Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tarinoilla ihastuttanut Elizabeth Strout on vuonna 2013 ilmestyneessä (ennen Lucya ja Olivea siis) ja tänä vuonna suomennoksen saaneessa kirjassa kirjoittanut amerikkalaista elämäntarinaa ja perhesuhteiden kuvausta. Keskiössä on Burgessin sisarussarja, joista jostain syystä ainoa sisko Susan on jätetty kirjan nimestä pois. Perhe oli köyhä lasten ollessa pieniä, ja pojat ovat rakentaneet elämänsä New Yorkissa, Susan asuu edelleen synnyinseudullaan.

Kaksi poikaa, Jim ja Bob, ovat hyvin erilaisia: molemmat ovat opiskelleet lakia, mutta Jim on tähti, josta odotetaan suuria, puhe- ja esiintymislahjojensa sekä uramenestyksensä ansiosta ehkä jopa poliitikon uraa. Bob on huomaamattomampi ja - sanotaanko suoraan - tumpelompi. Hän vaikuttaa kumman avuttomalta aikuiseksi mieheksi, mutta on ylpeä isoveljestään, vaikka tämä kiusasi Bobia armottomasti lapsuudessa. Eikä heidän keskinäinen kielenkäyttönsä lempeää ole keski-iässäkään. Side on kuitenkin olemassa. 

Jim on naimisissa Helenin kanssa, lapset jo isoja, ja Helen on suht tyytyväinen liittoon ja elämäänsä. Bobin taustalla on avioero Pamista, ei lapsia, mutta Susanin poika Zach on hänelle tärkeä ja hän kokee velvollisuudekseen toimia tälle isähahmona, koska oikea isä on kaukainen. Ja onhan Bob Susanin kaksonen. 

Mutta kun Zach joutuu tosi vaikeuksiin, Susan soittaa Jimille, tietysti. Teini Zach on hölmöillyt ja suututtanut Mainessa paikallisen somaliyhteisön. Nyt tosiaan tarvitaan lakimiehen apua, sillä kyseessä on maahanmuuttajien oikeuksia ja uskontoa pilkkaavaksi katsottava typerä teko, sianpään heitto muslimien kirkonmenoihin. Tästä purkautuva tapahtumaketju ei vastaa amerikkalaista unelmaa, vaan on rosoisempi ja siten inhimillisempi. Virheitä tehdään ja ne kuuluvat elämään, voisi olla yksi viesti. 

Kaikki tuntuu jotenkin kiusalliselta näiden ihmisten väleissä ja olemisessa. Kukaan ei ole miellyttävä tai samastuttava, ja Zach-poikaa käy sääliksi noiden aikuisten "hoivissa". Stroutin teksti vetää silti mukaansa, ja osuvat havainnot ihmismielestä ja käytöksestä saavat lukemisen sujumaan sutjakasti. Myös Helen ja Pam pääsevät ääneen kerronnan näkökulman vaihdellessa. Erityisen kiinnostavia ovat henkilöiden ajatukset maahanmuutosta, uutena ilmiönä heille. 

Mutta lukemistani haittasi pahasti se, että suomennoksessa on paljon kirjoitusvirheitä. Enkä puhu vain pilkuista tai perusoikeinkirjoituksesta, jossa siinäkin on ongelmia, esimerkiksi kaksoispisteen käytön kanssa, vaan oudoiksi vääntyneistä sanoista tai kokonaan vääristä sanoista, tyyliin "ne" kun pitäisi olla "me", vain osittain kursivoiduista sanoista, lainauksen loppumerkin puuttumisesta ja niin edelleen. En tiedä, onko ajatusviivan runsaan käytön tarkoitus mukailla alkuperäistekstiä, mutta suomen kielessä siihen olisi vaihtoehtoja, nyt viivat vilisevät silmissä. 

Ihmettelen, eikö tekstinkäsittelyohjelma ilmoittanut ilmeisimmistä virheistä (kuten siitä, että lause pisteen jälkeen alkaa pienellä alkukirjaimella) tai miksei huomioita ole noteerattu. Käännös on sujuvaa, Stroutin kirjoista tuttua tyyliä, mutta editointi ja oikoluku ovat jääneet tekemättä tai tehty huolimattomasti tai taitamattomasti. Kirjoittaja ei sitä itse voi tehdä, eihän omia virheitä ole helppo huomata, vaikka tiedän, että yleensä suomenkieliset kirjailijat tekevät viimeiset tarkistukset itse ja ihan mallikkaasti. 

Mutta toiset silmät tarvitaan, jos laatuun pyritään. Ja Tammen Keltainen kirjasto on pitänyt yllä laatumielikuvaa, siksi tämä yllätti. Lienen normilukijaa allergisempi kirjoitusvirheille viestinnän työhistoriani takia, mutta jos olisin ostanut kirjan (lainasin kirjastosta), harmittaisi virheellinen tuote todella. Enkä kirjaa suosittelisi nytkään vaikkapa opiskelijoille, jotta suomen kielen säännöt eivät enempää hämärtyisi. Kuka kielestämme pitää huolta, jos emme itse sitä tee! Stroutin kirjailijan uran kehityksestä kiinnostuneille silti varmasti tärkeä teos: suurmenestykset tulivat vasta tämän jälkeen (Lucy-kirjoissa vilahtavat Burgessitkin). Ja heille, jotka pystyvät ohittamaan kirjoitusvirheet minua huolettomammin. 

Aiheesta vielä: tänään Hesarissa oli villieläinpuiston karhuista parin tuhannen merkin eli lyhyt juttu, johon oli saatu mahtumaan peräti kuusi kirjoitusvirhettä. Toivoisin todella, että etenkin julkisissa (saati maksullisissa) teksteissä käytettäisiin tekijöitä, jotka oikeasti osaavat suomen kielen. Se rapautuu kovaa vauhtia ja muuttunee vuosien saatossa kiinnostavaksi historialliseksi muistoksi kuolleiden kielien joukkoon. 

Kenelle: Amerikkalaisesta ajatusmaailmasta kiinnostuneille, luokkaretkistä lukeville, unelmamaailmaan kyllästyneille.

Muuta Elizabeth Stroutilta:

Nimeni on Lucy Barton
Olive Kitteridge
Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Strout: Burgessin pojat. (The Burgess Boys.) Tammi 2025. Suomennos Kristiina Rikman.

Käännöskirjoja: Strout, Grossman, Starnone, Bourne

Vaikka sytyn erityisesti kotimaisesta kirjallisuudesta, käännösromaanejakin sentään joskus luen. Olivesta lukeminen on kuin vanhan ystävän tapaisi, sanoi joku, ja oikeassa oli. Kirjassa Olive, taas seuraamme vanhenevan, äksyn mutta reilun Oliven arkea. Vuosien kertyminen ei ilahduta rouvaa, joka ottaa ja menee uudelleen naimisiin leskeydyttyään. Melko yllättävä veto häneltä! 

Kirjan kertomukset kertovat Oliven sukulaisista, naapureista ja muista tutuista, jotka ovat tulleet lukijalle tutuiksi jo aiemmin. On hauska bongailla tuttuja ja heidän kuulumisiaan. Mahtaako Oliven kirjallinen matka päättyä tähän, hän on kirjan lopussa jo hyvin iäkäs. Mutta tuli Elizabeth Stroutilta mitä tahansa, kaiken haluan lukea. Yhdysvaltalainen Strout on mestarillinen kertoja, joka pienin elein piirtää henkilönsä ja niin koomiset kuin koskettavat tilanteet lukijan silmien eteen elävinä, lämmöllä ja liikaa selittelemättä. 

"Aina mennessään palvelutaloon ja lähtiessään sieltä Olive katsoi kaikkea uudesta näkökulmasta. Ihmiset näyttivät niin turkasen vanhoilta. Miehet laahustivat ja naiset olivat kumaraisia. Toisilla oli rollaattori, jossa oli pikku istuin. No, se oli hänenkin tulevaisuutensa. Mutta totta puhuen se tuntui hänestä epätodelliselta."

Muualla: Elävä ja elämäniloinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Oliveen voi tutustua hänen nimellään kulkevassa kirjassa Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again). Tammi 2021. Suomennos Kristiina Rikman.

Jos Olive virittää mukavaan tuttuuteen ja syvään inhimillisyyteen, Grossmanin kirja vie julmuuksiin, henkisiin ja fyysisiin, Jugoslavian sotaan, ajallisesti Titon ajoista tähän päivään. Kirja on kolmen sukupolven tarina, jota kertoo Gili; hän haluaa tehdä elokuvan isoäitinsä Veran elämäntarinasta ja tulee samalla kertoneeksi myös oman äitisuhteensa tarinan. Nina, Veran tytär ja Gilin äiti, on ollut tytölle aina arvoitus, eikä miellyttävä sellainen. Suoremmin sanoen Gili inhoaa äitiään. Mutta Veraa hän rakastaa.

Erittäin vaikuttava, raskaskin tarina, ainakin jos lukijan oma äitisuhde on ongelmallinen. Mutta ehkä myös terapeuttinen? Ajankuva Veran nuoruudesta sotakuvauksineen tuo kansainvälistä katsantoa, ja Gili oppii paljon perheestään ja itsestään muisteluiden myötä. Hieno psykologinen romaani ripauksella eurooppalaista lähihistoriaa.

"Nina ei sano mitään koko aikana. Hän tulla raahustaa perässä. Pää painuksissa. Niin kuin etsisi jotain kadottamaansa. Tässäkö on nainen, joka teki elämästäni mustaa? Joka hetki, joka sekunti, minun ruumiini katsomattakin tietää tarkalleen, missä hän on."

Muualla: Osui ja upposi sekä kosketti, kosketti ja vielä kerran kosketti tunnetasolla hienoviritteisyydessään, kuvaa Mummo matkalla yhden suosikkikirjailijansa työtä.

David Grossman: Kun Nina sai tietää. (Hepreankielinen alkuteos Itti ha-hayyim mesahek harbe) Otava 2020. Suomennos Minna Tuominen.

Holly Bourne on kirjoittanut aiemmin nuorten aikuisten kirjoja, Teeskentelyä on vasta toinen aikuislukijoille suunnattu. En tiedä, onko genrejä tarpeen erotella, sillä nuorille aikuisille naisille tämäkin kirja vaikuttaa kohdistetulta - ja sitten meille tiedonhaluisille, jotka uteliaina tirkistelemme deittailevien kolmikymppisten elämään. Chick-litistä ei ole kyse, vaikka nettitreffejä harrastetaan ja paria etsitään ahkerasti, eikä miesvihastakaan, vaikka alussa niin voisi luulla: enemmän kyse on siitä, miten voi luottaa kehenkään traumaattisten suhdekokemusten jälkeen.

Päähenkilö April ystävineen joutuu pohtimaan, miksi naiset suostuvat sänkyyn, vaikkei huvittaisi, ja miten miehet käyttävät seksiä vallan välineenä eivätkä edes tajua tekevänsä väärin. April päättää, ettei hän enää pelkää; hänestä tulee Gretel, haaveiden nainen, rohkea, viehättävä, tavoiteltava. Onnistuuko hän Gretelinä saamaan toivomansa parisuhteen? Tarinassa on vimmaa, mikä välittyy hienosti. Tärkeä aihe ja näkökulma, niin paljon puhutaan naisten kokemasta väkivallasta, vähättelystä ja pelosta, joka varjostaa, pahimmillaan hallitsee elämää. Vihainen, vaikka huumorilla ja romantiikalla sävytetty tarina antaa muutakin pureksittavaa kuin sen oikean löytämisen tuskan ja riemun. Brittiläinen Bourne osuu oikeaan saumaan antaessaan vertaistukea jahtiin ja hyväksikäyttöön kyllästyneille.

"...tunnen että minulla on valtaa. Että hallitsen tilannetta. Että olen viimeinkin se, joka tarvitsee vähemmän. Että minä olen se, joka täytyy vakuuttaa. Ja mikä tärkeintä, minä en ole se, johon sattuu tällä kertaa."

Muualla: Kirjalle piti todellakin antaa mahdollisuus, huhuilee Kirjapöllö.

Holly Bourne: Teeskentelyä. Gummerus 2021. Suomennos Kristiina Vaara. 

Elena Ferranten myötä tuota tutuksi tullut italialainen Starnone - ehkä Ferranten aviomies? - on noussut vaivihkaa niihin kirjailijoihin, joiden kirjat kiinnostavat aina. Hän tuo miehisen näkökulman ihmisten välisiin suhteisiin ja kirjoittaa selkeän yksityiskohtaisesti miehen mielenliikkeistä.  

Pietro ja Teresa seurustelevat ja päättävät paljastaa toisilleen häpeällisimmän salaisuutensa, jotta olisivat yhteen sidottuja aina. Ja he ovatkin, tavallaan, vaikka seurustelu päättyy pian. Pietro elää pelossa, että Teresa julkistaa tietonsa ja pilaa hänen elämänsä, joka on lutviutumassa mukavasti Nadian kanssa. Tarkkanäköinen psykologinen romaani on nopealukuinen ja älykäs. 

"Miten outoja tepposia ihmisen mieli tekeekään, sitä toivoo toiselle hyvää, vaikka ei tätä enää rakastakaan, toivoo toiselle pahaa, vaikka tätä yhä rakastaakin." 

Muualla: Lukutuulia piti kirjasta, jossa päähenkilöstä rakentuu moniulotteinen, uskottava ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Domenico Starnone: Paljastus. WSOY 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Stroutin vuonna 1998 julkaistusta esikoiskirjasta saatiin suomennos tänä vuonna, samoin kuin alunperin 2008 ilmestyneestä Olive Kitteridgestä. Nimeni on Lucy Barton ja sitä laajentava kertomuskokoelma Kaikki on mahdollista tutustuttivat suomalaiset jo aiemmin tähän hienoon kirjailijaan.*

Tuotannon läpi kantava teema on erityisen vahva esikoisessa. Äidin ja lapsen, yleensä tyttären (Olivessa pojan), välinen suhde vaikeuksineen; puhumattomuus, salaisuudet, pienen paikkakunnan ominaispiirteet hyvässä ja pahassa, ihmisten omituiset mutta tavalliset ja inhimilliset piirteet.

Isabelle on kasvattanut Amyn yksinhuoltajana, ja nyt kun Amy alkaa kasvaa ulos pikkutytön muotista, äitiä kohtaavat uudenlaiset haasteet, jotka pakottavat Isabellen tarkastelemaan itseään ja ratkaisujaan uudella tavalla.

Hän huomaa hätkähtäen, ettei oikeastaan tunne tytärtään.

"Amy kääntyi ja tuijotti äitiään porrastasanteelta kasvot sulkeutuneina ja ilmeettöminä hiusten takana. - Minä olen sinun äitisi, Isabelle sanoi ja oli äkkiä masentunut, - eikä sinulla ole mitään syytä puhua minulle noin. Me asumme yhdessä, pidät sinä siitä tai et, ja minä raadan päivät pitkät tylsässä työssä, johon olen ihan liian ylikoulutettu, vain voidakseni ruokkia sinut. Hän vihasi itseään sanojensa vuoksi. Oli typerää sanoa että hän oli ihan liian ylikoulutettu, ja he kumpikin tiesivät sen. Isabelle ei ollut suorittanut collegeopintojaan loppuun. Hän olisi tuskin saanut parempaa työpaikkaa kuin mikä hänellä oli. Mutta - hän ei ollut käynyt collegea loppuun, koska hänen äitinsä oli kuollut eikä hänellä ollut ketään, joka olisi hoitanut vauvaa. Joten syy oli oikeastaan Amyn, juuri tuon ihmisen joka tuijotti häntä halveksivasti portailta."

Isabellen kunniaksi on sanottava, että hän yrittää olla hyvä äiti, sellaisena kuin sen itse ymmärtää. Tyttären naiseksi muuttuva ulkonäkö ja heräävä seksuaalisuus saavat hänet ymmälleen, pelokkaaksi ja vihaiseksi. Mutta mitä hän voi tehdä? Työpaikan ihmissuhteissakin hän huomaa tarvitsevansa muutosta. Naisten keskinäinen keskustelu työ- ja taukopöytien ääressä on kirjan riemastuttavinta antia, kun mutkaton Paksu Bev ja muut tulevat lukijalle tutuiksi arkisten tapahtumien kautta. 1970-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin ajankuva avautuu monin tavoin: vanhempien ja opettajien suuri ja kiistämätön valta-asema, jota käytettiin myös väärin, jatkuva tupakointi, sortseiksi katkaistut farkut, jopa ufohavainnot ovat mukana. Ja ankara häveliäisyys, jolla seksistä (tai ylipäänsä mistään tuntemuksista) puhumiseen pikkukaupungissa suhtauduttiin, etenkin sukupolvien välillä. 

Pikkukaupungin kesä on helteinen, tukahduttavan kuuma, räjähdysherkkä. Stroutin teksti on yksinkertaisen selkeää mutta äärettömän tiheää. Armottoman seikkaperäinen kuvaus niin ympäristöstä kuin henkilöiden ajatuksista ja tekemisistä saa lukijan tuntemaan ihollaan kuumuuden ja paineen, jonka on purkauduttava jollain tavalla. Voiko häpeän kanssa elää?

Strout on mestari tuomaan esiin arjen draamaa. On vaikea kuvitella, että kukaan kirjaa lukeva äiti tai tytär ei löytäisi siitä jotain tuttua ja samastuttavaa, vähintään ymmärrettävää. Vaikka kirjan sanoma saattaa hieman olla ilmiselvä ja - kauhistus - opettavainenkin, kyseessä on hieno teos, johon uppouduin täysin. Tätä kai tarkoitetaan lukuromaanilla?

Kenelle: Äideille ja tyttärille, pikkupaikkakuntalaisille tai sellaisilta lähteneille, antoisan lukuromaanin ystäville. 

Muualla: Nanna viihtyi kirjan parissa mainiosti ja toteaa Lucy Bartonin olevan tästä hiotumpi versio.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle). Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Marja Haapio. Päällys Laura Lyytinen.

* Pikkukaupungin tyttö ilmestyi alunperin Otavalta 2001, sama kääntäjä. En tiedä, onko nyt ilmestyneeseen versioon tehty muutoksia tai tarkennuksia, mutta tieto aiemmasta julkaisusta selitti ainakin itselleni oudon tuttuuden tunteen Keltaisen kirjaston ilmoittaessa kirjan julkaisusta tänä vuonna.

** Edit. Kommenteissa suomentajan antama tieto, jonka mukaan käännös on sama kuin alunperin julkaistu. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kauhistus, melkein jätin tämän lukematta! Ajattelin nimittäin, että kun olen nähnyt hienon tv-sarjan, tiedän jo aiheesta riittävästi. Väärin, väärin! Onneksi kirjasto tarjoili tarinaa, joka on (tietysti) luettuna sata kertaa antoisampi kuin ruudulta nähtynä. Äreän mutta elämänviisaan Oliven ja hänen ympäristönsä vivahteet ja tapahtumat piirtyvät silmien eteen tarkemmin, kuin suurennuslasin läpi. 

Kirja koostuu 13 kertomuksesta, joita yhdistävä tekijä on Olive ja hänen naapurustonsa. Mies Henry toimii apteekkarina, Olive itse on jäänyt jo pois opettajan töistään, ikää on. Parin suuri murhe on poika Christopher, joka vastoin Oliven huolestuneita uumoiluja ei jääkään peräkammarinpojaksi, vaan avioituu naisen kanssa, josta tuore anoppi ei innostu.

"Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. - Ihmisiin ei voi luottaa, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisovat hymyilemässä." 

Henry ihastuu apulaiseensa Deniseen, ei romanttisella tavalla, vaan isällisellä, vaikka Olive piikitteleekin "tyttöystävästä" (paraskin puhumaan!). Denise on tarinassa monen muun tavoin tärkeä hahmo, peilatessaan päähenkilöiden tekemisiä ja luonteita. Kun Olive tapaa naapureitaan, hänen tylyn kuorensa alta paljastuu yllättäviä väläyksiä ymmärryksestä, jopa auttamisenhalusta ja -taidosta. Opettajan ura tuo kokemusta, etenkin nuorten ymmärtämiseen. Surullista on, että ymmärrys ei yllä hänen omaan poikaansa. Lohtua tuovat naapurit Bill ja Bunny, sillä heillä menee vielä huonommin jälkipolven kanssa.

"- Minkäs mahdat, sanoi Bunny. - Ei mahda mitään vaikka parhaansa yrittää. Mutta sitten he olivat sentään nauraneet, ihan niin kuin siinä olisi ollut jotain todella huvittavaa. - Muitten ongelmista on aina hauska kuulla, Olive sanoi ja Bunny oli ollut samaa mieltä, kun he olivat pukeneet villatakkeja ylleen parkkipaikalla."

Tylsää naapurielämää? Ei suinkaan: seikkailun makuun päästään muun muassa sairaalakohtauksessa. Alun perin Oliven piti käväistä sairaalassa vain vessassa, sillä ravintolasta kotiin oli vielä matkaa ja iäkkäällä naisella hätä saattaa yllättää nopeasti. Mutta tapahtumat saavat yllättävän dramaattisia - ja tumman humoristisia - käänteitä.

Toinen mieleenjäävä kohokohta on Oliven vierailu poikansa luo tämän muutettua New Yorkiin. Välit eivät vieläkään ole kunnossa, vai ovatko? Joka tapauksessa reissu sujuu ja päättyy eri lailla kuin odottaisi. 

"Olive ei pitänyt yksinolosta. Mutta vielä vähemmän hän piti ihmisten seurasta."

Stroutin lämmin, vivahteikas kerronta, huumori ja tarkkanäköisyys ovat nautinnollista luettavaa. Vanheneva Olive on lihaa ja verta, elinpiiri tulee lähelle, ja hymyn kasvoille jättävään tarinaan uppoaa jopa poikkeustilan kärsimätön lukija, joka löytää monenlaista samastumispintaa:

"Kuka kumma hän oikein luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?"

Kenelle: Laaturomaanin etsijälle, ikääntyvää naista ymmärtävälle, uppoutumaan pyrkivälle.

Muualla: Lukuisa eläytyi suuresti. Kirja vieköön -blogin Riitalle Olive toi mieleen toisen rakastettavan ja ärsyttävän hahmon, Hyacinth Bucketin. Ja he kertovat tulossa olevasta jatko-osasta, mahtavaa!

Lue myös Elizabet Stroutin Nimeni on Lucy Barton ja sen jatko Kaikki on mahdollista. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Kristiina Rikman.

Kansi Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 34: kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

Rapakon takaa - kolme kovaa

Lucy Bartonin karu lapsuudenkertomus kosketti ja koskettaa. Strout yltää yli paikkakuntien ja valtioiden rajojen samastuttavan uskottavalla, harkitun hienosti riisutulla tarinallaan, jonka aloitti Nimeni on Lucy Barton ja jota Kaikki on mahdollista laajentaa yhdeksän eri kertomuksen muodossa.

On mainiota palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää, mitä heille kuuluu. Lucystä on tullut kuuluisa kirjailija. Hän on vaihtanut paitsi asuinpaikkaa pikkukaupungista suureen, myös sosiaalista statustaan, luokkaa, kuten tavataan sanoa. Mikä muuttuu ja miten häneen nyt suhtautuvat entiset naapurit ja elossa olevat perheenjäsenet? Veli Pete on ainakin kauhuissaan, kun Lucy ilmoittaa tulevansa käymään.

Tyylikkään taidokasta ja herkullisen kikkailematonta tekstiä, jossa ei ole mitään liikaa mutta joka kertoo paljon luokkaeroista, juurista, ihmissuhteiden puhumattomista kipeistä kohdista ja kasvamisesta, elämän vääjäämättömästä jatkumisesta ja muutoksista, joskus eteen, joskus taakse päin. Lucy Bartonin tarinassa on paljon kaunista ja toivoa tuovaa, vaikka melankolian tumma pohjavire sitä sävyttääkin.

Muualla: Lumiomena ei voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen.

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible). Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen.

Rapakon taakse, mutta Kanadan puolelle sijoittuu Louise Pennyn Three Pines -dekkaritrilogia, jonka nyt lukemani kirja aloittaa. Hämmästyttävästi se muistuttaa perinteistä brittidekkaria teenjuonteineen, seurakuntanaisten ahkerine harrastuksineen, maatalousnäyttelyineen, jopa Oscar Wilde -sitaatteineen pienen idyllisen kylän maisemissa. Tunnen heti olevani kotonani. Kanadalaisuus näkyy lähinnä englannin- ja ranskankielisten henkilöiden myötä. Ja siinä, että ylikomisio Gamache saapuu Quebeckistä selvittämään kylän murhatapausta, kun kaikkien rakastama iäkäs Jane Neal löytyy kuolleena.

Paljon puhetta ja psykologisointia, välienselvittelyä ja leppoisuutta, ilman räjähtäviä huipennuksia tai hurmekekkereitä. Vanhahtavaan viittaavasta ympäristöstä ja tyylistä huolimatta eletään nykyaikaa. Sujuva kerronta pitää kiinnostuksen yllä fiksusti rakennettuine yllätyksineen ja elävine henkilöineen. Ei jätä syvää muistijälkeä, joten sopii erinomaisesti päänlepuutusluettavaksi unta odotellessa tai välipalaherkuksi. Seuraava osa ilmestyy syyskuussa 2019, kolmas keväällä 2020. 

Muualla: Leena Lumi ahmaisi tarinan kuin jäätelön hellepäivänä. Kirsi kertoo kirjojen taustaa: kirja on julkaistu suomeksi ensi kerran jo vuonna 2005! Silloin nimellä Naivistin kuolema. Three Pines -sarjan tapahtumapaikkoja voi katsella vaikka tästä. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life). Suomennos Raimo Salminen. Bazar 2019. 

Ennakkokappale. Kansi Perttu Lämsä, taitto Jukka Iivarinen.

"Pitää otteessaan" on yksi kirja-arvioiden perusfraaseista, ja sitä on käyttänyt myös Daily Mail kirja-arviossaan liepeen mukaan. No, olen samaa mieltä: ei tätä tarinaa voisi kesken jättää. Mel on onnellinen perheenäiti, kun hän vuosien jälkeen tapaa opiskeluaikojensa bestiksen, Abin. Liikuttavan Abi-ihailunsa Mel saa miettiä uudestaan, kun tutustuu entiseen ystäväänsä paremmin.

Hämmästyttäviä käänteitä ja juohevaa tekstinjuoksutusta tarjoava tarina muuttuu ystävyystarinasta trilleriksi, psykologiseksi sellaiseksi, muita aseita kuin päätä ei käytetä (mutta se onkin vaarallisin ase!). Ei erityisen mieleenpainuva teos, mutta viihteenä sujahtaa sujuvasti omaan genreensä ja tekee tehtävänsä. Suomennetun kirjan nimen loppulisäystä ihmettelen, minusta se kertoo liikaa sisällöstä. Ja joku moitti äskettäin kirjablogeja liioista juonipaljastuksista! En allekirjoita!

Muualla:  Todella piinaava kirja, toteaa Mannilainen, myönteisesti.

Adele Parks: Päästin hänet sisään - ja hän vei kaiken. (I invited her in)

Suom. Pirjo Lintuniemi. HarperCollins 2019. Lukukappale. Kansi Lisa Krebs.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy on kotoisin syvältä maaseudulta, Amerikan Keskilännen köyhältä tilalta, jossa ei harrastettu tv:tä tai päivälehtiä, kirjoista puhumattakaan. Eristyksissä asunut tyttö opettelee kouluun päästyään maailmaa muita tarkkailemalla. Ehkä siksi hänestä kasvaa kirjailija.

Opiskellessaan hän on tavannut Williamin, jonka kanssa perustaa perheen New Yorkiin ja menestyy mukavasti, elää lapsineen "yltäkylläisyydessä", kuten hän sanoo: tosin hänen yltäkylläisyytensä on vaatimattomaan tottuneen. Lapsuudenkotiaan hän ei kaipaa, mutta ei pääse juuristaan henkisesti irti.

Hän jää ikään kuin kahden maailman väliin. Kummassakaan hän ei ole täysin sisällä, mikä saa hänet toisaalta epävarmaksi ja tietämättömäksi, toisaalta sen ansiosta hän tietää luonnostaan enemmän kuin joku muuttumattomassa ympäristössä kasvanut. Hän on oppinut varovaiseksi ja tunnistaa sen, ettei koskaan voi tietää toisen ajatuksia täysin. Edes omiin muistoihin ei voi luottaa.

"Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua."

Vanhemmat eivät hyväksy miesvalintaa, ja yhteys katkeaa vuosiksi. Kunnes Lucy joutuu sairaalaan ja herää siihen, että hänen äitinsä istuu sängyn vierellä. Outoa - mutta Lucy ilahtuu. Ainoan kerran hänellä on mahdollisuus keskustella äitinsä kanssa aikuisena, sairaalahuoneessa, jonka "ikkunasta säihkyi Chrysler Building."

Tuo näky ja ensimmäistä kertaa elämässään matkustanut maalaisnainen, ikkunan kupeessa istuva äiti, kuvaavat Lucyn tarinan vastakohtaisuutta konkreettisesti. Keskustelu on varovaista, tunnustelevaa; yhteyden luomiseen on enemmän halua kuin kykyä. Se on kuitenkin iso askel äidin ja tyttären suhteessa. 

Tarina - ja teksti - krumeluureista ja osoitteluista riisuttu, suorastaan karu. Mutta sen vaatimattoman pinnan alla väreilee paljon, mikä liikuttaa. Sanoja ja tunteita, joita ei osata muotoilla. Asioita, joista on vaiettu: ovatko ne niin isoja, että se on sulkenut suut, vai onko puhumattomuus perinne? Mitä perheessä oikein tapahtui ja miten muut perheenjäsenet voivat nyt? Onhan Lucylla myös isä, veli ja sisar. Miten maailma muuttui Lucyn aikuistuessa, mitä ratkaisuja hän on tehnyt ja millä perusteilla?  Yksityinen on jälleen yhteistä, jotain, johon on voi samastua. Samalla saamme välähdyksinä Amerikasta ajankuvaa.

Tiivistettynä: tarina on kuin Lucy itse. Kuten hän sanoo: "Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä."

Kenelle: Perhesuhteita pohtivalle, sanattomuutta ymmärtäville, herkän ystävälle.

Muualla: Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen, sanoo kirjasta Lumiomena. Tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta, toteaa Leena Lumi.

Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018. Suomennos Kristiina Rikman.