Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar

Bongasin lukemattoman Alasalmen: äänikirjana julkaistun dekkarin, josta on kehittymässä sarja kovakantisia. Ilahduin löydöstä, kirjailijan taito ja mielikuvitus kiehtovat minua aina, samoin hänen tyylinsä sekoittaa arkiseen kuvioon ripaus jotain muuta, kuten mystiikkaa tai kauhun tuntua, viehättää. 

Alamaailman kuningatar kertoo rikollispiireistä Tampereella. Niihin sotkeutuu kaikesta tapahtuneesta tietämätön Anu, joka muuttaa Oulusta uuteen kotipaikkaansa työn perässä. Käy ilmi, että hänen sukunsa ei ole aivan sitä, mitä hän on kuvitellut. 

Anu joutuu tutustumaan myös rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaiseen, joka kollegojensa kanssa tutkii murhatapauksia Tampereella. Hallavainen jatkaa tutkimuksiaan sarjan seuraavassa osassa Häkkilinnut, samoin Anu sukunsa salaisuuksien selvittämistä. 

Vauhdikas ja sujuva tarina helppoon viihtymiseen. Asiat ja ihmiset ovat mustavalkoisen selkeitä perinteiseen dekkarityyliin, ihmissuhteet yhtä mutkikkaita tai helppoja kuin ne yleensäkin ovat. Kannesta en pitänyt: punamusta väritys sopii toki dekkariin, jossa väistämättä veri vuotaa, ja kasvot, etenkin silmät, vetävät huomion, mutta yleisilme vaikuttaa lapsekkaalta, enemmän pokkarin kuin kovakantisen kannelta. Ja miksi ihmeessä nainen kuvassa on tumma, kun kirja kertoo vaaleista naisista - hiuksilla jopa on roolinsa tarinansa? Siitä huolimatta kirja on helpon dekkarin ystäville kelpo valinta.

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. Gummerus 2022. Julkaistu alun perin Storytel Original -sarjana 2019. 

Päivi Alasalmi: Sudenraudat

Sudenraudat on ehta historiallinen romaani 1880-luvun Turusta lähipaikkakuntineen. Sen pontimena on todellinen ilmiö: sudet surmasivat lyhyessä ajassa seudulla 22 lasta. Tapahtumajakso on niin hirvittävä, ettei edes Päivi Alasalmen tarvitse lisäillä siihen mystisiä kauhuelementtejä, joita olen usein ihaillut hänen teksteissään.

Kaupunkilaiset ja lähikyläläiset (Mynämäki, Aura) ovat kauhuissaan. Varakas tehtailija Karl Caldonius organisoi jahteja ja yhteisiä ponnistuksia susien surmaamiseksi ja lasten pelastamiseksi, mutta urakka ei ole helppo. Maalaisilla ei ole, eikä lain mukaan saakaan olla, aseita, ja koiranpito on heille liian kallista. Nyt heidän metsästystaitoaan tarvitaan, ja lisäksi aseita sekä varoja aina Helsingin senaatilta asti. 

"- Tällainen lasten raatelu... Heikki sanoi ja rikkoi hiljaisuuden. - Tämä ei ole tavallista täällä. Jossakin Kivennavalla, Karjalassa, Venäjän puolella tietysti, niitä juttuja me olemme lukeneet kyllästymiseen asti. Mutta että susi sieppasi ja söi lapsia Varsinais-Suomessa, tiheään asutuilla rintamailla, Suomen suurruhtinaskunnan entisen pääkaupungin liepeillä? Sitä on mahdotonta ymmärtää. - Minun täytyy kirjoittaa aiheesta erityisen sävähdyttävä artikkeli, Eetri sanoi Heikille. - Olen sen näille lapsille velkaa."

Ja niin Eetri Ahlroos tekee. Hän on Sanomia Turusta -lehden taitava toimittaja, joka lupaa lehden osallistuvan talkoisiin omilla keinoillaan. Hänen juttunsa tosiaan sävähdyttävät, mies on oikealla alalla! Eetri järkyttyy haastateltuaan kahta susihyökkäyksestä pelastunutta lasta. Ajan hoidot ahdistukseen viihdyttävät lukijaa.

"Hän oli menettänyt yöunensa vierailtuaan Idan ja Juhon luona. Omin silmin nähdyt raatelujäljet eivät noin vain unohtuneet. Apteekkarin neuvot oli kaikki kokeiltu, eikä mistään ollut apua. Hän oli ottanut sokeripalaan imeytettyjä kamferitippoja, joiden piti vähentää ahdistusta. Hän oli asettanut märän rätin otsalleen, kokeillut kylmiä kylpyjä ja hautonut rintaansa kuumilla savihauteilla. Hän oli keittänyt kamomillateetä ja lisännyt siihen laventeliuutetta, mutta mikään hoidoista ei tepsinyt."

Susijahdin kainalossa kasvaa romanssi. Caldoniuksen tytär Henny on juuri tullut jätetyksi ja keskittyy nyt suureen intohimoonsa, maalaukseen. Hänen haaveensa on päästä Pariisin opiskelemaan taidetta ja imemään vaikutteita, sillä hän luottaa lujasti kykyihinsä. Sana emansipaatio on jo keksitty, ja sivistynyt, sujuvasti lukeva ja kirjoittava Henny kannattaa aatetta voimakkaasti. Mutta ei hänkään välty sydämen läpätykseltä ja lihan himolta tavattuaan erään oululaisen upseerin. 

"Henny olisi osannut tanssia poloneesia vaikka unissaan. Oliko hänen koko elämänsä ollut ennalta määrättyjä askelia? Hän ei kestänyt ajatusta, että hänen tulevaisuutensa kulkisi jonkun toisen päättämään suuntaan. Jälleen kerran hän kirosi sitä, että oli syntynyt naiseksi."

Alasalmi ei silti rakenna itsestäänselvyyksiä, mikä on virkistävää. Hän punoo susijahtiin taitavasti naisen asemaa, median (sekä juorujen!) voimaa ja kokonaista ajankuvaa. Ajassa väreilevät suomalaisuusaatteen kasvavat aallot. Säätyläisyhteiskunnan kuvaus on mainio; henkinen ja fyysinen juopa hienojen kaupunkilaisten ja köyhien maalaisten tulee erittäin selväksi, mutta silti minulle jää käsitys, etteivät erot ajattelussa tuolloin kuitenkaan olleet niin suuret kuin eri ihmisryhmien kesken tänään. Olemme nykyisin kauempana toisistamme, monin tavoin. 

"- Eivätkö sudet sitten syö ruotsinkielisiä lapsia! Ette te ole yhtään meitä parempia! Jos täällä saisivatkin suomalaiset maalaiset päättää asioista, mutta kun vallan kahvassa ovat ruotsalaiset kaupunkilaiset, jotka eivät erota koiraa sudesta! Hennu katseli rahvaannaista ällistyneenä. Tarkoittiko tämä hänen isäänsä?"

Aikamme susia voisivat olla pahantahtoisten, epätasa-arvoistavien ajatusmallien levittäjät, trollit ja muut nettihuijarit tai, no, tietysti tarttuvat taudit. Kaikkien suitsimiseen tarvitaan yhteisvoimaa. Sudenraudat-romaani mietityttää lukijaa luontosuhteen näkökulmasta. Ovatko sudet haitallisia, mieluiten tapettavia, vai osa luontoa, jonka kanssa ihmisen pitäisi osata elää, molempien elinehdot huomioiden? 

Jälkimmäinen olisi toivottavaa, mutta siihen tarvittaneen ihmisen puolelta susikannan tarkkailua ja säätelyä, kuten nykyisin toimitaankin. Turun tilanteen arvellaan aiheutuneen ravinnon puutteesta. Nälkävuosina ihmiset söivät kaiken syötävissä olevan metsistä, joten pedot jäivät ruuatta ja lähestyivät siksi ihmisasumuksia ja helposti napattavia lihasaaliita. Me syömme eläimiä ja syötämme niillä lapsiamme; entä, kun tilanne kääntyy päinvastaiseksi? Siinä kauhuelementtiä kerrakseen. En suosittele hyvin herkille lukijoille.  

Kenelle: Turun seudusta kiinnostuneille, historiallisten romaanien ystäville, petojen puolustajille tai vihaajille, viihteellistä mutta tosipohjaista lukemista etsivälle. 

Muualla: Viihdesivusto mesta.net haastatteli Päivi Alasalmea.

Päivi Alasalmi: Sudenraudat. Gummerus 2021. Kansi Timo Numminen.

Helmet-haaste 2021 kohta 12: kirjassa ollaan metsässä. Sopii myös kohtiin 11, köyhyydestä; 16, eletään ilman sähköä; 20, kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (useita, kuten jäljestäjät); 29, Hennyn elämä muuttuu; 34, tarkkaillaan luontoa; 49, julkaistu vuonna 2021, ja muita lukijan mukaan.

Joenjoen laulu

Päivi Alasalmen kirjoihin tartun aina innoisssani mutta hieman vavisten, sillä ne eivät todellakaan ole hyvän mielen kirjoja. Niissä voi käydä aivan mitä vain, yleensä jollekulle todella huonosti.

Niin nytkin, tällä kertaa kokonaiselle kansalle, saamelaisille. Alasalmi nostaa esiin Suomen alkuperäiskansan hienon historian ja elävän elämän kuihtumisen neljäntuulenlakiksi turistikaupan hyllylle, kun saamelaiset ovat menettämässä oman kielensä, elinkeinonsa ja identiteettinsä. Hän kertoo kolmen eri aikakauden ihmisestä, joista kaukaisin on 1500-luvulla elänyt Soruia, joka rakastuu vihollismieheen, pirkkalaiseen. Se vanha tarina, köyhä tyttö ja kielletty rakkaus. Siteet omaan kansaan ovat vahvat, saamelaisuus on vielä voimissaan. Luonnonuskonnot elävät, maaginen on arkea.

1800-luvulla tapaamme tutun nimen, Lars Levi Lestadiuksen, joka saarnaa palavasti kristinuskoa, armoa ja rakkautta, alkoholipirua ja pakanuutta vastaan. Hän on uskossaan vilpitön, aikansa sivistyneistön edustaja - ja aika omahyväinenkin siitä - mutta hän näkee myös saamen kansan ongelmat, on heistä huolissaan ja tahtoo hyvää, omalla tavallaan.

Sami Uddas joutuu muuttamaan pikaisesti Tampereelta takaisin kotikonnuilleen vuonna 2013. Kaikki on Samin elämässä pielessä, mutta Lapista hän uskoo löytävänsä oman paikkansa. Mutta onko sellaista saamelaismiehelle enää olemassa - ainakin hapuilu on armotonta.

Teksti on vahvaa ja ajankuvaus kiehtovaa, etenkin menneisyyden tarinoissa. Kauden uskonnot, lääkinnät ja muut arkiset asiat muuttuvat eläviksi. Näissä kertomuksissa naiset ovat pärjääjiä, säilyttäjiä ja (suvun)jatkajia, miehet ressukoita, joita miestä väkevämmät voimat ohjailevat. Pirkkalaisella se on oma heimo, Lestadiuksella jumala, Samilla viina ja huumeet. Surullinen mahalasku, kokonaisen kulttuurin alasajo, tulee synkeän selväksi. Toteaako Alasalmi mielestään faktan vai onko tämä varoitus, sitä en osaa sanoa. Me muut olemme kuitenkin mamuja saamelaisten näkökulmasta, kuten Sami muistuttaa, ja olemme uhanneet pienen kansan olemassaoloa monin tavoin. Sen miettimiseen on hyvä käyttää vaikka kirjanlukuun menevä hetki. Vaikuttavaa, Alasalmen tapaan.

Puhuin tuossa kuin paraskin Alasalmi-tuntija. Nolosti tajusin juuri, etten ole lukenut edes  Vainolaa, joka oli Finlandia-ehdokkaana aikoinaan. Heti listalle. Olen sentään lukenut muutaman uudemman, kuten tämän. Ja arvostan kirjailijan vahvojen tunnelmien luomistaitoja suuresti.

Muualla: Lukukauden Jaana nostaa esiin kirjan vahvan luontosymboliikan.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu. Gummerus 2013.

Arkista kauhua

Päivi Alasalmea sanottiin jossain kauhuromantikoksi. Olen lukenut hänen tuotannostaan kolme kirjaa, eikä niitä ainakaan ole liialla romantiikalla kuorrutettu. Ja kauhukin on hyvin realistisella tasolla. Synkkää naisenelämää niissä kyllä on, vaikkei vampyyrinhampaita vilautellakaan. Kauhu syntyy asioista, jotka tapahtuvat päällisin puolin tavallisessa arkielämässä, mikä nostaa heti vaikuttavuuskerrointa.

Ystävä sä naisien on viisas kertomus uskonlahkon voimasta, naisten ystävyydestä ja itsenäisyydestä. Sen lukemisesta on jo aikaa, mutta kun Salla muistutti kirjailijan olemassaolosta, kaivoin kirjaston hyllystä pari lisää.

Tuo tumma nainen kuvaa taitavasti sitä, miten pystymme näkemään maailman sellaisena kuin haluamme. Ja olemaan näkemättä asioita, joita emme halua nähdä. Tarina kertoo Helenasta ja hänen miniästään Pauliinasta. Helena on rakentanut itselleen haluamansa (täydellisen) elämän, johon miniä tulee täysin eri elämänpiiristä. Ja kaikkien elämä muuttuu, tietysti. Mitkä ovat miniän motiivit, tavoitteet ja teot lopulta – kaikkea ei kerrota, vaan jätetään kihelmöivästi lukijan itsensä pääteltäväksi. Tapahtumia kertovat Helenan lisäksi hänen poikansa Ohto ja Pauliina itse. Tarina ei ole kaunis.

Onnellisia ihmisiä on oikeasti hyytävä. Normirajat ylitetään reippaasti. Teema on sama kuin tummassa naisessa, hyvin pärjäävien ihmisten – tässä pariskunnan Marianne ja Jalin – perhe-idylli särkyy, kun tapahtuu asioita, joille he eivät voi mitään. Samoin aiheena toistuu mielenterveyden järkkyminen. Taidemuseossa työskentelevä Ritva onnistuu pitkään kätkemään vaikeutensa, vaikka diapameja kuluukin. Silti hän on Alasalmen muidenkin kirjojen päähenkilöiden tavoin perusjärkevä, viisaskin. Tavallaan.

Tämäkään tarina ei lopu onnellisesti. Sen tietäminen ei haittaa lukukokemusta, koska ennalta-arvattavia tarinat eivät todellakaan ole. Ne ovat yksityiskohtia myöten tarkkoja ja siksi hyvin uskottavia. Lukijan on helppo eläytyä tapahtumiin ja henkilöiden – joita on vain muutamia – elämänpiiriin. Esimerkiksi Ritvan kotirutiinien kuvaukset ovat liikuttavia.

Hassu sattuma, että kaikissa näissä kolmessa kirjassa, joita lueskelin joulun aikaan, kuvataan joulunviettoa. Alasalmimaiseen tyyliin: Onnellisten ihmisten Ritvan joulu on yksi karmeimpia, mitä muistan.

Erinomaisia ja viisaita kirjoja, hurjia tarinoita. Nyt täytyy nauttia jotain pehmeämpää välillä.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen, Gummerus 2006.
Päivi Alasalmi: Onnellisia ihmisiä, Gummerus 1992.