Eino Leinon, runon ja suven päivä: Pekka Kytömäki, Katja Meriluoto

Logo Niina Tolonen. Runohaastetta emännöi Ankin kirjablogi.

Pekka Kytömäen runokokoelma Historian pienmiehiä on aforistinen, tiivis ja tarkasti kohteeseensa osuva harkituilla riveillään. Runoilija on tullut tunnetuksi palindromien taitajana, mutta tällä kertaa runoja ei voi lukea molemmin päin. Mutta ne voi lukea monta kertaa, sellainenkin, joka ei paljon runoutta lue. Esimerkkejä:  

"Hei 
rakas 
ystävä,
mitä mietit?
Näytät jotenkin
läsnäolevalta." 

"Historia tarvitsee
enemmän suurnaisia,
parempia pienmiehiä,
hymyileviä hyviksiä."

Hän on kirjoittanut tässä ja aiemmin urallaan runoja kirjoista, kissoista, luonnosta, skeittauksesta, maailmantilanteesta, perheestä, musiikista. Erikoisen koskettavia minulle ovat olleet menehtyneen kirjabloggari-Kristan muistoruno sekä tässä uudessa teoksessa rakkaudentunnustus omalle äidille. Aiempia teoksia:

Ei talvikunnossapitoa ja Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä. Aviador 2023, kansi Anna Kytömäki. 

Katja Meriluodon esikoisrunokirja Mehiläisen paino ottaa vahvasti kantaa luontokatoa vastaan, monimuotoisuuden puolesta. Tai tarkemmin sanoen tarkkailee ja suree jälkimmäisen katoamista. Tunnelma on melankolinen. Se ikävöi jotain, jonka tietää pian katoavan. Kertoja ei ole aktiivinen toimija katoamista vastaan, vaan ulkopuolinen, kirjaaja, havainnoija, oli ensimmäinen ajatukseni. 

Mutta sitten mietin, ettei ehkä niinkään ulkopuolinen, vaan elimellinen osa rikki mennyttä maailmaa, jossa kaikki elävä on yhtä. Kun mehiläinen katoaa, katoavat ihmisetkin? Ihmisten tekemät keinotekoiset rakenteet, talot, tavarat, omaisuudet, eivät kestä aikaa. On jotain kestävämpää, jota kohti tulisi kurotella. 

Kauniit säkeet, sommitellut sanat eivät kaikista kohdistaan minulle aukea kertalukemalla, mutta ajateltavaa ne tuovat. Kasvu- ja matkakertomus, sanoo kustantajan tiedote. Matka mihin? Reaalimaailmassa liikutaan Virossa, mutta ajatuspuolella en näe matkan määränpäätä, ja pelottaa hieman sitä ajatella.  

"Kuka söi auringon?
Päivä kyllä nousi, mutta pimeni äkkiä,
kohotin katseen papereista:
lajit, suvut, heimot, lahkot,
pirstaleina lattialla
koko palapeli, luonto." 

"Ikävälle ei tule loppua, senkin västäräkki,
eikä surulle ole mitään kiintiöitä,
jos takertuu vain tiukuihin ja rihkamaan;
kahiseviin helmoihin, kiiltokuviin,
pitkiin hiuksiin."

"Mikä on pelon, mikä rakkauden
osumatarkkuus?

Miten kohteet valikoidaan tähtäimeen?"

Onko tuulella jotain salattavaa? Millaiseen hämärään katoaa esiäitilinjan pitkä häntä? Miten paljon painaa mehiläinen - muutaman gramman kämmenellä, lajina koko maapallon painon? 

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Aviador 2023. Kansi Jonna Nisu.

Molempien kirjojen taitto: Saara Hankama.

Matalan kynnyksen runoutta

Kirjablogeissa näkee aika vähän runouden käsittelyä. Harvassa ovat omatkin runobloggaukseni, koska ensinnäkin luen niitä (liian) vähän ja toiseksi, runoista kirjoittaminen tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä runot ovat proosaa enemmän tunnekokemuksia, joita sysisuomalaisen on vaikea pukea sanoiksi? Ja se ikuinen pelko, ettei ymmärrä pointtia ja tulkitsee aivan väärin... Vaikka periaatteessa kai on niin, ettei runoja voi tulkita väärin, vaan vain eri tavoin ja omalla tavallaan. Siinä niiden hienous!

Samoja asioita mietti Omppu ja ryhtyi tuumasta toimeen käynnistämällä runohaasteen (logo on Ompun). Osallistun haasteeseen esittelemällä runokirjoja, joiden lukeminen ja tulkitseminen on helppoa vähemmänkin runoutta tuntevalle, kuten itselleni. Matalan kynnyksen runoutta siis!

Pekka Kytömäki julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Ei talvikunnossapitoa vuonna 2015. "Keski-ikäisen runopojan"
aforismimaiset runot ja ajatelmat olivat ilahduttaneet meitä hänen someseuraajiaan jo pidempään, joten julkitulo ei ollut yllätys, vaan väistämätön vaihe taitavan tekstimiehen uralla.

Hän havainnoi miehen arkea, luontoa ja ylipäänsä elämänmenoa oivaltavasti ja riemastuttavasti, usein yllättävästä näkökulmasta. Tiiviseen lauseeseen ja niukkaan sanamäärään sisältyy paljon.

Ilmaiset itseäsi 
lompakollasi.
Aika köyhää.

Voisin lähteä 
milloin hyvänsä.
Olen perillä.

Kytömäki on taitava kielellä ja merkityksillä leikkijä. Leikkisyys on yksi hänen tunnuspiirteitään (hän on muuten myös uskomaton palindromien tekijä). Näistä runoista jää hyvä mieli.

Yhtä raakoja
mustikat ja hyttyset.
Poimija kypsyy.

Hänen toinen kokoelmansa Valo pilkkoo pimeää ilmestyi 2016:

En suostu jäämään
yhden hudin ihmeeksi.
Olen uusinut kynänkantolupani
ja tähtään ladon seinään. 

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa. Sanasato 2015; Valo pilkkoo pimeää. Sanasato 2016.
Tyyliin sopivat kannet ja piirroskuvituksen on tehnyt kirjailijan vaimo Anna Kytömäki. Ja kyllä, myös Anni Kytömäki on sukua, Pekan sisko.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna tykästyi tyyliin. Helppoa mutta sisällöltään antoisaa, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Leena Lumi suosittelee. Mahtavaa, hykertelee Kaisa Kannesta kanteen. Suoraan suomalaiseen sieluun, summaa Luettua elämää -blogin Elina. Pekka on ihminen, joka osaa kirjoittaa, tuumii Suomi lukee -Krista. Luetut, lukemattomat -Liisa hymyili koko kirjan mitalta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari kertoo kauniisti.

 - - - - - - - - - - -

Tuija Takala on tehnyt paljon töitä selkokielen puolesta. Selkokielelle on ollut kasvava tilaus viime vuosina, muun muassa maahanmuuton kasvun myötä, kun suomen kielen opetus kaipaa keinoja opettaa eri-ikäisille kieltämme ja kulttuuriamme, jonka perusta on vaihteleva luontomme.

Tuija kirjoitti selkokielisen runokirjan Kierrän vuoden. Se kuvaa nimensä mukaisesti vuodenkiertoa luonnossa, havaintoja ympäristöstä ja oman pään sisältä. Vuoden jokainen viikko saa oman runonsa, joita tukevat komeat luontovalokuvat. Pieni ja pehmeäkantinen kirja on jo muodoltaan helposti lähestyttävä. Se sisältää kauniita, harkittuja säkeitä ja laajan tunnekirjon kattavia ajatuksia, joita on helppo seurata ja tuntea omikseen. Sopii siis johdatukseksi runomuotoon ja kieleen erinomaisesti myös meille muille kuin kieltä vasta opetteleville!

Tuija kertoo blogissaan Tuijata kirjasta yleis- ja selkokielellä sekä antaa teksti- ja kuvanäytteitä.

Tuija Takala: Kierrän vuoden. Opike 2016. Luontokuvat: Jani Ahti.

 - - - - - - - - - - -

Ja vielä kaupan päälle pari vinkkiä yhdestä lempiaiheestani, Helsingistä, kertovista runoista: Jukka Pakkanen tarjoilee tunnelmapaloja kaupungista joskus sotien jälkeen, Olympiakisojen aikaan. Aikaan, jolloin Ajanmiehestä saattoi ostaa teryleenipuvun, luistelukentän taustamusiikkina soi Lazzarella ja Paul Anka kävi Dianoineen Lintsillä. Rautatieasemalla saa kenkälankkauksen, Vanhalla huudetaan vallankumousta ja kipataan pitkä nelonen. Lapset uittavat kaarnaveneitä, maantiet Helsingistä pois päin pölyävät, ja Hietsussa on voda lämmintä ja donnat hehkeitä. Slangia ja nostalgiaa vanhemmille helsinkiläisille!

Jukka Pakkanen: Helsingin tuulia, stadin valoja. Artemisia Edizioni 2016.

Muualla: Mummo matkalla -blogi kertoo Pakkasen kirjasta laajemmin. Like esittelee Pakkasen sivuillaan. Postaukseni Pakkasen kirjasta Triesten taivas.
 - - - - - - - - - - -

Tässä yhteydessä on ehdottomasti mainittava myös helsinkiläinen Anja Erämaja, joka on tässä  päivässä: myös hänen runoelmiaan on helppo lukea. Eikä niistä voi olla pitämättä! Katso postaukset Töölönlahti ja Ehkä liioittelen vähän.

Näillä minä pääsin alkuun; ehkä vielä innostun runohaasteen ja runopuheen myötä lukemaan runoja enemmänkin, saa nähdä.

Kenelle: Runoista kiinnostuneille mutta niitä vierastaville. Oivaltavia sanailuja, kaunista suomen kieltä, tunnelmakuvausta ja harkittuja ajatuksia arvostaville.