sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Helsingin kirjamessut 2023: teemoja ja keskusteluita

Kolme täpötäyttä messupäivää takana! Purettavaa riittäisi romaaniksi, mutta tiivistän havaintoja ensin ohjelman kannalta ja myöhemmin omien tapaamisten kautta. 


Avajaisnauhan leikkasi pormestari Juhana Vartiainen (kuvassa oik.), joka sanoi pitävänsä kirjamessuja kivoimpana messutapahtumana. Tässä olemme samaa mieltä! Ohjelmajohtaja Ville Blåfieldt toivotti yleisön ja median tervetulleeksi. 


Ohjelma oli huiman hyvä, kiitos Villen ja messuorganisaation sekä kustantajien monipuolisen tarjonnan. Kiinnostavia esiintymisiä, asiaa ja viihdettä, kaikkea siltä väliltä. Myös lapset oli huomioitu nähdäkseni hyvin, vaikken tarkkaan heidän puuhiaan seuraillutkaan. Mutta paljon pieniä näytti olevan lukemisohjelmia seuraamassa ja puuhapisteillä. Myös liukumäki-taideteos Messukeskuksen pihalla ilahdutti! Tiesittekö, että Suomen ihka ensimmäisillä messuilla 1920-luvulla (Helsingin Johanneksenpuistossa) oli puinen liukumäki vetonaulana? Liukumäellä on siis vahva perinne messuilussa. 

Perinteisesti messuilla jaetaan myös paljon palkintoja. Kirja-alan edistämispalkinnon voitti Vinhan kirjakauppa, Botnia-palkinnon Johanna Hulkko 1970-luvun Ouluun sijoittuvalla romaanillaan Onnenpäiviä. Max Seeck sai pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon, Kirjailija kiittää -palkinnon Turun Sanomien kulttuuritoimitus, joka Tuomo Karhun johdolla on pyrkinyt pitämään kirjallisuutta vahvasti esillä - toisin kuin valitettavan monet muut isot mediat. On ihana katsoa voittajien ansaittua riemua! Lisää palkintohumua listauksena löytyy messujen sivuilta

To ja pe klo 12 Senaatintorilla oli pääohjelmaa messujen Valta-teemasta. Kenen äänet kuuluvat kirjallisuudessa -keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, aika oli lyhyt isoon asiaan ja osallistujajoukko liian samanmielistä. Tiedämme jo, että vähemmistöjen ääntä on nostettava, tehtävä kaikki ryhmät näkyviksi myös kirjallisuudessa. Niin seksuaaliset kuin etniset vähemmistöt ovatkin esillä kirjoissa entistä enemmän, moniäänisyys on oikea suunta. Varsinaista uutta ei siis keskustelu tuonut (paljon lukevalle), mutta vaikutelmaksi jäi painotus asian tiedostamisen tärkeydestä. Hieman myös huvitti kirjailijan kommentti hänen lokeroinnistaan tietyn asian toistajaksi - milloin muka kysytään "normikirjailijalta", aiotko aina vain jatkaa tuota hetero- tai sota-ajan muistelmalinjaasi. Olisi ollut hyvä paikka kysyä! Mutta yhtään enemmistökirjailijaa tai sellaisten lukijaa ei keskustelussa ollut mukana.  



Presidenttiehdokkaiden keskustelu - joka keräsi ehkä messujen suurimman yleisön - puolestaan oli hurjan hyvä ja meni yllättävän syvälle niin kirjoihin kuin valtaan. Menin paikalle noin 40 minuuttia ennen ja onnistuin saamaan hyvän istumapaikan. Saimme tietää ehdokkaiden suosikkikirjat vallasta ja kirjat, jotka ovat muuttaneet heidän ajatteluaan. Kirjat nähtiin diana, josta oli hauska arvailla, mikä kuuluu kenellekin. Ei ollut vaikeaa, mutta oli kiintoisaa kuulla perustelut. Keskustelusta näkyi hyvin, kuka tuntee kirjallisuutta, kuka ehkä vähemmän. Ilkka Remeksestä tuli paljon juttua, suorastaan sanallinen meemi. Peräti neljä ehdokasta oli lukenut Jäätyneen helvetin! Pitäisikö itsekin? Muutaman lukuvinkin nappasin, kuten Pekka Haavistolta Aarni Krohnin (Kuka on tuo mies, mutta muukin tuotanto). Mainittiin Orwellia, Väinö Linnaa, Kärpästen herraa, Orhan Pamukia, Mandelaa...



Risto Räppääjä ja Tiina Nopola saivat ekstrahuomiota pressaehdokkaita edeltävällä ohjelmapaikalla, kun muutkin tulivat hyvissä ajoin. Ja hyvä niin, sillä kuka ei Ristoa rakastaisi, jos hänet tuntee. Lapsille ja lapsenlapsille ehdottoman hyvää luettavaa, josta aikuiset kuulijat toivottavasti nappasivat onkeensa. Uutuuskirja Risto Räppääjä ja Viileä Venla on poikkeuksellisesti tehty leffan pohjalta eikä toisinpäin. Tiina kertoi prosessista ja mainitsi halunneensa kansien väliin viimeisen yhteistyönsä edesmenneen sisarensa Sinikan kanssa. Peukutan tälle ja tuotannolle, lapsenlapsellisena, joka on sekä lukenut että katsonut kaikki Nopoloiden tarinat noin 128 kertaa. Lähes kyllästymättä. 

Kirjallisuusvienti kiinnostaa aina, ja keskustelu aiheesta. Suomessa tehdään maailmanluokan kirjallisuutta, kyse on vain siitä, että perustuotanto turvataan ja markkinointiin panostetaan, todettiin. Olen ollut samaa mieltä agentti Elina Ahlbackin kanssa jo vuosia! FILI tekee hyvää työtä, mutta buustia kaivattaisiin. Kuten Antti Tuomainen totesi, perustaan panostaminen, kuten kansainväliseksi dekkaristeiksi haluavien, tukeminen olisi pieni kulu verrattuna Jo Nesbon ja muiden maailmanlaajuisen menestyksen saavuttaneiden kirjailijoiden tuomiin hyötyihin, kirjamyyntinä ja rahan liikuttamisena "oikeaan" suuntaan eli Suomeen, imagohyödystä puhumattakaan - mikä taas buustaisi lisää. Paljon olisi tehtävää, mutta tuhat- tai miljoonakertaisesti saavutettavaa! Ruotsissa tämä on ymmärretty.

Riemastuttavasta riipivään vei Seppo Puttosen vetämä keskustelu Miki Liukkosen tuotannosta, josta oli jättibanderolli Senaatintori-lavan vieressä seinällä. Aina sitä vilkaistaessani vihlaisi taiteilijan ja persoonan menetys. Toisin kuin Rosa Liksomia, jolla kuulemma läikähtää lämpimästi Mikin ajattelu. Toisaalta ymmärrän, lämmin muisto jäi itsellenikin aina kohteliaasta ja kaikesta kiinnostuneesta sanataiturista, jonka kanssa monesti juttelin kirjatapahtumissa ja jonka kirjat olen lukenut kaikki runoja lukuun ottamatta, mutta hänen kohtalonsa järsii silti. Kaikki jäi kesken! Kustannustoimittaja Samuli Knuuti kertoi pitkästä yhteistyöstä ja viimeisen kirjan tekemisestä, josta puhutaan myös Vierastila-kirjan jälkisanoissa (Knuuti on muuten ainoa ihminen, joka on lukenut kirjan Liukkosen ollessa vielä elossa). Yleisössä oli paitsi Miki-faneja myös Behm-faneja, pukeutumisesta päätellen. (Kuvassa näkyy banderolli ja presidenttiehdokkaiden valta-aiheiset kirjat.)





Yksittäisistä kirjoista kuuntelin esittelyjä mm. Antti Tuomaisen Palavista kivistä. Hänen humoristisen viisasta puhettaan on aina hauska kuunnella ja ei, kirjassa ei ole kyse kiuasvalmistajan sponsoroinnista. Koska kukaan ei maailmalla tunne suomalaista saunaa (se ruotsalainen on ihan eri juttu), saattaa olla, että hän aiheellaan tuhosi kansainvälisen uransa, arveli kirjailija itse. Vaikka kirjallisuusviennin keskustelussa joku totesi, ettei maailmalla enää tarvitse aloittaa puhetta näyttämällä Suomi kartalta, sillä meitä tunnetaan jo, Tuomainen on eri mieltä. Ei tunneta, hän sanoo satojen ulkomailla esiintymisten kokemuksella. Toisaalta se on myös etu; mikä tahansa idea voi mennä läpi eksoottisena "suomalaisena". 

Joonatan Tolan viimeisin teos Hullut ihanat linnut jatkaa sarjaa Tolan perheestä. Raskasta mutta kepeästi oli kirjailijan tavoite, jossa hän on onnistunut upeasti. Kirjoittaminen on osa hänen  toipumistaan kipeistä kokemuksista lapsena ja nuorena. Oli mukava nähdä hänet innostuneena ja selvästi lavalla viihtyvänä (tai hyvin esitetty) yleisön suosikkina. Toivon paljon lisää kirjoja! 

Dekkaristeja vilisi lauantaina. Kuuntelin JP Koskisen, Tuomas Liuksen ja Pauliina Suden keskustelua. Liuksen mukaan jokaisella itseään kunnioittavalla paikkakunnalla tulee olla oma etsivänsä, hänen paikkakuntansa on Liperi ja etsivänsä amatööri Pippurinen. Koskisen Hämeenlinna on Murhan vuosi -sarjasta tuttu (ja olen googlaillut paikkoja sen myötä). Tekeillä on peräti 10. osa eli vuosi kääntyy kohti loppuaan! Sarjassa on sekä kirjakohtainen kierre että koko sarjan kattava sukusaaga. Koskinen kertoi hauskan jutun kollegansa Tapani Baggen Hämeenlinna-tuotannon kirouksesta: juuri kun teos on ilmestynyt, on saatu uutinen kirjassa mainitun tapahtumapaikan purkamisesta tai muuttamisesta muuksi. Hyvä siis, että sarja on kuulemma valmis, jotta Hämeenlinnasta jää jotain jäljelle, todettiin. Pauliina Susi sijoittaa lähes verettömät ja suolenpätkättömät cozy crime -kirjansa eli Tuulia Raja -dekkarinsa Keski-Uudellemaalle. 

Tekoäly on täällä! Se on kuin ilmastonmuutos, jonka "tulemisesta" puhutaan, mutta oikeasti se on jo olemassa ja voimissaan. 

Kuka julkaisee ensimmäisen tekoälyavusteisen romaanin? Ja uskaltaako hän tunnustaa sen julkisesti? Nämä askarruttavat; tosin paljon tekoälyä käyttäneet sanovat, että nopeasti alkaa erottaa sen tekemän tekstin ihmisen työstä, AI käyttää tiettyjä fraaseja ja rakenteita, jotka toistuvat. En itse tunnista vielä, mutta opettelen koko ajan. Kerron heti, kun ensimmäinen tekoälyllä tehty blogipostaukseni on julki! 

Messujen keskustelussa, jota veti Karo Hämäläinen, aiheesta puhuttiin AI-työkalun käytöstä - juuri fraaseista ja tunnistettavuudesta sekä myös hyvistä puolista, kuten nopeana hakuna perustietoihin vieraasta teemasta tai ideoinnin ja inspiroinnin avusta. Kunhan käyttäjä muistaa sen, että tekoälyn tuotos saattaa yhtä hyvin olla täyttä huuhaata kuin faktaa. Olennaista on osata kysyä siltä oikein, tehdä oikeat "promtit", kuten sanotaan. Mitä tarkempi ja rajatumpi kysymys, sitä todennäköisemmin saa kelpo vastauksen. 

Asiallista tekstiä tuottavalle ei ole ongelma tarkistaa lähteet, sillä niinhän pitää aina tehdä, oli tieto peräisin mistä tahansa. Pelkkään verkossa olevaan tietoon ei voi luottaa. AI myös kääntää nopeasti tekstin eri kielille, mutta tarkistusta sekin vielä vaatii, jatkossa ehkä ei, kun sen käyttämä tietokanta ja algoritmit kehittyvät. Kirjoja ajatellen niiden luku äänitiedostoiksi on helppo homma tekoälylle, huono uutinen äänikirjalukijoille. 

Keskustelussa keskityttiin paljolti kuviin. Tekoälyllä on niissäkin suuri rooli. Graafikko Jussi Karjalainen sanoi tekoälyn tuottamien kuvien muistuttavan kuvapankkikuvia geneerisyydessään, sen uskon - vaikka ne ehkä eroavatkin kuvapankkikuvista jollain twistillä. Kuusisormisia ihmisiä tai muita outouksia saattaa kuvissa olla. Mutta jälleen, ideoinnin apuna toimii. Lopputuotteeseen, niin tekstin kuin kuvan, tarvitaan vielä toistaiseksi ihmistä. Tekoäly ei toimi ihmisen tavoin mielleyhtymien kautta, ei välttämättä tunne kulttuurisia tai piilomerkityksiä, jotka me hoksaamme heti. Se kuitenkin kehittyy koko ajan ja nopeammin kuin uskomme, arvelen.

Somepiste messuilla oli tervetullut, aktiiviset somettajat, etenkin aidot hullut kirjahullut ihanat kirjagrammaajat, järkkäsivät sen messujen kanssa, ja usein se oli täynnä väkeä. Vielä hiukan hapuillaan tehokäytössä (lähinnä oma vika, kun en seurannut tapahtumia riittävästi), mutta erittäin hyvin toimi, näkyi ja veti. Sijainti oli loistava, valot olivat kehnot kuvaamiseen. Kuvassa kirjapodcastien tekijöitä.



Tätä kirjoittaessani tuli Messukeskuksen odotettu tiedote, jonka sisältö ei yllättänyt: Helsingin Kirjamessut 2023 keräsi niin kävijä- kuin myyntimäärissä yli viidenneksen enemmän kuin viime vuonna. "88 071 kävijää ja lisäksi ohjelmia katsottiin verkkolipuilla tapahtuman aikana yli 12 300 kertaa." Yhdessä ne ylittävät vuoden 2019 ennätyskävijämäärän, joka oli noin 90 000. 

Onnea tekijöille! Ja kävijöille! Ja etenkin kirjoille ja kirjailijoille! Erään kustantajan kanssa ihmettelimme, mikseivät painetut kirjat liiku kirjakaupoissa, kun niitä messuilla viedään käsistä. Vastaisin: Siksi, ettei kirjakauppoja ole. Askartelutarvikeliikkeitä on, mutta kirjoja on laajasti esillä vain muutamassa isossa myymälässä. Eivät kiireiset aikuiset tai iäkkäämmät ostajat jaksa tai ehdi etsiä netistä, mitä kirjoja on olemassa, saati tilata niitä kauppaan joutuakseen siirtymään sinne toisen kerran. Kirjojen tulee olla esillä, jotta tarjonnan näkee! 

Toinen syy lienee pandemiapelon poistuminen, joka sai vanhemmat ikäluokat hyvin liikkeelle. Ja hehän ovat ostokykyisiä asiakkaita, jotka pitävät huolta paitsi omasta kirjahyllystään myös jälkipolviensa.

Kolmas eikä vähäisin syy on tietysti houkutteleva ohjelma ja tapahtuma, jossa viihtyy. Messukeskus parantaa joka vuosi. Layout on selkeä. Ravintolapuoli on muuttunut, kaipasin entistä risottoravintolaani. Hinnat ovat messutasoa eli kovat; 24 euroa "normaalista" buffet-pöydästä on hurjan korkea, tätä piti eräs ravintoloista. Pikaruokaa sai edullisemmin, kolmoskerroksen buffet oli kohtuuhintainen, 17 euron kieppeillä (enemmän kuin normilounas muttei hurja, messulisä huomioiden). En myöskään löytänyt mitään kioskin tapaista, josta olisi voinut ostaa kurkkupastilleja, nenäliinoja tai muuta pientä tarpeellista, oliko sellaista? 

Ohjelmasta kuulin tutuilta vain muutaman toiveen: lisää ulkomaisia dekkaristeja vierailulle ja enemmän erä-, kalastus- ja muita luontokirjoja lavakeskusteluihin ja esille. Ulkomaisia vieraita toivon itsekin, vaikka kotimaista kirjallisuutta fanitan: kansainvälisten tähtien näkeminen on harvinaista, ja heidän esiintymistaitojaan jaksan aina ihailla. Lisää henkilökohtaisia tuntemuksia ja kohtaamisia seuraavassa messuraportissa.

Helsingin kirjamessut 2023, Messukeskus

Messukuvat Helsingin Messukeskus, Emmi Kähkönen. Kirjankansikuvat kustantajien.





keskiviikko 25. lokakuuta 2023

Arvioita, arvontaa, messutäpinää!

Kun ihminen katoaa vapaaehtoisesti, se tuntuu iskulta jälkeenjäävien kasvoihin. Henrik ei ajattele niin suunnitellessaan katoamistaan, hänen motiivinsa ovat sisäsyntyisiä. Muutenkin Kakspuusaari on vastakohtien kirja: sen aika kulkee pitkälle tulevaan, mutta välillä tunnen sen kääntyvän ja suuntaavan taaksepäin. Se kertoo rakkaudesta, toisaalta äärimmäisestä yksinäisyydestä. Itsekkyydestä ja toisten auttamisesta, aikuisista ja lapsista, konkretiasta ja kuvitelmista. Ja tietysti miehestä ja naisesta.

Luonnon ja ihmisen suhteesta: metsästä, järvestä, saaresta. Paljon näistä, uppoan rantamaisemaan ja kuuntelen kuikkaa. Tummansininen kansi kuvaa kirjan henkeä hyvin. Sisältö ei ole kepeän vaaleaa, mutta yllättävän helppoa lukea, tekijä osaa asiansa. Mistä muistin lukeneeni Hackmanin aikaisemmankin teoksen: Tähän aikaan huomenna. 

Iikka Hackman: Kakspuusaari. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen.


Aiemmin runoutta kirjoittaneen Riikka Palanderin ensimmäinen romaani kertoo suomalaisesta antropologian opiskelijasta Kirsistä, joka tekee gradua tansanialaisen luguruheimon tyttöjen initiaatioriiteistä. Tai yrittää tehdä, sillä haastateltavia on vaikea löytää, vaikka häneen suhtaudutaan lämpimästi paikan päällä. Intiimeistä asioista ei haluta puhua, edes perheen sisällä. Sen saa karvaasti kokea 13-vuotias Hiari, joka kuukautistensa alkaessa ei tiedä naiseksi kasvusta mitään ja luonnollisesti kauhistuu. 

Tytön hätä liikuttaa, kahden kulttuurin erot omia haasteitaan pohdiskelevan aikuisen Kirsin ja Hiarin silmin nähtyinä kummastuttavat. Eheä teksti ja mielenkiintoinen antropologinen matka. Kirjan nimeä ihmettelen, sillä sisällön viite elefantteihin on kaukaa haettu: ehkä eläinmaininnan on ajateltu jotenkin söpösti houkuttelevan lukijaa? Tekstissä olisi tyrkyllä muutakin, kuten sana, joka kuvaa mielestäni paremmin kirjan sisältöä ja henkilöitä: Vikasietotila. Emmekö kaikki elä sellaisessa joskus? Ainakin Kirsi ja Hiari ovat kohdissa, joissa niin henkiset kuin fyysiset voimat suunnataan uudestaan. 

Riikka Palander: Elefanttien aika. Avain 2023. Kansi Emmi Kyytsönen.

Kirjailija kertoo kirjastaan Helsingin kirjamessuilla la 28.10. klo 10.30 Lonna-salissa (2. krs).


Kun eläkeikäiset lesbot perustavat kommuunin, joutuu Elvi miettimään uudestaan suhteensa Ebbaan. Ebba jätti Elvin vuosikymmeniä sitten selityksittä, mutta saa edelleen Elvin tolaltaan, hyvässä ja pahassa. Pystyisivätkö he elämään kuitenkin yhdessä elämänsä iltapuolella, muiden joukossa? Ebban perustelut yhteisölle ovat hyvät: kun kunto alkaa heiketä, olisi aina joku lähellä, ja talouskin hoituisi yhteiskustannuksin ylellisemmin, siivousta ja muita palveluita hankkimalla. Ideasta tulee totta. 

Riemastuttava kirja kuvaa dramatisoimatta queer-arkea, joka on kirjoittajan sydäntä lähellä, hän kertoi Turun kirjamessuilla. Ei vain auvoa ja hauskaa eikä humoristisesti, kuten iäkkäiden yhteisöstä kertova Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, vaikka hassuja tilanteita ja ilonpitoa mukaan tietysti mahtuu. Ja rakkautta, sydänsuruineen. Kypsien naisten ratkaisuista on kiintoisaa lukea, jopa ärsyttävän heilahtelevaa Ebbaa alkaa ymmärtää.  

Helppolukuinen ja sujuva teksti avartaa lukijansa mielenmaisemaa kirjoittamista opettavan kirjailijan ammattitaidolla.   

Tiina Tuppurainen: Elvi ja Ebba. Karisto 2023. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjailija on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla pe 27.10. klo 17 Kallio-lavalla.


Kirjamessutäpinää on vahvasti ilmassa. Ohjelmani on perinteisesti tiukka mutta eläväinen, muutaman tärpin kuitenkin aion pitää: sekä to että pe klo 12 on Senaatintori-lavalla korkean tason keskusteluja.

To 26.10. klo 12 siellä keskustellaan vallasta: Keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa? Keiden tarinoita kerrotaan? Keskustelijoina Laura Lindstedt, Maimouna Matikainen-Soreau ja Pajtim Statovci sekä lukija Téri Zambrano, moderaattoreina Helsingin Sanomien Salla Vuorikoski ja Helsingin Kirjamessujen Ville Blåfield.

To klo 13.30 haluaisin nähdä Juhani Branderin, kehutun Amerikka-kirjan kirjoittajan, ja kuulla esittelyn kirjasta, jota en ole vielä ehtinyt lukea. Samassa keskustelussa Satu Vasantola. Töölö-lava.

To klo 15 Töölö-lavalla keskustellaan kirjallisuusviennistä, se kiinnostaa! Keskustelemassa FILIn johtaja Tiia Strandén, Taiken johtaja Kaisa Rönkkö, kirjailija Antti Tuomainen ja kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck, haastattelijana Ville Blåfield. Kirjojen kääntämisestä messuohjelmassa on useampikin ohjelmanumero.

To klo 16.30 Kallio-lavalla on Iida Turpeinen, Töölönlahti-lavalla Aino Frilander; molempien kirjoja ihailen, joten olisi kiva kuulla heidän kertovan niistä itse. Mutta kumpi, siinä kysymys!

To klo 17.30 Seppo Puttonen vetää Senaatintorilla keskustelua Miki Liukkosen tuotannosta. Missasin matkan vuoksi vastaavan tilaisuuden Oodissa, joten nyt...

Pe 27.10. aion mennä Hakaniemi-lavan ääreen klo 10.30. Siellä puhuu viestintäyrittäjä Aino Pajukangas uudesta Suunnannäyttäjät-kirjastaan, jota olen lukenut noin puoleenväliin. Hieno kattaus siitä, millaiset ihmiset ovat vaikuttajia tänä päivänä ja miten he vaikuttajuuttaan rakentavat. Lukusuositus kaikille viestinnästä ja vaikuttamisesta kiinnostuneille! Lavalle nousee myös kaksi kirjaan haastatelluista 20 vaikuttajasta, Paleface ja Mikko Hyppönen.

Ja klo 12 Senaatintorilla näemme tulevan presidenttimme! Varmasti, sillä kaikki ehdokkaat ovat paikalla ja kertovat kirjallisuuden roolista polullaan valtaan.

Klo 14 Töölö-lavalla puhutaan historiallisista romaaneista: siitä, miten ne tulkitsevat historiaa mutta myös nykyhetkeä. Kiinnostaa ehdottomasti, kuten ao. romaanitkin.

Klo 16, edelleen perjantaina siis, Töölönlahti-lavalla esiintyy kirkas ajattelija Harry Salmenniemi, ja klo 17.30 Hakaniemi-lavalla puhutaan äänikirjoista kahden kirjailijan, esikoiskirjailija Niko Hallikaisen ja konkari Päivi Alasalmen voimin.

La 28.10. on must klo 11.30 Hakaniemi-lavalla, nimittäin ruotsalainen Karin Smirnoff, Millennium-sarjan jatkaja ja upean Jana Kippo -trilogian kirjoittaja. * EDIT: Smirnoffin esiintyminen on peruttu, voi ei!!! Tieto WSOY:n Instasta. 

Toinen suosittu ruotsalainen Alex Schulman esiintyy Senaatintori-lavalla klo 15, Iida Rauman jälkeen. Ja samassa paikassa klo 16.30 Miina Supinen kertoo kirjastaan Maija Vilkkumaasta, joka on myös mukana.

Sunnuntaille en ole tehnyt tarkkaa ohjelmaa, ehkä katson striimejä kotoa. Klo 12 vuorossa olisivat perinteisesti esikoiskirjailijat (HS) ja klo 13.30 Katja Kettu.

Puuttuuko sinulta vielä kirjamessulippu? Huikkaa kommenttiin tai lähetä minulle viesti, jossa on sähköpostiosoitteesi, arvon kaksi mobiililippua huomenna torstaina 26.10. klo 20 ja lähetän ne suoraan voittajille. Kaksi voittajaa, yksi lippu per voittaja. 

Nähdään messuilla! Kuvassa odottelemme avajaisnauhan katkaisua vuonna 2022.







keskiviikko 18. lokakuuta 2023

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva

Nanette Kottarainen oli yli yhdeksänkymppinen, kerrostalossa yksin asunut nainen. Kukaan ei tuntenut häntä läheisesti, perhettä lähinnä muistuttavan joukon jäsenet olivat jo poissa. Näkymätön, kuulumaton, aaveenharmaa - niitä, joita lähistöllämme on paljon, vaikka emme heitä huomaa.

Nanette saattoi haluta varmistaa, ettei hänelle käy kuten lehdestä lukemalleen henkilölle, joka löytyi kotoaan 7 vuoden kuluttua kuolemastaan muumioituneena, eikä kukaan tiennyt tämän elämästä mitään. Ainakin Nanette piti omaa nimeään tärkeänä, olennaisena, sanoo Leila, jonka Nanette palkkasi kirjoittamaan elämän mittaiset muistiinpanonsa puhtaaksi. Ehkä Nanette halusi muistuttaa, että yksinäisillä harmaillakin on menneisyys. Tai että heillä vasta onkin. 

Leila työskentelee ohjeiden mukaan. Hän kertoo vuoden mittaisesta pestistään kahvilassa jollekulle, joka myös jää nimettömäksi ja jota aihe ei edes kiinnosta, mutta lukija alkaa pian aavistella yhteyttä Nanetten - ja Leilan - tarinaan. Se alkaa Nanetten nuoruudesta ja muutosta Helsinkiin, käy läpi yhteenkietoutuvan työ- ja kotielämän yksinäisyyteen saakka ja pitkälle tätä vuosikymmenien mittaista elämänvaihetta, loppuun asti. 

"Vanha ihminen ei pysty käsittelemään mitään asiaa joutumatta tähän kurimukseen. Jokainen asento, ääni, tuoksu, maku, tuntemus ja nähty asia tuo mieleen aikaisempia asentoja, ääniä, tuoksuja, makuja ja nähtyjä asioita. Niille ei ole olemassa täsmällisiä sanoja, koska ruumiin muisti ei osaa puhua. Ne tunkeutuvat tajuntaan epätarkkoina ja epäluotettavina mutta väkisin ja väistämättä, niin, että edes rusehtavaksi haalistunutta kuollutta ruohoa ei mitenkään pysty ajattelemaan sellaisenaan, kerrallaan, pelkästään."

Hanna Waseliuksen kirjat haastavat lukijaa. Hän toimii kielellä ja tunnelmalla, ei juonivetoisuudella. Se pakottaa lukijan keskittymään tekstiin ja uppoamaan vieraan ihmisen ajatuksiin, jotka selittävät tätä ihmistä, kummallisiakin reittejä pitkin. Oudon vangitsevaa. Arkiset asiat ja kiinnostuksen kohteet; kuinka kummallisia ne olisivat itse kunkin kohdalla, jos ne kirjoitettaisiin auki? Kahvilassa on edelleen vastahakoinen Leilan kuulija:

"Kuka tahansa ihminen ärsyyntyy, kun joku alkaa rakentaa hänen eteensä mysteereitä arkisista asioista tai ihmisistä." 

Nanette piti kuvista; maalauksista, valokuvista, taiteesta, teki niitä itsekin. Billie Holidaysta ja Whitneystä. Viinistä ja kukista. Eteerinen runotyttö Nanette ei ollut, vaan terävä tarkkailija, joka ei kestä valittamista eikä tyhmyyttä, mutta pysyy taustatoimijana, kaikessa. Mitä hän lopulta oikeastaan haluaa? 

Kirjan nykyhetki on pandemianjälkeinen, Venäjän Ukrainan-sodan aikainen. Vaikka Nanette on poissa, kirjallinen muotokuva jää. On jälkeenjäävien asia, mitä sille tai sen vuoksi tapahtuu.

"Sinun täytyy ymmärtää, Leila sanoi. Sinun täytyy ymmärtää, tai siis minä pyydän, että yrität ymmärtää, minkälaista se oli ja että minä yritin parhaani. Se oli, no."

Kenelle: Hitaasta uppoutumisesta pitävälle, ajatuksia lukemaan pyrkivälle, yksinäisille, vanhenemista välttelemättömille, jälkeenjääville.

Muualla: 
Kerronnaltaan rikas, tarkka ja kiehtova, todella hauska ja hurjan koskettava, ihmeellinen, sanoo Helmi Kekkonen.

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen.


sunnuntai 15. lokakuuta 2023

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto

Stieg Larssonin supersuosittu Millennium-sarja haluttiin pitää hengissä kirjailijan kuoleman jälkeenkin. Kunnioituksen, rahan vai tarinan jatkuvuuden takia, en tiedä, mutta mielenkiintoinen ja ristiriitaisia tunteita herättävä konsepti. Takuuvarma huomionkerääjä ainakin, itsekin seuraan saagan kehitystä.

Vaikka David Lagercrantzin versiosta en valtavasti innostunut. Mikä ei tapa olisi perushyvä dekkari, jos kirjailija olisi keksinyt itse henkilönsä ja puitteensa, toisen tarinan jatkaminen tuntui oudolta, kokonaisuus valjummalta. Saattaa olla, että alkuperäistrilogian vahva vaikutus oli vielä niin hyvin mielessä, ettei "kopiointi" millään voinut siihen yltää. Käsiala kun jokaisella kirjailijalla on omanlaisensa, ja Larsson teki aikanaan täysin uudenlaista jännityssarjaa ajankohtaisuuksineen, mediamaailmoineen ja erikoisine henkilöineen. Epäviihtyvyyttä jatkon kanssa lisäsi tiedetty riita perikunnan kesken siitä, kenelle tekijänoikeudet kuuluvat ja tulisiko sarjaa ylipäänsä jatkaa.

Lagercrantz kirjoitti kaikkiaan kolme sarjan osaa. Seuraavien kolmen tekijäksi pestattiin Karin Smirnoff. Kova nimi hänkin Ruotsin ja Pohjoismaisen kirjallisuuden kartalla, hämmästyttävästä Jana Kippo -trilogiastaan tuttu. Larssonin ja Lagercrantzin tapaan hänelläkin on paitsi näyttöjä kirjailijuudesta myös toimittajatausta, mikä on eduksi sarjan toisen päähenkilön, toimittaja Mikael Blomkvistin, nahkoihin asettumisessa. Ja Jana Kipossa ja Lisbeth Salanderissa tosiaan on samankaltaisuuksia. 

Millennium-sarjan seitsemäs osa vie tapahtumat pohjoiseen Ruotsiin, jossa kirjailija Smirnoff itsekin asuu. Nautin janakippoilusta, joten odotukset olivat kovat, mutta kelpoisasti Smirnoff niihin vastaa.  Koska Smirnoffin oma trilogia on tyyliltään niukka ja mustahuumorinen, kuinkahan vaikeaa on ollut tehdä lavea ja ankara (lue: huumoriton) teksti Larssonin tapaan? Kirjailija on ratkaissut sen tuomalla Larssonin hahmojen ja perustarinan lisäksi myös annoksen smirnoffilaisuutta jonkinlaisena ajoittaisena kolkkona, naurattamattomana leikkisyytenä.

Tarina vetää vinhasti ja kuljettaa eri suuntia taitavasti. Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä Lagercranzista (seuraavat lukematta) personallisen otteen ja monisyisen, mutta hallitun juonen vuoksi. 

Nuori Svala, Lisbethin sukulaistyttö, tuo raikkautta henkilökaartiin ja mahdollistaa sarjan jatkumisen pitkälle, jopa yli sen kymmenen osan, joita Larsson itse kaavaili. Rikokset ovat julmia ja pahikset armottomia, kuten ennenkin, ja yhteiskunnallinen ote tiukasti ajassa. Vihreä siirtymä vaatii halpaa sähköä, ja hyödyntavoittelijoita riittää. Pelottavan luonteva kehityskulku on jengitoiminnan siirtyminen rahan mukana pohjoiseen, jossa kaavaillaan tuulipuistoja. Suomalaisuus on mukana henkilöiden matkana Rovaniemelle, muun muassa. Joulupukin pajassa vieraillaan!

Lisbeth on tuttu Lisbeth, Mikael vaisumpi, kuten aina. Mies tuodaan mukaan tarinaan hieman epäuskottavalla sivujuonella, johon liittyy Mikaelin tytär ja tämän tuleva aviomies. Mutta ei kerran lujasti koukuttanutta tarinaa oikein voi olla seuraamattakaan. Smirnoff tekee sen helpoksi; antaa riittävästi yllätyksiä mietittäväksi vyöryttäessään tapahtumia vauhdikkaan viihdyttävästi. 

Karin Smirnoff on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla Hakaniemi-lavalla la 28.10. klo 11.30. Istun takuulla paikalla!

Sopii: Jännitysviihteen tarpeeseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen. 

Muualla: Kirjoja hyllystäni -blogi (varoitus: teksti kuvaa hiukan juonta) sanoo Smirnoffin ottaneen Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn.

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto. WSOY 2023. Suomennos Outi Menna.




tiistai 10. lokakuuta 2023

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Kun syysapeus vaanii ja maailma palaa, Pertti Lassila tyynnyttää, ajattelin. Jo kirjan nimi tuntui lohdulliselta; kesä meni kerran, mutta tulee taas. Ajankulku onkin historiallisen pienoisromaanin kantava teema.

"Talvi ja muut vuodenajat tulevat erilaisinakin samanlaisina ja vievät enemmän kuin jättävät ja elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa."

Sisarukset Elsa ja Aino asuvat vanhemmiltaan perimässään talossa Hangossa 1900-luvun alkukymmeninä. Huvila- ja kylpyläkulttuuri elää, vaikka venäläisiä ei enää sodan jälkeen käy. Aino toimii farmaseuttina Kyyhky-apteekissa, Elsa on töissä täysihoitola Belvederessä, jossa tapaa merimies Erikin. 

Pian Elsan tytär Taimi täyttää jo kaksi vuotta, lapsesta on sisaruksille paljon iloa. 

"Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut."

Aino haluaa pitää idyllinsä, mutta kun Taimi ehtii aikuiseksi, muutoksia on tapahtumassa. Ja ajankulua on Ainokin pohtinut nyt eri tavoin kuin nuorempana. 

"Aika on kuin tomu, joka ei näytä olevan missään, mutta vähä vähältä se laskeutuu ja peittää ihmisen ja ihminen harmaantuu, kuihtuu ja kuivuu ja tajuaa, että on kohta tomua, jota ei tomusta erota."

Taimi opiskelee Helsingissä Kätilöopistossa, mutta käy Hangossa usein. Taiteilija Stenharu maalaa hänestä taulun, tai onko se hän, vai vain se, mikä peilissä ja muille näkyi, miettii Taimi. Myös Stenharu pohtii ikää ja aikaa, vanha mies, pian poistuva. 

"Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa."

Tuomari Korpela uskoo uuden sodan olevan väistämätön. Ja tiedämme sen tulevan. Kaiken keskellä kirjan naiset ovat itsenäisiä, käytännöllisiä ihmisiä, jotka mukautuvat ajan kulkuun ja tapahtumiin, ottavat siitä sen, mitä otettavissa on. Eivät tavoittele taivaita tai haikaile mahdottomia, eivät tukeudu miehiin, vaikka rakkautta ja miehen asemaa elämässään pohtivat kuin kuka tahansa.

"Joku luulee, että on katsottava vain yhteen suuntaan, jossa on tulevaisuus ja se, mitä toivoo ja haluaa. Ei ihmiselämä sellaista ole. Sitä saa puikkelehtia ja kierrellä, astua eteenpäin ja sitten taakse saman verran tai sivulle yhtä hyvin, ei voi tietää etukäteen, kunhan elää päivän kerrallaan."

Tarinassa väreilee mielestäni luja tulevaisuudenusko, perustunne, joka vielä joitakin vuosia oli vallitseva. Aika kuluu ja kuluttaa, mutta kulkee, yleensä parempaan, on uskottu viimeiset sata vuotta. Ilmastonmuutos, luontokato ja sodat ovat alkaneet hapertaa uskoa. Tapahtuu asioita, joita vielä muutama vuosi tai vuosikymmen sitten ei olisi uskonut todeksi. Koko kirjassa kuulen taustalla maailman kellon jämptin säännöllisen tikityksen. Onko sen äänessä nyt erilainen, uhkaavampi sointi kuin kirjan kirjoitusaikana? 

Pertti Lassilan rauhallinen ja napakka kirjoitustapa on lepoa lukijalle. Henkilöiden ajatukset, mietityt ja selkeät, voisi nostaa sitaateiksi mistä kohtaa tahansa. Konstailemattoman kaunis teksti todella on rauhoittavaa, vaikka nyt elämämme ajan uudet tuulet eivät. Jääkö teos erään aikakauden kuvaajaksi, sen, jonka murroskohdassa me olemme?

Kenelle: Ajankulua pohtiville, ajatuksia hakevalle, rauhoittavan tekstin etsijöille, Hangon ystäville, itsenäisen naisen kuvauksista pitäville, historiaa sietäville mutta tulevaan kurkottaville.

Muualla: Pertti Lassilan kaunis, viisas ja puhutteleva romaani kestää aikaa ja lukukertoja, sanoo Raijan kirjareppu.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos 2017. Ulkoasu Camilla Pentti.


sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Thomas on Manhattanille muuttanut kirjailija, joka matkustaa kotiseudulleen Ranskan Rivieralle Antibesin liepeille lukionsa 25-vuotisluokkakokoukseen. Luokkakokous ei oikeastaan ole matkan varsinainen syy, eivät edes alueella edelleen asuvat vanhemmat, joihin miehen välit ovat viileät. Hänellä on syynsä pitää välimatkaa, niin fyysistä kuin henkistä. 

"Oikeastaan odotin vanhenemista innolla, koska se vei minut kauemmaksi menneisyydestä, joka ei suinkaan ollut mikään kadotettu paratiisi vaan pikemminkin myrskynsilmä, jota olin paennut koko elämäni."

Myrsky-sanaa ei välttämättä liittäisi Thomakseen, sillä kertoo olleensa kirjanörtti ja hieman sivussa joukosta jo pienestä. Koulutoveri Maxime ilmoittaa kuitenkin jotain, jonka vuoksi on syytä varata lento, ja nopeasti.

Alkuosassa lukija saa fiilistellä eteläisen Euroopan auringonvalossa, sinisen meren ja vielä sinisemmän taivaan alla, pinjojen ja oliivipuiden katveessa, pittoreskeilla pikkukaduilla, hyvinvoivan väestönosan elämää. Kirjan nykyhetki on vuosi 2017, toinen aikataso vuosi 1972, jolloin lukiolaisnuorten maailmassa tapahtui ikäviä: eräs tytöistä katosi, ja hänen kohtalonsa on mysteeri.   

Kun Thomas tapaa vanhoja kavereitaan, tapaus nousee jälleen puheeksi. Thomasilla on toimittajan tausta ja uteliaisuus, eikä hän pysty olemaan sekaantumatta asian selvittelyyn. Hänellä on siihen myös henkilökohtaisia syitä ja teoriansa tapahtuneesta. Myös tekstin tyyli muuttuu tykittävämmäksi, Thomasin ahdistus alkaa näkyä.  

"En muista enää, kuka väitti, että ihminen ei saa kohtalokseen enempää taakkaa kuin jaksaa kantaa, mutta oli kuka oli, hän oli väärässä. Useimmiten kohtalo on kieroutunut ja pahantahtoinen paskiainen, joka nauttii heikompien musertamisesta, samalla kun ylimieliset mulkut elävät onnellisen ja pitkän elämän."

Tyylitietoinen trilleri antautuu arvoitukselle, ja lukija seuraa herkeämättä mukana. Thomasille selviää uutta siitä, mitä neljännesvuosisata sitten tapahtui. Visusti piilotettuja tunteita ja yllättäviä yhteyksiä, totta kai. Teksti on ranskalaisen kepeää, ja joitakin koristeellisen tunteellisia kappaleita (jotka nekin tuntuvat kuuluvan ranskalaisuuteen, jos verrataan suomalaisen suorasukaiseen ilmaisuun) lukuunottamatta vauhdikkaasti etenevää.  

Musso sekoittaa tarinaan oivasti ajan (aikojen) henkeä kirjoina, leffoina, musiikkimainintoina. Mukaan ujutetut elämänviisaudet ovat itsestäänselvyyksiä, mutta kieltämättä hän käyttää niitä uskottavasti. Eikä väkivaltaa ole ylenmäärin. Osiin pilkottuna kokonaisuus tuntuu hieman laskelmoidulta, kuin tekijä ruksaisi aineslistaltaan lukuromaanien suosituimmat (maisemat check, ajankuva check, romantiikka check, äitisuhde check...), mutta tunnelma on onnistuneen vetävä ja viihdyttävä. Kotimaisista vastaavista arvoituksia purkavista "kilteistä" jännäreistä mieleen tulevat vaikkapa Anu Patrakan tai Johanna Savolaisen dekkarit. Enemmän psykologiaa kuin väkivaltaa. 

Ymmärrän hyvin ranskalaisia, jotka ostavat Musson kirjoja niin paljon, että hän on maansa suosituin kirjailija. Luin teoksen lähes yhteen putkeen, enkä osannut arvata tulevia käänteitä. Syvää jälkeä kirja ei jätä eikä ole sellaiseksi tarkoitettukaan, vaan viihteeksi sopivaan hetkeen. Lisäksi oli kiinnostavaa kurkata ranskalaisten kirjamakuun ja niin mielen kuin maantieteen maisemiin. 

Kenelle: Ranskalaisuuden ystäville, mysteereitä ratkoville, helppoa viihdettä hakeville. 

Guillaume Musso: Tyttö ja yö. Siltala 2023. Kansi Laura Noponen.


torstai 5. lokakuuta 2023

Iida Turpeinen: Elolliset

Elollisista olen kuullut kehuja lukevilta kavereiltani, ja yhdyn kuoroon: luontokadosta ja tutkimusmaailmasta kertova kirja on äärettömän kiehtova ja vaikuttava. Se alkaa vetävästi 1700-luvun tutkimusmatkalla, jolla mukana on eräs luonnontutkija Steller (ja josta selviää muun muassa Beringinsalmen ja -niemen nimen synty). 

Alue on monin tavoin merkittävä, kuten Amerikan asutuksen alkuperän kannalta, olihan salmi alunperin maakaistale ja erottaa nykyisin Alaskan ja Venäjän vain alle sadan kilometrin välimatkalla. Mutta kerrotun matkan aikana vielä kartoittamaton maasto tarjosi tutkijoille loputtomasti tuolloin tuntemattomia eläin- ja kasvilajeja, joita he kirjasivat ja luokittelivat henkensä kaupalla. 

"Heidän rampa laivansa ui hitaasti. He eivät ehdi yöksi rantaan, ja keskiyöllä mereltä nousee yliluonnollinen, julma tuuli. Taivas on kirkas, mutta aallot kohoavat kuin myrskyssä, ja meri lyö ankkuriköyden poikki. He laskevat toisen ankkurin mutta myös sen köysi antaa periksi, ja paniikki alkaa levitä."

Niin Stelleriä kuin laivan miehistöä hämmästyttää erityisesti eräs valtava eläin, joka ei näytä pelkäävän ihmistä. "Ovatko ne valaita, jonkinlaisia suunnattomia hylkeitä?" Mitta ylähuulesta pyrstön kärkeen: 752 cm. Ilmiö luokitellaan merilehmäksi, ja siitä saakka tutkijat ja hallitsijat himoitsivat sellaisen saamista kokoelmiinsa täytettynä. Mutta löytäminen ei olekaan vaivatonta. 

Vasta sata vuotta myöhemmin ihmiskunnan, tai siis erään tutkijan, mieleen nousee "kiihottava ja kauhea" havainto. Voiko ihminen toimillaan tuhota kokonaisia lajeja? 

"Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction. Lajin lopullinen tuho. Mikä jumalaton, outo ajatus, ja ensin se yritetään kiertää kaikin keinoin."

Pääsemme jälleen matkalle Alaskaan, jossa Hampus toimii Kalifornian siirtokunnan kuvernöörinä. Hän on myös innokas tutkija, joten Anna-vaimon on pärjättävä parhaansa mukaan miehen matkatessa. Hampus onnistuu hankkimaan merilehmän luut ja jättämään jälkeensä perinnön, jonka tarina kiertyy seuraavien sukupolvien asiantuntijoiden - joihin lukeutuu myös naisia - kautta nykyisyyteen saakka. Stellerin merilehmää olemme ihmetelleet Luonnontieteellisessä museossa 1950-luvulta asti, ja tämän kirjan myötä uskon ihmettelijöiden määrän kasvavan. 

"Merilehmä on poissa, mutta eikö jokainen ole joskus haaveillut voivansa katsoa kadonnutta silmästä silmään?"

Ihmislajin ääretön rohkeus, tiedonhalu, ääliömäisyys ja itsekkyys ovat kaikki läsnä merilehmän luurangossa ja tarinassa, joka osuu hermoon, järkeen ja tunteeseen. Kirjailijan selkeän kaunis teksti kuljettaa lukijan vaivatta menneestä tähän päivään ja paljastaa armotta heikot kohtamme. Seikkailua, intohimoa, peräti huumoriakaan ei kirjasta puutu, tiedosta puhumattakaan. Vaikuttava ja upea teos, joka tuo mieleen aiemmin intoilemani Elizabeth Gilbertin kirjan Tämä kokonainen maailmani. Maailmankirjallisuutta tämäkin! Ja esikoiskirjailijalta ällistyttävä julkaisu. 

Yleistunnelma on haikea, ydinviesti selkeä. Pelkästään kirjan kirjoittamisen aikana kirjailija sanoo maailmasta kadonneen nelisensataa lajia. Lukija jää miettimään, onko luontokato jo niin pitkällä, ettei sitä voi enää pysäyttää. Ja kuinka me lajina kuvittelemme olevamme jotenkin tämän kehityksen ulottumattomissa.  

Kenelle: Seikkailuista syttyville, luonnon ystäville, vetävää historiaa ilman imelyyttä etsivälle, tutkimusmaailmasta kiinnostuneille, ajatteleville. 

Muualla: Kirjaa suositteli minulle Tuijata, joka sanoo sitä kohottavaksi, purevaksi ja taitavaksi. Nyt kun googlaan arvioita, huomaan kirjan nostattaneen ihailua lehtikritiikeissä ja olevan paperisena loppuunmyyty (tulee lisää ihan lähipäivinä). Helmet-varauksissa se ampaisee tällä hetkellä noin neljän kärkeen (Iida Rauman, Minna Rytisalon ja Lucinda Rileyn elokuun lukuihin) reilusti yli 2 000 varauksellaan, syyskuun varatuimpien listaa en vielä löytänyt Helmet-sivuilta.

 

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S 2023. 

tiistai 3. lokakuuta 2023

Turun Kirjamessut 2023: lauantai





Lauantaina aloitin päiväni hilpeästi kuuntelemalla Jyrki Nissin kertovan keskiaikaisesta kuolemasta. Pitkä ja tuskallinen, kuolema siis, ei Nissin juttelu, joka antoi tietoa esimerkiksi siitä, mikä kuukausi oli nälän puolesta tuolloin pahin. Luulisi, että talviaikaan, mutta vastaus on heinäkuu, jolloin entinen sato oli loppu ja uusi vasta tulossa.

Jaoin taas lukuvinkkilappuja epäonnekkaaseen hetkeen somepisteellä: samaan aikaan Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen kertoivat opettajien ja koulumaailman ahdingosta ja kirjastaan Huokauksia luokasta. Vaikken saanut kuulla heitä, huomasin kirjailijoiden huippusuosion. Nimittäin aula tyhjeni huomattavasti juuri silloin!

Ryntäsin kakkuasioihin jo perjantain koosteessa, mutta lisää kertyi lauantaina. Nimittäin silloin jaettiin Kirja a la carte -palkinto kirjalle, joka parhaiten raadin mielestä yhdistää ruuan ja fiktion. Palkinnon sai Ann-Christin Antell Puuvillatehtaan varjossa -teoksella alkaneella ja juuri ilmestyneeseen Puuvillatehtaan kilpailijaan päättyvällä romaanitrilogiallaan historiallisesta Turusta. Joka muuten kehittyi juuri kuten postauksessa toivoin. Kiehtovaa arjen yksityiskohtien kuvausta, ja naisasia nousee vahvasti etenkin viimeisessä osassa!

Kirsikkana kakussa oli ensimmäinen kilpailussa koskaan jaettu tunnustuspalkinto, jonka sai somesta tuttu Anna Pölkki kirjalleen Kakkuja salaisesta puutarhasta. Se ei ole fiktiota, mutta raati ihastui kauniiseen teokseen ja toteutukseen, ja Anna sai palkinnoksi kultaisen kakkulapion. 

Keskusteluista seurasin Kaari Utrion ja Roman Schatzin jutustelua siitä, mitä he olisivat halunneet tietää ennen esikoiskirjansa julkaisua. Kun olet astunut julkisuuteen (kirjan julkaisemalla), sieltä ei ole paluuta, totesi Kaari. Julkisuus ei kumpaakaan pelottanut, mutta yllätti, joten sen kohtaamisen kouluttamista kaivattiin kustantajilta.

Perinteinen ohjelmanumero on Kirjailijaliiton Kysy kirjailijalta. Yleisö saa lähettää kysymyksiä etukäteen, ja tänä vuonna ne esitti kirjailijoille Heidi Jaatinen, Laura Paloheimo ja Jussi Siirilä kirjailija Paula Havaste. Hauska ja tarpeellinen ohjelmanumero, katsojia oli paljon, ja nasevia sanankäyttäjiä oli ilo kuunnella. Ja hyviä kysymyksiä, kuten: Miksi aloitit? (ei mainittu, minkä, vastaaja sai itse päättää).

Kirjasome juhlii seksuaalisuutta, julistettiin hieman provosoivasti. Keskustelu seksuaalisuudesta kirjoissa, vetäjänä Nea Lahtinen, oli myös rautainen asiantuntijakooste, jossa Heidi Airaksinen ja Silvia Hosseini kertoivat työstään aiheen parissa. Hassua oli se, että Silvia ei edes ole somessa, mutta hyvä, että hänkin sai tutustua myös somemaailman moninaisuuteen. Todettiin, että seksualisuuden eri ilmenemismuodot ja sukupuolten moninaisuus näkyvät nykyisin kirjallisuudessa yhä enemmän. Tulossa on myös painavia tietokirjoja aiheesta, molemmilta. 

Tietokirjaraati on hyvin organisoitu ja vedetty. Se on vuosittain toistuva ohjelma, mikä vetää isosti yleisöä. Raati eli tänä vuonna Suomen Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi, Turun Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Tuomo Karhu, Turun Kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi saivat arvioida tietokirjoja sanallisesti ja pisteyttämällä. Juontajana toimi Suomen tietokirjailijoiden viestintäpäällikkö Anne Rutanen. Saimme asian lisäksi kuulla myös henkilökohtaisia paljastuksia muutaman raatilaisen ensimmäisistä ihastuksen kohteista sekä inhokkiaiheista kirjoissa.  

Tasapisteillä voittivat
Elina Hirvosen Katri Helena ja kas, juuri mainittu Jyrki Nissin Kuolema keskiajalla. Muut osallistuneet olivat Minna Miaon Prokrastinaatio (tuskin jahkailevat ihmiset saavat kokonaisen kirjan luettua tai edes aloitettua, arveltiin), Reetta Niemelän ja Anni Nykäsen: Parhaat ystävät - Koiralähtöinen tietokirja koko perheelle (ei sovi kissaihmisille, mutta kuulosti kivalta koiran hankintaa suunnittelevalle tai äskettäin hankkineille lapsiperheelle) sekä Petteri Järvisen Tekoäly ja minä (tästä aiheesta kaikki haluavat nyt tietää). 

Ja namuna päivän päätteeksi: Amman lukuhetken Amma haastatteli Juha Itkosta musiikkivaikutteista  tämän kirjoissa. Minkä jatkoksi hän piti ysäridiskon! Ei ole ennen tullut messuilla tanssittua saati diskoiltua, ja tämä oli mainio idea. Parin päivän istumisten ja väsyneen kävelylaahustuksen jälkeen hyppely tanssilavaksi muunnetulla Seita-lavalla virkisti kummasti nuhjuista oloa. Miten idean saisi kytkettyä vuosittain messuohjelmaan - siitä pitänevät jatkossakin huolta luovat ohjelmajohtajat organisaatioineen ja kumppaneineen, kuten kirjasome, sillä niin paljon riemastusta ja kiitoksia disko herätti.

Paljon näin, paljon jäi näkemättä, myös tuttuja. Tärkeää messuantia onkin kavereiden tapaaminen yhteisen intohimon parissa ja itse kaunis Turku, jonne on aina kiva reissata. Saa leikkiä turistia ja olla lomamoodissa muutaman päivän. Lauantai-iltana matkustin kotiin. 

Jaksaisikohan Helsingissä kokonaista kolme päivää? Kaikkia neljää en ole ikinä edes yrittänyt. Tampereen jätän tänä vuonna väliin, vuorottelen Turun kanssa. Kuopiossa Kirjakantti kiinnostelisi myös, samoin Rokkia ja Rikoksia -tapahtuma, mutta ainakin toinen on pakko ohittaa, sillä ne ovat molemmat marraskuussa, ei riitä aika, varat eikä energia matkustaa useana viikonloppuna peräkkäin. Lisäksi on Dekkarifestivaali, joka on tänä vuonna risteilymuotoinen, marraskuulla sekin. Voisikohan jotain näistä siirtää keväälle, jossa taas on tapahtumapulaa? Tai jopa yhdistää... Toisaalta kiva, että tapahtumia riittää, toivottavasti ja todennäköisesti myös kävijöitä kaikkiin.

Lue myös perjantaipäivästäni messuilla sekä Kirsin Book Clubin messukooste, jonka viimeiseen kuvaan olen näköjään päässyt. Diskossa. Lisää kuvia ja videoita Turun kirjamessujen sometileillä. 


Turun Kirjamessut 29.9. - 1.10.2023. Ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarinen.


Turun Kirjamessut 2023: perjantai

Turun Kirjamessut, maan vanhimmat lajiaan, on lämminhenkinen ja tiivis tapahtuma, jossa kirjanystävät iloitsevat tilan helposta haltuunotosta Helsingin massiivisuuteen verrattuna: siirtymiin haastattelusta toiseen ei juuri tarvitse varata aikaa. Kiinnostavaa nähtävää ja kuultavaa on jatkuvasti paljon, jopa enemmän kuin viime vuonna, sanoivat silloin käyneet. 

Myös myyjät olivat tyytyväisiä, ainakin Rosebud ja WSOY, joista kerrottiin myynnin olleen ennätyksellistä. Kansallisen Kirjakaupan osaston kuhinasta päätellen myös siellä oli vilkasta: pisimmän näkemäni nimmarijonon sai aikaan Jenni Haukio kirjallaan Sinun tähtesi täällä. Ihmettelin monen kustantajan puuttumista paikalta, koska kuulemma messupaikat eivät olleet mitenkään erityisen kalliita - ja messujen kannattaisikin niitä tarjota edullisesti, jotta näytteilleasettajia osallistuisi enemmän ja tarjonta kävijöille kasvaisi, mikä jälleen kasvattaisi imua ja myyntiä. 

Aloitin ohjelmani perinteisesti Runo-Kaarinan voittajateoksen julkistuksella: sen voitti tamperelainen Pyry Qvik teoksellaan Aurica. Ja missä muualla voisi kaupunginjohtajan kanssa skoolata kuohuvalla keskellä aamupäivää kuin kirjamessuilla? 

Suuntasin sen jälkeen omaan "työvuorooni" messujen Greet&Meet-pisteeseen, josta kirjasome sai varata päivystysaikoja omaan ohjelmaansa. Pisteen sijainti aulassa oli keskeinen, joten siinä sai toimia yleisinfona samalla ja neuvoa vessareittejä, mutta pääsi hyvin ihmisten kanssa jutun juureen. Oma ohjelmani oli jakaa lukuvinkkilistoja teemoittain, ja satakunta paperista listalappua sain ihmisille tyrkytettyä kahden päivän aikana. Oli hauskaa jutella lukemisista! Pisteellä oli myös muuta ohjelmaa, kirjailijahaastatteluita ja tanssiesityksiä, joista suosikkini oli pienten tyttöjen aakkostanssi. 




Vuoroni vuoksi missasin Anni Nupposen ja Mia Myllymäen puheet ympäristökatastrofiaiheisista teoksistaan Sydänmeri ja Huomistarhuri, jotka olen molemmat lukenut ja suosittelen, jos aihe kiinnostaa! 

Mutta ehdin kuulemaan auditorioon tekoälykeskustelua (vas.), mikä järkytti. Petteri Järvinen sanoi kirjailija Emmi Itärannan ja äänikirjalukija Anna Saksmanin kanssa jutellessaan olevansa varma, että viimeistään ensi vuonna, ehkä jo nyt syksyllä, meillä ilmestyy ensimmäinen tekoälyllä tehty romaani. 

Tunnistammeko sen sellaiseksi? Kuka ensimmäisen tekee ja kertooko hän tekoälystä, vai saammeko kenties jossain vaiheessa aikaan kunnon kohun asian paljastuttua? Äänikirjalukijoita hirvittää siirtymä koneelliseen lukemiseen, onhan oma työ uhattuna. Tulevaisuudessa, kai jo nyt jossain, kuuntelija voi vaihdella lukijan ääntä mieleisekseen, kuunnella sen vaikka omalla äänellä luettuna. Hirvittää minuakin. Asiaan liittyy niin paljon, kuten tekijänoikeudet ja -korvaukset, koneen vallan kasvu ja riippuvaisuutemme teknologiasta, luovuuden ja inhimillisen toiminnan arvon kysymykset, että pelottaa.

Kirjallisuus silti säilyy ja kirjailijan tekemisen arvo pysyy, sanoi Emmi Itäranta, onhan tarinoita kerrottu koko ihmiskunnan olemassaolon ajan. Se ei muutu, uskon myös minä. Eikä se, että kirja muuttaa maailmaa, ainakin lukijansa. 

Tästä puhuivat Kirsi Piha ja Pekka Sauri, joiden uutuusteokset Levoton lukija ja Mielenrauha levottomassa maailmassa rauhoittelevat lukemisen arvoa pohtivia omilla kokemuksillaan kirjan merkityksestä ihmiselle. 

Kurkkasin silti lisää tulevaan Jani Saxellin myötä. Ja menneeseen Maritta Lintusen kanssa. Tai oikeastaan molempien uusimmat, Uuden ihmisen kaupunki ja Sata auringonkiertoa, kertovat ajattomasta ihmisyydestä. Aika nyt sattuu olemaan yksi suure ja paikka, jolle tapahtumat sijoittuvat. Erinomaisia teoksia nämäkin. 

Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen esitteli kaksi esikoisdekkaristia, Jussi Simolan ja Kaisu Tuokon, ja harmitteli lyhyttä esitysaikaa. 22 minuuttia kahden kirjailijan jututtamiseen ja kirjan taustojen avaamiseen on vähän, mutta enemmän kuin viime vuonna esityksille suotu 15 minuuttia. Silti usein tuntui, että juuri kun keskustelu alkaa lämmetä, se on jo lopetettava. Entä jos aika olisikin 30 tai 40 minuuttia? Tilaa messuilla olisi ollut jakaa keskusteluja useammallekin esiintymislavalle.

Mutta kiinnostavia ovat näinkin. Jenni Haukio on selkeäsanainen myös haastattelijana, ja kun hän keskusteli Sirpa Kähkösen kanssa tämän kirjasta 36 uurnaa, kuuntelimme ihaillen niin olennaisia kysymyksiä kuin perusteellisia mutta täpäköitä vastauksia. Haastattelija sanoi teosta "maailmanluokan kirjallisuudeksi", sana "upea" toistui. Hän taisi siis todella pitää kirjasta, jolle antoi vahvan lukusuosituksen, mihin aion tarttua pikimmiten.

Kirjasomettajille esittäytyi kirjailija Tiina Tuppurainen, jonka Elvin ja Ebban, mainion hilpeänvakavan romaanin ikääntyvien naisten lesbokommuunista, luin juuri messujen alla. Haastattelijana oli messutiedottaja Maisku Myllymäki, kirjailija itsekin. 

Somettajia oli paikalla todella paljon, ja vaikka yhteistoiminta on vielä hiukan järjestäytymätöntä, hyvällä polulla ollaan. Yhteinen missiomme tuoda kirjoja ja lukutaidon tärkeyttä esiin on ehdottomasti vaivan arvoinen! Ja vaivaa oli moni kirjagrammaaja -ja somettaja nähnytkin messujen eteen, mainittakoon ainakin Instasta löytyvät 1001kirjaa (myös blogi) ja siperiankirjat. 

Mitä vielä nostaisin, tarjontaa oli niin paljon? Messuorganisaation lisäksi ohjelmaa oli myös ainakin Suomen lasten- ja nuortenkirjailijoilla, Kansallisella Kirjakaupalla, Virolla ja Turun seudun äidinkielenopettajien osastoilla.

Nuorta lukijasukupolvea viihdytti Taija Tuominen haastattelemalla tubettajatähteä, seiskaluokkalaista Sofiaa, joka ysiluokkalaisen sisarensa Elinan kanssa on yläasteikäisille hyvin tuttu, itselleni uusi tuttavuus. Heidän kirjansa Back to School oli elokuussa Mitä Suomi lukee -tilaston mukaan myydyin lasten ja nuorten paperikirja!

Vielä nuoremmille, noin 3 - 6 -vuotiaille ajateltu Leena Parkkisen ja Zagros Manuchar ihastuttava valokuvakirja Käpykolon väkeä hämmästyttää aikuisiakin: Leena on tehnyt kaikki oravaperheen jäsenet taloineen ja tavaroineen itse käsityönä, mies hoiti valokuvauksen. Tässä malliksi (oma surkea kuvani) kakku oravien juhlapöydästä, miniatyyrien tekemistä voi seurata Instassa kirjan nimellä.




Jaahah, hyppäsin näköjään jo messulauantain puolelle! Lisää raporttia siitä tulossa pian.  

Aikaisempien vuosien kirjamessujuttuja löytyy arkistosta. Tässä muutama:

Vuosi 2018 
Vuosi 2019 päivä 1 ja päivä 2

sunnuntai 1. lokakuuta 2023

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Turun kirjamessujen jälkilämmössä on sopivaa mainita kirjasta, jonka tekijä oli messujen ohjelmajohtajana useita vuosia ennen nykyistä, Vilja-Tuulia Huotarista. Jenni Haukio on vapaa kirjailija ja presidentin puoliso, jonka muistelmateos maan ensimmäisen naisen vuosista kiinnosti yleisöä messuilla niin, että väittäisin nimmarijonoa messujen pisimmäksi.

Jenni Haukio on selkeäsanainen niin puhujana kuin kirjoittajana. Hän myös toimi sekä haastattelijana että haastateltavana tämän vuoden messuilla Turussa, ja keskustelua Sirpa Kähkösen uutuuskirjasta 36 uurnaa oli ilo seurata. Oltiin olennaisen äärellä, ja haastattelija oli selvästi aidosti vaikuttunut kirjasta, jota hän kutsui muun muassa "maailmanluokan kirjallisuudeksi":

Hänen oma kirjansa on tyyliltään epäräväkkä ja hillityn herkkä, mikä kuvaa julkisuudesta tuntemaamme persoonaa. Paljon uutta se ei tuo mediaa seuranneille, vaan kokoaa jo kerrotut asiat ja vuodet Mäntyniemessä yksien kansien väliin. Kiinnostuksen kohteet, luonto, sotaveteraanit, kulttuuri ja kirjat, etenkin runous, kuvataan ja perustellaan huolellisesti. Ja tietysti perheen ja läheisten tärkeys. 

Tekstiä lukiessa huomaa tekijän työskennelleen pitkään valtionhallinnossa ja tiedotustehtävissä; kieli on tiedotemaisen tarkkaa ja muodollista. Tunne nousee esiin lähinnä painotuksissa ja aihekohtien pituuksissa. Muodollisuutta kasvattaa useiden juhlapuheiden mukaan liittäminen, ja mikäpä siinä: jos asia on huolellisesti mietitty ja muotoiltu aikanaan, miksi keksiä pyörää uudestaan. Henkilökohtaisuutta en kirjalta juuri odottanutkaan, mutta kieltämättä pieni lisäpainotus siihen suuntaan olisi tehnyt tekstistä vielä kiinnostavamman. (Nimen leikkisyys oli hyvä yllätys!) Ja onhan siinä paljon kokemuksia, kuten valtiojohtajien ja huippunimien tapaamisia, presidentin puolison kantilta katsottuna. 

Kyseinen työ ei ole vaivatonta, vaikka puitteet ovat kunnossa ja arki rullaa muun muassa ilmaisen asunnon muodossa. Edustaminen on jatkuvaa eikä julkisuudelta voi olla piilossa, mutta palkkaa presidentin puoliso ei tapaamisista, matkoista tai vieraiden kestitsemisestä saa. Vapaaehtoistyötä siis, kuten diplomaattien puolisoillakin. Vaatii isoa päätöstä koko perheeltä; onneksi Suomessa myös oma ura on mahdollinen puolisonakin. Miehensä presidenttiysaikana Jenni Haukio on muun muassa vetänyt messuja, julkaissut runokirjoja ja saanut kauan kaivatun lapsen. Aktiivisuudesta häntä voi siis syyttää.

Jotenkin hyvin perisuomalaista tuo kaikki tunnollisuus eri rooleissa, mikä varmasti kumpuaa nimenomaan persoonasta, ei velvollisuudesta. Hän muistuttaa ymmärtävänsä asemansa ainutlaatuisuuden ja olevansa siitä kiitollinen, onhan se myös mahdollistanut paljon, kuten vaikuttamisen tärkeiksi kokemiinsa asioihin niitä esillä pitämällä.

Mutta mitä konkreettista presidentin puoliso päivissään tekee, tässä roolissa? Hän voi muun muassa miettiä Linnan ja Kesärannan sisustusta tai puutarhan ulkonäköä, osallistua kutsuvieraslistojen tekemiseen ja tapahtumien sisältöjen järjestelyihin, suojella eri hankkeita ja nimellään nostaa niiden kiinnostavuutta ja edustaa Suomea kotimaassa ja muualla. Presidentti-instituution ja valtion edustaminen on päätehtävä, josta ei voi ottaa lomaa: aivan tärkeimmäksi tehtäväksi kuitenkin näkisin puolison tukemisen niin, että tämä pystyy itse hoitamaan pestinsä mahdollisimman hyvin. Siinä Jenni Haukio on ilmeisen onnistunut, ja kaikki kunnioitus häntä kohtaan tuossa asemassa, joka ei ole helppo.

Kirja puoltaa hyvin olemassaoloaan myös sillä, että puolison tehtävässä ei toimi koko maassa kuin yksi henkilö kerrallaan, ja harvinaisuuden vuoksi ihmisten on hyvä tietää, mitä siihen sisältyy - normaalin työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa kun samastumispintaa löytyy monien kanssa, mutta tämän ammatin arkea voi vain arvella. Paljastuksia ei ole luvassa (harmi kyllä, saattaa joku sanoa), vaan asiallista kerrontaa julkisesta roolista ja erään naisen elämästä.  

Lue täältä Turun kirjamessuista 2019, jolloin tapasin kirjailijan ja pääsin yhteiskuvaan.


Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä. WSOY 2023. Kannen suunnittelu Martti Ruokonen.