KOM-teatteri: Ateria

"Mä perehdytän sut."

Näin avaa Koistinen esityksen liukuhihnaltaan. Ja niin hän totisesti tekee: perehdyttää meidät kertakäytön, ylituotannon ja aliravitsemuksen maailmaan, joka kirjaimellisesti murenee palasiksi ympärillämmme sulavina napajäätikköinä ja sekuntien laskentana. Viimeiset ajat alkavat nyt, aikaa 38 sekuntia! Ei, sekoitan asioita, tuon verran vie aikaa yhden hampurilaisen teko, kun tekijä on ammattilainen, kuten Koistinen on.

"Eat, shit and die."

Perehdytettävä uusi työntekijä hampurilaisravintolassa on Meke. Miesten yhteistyön kehittymistä on ilo seurata. Vaikka sielua riipoo heidän sätkimisensä liukuhihnan osina, he löytävät myös selviytymiskeinoja, omilla tavoillaan. Pokat - eikun asiakkaat - on ruokittava, jotta palkka ja bonukset irtoavat. Miten ja millä, se on eri asia.

Ateria heittää roskikseen (tuskin edes lajittelusellaiseen) niin hampurilaisten syömisen ilon kuin kuvitelmat ihmisen viisaudesta ja ylivertaisuudesta, jos niitä vielä jollakulla oli. Hararinsa on käsikirjoittaja lukenut, työelämää pohtinut. Mitä yksittäiseltä ihmiseltä on lupa odottaa? 

"Älä ruoki rottaa."

Rotta on toki ihmistä selviytymiskykyisempi ja elää jätteistä. Rottamaisia ominaisuuksia vaaditaan myös ihmisiltä pärjäämiseen. Haista mahdollisuudet ja hyödynnä ne, muista välittämättä! Ne pärjäävät, jotka pystyvät. Entä kaikki maailman koistiset, jotka eivät pysty? Sinnitellään pehmishuuruissa päivästä toiseen?

"Sä oot myöhässä."

Emmeköhän me kaikki ole myöhässä, tuntuu esitys sanovan. En tiedä, pelastaisiko lihan syömättömyys maapallon, mutta vakuuttavasti asia näyttämöllä ilmaistaan: se, että ihan itse olemme itsemme tähän tilanteeseen saattaneet. Keksimme yhä hullumpia tapoja nostaa tuottavuutta, tehdä rahaa, tahoille, joita emme koskaan edes tapaa, mutta elämme heidän pöydältään tippuvista murusista.

"Paljon onnea vaan."

Ateria on ajankohtainen ja iskevä. Teksti sisältää runsain määrin oivalluksia, joissa riittää purtavaa. Rennonroisi huumori kannattelee vakavien asioiden esiin nostoa ja seuraamista, sekä tekstissä että lavalla, jossa kaikki toimii, lavasteista, musiikeista ja efekteistä näyttelijöihin. Juho Milonoff ja Niko Saarela ovat rooleissaan loistavia, heidän ammattitaitonsa ja energiansa tekevät kaikesta nähdystä totta. Jo fyysisenä suorituksena veto on molemmilta ihailtava.

He ovat niin hyviä, etten sekuntiakaan esityksen aikana muistanut "katsovani näytelmää". Paitsi siinä vaiheessa, jossa normaalisti olisi väliaika, tuli hieman levoton olo (näin ehdollistunut teatterikatsoja voi olla!) - mutta tuli se taukokin. Aiheeseen sopivan mittaisena: 58 sekuntia. Mainio oivallus sekin. Ja "tyypillisessä työsuhteessa" oleva katsoja kiittää esityksen varhaista päättymisaikaa arki-iltana. Taimaamisiin!

Kenelle: Ajankohtaisuuden ystäville, maailmanmenoa miettiville, tyhjännaurua inhoaville, peruslaadukkaan teatterin ystäville.

Muualla: Voiko aiheesta tehdä komediaa, pohtii Simo ja toteaa, ettei siitä varmaan voi tehdä muuta kuin komediaa.

KOM-teatteri: Ateria. Ensi-ilta 31.10.2018. Sain teatterilta kutsun ensi-iltaan, mistä kiitos.

Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Teksti: Okko Leo, ohjaus Mika Leskinen, lavastus Janne Vasama, lisätietoja KOMin sivulta.
Valokuvat: Pate Pesonius

KOM-teatteri: Veriruusut

Anneli Kanto kertoi, ettei sisällissodan punaisista naissotilaista kertova Veriruusut-kirja kiinnostanut "ketään" ilmestyessään 2008, mutta hän on iloinen, että sisällissodan satavuotismuistelun myötä se on noussut esiin. Tampereella kirjasta on tehty musikaali, helsinkiläinen KOM-teatteri nappasi tarinan lavalle omana sovituksenaan, Lauri Maijalan ideasta ja hänen dramaturgianaan ja ohjauksenaan. 

Loistoidea. Vaikka epäilin: mehän tiedämme tämän stoorin juonenkäänteet jo, ja sen, miten se päättyy. Mitä jännää tässä enää muka voisi olla? Luottamus teatterin voimaan taisi unohtua, sillä lavalla tehtiin hyvin selväksi moisen mietinnän typeryys. 

Kun Sigrid oli käynyt kansakoulun ja rippikoulun, pitää alkaa tienata, totesivat vanhemmat. Valkeakoskella se tarkoitti paperitehtaaseen töihin menoa. Siellä 15-vuotias Sigrid tutustui karuun työelämään - raskaisiin töihin ja hyväksikäyttäviin pomoihin - ja ystävystyi muiden tyttöjen kanssa. Kun köyhästä kodista ja katkerankitkerän äidin helmoista ponnistaa, palkka ja oma raha avaa maailmaa aivan uudella tavalla, samoin iloinen ystävyys, lämpö ja tiimihenki (kuten nykyään sanotaan). 

Tehtaan tytöt ovat juuri sellaisia kuin nuoret tytöt ovat (ihania): täynnä intoa, energiaa ja naiseuden rakentamista: katsokaa ja rakastakaa minua! Tästä palkasta uusi pusero, seuraavasta hame! Ystävyyttä vannotaan, ihmissuhteita pohditaan. Kun luokkajako nostaa päätään, ollaan yhtä palavasti oman asian, työläisten, puolella. Miksi ei olisi oltu, kun kokemukset johtavasta luokasta ovat mitä ovat, omistajista olemattomat. Sitä enemmän on tietoa siitä, mitä tehtaan takahuoneissa tapahtuu ylitöihin määrätyille. Tai siitä, miten kotona pihistellään kaiken puutteessa, myös inhimillisen lämmön, Sigridin tapauksessa. Vaikka isä tekee parhaansa äidin kovuutta hyvitelläkseen. Paras ei ole paljon, mutta riittää: Sigridistä kasvaa kiihkeästi kehittyvä, jotain muuta haluava nuori nainen. 

Kunpa vain olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset. Kun tytöt innostuvat puna-aatteesta ja työläisten asiasta, he eivät mieti seurauksia. Nuoren mustavalkoinen maailma ei tunne muuta kuin oikean ja väärän, joten heidät on helppo agitoida mihin vain. Armeija-asut: Upeita! Aseiden käytön opettelu: En malta odottaa! Venäjä: Siellä on tarjolla kaikkea kaikille! 

Auts. Ompele taisteluasun hatun korvan taakse rusetti. Ole valmis tappamaan tai kuolemaan ylevästi. Mutta oletko valmis siihen, että paras ystäväsi kuolee kituen, veljesi katoaa, vauvasi joutuu tuntemattoman hoiviin ja äitisi ammutaan? Ei, ei kukaan voi olla valmis siihen, mitä sisällissodassa tapahtui. Ei tilanne ollut nuoren tytön kasvutarinassa millään tavalla normaali. Eikä niistä traumoista päästä vielä tässäkään sukupolvessa. Kummallakaan puolella. Siksi tarina on äärimmäisen surullinen ja koskettava: tyttöjen tarina toi kyyneleet silmiin kyynisellekin katsojalle. Mikä helvetin huono tuuri. He voisivat olla omia tyttäriäni tai lapsenlapsiani - tuo innostus, palo ja ehdottomuus. Ne kaikki, he kaikki, niin turhaan. Ja tiedämme, että ainakin osa henkilöistä perustuu todellisiin esikuviin; nuo ihmiset olivat totta. 

KOM-teatterin toteutus on paljaaksi riipivä ja hiljentävä. Näyttelijöiden työ on ammattimaisen tasaista, kuten kyseiseltä teatterilta odottikin: notkahduksia suuntaan tai toiseen en havainnut enkä olisi ehtinytkään, sillä tarina vei mennessään. Sama toimi lavastuksen kanssa. Musiikit olivat myös tehokkaat, vaikka vieroksuin alkupuolen diskotyyppistä kovaäänistä jumputusta (no, ne nuoret). Laulut ovat hienoja (ja niitä oli riittävästi.)  

Kirjaan verrattuna näytelmästä poistettiin kuulemma Tampereen osuus juuri ensi-illan alla. Ehkä siksi toinen puoliaika tuntui turhaan pitkitetyltä. Vaikka siinä on tehokkaita kohokohtia! 

Tarina koskettaa, näyttämöllä kaikki toimii tarinan tukena: KOM-teatterin vankka ammattitaito näkyy. Yksittäisiä suorituksia ei tee mieli nostaa esiin, niin saumatonta ja omistautunutta yhteistyö on. Bloggarikokoontumisessa tapasimme kirjailija Anneli Kannon ja näyttelijä Vilma Melasniemen ennen esitystä, joka oli tämän näytelmän toinen. Vilma kertoi - ennen maskeerausta, jossa hänen piti mennä letittämään kanssanäyttelijöiden hiuksia - näytelmän annista sodan kuvauksena naisen kannalta, sekä fyysisenä että psyykkisenä olentona, tulkitsin. Ja niin juuri esitys teki, komeasti. Ja ilman veriroiskeita, joita pelkäsin! Sen sijaan roiskeita ilmaantui omiin silmänurkkiin. Ei kannata mennä katsomaan, jos pelkää koskettavuutta tai tietoa siitä, mitä sata vuotta sitten tapahtui. 

Tamperelainen Anneli Kanto on monipuolinen kirjoittaja, kirjailija ja journalisti. Kirjallinen tuotanto sisältää historiallisia romaaneja, kuten hieno Pyöveli, lasten ja nuorten kirjoja ja tv-käsikirjoituksia. (Veriruusut-kirjaa en ole lukenut.) Moniosaaja Kanto ei paljastanut, mitä tällä hetkellä on työn alla: jäämme odottamaan jännityksellä.  Kuvassa vasemmalla Anneli Kanto ja Vilma Melasniemi, oikealla yleisöä odottavissa tunnelmissa.

 

Kenelle: Historiaa pelkäämättömille, nuorten naisten läheisille, taitavan teatterin ystäville. 

Muualla:  Tuijata istui eturivissä ja näki näyttelijöiden hien ja kyyneleet. Ajankuvana ravisteleva, sanoo Ääni katsomossa.  

KOM-teatteri: Veriruusut. Alkuperäisteos Anneli Kanto. Kiitos bloggarikutsusta ja taiteilijatapaamisesta teatterille. 

Katso traileri. 

Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala. Ohjaajan assistentti Eero Leichner.

Lavalla Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio.

Lavastus Markku Pätilä

Puvut Tiina Kaukanen

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Sävellys ja äänisuunnittelu Jani Rapo

Teemakuva: KOM-teatteri. 

KOM-teatteri: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Eero Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, takana Marc Gassot

Peter Greenawayn leffa vuodelta 1989 lienee monelle tuttu: On rikas öykkäri Albert ja sen vielä typerämpi veli Spangler ja outo äiti Grace; on öykkärin kaunis vaimo Georgina; on kirjanrakastaja ulkomaalainen Michael; on huippukokki apulaisineen - he joutuvat laittamaan öykkärin seurueelle ruokaa jatkuvasti; on ranskalainen tarjoilija. Öykkäri on saanut ravintolan haltuunsa hämärähommilla ja kuvittelee nyt olevansa sivistynyt, koska osaa syödä parsaa ja mereneläviä. Vaimo ja kirjanrakastaja tuntevat vetoa toisiinsa. Öykkäri saa asian selville, eikä siitä hyvä heilu.

Hillittömyyden ja ylettömyyden vaikutelma välittyy KOMin versiossa upeasti. Sitä tukee jo ravintolan, pääpaikan, näyttämöllepano leveään malliin - sekä lava että katsomo on käännetty sivusuuntaan normaaliin verrattuna. Lavealle lavalle mahtuu kolme neljä tapahtumaa yhtäaikaa, vierekkäin, ja lisäksi käytettävissä on näyttämön levyinen screen, johon ohjataan niin kuvaa näyttämön "ulkopuolelta" kuin virtuaalilaseista: tekniikan ihmeitä (!) - vain yhdet VR-lasit, mutta niitä voi hyödyntää koko täysi katsomo.

Autenttista tunnelmaa lisää screenin kuvaa jatkuvasti tuottava kuvaaja apulaisineen: hän kulkee edestakaisin kamera kädessä, kaverin kannatellessa virtajohtoa ja varmistamassa liikkumista. Ja vasta hetken päästä huomaan, että yksi näyttö on myös katsomon ovella, jonka takaa paljastuu tarvittaessa vaikka naisten vessa.

Tapahtuu paljon, tapahtuu yhtäaikaa: yleisö ei takuulla pääse nukahtamaan. Sekä liikettä että meteliä riittää. Kovat äänet hätkähdyttävät, eikä kaikesta samanaikaisesta saa selvää, mutta se tuskin on tarkoituskaan. Tätä tukee myös se, että tarjoilija-Herbertin (Marc Gassot) repliikit lausutaan ranskaksi, nopeasti. Ehdin tajuta sanan sieltä, toisen täältä... Mutta ranskalaisen tarjoilijan silmänkäänteet ja ilmeilyt kertovat tarpeeksi.

Juoni etenee meluisasti, ruokaisasti ja pakko mainita, näyttelijöiden paljastaessa kaikkensa. Synkästä pohjavireestä huolimatta makaaberi esitys on tehty viihdyttämään, ja ilmeisimmät karikot selätettyään - kuten n- ja v-sanojen ahkera, tyhmä mutta tunnistettava huutelu - katsoja tuntee hurjaa alkukantaista halua hihittää.

Ei esityksestä kaikkea ymmärrä teatteritaiteen maisterikaan, katsojille kerrotaan "veli" Eero Milonoffin suulla. "Ulkomaalainen" Elmer Bäck ja "vaimo" Vilma Melasniemi keskustelevat näyttelemisestä takahuoneessa, joka myös katsojille näytetään. Kommentit ja hyppäykset näyttämöltä esityksen sisätiloihin ja eteläisen Helsingin korttelin takapihalle ovat herkullisia keittiön tervehdyksiä, joita leffa ei tarjoa.

Oletteko aivan kujalla, meiltä kysytään. Olemme, muttei se haittaa. Kunhan tunnelmasta ja ajatuksessa on mukana. Tunge se sivu lempikirjastasi kurkkuusi ja tukehdu! Raha on kuitenkin se, joka ratkaisee. Ja ihmiset elävät ja kuolevat sen mukana.

Näen esityksen vahvana kannanottona sivistyksen puolesta, ylettömyyttä ja kaikenlaista pintahifistelyä vastaan. Eikä sivistys tarkoita vain kirjaviisautta, vaan kuten kokinapulainen (Johannes Holopainen) osoittaa, myös sen ihmisen puolesta, joka vaistonvaraisesti ymmärtää, mikä on oikein.

Johannes Holopainen oikealla. Screenillä Elmer Bäck ja Vilma Melasniemi

Täräyttävä kokemus, ja sopivan pituinen, ei ainakaan liian lyhyt - mustaherukkakeitossa pitkään istuskellutta kävi sääli, ja huimaa loppukohtausta edeltävä osuus olisi voinut olla tiiviimpi. Läskipukukohta oli pitkänpuoleinen ja irrallisen oloinen (kyllä, se liittyy ruokaan; ei, en halua kertoa tarkemmin). Mutta kokonaisuus on uskottava ja persoonallinen versio elokuvan tarinasta, joka varmasti hätkäyttää.

KOMin näyttelijät ovat osaavia. Siinä ei ole onneksi mitään hätkäyttävää. Etenkin arvostan sitä, että repliikit lausutaan selvästi. Ihailen muutenkin selkeää viestin ilmituloa. Roolitus on osuva ja kuten sanottu, suoritukset taitavia. Eero Saarela öky-Albertina vaikuttaa fyysisesti liian kiltiltä, hyväkuntoiselta ja laihalta - vatsantäytteestä huolimatta - osaansa, jonka hän toki eläytyvän hienosti tekee (kiitos vain, näen varmaan painajaisia tästä). Ihastuttava Vilma Melasniemi vaimona ja vakuuttavan äijämäinen Eero Milonoff veljenä tekevät työnsä ammattimaisen komeasti, ja vierailija Elmer Bäck (Greenawayn hyvä ystävä, muuten) on karismaattisuudessaan, läsnäolossaan ja miehekkäässä tonaliteettissaan (sekä mustaherukkakeiton kanssa nautittuna) erinomainen. Eeva Soivion "äitiin" pätevät samat kehuvat laatusanat kuin muihinkin, mutta hahmo jätti kysymysmerkiksi.

Erityismausteena mukana on huippukokki Antto Melasniemi, joka esittää huippukokkia, joka laittaa ruokaa (hän siis todella laittaa ruokaa näytelmän ajan). Fakta ja fiktio sekoittuvat herkullisesti, sillä tarinan juju on kuvata fiktion kuolemaa. Ja sen korvaamista pikaisilla fyysisillä nautinnoilla, kuten ruualla. Elokuvan teon ajoista ruokahifistely on mennyt vain överimmäksi, ja siksikin esitys on ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta kuoleeko fiktio, koskaan? En halua uskoa siihen, mutta juonen mukaan jonkun on pakko kuolla. Ja voittaja syö häviäjän.

Uskottavaa fiktiota ei voi syntyä ilman faktaa, johon sitä peilata. Eikä mitään naurattavaa - tai koskettavaa - voi olla ilman sen vastakohtaa. Kaikki ei tässäkään fiktiosta kertovassa jutussa ole faktaa. Kannattaa käydä itse katsomassa, jos vielä ehtii: näillä näkymin esityksiä on reilun viikon verran. Harmittaa, että näin tämän niin myöhään!

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Sivistyksen näivettymisestä huolta kantaville tai siitä iloitseville. Ennakkoluulottomalle teatterinkatsojalle.

Muualla: Yltäkylläinen runsaudensarvi, sanoo Katri blogista Paljon Melua Teatterista ja siteeraa: "Ihmisen pitää oppia, että huonosta mausta pitää maksaa." Ruokaharrastajalle ehdoton elämys, sanoo Pia. Liha on tappo, sanoo Helmi. Taidokasta teatteria, harvinaisen sanattomaksi vetää, sanoo Hanna Räty.  Voi jumalauta, mitä mä juuri näin, puuskahtaa Teatterikärpäsen puraisuja. Ääni katsomossa ei unohda esitystä. Visuaalisesti viehättävä, sisäisesti ruma, sanoo Kujerruksia-blogin Linnea. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (vähänkö komea nimi) juttu tässä. Ja elokuvasta löytyy nimihaulla vaikka mitä.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. KOM-teatteri. Peter Greenawayn alkuperäisteokseen perustuva KOM-teatterin näyttämöversio. Lupa esittämiseen Greenawayltä: Juho Milonoff. Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi. Suomennos: Aleksi Milonoff. Kuvat: Noora Geagea. Lisätiedot: http://www.kom-teatteri.fi/kokki-varas-vaimo-ja-rakastaja.html