Muotokuvamaalarin tytär

On hienoa lukea kokeneen kirjoittajan varmaa tekstiä. Sellaista tuottaa Tuula-Liina Varis, joka aina onnistuu kuvaamaan naisen elämää kantilta, joka käy syvällä mutta muistaa myös kepeyden, ilon. Mustaakin huumoria hän taitaa, välillä uusinta novellikokoelmaa lukiessa tuli mieleen Päivi Alasalmi. Tosin Varis pysyttelee tiukasti todellisessa maailmassa. Mutta siitä vasta löytyykin absurdia ja kammottavuutta.

Kirjoittajan ikä näkyy kokemuksen tuoman taidon lisäksi aiheissa. Jo ensimmäinen novelli vie lukijan kerrostalon vintille, jossa kuivuvat pyykit ja pöly leijuu ikkunoista pilkistävässä auringonvalossa. Liekö sellaisia enää missään.

Vain yhdessä novellissa päähenkilönä mies, muuten kertojana on kypsä nainen. Nainen, joka on jo kokenut omat riivauksensa ja luopumisensa. Kaikki novellit päättyvät jostain luopumiseen, alistumisesta väistämättömään. Luovutaan ensirakkaudesta, ystävästä, lapsihaaveista, lopuksi terveydestä ja itsemääräämisoikeudesta.

Alun novellien jälkeen seuraa kirjan toinen osa, pieni mummosarja, jossa Varis ottaa rajusti kantaa vanhusten kohteluun. Toisin kuin nuorena voisi kuvitella, vanheneminen ei tarkoita seestymistä. Eikä voimien hiipuminen tapahdu vähitellen ja huomaamatta, vaan rumasti ja äkkirysäyksenä. Ikävästi lapsiaan ja hoitohenkilökuntaa rasittavat harmaahapset piilotetaan, vaiennetaan, lääkitään hiljaisiksi ja hautaan. Kuka voi väittää, ettei näin tapahdu, kuten kirjailija kertoo? Tulevan pelko on realismia, ja jos kirja saa lukijansa tätä miettimään, se on tehnyt tärkeän tehtävänsä.

Tarinat liikuttavat: kuten mummo, joka elää sänkynsä vankina kotihoitajien käydessä ruokaa tuomassa ja vaippoja vaihtamassa. Hän kokee juhlahetken, kun kokematon hoitaja nostaakin hänet pöytään syömään, oikeilta astioilta, ojentaa lehden ja kahvia jälkiruuaksi ja antaa käydä vessassa. Tietenkään tämän tason palvelu ei voi jatkua. Eikä toinen mummo saa jatkaa kirjoitusharrastusta, jonka löytäminen toi hänelle yllättävää iloa vanhoilla päivillä. Mutta on myös hykerryttäviä tempauksia: mummo, joka teeskentelee höperyyttä saadakseen ei-toivotut sukulaiset häipymään, tai nainen, joka kyllästyy ystävättärensä määräilyyn ja lähtee omille teilleen.

Kirjan kolmas osa on kirjailijan omia muistiinpanoja päiväkirjatyyliin. Mielenkiintoinen sekin, vaikka täysin erilainen kuin kirja siihen asti, mikä aiheuttaa hieman hämmennystä. Kokonaisuutena kirja on tuhtia tavaraa ja aikaa kestävä, sen voi hyvin lukea myöhemmin uudestaan.

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär. WSOY 2010.

Irmat

Irma on aktiivinen nainen: hän vaikuttaa niin Nenäpäivässä kuin Anu Holopaisen Ilmeettömässä miehessä.

Holopaisen Irma on Rimmistä karumpi, vakavampi, myös yksiulotteisempi. Ja vieläkin yksinäisempi. Niin yksinäinen, että hän keksii itselleen miesystävän. Mies on kyllä oikeasti olemassa (ehkä?), mutta minkäänlaista kanssakäymistä hän ei harrasta, ei Irman eikä muidenkaan kanssa.

Mainio oivallus tehdä miehestä täysin passiivinen, luonnottomuuteen asti. Kuinka moni nainen itse asiassa elää omassa päässään kuvittelemassaan suhteessa, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta? Naisia näpäytetään tässä? Tarinassa annetaan kuitenkin selitys Irman tekemisille. Synkeä menneisyys avautuu, kun hän saa kerrottua siitä pala palalta ilmeettömälle miehelle. Täysin pyyteetön ja reagoimaton kuulija rohkaisee pelokkaan Irman pohtimaan asioitaan ääneen, suhdettaan perheeseensä, menneitä tapahtumia, jotka ovat johdattaneet hänet tähän tilanteeseen. Outo suhde toimii terapiana, kun Irma hiljalleen oivaltaa asioita, joita ei ole ennen tunnustanut.

Irma on tässäkin ressukka, mutta kipeämmällä tavalla. Hän on totaalisen yksin ja hänellä on ongelmia mielenterveyden kanssa – tämä aihe alkaa jo toistua hälyttävästi. Tarina on surullinen. Tunnelma on hieman uhkaava ja outo, jotenkin dekkarimaisen kova, eikä lukijana osaa ennakoida, miten tarina etenee. Teksti vetää hyvin, taidolla tehty. Loppu ei ole miellyttävä – mutta onhan se loppu.

Irmasta on kertonut myös Tuula-Liina Varis jo aiemmin. Pidin kirjasta, se ei hymistele, vaan näyttää lämmöllä naisen virheineen. Eri kertojien avulla lukijalle annetaan monta kuvakulmaa. Teema on sama kuin myöhemmilläkin Irmoilla: elämänhallinta, iän karttuminen, yksinäisyyden voittaminen.

Anu Holopainen, Ilmeetön mies, Karisto 2010

Tuula-Liina Varis, Irma, WSOY 2008