Maija Muinonen: Sexdeathbabies

Mikä ihmeen kirjan nimi tuo on, mietin, kunnes luin kirjan. Nimessä tiivistyy hienosti sen sisältö, jopa naisen elämän sisältö yleisemminkin, ainakin ne asiat, jotka varmasti jokainen nainen joutuu jotenkin kohtaamaan. Kyseessä on naisten kirja, täynnä naisten ääntä ja ajatuksia tilanteessa, jossa Hettyn tytär Biba on kuolemassa syöpään ja Hettyn paras ystävä Clarissa, Biban kummitäti, on tiiviisti tilanteessa mukana.

Menetyksiä, surua ja niiden helpotuskeinoja, kuten ystävyyttä ja rakkautta, viisautta ja hulluutta. Sitä itseään siis, naisen elämää, kärjistäen ja näkyväksi tehden, Muinosen kokeelliseen tapaan puettuna tekstiksi, jota ei kulje tavanomaisia polkuja. Se sipaisee sivulle pätkän runoa, kastaa lukijan ajatustenvirtaan, heittelee mietteitä sanoina ja lauseina, keikauttaa palstan vinoon ja katkaisee kappaleen vaikka kesken sanan, jos siltä tuntuu. Silti tekstiä on helppo seurata, kokonaisuus on niin sanotusti looginen (matemaattis-rationaalinen termi tässä tuntuu väärältä), vaikka teksti rönsyää välillä milloin minnekin.

"me vain huojumme emme maan sisässä emmekä
taivahassa
hassusti ja
yhdessä
Tämä ei ole esimerkiksi hauta todoooooootottodöööö
tämä kuolleiden läsnäolo on on on
joo on tottodoooo tottodooooo todooootodooo
dööddööööd"

Döden, döden, toisteltiin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoissa. Döden to do? Suurin osa tekstistä on kyllä "normaalimpaa" ja kuvaa Hettyn ja Clarissan mieltä vuorotellen.

"Clarissalla on hyvä kahvi-itsetunto. Hän on aina varma, että hänen kahvinsa on sopivan vahvaa ja että sitä on sopiva määrä, että hän keittää kaikkein aromaattisimmin tavoin, ei väliä kenelle ja millä laitteilla, aina mmmmm miten hyvää kahvia. Kohta kahvi alkaa minua yököttää, se kuuluu asiaan. Tässäkin on katkaisin, tästäkin saisi valot päälle. Huoneiden seiniin puhkeaa koko ajan katkaisimia ja pistorasioita eikä valoa enää nykyään tarvitse kuljettaa huoneesta huoneeseen. Ihan niin kuin valo olisi meidän omaisuutemme." 

Keinoja etsitään selviytyä karmeasta tilanteesta. Hetty haluaa uuden tyttären kuolevan tilalle. "On helpompaa olla äiti elävälle tyttärelle kuin kuolleelle tyttärelle." Clarissa ottaa kynsiin timantit ja silmiin pisimmät ripsenpidennykset ikinä. Molemmat haluavat olla haluttavia ja houkuttelevia. Rahasta ei ole pulaa, mutta melkein kaikesta muusta on.

"Yöpukujemme alla me olemme alasti. Saako tämä kiinnostumaan lisää?

Olisipa hinkkaamista, tuttua ihoa.

Olisipa seksiä. Kun se on joskus niin lohduttavaakin."

Perusviettien ja -tarpeiden äärellä siis ollaan. Mutta vain tämän hetken. Ei ole mitään pysyvää, sanoo kirja. Ruumiskin lahoaa ja sienettyy, kuten kansikuva osoittaa. Mutta hetken ne kynsitimantit loistavat ja ihminen elää!

Kikkaileva? Totta kai, mutta hyvällä tavalla. Kielen mahdollisuuksien tutkiminen on arvokasta ja avartavaa. Eikä ollut vaikealukuista, tyyliin tottuu pian, eikä kaikkea tarvitse ymmärrellä. Sen olin ymmärtävinäni, että Muinosen kirjat ovat mustimpia ikinä. Niin mustia, että alkaa jo pilkahdella.

Kenelle: Kokeellista kaipaavalle, ikääntyvän naisen elämään eläytyville, erilaista kestäville, synkän  ystäville.

Muualla: Kirjan visuaaliset ratkaisut tukevat teemaa: romaani ei mustavalkoisesti uskottele olevansa ikuinen, vaan väliaikainen, tuhoutuva, kuten kaikki, sanoo Kirjavinkit-sivu.

Maija Muinosen Mustat paperit ja julkaisuvuoden 2014 kooste.

Maija Muinonen: Sexdeathbabies. Teos 2019.

Kannen maalaus Alma Heikkilä: lämmin ja kostea | lahoava puu. (Kansallisgalleria/Kiasma)

Mustat paperit

Pieni, kaunis kirja alkaa, yllättävää kyllä, valkoisista papereista. Ann on ostanut sitä paketillisen; 500 aanelosarkkia hienoa valkoista paperia, jotka Ann aikoo kirjoittaa täyteen.

Sillä Annilla on kiire: hän kuolee pian. Sitä ennen hän haluaa sanoa kaiken. Etenkin pienelle pojalleen Lucille, joka ei osaa vielä edes lukea, ja Rosalle, jolle Luc jää hoidettavaksi. Annille ero pojasta on vaikein paikka, ja hän yrittää kaikkensa tehdäkseen tilanteen tälle mahdollisimman helpoksi. Kirja on kooste kirjeistä, joissa hän kirjoittaa kauniista muistoista, haikeista ajatuksista, Lucin ja Rosan tulevista mukavista päivistä. Suloista, ajattelevaista, todellista äidin rakkautta.

Mutta kun Ann pääsee kirjoittamisessa vauhtiin - ja hän pääsee siihen nopeasti - sävy muuttuu. Hän ei halua jättää poikaansa, hän on kateellinen Rosalle ja katkera siitä, että on pakotettu poistumaan. Toisin kuin kuolevan kuvittelisi tekevän, hän ei kirjaa historiaansa, vaan alkaa kirjoittaa Lucin elämää eteenpäin: miten tämä pärjää koulussa, opinnoissa, kaverien kanssa, tyttöjen kanssa... Hän kuvittelee tilanteita yksityiskohtaisesti ja kiduttaa itseään niitä miettimällä.

Kirjeissä hän, Ann, on aina kaivattu ja usein Lucin ajatuksissa. Hänen kuolemansa kohahduttaa maailmaa; hän on ollut ylivertaisen kaunis ja viisas, saanut miehet hulluiksi ja professorit vaikuttuneiksi. Ja Luc, hänestä tulee miljoonasti kaikkea, tutkija lääkäri arkeologi merimies paperikoneenhoitaja, hän menestyy opinnoissaan ja työssään hämmästyttävästi. Hän on naisten suosiossa ja lopulta löytää täydellisen tytön puolisokseen.

Ann on tytölle raivoisan mustasukkainen - vaikka tyttö on hänen omaa keksintöään. On hyvä, että Luc on onnellinen, mutta äiti on sentään aina hieman parempi, tärkeämpi, vihkisormuskin näytti kauniimmalta hänen kädessään. Lucista tulee isä, ja mummu-Ann nimeää lapset lempinimiä myöten.

Paperit mustuvat musteesta, mutta niistä tulee vielä mustempia kuin alussa kuvittelin: sysimustat myös sisällöltään. Kirja näyttää viattomalta päällepäin - hienon ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari - mutta sisällä on pommi. Se on inhimillisyydessään vaikuttava kuvaus surun, kaipauksen ja varmasti osin sairaudenkin murtamasta mielestä; sekopäisyydestä, jota on yhä vaikeampi hillitä; hulluudesta, jota jokainen meistä salaa pelkää, koska sisimmässään tietää sen olevan mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, kun tilanne on tarpeeksi haastava. Olisiko oman kuoleman tietäminen ja pienen isättömän lapsen jättäminen sellainen?

Ann vaikuttaa yksinäiseltä, mutta emme saa tietää, onko hän ollut sitä aina vai johtuuko se sairaudesta. Hän ei kerro itsestään paljonkaan, vaan paljastaa jotain sopimaksi katsomaansa kirjeissään; emme myöskään voi tietää, mikä siitä on totta ja mikä ei. Voimme vain arvailla.

Huikea psykologinen tutkielma ja upea teksti, joka voisi olla minkämaalainen tahansa. Näin siinä kaikuja ranskalaisuudesta, hollantilaisuudesta, miksei kauempaakin. Yleismaailmallisuudesta. 
Tämä ei ole vahinko, onhan henkilöiden nimetkin valittu taiten. Muinonen on esikoiskirjailija, jota ei sellaiseksi uskoisi, niin taidokas tämä pieni kirja on: tekstin lisäksi kiitän ihokarvoja nostattavaa perusideaa. Yleisvaikutelma: pelottavan hieno.

Kenelle? Psykologisesta jännityksestä pitäville, äidin rakkautta arvostaville, tuoreen kauniin tekstin ystäville, suomalaisrealismia vieroksuville ja niille, jotka voivat vielä huokaista tyytyväisinä: onneksi minä en ole tuossa.

Helmi-Maaria Pisara vaikuttui.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013.

Liitän sarjaan Koen 13 kotimaista numeroksi 16.

Tue lukutaitokampanjaa!

Tästä päivästä viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.