Malmi, 1917

Jenni Linturi vie lukijan viime vuosisadan alun Helsinkiin, aikaan, jolloin Haaga oli kauppala, Malmi pieni kylä, jossa miliisit valvoivat, ja sisällissota juuri puhkeamassa. Pidän aikakauden valinnasta ja tietysti paikoista: Helsingin historia jaksaa kiinnostaa. Samoin mielenkiintoiselta tuntui juuri tuo ajanjakso, joka jakaa kansan kahtia ja jonka vaikutukset vieläkin tunnemme.

En vain päässyt mukaan Linturin tapaan kirjoittaa. En jaksa innostua punaisen eri sävyissä hehkuvista astereista enkä lehmukselle, koivulle tuoksuvasta paperista, kun janosin päästä mukaan silloiseen elämänmenoon (hehkuminen muuten toistui kirjassa silmiinpistävän paljon; milloin hehkuivat kukat, milloin hymy tai valo).

Henkilöinä tapaamme Puolakan tytöt, Ingeborg ja Lettu, ankaran isän tyttäret, joiden silmin tapahtumat nähdään. Tytöt ovat ymmärrettäviä, keskenään erilaisia: Ingeborg haluaa tähdeksi näyttämölle ja tekee mitä vain tavoitteensa vuoksi, Lettu on arempi, vaatimattomampi ja käytännöllisempi, vaikka uppoaakin herkästi kuvitelmiinsa.

Tytöt etenevät omilla tavoillaan. He tutustuvat Puolakan perheen poikiin, joista Oiva rakastuu Ingeborgiin, Letun suruksi. Tykkäämiset jäävät kuitenkin politiikan varjoon, sillä punaiset ja valkoiset alkavat erottua selkeästi. Väkivalta astuu arkeen. Miten se vaikuttaa nuorten elämään ja haaveisiin?

Jos ei yhtään tuntisi historiaa, kirjan perusteella ei juuri viisastuisi. Linturi kirjoittaa niin viitteellisesti ja runollisesti, että hieman oli välillä hämärää, kuka oli kenenkin puolella ja miksi. Äkilliset tapahtumat, jopa kuolemat, olivat - no, äkillisiä, mutta niin ne varmaan ovat oikeastikin sodan kaaosmaisessa varjossa. Kuten jo totesin, en innostu kuvailevasta tekstistä enkä lauseista tyyliin "Perunat höyryävät korissa, auringonvaloa, tillintuoksua." "Kädet, jalat, mieli typötyhjänä." Myös "hetkelle antautuminen" ja muut mielestäni fraasimaiset lauseet saivat kiemurtelemaan.

Aikakautta kirja kuitenkin kuvaa mukavasti. Pitkät välimatkat, jotka käveltiin, kuten keskustasta Malmille, kaikkinainen niukkuus, kuten vähäiset ruuat ja vaatteet, liikuttivat. Vaikka suuri osa kuvailusta oli makuuni liikaa, on vastapainoksi sanottava, että Linturilla on myös hienoja, omintakeisia ilmaisuja. "Veturi huusi parempia aikoja, kelejä, kaupunkeja ja keinovaloja." Ne pitää vain erottaa jo keksityistä. Linturilla on oma kielensä ja kirja on hyvä, jos tyylistä pitää, mutta kirjailija ehkä vielä kaipaa hienoista skarppausta omimpaansa.

Hauska yksityiskohta: muistan jo lapsena kuulleeni "Malmin mustalaisista". Nyt tiedän vähän paremmin sanonnan historiataustaa, mitä en ole tullut ajatelleeksikaan.

Kirja on johdonmukainen kokonaisuus omassa tyylilajissaan. Minulle se jää melko hämäräksi ja eroaa siten aika lailla Linturin esikoiskirjasta Isänmaan tähden, josta pidän kovasti.

"Syksyn eriväriset lehdet kahisivat kengissä, punaista ja keltaista kuolemaa vielä vihreän nurmikon pinta."

Kenelle? Runollisen ja kuvailevan ilmaisun ystävälle, ei reaaliproosan rakastajille.

Muualla: Luulin kirjaa paljon luetuksi, sillä jonotin sitä pitkään kirjastosta, mutta yllätyksekseni en kovin suurta bloggausmäärää löytänyt. Kirjan jos toisenkin lukenut Jane tiivistää kirjan hyvin. Mari A sai kirjan selätettyä toisella lukukerralla. Anni piti kirjaa tarkkanäköisenä ja taitavana, mutta etäisenä. Morre ei pitänyt ollenkaan. Jaanalla tiivis kuvaus ja lisää linkkejä.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Jenni Linturi: Malmi, 1917.

Isänmaan tähden

Antti halusi olla sankari. Sankaruus oli hänestä hienointa tavoiteltavaa. Niinpä pestautui nuorena miehenä Saksan armeijaan taistelemaan venäläisiä vastaan. Nopeasti käy ilmi, että sankaruus on sodassa kaukana, tai ei sitä ainakaan ehdi miettiä kaiken tappamisen, nälän, unenpuutteen ja yleisen kurjuuden keskellä. Pahimmillaan sankareita makasi ojanpientaret mustanaan eivätkä siitä enää nousseet.

Antti ei ollut tunteistaan puhuvia miehiä. Hän teki, mitä piti, vaikka julmuuksia. Tekeminen ja näkeminen järkyttivät kuitenkin mieltä. Vaikkei hän niistäkään puhu eikä ikäviä asioita ylipäänsä halua miettiä – tai ehkä juuri siksi – sota ei päästä häntä otteestaan koskaan. Vanhempana hän sairastuu: mieli vaeltaa sodan aikaan ja jää sinne. Vaimo alkaa näyttää parhaalta nuoruuden ystävältä, poika kuolleelta sotakaverilta, sanat eivät tule enää ulos oikein, joten kukaan ei ymmärrä Antin ajatuksia, kaikki tuntuu väläyksittäin hirvittävällä tavalla väärältä. Mikä surullinen ironia ja kurjin mahdollinen kohtalo: vaikka pakenet ikäviä ajatuksia, elät niissä loppuikäsi. Kuljet jatkuvasti kuolleiden keskellä, kuin pahimmassa painajaisessa tai kauhuelokuvassa.

”Isä oli opettanut hänelle paljon, mutta ei sitä, miten unohtaa sellainen, joka istui kysymättä vieraspaikalle ja taputti olkapäätä aivan kuin ei olisi arvannut, mitä tapahtui Ukrainan aroilla. Miten unohtaa ihmiset ja tapahtumat, jotka eivät hävinneet edes silloin, kun sulki silmänsä? Sitä Antti ei tiennyt ja siksi hän tarvitsi. – Apua.”

Tärkeä henkilö on myös Antin paras ystävä Kaarlo. Myös hänellä on pitkä perspektiivi ja omat taistelunsa: hän selvisi sodasta, mutta leskeyteen vaikea sopeutua.

”Kaarlo oli jo tarpeeksi vanha tietääkseen, että aikaa ei sopinut suututtaa ellei sitä halunnut menettää. Kellon kulkuun piti suhtautua niin kuin parhaaseen ystävään, sietäen sietämätöntä.”

Kirja etenee kahdessa ajassa: Antin nykyhetkessä 90-luvulla ja sodassa 40-luvulla.

”Mennyt ei ole koskaan vain mennyttä, vaan myös nykyhetkeä ja tulevaisuutta.”

En muista koskaan törmänneeni vastaavaan sotakuvaukseen, miehen sisältä lähtevään. Sellaiseen, joka kertoo, miten sota voi rikkoa mieltä ja miltä se oikeasti tuntuu. Kirja tuo sodan tähän päivään, iholle. Oli pakko miettiä kuolemaa; miten vähän siinä hetkessä on juhlavuutta, kun tajuat, että piippu osoittaa seuraavaksi sinua. Ja niitä hukattuja elämiä, tapettujen nuorten miesten, perustamatta jääneiden perheiden, tai niiden, joiden elämän sota muutti lopullisesti, kuten Antille lopulta kävi.

Erittäin vaikuttava, vakava kirja, jonka jälkeinen tunne muistutti sanatonta hetkeä Tuntemattoman (johon viitattiinkin jonkun kerran) jälkeen. Miten turhaa, miten mieletöntä. Ja miten lähellä meitä ja todellista niin monelle. Sotaveteraanit eivät ole tarua.

On suuri harmi, että Linturin kirja ilmestyi samana vuonna kuin tietty terveydenhoitoalan ammattilaisen mukaan nimetty kirja, joka myös liikkuu sodassa ja Saksan armeijassa, eri aikatasoissa. Kätilö-hälinä jätti varjoonsa tämän, joka minulle oli paljon vaikuttavampi ja tehokkaampi. Kätilössä asetelma on oikeastaan juuri päinvastainen; lappilainen nainen rakastuu saksalaiseen upseeriin, kun tässä suomalainen mies "antautuu" Saksan armeijalle. Tämän voisi kuvitella olevan lähempänä useamman suomalaisen kokemusta, henkilöt ovat tutumpia, tavallisempia.

Tyyli ja tehokeinot eroavat myös toisistaan täysin. Kätilö maalaa värikästä ja vahvaa taulua lukijan silmien eteen, Isänmaan tähden kertoo viisaasti pienin, osuvin ja herkin vedoin, mitä pään sisällä liikkuu, miten mieli vaeltaa. Ihmeen paljon esikoiskirjailija myös tietää ja osaa uskottavasti kertoa vanhenemisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta.  

Lukeneita muiden muassa: Jori, Morre ja Mari A.  

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011.