ja rauhassa, tekemättä näennäisesti mitään - paitsi antamalla hiilihappokupliksi nimittämiensä ajatusaavistusten nousta mielensä syövereistä.

"Adamsberg torkahti odottaessaan kipulääkkeen vaikutusta ja silloin hän huomasi yllättävän kuplan nousevan hitaasti ja vaivalloisesti lammen pohjamudista kohti tietoisuutta. Liikkumatta ja valppaana hän antoi kuplan raivata tietään kämmenet valmiiksi kuppeina rinnan päällä ottamassa sen vastaan sitten kun se pääsisi pintaan. Kupla oli raskas, sillä se sisälsi epämääräisiä ainesosia, kuten takaisin kotipensaiden alle palanneen siilin, Gaëlin viimeiset sanat, Joumot'n ja lääkärin kuvat, kananmunan ja sanan sydämellinen."

Tällä kertaa Adamsberg johtaa joukkonsa Louviecin kylään, jossa on tapahtunut murha. Mutta Adamsberg epäilee muutakin. Paikallinen komisario Matthieu oli ennestään tuttu, ja tunsi kollegansa menetelmiä. "...jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua 'menetelmistä'..."

Ainakin miehellä oli loistava näkömuisti ja "merkityksettömien yksityiskohtien" havaintokyky. Vaikkei se toimi aina sanojen ja kirjainten kanssa, tosin ne askarruttavat usein, vaikka tässä hän on huoleton:

"- Kuljenko siis majataloon kilpikonnamuodostelman suojissa? Onpa aika ylenpalttinaista, eikö sinusta?
- Ylenpalttista, Adamsberg. Ei 'ylenpalttinaista.'"
- Miten haluat. Ei sillä taida enää olla niin väliä."

Retancourt, tuo suuri ja väkivahva poliisi, joka voimillaan pääsee irti vaikka käsiraudoista, herättää vastapuolissa pelkoa ja muissa ihailua, kuten paikallisen majatalon pitäjässä Johanissa. Johan saa ilokseen ruokkia ja majoittaa muualta tulleet poliisit. Keskustelu Retancourtin kanssa nauratti:

"- Pitää vain keskittyä siihen mitä tekee, ei siinä sen kummempaa. Voit kutsua minua etunimeltä, Johan.
- Mikä etunimesi on?
- Violette.
Orvokki, pieni herkkä kukkanen."

Murhia alkaa tapahtua lisää nopeaa tahtia, eivätkä poliisit etene. Jotenkin inhimillistä, että hekin tekevät virheitä. Jääkö kerrankin jotain selvittämättä? Sarjamurhaaja jättää omat tunnusmerkkinsä, mutta ne ovat käsittämättömiä. Kuten murhattujen käsiin aseteltu kananmuna. 

Nautin kielestä, yllätyksistä, persoonista ja vauhdista. Tosin jälkimmäistä oli vähän liikaakin, sillä henkilöitä ravasi mukaan niin paljon, etten enää pysynyt kärryillä nimistä (oli omat nimet, rikollisnimet, kutsumanimet...). Tai kuka oli missäkin minkäkin murhan aikaan ja oliko alibia, mutta yksityiskohtien sumeus ei haitannut varsinaisen kertomuslinjan, rikoksen selvittelyn, tai herkullisen henkilökuvauksen seuraamista.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat. (Sur la dalle). Gummerus 2025. Suomennos Marja Luoma. 

Trillereitä onko heitä

Heitä on, paljonkin, mutta taso vaihtelee suuresti, trillereissä siis. Välipalakirjoiksi etsiskelen säännöllisesti koukuttavaa jännittämistä, mutta ongelma bloggaamisessa on se, että harva jää mieleen, kun tarkoitus ei ole muu kuin hetken viihtyminen. Sama koskee dekkareita, mutten puhu nyt selvitettävistä rikostarinoista, vaan silkasta jännityksestä, johon voi sotkeutua poliisi tai sitten ei.

Aloitan helpoimmasta eli mieleen jääneestä: Martta Kaukosen repäisevästi alkanut trilogia Irasta, sarjamurhista ja psykoterapiasta sai kolmososansa Poissa. Ensimmäistä upeaa osaa tämä ei voita, mutta vauhtia ja käänteitä riittää tuttujen henkilöiden parissa. Ja jonkinlainen lohtukin on lukijalle (ehkä?) luvassa.

Juonta ei passaa paljastaa, mutta Iraa mietityttää varhain kuolleen äidin tarina, ja hän saa selville tämän taustasta uusia tietoja. Arto-isä yrittää tukea tytärtään, minkä omilta ongelmiltaan taitaa. Yllätys on se, että he asuvat nyt yhdessä, isä ja tytär. 

Aiemmista osista tuttu poliisi Kerttu Leppäkorpi saa ison roolin, sillä hän kuolee hoitokodissa ja jättää omaisuutensa Artolle sekä tehtävän selvittää eräs vanha rikos jätetyn aineiston avulla. Tapauksesta kerrotaan Kertun sanoin melko perusteellisesti.

Hieman hankala oli välillä hahmottaa, kuka henkilöistä puhuu, samoin rikoksen juonenkäänteet viuhuivat niin vikkelästi, että lukija sai pitää rystyset valkoisina sivusta kiinni pysyäkseen mukana. Sillä kirjailija myös tarkoituksella hämää, mikä on tietysti yksi kirjan kiehtova juju. 

Toinen minua huvittanut juju ovat henkilöiden sukunimet, jotka Kaukonen luo omalla tyylillään. Paljon on tuttuja nimiä Kuopion seudulta Petosesta Rahusenkankaaseen!  

Suosittelen siis erityisesti hänelle, joka on lukenut aiemmat teokset, joka ei pelkää tulevansa huijatuksi ja joka tuntee pohjoissavolaista paikannimistöä. Poliisityökin saisi kiinnostaa, ja ihmissuhdekuviot.

Irasta kertovan trilogian kaksi ensimmäistä osaa:

Terapiassa

Hengissä

Muuta Martta Kaukoselta:

Sinun varjossasi

Rikas elämä - parempaa arkea hidastamalla, kirjoitettu Leila Saarivirran kanssa.

Martta Kaukonen: Poissa. WSOY 2025. Kannen suunnittelija Perttu Lämsä.

Kansainvälisestä tarjonnasta luin kaverin suosituksesta brittiläisen Alice Feeneyn trillerin Kivi, paperi, sakset. Titteli hämäsi hieman, sillä samanniminen teos ilmestyi jo ysärillä, kuten Kirjasampo kertoo (en ole lukenut kylläkään, soitteli vain kelloja). Mutta suora käännös, tällä mennään. 

Kuten kaveri sanoi, viihdytti mainiosti lukemisen ajan, mutta käänteet eivät jääneet mieleen. Hääpäivästä oli kyse, ja häälahjaksi saaduksi Skotlannin matkasta. Mikä sen ihanampaa? 

Kuka matkan lahjoitti ja miksi? Amelia ja Adam joutuvat kummalliseen kostonäytelmään, mutta kuka on viaton ja kuka ei, siinä kysymys.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset. (Rock, Paper, Scissors). Gummerus 2025. Suomennos Outi Järvinen.

Kanadalainen Nita Prose ihastutti kirjansa Huonesiivooja päähenkilöllä. Mollyn edessä on laskettava kaikki aseet, niin suoraa ja vilpitöntä on hänen ajattelunsa, joka lääketieteessä varmaan sijoitettaisiin sille kuuluisalle "kirjolle". (Toistan itseäni: kuten Forrest Gump.) 

Molly ei ole tyhmä, päinvastoin, hänen mietteensä ja tekonsa vain kulkevat hieman eri reittejä kuin on totuttu, mutta aina tuloksellisesti. Kyvyt on huomattu luksushotellissa, jossa hän on kohonnut hierarkiassa. Kun hotelliin majoittunut kuuluisa kirjailija löytyy kuolleena, joutuu Molly sekaantumaan tapauksen selvittelyyn. Samalla hän hoksaa asioita lapsuudestaan, tuntemattomaksi jääneestä äidistään ja rakkaasta mummistaan, joka kasvatti tytön. Molly tajuaa, että tapahtumien takana on ollut seikkoja, joita hän ei ole tullut ajatelleeksikaan - ne kun eivät ole olleet konkreettisesti esillä. Molly aikuistuu?

Joitakin lukijoita Molly on ärsyttänyt. Minä kuulun ihailijoihin, tai vähintään sympatiseeraaviin. Kirjailija osaa taitavasti välttää ilmeisimmät imelyydet.

Nita Prose: Hotellivieras. (The Mystery Quest.) Bazar 2025. Suomennos Katariina Kallio. Kansi Eija Kuusela ja Ellie Game. 

Saattaa olla, että pian etsin uutta jännitettävää: olisikohan jotain uutta tullut Clare Macintoshilta, Paula Hawkinsilta tai Freida McFaddenilta? Tai ketä suosittelisit? 

Bloggauksissa siirryn lähiaikona dekkariosastoon, jossa on minun lukuikkunassani tapahtunut enemmän.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt osa 2, Luokkakipuja

Sarjakuvapiirtäjä, kirjailija, yhteiskuntakriitikko. Muun muassa näillä sanoilla kustantaja kuvaa Riina Tanskasta, jonka Tympeät tytöt ilmestyi vuonna 2021 ja ihastutti taidokkaalla kynänjäljellään mutta ennen kaikkea raikkailla ajatuksillaan tyttönä ja naisena olemisesta. Joku sanoo kerrankin suoraan!

Toinen osa on vielä upeampi, riemastuttavampi ja tärkeämpi kuin esikoinen, jos mahdollista. (Lainasin adjektiivit itseltäni.) Suorastaan hihkuin lukiessani taustaa sukupolvien edelleen jatkuvalle epätasa-arvolle ja sen ilmentymille, noitavainoineen kaikkineen.  

"Läntiset miesajattelijat ovat viimeiset vuosituhannet näperrelleet parhaan kykynsä mukaan tarinaa, jossa naiset saavuttavat korkeimman onnen kodin piirissä."  

Kodinhoito ja hoivatyö kun ovat ilmaisia näin näppärästi järjestettynä, yhteiskunta kiittää! Tanskanen tykittää ajatteluvääristymiä, joihin lapset jo pienestä kasvatetaan, ja purskauttaa esiin muiden perheenjäsenten ja yhteiskunnan hulluimmat, mutta kaikille tutut, puolet. Emme näe sitä, mikä on liian lähellä? 

Boy meets boy -osiossa patriarkaatti ja kapitalismi solmivat kestävän liiton, joka sinetöi naisen vähemmän ansaitsevan aseman ja sysää päävastuun perheestä vaimo-oletetulle. Kovaa faktaa lukuina isketään pöytään, mutta niin hauskassa ja komeassa muodossa, että ne tulee lukeneeksi kuin huomaamatta, hups! ("En halua, että joudut turhaan rasittamaan suloisia aivojasi.") 

Auttaako naisen tilannetta girl-bossius ja kaikenlainen voimaantuminen? Jos ei, ainakin siitä voi tehdä somesisältöä tai perustaa verkkokaupan! Vaikka asuisi maaseudulla, joka on yksi kirjan teema. Lähdetkö samalta viivalta asuessasi pellon reunassa ja kehkeytyäksesi hulluksi lukijaksi muun tekemisen puutteessa (hikari!) kuin ne, jotka ovat hoksanneet syntyä pääkaupungin ytimeen ja siirtyvät itsestäänselvästi yliopistoon? 

"Mun äiti on lääkäri ja isä toimittaja - eli aika perusperhe." "...mun iskä omisti sen gallerian." "Tajusin, mitä kaikkea sitä voi periä kotoaan ennen kuin vanhemmat ehtivät edes kuolla." "Tuntuu vaan niin tyhmältä koko ajan!" "Jääkiekko-otteluahan voi hyvin ajatella kolmen näytöksen draamana."

Jos suurin taidekokemus ja kulttuurinen pääoma on Twilight, on välimatkaa kurottavana. Ja kun sen tekee, jotain myös menettää, toteaa sarjakuvan tyttö. Luokkahypystä voi seurata haamukipu, hän sanoo. Ei maaseudun väkeä silti hymistellä, se saa hyvinkin osansa kirpeän osuvista huomioista. Ja työelämä, jossa ketjukahvilan myyjästä tulee puolen tunnin perehdytyksellä intohimotyötään tekevä barista. 

Hyvinvoinnin korostamisesta saattaa muodostua myös ikuisen (ja kaupallisen) tavoittelun itsekkyysansa. Eikä nyt puhuta enää vain Insta-kuvien vertailusta tai pinkin lisäilystä sinne tänne. 

"Mut jos me kaikki voidaan huonosti, ehkä ongelma tosiaan on jossain muualla kuin meissä itsessämme."

Pääseekö tympeitä tyttöjä pakoon enää kukaan? Alussa mainittu poikapari tai heidän hyvä kaverinsa AY-pomo? Toivoa sopii, että ei. Riemukasta ja viisasta sanottavaa tyttöjen ja naisten elämästä, aiheen valtavuutta ajatellen hienosti rajatussa kehyksessä (sopii sarjakuvaan), mutta mitään ei voi väittää todenvastaiseksi. Tämän kirjan kohdalla kannattaa swaipata oikealle. 

Samantyyppistä sarjakuvaa tekee Ruotsissa Liv Strömqvist; jostain syystä en ole blogannut hänen kirjoistaan, vaikka olen lukenut muutaman. Yhteiskunnallista, osuvaa ja hauskaa sarjakuvaa on syntynyt tältä Tanskasta parikymmentä vuotta vanhemmalta tekijältä kymmenisen teosta, kuusi suomennettua, jos oikein laskin. Ja jos oikein muistan, hänellä on Tanskasta vahvempi feministinen ja tekstillinen painotus töissään. Tanskanen on vasta uransa alussa, mihin ehtiikään!

Kenelle: Lukio-ikäisille ja hieman vanhemmille tytöille peruskoulutukseksi sekä naisille niin työelämässä kuin kotona, ja kaikkien heidän läheisilleen.

Tympeät tytöt (osa 1): Aikuistumisriittejä 

Tanskasen ja kumppaneiden blogi Vita nuova kertoo tarjoavansa asiaproosaa ilmiöistä, sivistyksen ja paremman tulevaisuuden nimissä. Kukapa meistä ei niitä kannattaisi? (Retorinen kysymys, keksin heti monta vastausta.) 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt osa 2: Luokkakipuja. Into 2025. Kansi ja taitto Emmi Kyytsönen.

Juli Zeh: Ihmisten kesken

Saksalainen Juli Zeh on antoisa tuttavuus: eurooppalaisuutta Euroopan keskeltä. Aiemmin suomennetun teoksen Yli-ihmisiä tavoin tämäkin kertoo Saksassa maalle muuttavista ihmisistä. Maalle, naurahtaa suomalainen, tuossa tiiviisti asutetussa maassa, eivät tiedä haja-asutuksesta mitään! Mutta kun Berliinin muuri murtui, entisen Itä-Saksan seutu saattoi olla hämmennyksen tilassa. Kuka maat omistaa, mitä tapahtuu, miten toimitaan?

Unterleuten on kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Heillä on omat sääntönsä, joista Berliinistä muuttavilla ei ole aavistustakaan: he näkevät maa-alat ja tontit, joille rakentaa idyllinsä. Gerhard on luonnonsuojelija, joka vie vaimonsa Julen ja vauvan työnsä puolesta kylään, sillä suokukkoja on varjeltava. Linda haluaa tilaa rakkaalle hevoselleen, mies Frederik seuraa. Pian selviää, että kylän asioista käytännössä päättävät kaksi riidoissa olevaa iäkästä herraa, Grombrowski ja Kron, pormestari Arnen luoviessa näiden välillä. Polttavaksi kysymykseksi nousee tuulivoimapuisto, jota ylempi hallinto suunnittelee alueelle. Se toisi muhkeita lisätuloja kylälle ja maanomistajille, mutta tuttu maisema katoaisi. Ja sitä ennen olisi ratkaistava, kenen maille puisto voitaisiin rakentaa. Juonittelu puolesta ja vastaan astuu kuvaan.

"Kron ei tulisi ikipäivänä ymmärtämään, miten ihmiset oli saatu uskomaan, että elivät kaikkien aikojen parhaimmassa maailmassa, vaikkeivat he kovallakaan työllä voineet saavuttaa kuin vähimmäistoimeentulon. Useimpien unterleutenilaisten tyytyväisyys tuntui Kronista käsittämättömältä. He olivat kuin Gronbrowskin lehmät, joita ei ei enää lypsetty eikä teurastettu vaan joita vain ylläpidettiin. --- Normitettu, viihdytetty ja hallinnoitu - kansalaiskarjalauma."

Trillerimäiseksi kehkeytyvä tarina keskittyy ihmisiin. Heidän taustaansa ja motiiveihinsa, jotka paljastuvat armotta. Koviakin keinoja käytetään. Löytääkö uudistuva yhteisö tyydyttävän tavan elää, muuttuuko mikään, sitä lukija saa jännittää. Ja kuka on oikeassa? Itse peukutin Lindan puolesta, vaikkeivat hänenkään toimensa todellakaan puhtoisia ole. Ymmärrettäviä silti? Teksti tykittää:

"Hänhän kuului oikeastaan siihen sukupolveen, jonka tennareissa kulkeville ja sushia syöville edustajille kissankin omistaminen olisi sietämätön vastuu. 'Rakenna talo, istuta puu, tee lapsi' ei ollut enää mikään onnellisuuden resepti vaan irvikuva. Ikuiset puberteetti-ikäiset halusivat pitää kaikki ovet avoinna ja ihmettelivät sitten omaan päämäärättömyyttään."

Kirjailija kuvaa komeasti arkisia ristiriitoja, rahan ja luonnon sekä sukupolvien törmäystä, eikä lukija tiedä, kenen puolella pitäisi olla. Kukaan ei kohoa näkyväksi sankariksi, päinvastoin, kaikista löytyy lahoa, mikä tuo realismin tuntua. Schallerin hahmo muistuttaa Yli-ihmisistä, muttei kuitenkaan ole samanlainen kuin edellisen kirjan kiusaava naapuri. Kronin tytär Kathrin nousee tärkeäksi toimijaksi. 

Koko henkilökaartin osalta draama saa loppunsa, kuten kuuluu, jotta lukija saa rauhansa. Silti jää kihelmöivä tunne siitä, että tämä on vasta alkua, jollekin, kylän elämässä. Ehkä koko maan osalta. Ristiriidat ja taitekohdat niin ihmiselämissä kuin yhteiskunnissa ovat kirjallisuuden antoisia lähteitä, ja Zeh osaa niitä hyödyntää. Kustantajan sivun mukaan kirjaa on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Kirpeä yhteiskunnallisuus ja ajankohtaisuus vetoavat. Kiitos Huippu-kustantamon ja kääntäjä Anne Kilven, saamme lukea niistä suomeksi.

Juli Zeh: Ihmisten kesken. Huippu-kustannus 2025. Suomennos Anne Kilpi. 

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

Tietyssä iässä alamme muistella elämämme merkkipaaluja ja miettiä, tuliko tehtyä eri käänteissä viisaasti vai mokattua. Myös viittäkymppiä lähestyvä helsinkiläinen antikvariaatin pitäjä Lasse on siinä iässä, ehkä tietämättään, vakiintuneissa kuvioissaan, joihin hän on tyytyväinen. Mutta opiskeluajan rakkauden kohteen tapaaminen sysää hänet uuteen vaiheeseen.

Tai ei sysää, sillä hän itse haluaa uudistaa suhteensa Marjaan, jonka tapaa kirjakaupassaan Vuorimiehenkadulla vuosikymmenien jälkeen. Marjan avioliitto Nokian johtajan kanssa vetää viimeisiään eikä Lassella ole vakituista kumppania, joten hetki on molemmille otollinen. Suhteesta muodostuu nopeasti tiivis ja intiimi.

On kaunista lukea kahden aikuisen rakkaudesta. Lasse kertoo siitä niin tarkasti, että lukija imeytyy mukaan tunnelmaan. Se koostuu läheisyydestä, molempien tarpeeseen vastaavasta intohimosta ja seksistä, riemusta toisen tuntemisesta ja olemassaolosta. Turvallisissa puitteissa - kumpikaan ei ole mikään seikkailija.

"Silti ihmisistä useimmat kokevat suurimman osan elämästään jollain tavalla ohjaavansa sitä, minäkin. Kun puhutaan eksyksissä olemisesta, tarkoitetaan vaiheita, jolloin illuusio kontrollista hetkellisesti syystä tai toisesta romahtaa. 
Voisin kai ajatella, että eksyin tavatessani Marjan uudestaan. Rakastuminen on itsensä kadottamista ja siis väistämättä eksymistä, sen takia kävi niin kuin kävi."

Marja järjestelee avioeroaan ja muuttoaan Jounin luota Haukilahden kivilinnasta Huvilakadun kaksioon, lähelle Lassea divareineen. Muutto tapahtuu kesän kuumuudessa, mikä sopii täydellisesti lukuajankohtaani. Lasse kertoo, että hiki virtaa jo istuessa saati tavaroita kanniskellessa.

"Mutta samaan aikaan heinäkuun lämpö tuntui paremmalta kuin minään kesänä aiemmin tai koskaan sen jälkeen. Se sopi tunnelmaan, täydensi ja vahvisti sitä. Keskikesä on aina eräänlainen seisake, poikkeus vuodenkierrossa, ja minä ja Marja olimme omassa kahdenkeskisessä kuplassamme tämän keskikesän kuplan sisällä.
Ei se mitään elokuvaa ollut, eihän elämä koskaan ole. Ei varsinkaan silloin kun sitä elää, muttei muistellessakaan. Jollain erikoisella tavalla kirjallisuus parhaimmillaan onnistuu pelkästään sanoilla tavoittamaan inhimillisen olemassaolon ytimen, kun taas elokuva kaikista käytettävissään olevistaa keinoista huolimatta, tai sitten juuri niiden runsauden takia, jää sittenkin sen pintaan. Elokuvassa on ikään kuin liikaa."

Kirjarakkaus on osa Lassea, ihmissuhteita pysyvämpi, ja kirjoista ja kirja-alastakin puhutaan teoksessa paljon, mikä ilahduttaa lukijaa. Mutta enemmän puhutaan ihmisistä: Lassen nuoruudesta ja "uskonhypystä" antikvariaatin pitäjäksi, jonka hän sanoo pelastaneen hänet eksyksistä kaupan tuoman vastuun ja rajojen myötä. Kaupan apulaisesta Hanssonista, josta kehkeytyy Lasselle jonkinlainen oman pojan vastine. Marjan äidistä, pojistakin. Jounista, jonka elämä maan suurimman yrityksen johdossa muistuttaa Nokian kulta-ajasta. 

Ajankuvassa eletään pääosin 90-lukua ja seuraavaa vuosikymmentä, nuoruuden muistelun lisäksi. Tuttuja ilmiöitä ja paikkoja ainakin helsinkiläisille vilisee: uusmediayhtiöiden osakkeiden jonotus, Lambourghinit Uudenmaankadulla, klubit ja hillitön juhliminen. Kosmos, Kappeli, Stockmann. Määrätietoista etenemistä uralla ja elämässä. Riskejä, harkittuja tai ei. Silti turvan hakemista, vastausta syvimpään yksinäisyyteen.

"Sitäkö minä siis etsin: pelastusta? Ehkä juuri sitä ihmiset rakkaudesta yleensäkin etsivät."

Lasse ja Marja löytävät vastauksen toisistaan, mutta auvo ei voi kestää samanlaisena vuosia, tiedämme, mutta voiko rakkaus silti säilyä? Mitä he toisistaan etsivät, mitä saavat? Lasse sanoo olevansa mielensä vanki, ja tämä kiteyttää hänen ajattelunsa rakkaudesta:

"Aloin ajatella, ja sen jälkeen en osannut lopettaa. Siinä on jotain perustavalla tavalla väärin, sillä elämä ei ole ajatuksissa. Se on kosketuksessa. Vartaloissa. Ruumiillisissa tuntemuksissa. Elämä on fyysistä, se on aistillista, se on tuoksuja, nesteitä ja eritteitä, joina rakkaus, abstrakti sana, tulee lihaksi, ja verrattuna tähän todelliseen elämän ajatukset ovat vain elämän kalpeita varjoja, joista ihminen, varsinkaan minun kaltaiseni, ei kuitenkaan ikinä pääse eroon, kosketuksen hetkellistä unohdusta seuraa aina ajatus.
Marjan kanssa minä tämän tajusin."

Ehkä kaikkea ei tarvitse kertoa nyt tai huomennakaan, mutta on tajuttava, että tiettyjen asioiden kertomattomuudella on seurauksensa, minkä Lasse saa kokea. Lasse ajattelee tosiaan liikaa, niin paljon, että hän voi hämätä ajatuksillaan itseäänkin: ehkä hän ei ole sellainen mies kuin ajattelee olevansa. En ole samaa mieltä hänen ajatuksestaan: "Jälkikäteen on mahdotonta selvittää, miksi asiat menivät niin kuin menivät..." En näe mahdottomana, vaikkei maailmassa tapahtuvia asioita tietenkään voi ennakoida. Syitä ja seurauksia voi silti nähdä jälkeen päin tai oikeastaan nähdä ne toisesta paremmin kuin itsestä. 

Kuten lukija kirjan henkilöistä, joita hän katsoo sivullisena. Olemme kuitenkin vain Lassen kertomuksen varassa. Ja se on kiehtova, arkinen, aistillinen, nostalgian kultaama ja ihmisen perussurun hopeoima. Inhimillinen, virheitä salliva, ihmettelevä. Yllättäväkin. Hieno viisikymppisteos ja rakkaustarina Juha Itkoselta ikäisistään ihmisistä. Mutta onneksi ilman autofiktion häivää, joten lukemiseen ei sekoittunut muuta kuin tarinasta ja harkituista lauseista nauttimista. 

Kenelle: Elämänvalintojaan miettiville, nostalgiaa kestäville, aikuisten rakkaustarinaa kaipaaville, kirjallisuuden ystäville, divareissa kävijöille.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.