Mari Koppinen: Jari Sillanpää, paljaana

Joskus 1990-luvun puolivälin jälkeen kuulin työkaverini kertovan uudesta laulajasta, jolla - vaikka lauloikin tanssimusiikkia, joka ei ollut tuttua helsinkiläisille nuorille - kuulemma oli valtava lavakarisma ja mieletön show. Hieman ihmettelin tuota innostusta jonkun Kehä ykkösen ulkopuolisen tangolaulajan takia, mutta kunnioitin kollegan mielipidettä, koska hän oikeasti tunsi musiikkikuvioita. Sittemmin Jari Sillanpäästä on tullut tuttu kaikenikäisille, kaikilla kehillä.

Kuten sanottu, iskelmämusiikki ei ole omin laji rock-sukupolven kasvatille, mutta pakko taitoa ja kunnianhimoa on ihailla, ja ilmiötä. Ammattilainen on ammattilainen, alasta riippumatta. Se on myös syy, miksi halusin lukea kirjan.

Mutta tehdään selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole mikään muistelmateos tai elämäkerta, vaan ehta fanikirja. Joka fanittaa ja avaa niin, että suorastaan nolottaa lukea, vähän kuin kampaajalla salaa Seiskaa selatessa. "Too much information!" Näin kuvaa kirjassa eräs Jarin luottohenkilöistä miehen avoimuutta asioistaan. Sama tunne tuli minulle kirjan kanssa. Kuvittelin tylsästi sen kuvaavan erään uran kehitystä, kun oikeasti keskitytään palvontaan. Uusi genre kirjaluokituksiin: elämäkertojen alaotsikoksi fanikirjat, huikean suositun Teemu-kirjan tapaan. Tavoite ei ole olla objektiivinen - edes sen vertaa kuin perinteisissä elämäkerroissa, joissa niissäkin objektiivisuus on usein hakusessa - vaan yksinkertaisesti ihailla sekä vahvistaa ihailun tunnetta ja fanien yhteisöllisyyttä.

Ja Jari on avoin: hän henkisesti heittäytyy yleisön käsiin, tässäkin. Miksi ei, hänellä on siihen rahkeita ja kiinnostuneita riittää. Hän ei ole kirjan kertojanääni, vaan siitä huolehtii toimittaja, joka on haastatellut päätähden lisäksi tämän lähipiiriä. Suurimpien fanien - ainakin läheisimmiksi päässeiden - ääni kuuluu kovimmin. Hieman tulee suodatettu vaikutelma. Jos kirjan tekijä viettää paljon aikaa mainitun piirin kanssa, ei voine välttyä Jari-tartunnalta. Mutta tavoite ei lie ollutkaan neutraalius, sillä edelleen, fanikirjasta puhutaan. Tunteilla pelataan vahvasti, kuten taiteilijan työhön kuuluu ja kuten ihailijat odottavat.

Palvokaa, nauttikaa: ihailusta tähti saa säteilyvoimaa ja ihailijat onnellisuutta. Itse ihailen sekä antajaa että ottajaa, vaikken osaa heittäytyä samalla tavalla. Luen ulkopuolisena, mutta en päähenkilön lahjoja kyseenalaista, päinvastoin. Jari Sillanpää on hieno artisti ja ensiluokkainen esiintyjä, upea persoona ja kirkas tähti, joita maassamme ei ole monta. Kaikki tuo hehkutus vain saa aikaan jonkinlaisen pelästymis- ja vetäytymisreaktion. Mihin joutuisinkaan, jos joutuisin tuohon tilaan? Huh, kestin sentään kirjan verran. Teksti on taidokkaasti tehty helpoksi lukea, sitaatteja riittää, nasevia lauseita, sujuvia kappaleita ja niiden lopetuksia. Koppinen osaa asiansa.

Kirja on ulkoasultaan komean korea ja sisältää paljon Jari-kuvia. Fanien unelma, kaikin puolin. Tekijä kertoo kuitenkin, ihanasta ihastuksen huumastaan huolimatta - eikä tämä ole ironinen kommentti - tärkeimmät faktat Jari Sillanpään elämästä ja urasta, jälkimmäisestä tarkastikin. Ja siitä suuresta työstä, jota Sillanpää on tehnyt ja tekee uransa eteen, persoonasta, joka hänestä on muovautunut lahjojensa myötä. Todellinen crowd-diving-kirja!

Jään odottamaan omasanaisia muistelmia parinkymmenen vuoden päästä. Mutta sitä ennen tähti ehtii tehdä vielä vaikka mitä, ja sille kaikki kannustukseni. Anna mennä, kaikkia hulluja ideoita myöten! Enkä epäile, etteikö hän niin tekisi.

Kenelle: Jarin ja kenen tahansa faneille, vertaiskokemuksia hakeville, fani-ilmiöstä kiinnostuneille, taiteilijauraa urkkiville, esikuvaa etsiville.

Muualla: Monipuolinen, kaunistelematon ja avoin teos, sanoo Kirjat kertovat -blogi.

Mari Koppinen: Jari Sillanpää, paljaana. Tammi 2016. Kustantajan lukukappale.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet

Onko mitään vaikeampaa kuin keksiä tuotteelle tai palvelulle nimi? Olen osallistunut kymmeniin jos ei satoihin ideapalavereihin, joissa juuri oikeaa nimeä on haettu osallistujien tyhjinä kumisevista aivoista tuskalla ja vaivalla. Harvoin se syntyy äkillisenä oivalluksena: tämä se on!

Näinkin voi kyllä käydä. Ainakin Marimekko keksittiin tähän tapaan, keksijänä Armi Maria Ratia. Timo Leppänen on kerännyt sen ja noin sadan muun suomalaiselle tutun nimen syntytarinan yksiin kansin. Mukana on myös tunnettuja ulkomaisia nimiä, kaikki jaoteltuina väljästi toimialoittain.

Kirjasta saisi liudan hyviä pubivisakysymyksiä. Minkä tuotteen etiketissä on yksitoista latoa? Mistä matemaattisesta termistä tulee nimi Google ja mitä termi tarkoittaa? Miksi lehden nimi on Apu tai lenkin Sininen?

Etsin heti tutuimmat nimet ja entiset työpaikat. 1980-luvulla työuraani aloitellessani Nokiassa saimme pilotoida Helsingin Puhelinyhdistyksen käyttöön tarkoitettua mullistavaa ideaa, jonka nimi oli sähköposti ("Kuvittele, sun ei tarvi enää kopioida paperia ja jakaa jokaisen postilaatikkoon!"). Elisaksi sitä sanottiin. Tuttu nimi palasi vuosia myöhemmin yrityksen nimenä. MikroMikko oli maan yleisin tietokonemerkki vuosia, kunnes Fujitsu imaisi sen itseensä. Monet mainitut nimet löytyvät kirjasta. Hilpeää historiasukellusta!

Nimiä syntyy oikeastaan kolmella tavalla: mainitun uuden oivalluksen lisäksi siten, että yhdistellään nimiä tai niiden osia uudella tavalla - nimessä Ab Lukko Oy nerokkaasti. Tai sitten otetaan mainostoimisto hoitamaan nimiprojektia, jossa esitetään asiakkaan valittavaksi lista tietyillä kriteereillä "keksittyjä", mitään tarkoittamattomia nimiä, tyyliin Sonera.

Kirja tarjoaa paitsi infoa myös hauskaa knoppitietoa, kuten sen, että Kallen mätitahnan seitsenvuotiasta symbolipoikaa sanottiin koulussa Tuubiksi tai että Kettukarkeissa oli aluksi aivan oikeasti pihlajanmarjaa. Mukana ovat myös kuulut riitatapaukset Tokmannin ja Stockmannin taistelusta ja termin Hullut päivät käyttöoikeus.

Mitä olisin vielä kaivannut? Meitä hemmotellaan nykyisin niin hienoilla tietokirjoilla, että kuvaton kirja herättää kummastusta. Toisaalta pidän vähäeleisyydestä, enkä todellakaan olisi välittänyt nähdä logoja tai tuotteita kirjan kuvituksena. Selvä, ei tehdä taidetta, keskitytään tarinoihin. Kansi on kivan kosketeltava.

Nimistä kaipasin tietysti tuttua komeasti kalevalaisesti kalskahtavaa Lemminkäistä. Joka nimettiin ennen Suomen itsenäisyyttä, lähes sata vuotta aiemmin kuin myöhemmin muotiin tulleet Tapiolat ja Pohjolat. Myös Ruukin nimen historia olisi kiinnostanut, tosin päinvastaisesta syystä: olin pöyristynyt, kun Rautaruukki keksi lyhentää nimensä Ruukiksi ja otti sen käyttöön kysymättä nimen rekisteröineeltä pienemmältä yritykseltä, joka toivottavasti sai kunnon korvauksen. Näinkin voin nimen hankkia, koon ja rahan voimin. Entä Isis-niminen yritys? Tai komea Outokumpu? Ja mitä tekemistä Appelsiinilla on hedelmien kanssa? Mitä enemmän miettii, sitä enemmän tietoa kaipaisi: alan ymmärtää, että jossain on tekijän ollut pakko tehdä rajaus.

Jos mietit yritykselle nimeä, kannattaa kurkata viranomaisen ohjeet. Samalta sivulta pääset tutkimaan jo olemassaolevia yritysnimiä. Tai tsekkaamaan etunimestäsi, kuinka monta samannimistä sinua Suomesta löytyy ja minä vuosina nimesi on ollut suosituin.

Kenelle: Yritysmaailmasta, markkinoinnista, nimistä ja brändäyksestä kiinnostuneille, pubivisaan valmistautuville.

Muualla: Lukupinon Simo suosittelee kaltaisilleen nippelitiedon ystäville ja sanoo mainoslehtisten näyttäytyvän tämän jälkeen erilaisina.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet. Tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä. SKS 2016. Kustantajan lukukappale.

Sami Hilvo: Pyhä peto

Pyhä peto ei ole helposti luettava - eikä kuvailtava - mutta sille ehdottomasti kannattaa antaa aikaa avautua. Katolisen ja köyhän aatelisperheen poika asuu lapsuutensa Varsovassa aikana, jolloin juutalaisia alettiin syrjiä ja Saksan pelko levitä Euroopassa. Pojan isä on sairas ja käy hoidossa tohtori Warszawskilla, joka on varakas ja asuu perheineen upeasti Käärmesauvan talossaan. Me tiedämme, kuinka asiat yhteiskunnassa etenivät. Hilvo kuvaa aikaa kiinnostavasta näkökulmasta; nuoren puolalaisen miehen henkilökohtaisesta. Mitä teki saksalaisten valtaaman maan nuoriso hengissä säilyäkseen? Mitä he ajattelivat? Millainen ihmisten ja tapojen piiri heitä ympäröi ja kasvatti?

"Saksalaisten lakikirjassa ei tuntunut olevan muita rangaistuksia kuin kuolema. Saksalaiset ottivat kaiken niin tosissaan."

Poika, 16-vuotias, menee sekaisin tohtorin pojasta. Kielletty rakkaus tuskin alkaa, kun sen kohde katoaa sodan melskeissä. Samoin käy toiselle tärkeälle henkilölle, pojan isälle. Ja useimmalle pojan tuntemalle ihmiselle. Paitsi, ironista kyllä; Cwaniakille, joka on yksi pojan koulukavereista. Pojan kuvaus hänestä tuo mieleen varmasti jokaiselle jonkun tuttavan, työkaverin tai politiikon "...ilkeä, arvaamaton ja ruma - - - isokokoinen, vahva ja aggressiivinen. Sellainen riitti suosioon silloin; sellainen riittää suosioon nykyään. Häntä halveksittiin paljon, mutta myös pelättiin tarpeeksi." Minulle tuli mieleen monta ihmistä ja asiaa, muun muassa rasistiset yhteisöt ja Amerikan tulevat presidentinvaalit. Näitä röyhkeydellä nousevia ja pelolla hallitsevia on kaikkina aikoina, kaikissa yhteisöissä.

Mutta takaisin poikaan. Hän oli nuori, menettänyt kaiken ja halusi kaiken. Hän muuttaa rakennusmieheksi Yhdysvaltoihin, jossa kaikki on mahdollista. Hän ei halua rahaa muuten kuin välineeksi toteuttaa henkilökohtaisen suunnitelmansa. "Mutta minun oli saavata myös mainetta ja kunniaa. Raha ja valta saivat tulla kylkiäisinä. --- Minä en etsisi, vaan keskittyisin siihen, että minut löydettäisiin."

Hyppäys miehen vanhuuteen tapahtuu yllättäen: nyt hän on menestynyt ja arvostettu rakennusalan iso toimija ja taiteen mesenaatti, joka valmistautuu 88-vuotispäiväänsä.

"Huipulla tuulee, eikä siinä ole mitään vertauskuvallisia. Pilvenpiirtäjien vastapainot teräksestä, betonista tai vedestä ja liikkeen vaimentimet, jotka roikkuivat rakenteista kuin valtavat punnukset, olivat osa superkorkeiden rakennusten strategiaa. Noiden jättiläisten oli joustettava, kun myrskytuulet riepottelivat tai maanjäristykset ravistelivat."

Hän omistaa himoitun Keltainen keltaisella -maalauksen, jonka pelkästä näkemisestä ihmiset ovat valmiit maksamaan paljon, mutta mies on varovainen sen esittelyssä. Hän sanoo tuijottaneensa taulua pidempään kuin viettäneensä aikaa juhlissa, mikä ei ole vähän.

"Maalauksen parissa vietetty aika oli joidenkin mielestä vähintään rahan haaskausta. Ilmoitin heille selväsanaisesti, ettei heillä ollut oikeutta arvioida asioita, joista eivät tienneet mitään."

Maalaus on tärkeä elementti miehen mielenmaisemassa ja myös symboli henkisyydelle ja kaipaukselle, tiukassa yksityisyydessään miehen vastapaino kaikille menetyksille, myrskyjä vastaan, kuin pilvenpiirtäjällä ikään. Löytääkö mies etsimänsä, ehtiikö hän maaliinsa - nyt kun hän tietää aikansa olevan jo vähissä?

"Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta ei enää kaipaisi suojelevaan syliin ja jonkun sanomaan, että kaikki on hyvin? Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta saisi vihdoin tuntea itsensä hyväksytyksi?"

Kirja on niin laaja ja täyteenladattu merkityksillä ajatuksilla ja lauseilla, että muistilappuni lepattavat sen välissä tiiviinä viuhkana. Haastetta ja palkitsevuutta tuo se, ettei kaikkea ei sanota, vaan lukijan on oivallettava asioita itse. Teoksessa on samantyyppistä kerronnan lumoa kuin Lemaitren Näkemiin taivaassa -kirjassa sekä ajattomia havaintoja, jotka johdattavat lukijan ajatukset milloin mihinkin, omiin kokemuksiin tai muihin luettuihin, nähtyihin tai kuultuihin ilmiöihin, kuten edellä kuvasin.

Hieno, viisas ja upeasti kirjoitettu kirja jälleen herra Hilvolta. Jopa kaluttuun juutalaisvainoaiheeseen Hilvo saa luotua oman lähestymistavan. Taiteen läsnäolo on suuri plussa, sen merkitys miehelle koskettaa. Sekä sen kaiken, mitä häneltä jää puuttumaan. Omalla asteikollani Hilvo on ollut korkealla aiemminkin, mutta nousee tällä entisestään. "Liiallinen" kauneus näköjään on vaivannut minua Viinakortissa; hieman samaa tunnistan tässäkin, mutta maltoin nyt paremmin keskittyä ja näen sen eräänä kirjoittajan tyylin ominaispiirteenä. Edelliset: Rouva S, Viinakortti.

Kenelle: Ajatteleville lukijoille, menneen ja nykyisen yhdistäjille, ikuisesti yksinäisille, menestykseen pyrkiville, Euroopan ja Amerikan mantereita vertaaville, hyvän kansainvälisen proosan ystäville.

Muualla: Leena Lumi lumoutui. Pakahduttavan hieno, sanoo Lukuneuvoja.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakamin kanssa on kuin vanhan ystävän tapaisi: heti tiedän hänen kanssaan, missä mennään, ja solahdan tuttuun tyyliin. Ja nautin!

Miehiä ilman naisia koostuu murakamimaisista tarinoista miehistä ja heidän suhteistaan naisiin. Suhteettomuutta nimi ei siis tarkoita, eikä ilman olemista missään mielessä. Yksinäisyys on kuitenkin vahvin pohjavire, ja siihen johtavat tapahtumat ovat kummallisia tai enemmän kuin omituisia, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettäviä. Onko tässä ristiriidassa Murakamin suosion salaisuus?

Hän esittelee meille joukon miespersoonia, kuten Tokain, joka ei aio astua naisen ansaan.

"Hän oli seurustellut niin kauan niin monen naisen kanssa niin taitoa vaativalla tavalla, että olisi ollut likipitäen mahdotonta välttää kaikki vaarat. Apinakin putoaa joskus puusta."

Tai Kafukun, joka suhtautuu epäluuloisesti naisten autolla ajotaitoihin - vaikkei ole millään tavoin sovinisti - kunnes löytää oikeanlaisen kuljettajan. Habaralle rakastajatar kertoo huimia tarinoita. Kino puolestaan ystävystyy vaimonsa rakastajan kanssa: "Minun on opeteltava paitsi unohtamaan myös antamaan anteeksi." Ja Kitaro. Ja  Ja muutama muu kiinnostava kurkistus japanilaisen (vai japanilais-amerikkalaisen?) miehen mielenmaisemaan.

"Naisesta oli nyt tullut kolmas entinen  tyttöystäväni, joka oli valinnut kuoleman oman käden kautta. Kun asiaa ajatteli - tai vaikkei olisi ajatellutkaan - kuolleisuusprosentti oli sangen korkea."

Kaunista ja tarkkaa kerrontaa jälleen kirjailijalta, joka vie lukijan vaivattomasti haikeudesta hauskuuteen ja takaisin. Tuleeko hauskuus kirjoittajan amerikkalaisuudesta, ja toinen, mystisempi ja ajattomampi puoli japanilaisuudesta - ei voi tietää, mutta yhdistelmä on herkullinen ja toteutus nautittava. Jos Murakami ei ole tuttu, tästä kirjasta voisi olla hyvä aloittaa: lyhyehköt tarinat jaksaa hyvin, eikä niiden luomasta tunnelmasta voi olla viehättymättä, ehkä laajempiin teoksiin asti. Tämä on kuin mainospala Murakamin maailmaan. Vaikka on täysi kirja myös sinällään. Aiemmin olen kirjoittanut kuudesta kirjailijan kirjasta, joista linkki tässä kirjoihin 1Q84 ja Norwegian Wood.

"Luulen, että unia voi antaa ja ottaa lainaan sen mukaan, kuka niitä tarvitsee."

Kenelle: Selkeän ja oudon ystäville, miehen(ä) naiskohtaloita tuskaileville, helposti laatulukemiseen kiinni haluaville, lakonisen huumorin arvostajille, kotimaisuutta välttäville, nuorelle hurmiota etsivälle lukijalle - miehelle tai naiselle.

Muualla: Kyllä Murakami sittenkin osaa, tuumii aluksi skeptinen Kirja vieköön. Kyllä minä vaan Murakamista pidän, sanoo Laurakaneli Mitä luimme kerran -blogissa. Opus Eka puhuu snobbailevasta jaarittelusta ja pitää novelleja mainioina. Värikylläistä, muhevaa ja räväkkää, sanoo Mummo matkalla.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Tammi 2016. Suomennos Juha Mylläri. Päällys Juha Kaakuri.

Helmet-haaste 2016 kohta 3: kirjassa rakastutaan.

Reidar Palmgren: Kirpputori

Kimmon aamuja ei käy kateeksi: hän löytää itsensä milloin mistäkin sohvalta haisevissa vetimissä, taskut yhtä tyhjinä kuin puhelimen akku. Ymmärtämätön vaimo Sannamari nimittäin käytännöllisesti katsoen heitti miehen ulos, kehtasi vielä lopettaa Kimmon käyttötilinä toimineen yhteistilin - jonne sisältöä toi perheen ainoa työssäkäyvä eli samainen Kimmon ulkoistuksen taustalla vaikuttanut naishenkilö.

Kimmoa eivät ymmärrä muutkaan entiset kumppanit, eivät edes vanhat bändikaverit, ja parhaalla kaverilla Makellakin alkaa olla outoja vaikeuksia. Vaimon valitukset nyt ymmärtää, hormonit ja muut, eikä se sitä oikeasti tarkoita, tuumii Kimmo. Työkavereita ei sentään ole riesana, kun ei ole töitäkään. Sukulaisen firma, jonne oli hyvä kadota kotoa vauvan huutoa kuulemasta, meni kanttuvei. Kimmoa ärsyttää ihmisten tyhmyys. Joku työpaikan luusereista oli jopa vihjaillut, että Kimmolla ja hänen työnsä laadulla "olisi ollut jotain tekemistä firman tappioiden kanssa."

Kimmo on väärinymmärretty taiteilija. Hänellä on nimittäin musakuvioita meneillään, "prosessissa". Tosin hän ei osaa soittaa mitään, ei tunne nuotteja, ja laulutaidottomuus oli yksi syy hänen erottamiselleen nuoruuden bändistä, väittivät kateelliset. Mutta suuria unelmia ei mikään estä, mitä nyt rahattomuus, kodittomuus, laiskuus, osaamattomuus ja sosiaalisten kontaktien puute hieman. Jopa suhde teini-ikäiseen poikaan, Konstaan, on karkaamassa Kimmon ulottumattomiin.

Katariina, tumma kypsä kaunotar, pitää kirpputoria entisen pankin tiloissa. Kimmo ajautuu kirppikselle sattumalta, mutta kokee siellä kummia. Kaiken sen hylätyn ja kierrätystä kerjäävän, olemisessaan epäonnistuneen roinan keskellä (jota muuten luetellaan turhankin perusteellisesti). Mutta onko Katariinan tarina vielä uskomattomampi kuin Kimmon? Ja mitä todella toivottomassa tilanteessa oikein voi tehdä?

Olen aina viehättynyt Palmgrenin tummanharmaasta vinosta huumorista, ja Kimmo on sen luokan ääliö, että hänestä piristyy. Ehkä kirjailija haluaa kuvata äärimmäistä itsekkyyttä varoituksena - tai sitten vain viihdyttää ja saada ihmisen tuntemaan itsensä ja lähipiirinsä oikeastaan ihan hyväksi ja onnistuneeksi. Hauska jatkumo edelliseen: ei kai tämä sentään ole Rakkaus niinku -kirjan Joonan tulevaisuudenkuva? Muutenkin on mukava miettiä, ketä Kimmo voisi muistuttaa - on niin raadollisen kivaa naureskella tyypille, josta ei sympaattisuutta löydy hiventäkään. Kimmossa on optimismia, se on sanottava: hän löytää asioista aina hyvät puolet, itsensä hyvät puolet.

Palmgren kirjoittaa sujuvasti omalla tyylikkäällä tavallaan, joka ei sano ilmeisintä suoraan, vaan napauttelee mukavasti - joskin vaarattomasti ja ilman suurempia kohokohtia - ironiaansa.

Kenelle: Kierrätyksen ystäville, narsistien kavereille, itsetunnon kohotusta kaipaaville, helponhauskaa luettavaa etsiville.

Muualla: Lukuneuvojalta kului muutama ilta rattoisasti kirjan parissa. "Ihan kiva", tuomitsee Tuijata.

Reidar Palmgren: Kirpputori. Otava 2016.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Kirjassa on kiinnostava muoto: se koostuu Joonan, tekstityöläisen, nauhoittamista ja litteroimista keskusteluista ja tsättäilyistä läheistensä kanssa, lyhyillä selittävillä ohjausteksteillä lisättynä. Kustantamo on tilannut kirjan Joonalta, jota se pitää lupaavana "sukupolvensa äänenä".

Joonan maailma on nuoren miehen ihmettelyä olemassaolon tarkoituksesta ja ilmiöiden selittämisen tarvetta, kuten kuuluu. "...ajattelen ite ainaki enemmän siihen suuntaan, että miten voisin olla, miten pitäisi olla."

"Siks mä en ihaile ketään joka on onnistunut tulemaan onnelliseksi, jos sillä tarkoitetaan varallisuutta, lapsien hankkimista ja hedonismia. Tai konfliktien poissaoloa. Koska se on mahdollista vaan niille, joilla on varaa suojautua konflikteilta hiljentämällä ne, varaa katsoa niitä etäältä tuntematta niitä nahoissaan."

Ahistaa, hämmästyttää, inhottaa; normia ajattelevalle ihmiselle, etenkin nuorelle. Joona etsii eheytymistä, merkityksellisyyttä (ja tietysti naista), mutta hän ei tiedä, mitä tehdä, mikä häntä kiinnostaa. Kirjat, taide... "..on vaa vitun voimaton olo; tuntuu et haluisin polttaa autoja tms tai että joku polttais autoja mun puolesta koska mä en jaksa nousta sängystä." Isä tarjoaa ratkaisuksi itsensätoteuttamista, taidetta. Itsensä kehittämistä, tahtoa nähdä vaivaa. Isän vaimo Sirpa tekee illat ja viikonloputkin töitä, koska "mie teen miun työtä koska mie tykkään tehä työtä." Sukupolvien ero tulee hienosti esiin - työn merkityksen kyseenalaistaminen ja ehdot, millä sitä suostuu tekemään. Joona on juuri menettänyt työnsä ja joutunut palaamaan isänsä kotiin, siksi työasiakysymys on pinnalla.

Ristiriitaa löytyy: vaikka Joona tekee itse autofiktiota paljaimmillaan, hän ärsyyntyy isänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa poika on myös mukana. Hänen elämäänsä käytetään materiaalina! Eikä Joonan mukaan isä oikeasti ole kiinnostunut, vaan käyttää kirjaa omana "haavanhoitonaan": "...sun tarina on kaikkien muiden tarinoiden vaientamista ja ylikirjaamista."  

Kyllä, tulee mieleen autofiktiopankin räjäyttänyt Karl Ove Knausgård, joka myös mainitaan moneen otteeseen. Jos Knausgård sanallisti pienimmätkin tekonsa ja tuntemuksensa ja lähipiirinsä siinä samalla, ei Joona ystävineenkään sanoja säästele, mutta he pysyvät teoriatasolla. Ironian kautta, pitkälti - ymmärtääkseni tapa on jonkinlainen itsen suojelumekanismi, jolla voi aina kuitata läpäksi noloimmatkin jutut. Mutta läppääkin on, ja herkullisia ajatuskulkuja Joonalla, Sadgirlillä, Caritaksella, Zoella ja muilla, ja niitä on virkistävää lukea - tekee hyvää vanhalle päälle. En kyllä hetkeäkään usko keskustelujen olevan todellisia, ne vaikuttavat liian "kirjallisilta" - tai mistä minä tiedän, mitä hipsterit keskenään puhuvat! - mutta uskon Ekholmin saaneen silti kirjaan jotain sukupolvensa äänestä, kuten kustantamo Joonalta juhlavasti toivoi. Isän rooliin on iäkkäämmän lukijan helpoin samastua, eikä hän vaikuta tyhmältä mieheltä, vaikka on tietysti sukupolvensa vanki, hänkin, elämänkokemuksineen:

"Olisi hienoa, jos olisi kattava ja aukoton järjestelmä, jonka mukaan voisi elää ja jonka turvin tehdä päätöksiä. Että tässä olisi nyt tällainen tilanne, niin tässä pitää toimia näin. Ja kun toimin näin, kaikki menee hyvin. Mutta eihän sellaista ole."

Teemoja on määrättömästi ja keskustelut polveilevat: miten somea käytetään itsen brändäämiseen, miten hallinnasta ei pääse eroon, mikä on pomo pään sisäpuolella: "...että elämän intiimeimmät puolet on niinku kääntyneet nurin, sisäisyyvestä on tullut ulkopuolta, elämän prosessista on tullut tuote biopoliittisen talouden markkinoilla." Brändejä, firmoja, tuotenimiä heitellään (ironisesti tietenkin - sekin yks Miia joka on Milttonilla, tai graafinen suunnittelija Caritas, joka on tehny jo kymmenen metrii leveen billboardin Manhattanille, mitä mul on enää tekemättä?), enkä varmaan tajunnut puoliakaan viitttauksista, ainakaan musiikeista, mutta pinnan alta kysymykset vaikuttavat todellisilta ja ajatukset aidoilta. Jotenkin hätähuudolta nimenomaan Joonan taholta, monella muulla kuviot ovat selkeämmät, omia ratkaisuja on jo tehty. Teeman voisi tiivistää: kun kaikki on mahdollista, mikä on mahdollista?

Kirja lomittui mainiosti juuri lukemaani Pekka Hiltusen Onniin, jossa myös käsitellään julkisuutta ja mediaa (muun muassa toimittajuuden ammattimaisuutta ja johtajuutta sivutaan tässäkin). Siinä missä Hiltunen kirjaa jo tapahtunutta, Ekholm pyrkii fokusoimaan tähän päivään, ehkä vähän jopa tulevaan, mikä on minusta kirjan suurin anti. Sen aivoja poreiluttavan vaikutuksen lisäksi.

"Että mikään ei asetu lopullisesti johonki, vaan kaikki on sillee horjuvaa ja epävarmaa." 

Kenelle: Epätyypillisestä formaatista kiinnostuneille, nuorten maailmankuvasta uteliaille, säläsisältöä kestäville, heitoista nauttiville.

Muualla: Ruskeat tytöt -blogin Koko H. tekee hyvän tiiviin yhteenvedon kirjasta, samoin Tekstiluolan Tuomas. Omppu nautti ja teki interaktiivisen postauksen, silleen omppumaisen tyrmäävän.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku. Otava 2016. Kustantajan lukukappale. (Ja kansi jos mikä on ironinen!)

Pekka Hiltunen: Onni

Toimittaja Oskari Silta hakee toimituspäällikön paikkaa Viesti Oyj:ssä ja pääsee rekrytointiyrityksen työpsykologin haastatteluun. Psykologi Emma Lappo kiinnostuu toimittajan työhön vakavasti suhtautuvasta Oskarista, ja keskustelu kestää erikoisen pitkään ja lähtee erikoisille urille. Emma ei ihan näe Oskaria toimituspäällikkönä, joten taustoitus vaatii tarkempaa tutkimusta.

Olen kaipaillut nasevaa kirjaa nykytyöelämästä, ja "täs siulla on sellane", kuten Rokka sanoisi. Pekka Hiltunen kuvaa media- ja toimitusmaailman muutosta ja ilmiöitä hykerryttävän hauskalla ja asiantuntevalla tavalla, joka saa lukijan kiemurtelemaan milloin naurusta, milloin noloudesta, todellisia vastaavia tilanteita muistellessaan. Hiltunen on itse media-alan ammattilainen, joten hän tietää, mistä puhuu. Valitettavasti jotain tiedämme me muutkin, jotka työn tai harrastuksen puolesta mediaa olemme seuranneet. Vaikka kirja keskittyy tähän yhteen toimialaan, monet sen kuvaamat ilmiöt sopivat muihinkin aloihin. Työelämän ja ajattelun muutoksesta on kyse.

"Itse hankitulla tiedolla ja kunnollisella asioihin perehtymisellä ei ole enää ostajia." Työhön pitää sitoutua täysillä, mutta toisaalta olla valmis vaihtamaan lennosta, vaikka pahimman kilpailijan leipiin. "Voihan se silti olla hyvää duunia. Se vain perustuu vähemmän tietoon kuin ennen, ja enemmän johonkin muuhun. Nopeisiin tunteisiin." "Jos yrityksestä katoaa kokemukseen pohjautuva tieto, sen voi kaataa milloin vain."

Kirsikkana mediakakussa on Oskarin kaveri Aapo, nykyisin Roady Runner, virtuaalitodellisuuden wanna-be-king ja äärimmäinen ilmentymä. Missä menee toden ja kuvitellun raja ja kuka sen määrittää?

Tunne, järki; pössis, numbers. Kummalla yrityksiä oikeastaan ohjataan, vai onko sillä väliä, niin kauan kuin viivan alta löytyy osinkoina jaettavaa? Ehkä todelliseen menestymiseen sekä yksilön että yrityksen tasolla tarvitaan molempia? Isoja kysymyksiä, joita Hiltunen herättää pohtimaan - ja samalla osaltaan selittää syitä monen menestyvän firman menestykseen ja hapertuvien yritysten kuihtumiseen. Mutta hän ei jätä asiaa tähän, vaan onnea etsitään myös muualta kuin työstä. Rakkaudesta vaikka (niinku). Mutta miksi sekin on tehty niin jumalattoman hankalaksi, ainakin seksuaalivähemmistöjen kannalta?

Huomaan pulppuavani kysymyksiä, ja se on on hyvän kirjan merkki. Kirjailija kuvaa, lukija tekee johtopäätökset. Oskarin entinen tyttöystävä Tuulikki on seksityöläinen, rovaniemeläinen tyttö, joka heteroudestaan huolimatta tunsi suurta yhteyttä paikallisten hlbtiq-piirien kanssa ja tutustutti niihin Oskarinkin heidän seurusteluaikoinaan.

"Joskus mie kiusoittelin Oskaria siitä, että vaikka asenteet muuttui ja toimittajat aina väitti, että Suomen lehdistö on tasapuolista, oli niilläkin sokeatkin pisteensä. - Kuten mitkä? Oskari kysyi. - No vaikka homot. Nyt te voitte haastatella niitä lehtiin, mutta vieläkin te kirjotatte niistä kuin niitten oikeudet ois joku valintakysymys, josta voi olla eri mieltä."

Oskarin ja Tuulikin suhde ei kestä, mies avioituu toisen kanssa. Uskon, että molemmat saivat kuitenkin paljon; etenkin Oskari, ammattiakin ajatellen.

Onni on erinomainen kirja, Hiltusen paras: hänen älyllinen tyylinsä ja tarpeensa ja kykynsä jakaa tietoa saa ripauksen omakohtaista tunnetta ja otetta, joka koskettaa ja vakuuttaa. (Eikö todettukin juuri, että median on vaikutettava faktan lisäksi myös tunteisiin?) Jos media-ala tai työelämä ei kiinnosta, kuka voi olla symppaamatta Rollon homojen onnetonta taistelua olemassaolonsa puolesta?

"Ei kukaan elä mitään vähemmistöelämää! Me kaikki eletään tässä ja nyt, sataprosenttista elämää just nyt."

Työelämäkuvaus on tätä päivää, homokuvaus toivottavasti menneisyyttä (ei kai nyt enää tarvita Luolia, eikä kukaan toimittaja kysy Päivi Räsäseltä kommenttia?). Verkon suosion syihin printtimediaan nähden kirja vihjaa monimuotoisuuden läsnäololla, hyvä heitto tämäkin - ja niitä on kirja täynnä. Voisin lainata lauseita joka sivulta, eikä kirja ensilukemalta tyhjene, niin hersyvän täysi se on, ja tekee odottamattomia yhdistämisiä, kuten 360 asteen arviointi, saksalaiset firmanvaltaajat, joogat, tabut ja antiikkitorit ja mitänytajassaonkaan.

Jokainen lukija löytäköön omat kohtansa, minä päätän kertomalla siitä, kuinka yritin välttää kirjan loppumisahdistusta: se tunne, kun lukiessasi huolestuneena selaat, kuinka monta sivua on vielä jäljellä ja vakuuttelet itsellesi, että on, vielä on runsaasti. Aloitan tässä vaiheessa toisen kirjan vieroitushoidoksi, mutta kuinka käy. Se toinenkin on niin hyvä, että alat huolestua sen loppumisesta! Ja nyt saat kärsiä kahdesta luopumisen tuskasta yhtä aikaa! Älkää kokeilko tätä kotona. Kesti pari päivää toipua. Lisää seuraa seuraavassa postauksessa.

Miten Oskari pärjäsi haastattelussa? Jos ihminen on fiksu, ajatteleva, mielikuvituksekas ja ammattitoimittajan uteliaisuudella ja tiedonhankintataidolla varustettu, surkeasti ei voi käydä. Mutta lopputulos saattaa olla yllättävä.

Kenelle: Fiksulle, viestintäalan edustajille, elämänkokemusta ja ammattikokemusta arvostavalle, media-ammattilaiselle ja heidän rekrytoijilleen, maailman kummalliseksi menemistä ihmetteleville.

Muualla: Yksi vuoden parhaista kotimaisista, sanoo Krista. Synkkä kuva mediasta, sanoo HS:n Jussi Pullinen.

Pekka Hiltunen: Onni. WSOY 2016.

Miika Nousiainen: Juurihoito

Pekka on moderni mies, fiksu, yleistietävä ja tunteista puhuva. Jäi kotiin lasten kanssa, vaikka teki menestyvää uraa mainostoimistossa, keitteli luomupuurot ja kammosi eineksiä. Kaikesta huolimatta tuli ero, ja Pekasta viikonloppuisä.

Yksi heikko kohta Pekalla on. Hampaat. Ja se, ettei ole äidin lisäksi muuta perhettä kuin omat lapset. Isäkin on häipynyt jo pojan ollessa pieni. Mutta molempiin ongelmiin Pekka saa kirjan mittaan ratkaisuja, kun hän innostuu selvittelemään isänsä myöhempiä vaiheita. Alkaa löytyä tähän saakka tuntemattomia sukulaisia, ensimmäisenä veli, hammaslääkäri Esko, jota hammaslääkärisempää ei ole. Mutta Eskokin ymmärtää, että "hampaiden takana on aina ihminen." Pragmaattinen Esko ja kaipaava Pekka saavat toisistaan sopivasti vastapainoa.

"- Miksi aina isä lähtee? Miksi ei äiti yhtä hyvin? Se on kai sitä patriarkaalista hegemoniaa, maailman miehisyyttä. Mies voi mennä jos perhe-elämä ei huvita. - Se nyt vaan on lähtenyt. Sinä teet kaikesta niin monimutkaista. Sinä olet sitä porukkaa, joka yrittää löytää epäkohtia sieltäkin missä niitä ei ole. - Miten niin monimutkaista? Onhan se nyt epäkohta jos joku hylkää perheensä."

Pekka ei ymmärrä, sillä hänen rajuin tekonsa on punaisia päin käveleminen. Kirjailija saa ympättyä tarinaan muka puolihuolimattomasti paljon huomioita ihmistyyppien lisäksi elämisen arjesta: paitsi lastenkasvatuksesta, myös rasismista, populisteista ja vaikka käyttäytymisestä lentokoneessa. Mikäpä siinä, mukavasti ne siinä solahtavat ainakin siinä tapauksessa, että lukija jakaa maailmankatsomuksen ja ajatukset. Jos ei jakaisi eikä kirjailijan jo suurelle yleisöllekin tutusta ironisesta tyylistä pitäisi, lukija tuskin kirjaan tarttuisi.

Nousiainen kirjoittaa notkeasti, teksti kulkee hyrisevän sutjakasti, lyhyin lausein ja kappalein. Myös usein hymyilyttävästi tai vähintään hymähdyttävästi, sillä huumoriote on vahva, Vadelmaveneen tapaan. Ei varsinaisesti riemastuta eikä kauhistuta, Vadelmaveneen tapaan. Henkilöt ovat äärimmäisen karrikoituja, mikä tuo heidän ominaispiirteensä hitaammallekin selväksi. Osoittelua on minun makuuni paljon, vaikka pisteet Nousiaiselle tarkasta havainnoinnista ja ihmistuntemuksesta, eri-ikäisten ja eri sukupuolten kohdalla. Sivujuonteena voi nähdä lohdullisena iän ja elämänkokemuksen tuoman ymmäryksen lisääntymisen, jopa häipynyttä isää kohtaan.

Mukana ei ole elämää suurempaa sanomaa, kuten vaikka - hauskoista kirjoista puhuttaessa - Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjassa tai Nousiaisen itsensä Metsäjätissä, eikä samanlaista yllättävää äärimmäisyyttä kuin Vadelmaveneessä. No, toki perhe on suuri sanoma (ja hampaat?), mutta jää yleiseksi ollakseen terävä kärki. Mukava tätä on silti lukea, vaikkei suurta jälkeä jää (sanoo tosikko). Ei aina tarvitsekaan jäädä. Ja suurin ponnistuksin pidättäydyn nyt heittämästä mitään hammashoitoaiheista loppukommenttia. Jostain rivien ja hampaiden väleistä löytyvästä vaikka.

Niin, ja tosiaan: Kansallisteatterissa Juurihoito menee näytelmänä marraskuun puolivälistä alkaen. Voisin katsoa, saattaa toimia lavalla erinomaisesti! Pikkujoulunäytäntönä suurmenestys, veikkaan. Kirja on muuten pk-seudun kirjastojärjestelmä Helmetin listalla varauksissa peräti seitsemännellä sijalla ja luulen, että myös muualla Suomessa korkealla, ehkä jopa tätä korkeammalla.

Kenelle: Mukavan pitäjille, vaivatonta luettavaa etsiville, nokkelan ystäville.

Muualla: Näpsäkkä luettava, sanoo Varpun Kirsin Book Clubista. Krista itki ja nauroi hammaslääkärikammostaan huolimatta eli lisätään suosituksiin myös "hammaslääkäriä pelkääville."

Miika Nousiainen: Juurihoito. Otava 2016.

Pierre Lemaitre: Irène

Nyt aavistan, miksi Lemaitren dekkarit on suomennettu takaperoisessa järjestyksessä. Nimittäin tämä viimeisimmäksi julkaistu sarjan ensimmäinen osa, Irène, on jonkin verran erilainen kuin seuraajansa Alex tai Camille. Verisempi. Ja vähemmän koukuttava.

Myöhemmät, vaikka aiemmin suomennetut, lukeneet tietävät jo kirjan keskeisen sisällön, nimikin sen kertoo. Irène on Verhoevenin, tuon persoonallisen rikoskomisarion, raskaana oleva vaimo.

Karmea tarina, Lemaitren taidoilla tehtynä. Hän tekee yllättäviä rinnastuksia ja vaikuttaa vastakohdilla yhdistämällä hienostuneen elämän mitä raaimpiin rikoksiin, terävän älyn hulluuteen, silkan vihan ja julmuuden lempeyteen ja rakkauteen, mielettömyyden psykologiseen tajuun ja oivaltaviin yksityiskohtiin.

Mutta kummastuksekseni tässä kirjassa on jopa pitkäveteisiä kohtia, kuten murhaajan kirjeet ja lehtiartikkelit, joista kursivoidut lainaukset ovat kovin pitkiä ja tosiaan vähän tylsiäkin. Tämän jälkeen ei Lemaitren dekkareissa ole tuota ongelmaa, eikä ollut upeassa Näkemiin taivaassa -teoksessakaan.

Joka tapauksessa Irène on ällöttävän jännittävä älyllinen ja psykologinen dekkari, vaikka kirjailija vielä hieman hakee oikeaa, tehokkainta muotoa. Must-lukemista Lemaitren ihailijoille, kertoohan kirja meille Verhoevenin taustoja ja syitä siihen, millainen hän on ja mitä tapahtuu jatkossa. Kirjojen ystäviä kutkuttanee myös se, että murhaaja käyttää hyväkseen rikoskirjojen juonia "tapauksiaan" suunnitellessaan. Muun muassa Bret Easton Ellis mainitaan. Jos aloitat Lemaitren lukemisen tällä kirjalla, edessäsi on vielä monta tiukempaa koukkua.

Muualla: Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogissa kirjoittaa Irènestä ja Camillesta samassa postauksessa.

Pierre Lemaitre: Irène. Suomennos Sirkka Aulanko. Minerva 2016.

Klas Östergren: Twist

Onpa kiinnostavaa lukea uutta ruotsalaista proosaa! Östergrenin Twist kuvaa pojan, sittemmin miehen, tarinaa lapsuudesta kypsään ikään, lähes näihin päiviin saakka.

Menneiden vuosikymmenien Tukholma ja ruotsalaisen yhteiskunnan suuret muutokset ovat läsnä, sekä liike-elämässä että politiikassa, henkilökohtaisen kehitys- ja rakkaustarinan lomassa. Vaikka äskettäin hehkuttelin episodiromaanien tehokasta tunnelmanluontia, huomaan pitäväni paljon myös tästä tavasta käsitellä elämänkaaria pitkältä aikaväliltä, rikkaasti. Kaari koostuu kiinnostavista hetkien ja henkilöiden kuvauksista.

"...hän teki salaa ilmeitä, kun hänen poikaystävänsä yritti vaikuttaa sivistyneemmältä kuin oli. ---Tommy ei todellakaan ollut mikään huuliveikko, mutta niin kuin monet vaativina esiintyvät tosikot hän oli varma, että tajusi huumoria paremmin kuin useimmat."

Tarina alkaa hautajaisista, tai muistoillallisista. Ami, miehemme (jonka nimi ei taida näkyä kertaakaan?) entinen rakastettu, on kuollut, ja mies muistelee aikojaan tämän kanssa. Nuoruudenrakkaus, josta tuli aikuinen rakkaus, vaikkei pysyvä. Tommy ja Nina ovat miehen vanhoja ystäviä, pitkin matkaa tarinassa mukana. Amin isä Sigge on myös tärkeä tekijä, ja tietysti Jeff, venäläinen bisnesmies, jonka osuus tarinassa on paitsi taloudellinen, myös moraalinen kysymys.

"Hän oli tilassa, jolle ei varmaan edes ole kliinistä termiä mutta johon olin törmännyt ennenkin, varsinkin ihmisissä, joilla on takanaan kovia koettelemuksia ja jotka ovat niin vaikeassa tilanteessa, että yleisten näkökohtien on väistyttävä jonkin ehdottoman elintärkeän takia. He elävät jonkinlaisessa kuplassa ja puhuvat ikään kuin toisten ohi, joskus aivan käsittämättömältä vaikuttavan logiikan mukaan."

Miehemme on paitsi innostunut kalastaja, myös tarkkailija, josta tulee näytelmäkirjailija, osittain juuri tarkan havainnointinsa ansiosta, uskon. Hän on myös fiksu ja naisten suosiossa, ja tuo mieleen suomenruotsalaiset intellektuellimme. Nuo käytöstavat ja sosiaaliset taidot... Ja lukeneisuuden arvostaminen, kirjoitetun tekstin taju ja sen suuri vaikutus.

"Olin ällistynyt. Yllättynyt. Ja kaiken lisäksi tuli tuo omituinen tuttuudentunne, jollainen syntyy harvoin, eikä ole edes toivottu eikä välttämätön, jotta kirja tuntuisi mielekkäältä."

Hyvin monipuolinen ja moderni tarina; toi mieleeni Jussi Valtosen He eivät tienneet -kirjan moninaisuudessaan, vaikkei tässä ole spefi-tyyppistä tulevaisuuskierrettä. Katse on enemmän taakse kuin eteen.

Östergren kertoo luontevalla, ajatusvirtamaisella minä-kerronnalla, joka nykyään on suosittua (Knasun ansiota?). Tekstiä on helppo lukea, ja sen parissa viihtyy, vaikkei kyse ole ns. viihdekirjasta, vaan laaturomaanista. Ja jos mies on pääosassa, eihän silloin voi kyse olla viihdekirjasta... Tunteilla ei mässäillä, mutta suuria sellaisia koetaan, vaikka niiden palo jää hillityksi, lukijan pääteltäviksi.

Ja se twist? Paitsi erään aikakauden tanssin, sana tuo mieleeni käänteen, muutoksen, muuttumisen. Se kuvaa hienosti kirjan sisältöä, mutta eikö tämä ole kuin elämän itsensä metafora:

"Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askeleita, vartalo kääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan liikuttu mihinkään."

Kenelle: Ruotsalaisuuden ystäville, yhteiskunnalllisen romaanin lukijoille, miehen näkökulmasta kiinnostuneille. Ja ehdottomasti myös perspektiiviä kunnioittaville mieslukijoille.

Muualla: Kas, olemme Ompun kanssa valinneet saman teemasitaatin! Myös hän piti kirjasta ja sen nimestä ja sanoo sitä upeaksi teokseksi, joka palkitsee lukijan vaivannäön moninkertaisesti. Muista blogeista en löytänyt - vielä, mutta uskon tilanteen muuttuvan.

Klas Östergren: Twist. Siltala 2016.