Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma

Nopolan sisarukset ovat tehneet yhdessä noin 70 kirjaa sekä näytelmiä, musikaaleja ja elokuvakäsikirjoituksia, kertoo kirjan takakansi. Sinikka ja häntä muutaman vuoden nuorempi Tiina ovat tuottoisa siskospari ja valottavat nyt lapsuuttaan ja yhteistyönsä juuria: miten ihmeessä sisarukset ovat pystyneet ja pystyvät moiseen yhteistyöhön ja tuotantoon, joka on kunnioitettavan laaja sekä yhteensä että erikseen - puhumattakaan suuresta suosiosta ja vankasta asemasta, jonka heidän tuotantonsa on saavuttanut saavuttanut etenkin lasten, heidän vanhempiensa ja huumorin ystävien sydämissä jo parissa sukupolvessa?

He ovat eläneet vauraan, lapsista välittävän lapsuuden ja nuoruuden ydinperheessä, kuten sanotaan: isä kävi töissä, äiti hoiti kotia ja lapsia. Kuvattu ajanjakso alkaa 1950-luvun lopulta Helsingistä, josta perhe muutti pian Tampereelle, ja kestää 1970-luvun opiskeluihin ja ensimmäisiin työpaikkoihin. Koska heidän isänsä oli mainostoimistomies, saivat tytöt jo pieninä toimia valokuvauksissa malleina, tosin ilman palkkaa. Vaikka olen heitä hieman nuorempi, muistan lapsuudestani monet mainokset, joihin kirja viittailee: Spikkespanit ja Havin hyvät sydämet. Huvitusta herättävät makkaramainokset ja reklaami, jossa tytöt katsovat iloisiksi käskettyinä kiinni olevaa Helkama-televisiota!

Kirja kuvaa tapoja ja arkea etenkin 1960-luvulla. Miten vaatteet teetettiin ompelijalla, miten kestittiin vieraita ja niiattiin aikuisille, leikittiin barbeilla ja kirjoitettiin Ystävä-kirjaan, ja lastenhuoneen seinällä vahti Suojelusenkeli-taulu. Kesät vietettiin mökillä niin tiukasti, että tyttöjen mielestä he eivät nähneet koskaan Tampereen Hämeenkatua kesäisenä.

Ja paljon harrastettiin: pianonsoittoa, partiota, jopa balettia - ja tietysti lukemista, piirtämistä ja muita taideaineita. Mielikuvitus lensi jo pienestä ja monet asiat kiinnostivat, kuten nuorena kuuluu. Ja vanhemmat kannustivat, vaikka sain käsityksen, että myös kuri oli ajan hengen mukainen ja tapoja edellytettiin. Hyvin (yli?)kilttejä sisarukset vaikuttavat olleen, ainakaan kaidan tien poikkeamia ei raportoida.

Arkielämän tuntemus, laaja tuttavapiiri ja tarkkaileva silmä jo pienestä lienevät peruskiviä myöhemmälle nokkelalle maailman käsittelylle lasten ja aikuisten rakastamalla tavalla. Moni kirjailijaparin tuotannosta tuttu yksityiskohta saa valotusta lapsuuden henkilöistä tai tapahtumista.

Sinikan ja Tiinan dialogina sekä Sinikan esseinä etenevä jutustelu on helppolukuinen, niin ajankuvaa kuin sisarusten erilaisia luonteita mainiosti kuvaava ja tietysti - heidän tuotantonsa tuntien ei-yllättävästi - viihdyttävä. Runsas valokuva- ja piirroskuvitus tuo teokseen päiväkirjamaisen tunnun, samoin erilaiset listat. Molempien erillinen sekä yhteinen teoslistaus kattaa kirjasta peräti 8 sivua. Ehkä tuotannon laajuus on asia, jonka he haluavat kirjalla tuoda esiin, juurien lisäksi. Elämäkerta kirja ei ole, vaan persoonallinen esittely, nostalgiapläjäys ja johdatus Nopola-maailmaan. Johon paljon lähilapsia omaavana olen ilokseni saanut tutustua jopa paremmin kuin olisin ikinä toivonut. (Toivoisin kovasti uutta Risto Räppääjä -elokuvaa, entiset osataan jo ulkoa.)

Kenelle: 60-luvun lapsille ja heidän lapsilleen, luovuuden lähteistä kiinnostuneille, sisaruksille ja sisarussuhteita pohtiville.

Muualla: Maija luki kirjaa koko ajan hymy naamalla Kirjojen keskellä.

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Siskossyndrooma. Tammi 2018. Toimitus: Sinikka Nopola. Kuvatoimitus: Markko Taina. Graafinen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Henkilökuva omani, kuvattu Oodin avajaisissa.

EDIT: Sain juuri tiedon Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan 30-vuotistaiteilijatapahtumasta Kansallisteatterissa 23.1. 2019, klo 17, liput kympin. Fanit, sinne! Lisätietoa ja lippuvaraukset: https://kansallisteatteri.fi/esitys/taiteilijatapaaminen-sinikka-ja-tiina-nopola/

Onko teillä tämmmöistä, että päätätte pestä pakastimen?

Sinikka Nopolan kirjaa on vaikea unohtaa, kun päättää mökillä pestä pakastimen. Sen vähäinen sisältö alkaa aistinvaraisen havainnoinnin perusteella vaikuttaa lievästi epäilyttävältä, tuumii mies, ja uusi satokausi pian tulossa - ei auta, pestä pitää! Sitäpaitsi kesäsää suosii sisätilapuuhailua.

Töpseli irti, jääkimpaleet pois ja asiaan. Pakastimen kapea ja korkea muoto asettaa omat haasteensa, mutta isommistakin tässä elämässä on selvitty. Kauhaa ja muita ulottuvuusapuvälineitä käytellen sisus on pian pesty. Haasteellisin on pohja, jonne en ylety muuten kuin hökötintä kallistamalla ja seisomalla itse sen tukena. Onneksi on vatsaa sen verran, että voin sen varassa pidellä laitetta tarkkaan harkitussa kallistuskulmassa siten, että yletyn alas asti. Pesu, toinen, pesu, huuhtelu. Hiki tulee. Kaivossa riittää onneksi puhdasta vettä, kun jaksaa kantaa.

Mitä ihmeen tummia roiskeita laitteen ulkopinnassa on? Hetken välähtää mielessä nolous, onko punaviinilasin kanssa tullut liikuskeltua jonain hämäränä yönä. Mutta ei, ei ole punaviiniä, ihan tavallista rapaa vain. Jonka ilmestymistä tiloihin, joissa kukaan ei koskaan liiku ulkokengillä, saattaa herättää ihmetystä. Kun tahrat jököttävät itsepäisesti paikoillaan, vaikka rättini on niitä raatelevinaan, mieleen tulee himottava ajatus, joka saa veden kielelle. Minulla on hankausvillaa keittiön kaapissa! Sekunnin sadasosassa muistan, että mies on tuskin lopettanut muistuttelun neljännesvuosisataa sitten tapahtuneesta insidentistä, jossa hankasin silloisen kodin puiset vintagekaapinovit hankausvillalla, eikä se tehnyt niille hyvää (mutta ne todella olivat likaiset!). Pidättäydyn mielijohteesta, nielaisen, ja huomaan roiskeiden lähtevän kuuliaisesti jynssäämällä.

Kas, mikäs kori pakastimen vieressä on? Vilkaisen pikaisesti sisältöä, ja sieltä löytyy jos jonkinmoista aarretta. Tämä lasten lelu! Ja paita, jonka luulin kadottaneeni. Kaivan koria, siirrän tavarat tarvittaviin ja ei-tarvittaviin. Pölyisiä kaikki, pitääpä samalla pyyhkäistä. Kunnon keko siitä lopulta kehkeytyy. Jokin esine, jonka käyttötarkoituksesta et ole varma. Jokin toinen, kolmas ja kolmastoista esine, joiden melko varmasti arvelet liittyvän kalastukseen. Mölkkypeli, miten tätä pelataan? Pitäisikö mennä koettamaan? Tietysti - mutta niin, se pakastimenpesu. Takaseinä on vielä koskematta ja huuhtelut kesken.

Vaihdat jälleen pesuvettä ja alat pestä takaseinää. Se on vasten ikkunaa, jonka laudan huomaat karmean likaiseksi. Hämähäkinverkkoja ja sitä roskaa, mitä luonnosta syntyy. Kumma kyllä, ettei se sisätiloissa näytä lainkaan luonnolliselta. Pakko pestä heti! Seinä pakastimen takana näyttää hähmäiseltä, milloinkahan se on viimeksi putsattu? Nyt on hyvä tilaisuus, kuumat vedet pesuaineineen valmiina ihan käsillä.

Seinähirsiä jynssätessä katse osuu pakastimen toiselle puolelle, johon on kasattu talvikylmien varalle lämpöpatterit. Mutta niiden takaa pilkottaa kasa tuntematonta roinaa. Ainakin siinä näyttäisi olevan kauko-ohjattava auto tarvikkeineen, urheiluvälineitä, ja ovatko nuo hiirenloukkuja? Kätevä emäntä purkaa rojukasat, pyyhkäisee ja huuhtaisee kaiken, asettelee tavarat ojennukseen ja kääntyessään jälleen pakastimeen päin muistaa sen pesun olevan kesken. Nyt valmista, hän komentaa itseään! Jos silmissä hämärtää, se on huonoa kuntoa, ja siitä pääsee rivakalla puuhailulla.

Takaosan pesu, huuhtelu, lisää huuhteluvettä, toinen huuhtelu. Kaivolla käynti vettä hakemassa katkaisee meditatiivisen jynssäyshetken ikävästi, mutta ymmärrän, maalla on mukauduttava olosuhteisiin. Lopulta keräät ämpärisi, pesuräsyt, kauhat ja muut apuvälineet viedäksesi ne pois, ja täydessä kuormassa taiteillessasi ahtaissa tiloissa isket jalkasi kipeimmän kohdan, vaivaisenluun, siihen tuvan penkin jalkaan, johon aloittelevat mökkikävijät aina (etkä sinä koskaan). Vesi lentää pitkin lattiaa.

Nilkutat hakemaan kuivauspyyhettä. Konttaillessasi mies tulee pihanrakennushommista kysymään, miten menee. Viisi tuntia on kuulemma jo kulunut. Soperrat jotain sekavaa, sinut viedään saunaan, josta hoipertelet sänkyyn ja vaivut koomaan. Viimeisissä tietoisissa ajatuksissasi kadehdit Sinikka Nopolaa, jonka pakastin on takuuvarmasti tahraton ja tuoksuton ja joka riippukeinussaan kirjoittaa miljoonayleisön kaipaamia kirjoja. Sitäpaitsi hänellä on sisko, jolta voi aina kysyä apua, jos vaikka tahrojenpoistossa on ongelmia.

Kun mies seuraavan kerran sanoo, että pakastin pitäisi pestä, parkaiset kauhusta, juokset mustikkametsään, etkä palaa sieltä ennen iltahämärää. Ei siinä valossa enää näkisi pakastinta pestä.

Kiitos innoituksesta Sinikka Nopolalle. Lue originaalikirja ja siitä juttu täältä!

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sympaattisempaa kirjaa saa hakea. Nopolan nolot itsetunnustukset herättävät hyvää hyrinää. Ja kun asialla on ammattikirjoittaja, ei tekstin toimivuuden puolesta tarvitse huolehtia. Lisäksi mukana on bisnesinnovaatio, jonka toteutumisesta jossain muodossa olen satavarma.

Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, joita on helppo lukea vaikka yksitellen tai koko kirjan mitalta haukaten, lukijan tapaan sopivasti. Onko teillä tämmöistä, että päätätte kutsua vieraita tai järjestää yhteisöllisen joulun, ja kuinka sitten käy? Tai ajatteletteko ehkä olevanne ulkoilmaihminen?

Meillä on ainakin tämmöistä, että käymme matkoilla päänähtävyyksissä. Joskus on ollut myös semmoista, että meitä on pidetty yksinkertaisena. (Nämä kaksi eivät liity mitenkään toisiinsa?)

Kirjassa on lievää vahvempi nostalgian tuntu, mikä kertoo kirjoittajan iästä ja iskee elämää kokeneisiin. Ensimmäinen ulkomaanmatkani, ensimmäinen kirjani, ja kauhistus meille kilteille tytöille - ensimmäinen virheeni! Kovin nuorille kirjaa ei voi suositella, heidän kasvatuksensa ja maailmankuvansa on niin erilainen, että he tuskin ymmärtävät arvostaa näitä kokemuksia, vaikka yksi jutuista kuvitteleekin kirjoittajan olevan syntynyt 2003.

Anskun ja Peran parisuhde kestää ja lujittuu kirjan mitalta, vaikka Ansku ottaa eron parikymmentä kertaa. Kieltämättä se alkaa hieman puuduttaa. Mutta Nopola paikkaa loistavasti Hulluilla uurnapäivillä, jonka idea olisi ratkaissut helsinkiläisten ja Stockmannin monet polttavat ongelmat kertaheitolla, S-ryhmään turvautumatta. Jos rakastettu tavaratalobrändi on kriisissä ja ylibuukatulle Hietsun hautausmaalle tungosta, eikö luonteva ratkaisu olisi perustaa tavarataloon kolumbaario, jossa ostostesi määrän mukaan saat Exclusive- tai First-kanta-asiakaspaikan, ikuisiksi ajoiksi?

Kirjan tarinat saavat muistelemaan omia kokemuksia ja nolouksia: pitkään sen lukemisen jälkeen huomaan mielessäni asettelevani tilanteita "onko teillä tämmöistä "-moodiin ja hihittelemään itsekseni. Lempeää terapiaa! Kokemuksia voi etäännyttää itselle ja vähän toisillekin nauramalla mutta liikaa ilkeilemättä, mikä on virkistävää ja hyvin epäajanmukaista. Tekisi mieli sanoa jopa viehättävän vanhanaikaista, jos vanhanaikainen-sanaa ei nykyisin tulkittaisi negatiiviseksi.

Kansallisteatterin Lavaklubilla sain tavata kirjailijan, joka luki ääneen tekstejään. En voi kuvitella parempaa lukijaa: hän tietää parhaiten, mitä kohtia painottaa, ja riittävän nuiva äänensävy tuo sopivan kontrastin tekstin hersyvyyteen. Ei tarvinne mainita, että meillä oli hauskaa. Vaikken tiennytkään, mikä on "paitapuku".

Kenelle: Hyvän mielen kirjoja hakevalle, helppoa luettavaa etsivälle, viisi- tai kuusikymmenluvulla syntyneille tai heitä ymmärtämään haluaville. Moni on kirjan jo onneksi löytänyt; se kipusi toukokuussa 10 myydyimmän kotimaisen kirjan listalle.

Muualla: Tuijatan kirja haastoi vastailemaan niin mielessään kuin blogissaan kirjan kysymyksiin muun muassa avioliiton pysyvyydestä. Täyslaidallinen ironiaa ja satiiria, sanoo Nousu.net. Myös Mannilainen kertoo kirjasta ja Lavaklubin illasta.

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? WSOY 2017. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Edit: Onko teillä tämmöistä, että päätätte pestä pakastimen?

Nopeat arviot

Vapauttakaa karhut tuli luettua harppomalla. Taitava oli kirjoittaja jo 25-vuotiaana tätä tehdessään, mutta tarina nuorten miesten hassunhauskoista koheltamisista menneillä vuosikymmenillä ei vain jaksanut kiinnostaa kunnon paneutumisen verran. Piti kuitenkin kokeilla, koska Irvingiä luin aikoinaan paljon. Ja kirja on vauhdikas, monitasoinen ja runsas Irvingin tapaan, velmun irvaileva mutta ei pinnallinen. 60-luvun nuoren miehen kasvukertomuksen lisäksi kirja kuvaa historiaa: Hitlerin synkkää varjoa ja serbien ja kroaattien välejä jo toisesta maailmansodasta saakka. Kotkamies nauratti, samoin kaikenlaiset poikien pöhköt pohdinnat, kuten miten kummassa Nooa onnistui saamaan eläimet siististi pareittain arkkiin. Kirja ei siis ole huono, tätilukija vain väärä: parikymmentä vuotta sitten olisi tilanne ollut toinen, mutta 1967 ilmestynyt esikoiskirja suomennettiin (hienosti) vasta nyt.

Lumiomenan Katja on Irving-fani.

John Irving: Vapauttakaa karhut. Tammi 2012. Suomentanut Kristiina Rikman.

Toinen nuori lupaus, Matias Riikonen, julkaisi myös esikoisensa. Nelisiipinen lokki on novellikokoelma, joka liikkuu nuoren miehen maailmassa; koulussa, pihoilla, lähiympäristössä. Kertoja on tarkkanäköinen ja monisanainen; hän osaa kuvata arkiset asiat tarkasti, pienetkin havainnot ja niiden aiheuttamat mietteet selostaen niin, että lukija on täysin mukana ajatustenvirrassa. Pitkät, monilauseiset virkkeet muistuttavat tuumailua, luontevasti, vähän tylsästi kuten polveileva jutustelu usein. Mutta pidin sitä tehokeinona enkä kirjailijan taitamattomuutena. Vaikka aihepiiri ei minua puhutellut, kirjailija on osaava ja esikoinen lupaava: tältä mieheltä jää uteliaisuudella odottamaan lisää.

Hemulin kirjahyllyn Hennalla hyviä havaintoja.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. Gummerus 2012.

Vaikka olen Nopolan tavoin kuullut lapsena paljon Armista ja Gilistä ja muistan jopa lehtikuvia Tabe Slioorista, en ollut kirjan kanssa samalla aaltopituudella. Joitakin hymähdyttäviä oivalluksia ja tutunarkisia hauskoja sattumuksia, mutta myös liian nopeasti ohitettavia tavallisuuksia eikä juuri mitään mieleen jäävää.

Kirsin kirjanurkka löysi kirjasta paljon myönteistä.

Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, Sinikka Nopola. WSOY 2012.