Joulujupinaa

Vuodenvaihde lähestyy, joten netti tulvii pian vuoden parhaat -listoja (ja ainakin Jori ehti jo sellaisen tekemään). Vastaavanlaisen kokoaminen tuntuu minusta hankalalta, koska aloitin blogin vasta loppukesällä. Sitä ennen tuli kirjoitettua kovin vähän kirja-arvioita omaan käyttöön. Helmet-kirjaston varaushistoria kertoo kyllä paljon, mutta ei kaikkea. Mutta ensi vuonna se onnistuu! Luetut kirjat löytyvät blogista, ei tarvitse toimia hataran muistin varassa. Jolloin viimeksi luetut tuntuvat aina vaikuttavimmilta.

Blogista on muutakin hyötyä ja iloa. Tämä on yksi hauskimpia harrastuksia, jonka voin kuvitella ja josta on poikinut valtavasti uutta: niin ajatuksia ja ideoita kuin konkreettista tekemistäkin, tuttavuuksia ja tapahtumia (ja luettavaa). Jos joku miettii blogin aloittamista, suosittelen lämpimästi. Hyviä päätöksiä ei tarvitse katua. Lukemisen into on vain kasvanut, samoin tietämys kirjallisuudesta ja kirja-alasta. Tarkemmin sanottuna tietämys siitä, miten vähän tietää, ja ilo siitä, että paljon on vielä edessä! Ähkyä ei ole vielä ilmennyt, tiedostan kyllä mahdollisuuden – ja on pidettävä huolta, ettei homma ala maistua velvollisuudelta.

Tulevalta vuodelta toivon paljon hyviä kirja- ja blogilöytöjä ja kirjallisia elämyksiä − ja ettei arvonlisävero paperikirjoille nousisi, vaan e-kirjojen verotus laskisi painettujen tasolle. Valitettavasti paine taitaa olla toiseen suuntaan, koko veron osalta. Jos oma kieli, kulttuuri ja sivistys ovat puheiden tasolla tärkeitä, tarvitaan päättäjiltä tekoja myös niitä tukemaan ja vahvistamaan – eikä nakerrella nurkista. Toivottavasti suomalaiset osaavat nauttia ja huvittua tulevaisuudessakin nasevasta sanankäytöstä ja kielensä piirteistä, kuten HS-kolumnistin Virpi Salmen joululakiin kirjatusta kohdasta 8. Jouluruuat:

Kulttuurissa, jossa tunnetaan ruokalaji nimeltä "raastepöytä", on ehkä aivan luontevaa, että juhlaruuan nimi on "laatikko".

Kiitos kirjoista tekijöille, julkituomisesta kustantajille ja kiinnostavista kirjablogeista bloggaajille, lukijoille ja kommentoijille. Listoja odotellessa. Hyvää joulua ja nautinnollisia laatikkoja!

Hyvää Viikonloppua!

Jos ammatti sattuu olemaan terroristi, jutteletko viikonloppuna kaverien kanssa työasioista siinä missä muutkin? Dead-line ainakin saa uusia merkityksiä… Oikeasti aihe on vakava ja taas kerran totisen ajankohtainen, ja Bernhard Schlinkin kirja on sitä myös.

Vaikka se kertookin 70-luvun saksalaisesta terroristista. Jörg vapautuu 20 vuoden jälkeen vankilasta, ja ystävät järjestävät hänelle tervetuliaistapaamisen, mikä saa osallistujat miettimään suhdettaan menneisyyteensä, syyllisyyttä, sovitusta. Ja elämän nopeaa kulumista – mihin?

Kirja raottaa terroristin ajatusmaailmaa, joka ei huomioi yksittäisiä ihmisuhreja isompien asioiden hyväksi. Kun taas toisille tappaminen on tappamista, aina. ”Fighting for peace is like fucking for virginity”, sanoo eräs osallistuja, kun Jörgin sanotaan taistelleen paremman maailman puolesta. ”Väkivallan järjestelmää ei voi vastustaa ilman väkivaltaa”, sanoo Jörg itse.

Viikonloppua viettävässä seurueessa on monia kiinnostavia henkilöitä, kuten Ilse, joka löytää kirjoittamisen itselleen luontaiseksi tavaksi purkaa tuntojaan. Hänen miehensä Jan, oli myös terroristi, joka kuoli, vai kuoliko? Ilse alkaa epäillä – tai ehkä epäily kuvaa vain Ilsen mielikuvituksen lentoa tai hänen mielensä reaktiota järkyttävään tapahtumaan. Synkkää syyskuun yhdettätoista ei voida ohittaa tässäkään kirjassa.

Jörg tapaa viikonlopun aikana myös aikuisen poikansa, ensimmäistä kertaa. Sukupolvet törmäävät kaikin tavoin. Miten vaikea nuoren miehen on hyväksyä isän teot, kun kipuiltavana on vielä isompi pettymys: isättömänä kasvaminen.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo tapahtumat perjantaista sunnuntaihin. Jörgiä ei voi olla lopulta säälimättä, vaikkei hänen ajatuksiaan jakaisikaan. Hän jää ressukaksi, joka on tyhmyyksissään menettänyt elämästään ison osan. Jonkinlainen suunta ja järjestys kuitenkin saadaan viikonlopun mittaan moneen elämään, monia mieltä painaneita asioita ratkeaa, mutta paljon jää ratkottavaakin. Jos ei Jörgille, ainakin viikonlopusta oli hyötyä monelle muulle. Lopussa on jo aika lailla lämpöäkin, jopa rakkautta tai sen toivoa. Kuvaa hyvin ihmisen perustarvetta ja pyrkimystä saada aikaan tasapainotila ja löytää hyvää oudoissakin tilanteissa.

Monipolvinen ja älykäs kirja, joka antaa paljon ajateltavaa. Houkuttelee tutustumaan Schlinkin aiempiinkin, joista olen lukenut vain Lukijan, senkin vasta leffan jälkeen.

Bernhard Schlink, Viikonloppu, WSOY 2010. Suomennos Leena Vallisaari. Aikamme kertojia -sarja.

Suomalaista kansainvälistä

Kuuntelin kolmea kotimaista pop/rock-levyä, iloisena suomalaisen musiikin hyvästä tasosta. Jos ei hilluta hittilistojen kärjessä maailmalla, tehdään kuitenkin paljon kelvollista. Ja ammattilaisia on. Mutta pienet on piirit, näidenkin kolmen ”aikuislevyn” taustalta löytyy samoja nimiä.

Lemonator tuo mieleen Beatlesit, hyvällä tavalla, vaikkei Beatlesia fanittaisikaan. Kaikuja 60-luvusta, mutta omaan tyyliin ja modernilla otteella. Hyväntuulisesti soljuvaa poppia, jota on ilo kuunnella, kun ei raskasta jaksa. Tämä sopisi joululahjaksi 30−55-vuotiaalle perheenisälle tai -äidille autossa kuunneltavaksi.

Vielä ”vaarattomampia” ovat Latebirdsit, jotka nimensä mukaisesti tuovat
vanhahtavan, amerikkalaisen vaikutelman. Bändi soittelee amerikkalaista perinteistä rockia muistuttavia biisejään ja myös klassikoita. Levykin on käyty rapakon takana äänittämässä, tuotettu amerikkalaisin voimin, ja siihen suuntaan näyttää olevan paljon kontakteja. Mikä amerikkalaisuudessa niin mahtaakaan kiehtoa. Huolella tehty levy, joka kestää kuuntelua tai paremminkin paranee kuunteluiden myötä, ja jos musiikinlaji ei töki, ei siitä keksi moittimista muuta kuin sen, että jonkinlaista rosoa ehkä kaipaisi. On kuunneltava useampi kerta, että ominaispiirteitä alkaa erottaa (tai ehkä syy on vain kokemattoman kuuntelijan).

The Mama King on niin kovien nimien kokoonpano, että odotukset olivat korkealla. Nyt saadaan kunnon jytinää! Tai kuten levy-yhtiö sanoo, ”miehekästä mättöä” (yhtä hassuja nämä levyjen mainostekstit kuin kirjojenkin). Machoja ollaan, kyllä, tuntuu, että tässä haetaan soiton riemua enemmän kuin kaupallista menestystä. Vähän kuin kaverukset menisivät soittelemaan autotalliin huvikseen – vaikka tässä se tehdään ammattilaistasolla. Hard rockia, johon pikkuisen haetaan myös progesta. Jos ei tämä jytke sohvalta pudota eikä tajunnantilaa muuta, aika hyvin paketti odotukset lunastaa. Varsinaista hittiä ei nouse.

Se yhteinen nimittäjä: Lemonatorin nokkamies Lasse Kurki on tuottanut levyjä myös Latebirdsille, Von Hertzen Brothersille ja Don Huonoille, jossa on soittanut mm. Mama Kingin Kie von Hertzen. Latebirdsin isän Markus Nordenstrengin levyillä on ollut mukana mm. Kien veli Mikko. Joka soitti Lemonatorissa sen alkuaikoina. Tai jotenkin näin se piiri pyörii, jos en jo mennyt jytinässä sekaisin.

Lemonator: Shake shake shake, 2010
Latebirds: Last Of The Good Ol’ Days, tuplalevy, 2010
The Mama King: Supertender, 2010

Viihde vetää, taikka ei

Pauliina Susi kirjoittaa viihdettä, vetävää sellaista. Jotenkin hän onnistuu aina olemaan hyvin ajankohtainen. Tiedä sitten, kestävätkö kirjat aikaa, kun ne keskittyvät niin selkeästi aina johonkin oman aikamme ilmiöön, medioissa ruodittuun. On ollut ruuhkavuosia, pyramidibisnestä ja nyt yrityssaneerauksia ja irtisanomisia.

Isoja aiheita, miksi siis menee lukijan mielessä luokkaan viihde? En osaa määritelmiä, mutta lukijana viihteen ja kaunokirjallisuuden eron tietää. Viihteen kanssa on tarkoitus vain viihtyä hetki, ei muita tavoitteita. Tarjolla on selvä kuvio ja päähenkilö, joka selvittää huiman tapahtumasarjan jollain tavalla voittajana. Loogisuus saa huoletta kärsiä juonen vetävyyden takia, eikä asioita jäädä pohtimaan, vaan käsitellään vakaviakin asioita kevyesti sipaisten, huumorilla, väkivallalla tai romantiikalla höystettynä. Näin on Pauliina Suden kirjoissakin. Eikä se ole paha asia, odotan aina seuraavaa kirjaa. Kuitenkaan näitä ei näe Finlandia-ehdokaslistoilla, eikä niistä tarvitse etsiä elämänmittaista vaikutusta.

Nostalgia ei nimestään huolimatta viittaa menneisyyteen, vaan kertoo yritysmaailmasta. Päähenkilö on free lancer -toimittaja, joka kokee talouden vaihtelut hyvin henkilökohtaisella tasolla. Raha ei riitä, mies lomautetaan, omat työt tökkivät. Sitten ilmaantuu keikka, joka sekoittaa kuviot vielä perusteellisemmin, mutta osoittautuu lopulta onnekkaaksi.

Satiirista otetta tavoitellaan, mutta se ei ihan onnistu – huumori jää isojen ja vakavien asioiden varjoon. Kun viihdeote ei ole tarpeeksi tukeva, logiikan puute häiritsee. Huvittavuus ei riitä kantamaan aukkojen yli. Hyvää on se, että näkymä aiheeseen on päähenkilön henkilökohtainen ja sitä kautta uskottava; kirjailija tietää, mistä puhuu puhuessaan keikkatyön luonteesta ja taloushuolista. Liian paljon jää kuitenkin kysymysmerkkejä. Nimivalinnasta lähtien. Ehdottomasti ei vetävintä kirjailijan tuotantoa: Pyramidista pidin. Jään odottamaan seuraavaa.

Pauliina Susi: Nostalgia. Tammi 2010

Pakettijuhlan alla

Hieno kirja, Markus Nummen Kiinalainen puutarha. Kaunista, kaunista, haikeaa, hauskaa, surullista… En ole uskaltanut tarttua Nummen uusimpaan, kun kertomukset lasten kurjuudesta tuovat painajaisia pitkäksi aikaa. Ei niiltä välttynyt tässäkään täysin. Mutta pään saa pysymään pensaassa, koska Kiinalaisen puutarhan tapahtumat ovat kaukana, ajallisesti ja maantieteellisesti. Tarkemmin sanoen Turkestanissa Keski-Aasiassa, 1900-luvun alkupuolella.

Markus Nummi kuvaa ruotsalaisen lähetysaseman ja paikallisten lasten elämää koskettavasti ja uskottavasti. Politiikka, vallanpitäjien kunnian- ja verenhimo määräävät tavallisen kansan tekemisen ja olemisen. On helppo uskoa, kuinka ruotsalaiset pyrkivät tekemään hyvää ja tekivätkin, ei aina myönteisin seurauksin, mutta asiaansa uskoen. Ja moni sai apua. Vaikka tultiin täysin eri maailmoista ja kulttuureista, sydän ja syli pidettiin avoinna paikallisille lapsille, moni uhrasi koko elämänsä auttamistyöhön. Näkökulma kirjassa on kuitenkin paikallisten. Kiinalaisen puutarhan maailmassa on paljon rakkautta ja aitoa iloa, mutta myös loputtomasti äärimmäistä köyhyyttä ja kärsimystä. Mikä tuntuu aina niin turhalta mutta väistämättömältä. Hyvät eivät oikeasti voita. Ja auttajien avuttomuus korostuu, kun soditaan.

Tarina perustuu historiallisiin faktoihin ja todellisiin ihmisiin, vaikka henkilöhahmot ja heille tapahtuvat asiat ovatkin fiktiota. Mielenkiintoinen kytky Suomeen on Mannerheim, joka Aasian-matkallaan myös piipahtaa paikalla, muutaman jäätyneen silmänräpäyksen verran. Kiehtova kuvitelma, jonka alkulähde, valokuva, tekee hätkähdyttävästi lähes todeksi.

Kerronta on kaunista, sadunomaistakin, mutta täsmällistä ja perusteellista, isot ja pienet asiat tehdään selviksi limittäin ja lomittain. Jo pelkät henkilöiden ja paikkojen nimet ovat kuin runoa: Rahila ja Kamil, Sekina ja Meriam, Kashgar ja Taklamakan… Hupia tuo länsimaisten tapojen ihmettely, kuten kristinuskon kolmipäinen jumala (jota paikalliset arvelivat ruotsalaisten väärinkäsitykseksi) tai pakettijuhla, jota ruotsalaiset valmistelivat ihmisten kummastukseksi ja lasten iloksi. Ei tainnut tapa juurtua paikalliseen elämänmenoon, kuten ei kristinuskokaan.

Historiasta kiinnostunut saa kirjasta yllykkeen tutkia lisää paikallista kulttuuria ja voi vaikka miettiä, onko vähemmistökansojen asema nykyisin Mannerheimin aikoja parempi. Itä-Turkestanin uiguurien alueella on ollut väkivaltaisuuksia aivan viime vuosinakin.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha, Otava, 2004.

Hah, näppärä e-kirja

Sain lahjaksi e-kirjojen lukulaitteen, ja yritellessäni käynnistää sitä, kuuntelin sivukorvalla tv:tä, josta tuli kuin tilauksesta Ylen Kuningaskuluttajan sähköisiä lukulaitteita esittelevä jakso.

Ohjelma näytti kiitettävän tarkasti, miten kirjan lataus tapahtuu. Eikä siinä mitään ihmeellistä olekaan, kun on musiikkia ladannut MP3:lle ja tietokone ollut työväline aina. Siis, ei olisi pitänyt olla mitään ihmeellistä. Mutta kun en saanut koko masiinaa käyntiin! Ladattu oli oikeaoppisesti yön yli. Mutta virtanappulasta painamalla vain välähti kerran sininen valo, eikä mitään herännyt. Ei tullut aloitusnäyttöä, ei vinkkiä siitä, mitä nyt pitäisi tehdä.

Sormi suussa soitin Akateemiseen, jonotin kahdessa eri numerossa yhteensä 50 minuuttia. Kolmannessa numerossa, johon vaihde puhelun käänsi, vastattiin, mutta tämäkään henkilö ei tiennyt asiasta, joten vielä neljännelle kerroin ongelmani.

Sitten alkoi jo naurattaa koko kohina e-kirjoista. Tällä kokemuksella ei ole pelkoa, että ihan heti nämä laitteet syrjäyttävät paperikirjan. Tässä jonottaessani olisin jo yhden sellaisen lukenut. Sen saa sentään heti auki ja käyttöön, kärsii vaikka heittää kiukuspäissään seinään, mitä en tälle uskaltanut tehdä.

Sain puhelimitse akun latausohjeet (niitä ei turhaan tullut koneen mukana), mutta vieläkään kone ei herännyt. Joten vein vehkeen takaisin kauppaan, josta sain hyvää palvelua ja ilman mutinoita uuden, virkeämmän version. Ja lopulta latasin laitteelle ihka oikean e-kirjan! Tekniikan kömpelyyden lisäksi intoa rajoittaa se fakta, että e-kirjoja on vielä saatavilla todella vähän. Puhutaan muutamista kymmenistä suomenkielisistä, isoimmissakin kaupoissa.

Itse lukeminen kevyeltä laitteelta on ihan miellyttävää, näyttö on rauhallinen joskin pieni, joten sivunvaihtoa pitää näpäyttää usein. Vempeleellä voi kuunnella äänikirjoja ja musiikkiakin, jos niitä jaksaa sinne ladata. Matkalle kaveriksi sopisi hyvin. Mutta ei sitä vielä ihan vakavasti kirja-kirjana osaa ottaa. Ja kuitti kannattaa pitää tallella.

Mbook-lukulaite, Akateeminen kirjakauppa, 2010

Nenäpäivä sähköisesti

Sain lueskeltua loppuun Kirja tienhaarassa -kirjan, jonka aiheista on paljon puhuttu, tässäkin blogissa. Edelleen on kiehtovaa ajatella kirjan tulevaisuutta. Sähköinenhän se on, se on selvä, jos pelkkää välinettä mietitään, mutta suuremmat muutokset kuin sähkökirjan tekeminen ja lukeminen paperisen sijasta ovat ihan muualla. Korvien välissä! Niin kansallisella (valtio, sivistystoimi), taiteellisella (kirjailijat) kuin kaupallisellakin (kustantajat, kirjakaupat) tasolla.

Kaikkien rooli kun tulee muuttumaan. Nyt on kyse siitä, kuka ottaa alan muutoksesta napakan otteen eikä vain roiku mukana. Käytännön tasolla Ekholm ja Repo tarjoilevat muutamaa ideaa sähköiseen jakeluun. Muun muassa kuukausimaksua, jota vastaan lukija saisi tietyn määrän luettavaa omalle koneelleen. Miksei, maksammehan nyt kuntokeskukselle ja puhelinoperaattorillekin säännöllisesti.

Tai että kirjoja versioitaisiin. Tämä onkin jännittävämpi ajatus: kirjassa ehdotettiin tiivistelmiä johtajille ja muille kiireisille, mutta miksei huomioitaisi muitakin kohderyhmiä? Erikseen nais- ja miesnäkökulmat? Tai ikäryhmittäin: nuorille kännykkäromaani, ikääntyville rauhallisempitahtinen? Kirjailijalla riittäisi töitä…
Verkostoituminen ja tuotteen laajentaminen vasta saivatkin ajatukset laukkaamaan villisti. Näin jo mielessäni Mikko Rimmisen Nenäpäivän e-readerini/iPadini/läppärini näytöllä. Päähenkilö Irmahan muka-tekee taloustutkimusta, joten tutkimusfirmat ovat luonnollisia yhteistyökumppaneita. Kirjan sivuilla sopivissa kohtaa on siis Taloustutkimuksen, TNS Gallupin ja IROResearchin banneri ja linkit heidän sivuilleen. Rimminen käyttää haastatteluissa lippahattua, jossa on pääsponsorin logo.

Irma ajaa rämällä autolla. Oiva paikka lisätä tietoa muutamasta tyyliin sopivasta automerkistä, linkittää autokauppoihin sekä tarjota huoltoa, tarvikkeita ja katsastusta. Rimmisellä on fleeze sopivin somistein. Tapahtumapaikkojen, Hakaniemen ja Keravan, yrittäjät ovat myös otollisia esillä olijoita. Juttutupa saisi hyvin näkyvyyttä. Ja Pepsi, kun sen kellon alla hyöritään.
Malttaisinpa vain lukea Nenäpäivän loppuun, ennen kuin käyn käsiksi muihin herkkuihin. Ehkä kirjoitan siihen wikissä ihan oman lopun. Nenäpäivä-chat odottaa kommenttiani, Rimminen päivittää ahkerasti Irman FB-statusta, kustantaja bloggaa, linkittää kirjailijahaastatteluihin ja kutsuu tapahtumiin.

Näppäimen painalluksella voi tilata – asusteiden lisäksi - kirjan leffaversion tai sen soundtrackin. Helsingin kaupunginteatteri valmistelee syksyksi Nenäpäivä-näytelmäversiota, Keravan kesäteatteri ehtinee omalla versiollaan ensin.
No, en tiedä, tarkoittivatko Ekholm ja Repo ihan tällaista verkostoitumista ja tuotteen laajentamista. Ja mietin vain kaunokirjoja, kun tieto- ja oppikirjat ovat oikeasti suurempi kakku.

Enkä tiedä edes haluaisinko tällaisen kirjan, mutta vaikuttaa siltä, että tämäntyyppisen tulen saamaan. Kun miettii vaikka elokuvia tai urheilua. Tuotteistettua viimeisen päälle, vain sponsorirahoitus mahdollistaa tekemisen. Jos kirjan hintaa ei muuten saada pidettyä sekä tekijöille että ostajille järkevänä.

Mutta entä, jos ei sponsoreita tarvittaisikaan: Tiedot olemassa olevista kirjoista tilausmahdollisuudella löytyisivät kansallisesta hakemistosta, Suomen Amazonin, Googlen ja Wikipedian välimuodosta, jota päivittävät kaikki käyttäjät, myyjien ja kustantajien lisäksi. Print on demandin ansiosta listasta saa tilata mitä harvinaisimpia kirjoja painettunakin. Myös vanhoja. Kirjoja liikkuu runsaasti, hinnat ovat kohtuulliset, kun markkinoinnissa säästetään: se hoituu nettiesittelyjen ja blogien kautta.

Tai sitten tulevaisuus on jotain ihan muuta. Mutta teokseen palatakseni: Kirja tienhaarassa on selväjärkinen ja ennakkoluuloton. Kunniakkaasti se puolustaa kirjan ja lukemisen asemaa kansallisen sivistyksen ja kulttuuriin kivijalkana. Se esittää kylmät faktat ja visioi tulevaisuutta, jossa kirja-ala on onnistunut muutoksessa: uudet ja vanhat tuotteet ja toimijat täydentävät toisiaan – ja sitten sitä toisenlaista. Nyt kaikki on vielä avointa, asiat muuttuvat nopeasti, viisaita päätöksiä, kovaa työtä ja uudenlaista osaamista tarvitaan. Mitään tehtävää ei kuitenkaan ole, jos ei ole sisältöä, tarinaa ja tekstiä, jonka ympärille tämä kaikki rakennetaan. Näin sanovat Ekholm ja Repo:

”Tärkeintä ei lopulta ole kirjan keskihinta, arvonlisäverokanta tai tuotettujen nimekkeiden ja myytyjen kappaleiden määrä, vaan lukemisen säilyminen merkityksellisenä ja palkitsevana viestintänä ja intohimona, johon liittyy lukijan kiinnostus ja arvostus ja monialaisen ammattikunnan tinkimätön panos.”

Amen.

Kai Ekholm, Yrjö Repo: Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus 2010.

Herra Huimaus

Kristian Smeds on loistava luomaan tunnelmia. Hän vie katsojan eri paikkaan ja aikaan, ruokkii aisteja taitavasti. Hänen ohjaamiaan näytelmiä, kuten aiemmin Tuntematon ja nyt Vertigo, ei kannata ryhtyä järjellä analysoimaan: tässä käytetään ihan muita tasoja.

Mr. Vertigon alku oli takkuinen. Oma olotila ei esitysiltana ollut otollisin taide-elämyksen vastaanottamiselle, ja vei aikansa keskittyä esitykseen. Se, että yleisö vietiin näyttämölle katsomon sijasta, ei ollut enää yllätys, mutta outo tilanne loi oman jännityksensä. Katsomoa pyöritettiin, pyöritettiin, pyöritettiin… syvemmälle sadan vuoden takaiseen Amerikkaan, kiertävien sirkusten ja suurten maatalousnäyttelyiden aikaan, aikaan ennen tv:tä ja elokuvia. Arkisen väkivallan, aineellisen niukkuuden ja ihmeisiin uskomisen aikaan, yleisöksi johonkin ihan muualle kuin laitosteatteriin.

Ei ihan huimaukseen asti, mutta aika kauan käytettiin katsomon pyöritykseen, aloitukseen ilman vuorosanoja, ja monen kohtauksen kautta näytettiin ihmepoika Waltin koulutusta, ja sitten vielä kerrattiin. Oppi-isä Yehudi pelasti rääpäle-Waltin kadulta, tarkoituksenaan opettaa poika lentämään, tehdä hänestä tähti, jota kaikki haluavat katsomaan. Unelmien seuraamisesta on kyse, muun muassa. Kuka oppii lentämään, ja mitä se vaatii?

Pitkäpiimäistä ei meno ollut, kun alkuun päästiin. Kolme ja puoli tuntia kului yllättävän äkkiä. Yleisö pantiin vaihtamaan paikkaa pariinkin kertaan, niin että kontakti esitykseen pysyi tiiviinä. Outoa, mutta ei epämiellyttävää, katsojan ei tarvinnut kuitenkaan kiusaantua ”osallistumisella” mukanaoloa enempää. Kirjan lukeneiden ei kannata odottaa orjallista juonen seuraamista. Eikä se ole paha: näytelmä on oma tulkintansa ja taideteoksensa, mutta välillä jokin muutos ärsytti, kun ei sen tarkoitusta tajunnut. Kuten miksi kirjassa Waltin ainoa vähänkään lämmintä äitihahmoa muistuttava intiaaninainen olikin kuvattu höpsönä, joka rakastuu Waltiin romanttisesti. Kirjan tunnelma kuitenkin oli vahvasti läsnä. Efektit, kuten valojen käyttö, olivat hienoja. Monet viittaukset nykykulttuuriin huvittivat yleisöä, osa meni kyllä ohikin ainakin tältä katsojalta.

Rasvattomaksi rääkätty ja kidutettu Walt, Tero Jartti, oli kyllä juuri sama hahmo kuin kirjassa. Aivan loistava! Muutenkin roolitus oli todella onnistunut, samoin musiikki: koko ajan läsnä oleva bändi oli iso osa esitystä. Upea trumpetti ja haikea blues loivat taianomaista maailmaa. Ja Walt lensi. Tämän vaikuttavampaa teatteria tuskin Suomessa on tarjolla.

Olisipa todella hienoa saada Paul Auster itse katsomaan tätä. Olen varma, että kirjailija pitäisi, ja paljon. Tätä esitystä voi lukea kieltä osaamatonkin.

Vertigo, Suomen Kansallisteatteri. Ohjaus: Kristian Smeds

Tuli luettua

Houkuttaisiko joskus jättää kaikki vanha ja olla joku muu? Hannu Luntialan kirjan Sami tekee niin. Mielijohteesta mutta täydessä ymmärryksessä hän astuu kuolleen miehen saappaisiin, pakoon rahahuolia ja kurjaa avioliittoa. Hiukan liian helposti hänestä tulee Petri Vall. Epäselvyyksiä syntyy. Siinä juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Rikosmysteeriksi kirja esittäytyy itse, takakannessaan. Alkaa epäkiinnostavasti, harkitsin jo kesken jättämistä, mutta sinnittelin silkasta uteliaisuudesta, koska kirjailija oli minulle uusi ja koska mietin lukevani ehkä liikaa samantyyppisiä kirjoja - josko poikkeava genre toisi laajempaa näkökulmaa lukemiseen (ja oliko se Ina, joka puhui sadan sivun säännöstä?). Sivun 80 paikkeilla tuli ensimmäinen yllätys, jonka voimin etenin, ja reilun sadan sivun jälkeen homma alkoi vihdoin päästä vauhtiin.

Tylsässä alkuosassa ihmetytti lentoaseman (kuvitteellisen) taideteoksen suuri rooli. Asia kyllä selittyi matkan varrella, kuten odottaa saattoi, mutta oli se aika päälle liimattu juonenpätkä, jolla liitettiin Vihreän liikkeen yltiöaktivistit (kuvitteellisia nämäkin, luulen) mukaan tapahtumiin. Muitakin kummia sivuhyppäyksiä oli ympätty mukaan, eikä seksiäkään pihdattu. Ehkä täytteiden on ajateltu tuovan syvyyttä ja täytettä ohueen tarinaan. Ei tuonut, eikä vaikuttanut. Vaikka tarinasta kehkeytyi lopulta yllätyksellinen, ihan nokkelastikin kieritelty tapahtumavyyhti, tuskin enää muistan juonta, vaikka lukemisesta on vain kaksi päivää.

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä. Tammi 2010

Takakansi-Finlandia

HS:n kuukausiliitteessä jaeltiin takakansi-Finlandiaa. Tiina Piilolan ”syklimäinen, naisellinen ja kehollinen kudelma” oli kärkisijoilla. Itsekin juuri mietin, ettei takakannen ja liepeiden esittelyteksteistä ole kirjan valinnassa juurikaan apua. Mutta käy niistä parhaassa tapauksessa ilmi kirjan aihe ja osviittaa tyylistä, kun markkinointikieltä oppii tulkitsemaan.

Viime vuoden hittisana takakansiteksteissä oli ”hyytävä”. Kaikki dekkarit ja vähänkin jännitysmausteiset tekstit olivat omien arvioidensa mukaan hyytäviä. Tänä syksynä ei ole noussut yhtä yleistä muotitermiä, mutta muutama väittää olevansa ”koukuttava”. Ja pari väittää myös naurattavansa kovasti. Uusavutonkin lukija saa siis tarkan ohjeen, miten pitää kirjaan reagoida, jos hän ei itse osaa päättää.

Tietysti lukuisten kirjailijasatiirien ansiosta moni kirja on nyt ”tragikoominen” tai ”monitasoinen”. Ja koska maaginen realismi on in, myös ”realismin rajoja rikotaan”.

Aina löytyy myös jokunen ”herkkä” tai ”runollinen”. Näillä varustettuihin kirjoihin suhtaudun varovaisesti – ettei se vain tarkoittaisi sekavaa tai vaikeasti ymmärrettävää. Kaikista epäilyttävin on tietysti ”omaääninen” tai jopa ”tyylejä yhdistelevä” kirja.

Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan esittelyssä Gummerus luettelee tavalliseen tapaan kirjailijan tekemisiä, ja sitten seuraa helmilause: Lisäksi kirjailija on tehnyt erilaisia tekstin, tilan ja performanssin rajapinnassa liikkuvia teoksia. Eikö kuulosta mahtavalta? Tämähän voisi olla ihan mitä vain. Näytelmän kirjoittamisesta hääpaikalle ohjaavan kyltin raapustamiseen. Mainostekstiä parhaimmillaan tai pahimmillaan − kuulostaa hienolta, ei kerro mitään. Kirjoittajaa voi vain ihailla. Itse kirja on kyllä lukemisen arvoinen, liikkuupa lukija missä tahansa rajapinnassa.

Palaan nyt koukuttuneena tämänhetkisen kirjani pariin ja kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Ja osallistun Tomomin kirja-arvontaan, tehkää samoin, täällä.

Irmat

Irma on aktiivinen nainen: hän vaikuttaa niin Nenäpäivässä kuin Anu Holopaisen Ilmeettömässä miehessä.

Holopaisen Irma on Rimmistä karumpi, vakavampi, myös yksiulotteisempi. Ja vieläkin yksinäisempi. Niin yksinäinen, että hän keksii itselleen miesystävän. Mies on kyllä oikeasti olemassa (ehkä?), mutta minkäänlaista kanssakäymistä hän ei harrasta, ei Irman eikä muidenkaan kanssa.

Mainio oivallus tehdä miehestä täysin passiivinen, luonnottomuuteen asti. Kuinka moni nainen itse asiassa elää omassa päässään kuvittelemassaan suhteessa, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta? Naisia näpäytetään tässä? Tarinassa annetaan kuitenkin selitys Irman tekemisille. Synkeä menneisyys avautuu, kun hän saa kerrottua siitä pala palalta ilmeettömälle miehelle. Täysin pyyteetön ja reagoimaton kuulija rohkaisee pelokkaan Irman pohtimaan asioitaan ääneen, suhdettaan perheeseensä, menneitä tapahtumia, jotka ovat johdattaneet hänet tähän tilanteeseen. Outo suhde toimii terapiana, kun Irma hiljalleen oivaltaa asioita, joita ei ole ennen tunnustanut.

Irma on tässäkin ressukka, mutta kipeämmällä tavalla. Hän on totaalisen yksin ja hänellä on ongelmia mielenterveyden kanssa – tämä aihe alkaa jo toistua hälyttävästi. Tarina on surullinen. Tunnelma on hieman uhkaava ja outo, jotenkin dekkarimaisen kova, eikä lukijana osaa ennakoida, miten tarina etenee. Teksti vetää hyvin, taidolla tehty. Loppu ei ole miellyttävä – mutta onhan se loppu.

Irmasta on kertonut myös Tuula-Liina Varis jo aiemmin. Pidin kirjasta, se ei hymistele, vaan näyttää lämmöllä naisen virheineen. Eri kertojien avulla lukijalle annetaan monta kuvakulmaa. Teema on sama kuin myöhemmilläkin Irmoilla: elämänhallinta, iän karttuminen, yksinäisyyden voittaminen.

Anu Holopainen, Ilmeetön mies, Karisto 2010

Tuula-Liina Varis, Irma, WSOY 2008

Miesten tarinat

Hienoa, että Mikko Rimminen voitti Finlandian! Toivoin sitä salaa... Onnea! Arvio on lokakuulta, tässä. Ja sitten lisää:

En tiennyt Sami Hilvon Viinakortista yhtään mitään ennen lukemista. Onnistuin välttelemään kaikki arviot. Sen verran luin blogeista, että kirjan puuttumista Finlandia-ehdokkaiden listalta harmiteltiin, ja tiesin sen olevan Hesarin esikoiskirjaehdokkaana. Oletusarvo oli siis, ettei kirja ihan surkea ole, mutta tyylistä tai sisällöstä en tiennyt ensimmäistäkään asiaa. En lukenut edes takakannen esittelyä. Tämä oli hyvä kokeilu: teki aloittamisesta erityisen kiinnostavan. Ja itse lukeminen oli yllätyksiä täynnä.

Kirja kertoo kolmen sukupolven miehistä ja miesten välisestä rakkaudesta. Pojanpoika Mikael saapuu isoisänsä hautajaisiin, ja tästä tarina lähtee. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa on ollut rakastaa toista miestä sota-aikana, kun homous oli miehen pahin rikos. Ja vielä seuraavankin sukupolven kohdalla se oli kiellettyä. Vasta 70-luvulla päätettiin, ettei homoudesta joudu lain eteen. Siitä on käsittämättömän lyhyt aika. Mikael saa ensimmäisenä olla sitä mitä on, toisin kuin isänsä ja isoisänsä.

Kirjassa rakastetaan, kuollaan ja tapetaan paljon. Ollaan siis aika alkulähteillä. Silti teksti on kaunista ja rauhallista, ehkä jopa liian romanttista ja siloiteltua aiheiden raskauteen nähden. Toisaalta, näin saa tuotua esiin niitä rankimpiakin asioita lukijalle hellävaraisesti, niin ettei synny hylkimisreaktiota. Taitavasti tehty! Myös ajassa liikkuminen on sulavaa, lukijaa ohjataan lempeästi siirtymissä, mutta myös jätetään oivaltamisen paikkoja. Oli ilo lukea näin hiottua ja tyylikästä tekstiä, joskin sitä luki aika ulkokohtaisesti, kuin kaunista esinettä näyttelyvitriinissä katselisi, ilman suuria mielenliikahduksia.

Sami Hilvo: Viinakortti, Tammi, 2010

Kun aika hajoaa käsiin

Ihmiselle ei anneta enempää kuin hän pystyy kantamaan. Tämä on ehkä suurinta höpöhöpöä, mitä olen kuullut. Mistä muka sitten tulevat kaikki rikkoutuneet ihmiset? Ne joita säilytetään laitoksissa, ne jotka juttelevat näkymättömille kavereilleen kadulla ja ne jotka haluavat kuolla omin käsin? Jos myrsky heittää seinää vasten ja tiiliskivi putoaa päähän, kyllä lihallinen ihminen kolhiintuu, ja mieli on lihaksia ja luita paljon herkemmin särkyvää ainetta. Toiset kestävät kovempia iskuja, toiset ovat jo syntymäkolhiintuneita tai muuten hauraita. Kuten Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan Anna.

Pahin painajainen: katsot kelloa ja huomaat neljän tunnin kuluneen, mutta et muista missä olet ollut. Joku on kantanut jääkaappiisi litrakaupalla maitoa ja kirjoittanut jotain muistikirjaasi. Ja missä ovat lapset?

Annalle on tapahtunut järkyttäviä asioita, ja häneltä häviää muisti. Ajoittain, osittain, usein. Maailma muuttuu pelottavaksi, ja Anna koettaa keksiä apukeinoja selvitäkseen. Hän kirjaa muistikirjaansa esineitä kotoaan, vasemmalta oikealle. Jos oikein pelottaa, hän välttelee yhdyssanoja. Kaikki on pidettävä niukkana, etteivät ajatukset harhaannu. Onneksi Annalla ei ole oikeasti lapsia. Silti hän kantaa niistä huolta. Annan mielessä tapahtuu paljon, mitä muut eivät näe. Kuitenkin hän on aivan tavallinen nuori nainen, joka seurustelee, nauttii kesälomista saaressa Suomen luonnossa ja kokeilee asumista myös Lontoossa. Mutta asiat eivät mene kuten toivoisi.

Kirjaa mukaillen: tarvitaan vain yksi pieni lipsahdus, yksi pieni sivuaskel, häiriö, ajelehtimaan repeävä jäälautta, ja tuttu muuttuu vieraaksi. Se hiuksenhieno raja. Tarina liikuttaa, pelottaa, itkettää ja naurattaa. Se on niin todellinen, vaikka mielikuvituksessaan hurja.

Anna päätyy laitokseen, kuten odottaa saattaa. Jumala on ainoa kaveri, joka käy (Annan käsityksen mukaan) häntä katsomassa ja vie hänet tupakalle parvekkeelle. Eikä Anna enää osaa päänsä sisältä pois.

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja, Gummerus 2010

Paul Auster jää kaihertamaan

Vertigoa näyttämöllä odotellessa sukelsin Paul Austeriin. Suhtaudun häneen kaksijakoisesti: välillä tuntuu, että kaverihan on nero, tekstiä on ilo lukea, se on fiksua ja palkitsevaa. Välillä taas homma tuntuu jumittuvan kummiin jaaritteluihin, yksityiskohtaiseen pyörittelyyn asioista, joiden yhteyttä tarinaan ei edes välttämättä tajua. Menee liian fiksuksi. Ja sitten alkaa hyppiä tekstiä yli ja vilkuilla, montako sivua vielä onkaan jäljellä.

New York -trilogian jälkeen aikoinaan olin ällistynyt, myönteisesti − en ollut koskaan lukenut vastaavaa. Tarinat muistuttavat tyyliltään 50-luvun dekkareita, vanhanaikaisia mutta tyylikkäitä, kuin mustavalkoisia valokuvia selailisi. Silti niissä on epädekkarimaisesti tarkkoja ihmiskuvauksia ja muita yhtymäkohtia nykyaikaan. Outouksiakin riittävästi, joten pidin kyllä, mutta ei sitä lajia jaksaisi toistona, toimii kokeiluna.

Sattumuksia Brooklynissa oli tavanomaisempi, Austerille epätyypillisesti jopa elämänmyönteinen ja ihmisläheinen kertomus vanhenevasta miehestä ja yllättävistä käänteistä ajanjaksona, jolloin ei enää juuri ole odotuksia elämän suhteen.

Uusin kirja ”Näkymätön” oli taas toista laitaa: sitä tylyä ja etäännytettyä. Ihmiset eivät ole sympaattisia, tapahtumat ovat epämiellyttäviä, ällöttäviäkin. Kirja kertoo Adam Walkerista, joka tutustuu nuorena amerikkalaisena opiskelijana ranskalaiseen pariskuntaan. Tapaaminen vaikuttaa koko hänen loppuelämäänsä. Auster kirjoittaa niin hyvin, että silti haluaa tietää, miten lopulta käy, vaikka kärsimättömyys heräsi välillä, kun olisi pitänyt innostua kulttuurillisista viitteistä milloin 1100-luvun ranskalaiseen runoon, milloin antiikin kreikkalaisiin runoilijoihin. Austerin ydinkohderyhmä on kirjallisesti tätä lukijaa sivistyneempää.

Olen aina ihmetellyt kirjoissa (siis yleensä, ei vain Austerin) näitä perusteellisia ”tietopurkauksia” jostain juoneen liittymättömästä seikasta. Muistan yhdenkin, jossa kuvailtiin eri sienilajeja. Ja toisen, jossa taas vertailtiin kameroita. Juoni ei edennyt näiden ansiosta millään tavalla. Ehkä niillä halutaan tuoda päähenkilön maailma lähemmäksi lukijaa, mutta olen aina ajatellut niiden kertovan enemmän kirjailijasta kuin hänen henkilöistään. Kirjoittaja siirtää oman innostuksensa henkilölleen, jotta pääsee esittelemään osaamistaan.

Heppoisuudesta Austeria ei ainakaan voi koskaan syyttää. Kerroksia riittää turhankin monimutkaiseksi asti, ja kirjat kestävät monta lukemista. Näkymättömässä näkökulman ja kertojan vaihdokset pitivät mielenkiintoa yllä. Lukemisen myötä heräsi epäilys, mikä on ”totta” ja mikä kunkin kertojan omaa kuvitelmaa. Näkymätön toi uhkaavalta tunnelmaltaan ja alun kolmiodraama-asetelmaltaan mieleen Ian McEwanin. Jotain mielen epäterveistä piirteistä tässäkin puhutaan.

Miten tarinassa sitten käy? Tyypillistä Austeria sekin, että tarkkaa selvitystä lukija ei saa. Sen verran jää kaihertamaan, että Austeria täytyy lukea lisää joskus. Miten hienoa tietää, että jäljellä on vielä monta lukematonta, näitäkin!

Paul Auster: Näkymätön, Tammi, 2010

Lukeminen esillä

Lukemisharrastusta on edistetty ja kirja-alaa buustattu näinkin: lisäsin Wikipediaan kohdan Lukeminen, alakohtineen. Aira Äs saa myös kaipailemansa termin työhönsä. Ja määritelmiähän saa päivittää, kuka vain! Odotan mielenkiinnolla kehitystä.

Yritin lisätä myös termin Kirjablogi, mutta sitä ei ole toistaiseksi hyväksytty, ei kuulemma erotu vaikkapa käsityöblogista niin merkittävästi, että tarvitsisi oman sivunsa. Yritin perustella asiaa paitsi kirjablogien määrän kasvulla ja harrastuksen yleisyydellä, myös yleisellä kiinnostavuudella, esim. näkymisellä mediassa.(Kuten Kodin kuvalehti 23/2010, levikki 117 000 kpl, lukijoita 574 000, tai Ylen Strada-ohjelma 19.11.)

Ja ihmettelin hieman sitä, että vaikkapa näinkin epäyleisesti tunnettu harraste kuin kuuntelija-amatööri tai skanneristi on saanut oman sivunsa ja linkkinsä kerhonsa sivulle - ja heitä on taatusti vähemmän kuin kaikkien kirjablogien pitäjiä ja lukijoita yhteensä. Mutta ymmärsin kyllä ylläpidon pointin ja tähän on tyytyminen. Kunhan kirjablogeista on olemassa erityistietoa, kovaa faktaa ja tutkimustietoa (lopputöitä odotellaan), sitten sille saadaan oma artikkeli. Lisäys blogien alalajeihin jollain tavalla on vielä mietinnässä.

Romanit Euroopassa

Jani Saxell on tarttunut arkaan aiheeseen, romaneiden asemaan. Kirjan päähenkilö Florian on romanianromani, joten aihetta käsitellään koko Euroopan tasolla, ei vain Suomen.

Saxell harrastaa vaihtoehtoisia kulttuureja, mistä lukijakin saa kirjassa antia. Samalla kirja toimii historiaoppaana. Romanien, tuon maattoman kansan, kehno asema jo vuosisatojen takaa tuodaan esiin perusteellisesti. Itsekin muistan lukeneeni jostain ei edes kovin vanhasta kirjasta, kuinka mustalaisilla on "kiertäminen verissä". Yleistäminen on helppoa, mutta enemmän jatkuva muuttaminen lienee pakon sanelemaa kuin oma toive. Harva maa tai kunta huolii vieraan heimon väkeä asukkaikseen. Kirja on voimakas kannanotto vähemmistöjen ja heikompien kohtelun puolesta.

Itse tarina on kiehtova. Scifimäinen juoni, jossa tapahtumat on sijoitettu nykyaikaan; unet ovat kadonneet, ja unenpäästäjien, kuten Florianin, avulla ihmiset pyrkivät saamaan niitä takaisin. Romaneilla uskotaan olevan telepaattisia kykyjä, joita yritettiin kehittää Ceaucescun hallinnon aikoina Romaniassa Florianin lapsuudessa. Uskottavaa, onhan Suomessakin aina uskottu, että mustalaisilla on yliluonnollisia taitoja, kuten ennustaminen. Lietsooko kirja ennakkoluuloja siltä osin, minusta ei, sen enempää kuin Tuntematon sotilas sotimishaluja. Fakta ja fiktio sekoittuvat kirjassa houkuttelevasti, tunnelma on hieman unenomainen ja tarinaan rakentuu oma maailmansa, kuten kunnon romaanissa pitääkin. Eiväthän täsmällisyys ja järkevyys ole tämän lajin tavoitteita.

Tunnustan, en ole koskaan kokenut läheisiksi romaneiden tai muidenkaan maahanmuuttajien, pakolaisten tai siirtolaisten asioita, mutta tämä kirja antoi kuitenkin uutta näkökulmaa ja osoitti, että asia kuin asia lähenee, kun siitä saa tietoa. Ja nyt on varmaan luettava myös Herta Mülleriä.

Jani Saxell, Unenpäästäjä Florian, Avain 2010

Norja, kauhujen maa

Norja ja norjalaisuus ovat minulle jotain, mitä ei kohteliaisuussyistä kannata tarkemmin analysoida. Huomaan kuitenkin lukeneeni monia norjalaisia kirjailijoita: dekkariaikoinani tuttuja olivat Jo Nesbø, Karin Forssum ja Anne Holt. Yleisen filosofiainnostuksen myötä luetuksi tuli Jostein Gaarderin Sofian maailma. Ja Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias oli vaikuttava ja opetti paljon Afganistanista ja islamista.

Norjan toi mieleen viikko sitten telkkarista tullut Erlend Loen esikoiskirjaan perustuva leffa Naisen viemää, joka ei ole suurta taidetta mutta yllättävän mukavasti viihdyttävä ja hyvin tehty. Käytiin läpi kaikki ensimmäisen ”vakavan” seurustelusuhteen kliseet, yhteiset joulun vietot (kummanko vanhemmilla vai erikseen), ensimmäinen yhteinen lomamatka (suhteen koetinkivi), mustasukkaisuuskohtaukset ja muut riutumiset. Loen kirjoja en ole lukenut Supernaiivin jälkeen. Se oli maineensa veroisesti hauska, mutta lienen iältäni väärää kohderyhmää, kun kirjailijan huumori ei sen jälkeen ole purrut. Tai ehkä kirjat vain eivät ole olleet hauskoja. Ainakaan en jaksanut lukea loppuun sitä Suomen matkaesitteen tekojuttua, Tosiasioita Suomesta. Kiinnostava aihe, tylsä toteutus.

Mutta jotain jalon villapaitakansan oudosta huumorista kyllä osuu. Todella vinksahtaneita juttuja tarjoaa Torgrim Eggen. Sisustajan viimeisen sivun jälkeen ei voinut kuin pyöritellä päätä, sanattomana. Se oli jotain… mitä ei voi kuvailla vaikuttamatta itsekin tosi oudolta. Myös Pärstäkerroin on hulvaton, joskin sekavampi ja hajanaisempi mutta jotenkin − normaalimpi. Ei noista norjalaisista näköjään ikinä tiedä, mitä sieltä tulee.

Sydän paikallaan

Kirjailijoiden avautuminen jatkuu: luulin jo kaikki lukeneeni − kysykää minulta mitä vain kenen vain kirjailijan alter egosta − kunnes aloitin Hannu Salaman uusinta. Jossa puhuu kirjailija nimeltä Hans von Blixt. Ikääntyvä kirjailija, joka haastettiin 60-luvulla jumalanpilkasta kirjassa oikeuteen ja joka nyt luo retrospektiivisen katsauksen uraansa.

Salama on nykykielellä ”kokenut” (lue: vanha) ihminen ja kirjailija. Kynä on edelleen terävä, jos kohta tajunnanvirtaista tekstiä tuli välillä luettua kursorisesti. Kyllä, menneisyydestä puhutaan paljon, etenkin viinan-, kulttuurin- ja politiikanhuuruisista 60- ja 70-luvuista, mutta onhan kirjoittajalla ääntä ja perspektiiviä niistä puhuakin. Nykypäivän kulttuurin tai yhteiskunnan tilaa on mahdoton hahmottaa, jos ei tunne taustoja. Tosin hän vaikuttaa itsekin vähän ihmettelevän, miten suurta aikakautensa kulttuurivaikuttajaa hänestä on rakennettukaan ja arvioi oman asemansa kotimaisessa kirjallisuudessa tänään ”vakinaisemmin väkinäisemmäksi.”

Salama, anteeksi, siis Hans von Blixt, ei usko mihinkään, sen enempää Natoon, EU:hun kuin puna-aatteeseenkaan tai minkäänlaisiin ismeihin, vaikka vasemmistolaiseksi tunnustautuukin. Hän sivaltaa kaikkia, vihaa talouden mahtia ja halveksii rahan avulla kilpailevia, pilkkaa suomalaisten kännykiimaa ja maineen perässä juoksemista − ja on varma siitä, että luonto hoitaa ihmiset pian pois palloa pilaamasta.

”Tämän ihmiskunnaksi sanotun ääliöparven räpiköinnit globalismeineen, uskontoineen, tekniikoineen, ’humanismeineen’, ovat tervettä irstautta muistuttava riemun aihe sellaiselle, joka on päässyt kaikenlaisesta toivorikkaudesta tulevaisuuden suhteen ja tietää, ettei hänen 10−20 vuotta kauempaa tarvitse olla mukana sietämässä kestäväksi kehitykseksi nimitettyä tulevaisuutta.”

Jo toisella sivulla päähenkilö loukkaantuu, kun viitattiin kirjailijan mahdolliseen kaupallisuuteen. Hän voisi varmasti soveltaa omaan tuotantoonsa A.W. Yrjänän kommenttia, jonka mukaan CMX voi olla paskaa tai taidetta, mutta ei koskaan viihdettä. Jos Salama olisi musiikkimiehiä, hän olisi ilman muuta progea.

Tyylistä tuli mieleen, että näin voisi kirjoittaa aikuinen Mikko Rimminen. Selvisi myös, mistä Siirilän hellänkipeät ja pitkänkarheat mukahauskat tupla-adjektiivit on keksitty.

Helmiä löytyy, ja kovanaamakin pehmenee. Tai pehmeyttään ja turhautuneisuuttaan - ehdottoman rehellisyyden vaatimuksessaan - lieneekin uhoillut, vihannut ja sättinyt?

Hellyttävin tämä:

”Todellisuudessahan en näe kovin paljon tässä maailmassa arvoa muunlaisilla ihmisillä kuin niillä, jotka yrittävät kykynsä mukaan vähentää inhimillistä kurjuutta ja kärsimystä.”

Hannu Salama, Sydän paikallaan, Otava, 2010

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Finlandia-palkinto ja joulusesonki toivottavasti piristävät kituvaa kirja-alaa. Kituvaa siten, että kirjojen ostoon käytetyn rahan määrä on edelleen sama 120 euroa vuodessa kuin jo 10 vuotta sitten. Tästä puhutaan Kirja tienhaarassa -kirjassa, ja ainakin Jenni herätteli aiheesta keskustelua.

Kirjamyynti ei siis ole nousussa, ja kirjastot valittavat, että lainausmäärät ovat pienenemään päin. Jopa presidentti esitti huolestumisensa Helsingin kaupunginkirjaston synttäreillä. Ja kirjahyllyjenkin myynti on kuulemma romahtanut! Tämä järkytti tätiä eniten: millainen on koti ilman kirjahyllyä? Eihän se ole koti! Kirjahylly on ensimmäinen huonekalu, joka kotiin hankitaan, jos minulta kysytään (kukaan ei kyllä kysy).

E-kirjaa pelätään ja kammotaan, vaikka se vauhdittaa sisältöjen myyntiä ja tulee joka tapauksessa, halusi joku sitä tai ei. Kirjamessuilla kustantajien, myyjien ja kirjailijoiden keskustelussa kirjan tulevaisuudesta oltiin kovin varovaisia. Kukaan ei sanonut asiaa suoraan. Kirjamyyjä ei tietenkään voi vapautuneesti liputtaa pelkästään e-kirjan puolesta – hankala rako Akateemisellakin, kun myyvät molempia. Kirjailijat, joita keskustelussa edusti Miina Supinen, tuntuvat suhtautuvan asiaan luontevimmin. Sisältö on heidän työnsä ja tehtävänsä, ei jakelumuoto.

Mutta mitä sitten tarkoittaa se, että kirjamessuilla kävi tänä vuonna enemmän väkeä kuin koskaan?

Ihmiset kuitenkin lukevat, eivätkä vain hengaile netissä ja kauppakeskuksissa? Minusta se tarkoittaa sitä, että lukemista halutaan laajentaa, sen yhteyteen halutaan elämyksiä: myös tai etenkin ne (me) lukufriikit, jotka pitävät osto- ja lainaustilastoja edes jonkinmoisessa kuosissa.

Kokemuksellinen lukeminen on päivän sana. Elämmehän elämystaloudessa (harrastamme elämyslukemista?). Me haluamme tietää taustoja, tuntea kirjailijoita ja kirja-alan muita toimijoita, laajentaa tietämystä kulloinkin tärkeistä aiheista, kirjoittaa ja seurata blogeja, osallistua keskusteluihin verkossa ja livenä, jännätä Finlandia-voittajaa, perustaa lukupiirejä, arvioida, verrata, ennakoida, peilata… Me haluamme elää mukana kirjamaailmassa kaikin tavoin, kaikin aistein. Siinäpä haastetta kustantajille ja kaupoille. Toimintamallia voi peilata vaikka musiikkikbisnekseen, josta puhuttiin eilen Hesarissa. Sähköinen latailu mullisti senkin, mutta nyt näyttää jo paremmalta ja uudet kuviot alkavat löytyä. Levy-yhtiöistä tulee musiikkiyhtiöitä, jotka toimivat myös vaikkapa keikkajärjestäjinä. Miten kirja-alalla: kustantajat ja kaupat rahtaavat kirjailijoita yhä enemmän framille, järjestävät kiertueita, tapahtumia, verkkotempauksia, haalivat mukaan sponsoreita, myyvät oheistuotteita... onko muuta suuntaa?

Kirjat mediassa

Olen huomannut katsovani useamman kerran viikossa FST:tä: se on hiipinyt kanavavalintoihin salakavalasti, koska sieltä tulee Kirjakausi ja Pixel. Suomenkielisen puolen kulttuurianti on luvattoman niukka. Runoraatia kaivataan, tuleeko sitä vielä? Onko muita kirjoista kertovia ohjelmia kuin hassunhauska Strada?

Minua sen sketsit naurattavat, vaikka Hesarin Nyt moitiskelikin sitä, että juontajat esiintyvät liikaa asiapuolen kustannuksella. Ihan aiheellinen varoitus, mutta ohjelma on hauska, tulee tarpeeksi usein ollakseen ajankohtainen, ja sijoitus perjantai-iltaan on erinomainen veto. Ei pölyttynyttä ”kylddyyriä” iltapäiväteen kera vanhuksille, vaan nuorekasta otetta rennosti vapaalla.

Eilisessä Stradassa pääsivät esiin myös kirjablogit. Kirsi Pihaa haastateltiin. Kirjablogit noteerataan mukavasti myös muussa mediassa nykyisin. Naistenlehdissä on vinkkilistoja ja esim. eilisessä Kodin Kuvalehdessä esiteltiin Sallan lukupäiväkirja. Lehdessä oli muutenkin paljon kirjavinkkejä, mistä pisteitä.

Herran tarhurit

Oudot maailmat ja mielikuvitukselliset asiat kiehtovat tätä lukijaa. Scifi siis – ei hulluimmat örkkijutut, mutta hienovaraisempi kuvitteellisuus siitä, millaista voisi olla. Siksi Maarit Verronen on yksi lemppareistani. Hän katsoo maailmaa aivan omanlaistensa silmälasien läpi.

Verrosen viimeisin tuli mieleen Margaret Atwoodin uusimmasta kirjasta Herran tarhurit. Myös Atwood liikkuu tulevaisuudessa, joka ei ole kaunis. Ihminen kamppailee säilyäkseen lajina. Luonto on lähes menetetty, geenimuuntelu tuonut uusia uhkia. Pedot vaanivat, kuolettavat huumeet houkuttavat, ruuansaanti on kiven alla.

Kuten ääritilanteissa oikeastikin, ihmiset reagoivat suuriin vaikeuksiin yrittämällä selviytyä alkukantaisilla tavoilla, kuten voimankäytöllä ja aggressiivisuudella tai turvautumalla henkimaailmaan ja jumaliin. Herran tarhurit on uskonlahko, joka vastustaa väkivaltaa ja pyrkii luonnonmukaisuuteen ja elämän kunnioitukseen. Heillä on omat pyhät kirjoituksensa, virtensä, pyhimyksensä, koko hoito, jonka Atwood on huolella rakentanut. Virret on kuulemma oikeasti sävellettykin.

Kirja seuraa kahden lahkolaisnaisen elämää. Ajassa liikutaan edestakaisin kertomalla tapahtumia välillä ennen ”vedetöntä tulvaa” – tappavia viruksia levittävää pandemiaa − ja välillä sen jälkeen. Tarina on jatkoa Oryx ja Crake -kirjalle, ja tuttuja tyyppejä vilahtaa tässäkin. Uusin kirja toimii yksinkin, mutta aiemman lukeneet näkevät monia asiayhteyksiä ja tuntevat taustoja.

Huiman Oryxin ja Craken tasolle tämä kirja ei yllä. Voi olla, että yllätysmomentti tuli jo siinä käytettyä. Hätkähdyttävä ympäristö on jo tuttu. Atwood keskittyy nyt kuvailemaan tulevaa fyysistä maailmaa vähän liikaakin: käytetään paljon aikaa esineiden ja asioiden kuvaamiseen, mikä välillä kyllästytti, vaikka ymmärrän sen tarpeellisuuden, kun luodaan maailmaa kokonaan mielikuvituksen voimin. Mutta lukijan mielikuvituksen varaan voi myös jättää jotain – itse katselen kirjat mielessäni elokuvan tavoin ja ärsyttää, jos omalle filmille annetaan liian tiukat raamit.

Siksikin tämä jäi kakkoseksi, että uskonto aiheena ei minua sykähdytä, mutta arvostan Atwoodin perusteellisuutta. Ja onhan hän loistava kirjoittaja, jolla on mahtava mielikuvitus ja tunnelmien luomiskyky. Aiheesta huolimatta synkkyys ei jäänyt päällimmäiseksi tässäkään, inhimillisyyttä ja huumoriakin on pinnan alla paljon – ainakin ironiaa ihmisten nykymenosta. Jos saa muutamankin ihmisen miettimään isoja, tärkeitä aiheita, kirja on tehtävänsä tehnyt. Ja kirjailijalle soisin milloin vain sen Nobelin.

Margaret Atwood: Herran tarhurit. Otava 2010.

Kulttuurivientiä

Sunrise Avenue on käsittämättömän suosittu Saksassa. Saksan EMI uskoi bändiin alusta alkaen, ja diili on ollut kannattava molemmille osapuolille. ”Fairytale gone bad" on 80-miljoonan asukkaan maassa 2000-luvun toiseksi soitetuin radiohitti, "The whole story" oli hetken soittolistojen ykkösenä, ja levyjä on myyty puolisen miljoonaa. Ensimmäinen levy ylitti Saksan platinarajan, joka on 300 000 kpl. Huimia tuloksia. Taisi olla onneksi, etteivät pojat Suomessa saaneet levytyssopimusta.

Suurelle saksalaiselle kuulijakunnalle Choose to be me tuli tutuksi Big Brotherin tunnusbiisinä, ja poikien musiikkia on soitettu mm. MM-yleisurheilukisojen tunnarina. Muistan Samu Haberin sanoneen jossain haastattelussa vielä muutamia vuosia sitten, että he soittavat kaikkialla paitsi häissä ja euroviisukarsinnoissa. Eipä ole näihin tarvinnutkaan mennä, kun on pukannut enemmänkin Bon Jovin lämppärinä toimimisen kaltaista keikkaa.

Äskettäin järjestettiin kuuntelijakilpailu ja fanitapaaminen saksalaisella radiokanavalla, jota kuuntelee 4 miljoonaa ihmistä. 60 saksalaista Sunrise Avenue -fania pääsi tapaamaan idoleitaan Helsinkiin. Mahtava juttu Helsingin kaupungilta, joka tempauksella markkinoi itseään. Uudenlaista ja varmasti toimivaa kulttuurivientiä ja matkailumarkkinointia samassa paketissa. Kaupunki arvioi saaneensa hommalla noin 7 miljoonan euron edestä näkyvyyttä - panostuksen määrää ei kerrottu, mutta tulos on varmasti monikymmenkertainen.

Totta vai Kauimpana kuolemasta?

Syksyn kuumin kysymys on, kumpi kannattaa lukea, jos valita pitää: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vai Riikka Pulkkisen Totta. Kumpi on parempi? Tätä on tädiltä tiedustellut niin kaveri, kollega kuin viereistä laaria penkova täti kirjakaupassa. Joten nyt paljastan, miten asian laita on.

Molemmat ovat tekijänsä toisia teoksia, menestyneiden esikoisten jälkeen. Jos on lukenut esikoiset, ei ylläty: molemmat jatkavat lanseeraamansa tyyliä viemällä sitä entistä enemmän omaan suuntaansa. Molemmilla on oma ääni ja persoonallinen ote tekstiin.

Tyyleiltään he ovat täysin erilaiset. Riikka Pulkkisen teksti on suoraa, selkeää, saunapuhdasta suomalaista. Kuin tasaraita tai koivunrunko, tiedämme mitä se on - siihen on helppo mennä ja tuntea olonsa kotoisaksi, ilman noloutta, sillä teksti on varman päälle tehtyä ja mietittyä. Ehkä liikaakin, koskettaakseen. Totta-kirja kertoo perheen tarinan, eri sukupolvien näkökulmasta. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä muistoa ja mikä toivetta, jää lukijan päätettäväksi. Tekstistä nauttimisen kannalta sillä ei ole merkitystä. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, joten lukijan pitää olla tarkkana. Ei jätä kokonaisuutena kuitenkaan suurta muistijälkeä.

Elina Hirvosen kirjassa (kirjoissa) yllätti kansainvälisyyden tuntu ja se, että teksti on niin ”valmista”: kirjat voisivat olla kenen tahansa maailman huippukirjailijan kirjoittama. Mikä on tällaiselle oikea adjektiivi? Maailmanluokkaa? Valmiuden tunne juontanee kirjailijan taustasta tekstityöläisenä,toimittajana, kansainvälisyys ulkomailla asumisesta.

Yllätin itseni välillä pohtimasta, mitä jokin lause mahtaisi olla alkukielellä (joka päässäni olisi ollut englanti − varmaan siksi, että se on ainoa vieras kieli, jota osaan riittävän hyvin verratakseni). Epäsuomalaista siis, mikä ei vielä kerro mitään hyvyydestä tai huonoudesta. Mutta kyllä teksti on todella koskettavaa ja taidokasta. Ei kuitenkaan sentimentaalista: tapahtumat ovat välillä niin rankkoja, niin että niistä teki mieli lukea toinen silmä kiinni. Tässäkin muistellaan, ja rakastetaan. Vähän vaikea oli kuviota jossain kohtaa hahmottaa, kun muistelija vaihtui alinomaa, vasta aivan lopussa kaikki loksahti paikalleen. Joten kirjan voi hyvin lukea heti uudestaan, ja niin tekee mieli tehdäkin.

Hirvosella on outo ja harvinainen taito: hän osaa kaivaa lukijan kipeät pisteet ja painaa niitä terävästi, kerta toisensa jälkeen. Mistä ihmeestä hän ne tietää? Hiljennyin hämmästyksestä ja muutenkin kirjan äärellä. Se teki selkeästi Pulkkista suuremman vaikutuksen. Suosittelisin siis Elina Hirvosta, etenkin paljon lukeville. Täti kirjakaupassa ei lopulta ostanut kumpaakaan, vaan jäi vielä miettimään.

Kaupallisesti Totta-kirja on varma voittaja. Sitä markkinoidaan isosti, kappalemääriä kasvatetaan muun muassa edullisella kirjakerhomyynnillä. Se on niin framilla, että ihme, jos Finlandia ei osu tähän. Mutta vielä on yllätyksen mahdollisuus, en itsekään ole kaikkia ehdokkaita lukenut. Ainakin Haahtela on taitava - myös Rimmisestä olen aina pitänyt, mutta ei iske laajaan lukijakuntaan, kuten Finlandialta ymmärtääkseni odotetaan. Pitää miellyttää sekä kriitikoita että lukijoita, tai ainakin ensinmainittuja. Siinä mielessä ehdokaslista oli iloinen yllätys, että nimet olivat uusia. Kyllä ehdokkaitten pitää vaihtua ja listan uudistua, jotta mahdollisimman paljon hyviä kirjoja saadaan nostettua lukijoiden tietoisuuteen.

Elina Hirvonen, Kauimpana kuolemasta, Avain 2010
Riikka Pulkkinen, Totta, Otava 2010

Satiiria synkällä pohjavireellä

Nyt löytyi kirjailijaelämävaikerrusten äiti. Ainakin tältä syksyltä. Jussi Siirilä kirjoittaa takakannen tekstin mukaan satiiria. Oikeasti se taitaa olla parodia muista kirjailijavaikerruksista, tai satiiria itsestään. Satiirin satiiria, tarkoittaako se, että kaveri on ihan tosissaan? No ehkä ei, ja nokkelasti päättelin sen viimeistään kohdassa, jossa Jone Nikulan sanotaan hymyilevän ja kehuvan päähenkilön kirjaa ihan kivaksi. Koska kaikki kyseiset toiminnot tuntuvat J. Nikulan käytökselle vierailta (hymy, romaanin lukeminen, pliisu kommentointi), ei tarina voi perustua tositapahtumiin.

Mutta kyllä tämä omiin tuntemuksiin kirjailijana olosta ja julkisuudesta perustuu. Vaikka kuinka asiaa yrittäisi hienosti veivata. Kirjan päähenkilö Siirilä on menestykseen ponnisteleva kirjailija, joka on vakuuttunut omasta neroudestaan ja etsii julkisuutta keinolla millä hyvänsä. Lopulta turvautumalla niinkin epätoivoiseen keinoon kuin kirjoittamalla luvatun käsikirjoituksen kustantamolle. Mutta se on vain pieni sivujuoni, tosin tärkeä, sillä kässäri on olevinaan Jussi Siirilän Juoksija. Faktaa ja fiktiota siis hämmennetään.

Mediahuomiota, hanki! Siirilän apuna tarinassa ovat niin Pekka Himaset kuin Esa Saariset, Tanja Karpelat ja Laura Malmivaarat. Käsittelykulma on kuten vaikkapa Petri Tammisen Mitä onni on -kirjassa: päähenkilö elää omassa (omituisessa) päässään, kun lukija puolestaan näkee selvästi, missä mennään. Tämä vain ei ole kovin hauskaa. Julkkisten laittaminen tekemään kaikenlaista naurettavaa ei jaksa naurattaa. Vaikka taustalla onkin aito hätä oman uran, kirjallisuuden tason ja kirjailijoiden puolesta. Jos tarkoitus on herättää keskustelua, toivotaan, että se toimii. Mutta miksi kirjailija sitten torppaa keskustelun omalta osaltaan ilmoittamalla kirjan liepeessä, ettei anna lausuntoja aiheesta sen omakohtaisuuden vuoksi? Vai onko sekin parodiaa? Hämmentävää. Sitä paitsi Jari Tervo Lahnasineen ehti julkkisastialle ensin.

Itse teksti on pikkunäppärää vitsinheittoa, ja kyllä kirjan viihteeksi luki, mutta kaikesta katkeruudesta ja name-droppingista jäi jotenkin häpeilevä olo sormenpäihin, vähän kuin olisi Seiskaa selaillut.

Tämän genren paras on edelleen Kreetta Onkeli. Hauska olematta nolo, osuva olematta pahantahtoinen.

Jussi Siirilä, Historia on minut vapauttava. Gummerus 2010.

Kirjan nimi on tärkeä

Kehuvat Seija Vilénin kirjaa. Olen hypännyt opuksen yli nimen takia. Mangopuun alla − ei nappaa yhtään. Tuo mieleen Harlekiinit tai Cathy Kellyn jossain lämpimämmässä maassa. Mutta kirjassa ei kuulemma olekaan eksoottista luontoromantiikkaa tai terveyttä uhkuvia reseptejä, kuten nimi voisi enteillä. K-blogi kertoi ihan muuta.

Jos ei nimi miestä pahenna, niin kirjan kyllä. Nimen perusteella olen valinnut monta luettavaa: jääkö vaivaamaan, haluaako tietää lisää. Kirja otsikolla Vaimo meni lääkäriin oli pakko hankkia. Miksi meni, miten kävi?
Tykkään myös nasevista yhden sanan nimistä: Pölkky. Uuni. Raja. Kohti. Parhaimmillaan koko kirjan idea ja juoni todella pähkinänkuoressa. Niin pelkistettyä, niin suomalaista.

Uskon, että Puhdistuksen menestyksellä on jotain tekemistä myös nimen kanssa − tuskin kiinnostus olisi herännyt yhtä isosti, jos se olisi tarjoiltu nimellä Visakoivun varjossa.

Ylipäänsä en pidä nimistä, joissa kuvaillaan luontoa ja sääilmiöitä (mielikuvituksetonta) tai sitten vain luetellaan sanoja peräkkäin, kun ei keksitä, mikä on kantava idea. ”Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa”. Huh.

P.S. Juha Itkonen sanoo Kirjamessujen kiitoskolumnissaan jotenkin että "kirjailija ei ikinä saa tietää, millaisen mahdollisen jäljen hänen sanansa jättävät lukijan mieleen." Itkonen ei ilmeisesti ole keksinyt lukea kirjablogeja?

Seksiä ja väkivaltaa!

Kirjamessujen (ei liity otsikkoon) jälkeen olo on kuin lapsella joulun jälkeen. Tässäkö se oli? Nytkö se on ohi? Onko elämässä enää mitään mukavaa odotettavaa? On vaan niin mukavaa vaeltaa kirjameressä, kirjaihmisten ilmapiirissä. Lisäbonus tänä vuonna oli bloggaritapaaminen, mistä suuri kiitos Avaimelle ja Inalle ja tietysti kaikille osallistuneille.

Lohduksi päätin lukea pari keskeneräistä kirjaa loppuun. Isomäestä jo kerroinkin, toinen oli Ian McEwanin Vieraan turva.

Pilasin kirjan. Vain 135-sivuisena ajattelin sen sopivan helposti laukkuun sujahtavaksi matkakirjaksi. Luin siis pätkän silloin, toisen tällöin, metelissä ja hajamielellä. Pätkäluvusta kärsi pahasti tarina, jossa luodaan hillityn tyylikkäästi jännitystä pienin keinoin ja tihennetään tunnelmaa kohti jotain… pelottavaa, jota lukija alkaa odottaa aika pian.

Brittipari Mary ja Colin ovat lomamatkalla Venetsiassa. He elävät omaa suhdettaan, mutta joutuvat myös toisen pariskunnan mielenkiinnon kohteeksi. Tunnelma on koko ajan hieman uhkaava, sumuinen ja odottava, vaikka pari nauttiikin matkasta, toisistaan ja loman ylellisyyksistä. Ja tapahtuukin kaikenlaista, jossa patoumia puretaan ja viettien annetaan viedä: erotiikkaa ja fyysisiä vammoja erikseen ja yhdessä, loppuhuipennukseen asti. Ehkä oli hyvä, että lukeminen katkeili, jännitys ei päässyt nousemaan sietämättömäksi.

Suomennoksessa pilkkujen käyttö oli luovaa (lue: ei kieliopin mukaista). Pilkkuja ei käytetty lauseiden välissä, erillisten lisäyksien kanssa usein kyllä, ja muutenkin soveltaen. En tiedä miksi − tuleeko tapa jo alkukielestä vai kuuluiko se kääntäjän mielestä suomennoksen luonteeseen. Mutta miten oikea pilkutus olisi tekstiä huonontanut? Uudissanakin löytyi, kun joku kuiskasi "kauhuisasti". Mietitty vai vahinko?

Uuden sanan bongasin äskettäin Hesarissakin, jonka mukaan nuoret miehet suopuvat armeijaan. Siis tekevät mitä? Juttu selitti: suhtautuvat suopeammin. Siinä mielessä kauhuinen voitti, että sen ymmärsi heti.

P.S. Eikös ollutkin vetävä otsikko, kerrankin. Tällä odotan satoja uusia lukijoita. Ja liittyy jopa aiheeseen.

Ian McEwan: Vieraan turva. Otava 2010, alunperin Kirjayhtymä 1983.

Ja maailma pelastuu!

Kirjoittaa Risto Isomäki sitten faktaa tai fiktiota, aina hän saa lukijalta hiukset pystyyn. Mutavyöryjä! Tsunameja! Myrkyllistä hengitysilmaa! Näitä ja paljon muuta kauhistuttavaa on odotettavissa ilmastonmuutoksen etenemisen myötä, jos ihmiskunta ei halua tehdä mitään sen estämiseksi.

Isomäki itse ainakin yrittää: hän on laajentanut kansalaisten tietoisuutta kirjoillaan, joista Sarasvatin hiekkaa on paras - romaani, joka on ilmestynyt myös palkittuna sarjakuvana. Huikean jännittävän juonen ohella lukija saa myös faktatietoa ilmastoasioista tai ainakin havahtuu niitä pohtimaan.

Nyt luin Isomäen tietokirjan 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, jossa kirjailija hieman provosoidenkin esittää vakavasti otettavia mutta myös mielikuvituksellisia tai jopa vaarallisia keinoja poistaa hiilidioksidia ilmakehästä ja vähentää päästöjä. Puhutaan niin muurahaisten hyötykäytöstä kuin pilvien valkaisusta, mutta myös tulevaisuuden mahdollista uudenlaisista energialähteistä. Aurinkotuulimylly olikin tuttu jo viimeisimmästä Jumalan sormi -romaanista.

Isomäen kirjoja on helppo lukea: teksti on vetävää ja mukaansa tempaavaa, ei liian vaikeaa maallikollekaan. Aiheet ovat kirjaimellisesti elintärkeitä ja kuolemanvakavia, mutta käsittelytapa ei tärkeile eikä voivottele. Toivottavasti näitä luetaan/luetetaan jo kouluissa.

Jonkin verran romaaneista on tehty käännöksiä, mutta niistä voisi tehdä hyvin myös elokuvia: juonet olisi helppo siirtää actioniksi valkokankaalle. Näin voitaisiin sivistää ihmisiä ympäristöasioissa amerikoita myöten. Näen jo Peter Franzenin pelastamassa maailman Jack Bauerin tapaan. Hollywood, toimikaa!

Risto Isomäki: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, Tammi, 2008

Nuori kirjailija tilittää

Julius Ilonen on kirjailija, niin on Juha Itkonenkin. Kummankaan tekstiin en ole päässyt makuun.

Ilonen on Itkosen uusimman kirjan päähenkilö, jonka tekstiä alkuosa on olevinaan. Hyvin itkosmaista.

Vasta noin puolenvälin jälkeen, kun fiktiivinen romaani päättyy ja kirja muuttuu Ilosen kirjeiksi, Itkonen tuntuu kunnolla pääsevän vauhtiin ja asiaan, joka on itse asiassa kirjailijan ammatin kuvailua. Vaikka keksittyjen hahmojen kautta, silti tuntuu, että nyt Juha Itkonen ihan oikeasti pääsee pukemaan sanoiksi ja tuomaan julki kaikki ajatuksensa omasta alastaan ja ammatinvalinnastaan - että hahmot on luotukin vain tätä varten.

Juonen kautta kuvataan, miten nuoresta miehestä tuli kirjailija, mitä häpeäntunteita ja ylpeydenaiheita hänellä on, miten tarkkailee muita, millainen on suhde lukijaan ja etenkin kritiikkiin. Ja kirjamessuihin - ne kuvataan aina syvimpänä helvettinä ja äärimmäisenä koettelemuksena kirjailijaraukan kidutuksessa, mutta messut ovat näyttävät tärkeät olevan, koska ne niin monessa nykykirjassa mainitaan.

Itkosen kunniaksi on sanottava, ettei hän romantisoi kirjoittamista - sitä verrataan niin äidin tissin imemiseen kuin pökäleiden tuottamiseenkin. Mutta ei voi välttyä tunteelta, että pullamössöpoika vaikertaa, kun hänellä on niin kamalan kurjaa. Ei oikeasti ole.

Mutta tämähän on kasvukertomus ja nuoren miehen kypsymisen kuvailu. Ehkä tarpeellinen kirjailijan omalle päälle. Jotenkin, Itkosen tekstien kanssa minulle käy aina niin, että ajatus harhailee ihan muualle ja joudun pakottamaan sen takaisin kirjaan, niin kävi tässäkin. Ei hän huonoa jälkeä tee, eikä tulos ole koskaan typerä tai mitäänsanomaton tai ohut. Aiheetkin ovat aina herkullisia. Silti Itkosen tyyli ja tapa kertoa ei vain puhuttele minua, ei vie mukanaan. Lukeminen töksähtelee.

Ammatinvalinnan kuvauksena tässä olisi kyllä ideaa koulutusmateriaaliksi. Miksei tehtäisi muistakin ammateista kuvitteellisia, todellisuuteen perustuvia urakertomuksia. Näin valitsin betoniraudoittajan uran, näistä asioista työssään iloitsee maatalouslomittaja, näin kärsii asiakkaidensa kanssa hammaslääkäri, tästä taksikuski tuntee ylpeyttä, tuota pelkoaan häpeää tuotepäällikkö. Nuorikin jaksaisi lukea romaanimuotoisen oppikirjan ja oppisi samalla; ideaa saa vapaasti lainata… Kirjailijalla on vain se etu, että hän tekee tekstiä työkseen, kun taas laborantti tai vakuutusmyyjä ei voi kuvailla uraansa kemiallisilla analyyseilla tai vakuutuksia myymällä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista, Otava, 2010

Kun kirjoista on tullut tapa elää

Hesarissa oli tänään hauska juttu Dagens Nyheterin sisustusliitteestä, jossa esiteltiin hulppea tukholmalainen ullakkoasunto ja josta nousi kohu Ruotsissa, kun jutussa “hekumoidaan yksityiskohdilla vähät välittämättä siitä, mistä ne oikein kertovat”. Kämpässä asuu omistajapari 165 neliössään, jossa on pari terassia ja muun muassa kylppärissä elektroninen lasiovi, josta näkyy läpi ja joka huurtuu, kun huone on varattu (eikös näitä muuten ole Suomessakin, ainakin hotelleissa).

Teppanyaki-hellalla (mikä lieneekään) pyöräytellään pariskunnan edellisviikolla Pekingistä tuomien maustetahnojen avulla pientä välipalaa, johon sopiva valkoviini on ostettu etelä-afrikkalaisen viinitilan isännältä. Lukijoilta on tullut tulvimalla niin ivallisia, huvittuneita kuin raivostuneitakin kommentteja. Nyt Ruotsin mediassa pohditaan, “kuinka kuluttamisesta, pinnallisuudesta ja täydellisyydentavoittelusta on tullut osa ruotsalaista elämäntapaa”.

Kertonevatko samasta myös monien ruotsalaisten muoti- ja tyyliblogien suosio ja muun muassa Kajsa Ingemarssonin uusin kirja (ks. aiempi arvio otsikolla Kevyt, kevyempi, Kajsa), jossa tiputellaan tuotemerkkejä adjektiivien tavoin.

Mitä Ruotsi perästä, sitä Suomi perässä? Muoti on blogien suosituin aihe meilläkin, ja ruokapornokin on jo tuttua. Kukin makunsa mukaan minun puolestani, kunhan kirjoilla ja lukemisella mässäily sentään pysyy sallittuna.

Yhden miehen orkesteri

Ei huono tilanne: sain seurata noin viiden metrin etäisyydeltä yhtä Suomen parhaita kitaristeja työssään. Ile Kallio ja Kaija Kärkinen vetivät akustisen konsertin, jossa oli harmittavan vähän väkeä, mutta esiintyjissä ei ollut moittimista. Kiva oli kuunnella Kaijan vahvaa ääntä, siitä kitaroinnista puhumattakaan.

Perinteiset 2 x 45 minuuttia täyttyivät pääosin parin omasta tuotannosta, mutta myös covereista ovat nykyisin innostuneet, levyäkin valmistellaan. Kaija tekee oivaltavat tekstit, Ile sovittaa ja soittaa. Saatiin kunnia kuulla Suomen ensiesityskin, Bonnie Raittin I can´t make you love me, omana versiona.

Jokunen yleisöstä oli selvästi tullut paikalle katsomaan entistä Hurriganes-soittajaa, nokkelasti Hurriganes-huppareista päätellen. Itsekin Hurriganes-teini-iän eläneenä se lumo ei haihdu koskaan, mutta on Ile ihan itsenäänkin kuulemisen arvoinen ja aika ihana. (Urani huippu onkin ollut, kun piti työasioissa joskus soittaa hänelle - paskaduuneja, eikö). Kaijan kanssa hän on löytänyt jotain sellaista, jossa tiimityönä 1 + 1 on enemmän kuin kaksi (enkä nyt tarkoita lapsia).

Mukavaa musaa ilman kikkailuja, kotoinen ilmapiiri, keikka kaiken kaikkiaan ammattilaisten työtä. Konsertti pidettiin Kanneltalossa, joka on aiemminkin yllättänyt: kerran tavallisella kirjastoreissulla kahvilassa lauloi Marjo Leinonen. Noin vain, ei edellyttänyt lipunostoa. Ällistyneenä jäin tietysti hetkeksi kuuntelemaan, Marjon ääni on omansa, mutta ohjelmisto oli kyllä eläkeläisorientoitunutta. Ilmeisesti oli ajateltu viihdyttää nimenomaan mummoja. It´s a wonderful world oli minulle liikaa. Kiva että musiikkia kuitenkin on ja tarjotaan nurkilla, niin tätikin jaksaa käydä.

Pakkautuu aistimiin

Huumorihermooni on aina osunut Mikko Rimmisen tapa kirjoittaa. Hän käyttää kieltä kekseliäästi, täysin omalla tyylillään - kikkailevastikin, mutta lopputulos on hillittömän hauska. Silti ei olla pumpulinkevyitä, vaan lukija saa viihteen lisäksi myös ajateltavaa.

Rimmisen henkilöt ovat taviksia, köyhänpuoleista väkeä, jotka jonkin elämänjuonteensa takia - tai ehkä jo syntymälahjana - ovat vähän erillään meidän muiden todellisuudesta. Pikkuisen nyrjähtäneitä, pikkuisen järkkyneitä tai järkytettyjä, ei valoja kaikissa kerroksissa, miten asian nätisti esittäisi. Mutta äärettömän inhimillisiä, jopa niin, että alkaa itsekin miettiä, miten pienestä on kiinni, kuuluisiko itse samaan sakkiin. Ja millainen käytös nyt sitten oikeastaan loppujen lopuksi on normaalia.

Ihmiset ajautuvat outoihin tilanteihin ikään kuin itsestään, kun järkiseikat, yhteiskunnan pelisäännöt tai faktatiedot eivät heidän tekemisiään rajoita. Mennään fiilispohjalta ja seurataan uskollisesti omaa omituista logiikkaa, jota Rimminen kuvaa tarkasti, sympatialla ja silmänpilkkeellä.

Vaikka tyyli onkin tunnistettavaa, Nenäpäivä ei jatka sellaisenaan Pussikaljaromaanin ja Pölkyn hengästyttävän yksityiskohtaista ajatustenselitystä. Hyvä niin, koska se olisi alkanut ehkä jo tuntua vanhalta vitsiltä. Kirjassa ei myöskään olla niin maantieteellisesti rajoittuneita kuin aikaisemmin, vaan siirrytään päähenkilön kotikaupunginosan, Hakaniemen, ulkopuolelle useinkin. Tarkemmin sanottuna Keravalle, jonka symboliarvoa voi yrittää päätellä. Irma on keski-ikäinen, yksinäinen nainen, joka tulee uskotelleeksi olevansa taloustutkija saadakseen jutella jonkun kanssa. Hyvä ei tästä heilu, kuten arvata saattaa, mutta ei sitten niin kauhean pahakaan. Irman seikkailut taloustutkijana päättyvät huimaan elokuvamaiseen tai sellaista parodioivaan takaa-ajokohtaukseen.

Kirja, josta saa hyvät naurut ja empatiakasvatusta. Kukin tyylillään, tässä maailmassa.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Teos, 2010.

“Pakkasin laukun, pesäydyin kuusenvihreään pomppaan ja katoin liikkuvan majani marjapuuronpunaisella baskerilla. Vilkaisin peiliin. Jo olkapäätä hätyyttelevät hiukset piti sulloa päähineen sisään voimakeinoin. Posket olivat punaiset ja niitä kuumotti ja näytin vähän mummolta. Alkoi yhtäkkiä hymyilyttää ja sitten tietysti hirvittää, mutta töytäisin senkin, ajatuksen, jonnekin hatunkulmaan odottamaan joutilaampia aikoja.”

Kirja aluista

Kirja kirjojen aloituksista: kunnianhimoinen hanke, kun työmaana ovat kaikki maailman kirjat.

Aloittamisen taito esittelee peräti neljäsataa kirjan aloitusta jaoteltuina 27 kategoriaan, kuten Ihminen, Paikka, Puhuttelu, Asenne, Ahdinko jne. Mukana on niin koti- kuin ulkomaisiakin klassikkoja, uutuuksia ja kaikkea siltä väliltä. Osa aloituksista sopisi useaankin kategoriaan, mutta lukijalle tuottaa hupia tutkia tekstejä ja - jos malttaa hetken olla lunttaamatta - riemuita tunnistaessaan kirjan tai kirjailijan. Hei, minä tiedän tämän!

Yhteen aloitukseen ei jumiuduta: alkukappaleiden jälkeen seuraa lyhyt, kirjoittajien henkilökohtaisin havainnoin hauskasti laadittu analyysi, yhteensä sivun verran per kirja. Mielenkiinto pysyy näin yllä eikä kirjasta tule liian opettavainen tai vaikea, vaikka siinä kuin huomaamatta saakin paljon tietoa. Tarkoitus varmasti onkin saada normilukija kiinnostumaan ja lukemaan vielä itselle tuntemattomia kirjoja, ajaa kirjallisuuden asiaa. Toimii.

Tämän jälkeen varmasti myös aina tutkii kirjan alkua eri silmin ja ehkä etsii sille sopivan kategorian - jokainen voi tietysti laatia omat kategoriansa.

Kirjoittajien mukaan jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea ainakin viisi kirjan aloitusta: Raamatun, Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja vähintään kahden Linnan romaanin. Mieluiten ulkoa. Siinäpä vierähti tovi muistellessa ja omaa kirjasivistystasoaan tuskaillessa.

Maininta tyhjän paperin kammosta on osuva myös tällaiselle harrastajakynäilijä-bloggaajalle. Kirjoittajien mukaan tyhjä paperi (tässä tapauksessa näyttö) voi synnyttää inspiraation: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa! Mutta se saattaa herättää myös paniikkia: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa!

Kirjan lopussa on tarpeellinen lähdeluettelo (kirjoittaja, kirjan nimi, kustantaja, ilmestymisvuosi ja kategoria sekä ulkomaisista alkuperäinen nimi ja kääntäjä) sekä sivunumerohakemisto kirjoittain ja kirjailijoittain. Mukana olisi vielä voinut olla kääntäjähakemisto - käännös on kuitenkin ratkaisevan tärkeä tekstin välittymiselle. Lukija voisi samalla havainnoida vaikka kunkin kääntäjän erityisalueita.

Samat kirjoittajat laativat aiemmin Lukukirjan, joka taitavasti viekoitellen johdattelee hyvän lukemisen pariin, samalla tavoitteella kuin tässäkin, uskon. Molemmat ovat kirjoja, jonka pariin voi palata, lukaista sieltä täältä ja löytää taas uusia ideoita omaan lukemiseensa.

Mitähän seuraavaksi keksivät? Kirja lopetuksista ei oikein tunnu hyvältä idealta...

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010.


TESTAA ITSE:
Mistä kirjoista tai keiden kirjoittamia nämä aloituslauseet ovat? Ihan tuttuja, eikö?
“Ennen häntä tapasin hänen runonsa.”
“Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan kaksi kansalaista ilmestyi Patriarkan lampien luokse.”
“Hän makasi nahkahihnoissa kapealla laverilla, jonka reunat olivat karkaistua terästä.”
“Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.”

Joko tiedät vastaukset? Ensin on Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka, sitten Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella ja lopuksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Kun jo näin pieneen otokseen alkulauseita oli vaikea poimia kaikesta tarjonnasta, uskon että kirjan kirjoittajat - joilla toki alkutekstit ovat lausetta pidempiä - ovat joutuneet tekemään rankkaa valintaa. Ovatkohan kinastelleet, mitä mukaan otetaan?

Kuhinaa kirjamessuilla

Kaksi päivää on lyhyt aika Frankfurtin kirjamessuilla, kun Helsingin koko messujen laajuisia halleja on tutkittavana kymmenkunta. Mittasuhteet häkellyttävät, mutta eivät lannista: paljon näkee, kun jaksaa kävellä. Saksalaiset kirjat ja kustantajat ovat tietysti näyttävästi esillä – hauska nähdä, mitä käännetään suomeksi vai käännetäänkö mitään, saksalaista kirjallisuutta ei meille juuri tyrkytetä. Yksi syy tähän on asiantuntevan messuoppaani mukaan se, että kääntäminen on vaikeaa kulttuurierojen vuoksi. Lukijan pitäisi tuntea Saksan historiaa ja kulttuuria, jotta sisältö aukeaisi.

Mutta mukana oli muitakin maita, yli sata, kaikilta mantereilta. Joten kuhinaa riitti, etenkin isojen kansainvälisten kustantamojen hallissa oli mukava tunnelma ja hyörinä heti alusta alkaen. Siellä todella paiskittiin töitä, ostettiin ja myytiin oikeuksia: kustantamojen edustajilla näytti olevan minuuttiaikataulut tapaamisille, joita oli buukattu aamusta iltaan. Vieras istumaan osastolle varattuihin pikku pöytiin, neuvottelu, ulos ja seuraava. Uurastus herätti kunnioitusta jopa luterilaisessa suomalaisessa.

Kirjojen sisällöstä ei noussut selvästi ykkösteemaa, mutta ainakin maahanmuuttaja-aiheita paljon, kuten meilläkin. Kaveri bongasi pari uutta chick lit -nimeä, joita saadaan varmasti tännekin, ja elämäntaidon ja hyvän olon oppaita piisaa. Oppi- ja lastenkirjapuolella on omat trendinsä.

Isoin teema oli e-kirja ja sen tuomat muutokset markkinoille. Mukana oli paljon it-yrityksiä, jotka tarjoavat digitalisointiratkaisuja eli ohjelmistoja, joilla kirjasta tehdään e-kirja. Toivottavasti myös graafikot löytävät tästä uuden työsauman. Mistä muusta messuilla puhuttiin? Ihan kaikesta, esityksiä oli satoja. Asiantuntijoiden ja kirjailijoiden haastatteluja, kääntäjätyön esittelyä, kuten messuilla meilläkin. Palkittin kaunein kirja ja paras saksalainen, ihmeteltiin maailman suurinta kirjaa, ihailtiin nokkelia ständiratkaisuja (erittäin asialinjalla mentiin, ei juuri kikkailtu) ja tehokkaita markkinoijia.

Suomalaisia tietysti kiinnostaa, miltä itse näytetään. Ainoa messuilla esiintynyt suomalaiskirjailija oli Sofi Oksanen. Hänestä ja Puhdistus-kirjasta oli myös iso, puolen sivun kuvallinen juttu Franfurter Allgemainen sotaa käsitteleviä kirjoja esittelevässä kirjallisuusliitteessä (joka päivä messujen ajan ilmestyi oma teemaliite). Suomi tuli esiin kirjailijan kansallisuudessa (finnisch-estnisch), ja kirjan mainittiin olevan suosittu Suomessa.

Messuille osallistui joitakin kustantamoja ja kirjallisuutemme viralliset edistäjät Kustannusyhdistys ja Fili. Suomen osasto muiden Pohjoismaiden vieressä oli asiallinen ja hiljainen. Myyntitekniikkaamme ei kuulu esimerkiksi katsekontakti ohi kulkeviin tai paikalle pysähtyviin messuvieraisiin, jos ständillä ylipäänsä esittelijä sattui olemaan. Toista kertaa osaston ohittaessamme yksi esittelijä luki syventyneesti jotain hyvää kirjaa, toinen selosti äänekkäästi kaverilleen matkapuhelimessa edellisen illan kulkua. Ammattimainen ote oli Otavan osastolla: siellä kuhistiin vähän samaan tapaan kuin isoilla kansainvälisillä.

Kovat myyntitoiveet on asetettu vuodelle 2014, jolloin Suomi messujen teemamaana saa kokonaisen oman hallin käyttöönsä. Oletettavasti nyt myytiin käännösoikeuksia tätä ajankohtaa silmälläpitäen. Paljon suomalaista saksannetaan jo nyt. Dekkaribuumin imussa mennään: Leena Lehtolainen lienee suosituin, mutta käännetty on mm. Matti Rönkää ja Taavi Soininvaaraa. Riikka Pulkkinen on jo menestynyt Raja-kirjallaan myös käännöksinä, ja uusinta tarjotaan nyt. Tarjolla oli perusfiktion lisäksi myös arkkitehtuuria ja rakentamista.

Hajahuomioita: Dekkarien kansainvälisestä suosiosta kertoo UK:n myyntitilasto vuoden myydyimmistä kirjoista. Sijalla yksi Stieg Larsson, sijalla 2 Larsson, sijalla 3 Larsson… Lastenkirjoissa Stephenie Meyer pitää peräti 7 paikkaa 10:stä. Pohjoismaisista kustantajista messuilla näkyi isoiten Bonnier, jolla oli ständi sekä Pohjoismaiden että isojen kansainvälisten osastolla.

Maailmanlopun meininkiä

On pari kirjailijaa, joiden kirjoja lukiessa noin kolmannen rivin paikkeilla alkaa selkäpiitä kihelmöidä. Ja sitten mennään ja upotaan täysin siihen maailmaan, jonka kirjailija eteen kantaa. Lukemisen jälkeen on epätodellinen olo, ja kestää aikansa päästä takaisin reaalielämään. Tällaisia ovat ainakin Kjell Westö ja Maarit Verronen, joka jatkaa uusimmassa Kirkkaan selkeää -kirjassaan tulevaisuuden kuvausta hiuksia nostattavasti.

Verrosen kirjojen minähenkilö on viisas nainen, ei aina sama, mutta samantyyppinen: pärjää oudoissakin olosuhteissa, järkeilee, havainnoi ja toimii. Juoni ei ole pääasia, vaan kirja kertoo kappaleen naisen elämästä ja esittelee maailman, joka on aina samantyyppinen kuin meillä, mutta ei kuitenkaan ihan. Outous tekee siitä kiehtovan. Toissavuoden loistava kirja Karsintavaihe oli parasta suomalaista scifiä, samaa sarjaa kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crake tai Cormac McCarthyn Tie. Dystopiaksi sitä kuulemma sanotaan, tulevaisuuden uhkaavaa kuvaa.

Kirkkaan selkeää ikään kuin jatkaa Karsintavaiheen tarinaa, tosin eri henkilöin. Eletään määrittelemätöntä aikaa, joka voisi olla vaikkapa sata vuotta tästä eteenpäin. Luonto on lähes menetetty, tekniikka on tuonut uusia keksintöjä, kuten aurinkovoiman arkikäytön. Sosiaaliset erot ovat kasvaneet, ihmiset on luokiteltu statuksin, virtuaalisesti voi tehdä mitä vain. Isoveli valvoo – kaikkea, säitä myöten, valvotaan ja pyritään säätelemään. Karmiva on se tosiasia, että kaikki ilmiöt ovat jo tavalla tai toisella olemassa. Maailma ei vaikuta mukavalta paikalta, tähänkö tosiaan olemme menossa? Täysin pelkkää kurjuutta se ei ole; on myös inhimillisyyttä ja tyytyväisiä hetkiä, ja ihmisolennolle ominaisesti niitä löydetään pienistäkin aineksista.

Viimevuotinen Verronen, Normaalia elämää, ei ollut tätä rankinta sarjaa, vaan tavallisempaa taivallusta. Erittäin persoonallinen ja mielikuvituksekas kirjailija Verronen kuitenkin aina on.

Ja koska olen varma, että otsikon luettuaan joku odotti kommenttia Apocalyptican uudesta levystä, mainitaan sekin. Musiikissa toimii sama ilmiö kuin kirjoissa: jotkut ovat harmittomia ja viihdyttäviä, mukavaa ajankulua. Ja sitten on näitä toisia. Jotka eivät suostu taustamusiikiksi, vaan pakottavat keskittymään itseensä. Ja kun tulee taas hiljaista, jää tyhjä, jopa pöllämystynyt olo. 7th Symphony on näitä toisia.

En jaksa pelkkää heviä kuunnella pitkästi, mutta näiden kavereiden soitannossa on paljon muutakin. Ammattitaidon lisäksi tekemisen paloa ja intohimoa. Intro aloitti levyn kuten pitikin, loi ja kasvatti odotuksia, joihin sitten hienosti vastattiin. Hengästyttävän alkupuolen jälkeen kuulija sai lepoa ja rauhaakin. Yksittäisistä kappaleista Not strong enough jäi vahvimpana mieleen soimaan. End of me ja Broken pieces ovat myös hienoja, etenkin kertsit ovat itkettävän melankolisia ja kauniita. Sellot ja soitto itse ovat kuitenkin levyllä laulua vahvemmat elementit, kuten tässä tapauksessa pitääkin.

”Hittitehtailua”, tuhahteli joku kriitikko. En näe siinä mitään pahaa, että osaa tehdä mieleen tarttuvaa, jopa kaupallisesti menestyvää musiikkia. Suomalaisena olen ylpeä Apocalyptican menestyksestä.

Hyvää Tommi Korpela -päivää!

Japanissa 10. lokakuuta on kuulemma kansallinen Tom Cruise -päivä. Don´t ask me why. Ehkä siellä liput liehuu ja syödään juhlan kunniaksi Tomppa-sushit ja napataan Tomppa-saket, kun samalla katsotaan sitä samuraileffaa dvd:ltä, Tomppa-pehmo kainalossa.

Ideahan on loistava. Miksei meillä voisi olla vastaavasti Tommi Korpela -päivä?

Tommi olisi päivänsä ansainnut, on hän niin monipuolista uraa tehnyt. Teatterin lisäksi leffoja ja tv:tä niin että välillä jo tuntui, että heppu tulee joka paikassa vastaan. Vaatteet päällä tai ilman. Näyttelijänuran elinkaari on kuitenkin arvaamaton, ohjaajat ja yleisö suosivat aikansa, kunnes valta äkkiä vaihtuu ja uudet nimet valtaavat otsikot. Nimikkopäivä olisi myös näppärä tapa saada palvomamme hemmo säilymään historiassa. Sadan vuoden päästä koululaiset iloitsevat Tommi Korpela -päivästä, kun silloin näytetään ilmaisutaidon tunnilla hassuja vanhoja kaksiulotteisia suomalaisia elokuvia.

Niin että jos sinulla on Tom Cruise -päivän kortit lähettämättä, vielä ehtii!

Kätevästi sähköllä

Minulla oli uusi lelu. Sähkölaite, joka ei surise. Arvaatte - sähkökirjan lukulaite. Testailin sellaista viikon verran. Sähkökirjojen käytön on ennusteltu alkavan toden teolla tänä syksynä, varsinaiseen läpimurtoon ei vielä taida kukaan uskoa.

Sähkökirjoja voi lukea paitsi lukulaitteella, myös tietokoneella tai sopivalla kännykällä. Musiikistahan tämä on tuttua, ladataan tiedosto omalle koneelle. Mutta näyttää siltä, että kirjapuolella muutos on vielä isompi: koko markkina uusiutuu tekniikan kehityksen myötä.

Amerikassa perinteiset kirjakaupat ovat jo rahallisissa vaikeuksissa: Barnes & Nobles sulki kauppansa NY:ssä. Vähän kuin Suomalainen lopettaisi Helsingin keskustan liikkeensä. Ja kun pikku-Amerikka ollaan, ilmiötä odotetaan tännekin. Suurilla kustantajilla, kuten Otavalla ja WSOY:llä, on jo valmiina joukko kirjoja sähköisessä muodossa. Akateeminen avasi e-kirjakaupan, josta voi tilata niin kirjoja kuin lukulaitteenkin. Lukulaitteiden kehitys onkin ollut myynnin yksi pullonkaula - sisällön turvallisuus- ja tekijänoikeuskysymysten lisäksi.

Kesko on kuulemma tulossa markkinoille omalla laitteellaan, johon myydään sisältöä mahdollisesti paketoiden kirjoja, musiikkia... marketteihin siis odotettavissa uusia tuotteita. Elisa-operaattorillakin on omia suunnitelmia. Myös lehdet sähköistyvät: iPadilla voi jo lukea Suomen Kuvalehden.

Uusi markkina on vielä jakamaton, ja paljon varmasti tapahtuu syksyn aikana. Vaikkei kukaan arvele perinteisen kirjan korvautuvan tiedostoilla lähiaikoina, jos koskaan. Joulumarkkinoille saadaan silti uudenlaista tarjontaa, ja kirjamessuillakin kuullaan uutta. Varmaan myös lehtiä julkaistaan jatkossa lukulaitteelle.

Millainen se testilaite sitten oli? Sony Reader, vähän pienempi aavitosta, katoaa käsilaukkuunkin. Näppärä reissatessa, kun tuhatkunta kirjaa mahtuu kalenteria pienempään tilaan. Lukutila on normaalin postikortin kokoinen, liian pieni nopealle lukijalle - joutuu koko ajan painelemaan sivun vaihtoa. Laitteen käyttö ja itse lukeminen on helppoa, näyttö on erittäin selkeä. Hankalinta olivat heijastukset: laitetta on käänneltävä ahkerasti valotilanteen mukaan. Plussaa se, että tekstin koon voi itse säätää. Ja nopea laitteelta on luettavansa valita, sisältöä voi järjestellä itse tekijän tai nimen mukaan tai käyttää hakua. Ja voi tehdä muistiinpanoja tai vaikka alleviivauksia. Yhdellä latauksella pärjää tosi pitkään. Oppikirjana tai tietokirjana toimisi varmaan erinomaisesti.

Mutta vaikea hahmottaa kirjan pituutta, kun ei näe sitä fyysisesti. On kiva kuitenkin tietää näppituntumalla, paljonko kirjaa on vielä lukematta ja onko kirja ylipäänsä paksu vai ohut. Ja tylsää, kun kaikki kirjat ovat ihan samannäköisiä, samalla fontilla. Luonne ei erotu ainakaan ulkonäön perusteella.
Sähkökirjat ovat myös vielä kalliita, yhtä kalliita kuin paperisetkin. Ainakin Suomessa, Amazonissa kuulemma pari dollaria halvempia. Joukko klassikoita on digoitu vapaaseen käyttöön, mm. Juhani Ahot, Teuvo Pakkalat ja ulkomaisista mm. Jane Austin. Mutta kun ne on luettu, pitää hankkia itse lisää. Ja maksaahan se itse laitekin, mallista riippuen pari kolmesataa euroa. Joten hintakaan ei toimi porkkanana - vaikka lukulaitteen käyttö onkin näpsäkkää, ei vielä löytynyt syytä raivata kirjahyllyjä tyhjiksi.

Susi sisällä

Tiina Lymin Susi sisällä alkaa onnellisesta olotilasta: esitellään rakastava perhe ja hyvin pidetty vaimo. Jotain outoa tässä? Kyllä vain, pian selviää, etteivät asiat ihan näin yksinkertaisen ihanasti ole. Mies saa paljon ja lopulta kävelysauvasta, kun vaimolle selviää ihanneaviomiehen salaisuus ja syy, miksi mies niitä kivoja posliinikippoja usein lahjaksi kantaa. Sitten selvitellään kaikkien asiat uusille raiteille tai ainakin sinne päin. Kirjasssa mennään vähän syvemmille vesille kuin odotusarvo oli - ei ihan perinteisintä kolmekymppisten ihmissuhdekipuilua.

Oma mielentila vaikuttaa aina paljon kirjan tunnelmaan: tämän voisi nähdä vain hauskanakin, komediana. "Hulvaton", sanoo kirjan mainosteksti. Vauhtia riittää ja on paljon hymyilyttäviä hetkiä: sauvakävellään ravintolassa, istutaan yhdessä pakastimessa, kauhistellaan, kun rikottu kuppi oli Villeroy & Bochia... arjen hetkiä, jotka auttavat henkilöitä jaksamaan. Kun on nähnyt eroja läheltä, niin vetää sinne toiseen laitaan. Etenkin kun puhutaan lapsista eron mylläkässä. Otti kipeästi, auts!

Selkeästi Tiina Lymi asiansa esittää. Rakastamisen ja elämisen vaikeus tulee selväksi - ja se, että itsestä ratkaisuja täytyy etsiä, niitä ei anneta valmiina. Mikä riittää, mitä se rakastaminen käytännössä tarkoittaa. Sitä jäävät kirjan henkilöt pohtimaan ja kokeilemaan.

Lyhyitä lauseita, virkkeitä, kappaleita, lukuja. Helppoja lukea, asia ja ajatus pysyy hyvin kasassa, ei rönsyä. Täsmällistä ja sujuvaa kerrontaa, ehkä liiankin niukkaa ja simppeliä välillä. Alkuperäinen näytelmä olisi ollut kiva nähdä. Näyttämöltä voisi löytyä enemmän nyansseja.

Esikoiskirjan kohdalla ei malta olla sovittelematta tarinaa mielessään todellisiin henkilöihin. Päähenkilöllä ja kirjoittajalla on varmasti paljon yhteistä? Ei kirjailija mielikuvia kyllä estelekään, päinvastoin: kirjan päähenkilö kirjoittaa esikoiskirjan, jonka nimi on - yllättäen - Susi sisällä. Susi-parka, viaton luontokappale, edustaa jälleen kerran jotain pahaa ja ei-toivottua ja inhottavaa. Hämeen-Anttilan Suden vuodessa se oli epilepsia, nyt ongelma on psyyken puolella.

Viihdytti, ja myös herätteli tusinaromaania enemmän, ei huono kirjailijan uran aloitus, jos Lymi sille saralle haluaa suunnata. Joku kritisoi kirjaa turhan perinteiseksi siksi, että nainen näyttäisi selviävän miestä paremmin ihmissuhdesuosta, "näinkö aina". Ei aina mutta usein... ei minua häirinnyt, asetelma tarinassa olisi voinut hyvin olla toisinkin päin.

Tiina Lymi: Susi sisällä, Helsinki-kirjat 2010

Pian on marraskuu

Olen hieman etuajassa − luin kirjan nimeltä Marraskuu. Merete Mazzarella on pohjoismaisen kirjallisuuden professori ja taitava kirjailija, joka on tehnyt monenlaista: elämäkerrallista, faktaa ja fiktiota.

Marraskuu kuuluu jälkimmäisiin, hurjimmasta päästä. Se on kirjoitettu 2004 kuvitelmana siitä, millaista Suomessa ja Helsingissä on reilun kymmenen vuoden kuluttua – tarkkaan ottaen 13.11.2012. Kirjan maailman on synkänpuoleinen, mutta kuvaus on nyt arvioiden valitettavasti enemmänkin realistinen kuin pessimistinen. Moni tulevaisuuteen kuviteltu asia on reaalimaailmassa jo toteutunut: tosi-tv:ssä näytetään kuolemaa, sairaanhoito on suurissa ongelmissa, väestön ikääntyminen jatkuu, tuloerot kasvavat…

Mazzarella on jatkanut jo olemassa olevia ilmiöitä hieman pidemmälle ja keksinyt niille loogisia mutta karmaisevia seurauksia. Vaikka sen, että oman kuolemansa ja sen puitteet saa ostaa valmiina. Valitse vain paikka, taustamusiikki ja haluamasi ruuat juomineen – kaikki hoidetaan puolestasi.
Kirja koostuu neljästä kertomuksesta, jotka hienosti limittyvät toisiinsa ja jäävät kutkuttamaan mielikuvitusta. Vaikka Mazzarella on erittäin ajan tasalla tai jopa sen edellä, joistakin sanavalinnoista voi päätellä kirjoittajan iän. Kuka alle 60-vuotias puhuisi esimerkiksi grogeista? Vai oliko sananvalinta kääntäjän, koska kirjat käännetään suomenruotsista?

Kaikkia kirjailijan kirjoja en ole lukenut, mutta ne mitä olen, eivät ole kertaakaan pettäneet: akateemisuudestaan huolimatta hän osaa – kuten sivistynyt ihminen ainakin – puhutella myös vähemmän oppinutta lukijaa, niin että tämäkin saa tuntea itsensä fiksuksi. Pikkusormi ei ole pystyssä, vaan asioista puhutaan kaikessa raadollisuudessaan selkeästi ja rohkeastikin. Toissavuonna kohuttiin kirjasta Illalla pelataan Afrikan tähteä, jossa Mazzarella tunnusti inhoavansa miniäänsä. Ei hän sitä tietenkään noin suoraan sanonut, mutta asia tuli täysin selväksi. Kuten myös ikävä lapsenlapsia kohtaan.

Koskettavia kirjoja, mietityttäviä tarinoita. Ja onneksi vielä monta lukematonta.

Merete Mazzarella: Marraskuu, Tammi 2004

Vanhaa albumia katselemaan jäin

Signen ikihienojen kuvien jälkeen Hakasalmen huvilaan tulee lokakuussa näytille uudempaa Helsinkiä. Kaupungin muuttumista dokumentoidaan jatkuvasti, ja palkkalistoilla on ollut vakkarikuvaaja jälleen 70-luvulta lähtien, lisäksi käytetään määräaikaisia kuvaajia.

Simo ja Eeva Rista kuvasivat kaupunkia 70-luvulla. Kuvat ovat kaupungin arkistossa myös verkkoversioina. Jos et ihan muista, millainen Forum oli ennen lasikulmaa tai miltä omilla nurkilla silloin ennen näytti, näistä voi katsastaa, haku oikeasti toimii.

http://taivaanalla.lasipalatsi.fi/

Matkamiehen tarina

Että on virkistävää välillä sukeltaa aivan erilaiseen elämänpiiriin ja muistaa, että on ihmisiä, jotka elävät onnellisina ilman sähköisiä kalentereita, aanelosia ja dead lineja. Bisnesmaailman tuollakin puolen voi elää, todistaa Marco Kosonen.

Hän oli reppumatkaaja jo ennen kuin termi keksittiin ja kokenut konkari, kun meille vasta alettiin näyttää Madventureita. Elämäntapa on rento ja maailmankatsomus globaali. Maanosat tulevat tutuiksi, mutta mikään taivaanrannan maalari kirjoittaja ei ole: hommassa on silti selvät tavoitteet ja juoni. Suurena haaveena muusikon ja baarimikon töitä tehneellä Kososella on oman baarin perustaminen. Ja siihen tarjoutuukin mahdollisuus. Eikä mihin tahansa, vaan Kambodžan hiekkarantojen asumattomalle saarelle, paikkaan, jossa ei ole sähköä, vesijohtoja, ei edes tietä eikä säännöllistä kulkuyhteyttä. Kuulostaa mielipuoliselta, mutta hän tekee sen.

Työtä tai epämukavuutta Kosonen ei pelkää; alkeelliset olosuhteet tuntuvat olevan vain plussaa ja rahat matkoihin ja baariin ansaitaan huhkimalla monenlaisissa ”oikeissa” töissä. Kunnioitusta herättää asenne, jonka mukana onnellisuutta tavoitellaan määrittelemällä tavoite ja sitten tekemällä työtä sen eteen. Ja nauttimalla jokaisesta päivästä, jokaisesta hetkestä. Ei odotella onnenpotkuja tai lottovoittoa. Filosofiasta kertoo muun muassa lentämisen välttely: matkamiehen mukaan on luonnotonta siirtyä paikasta toiseen peltiputkilossa, jossa ei näe mitään, ei koe paikkoja, joissa matkustaa – mieli ei ehdi mukaan. Matkustamisen idea kun on hänellä aivan toinen kuin tehokkaasti paikasta toiseen siirtyminen.

Kommelluksia sattuu ja välillä tuntuu, että kaverit joutuvat tekemään kaiken vaikeimman kautta. Kielivaikeudet ja kulttuurierot tuovat hankaluuksia, byrokratia murjoo, yhteistyökumppanit pettävät ja villieläimet vaivaavat. Kaikesta huolimatta optimistinen ote ja mielen tyyneys säilyvät, elämästä nautitaan päivä kerrallaan. Ehkä osansa on myös huikalla ja hatsilla, mutta ehkä matkaajaan on vuosien matkustuksen ansiosta tarttunut itämaista ajattelua sekoittumalla sopivasti suomalaiseen yrittäjähenkeen – turha hötkyillä turhaan, kunhan teet sen minkä voit.

Musiikilla on iso sija: Kosonen kuului mustahuuliin ja on Shadowplay-yhtyeen jäsen. Trumpetti ja lempimusa olivat tiiviisti mukana baarihankkeessakin, aina David Bowielta lainattua nimeä myöten.

Elämänmyönteinen ja virkistävä tarina erilaisesta elämäntavasta, ilman hybriksen häivääkään.

Marco Kosonen: Rock'n'roll Suicide Bar. Like 2010.

Iloista me-henkeä

Kiitos Raija, Maria Kallion kommentoinnista! Totta, dekkariluokitus ei enää pädekään. Viittaus Saksaan on mielenkiintoinen pointti, saa nähdä miten siellä kirjamarkkinoilla Lehtolainen syksyn mittaan näkyy. Palataan tähän...

Teemalta tuli toissailtana Juha Jokelan käsikirjoittama Mobile Horror. Jokela ei varmaan koskaan pääse tästä suurhitistään eroon – aina kun hänen työnsä mainitaan, mainitaan tämä ensin. Älykästä ja nasevaa sanailua, ja idea on edelleen ajankohtainen: pientä IT-firmaa uhkaa fuusio isompaan, ja työpaikat ovat vaarassa. Työntekijät koettavat pelastaa tilanteen.

Siihen ajankohtaisuus päättyykin – fuusioita, burn outeja, arvojen sanahelinää, mihinkään todelliseen perustumatonta markkinointia ja rahan kiilto silmissä kaavailtuja ”ihan kohta tulevaisuuden maailmanmenestystuotteita” on jo nähty elävässä elämässä niin paljon, ettei enää naurata. Tämä oli ajankuva 7 vuotta sitten. Ei klassikkoainesta. No, päähahmot kyllä tyyppeinä huvittivat. Nämä löytyvät kaupallisten yritysten työpaikoilta aina jossain muodossa: ummet ja lammet puhuva markkinointipäällikkö, henkisiä arvoja etsivä pomo ja fantasiamaailmassa elävä nörtti.

Ja vielä lainaus sunnuntain Hesarista: ”Miksi kulttuurin himoharrastajat elävät pitempään kuin kulttuuria vieroksuvat? Kulttuurin tuoma terveyshyöty voittaa laihduttamisen ja tupakoinnin lopettamisenkin. Kulttuuri tekee hyvää terveydelle, kun sitä harrastetaan vapaaehtoisesti ja iloisessa me-hengessä.”

Perhe ihmetteli, miksi pyrskähtelin aamiaiskahvipöydässä.

Jatketaan tästä, iloisessa me-hengessä!

Äijä pienenä

Pakko myöntää ennakkoasenne Olli Jalosen Poikakirjaa aloitellessa: näitä Jalosen äijäkirjoja, mahtaako jaksaa loppuun asti… jokunen Jalonen on nimittäin jäänyt kesken. On hän hyvä kirjoittaja, mutta aiheet ja niiden käsittelytavat eivät ole aina tuntuneet kovin kiinnostavilta, liikaa sitä, no, äijäilyä.

Poikakirjassa päähenkilö oli vasta 12-vuotias, joten kirjakin oli erilainen. Poika katsoo maailmaa ja oppii asioita arkisesta ympäristöstään. Liikuttavasti hän tekee havaintoja ja johtopäätöksiä – ei aina oikeita, mutta lapsen näkökulmasta järkeenkäypiä. Perheen vanhempia ja sisaruksia tarkkaillaan tiiviisti ja poika ottaa heiltä kovasti oppia. Erittäin tärkeä hahmo on myös opettaja, sodan järkyttämä mies. Kuri on eri luokkaa kuin nykykouluissa ja -kodeissa, eikä fyysistä rankaisemista kaihdettu. Maailma on muuttunut nopeasti näissä asioissa, silloiset tavat tuntuvat kovin kaukaisilta, oudoilta ja julmiltakin, vaikka aikaa siitä ei ole montaa vuosikymmentä.

Poika on aika samoja ikiä kuin kirjoittaja itse, joten lienee osin ainakin kokemusperäinen. Kovasti muuten muistuttaa Peter Franzénin kirjaa, tai se tätä, miten päin vain: kerronta on niin samantyyppistä, että ajattelin jo saman kustannustoimittajan olleen asialla, mutta ei, tässä kustantaa Otava, Franzenia Tammi.

Jotenkin kaunis ja kompakti pieni kokonaisuus, ei järisytä, mutta liikauttaa, tosi tarina oikeasta elämästä.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava, 2010

Liian kiltti paha susi

Lämpimästi kannatan ajatusta siitä, että iskelmämusiikki pitää uudistaa. Iskelmä on suomalaisen perusluonteessa ja sielunmaisemassa – mutta aikaansa senkin pitää seurata, ettei mene nostalgiassa rypemiseksi. Siksi tartuin uteliaana Mariskan levyyn, jossa luvattiin uudenlaista iskelmää.

Mariska muusikkona on minulle vieras, muistelen että mimmi lauloi räppiä joskus ja hänen suloista ääntään on kehuttu. Ja hän on sekä säveltää että sanoittaa itse. Mutta omin genre on vissiin vielä löytymättä, eikä ainakaan tämä levy iskenyt tätihermoon. Ihan kivoja, vaarattomia sävellyksiä ja söpöistä laulua. Näitä pikkutyttömäisiä laulajia tyyliin Anna Puu. Nyt siis Mariska iskelmän asialla sievällä äänellään, joka oli samanlainen joka biisissä, lauloi hän sitten ilosta tai surusta.

Sanoisinko kauniisti niin, että sanoitukset eivät olleet levyn parasta antia. Vai mitä mieltä olette säkeistä ”Pyhäpäivä on, pyhäpäivä o-o-on. Kellokin sen meille kertoo, dingidingdong.” Tai ”Me ekaks Riioon lennetään, jatketaan sieltä Kaukoitään. On komee rakastajani, ei multa puutu yhtään mitään.”(Kiva juttu sinänsä, mutta ketä kiinnostaa?) ”Katto kuuhun lennähtää. Voi luoja, miten hurja sää.”

Hmm… voi olla, että himolukijana ja työksenikin tekstien kanssa puuhaavana olen ylikriittinen suomenkielisten sanoitusten kohdalla. Mutta silti. Alkoi jo naurattaa, vaikkei varmaan se ollut tekijän tarkoitus. Lienen vain reilut kolmekymmentä vuotta liian vanha näihin: teinitytöistä tämä voisi olla mageeta, puhutaan humalasta ja vihjaillaan seksistä. Ehkä myös vanhat sedät pitävät? Vai kenelle tämä on tarkoitettu?

Musiikki sinänsä oli hyvin tehtyä ja toi mieleen 60-luvun iskelmän ripauksella jazzia. Se soljui harmittomasti ja sulautui taustaan niin hyvin, että piti kuunnella pari kertaa, kun ajatus harhaili ihan muualle välillä. Onneksi levy oli lainakamaa, ei mennyt omia rahoja investointiin. Jatkamme eri teitä ja toivotamme hyvää matkaa.

Mariska & Pahat Sudet