Anni Kytömäki: Mirabilis

Anni Kytömäen uusi kirja on aina Tapaus, ainakin minulle odotetuin kirja julkaisuvuonnaan. Lukija saa mitä toivoo ja enemmänkin, jälleen kerran. Kirja on nimensä veroinen, ihmeellinen. Kirjailijan tapaan nimi viittaa moneen suuntaan, jotka selviävät lukiessa. 

Tuttuja ovat myös kirjan teemat; luonto ja ihmisen vaikutus, historian ja tieteen vaiheet, salatut ihmissuhteet ja julkiset teot erilaisissa perheissä. Samoin kirjailijan tapa yhdistää upeasti faktajuonteet fiktioon - tai toisinpäin. Kauniilla, elävällä kielellä. Kirja on näitä kaikkia niin täysi, että sitä on mahdoton lukea kerralla pitkään, on sulateltava välillä vaikutelmia. Tyhjiä lööperilauseita on edelleen turha etsiskellä. Aivan kuin kirjailijan tapa kirjoittaa olisi entisestään kypsynyt, sanominen painavoitunut, kerronta kasvanut monikerroksisemmaksi. Sujuvuus ja upottavuus, tekstin koko lumo saa rivit silmissäni suorastaan sädehtimään. 

Alkuluku sijoittuu 1700-luvulle, varsinainen tarina 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Ajanjakso on merkityksellinen, sillä 1800-luvun lopulla alettiin ymmärtää, että maapallo on paljon vanhempi kuin luultiin eikä kaikkea olekaan luotu kerralla, vaan ammoisina aikoina on ollut toisia eläimiä ja kasveja. Kokonaiset lajit voivat kuolla. Tästä ei tutkija Steller vielä tiennyt aikanaan. Aiheesta saimme aiemmin lukea enemmän Iida Turpeisen Elollisista ja Aura Koiviston tutkimusmatkakirjasta Mies ja merilehmä. Kuolleeksi Steller on harvinaisen suulas mies tässäkin kirjassa, häilyvänä hahmona norjalaisen luonnontieteilijän Leonhard Stejnegerin mukana. Myös Stejneger on todellinen historian henkilö, jonka elämän- ja uratarinaan saamme nyt tutustua, hän on toinen pääkertojista ja kiinnostunut erityisesti linnuista. Muut henkilöt ovat pääosin fiktiota, vaikka todellisia esikuvia saattaa eräillä olla.

Tarinan alussa Suomen suuriruhtinaskunnassa rakennetaan junaraiteita Pietariin, nähdään nälkää, kuollaan koleraan, kirotaan veroja ja sotavelvotteita. Iso-Riikka kuulee keisarin avanneen Tyynenmeren rannalle maan, jonne voisi muuttaa riesoja pakoon, viljellä, kalastaa tai työskennellä muuten. Hän houkuttuu ja lähtee Amurinmaahan, Venäjän valtakunnan kaukaiseen kolkkaan.

Vahvaa, suurikokoista Riikkaa ei aina muisteta naiseksi, ei ehkä hän itsekään - hän toteaa itsellään olevan kourat, kun muilla on kädet. Laivamatka on pitkä niin kartassa kuin kalenterissa. Yllättäen Riikka synnyttää kaksoset, jotka kapteeni kastaa Artturiksi ja Ellaksi. Ella alkaa kertoa tarinaansa Vladivostokissa vuonna 1879. Hän on päähenkilö, jota saamme seurata lähes 700 sivun verran. 

Tapahtumat polveilevat Amurinmaan, itäisen Siperian lähimeren ja saarten sekä Helsingin ja Kummunpään kylän välillä, muuallakin piipahdellaan. Riikka vihaa paroni Falkenhöjdiä, joka viettää aikaa kylässä kartanossaan perheineen, eikä palaa, mutta lähettää lapset isänsä, asemavartijan, luo Kummunpäähän. Vanhemmat jäävät kaksosille etäisiksi, mutta he keksivät vahvuutensa itse. Heistä tulee taitovoimistelijoita, taiteilijoita. 

Sirkushuvit olivat muodissa, töitä riittää. Myös onnettomuuksien jälkeen: kumpikaan ei kuole tai ala pelätä, mutta Ellaan tarttuu kuoleman ajatus. Jo pienenä hän on miettinyt kantavansa surua ja painoa siinä missä Artturi sai kaiken ilon ja keveyden. Nyt hän näkee itsensä välillä kuolleena, kuin viettäisi kaksoiselämää itsensä kanssa. 

Artturin vaimo Matilda sanoo miehelleen, että Ellalle tekisi hyvää olla äiti:

"- Kun pari vuotta sitten kysyin, hän vastasi että voisi ryhtyä isäksi muttei äidiksi. Ei kuulemma halua kantaa, synnyttää eikä imettää lasta.
- Hän on voimistelija.
- Mutta se ei ole luonnollista. Hän on levoton ja onneton, koska ei täytä luonnon määräämää tehtävää.
- Yksikö tehtävä kaikilla vain on?
- Ei kai. Mutta lehdessä sanottiin, että melankolia on hulluuden alin aste."

Sukupuuttoon kuolleita turkishylkeitä usein ajatteleva Ella ajautuu Helsingissä outoon tilanteeseen paronin kanssa. Esiintyminen on eri asia kuin sosiaalinen seurustelu, jota hän välttelee. Hänen päätöksensä elämänsä suhteen ovat siten ymmärrettäviä, vaikka aina äärimmäisiä. 

"Metsässä aika hidastuu luonnolliseksi, kun se ihmisten ilmoilla juoksee yhä nopeammin kohti päivää, jolloin hänen on jätettävä maailma epätietoisena siitä, mitä tapahtui." 

Ellaan on kirjailija sijoittanut paljon itseään, tulkitsen. Rakkauden luontoon, sen näkemisen ja kokemisen kyvyn sekä fyysisen vahvuuden tarpeen. (Vaikkei kirjailija taitovoimistelija olekaan, hän vetää kiitettävästi leukaa, tiedän somesta.) Päätöksen lapsettomuudesta, kuoleman ajatuksen hipaisun, josta kirjailija kertoi julkisuudessa auto-onnettomuutensa yhteydessä (onneksi se päättyi hyvin). Rohkeasti tehty, ehkä juuri se tuo tekstiin erityistä merkityksellisyyden tunnetta. 

Mutta kirjassa on muitakin, joiden kohtaloita on kiinnostava seurata. Pikku-Niilon karmea tapaus, venäläisen Sasan suuri rooli Riikan ja lasten perheessä. Ja eläimet, kuten tiikeri, jota on pelättävä ja kunnioitettava. Kalliot ja rotkot aarteineen, metsät ja niityt, kaikki tuo. Aikakysymys askarruttaa minua, kuin se olisi yksi, sanoittamaton aihe. Ihminen näkee aikaa niin huonosti. Sullomme miljardit, miljoonat, sadattuhannet menneet vuodet muutaman ihmissukupolven näkemyksiin ja tarpeisiin. Eteenpäin emme osaa nähdä lainkaan.

Anni Kytömäen kirjoja lukiessani tunnen aina oloni hirmuisen syvälliseksi. Suruineen lajien (myös omamme) puolesta, riemuineen uskomattomasta taitavuudesta, johon ihminen voi yltää vaikkapa fyysisesti tai tieteessä, tai kielellisesti, kuten kirjailija tässä tekee - trapetsitemppuja näppäimistöllä. Huolista ja peloista huolimatta olo on myös oudon iloinen. Kuin olisin kurkistanut aikakoneeseen ja hahmottanut hämärästi jotain ennen näkemätöntä. Kuin näkisi valoa siellä, missä sitä ei ole.
 

Anni Kytömäki: Mirabilis. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kuvapankeista. Painopaperi FSC-sertifioitu (tukee vastuullista metsänhoitoa).

Anni Kytömäki: Margarita. Sekä syyskuun kirja-arvonta.

Anni Kytömäen kirjoissa on luonnon voimaa ja lumoa. 

Se alkoi Kultarinnasta (edelleen olen sitä mieltä, että kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille toisen asteen opiskelijoille), laajeni Kivitaskussa ja jatkuu Margaritassa, joka edeltäjiensä tavoin yhdistää ihmisen osaksi luontoa ainutlaatuisella tavalla. 

Senni työskentelee hierojana Kankaristossa maaseudulla. Hänen isänsä kuolee sodassa, jossa katoaa myös Sennin kotiseuduille etulinjaan joutunut Mikko. Melskeiden tauottua tyttö aikuistuu hoitolaitoksessa, jossa varakkaat ja raihnaiset voivat käydä virkistäytymässä ja toipumassa kuka mistäkin vaivastaan. Senni ja hänen äitinsä pyrkivät toipumaan omistaan, kuten suunnitelmasta muuttaa Petsamoon, nikkelikaivoskylään, josta olisi "lyhyt matka siniharjaisille tuntureille ja säihkyville virroille."

"Kuusi vuotta olemme asuneet kahden ja asumme vastakin. Meillä ei ole mitään oikeaa hätää, ei velkoja eikä nälkää. On työ ja perhe, joskin torso. Kauppalan kadut pöllyävät silmäni umpeen, mutta se on vaiva jonka voin työntää syrjään kuten lähes kaiken mihin ei liity voimakasta ruumiillista kipua. En ollut ajatellut asua tässä talossa koko ikääni, mutta tuskin kukaan mukaan ennen sotaa aavisti suunnitelmiaan mahdottomaksi. Äidin murheen takia minun on pysyttävä hänen luonaan."

Kun kylpylään saapuu Amelia-rouva poikansa Aaron kanssa, Sennin ammatillisuutta koetellaan. Tyttö haluaa tietää, mitä on kahden ihmisen läheisyys käytännössä. Hän myös tajuaa, ettei hänen ole pakko elää koko ikäänsä Kankaristossa ja suunnittelee matkaa Lappiin, lomalle, tutun kylpylävieraan Kairamaan apulaisena. 

"Kairamaan, kenenkään, ei tarvitse tietää että olen ollut vain kotona ja kylpylässä ja painellut ihmisten ihoa. Ammatin ansiosta minut kuvitellaan kokeneeksi kaikessa mikä liittyy ihmisruumiseen ja koko fyysiseen maailmaan." 

Tapahtuu raskaus, jota Sennin terveys ei kestä. Tapahtuu myös metsien kartoitus sotien jälkeisen teollisuuden tarpeisiin, ja siitä vastaa osaltaan Antti. Luonnon vaatimuksia ei juuri osata tai haluta huomioida, kun talous on saatava vauhtiin. Hiljaiset lajit hiipuvat, kuten raakku, jokihelmisimpukka, joka pystyy elämään vain puhtaassa, virtaavassa joessa. 

Joki on Sennille tärkeä, kuten metsäkin. Hän tuntee ne hyvin, kotiseutunsa maisemat, mutta muuttaa Helsinkiin, opiskelemaan ja töihin. Polio on vakava ja tarttuva tauti, johon kuolee moni, ja hoitajia tarvitaan. Rokotetta odotetaan kiihkeästi. Tuttua? 

Kirja on kuvaus katoavaisuudesta ja jatkuvuudesta, vakavista vaurioista ja niiden seurauksista, kaiken sattumanvaraisuudesta tai sen vaikutelmasta. Ylijuhlallisuuden pelosta huolimatta on pakko sanoa, ettei siis vähemmästä kuin elämästä ja kuolemasta. Kirjailija kuvaa luontoa (ympäristön, lajin, yksilön) vastustamattoman viettelevällä tavalla sitomalla sen kiinnostaviin ja yllättäviin ihmiskohtaloihin ja ikiaikaisiin ilmiöihin, joista myös tämän päivän lukija tunnistaa paljon. Niin monenlaisia yhteyksiä ja vertauskuvia nousee lukijan mieleen, että kokonaisuutta on vaikea tiivistää. 

Naisasiaakin kirja tuo esiin niin, aikansa vaatimuksina. Ja hierontaosuuksissa lukijan lihakset huutavat käsittelyyn pääsyä! Luontokartoittaja Kytömäki on yhdeltä koulutukseltaan myös hieroja. 

Anni Kytömäen genre on aivan omanlaisensa; luontokirjallisuudeksi kutsuminen olisi vähättelyä, historiallinen, yhteiskunnallinen tai ihmissuhderomaani samoin, sillä hänen kirjoissaan on noita kaikkia. Ja lisäksi taitavaa kielenkäyttöä sekä yllätyksellinen juoni, jonka kanssa on oltava tarkkana, mutta silti se onnistuu hämmästyttämään. Kytömäen kirjojen lukemisen jälkeen olo on pöllämystynyt ja lievästi sekava, niin vaikuttavia ne ovat. Ja kirja on pian luettava uudestaan. 

Kenelle: Ajattelevalle, jatkuvuuden pohtijalle, yllättymään pyrkivälle, merkityksiä etsivälle. 

Muualla: Kirjallisuustoimittaja sanoo kirjaa hiotuneeksi helmeksi sodanjälkeisestä Suomesta. 

Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020. Kansi Jenni Noponen.

"Margaritan painopaperi on valmistettu kuidusta, josta 50 prosenttia on kierrätettyä ja 50 prosenttia peräisin FSC-sertifoiduista metsistä. Paperilaatu on ekologisin, joka markkinoilta oli saatavissa."

Kirjablogin kymmenvuotisjuhlavuoden kunniaksi arvon kirjoja kerran kuussa.

Arvontaan saavat osallistua kaikki, jotka ilmoittavat minulle sähköpostiosoitteensa tai muun yhteystiedon ja ovat voiton osuessa kohdalle valmiita toimittamaan minulle postiosoitteensa viikon sisällä arvonnan suorittamisesta, mikä tapahtuu kuukauden ensimmäisellä viikolla. (Jos en saa osoitetta viikon sisällä voitosta ilmoittamisesta, arvon voittajan uudestaan.)

Tämän vuoden kirjoista arvon nyt tulevaisuusvision, joka on pelottavan uskottava: Piia Leinon Yliaika.

Kommentoi alle viimeistään 5.10. jos osallistut arvontaan, ja onnea! 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Kun kysytään, mikä kirja jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, minulla on vakiovastaus: Anni Kytömäen Kultarinta. Nyt vastaus on muutettava muotoon: Anni Kytömäen kirjat. Niin hieno on kirjailijan toinenkin kirja. Jota hän itse asiassa kirjoitti kuulemma jo Kultarinnan kanssa limittäin, mutta toinen kiri lopulta edelle julkaisussa.

Kivitasku kulkee pääosin kahdessa ajassa: 1800-luvulla ja nykyaikana. Vaikka se alkaa vuodesta 1949, nuoresta Helenasta, jonka yhteys tarinaan on olennaisen kiinteä, kuten saamme huomata. Omana aikanamme tutustumme Vekaan, jota kiehtovat uhripaikat ja kyläkukkulat: hän haluaa kurkistella menneeseen.

"Sonjaa niiden [historiallisten paikkojen] lumovoima ei kiinnostanut. Hän näki tulevaisuudessa sen, mitä minä lyhyiksi hetkiksi tavoitin menneisyyden verhon raosta. Hän näkee yhä, miten voisimme kääntää selän maailmalle joka on lokeroitu valmiiksi ja kaluttu loppuun."

Veka muuttaa sukunsa vanhalle mökille, Louhurantaan, joka sijaitsee jossain Järvi-Suomessa, Lappeenrannasta pohjoiseen. Maisema tulee lukijalle tutuksi kerronnan myötä. Veka ei halua mukaansa Sonjaa, mutta sisko Pike tulee käymään vastasyntyneen vauvansa Möykyn kanssa. Ja onhan naapurissa Olli, joka auttaa monessa asiassa. Täysin erakoitumaan Veka ei pääse, vaikka ehkä niin toivoi.

Mutta mitä tapahtui sataviisikymmentä vuotta aiemmin? Siitä kertoo Sergei, venäläinen sotavanki, joka on määrätty pakkotyöhön samoihin rantamaisemiin, joissa Veka majailee nyt. Vanki tutustuu Maariaan, joka taitaa parannuksen ja verenseisautuksen ja osaa ulkoa 10 000 säettä kansanrunoja. Paikalle osunut kansanperinteen tutkija Lagerqvist on syystäkin häikäistynyt!

Maarian tytär Katinka hoitaa Sergein vammoja, jotka tämä saa kivilouhostöissä. Alueella on yksi maailmassa harvinaisista pallokiviesiintymistä, ja pietarilainen ruhtinas Lobanov on tilannut palatsiinsa sitä rakennusaineeksi. Kallionlouhinta ilman koneita on äärettömän raskasta työtä, vangeille sopivaa siis. Sergei ehtii tehdä paljon muutakin: hän on rakentamassa muun muassa Saimaan kanavaa. Mies tutustuu Katinkaan hyvin, tyttö opastaa hänelle paikallisia tapoja.

"Katinka unohtaa Honka-Antin taikauskon ja alkaa kysellä, montako kanavaa Pietarissa on, korkeitako palatsit ovat, onko totta että pääkaupungin ja Moskovan rikkaissa taloissa raihnaat vanhukset hilataan yläkerroksiin nostolaitteella. Juttelemme ja nauramme, ja silti tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan tytön seurassa. Lapsi ja hänen kylänsä elävät menneisyydessä, johon en ole milloinkaan tutustunut. He käyttävät rautaa padoissa, aseissa, viikatteissa ja sirpeissä, mutta maata he eivät ole tohtineet sillä kääntää. Niin syvää primitiivisyyttä Sergei ei ikinä kohdannut."

Veka ja Pike saavat selville äitinsä menneisyydestä kuohuttavan asian. Myös esiäidit ovat vahvasti läsnä tarinassa, jossa historia ja nykyisyys yhdistyvät kiehtovalla ja mielikuvitusta lennättävällä tavalla. Ja luonto, se todella elää ja hengittää, ja on - Kultarinnan tavoin - yksi tärkeä tekijä, jopa päähahmo, tarinan alusta loppuun.

"Astun kivikosta muinaisjärveen, laskeudun vapisevin jaloin kohti pohjaa ja tunkeuden leppien välistä jäälle. Näkymätön vesi hulmuaa ympärillä, mutta ilma on kevyttä ja auringon kuorimalla jäällä vaivatonta kulkea. Valo pirskoo kiteistä, joten kävelen kotiin päin silmät kiinni. Oikealla puolellani metsä kohisee maininkeja, ne pitävät minut reitillä."

Kirja sisältää niin paljon yksityiskohtia ja alatarinoita, että nettihaku viuhui sitä lukiessa, kun etsin lisätietoa milloin kansanperinteesta, milloin kivilaaduista tai historiasta. Lobanovin palatsi seisoo edelleen Nevan rannalla Pietarin keskustassa, Iisakinkirkon tuntumassa, ja toimii nykyisin hotellina: sisäkuvia en siitä onnistunut löytämään. Mutta omin silmin näin pallokiveä Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Piispa Råberghin ja hänen perheensä hautakivi on tuotu Porvoon tienoilta. Aika hurjan näköistä, kuten Sergei sanoo: he katsoivat kalliota, ja kallio katsoi takaisin.

Ajassa matkaaminen kiehtoo minua aina, ja todellisissa tapahtumissa ja paikoissa (vaikka fiktiona) matkaaminen vielä enemmän. Menneiden sukupolvien vaiheet ovat salattuja, ja niiden vaikutus tähän päivään on kiihdyttävää ajateltavaa. Eivät Veka ja Pikekään tiedä läheskään kaikkea sitä, mitä lukija saa selville. Kivitasku rönsyää paitsi yhden suvun nimetyt sukupolvet myös niiden yli, ulottaa kosketuksensa tuhansien vuosien taakse ajassa, paikassa vielä kauemmaksi: jonnekin, mitä ihmissilmä ei voi nähdä.

Lumoava, kiehtova, runsas ja viisas tarina, joka on kirjoitettu Kytömäen mestarillisella kielellä: se on luontevaa, kuvailevaa, täsmällistä ja kaunista. Kaikkea ei selitetä, vaan lukija saa oivaltaa itse. Jo kirjan nimi aukeaa tarinassa moneen suuntaan. Kielen lisäksi sisällön runsaus hemmottelee, palasten loksahtelu paikoilleen palkitsee lukijaa. Vuoden tähän asti hienoin lukukokemus: vaikea uskoa, että ylittäjää löytyy.

Kenelle: Runsaiden romaanien ystäville, suomen kielen rakastajille, historiasta tai luonnosta kiinnostuneille, esiäitejään miettiville, suomalaisuuteen tutustuville, oivalluksia etsiville.

Muualla: Vihdoin pääsen katsomaan muiden juttuja! Näyttävät aika hullaantuneilta. Linkkaan esimerkiksi Kirsin kirjanurkan, Täällä toisen tähden alla -blogin ja Tuijatan arvion.

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. Kansi: Jenni Noponen.

Helmet-haasteessa 2017 täppään kohdan 5: kirjassa liikutaan luonnossa. Käy myös kohtiin 2 kirjablogeissa kehuttu, 20 vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26 sukutarina, 28 kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (koska tämä on Annin toinen kirja), 34 kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 39 kertoo ikääntymisestä, 45 suomalaisesta naisesta kertova kirja, 47 täyttää kahden haastekohdan kriteerit ja 49 vuoden 2017 uutuuskirja. Ja ehkä pariin muuhunkin, lukijan mukaan.

Kultarinta

Muistelen, että jokin taho järjesti kilpailun Suomen uudeksi kansalliskirjaksi joskus, muistaako kukaan, mistä oli kyse?

Nimittäin nyt olisi sellainen kirja tarjolla, jonka soisi löytyvän joka kodin kirjahyllystä, joka niemestä ja notkelmasta. Se voisi olla pakollinen luettava viimeistään lukiossa, ja siihen tutustuminen saisi olla maahanmuuttajien kansallisuuden saamisen ehtona. Sitä voisi siteerata niin häissä kuin hautajaisissa, ja se saisi innoittaa niin musiikintekijöitä, elokuvaohjaajia kuin käsityöläisiäkin, väitöstutkimuksista puhumattakaan.

Näin minä sen näen: Kultarinta on suomalaisuuden perusteos ja kansamme sisimmän ytimen kuvaaja. Anni Kytömäki on esikoiskirjallaan maalannut meille luettavaksi niin Suomen luonnon kuvauksen kuin historian ja itsenäisen maan synnyn henkilöidensä silmin. Uskomattoman täysi tarina sisältää niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla: se sivuaa suomalaisuutta niin monelta kantilta, aina luonnonuskonnoista ja mytologiasta liikenteen ja teollisuuden kehitykseen 1900-luvun alkupuolella.

Ja etenkin kuvatuksi tulee suomalainen luonne ja perhe-elämä. Erik Stenfors kasvaa kirjassa pojasta mieheksi, ja hänen tyttärensä Malla jatkaa tarinaa kirjan toisessa osassa. Erik on se myyttinen perusmies, joka kulkee omia polkujaan, löytää lohtunsa ja rakkautensa luonnosta, elää ja hengittää sen tahtiin, mutta on perusyksinäinen, vakava ja alkoholiinkin taipuvainen. Tunteita ei ole opittu näyttämään eikä juuri tuntemaankaan, mutta kun se tunne tulee, se on valtava ja vie mennessään, yhtä luonnollisesti kuin lintujen syysmuutto.

Suomalainen mentaliteetti ja henkinen perintö kuvataan kirjassa hienosti. Sitä samaa, mihin täällä Pohjantähden alla on totuttu: helppoa ei ole kellään, kovalla työllä ja kieltäymyksillä sinun pitää leipäsi ja vähäisen onnesi ansaitseman. Ja kun turma tulee - ja tietysti se murheellisten laulujen maassa tulee - tulee myös ruumiita tai vähintään mieli murtuu, joku taipuu vaan ei taitu, joku tarttuu pulloon. Ja kaikki seuraavat säätilojen vaihtelua, kuulostelevat jäiden lähtöä ja heittäytyvät sammaleille lepäämään.

Luonnontieteilijä Erik tapaa Lidian metsässä, missäpä muualla, sillä siellä hän viettää suurimman osan ajastaan, yliopistotyönsä ohessa. Hän asuu Helsingissä, mutta matkustaa tutkimustensa vuoksi paljon, joten kirja vie lukijankin matkalle maaseuduille eri puolelle maata, niin Karjalaan kuin Lappiin, Pohjanmaalle ja Hämeeseen. Imatrankoski kuohuu vielä vapaana, hevospeleillä ja pyörällä kuljetaan, tai vielä uudenkarheita junakiskoja pitkin. Kehitys ei muuten näyttäydy tarinassa myönteisenä: autoista seuraa onnettomuutta, metsien hakkuita ja soiden kuivatuksia surraan, riistakannan pienentymistä harmitellaan.

Jossain vaiheessa säväytti, kun Kjell Westön Missä kuljimme kerran alkoi takoa mielessä. Kirjoissa on paljon samaa; hallittu hieno teksti, yksityiskohtien runsaus, aikakauden elävyys, kerronnan kulku monella tasolla, hieman haikea ja nostalginen tunnelma. Jopa Erikissä on paljon samaa kuin Eccussa. Hyvän perheen poika, joka valitsee oman tiensä, mutta ei välttämättä menesty. Haaveista muodostuu pettymyksiä, kirkkaista odotuksista karua todellisuutta. Ehkä Malla, uusi sukupolvi, toimii toisin?

Mutta kaltaisuuksista huolimatta Kytömäellä on oma äänensä. Eikä hän kuvaa Westön tapaan sotaa tai yhteiskuntaluokkia - vaikka niitäkin mukana on, etenkin jälkimmäistä - vaan katsoo kaikkea luonnon näkökulmasta. En ole luontokuvailujen ystävä, vaan linnun lennot ja kaislan kahinat yleensä pitkästyttävät, mutta jos Westö avasi silmäni aikakauden poliitikalle ja sodan vaikutuksille tähän päivään asti, tekee Kytömäki saman luontoaiheen suhteen. Miten paljon suomalaiset ovat eläneet luonnon ehdoilla, miten suuri vaikutus sillä meihin on niin henkisellä kuin aineellisellakin tasolla. Onhan luonto tarjonnut elannon, uskonnon, turvan ja suojan jo ammoisista ajoista, se on kaiken alku ja juuri.

Ehkä kirjailija haluaa muistuttaa meitä tästä perusasiasta ja tärkeimmästä omaisuudestamme. Ehkä hän vain halusi luoda vaikuttavan tarinan. Molemmissa tapauksissa hän on onnistunut erinomaisesti.

Pidin kerronnan hienoisesta mystisyydestä, vaikka jotkin faktat jäävät hieman avoimiksi, kun polveileva teksti kieputtaa lukijaa pyörteessään. Ehkä tarkoituksella, ettei taika raukeaisi? Tämä saattaa vierastuttaa kriittistä lukijaa. Kirjassa luonto on oikeastaan päähenkilö, ehkä siksi sen ilmiöt eivät tunnu tällä kertaa pitkästyttäviltä (tosin pitkiltä). Luontoa ei vain kuvata, vaan sillä on oma roolinsa.

On vaikea uskoa tätä esikoisromaaniksi, niin valmis ja kypsä se on. Kerrottavaa riittäisi, joten suosittelen kaikkia lukemaan itse.

Kenelle? Suomalaisille ja suomalaisuudesta kiinnostuneille. Luonnontuntijoille ja -ystäville. Jos ennen oli suo, kuokka ja Jussi, nyt on metsä, kiikari ja Erik. Asetelman uskon kolahtavan kansaan, samoin maisemien ja maaseutuelämän kuvauksien sekä kaiken yllä leijuvan katoavan maailman nostalgisen tunnun. Mollivoittoinen sävellaji on aina ollut suomalaisten suosiossa. Vaikkei tämä suinkaan synkkä opus ole, myös kauneutta ja toivoa on paljon.

Muualla: Kirjailijan veli kerää linkkilistaa kirjan näkyvyydestä Poplaarissa.

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014.