Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi. Klassikkohaaste 12.

Monte-Criston kreivi on eläväinen seikkailu, tarina rakkaudesta ja kostosta. 

Enpä taaskaan tiennyt, mihin lupauduin, kun klassikkohaaste iski. Aivan paras lukuhaaste, ja ainoa, jota muistan seurata (kiitos haastevetäjien muistuttelun). Dumasin kirjoja on ylistetty, ja haasteen periaatteiden mukaisesti häpeän, etten ole niitä lukenut aiemmin. 

Sivistyneissä kodeissa Dumasin seikkailuja on luettu lapsena. Minulle maailma on uusi, mutta tajuan viehätyksen. Vauhti ja voima, huumori ja tapahtumien mylläkkä, joka vyöryy lukijan silmien eteen, on vastustamaton, vaikka teksti on pikkutarkkuudessaan osin jopa jaaritteleva. Mutta se vain lisää viehätystä, jota vanhahtava kieli sanastoineen nostattaa.  Päähenkilö Edmond Dantès, ranskalainen reipas merimies, lusii syyttömänä pitkää vankeustuomiota ainoana seuranaan naapurikopin vanki, vanha Faria, joka kertoo tälle aarteesta.  

"Nähdessäni nuo kaikenlaiset paperit, asiakirjat, sopimukset, pergamentit ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan, joita säilytettiin suvun arkistossa ja jotka kaikki olivat myrkytetyn kardinaalin peruja, aloin itse tutkia ja penkoa noita mahdottomia paperikasoja niin kuin varmaan kymmenet palvelijat, tarkastajat ja sihteerit sitä ennen. Mutta niin uutteraan ja tarkkaan kuin työni teinkin, en löytänyt mitään erikoista."

Koukuttava tarina muuttuu entistä herkkuisammaksi, kun alun asetelman - joutuu vankilaan, pakenee, löytää aarteen - muodostumisen jälkeen päästään (mielestäni) itse asiaan. Kostoon. Eikä sovi unohtaa rakkausjuonnetta, joka vahvasti vaikuttaa Dantèsin tekemisiin niin alussa kuin myöhemmin. 

"- Herra kreivi, oletteko hyvä ja tarjoatte minulle käsivartenne. Kreivi melkein kuin horjahti nämä yksinkertaiset sanat kuullessaan, sitten hän vilkaisi Mercedekseen. Sitä silmäystä kesti vain salamanvälähdyksen ajan, mutta kuitenkin se kreivittärestä tuntui kestävän loputtoman kauan. Tuo Monte-Criston katse oli perin ilmeikäs."

Montecristo on olemassa, se on Italiaan kuuluva saari Tyrrhenanmerellä. Sen verran tarinassa on totuuspohjaa. Ja ajan poliitikka on totta: Ranskan vallankumous on ohi. Napoleon on karkotettu Elbelle, mutta hän palaa sadaksi päiväksi valtaan. Virkamiehillä on vaikeaa, kun takkia pitää käännellä vähän väliä; väärästä valinnasta saattaa pää pudota.

Juonittelua, kaksintaisteluja, myrkytyksiä! Ketkuja voitontavoittelijoita, kavalia aatelisia. Tapahtuu paljon ja jatkuvasti. Myös henkilöitä on runsain määrin, piti vähän pinnistellä muistaakseen, kuka on kuka. Välillä piipahdetaan oopperassa ja kutsuilla, hevosvaunuilla ajellaan ahkerasti paikasta toiseen. Kreivi herättää hämmästystä ja kunnioitusta seurapiireissä, hänen suunnattomasta omaisuudestaan huhutaan. Ei tiedetä, kuka tuo herra oikeastaan on. Miellyttävä käytös ja omaisuus varmistavat hänelle näkyvän aseman, vaikkei kukaan tiedä, mitä on oikeasti puuhailee ja mitkä ovat hänen tekemistensä todelliset motiivit. 

Täysin ei kosto kärsitystä vankeustuomiosta suju kuten kreivi on suunnitellut. Lopputulos pitkästä manööveristä saa lopun, jota hän ei osannut kuvitellakaan synkimpinä hetkinään, joita joskus ilmenee.

"Kreivin kasvoille kohosi ylpeyden puna. - Naurettavaa, hän sitten ajatteli. - Ja se naurettavuus kohdistuu minuun itseeni.... Siis olen naurettava! Mieluummin sentään kuolen. Kreivi otti kynän ja kirjoituspöytänsä salalokerosta paperin ja kirjoitti jotain sen alareunaan. Paperi oli hänen testamenttinsä, eräänlainen jälkisäädöksen lisäys, mistä ihmiset saisivat nähdä hänen kuolemansa syyn. - Niin minä teen, hän puheli katse kohotettuna taivasta kohti, - yhtä paljon Sinun kunniaksesi, Jumala, kuin omaksikin kunniakseni. Kymmenen vuoden ajan olen pitänyt itseäni Sinun kostosi lähettinä, niin ettei sellaisten kurjien kuin Morcerf, Danglars ja Villefort pidä kuvitella, että sattuma on pelastanut heidät vihollisensa käsistä."

Mutta miten nokkelasti hän rakentaa kostonsa, miten kivuliaasti ja täydellisesti konnat kokevat rangaistuksensa! Lukija saa lopun, johon voi olla tyytyväinen. Eikä ollut loppuun edes kiire, sen verran viihdyttävä tarina on. Aivan viimeisiksi on laitettu kolme sanaa, jotka kreivin mielestä sisältävät kaiken inhimillisen viisauden. Sopivat hyvin myös meidän aikaamme: Odota ja toivo! Loppusanat voisivat myös hyvin olla Sen pituinen se. Niin satumainen seikkailu on. 

Luin Lauri Hirvensalon lyhentäen kääntämän noin 700-sivuisen version, josta sitaattini ovat. Selailin myös 1 200 -sivuista alkuperäistä Jalmari Finnen käännöstä. Nähdäkseni pois on jätetty tasaisesti sieltä täältä pätkiä, jotka kuvailevat tarkemmin esimerkiksi paikkoja tai vaikkapa naisten asuja tai dialogeina tarkentavat ja täydentävät jo sanottua. Lyhennetty versio on luonnollisesti vähemmän rönsyävä. 

Kirjasta on tehty leffoja ja sarjoja sekä teokseen jatko-osia muiden kirjoittamina. Alunperin tarina julkaistiin sanomalehdessä jatko-osina, kuten ajan tapa oli. 

Kenelle: Seikkailujen, historian, romantiikan ja draaman ystäville.

Muualla: Kirjan ovat lukeneet kymmenet miljoonat ihmiset, muiden muassa Amma ja Jokke.

Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi. Lyhentäen suom. Lauri Hirvensalo.

WSOY, kuudes painos 1982. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1945, originaalikirja (Le Comte de Monte-Cristo) 1844. 

Jalmari Finnen suomennos ilmestyi Otavalta 1912. Nykyisin kirjaa on saatavilla Otavan pokkarina, ja tietysti e- ja äänikirjaversioina. 

 

Kirjabloggarien 12. klassikkohaasteen vetää Gregorius blogissaan Jotakin syötäväksi kelpaamatonta.

Logo: Niina Tolonen.

Äänikirjakokemuksia

Olen tehnyt äänikirjakokeiluja. Nautin kirjoista esineenä, tekstistä kirjaimina, ihailen niiden jonoja ja selailen äkkiä pari sivua taaksepäin, tarkistan tekstissä mainitun nimen, kurkkaan kannen värin, luen uudestaan vaikuttavan kappaleen, äimistelen kekseliästä taittoa, jolla asiat tuodaan näkyviksi, suljen takakannen painokkaasti. Luettu! Fiilistelen pinoa pöydällä, suunnittelen jatkokäyttöä. Kaverille, omaan hyllyyn, kirjaston kierrätykseen...

Entä jos kaikki nämä elementit puuttuvat lukemisesta? Outoa ja riisuttua, mutta toimii tarpeissa, joita en edes tiennyt omaavani. "Kevytversio" lukemisesta - jollaisena vielä äänikirjakuuntelua pidän - viihdyttää kävelyllä ja muissa puuhissa, kun teksti ei ole niin tärkeä, että se pitäisi omin silmin nähdä. 

Tällaisina toimivat hyvin trillerit. Jännitys kasvaa tehokkaasti ääneen luettuna, mutta joka lause ei ole merkityksellinen. Tilanne kehittyy, vaikka jotain menisi ohi. On myös niin, että paperikirjassa on äänikirjaa helpompi hypätä jotain yli, jos kohta ei ole kiinnostava; silmäily kertoo kuitenkin, mitä menettää. Äänikirjassa niin ei voi tehdä. "Pakolla" kuunneltu tunnelma kasvaa. Kuuntelin Mats Strandbergin Risteilyn (suomennos Stella Vuoma). Huh. Pelotti. "Itämerellä ei kukaan kuule huutoasi."

Tietokirjoja ja elämäkertoja on hyvä kuunnella. Kun tekstiä ei tarvitse makustella, varsinainen asia korostuu. Toimii. Kuten jo kerroin, Tuomas Nyholmin Samu Haberin elämäkerta on mainio äänikirja. 

Perinteinen kaunokirjallisuus on minulle vaikeampi pala kuunnella. Huomaan, että ajatus harhailee helposti, kun en hahmota tekstiä selkeinä osina, kuten paperikirjassa teen. Venla Saalon Kukkia maan alla (linkki Tuijatan juttuun) on epäilemättä mainio kirja. Kuunneltuani sen minusta tuntui, että jäin jotain vaille. Kun keskittyminen välillä herpaantui - joku huuteli vierestä tai tuli muu katkos -, kelailin taaksepäin ja kuuntelin uudestaan. En oikein saanut kokonaisuudesta kunnon otetta, vaikkei kirja ole haastavaa luettavaa. REC-tyyppistä kokeellista kirjaa en edes uskaltaisi yrittää kuunnella!

Kokeilin myös Tommy Orangen Ei enää mitään -kirjaa (suomennos Jussi Korhonen), kesken jäi toistaiseksi, ei vetänyt. Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua  (suomennos Karoliina Timonen) sujui helpommin, vaikken huomannut läheskään kaikkia hienouksia, joista linkkaamani Helmi Kekkosen juttu kertoo. Vähän hätäännyn: voinko edes sanoa kirjan lukeneeni, jos koen lukukokemuksen jäävän näin vajaaksi? 

Onneksi Jarkko Volasen Varjoihmiset oli sujuva kuunneltava (linkki Ompun juttuun). Juha teininä ja aikuisena, punk-ajan muistot, selkeät kaksi aikatasoa ja yhden kertojan näkökulma, pysyi kasassa ja kiinnosti. Kyllä, olen lukenut ja sisäistänyt. Ehkä alan oppia tämän?

Äänikirjoja kuuntelevat paljon kirja-alan ammattilaiset. Luulen, että he saavat niistä enemmän kuin tavislukijat. He ovat tottuneet etsimään tiettyjä rakenteita, kliseitä, muotoja. Ne löytyvät myös kuunnellessa. Paradoksaalisesti äänikirja toiminee hyvin myös vähän lukeville. Kun ei haeta tekstillistä hienoutta, vaan juonta ja tunnelmaa. 

Lopputulos: ei joko tai vaan sekä että. Äänikirjat laventavat lukemista. Kirjallisuuden korkeat laineet leiskuvat komeasti ja niillä voivat surffailla nekin, jotka eivät halua tai pysty ottamaan kirjaa fyysisenä esineenä. Tämä on ehdottomasti hyvä juttu. Samoin äänikirjojen valtava valikoima, helposti kenen tahansa ulottuvilla. Jo se pelkästään tuo lisää lukijoita kirjallisuuden pariin. Huonoa on se, että kirjailija hyötyy tästä surkean vähän (linkki Ylen uutiseen). Se ei ole reilua eikä hedelmällistä kirjallisuuden tulevaisuutta ajatellen. 

Itselläni on vielä treenaamista, jotta pystypäin saatan sanoa kirjan "luetuksi" kuuntelemisen jälkeen. Ja postata siitä. Toistaiseksi en ole merkkaillut kiinnostavia, mahdollisesti postauksessa siteerattavia kohtia, kuten paperikirjaa lukiessa teen. 

Nyt olen luke... eikun kuuntelemassa, vai sittenkin lukemassa, erityisen hyvää kirjaa, omakohtaista romaania uupumisesta. Kyseessä on Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Toistaiseksi olen haltioissani, samastun moneen ja iloitsen sujuvasta, tervejärkisestä sanomisesta. Mutta siitä lisää myöhemmin. Kuuntelemisiin, lukemisiin! 

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC

REC käynnistää nauhoituksen, joka on kirjana tiiliskivi. Raskas siis?

Kirja on omistettu fiktiivisille henkilöille, eikä lukija vielä siitä tai kuumottavasta saatteesta ymmärrä, miten fiktiivisistä henkilöistä on kyse. Ainakin pojat, Lucas ja Cole, vaikuttavat olevan aivan olemassa tutustuessaan 13-vuotiaina ja ystävystyessään tiiviiksi parivaljakoksi. 

"Jälkikäteen elämän voi sulloa muottiin, joka muistuttaa kertomusta. Montaa eri kertomusta. Minkä tahansa elämän. Pakottaa, valita, muokata, rajata. Jos jokin ei sovi, sen voi rajata kuvan ulkopuolelle. Todellisuudessa kertomuksia ei ole, mutta ei todellisuuskaan ole sellainen miltä se näyttää."

Kun Lucas aikuisena miettii tapahtumia, hän sanoo kaipaavansa, jos jotakin, niin "yhteistä naurua, sitä mitä heidän äänensä resonoivat naurussa, miten heidän mielensä. Ja yhteistä kuvitelmaa. Hän kaipaa ja pelkää. Rakastaa ja inhoaa. Kuvitelmaa jolla ei ole alkua eikä varsinkaan loppua ja joka tihkuu todellisuuteen, läpäisee sen kuin orgaanisen aineen. Kun Cole ja Lucas olivat yhdessä, todellisuus jousti."

Siinä oiva tiivistys kirjasta, jonka runsauden ääressä lukija tuntee outoa kihelmöintiä, vähän kuin uuden Donna Tarttin teoksen äärellä olisi. Mitä kaikkea jännittävää, outoa ja oivaltavaa vielä on edessä? 

Pojat kuvaavat, heijastavat toisiaan, päidensä sisältöä. Heidän tarkoituksensa on nousta kuvillaan maailmanmaineeseen, tehdä todellista taidetta, jossa ei ole tinkimisen varaa. Paperikuvien ajasta someaikaan elänyt kuvausharrastus törmäyttää heidät yhteen aikuisina. Olisiko lapsuuden haave vielä mahdollista saavuttaa? Ovatko ystävysten keskinäiset asetelmat samat kuin lapsina?

Tarina ei ole juonivetoinen. Tarinoita henkilöinen on monta, joista useimmat liittyvät jollain tavoin eurooppalaiseen pieneen kaupunkiin, oikeastaan kylään, jossa on vuori, vanhoja rakennuksia ja kapeita teitä. Paikkaan, joka on ollut ikiajat samanlainen, kunnes enää ei ole.

Kirja rakentuu alakerran huoneista ja yläkerran saleista, joita lukija käy läpi kirjailijan asettamassa järjestyksessä. Liikutaan siis ajan lisäksi paikassa, monin tavoin. Näkemisestä on kyse, rajoista, näkymisestä ja näkymättömyydestä. "...todellisuus joustaa." Kyllä, kirja on vaikea enkä ymmärrä kaikkea siitä ylösalaisesta maailmasta, josta luen, vaikka kirjailija on ystävällisesti lisännyt muutaman helpon poistumistien, exitin. Viisaasti ne ovat kohdissa, joissa en halua poistua. Kun taas esimerkiksi ennen salia 5 olisin exitiä kaivannut!

Luin teoksen kahdesti. Ensimmäinen lukukerta ei tuntunut avaavan sitä riittävästi, joten oli otettava uusiksi. Ei se juuri ymmärtämistä auttanut, oikeastaan päinvastoin. Ensiluvulla olin intuitiivisesti vaistoavani, tajuavani jotain, mikä toisella kertaa - älyllisemmällä otteella, nyt kun tiesin haasteen - jäi pois. Silti olen iloinen, että luin. Tekstissä on kummallista kiehtovuutta, pysäyttäviä lauseita, jatkuvuutta kaikessa epäjatkuvuudessaan. Mieleen kaivertui pikkuruisia pelottavia uomia, etenkin Anitan tarinasta, ja Colen perheen asuntovaunureissusta muuttuvaan kaupunkiin. Kauhua! Kokonaisuudesta on hankala saada otetta, jos loppua ei oikeastaan ole tai se on - kauhistuttavaa sekin - kuviteltava itse. Vai oliko loppu jo alussa? Tässä kirjassa kaikki on mahdollista toisinpäin. 

Erikoinen rakenne, erityinen sisältö, joka jättää jälkeensä hämmästyneen lukijan - sen joka ei ole aivan varma, missä on käynyt, mutta ehdottomasti jossain. 

"Minkään ei tarvitse mennä suunnitelmien mukaan, jos suunnitelmia ei ole. Saa ottaa aivoon, saa masentaa, saa vihata koko matkaa ja tuntea koti-ikävää, matkalla ei tarvitse olla kivaa, ei koko ajan, matka ei ole irtiotto elämästä vaan itse elämä, ja elämään kuuluu kaikenlaisia tunteita."

Onko kirja siis "hyvä" vai ei? Teknisesti kyllä, vaikka salien pyöritys oli jo osin liikaa, tai liian vähän. Miellyttäväksi kirjaa en sanoisi. Kiinnostavaksi kyllä, kokeelliseksi tietysti. Ja vaikuttavaksi. Jossain kohtaa tuli mieleeni, että luen nuorten kirjaa - sen toi mieleeni kauhuelementtien, filosofiaan viittaavien viisauksien ja nuorten ihmisten, etenkin päähenkilöpoikien, eräänlaisten kasvutarinoiden yhdistelmä. Ja "toisen maailman" tavoittelu; me aikuiset kun helposti olemme jämähtäneempiä siihen, mitä olemme tottuneet näkemään. 

HS:n Jussi Lehmusvesi sanoi eilen, että kirja jäi kuuntelematta. Niin olisi väliin jäänyt minultakin, jos en olisi kustantajalta saanut paperikappaletta. Tämä on niitä kirjoja, joita pitää selata, nähdä teksti rivityksineen, sulkeineen, marginaaleineen, vakuuttua sen olemassaolosta, rytmittää lukemista sen mukaan. Pelkkä ääni ei riitä. 

Kenelle: Ennakkoluulottomalle, ymmärtämättömyyttään sietävälle, toden ja epätoden rajoista viehättyvälle, taiteen tekijöille, ehdottomille, kuvina näkeville. 

Muualla: Räjäyttävän hyvä romaani, sanoo Lumiomena.

Marisha Rasi-Koskinen: REC. S&S 2020. Ulkoasu ja taitto Jussi Karjalainen.

Maja Lunde: Viimeiset

Lunde kirjoittaa neljän romaanin sarjaa ilmastonmuutoksesta; kolmas osa keskittyy eläimiin.

Kirjailija on kehittänyt kunnianhimoisen reseptin, jossa yhdistetään ilmastonmuutos ihmisten tarinoihin. Sarjan kirjat eivät ole kevyitä välipaloja, vaan täysverisiä ja vakavia tiiliskiviä, joiden luku palkitsee parhaiten syventymällä ja sisältöä pohtimalla. Tiedän kokemuksesta, sillä yritin "lukaista" tätä, muttei siitä mitään tullut. Otin uusiksi, sillä sekä aihe että sarjan konsepti kiinnostavat. 

Tarina villihevosista kulkee kolmessa aikatasossa. Eva tyttärineen elää tulevaisuudessa.

"Ensimmäisinä Romahduksen jälkeisinä vuosina ihmiset puhuivat, että loputkin eläimet kuolisivat, koska ekosysteemi oli mennyt sekaisin. Kun yksi asia lakkasi toimimasta, se lopetti kaiken muunkin. Heiltä vain pääsi unohtumaan, että aina on myös korvaavia lajeja, jotka ottavat vapautuneen tilan haltuun ja sopeutuvat siihen. Sitäkään he eivät muistaneet, että me ihmiset veimme nykyisin vähemmän tilaa kuin ennen."

Heitä ennen oli ollut Karin, joka on kiintynyt hevosiin enemmän kuin ihmisiin. Kuten hänen teinityttärensä Isa sanoo: "Siihen nähden, miten hyvin äiti on perillä eläimistä, hän on aikamoisen pihalla eläimestä nimeltä ihminen." Karinin missio on säilyttää villihevoskanta, saada se kasvamaan sukupuuton sijasta.

Taustalla vaikuttavat 1800-luvun hämmästyttävät havainnot alkuhevosista ja tutkimusretket Mongoliaan. Ja totta kai, se hermostuttava ajatus ihmislajin pysyvyydestä. 

"Ihminen on aika tyhmä eläin, siitä ei pääse mihinkään. Se ei pysty ajattelemaan seuraavaa kevättä pidemmälle, seuraavaa synnytystä pidemmälle. Sen takia sen hommat menee perseelleen. Se on luonnon kiertokulkua: ennemmin tai myöhemmin kaikki menee perseelleen. .... Ehkä onkin suorastaan luonnonlaki, että lajimme on tuomittu tuhoutumaan joka ikinen kerta, kun se syntyy tälle tai jollekin toiselle planeetalle. Mikään laji ei saa kehittyä liian älykkääksi. En tiedä, onko se pelottava vai mielettömän upea ajatus."

Dystoppinen trilleri on pelottava, ilman veriroiskeita, pahemmalla ja hiljaisemmalla tavalla. Mutta myös toivoa antava. Ehkä ihminen löytää keinoja turvata edes joidenkin lajien säilymisen; kaikkea ei ole menetetty. Tosin mieleen nousee myös se, että kaikkia aikaansaamiemme tuhojen seurauksia emme vielä edes tajua. Kirja kertoo myös ihmislajista, sen ominaisuuksista, hyvässä ja pahassa.

Helppoa luettavaa kirja ei painavuudessaan ole, ajatuksia herättävä kyllä. Arvostan työtä, jonka kirjailija on tehnyt aiheidensa eteen. Hän tuli kotimaassaan Norjassa tunnetuksi etenkin lasten- ja nuortenkirjailijana sekä tv-sarjojen ja leffojen käsikirjoittajana, kertoi oslolainen kaverini. Supersuosittu Mehiläisten historia on käännetty 35 kielelle ja myynyt hurjasti muun muassa Saksassa. Lunde on monipuolinen ja aikaansaava ammattilainen, jonka tekstissä ei tarvitse kökköyksiä pelätä. Monia muita asioita kyllä. Sarjan kirjat ovat itsenäisiä teoksia, järjestyksellä ei ole lukemisessa väliä. 

Kenelle: Maailman muutoksia miettivälle, eläinten, etenkin hevosten, ystäville, vakavaa sietäville. 

Muualla: Paljon melua kirjoista -blogi kertoo kirjan henkilöistä enemmän ja sanoo Viimeisten olevan hyvä muistutus meille pohjoisen asukeille siitä, ettei ilmaston lämpeneminen suinkaan tuo meille Espanjan rantakelejä.

Maja Lunde: Viimeiset. Tammi 2020. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry. Kansi Markko Taina.

Helmet-haaste 2021 kohta 14, kirja on osa sarjaa. Aiemmat osat ovat Sininen (vesipula) ja Mehiläisten historia (hyönteiskato). Eläinlajien katoamisaiheisen Viimeiset-kirjan jälkeen on tulossa vielä yksi, ihmislajiin ja sen tulevaisuuteen keskittyvä teos.

Sopii myös kohtiin 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa, kohtiin 11 ja 12, köyhyydessä eletään ja metsässäkin ollaan, 27, sillä päähenkilö on tavallaan eläin tai oikeammin eläinlaji, 34, tarkkaillaan luontoa ja 40, eläinten oikeuksista olla olemassa on kyse, sekä 45, pohjoismainen kirjailija.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Egon on syntynyt 1963, ikä vajaat kuusikymmentä. Hänen silmillään katsomme tätä päivää.

Egon käy joka päivä katsomassa yhdeksänkymppistä äitiään. En tiedä miksi, äitikin ihmettelee, minkäänlaista kiintymystä kummaltakaan puolin kun ei ole havaittavissa. Tapa ja äidin tarve eivät kai ihmiseltä hevin katoa. Eikä professorina toimivalla Egonilla ole omaa perhettä; joskus oli, poika on jo aikuinen. Egonin paras ystävä on punaviini. 

"Egon riiputtaa suutaan ja soimaa itseään sekä juomisestaan että ajattelustaan. Liika koulutus aiheuttaa ihmiselle riivaavaa, pakonomaista tarvetta ylettömään tarkkuuteen ja rehellisyyteen, hän ajattelee, eikä siitä ole tässä maailmassa mitään hyötyä."

Lievässä humalassa maailmaa on vaaratonta tarkastella. Turvallisesta kuplasta, jossa itsetunto laahaa välillä maan alla mutta silti muka on varaa halveksia työtään tekeviä, kuten Hansia. Kaikkia Hanseja. Enemmän Egon miettii itseään: 

"No, katsotaan nyt sitten. Tavallinen häpeän riuduttama mies auringonpaisteessa vieraalla maalla, ei erityisen epäonnistunut mutta ei erityisen onnistunutkaan. Luulee olevansa ainutlaatuinen, kuten jokainen. Pettyy, kun ei ole."

Etenen tarinassa kasvavan ärtymyksen kanssa. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut tästä itsekkäästä, ylimielisestä, viiniä kittaavasta, ajasta pudonneesta, saamattoman löysästä epämiellyttävästä äijästä? Ja miksi tyyppi ylipäänsä minua niin suuresti ärsyttää? 

Kunnes tajuan. Sehän olen minä! 

Se voit olla myös sinä. Tai puolisosi, veljesi tai naapurisi. Sillä Egon symboloi minulle - nimeään myöten - meitä kultapossuja, jotka olemme saaneet elää itsellemme, ilman sotia ja ylenmääräistä taistelua ravinnon ja muun aineellisen hyvän puolesta; kasvaa siinä uskossa, että maailma kehittyy koko ajan paremmaksi ainakin minulle. Saan yhä enemmän, koulutustaso ja vauraus kasvaa. Ja mikä pahinta, kuvittelen, että tämä tila on pysyvä - että minä, että ihminen voi elää samalla tavalla aina.

Egon ei vaikuta luotettavalta kertojalta, vaikka hän varmasti sellainen luulee olevansa. Hän on pihalla minästään, pitää itseään myös mielenosoitusihmisenä ja kulkee natsien ja niiden vastaisen kulkueen liepeillä pitkin Runeberginkatua. 

"Siis eikö tämä natsijuttu ole jonkinlaista liioittelua, onko Euroopassa muka jossain todellisia natseja? Eivätkö natseiksi itseään kutsuvat ole lähinnä historiantajuttomia sirkuspellejä ja pikkurikollisia?"

Kirja yllättää. Se kuvaa Egonin ajatuksia ja havaintoja monenlaisesta. Jos nyt päihtyneen ihmisen aivotoimintaa voi ajatteluksi kutsua, jonkinlaista tajunnan liikettä kuitenkin, arvelee Egon itse.

Luemme Helsingin Sanomista, lasten kasvatuksesta, vanhusten hoidosta, sinisestä pigmentistä, ikääntymisestä, W.G. Sebaldista, työmatkapyöräilijästä, Oodista, tv-sarjoista, Nina Simonesta, naisista jotka kansoittavat kirjastot ("Missä kirjahylly, siellä nainen."), kaupungistumisesta, Unkarista (jossa Egon käy työmatkalla), Tony Halmeesta, salaisuuksien eri lajeista (ja se onkin tarinan ydinkohtia), Migrant Mother -valokuvasta. Koirien, ankeriaiden ja ihmisten taidosta palata kotiin tuhansienkin kilometrien ja pitkien aikojen päästä. Kas, Egon lähtee bussivierailulle Karjalaan, josta hänen äitinsä oli syntynyt. Motiiveja matkallelähtöön löytyy niin ylempää kuin alempaa sukupuusta. Selvää hetkeä ei löydy.

Helsinkiä nostan erikseen, omasta ilostani, ei niinkään kirjoittajan kotiseuturakkaudesta, tulkitsen.  

"Joulukuun kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä Helsinki jaksaa enää vain vaivoin käväistä keskipäivän hetkellä vaaleansinisenä. Sitten se vaipuu taas hämäriin uniinsa."

Pitkästäsillasta, Vuosaaresta, ja tietysti monivärisistä portaista Malminkartanonhuipulle. Portaat, kuten sillatkin, on tarkoitettu yhdistämiseen. Mutta portaiden päätä ei voi välttämättä nähdä, lopputulema saattaa tulla yllätyksenä. Silloissa niin ei käy. Portaat, etenkin värikkäät, voivat johtaa mihin vain, vaikka harha-askeleisiin. Siksi ne ovat niin pelottavat, että joku maalasi värit piiloon.

Tulkitsen: kirja on vakava varoitus fasismin noususta ja siitä, että sulkeutumalla omaan kuplaamme emme näe sen etenemistä. Aate on kuin tuuli, joka levittää liekkejä kuivalla arolla, saa maat palamaan pelkällä hipaisullaan ja romahduttaa rakentamamme perustat. Polttavaa, kylmäävää.  

Weselius on taitava ja taiteellinen kirjailija. Hyvällä tavalla. Teksti on paitsi kekseliästä ja nautinnollista suomen kieltä myös eteenpäin houkuttelevaa ja ilmavaa, tulkinnoille tilaa jättävää. 

Uteliaana odotan muita tulkintoja, joita varmasti on tulossa. Ainakin Tuijalta, joka julkaisee oman postauksensa samaan aikaan kanssani. 

Kenelle: Oivallusta etsivälle, ajattelevalle, kielestä nauttivalle.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Kustantajan lukukappale.

 

Tuomas Nyholm: Samu Haber - forever yours

Olen monesti miettinyt, miten Sunrise Avenuesta tuli megaluokan bändi Euroopassa.

Nyt sain tietää sen yksityiskohtaisesti, Tuomas Nyholmin kirjaamana ja bändin johtohahmon Samu Haberin omalla kauniilla äänellä luettuna. Ensimmäinen äänikirjani, muuten! Nappivalinta sellaiseksi. Paitsi "the Äänen" takia myös siksi, että tietokirjassa ei tarvitse fiilistellä kieltä, vain imeä sisältö. Ja sitä kirjassa riittää!

Samu Haber kertoo bändin tarinan aivan alusta tähän päivään. Keulahahmona hän on ollut mukana kaikessa, niin musiikin teossa kuin yhtyeen kehittämisessä ja puskemisessa siihen hurjaan suosioon, jonka se erityisesti Saksassa on saavuttanut. Mittakaava on lähes käsittämätön, tuntemattomuudesta supertähteyteen. Yhtye nappasi maailmaanlaajuisen levytyssopimuksen Saksan EMIn kanssa jo ennen ensimmäistäkään levyjulkaisua - hurja temppu! Haber selostaa tähän johtaneet tapahtumat tarkasti, sekä bändin koko musiikillisen kehityksen, myyntityön, bändiarjen kuin reagointinsa tapahtumiin.

Tässä tapauksessa ei henkilökohtaista elämää voi erottaa työstä, niin täydesti hän on elänyt haaveensa toteuttamista todeksi. Haber kuvaa niin omia tuntemuksiaan kussakin vaiheessa kuin ihmisiä, jotka ovat häneen vaikuttaneet, nimiltä mainiten, hyvässä ja pahassa, yleensä herrasmiesmäisesti ensinmainitussa. Ystävät ja tukijat eri maista saavat kirjassa runsaasti huomiota ja kiitoksia. 

Kiinnostavinta ovat tarkat kuvaukset konkreettisista tekemisistä. Miten levyt tehtiin ja rahoitettiin, miten pr-kampanjat ja tapahtumat, millaista oli konserteissa ja kiertueilla. Hyvine ja huonoine puolineen; siloittelua ei lukija huomaa. Sattumukset lavan takaa ovat sisältöä, jollaista harvoin kuulee. Tai ei ikinä, jos ei satu liikkumaan huippubändin lähettyvillä. On kehnoja keikkoja ja mahdottomia aikatauluja, on ällistyttäviä onnistumisia ja näyttämistä viimeisen päälle.

Jälkimmäistä edustaa Saksan Voice-ohjelma, johon osallistumalla Haber kohosi tuntemattomuudesta koko saksankielisen maailman kultapojaksi ja nosti Sunrise Avenuen käsittämättömän suosituksi. Kieltä osaamattomalle työ ei ollut helppo. Hän sanoo pelänneensä, enemmän kuin koskaan. Eikä uskonut selviänsä. 

"Tuuli puhalsi tähtipölyä harteiltani. Kohta sen alta paljastuisivat lomaosakekauppiaan natsat. ..."Olin pollea ja itsevarma. Olin niin hädässä kuin ihminen voi olla." 

Toisella tavalla hurjia kokemuksia olivat muun muassa keikat Puolassa ja Albaniassa, "hämärän rajamailla".  Esimerkkejä niin hyvistä kuin huonoista hetkistä kirjassa riittää. Selväksi tulee, miten mieletöntä työntekoa uran luominen on vaatinut - ja tietysti myös musiikillista ja myynnillistä taitoa sekä vankkumatonta itseluottamusta, halua esiintyä ja menestyä, karismaa. Piti bändin musiikista tai ei, paatuneimmankin on myönnettävä, että Samu Haberin mittaluokka näissä on jotain suomalaisesta katsantokannasta ainutlaatuista. Mikään mainituista ominaisuuksista ei yksin olisi riittänyt, tarvittiin onnistunut kombo. Ja kyllä, myös onnenkantamoisia. Mutta onni seuraa sitä, joka tosissaan ja sydämellä tekee, uskon. Sen kummempaa mystikkaa ei tarvita.

Haber on tottunut haasteiden selättäjä. Ongelmat lain kanssa nuoruuden hölmöilyissä lomaosakkeiden kanssa opetti pysymään poissa harmaalta alueelta talousasioissa, joten niistäkin oli hyötynsä. Kontaktien luomisessa käsittämätön seuranpitotaito juhlimisineen ja valvomisineen on tuonut tulosta. Vaikka voimavarat kuluivat vuosia jatkuneessa paineessa ja loppumattomassa työnteossa. Varsinkin kun kaverin tapa käsitellä ongelmia oli pyrkiä hoitamaan kaikki itse, ilman apuja. Messiassyndroomaa havaittavissa; toisaalta se on helppo ymmärtää, kun rooli oli niin vahva. 

Oireet olivat psyykkisiä ja fyysisiä, sekä sosiaalisia, voinee sanoa. Eroja tyttöystävistä, vieraantumista parhaista kavereista. Lopulta päätä piti selvitellä terapeutin kanssa, mistä oli suuri apu, terapian raskaudesta huolimatta. Haber osaa nyt analysoida:

"En ole koskaan oikein osannut syyttää ihmisiä heidän tunteistaan. Minullakin on sellaiset. Tunne on tunne. Se on seurausta jostain. Ei saa syyllistää, vaan pitää yrittää selvittää, mitä sen taustalla on."

Nyholm sanoittaa tarinan nasevasti ja täpäkästi; sitä on helppo seurata, ja Haberin itseironia maustaa kerronnan pelkästä hehkutuksesta ajoittain huumoripitoiseksi katseeksi siihen, mitä on tullut tehtyä. Itsevarmuuden puutteesta ei Haberia ole koskaan voinut moittia.

"Mahduin juuri ja juuri Sanomatalon ovesta sisään."    

Taiteilijan mielentila vaihtelee kirjan - uran - mittaan syvimmästä kaivosta ilmakehän yläpuolelle. Ikä ja kokemus tuovat väistämättä tasapainoa. Samoin tyttöystävä Etel, johon rakastumisesta syntyi laulu Point of No Return. Jossain yhteydessä Haber jopa sanoo: 

"Kaikki ne varjot, jotka olivat mieltäni painaneet nuoresta asti, olivat poissa."

Kirja on upea menestystarina ja kiinnostava henkilökohtainen kehityskertomus. Se on myös uratarina sekä verkostoitumisen, tiimityön ja johtajuuden kehittymisen kuvaus, josta jokainen urallaan tavoitteellinen voi oppia jotain. Se on kivunnut elämäkertojen myynnin kärkeen niin Suomessa kuin Saksassa. Kirja on julkaistu suomeksi, saksaksi ja englanniksi, ruotsinnos on tekeillä, muista kielistä neuvottelut ovat tätä kirjoitettaessa kesken.  

Yhtyeen tarina on päättynyt. Jos pandemia sallii, jäähyväiskonsertteja pidetään Helsingin Olympiastadionilla 16.–17. heinäkuuta 2021.

Kenelle: Menestykseen pyrkiville, kehittymisestä haaveileville, viihdebusineksesta kiinnostuneille. 

Muualla: Tarina kiskaisi mukaansa, Johtaja on Media -blogi toteaa. Rumba kehuu kirjaa viihdyttäväksi, itseironiseksi omien tekojen reflektoinniksi. 

Tuomas Nyholm: Samu Haber - Forever yours. Otava 2020. 

Helmet-haaste 2021 kohta 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Kirjailija on arkeologiaa ja historiaa opiskellut kirjastonhoitaja Turusta.

Kaikki nämä taustatekijät näkyvät vahvasti hänen esikoiskirjassaan, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Turun seuduille. Alkuasetelmassa rovastin tytär Jenny on jäänyt leskeksi, menettänyt odottamansa vauvan ja elää nyt isänsä kanssa Kaarinan pappilassa.

Aikakausi näkyy ja tuntuu tarkkoina tapojen, asujen, ruokien ja paikkojen kuvauksina. Köyhät ovat todella köyhiä ja lapsia myydään huutolaisiksi, mutta pinnan alla kytee työväen aseman ja koko yhteiskuntajärjestyksen uusi muoto. Varakkaat siemailevat uskollisten palvelijattarien tarjoamaa teetä ja ajelevat hevosvaljakoillaan Turkuun asioille, vaikkapa kirjakauppaan. En tiennytkään, että kaupat ennen toimivat myös kirjaston tapaan! 

"Frenckellin kirjakaupasta Turusta sai lainata markalla kirjan kuukaudeksi, ja hän oli kirjakaupan lainaamon vakioasiakas." 

Viehättävä Jenny herättää kiinnostusta seudun miehissä. Niin puuvillatehtailija Barkerin poika Fredrik kuin opettaja Vanhanen ja arkeologi Aaltonen pyrkivät lähempään tuttavuuteen seurapiirien tapahtumissa. Mutta jos jokin, niin seuraavantapainen kommentointi saa Jennyn takajaloilleen ja kaverin poistumaan mahdollisten aviomiesten listalta:

"Minusta olisi vaarallista antaa naisille päätäntävaltaa asioistaan. Eihän nainen voi olla perillä oikeuksistaan niin hyvin kuin hänen isänsä tai aviomiehensä."

Ajan tapaa ei Jenny halua hyväksyä, ja leskenä hänellä on siihen mahdollisuus huomattavasti suuremman vapauden turvin kuin naimattomilla naisilla. Niinpä hänen ei tarvitse tarttua heti ensimmäiseen tueksi tarjottuun olkavarteen, eikä hän niin aio tehdäkään, vaan haaveilee rakastuvansa, mieluiten palavasti. 

"Jenny piilotti kirjeen lukolliseen lippaaseen sänkynsä alle. Se siitä sitten. Asia oli loppuun käsitelty. Hän laahusti keittiöön kuorimaan perunoita ja yritti kovettaa mielensä, mutta laskiämpäriin putoili kyyneleitä."

Sitä oikeaa odotellessa hän hoitaa arkea, käy kirkossa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä, piipahtaa taidenäyttelyissä (Gallén ja Schjerfbeck ovat esillä) sekä konserteissa, lukee Minna Canthia ja Henrik Ibsenin Noraa sekä osallistuu aktiivisesti Rouvainyhdistyksen toimintaan, kuten asuntojen järjestämiseen tehdastyöläisille ja kirjaston perustamiseen. Yksi hankkeista on Koroisten piispanlinnaksi paljastuva muinaislöytö, jonka hänen ystävänsä Maria on maastossa havainnut.

Tarina on miellyttävä, helppolukuinen ja yltiöromanttinen. On hauska bongailla tuttuja turkulaisia paikkoja - muun muassa upea, edelleen toimiva (ainakin viime alkukeväänä vielä kävin) ravintola Pinella Aurajoen rannalla mainittu - ja fiilistellä näkymiä ja huolellisesti rakennettua ajankuvaa. Päähenkilöt ovat fiktiota, mutta suuri osa muista on todella ollut olemassa, huomasin googlaten. Minkä tein turhaan, sillä kirjan lopussa heitä on ystävällisesti esitelty iso liuta, samoin lähteitä. 

Itse asiassa, odotin kirjan nimen perusteella enemmän tehdaspuolen asiaa, mikä innosti työelämäkirjoista kiinnostunutta, mutta ehkä siihen paneudutaan myöhemmin. Nyt saatiin jo kuvausta teollisuudesta Turussa Rettigin ja Crichtonin (myöhemmin osa Wärtsilää) tehtaineen, Barkerin lisäksi (joka oli olemassa, mutta omistajalla ei ollut poikaa.) 

Jenny on ärsyttävän kunnollinen (ja kauniskin vielä!) ja erehtymättömän viisas. Kirjassa on hienoista "asiantuntijavikaa": kun kirjoittaja tuntee asia-alueensa perinpohjin, tuppaavat itse tarina ja etenkin henkilöt jäämään valjummiksi. Mieleen tulevat esimerkiksi Paula Havasteen alkuaikojen kirjat tai Risto Isomäki. Ainakin Havaste on kehittynyt tässä hurjasti ja saanut henkilönsä elämään, joten mahdollisuuksia on. Ehkä Jennyyn saadaan lisää särmää sarjan jatkossa joko dramatiikan tai huumorin keinoin, tai molemmilla. Hänen näkemyksensä naisten tasa-arvoisuudesta toivottavasti muodostuu kunnon missioksi! 

Historiapuoli on jo nyt moitteeton ja nautittava, ja teksti kulkee luontevan sujuvasti. Se avaa paljon mahdollisuuksia tuleviin osiin. Romanttisen historiaviihteen edustajana Antellin kirja on ehtaa tavaraa. Siitä tietää heti, mitä saa. 

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, romantiikkaa haikaileville, Turkua tunteville. Helppona, arkea konkretisoitavana tekstinä sopii myös vanhemmalle väelle ja heille, jotka eivät paljon lue. 

Ennakkokappale kustantajalta. Kirja ilmestyy helmikuussa. 

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. Puuvillatehdas-sarjan 1. osa. Gummerus 2021. Kansi Timo Numminen.

Helmet-haaste 2021 kohta 46: kirjassa syödään herkkuja. Leivoksia nautitaan usein! 

Oyinkan Braitwhaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Herkullinen nimi kirjalla! Onneksi sisältö vastaa räväkkää nimeä. 

Korede on tarinaa kertova nigerialainen sairaanhoitaja, hänen sisarensa Ayoola esittelee muotia Instassa ja harrastaa myös, no, muuta. Kun Ayoola joutuu puuhistaan pulaan, Korede on se, joka joutuu siivoamaan jäljet.

"Olisimme voineet mennä portaita, mutta kuvittelin meidät törmäämässä vastaantulijaan kantaessamme kömpelöä kääröä, jossa selvästi oli ruumis. Keksin pari mahdollista selitystä - 'Tehdään tässä kepposta veljelle. Se nukkuu aina tosi sikeästi, ja me päätettiin siirtää se toiseen paikkaan.' 'Ehei, ei tämä ole oikea ihminen, mitä te meistä oikein luulette? Tämä on mallinukke.'"

Jälkisiivoukseen kuuluu siskon terapointi ja kyynelten kuivaaminen. Lojaalisuus sisarta kohtaan on vankkumaton. Kunhan vain tämänkertainen tapaus olisi ehdottomasti viimeinen! 

"Yritän olla kirkumatta. Ayoola muistuttaa päivä päivältä enemmän isäämme. Hän teki pahoja tekoja mutta esiintyi heti perään kuin mikäkin mallikansalainen. Ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Onko se heillä verissä? Mutta hänen verensä on minun vertani ja minun vereni on Ayoolan verta."

Tutustumme ihanaan lääkäriin Tadeen, johon Korede on rakastunut, mutta saako hän miehen kiinnittämään huomiota itseensä? Kirpeänhauska tarina opettaa lukijalle tärkeitä asioita, kuten sen, että ihmiset uskovat juuri ja vain sen, mitä heille näytetään sekä sen, että kloriitti peittää verenhajun. Sisarusten elämästä vilahtaa kiintoisia nigerialaisen arjen yksityiskohtia. Liikennevalvojan sakon voi välttää sopivalla voitelulla, kotona ruuan tekee ja tarjoilee aputyttö. 

Hykerryttävä mustan huumorin väläys, tämä etevän tiukasti sisällöltään rajattu kirja, jota lukiessa ei voi olla pyrskähtelemättä. 

Kenelle: Nopeaa viihdettä etsivälle, lällyyn kyllästyneelle, murhanhimoisille. 

Muualla: Oivallinen ja viihdyttävä välipalakirja, sanoo Amma.

Oyinkan Braitwhaite: Sisareni, sarjamurhaaja. (My Sister, the Serial Killer.) WSOY 2020. Suomennos Kaisa Kattelus. 

Helmet-haaste 2021 kohta 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Ilman Koreden sairaanhoitajataitoja Ayoola ei olisi pärjännyt eikä tilanne päässyt niin pitkälle kuin pääsi. 

Vappu Kangas: Rosa Clay

Keväällä 2020 ilmestyneet kirjat jäivät pandemiapaniikin varjoon, väitän.

Vappu Kannaksen vaikuttava esikoisromaani sai näkyvyyttä vähänpuoleisesti, vaikka kertoo taidolla ainutlaatuisen tarinan.

Rosa Clay on todellinen henkilö, jonka lähetyssaarnaajaperhe toi mukanaan Ambomaalta, nykyisen Namibian seudulta, kotimaahansa Suomeen, kun vuonna 1875 syntynyt tyttö oli 13-vuotias. Rosasta tuli ensimmäinen mustaihoinen Suomen kansalainen. Hänet kasvatettiin tiukan uskonnollisesti työn, kurin ja pelon voimin ja koulutettiin opettajaksi Sortavalan seminaarissa. Rosa Clay opetti muun muassa Kuopion lähellä Mustinlahdella ja Tampereella ja muutti vuonna 1904 Amerikkaan, jossa asui loppuikänsä. Kauniin lauluäänen ja musikaalisuutensa ansiosta hän sai Suomessa soiton opetusta, ja pääsi esiintymään, myöhemmin toimimaan kuoronjohtajana. 

Mutta miltä se on tuntunut? Sitä kirjailija kuvaa fiktion keinoin; emme voi tietää. Millaista oli olla kaikkien uteliaisuuden ja katseiden kohde, ohjelmanumero? Kun olet ainoa erivärinen koko maassa? Kahden kuukauden vanhana lähetyssaarnaajien - joiden opetuksista ambomaalaiset, etenkin heidän opettamansa lapset, todennäköisesti hyvin vähän ymmärsivät - hoiviin otettu, juuristaan katkaistu?

"Jos ei ollut koskaan ollut kenenkään töllisteltävänä, ei voinut tietää, että katseet jäivät kehoon siinä missä lyönnit, mustelmat ja muistot paikoista, joissa olimme olleet."

On normaalia, että tuntematon ja outo kiinnostaa, ja sitä jää tuijottamaan. Suomessa ei kukaan ollut nähnyt mustaihoisia ennen Helsingin olympialaisia 1952, maaseudulla vasta paljon sen jälkeen. Kaikkea muualta tulevaa vieroksuttiin, jopa kahvin juonnin vastustamiseen perustettiin seura, "koska se on 'ulkomaalainen herkku'". Kasvatusäidin keinot Rosan tukemiseksi olivat niukat mutta selkeät. Työ, tottelevaisuus, jumala. Hän ei ollut äidillinen ja rakastava, sen enempää kirjassa kuin tosielämässä, dokumenttien mukaan. Hän toteutti velvollisuuttaan. Kuritti ja moitti, kun ei muuta osannut. Vähän pelkäsi outoa lasta. Joka ei tiennyt itseään oudoksi, ennen kuin se hänelle monin tavoin osoitettiin.

"Minä olen aina ollut hyvä tyttö, kaikin tavoin. Minä olen joskus ollut tuhma, mutta olen aina tehnyt niin kuin he käskevät. He eivät tiedä, mihin kaikkeen pystyisin jos antaisin sille vallan. Minua rajoittavat näkymättömät kahleet ja rajat, jotka tulevat siitä kun pistää silmään mihin tahansa meneekin." 

Tyttö oli yksin, kaikin tavoin. Hän tekee kuten kuuluu, uskaltaa kirjassa sentään ajatella ja ihmetellä, toivottavasti todellisuudessakin. Miksei lapsi muka huomaisi, jos hänestä ei oikeasti välitetä? Jos hän saa olla ihmeteltävä apina, "hottentottikieltä" puhuva friikki? Tosin eivät kasvattivanhemmatkaan helppoa tehtävää ottaneet, edelläkävijöinä, vaikka motiivit ja kasvatustavat olivat kovia. 

Kiinnostava, koskettava elämäntarina, joka kertoo erilaisuuteen suhtautumisesta, vanhemmuudesta, naiseksi kasvamisesta ja ennakkoluuloista "muita" kohtaan. Hyvin ajankohtaisia teemoja siis. Jäljelle jää toivo siitä, että Rosa Clayn aikuisuus Amerikassa, jossa hän ei ollut silmätikku, oli onnellinen. Kirjailija sanoo: 

"Tein sinusta sankarittaren, koska elämäsi oli oikeasti rankkaa puurtamista. Yritän luoda ympärillesi pehmeää tunnelmaa, kuin leipoisin sinut sisään piirakkaan. Ei se voinut olla pelkkää kurjuutta, niin kuin ei mikään elämä ole."

Kenelle: Epätavallisia elämäntarinoita lukeville, suomalaisesta lähetyssaarnaajatyöstä kiinnostuneille, ennakkoluuloisille ja syrjiville. 

Muualla: Upeasti ja herkästi Kannas eläytyy Rosan maailmaan, ajatuksiin ja tunteisiin, sanoo Kirja vieköön.

Vappu Kangas: Rosa Clay. S&S 2020. Kansi Miikka Pirinen.

Helmet-haaste 2021 kohta 17. Kirjan on sen päähenkilön nimi.

Maggie Nelson: Jane, Punaiset osat

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane oli murhattiin vuonna 1969.

Nelson ei ehtinyt koskaan tavata äitinsä sisarta, sillä hän itse syntyi vasta 1973. Murha vaikutti kuitenkin hänen elämäänsä monin tavoin, näkihän hän jo pienenä kauhun äitinsä Barbaran silmissä. Michiganissa Yhdysvalloissa tapahtui samoihin aikoihin monta muutakin nuoren naisen surmaa. Media kohisi, perhettä haastateltiin lehtiin ja televisioon. 

Kirjailija haluaa tietää, millainen vain 23-vuotiaana kuollut Jane oli. Barbara ja Jane olivat läheiset, ikäeroa oli vain reilu vuosi. Jane oli kapinallisempi ja sanavalmiimpi, ja myös "epäsovinnaisen älykäs", kuten häntä kuvaa silloinen poikaystävä. Tyttö oli juuri kihlautumassa ja aloittamassa oikeustieteen opintoja. Hän halusi asianajajaksi, ja oli hankkinut opiskelupaikan ja stipendin perheelleen kertomatta. Jo tämä kertoo luonteesta paljon. Siskontytär ihailee tätinsä ilmaisukykyä päiväkirjoissa. Hän myös pyrkii etsimään heistä yhtäläisyyksiä; juuri mainittu on varmasti niistä yksi.

Jane (1966): "Voin muuttua omassa mielessäni hirvittävän traagiseksi hahmoksi, jos en yritä päättäväisesti olla iloinen. Se että suhtautuu asioihin kevyesti on tosiaankin ratkaisu moneen pulmaan."

Suunnitelmat tyssäsivät ruumiin löytymiseen pienen hautausmaan laidalta. Poliisi löysi epäiltyjä, mutta ei varmaa syyllistä. Perhe jäi epätietoisuuteen siitä, mitä ja miksi tapahtui. Nelson löytää Janen päiväkirjoja ja alkaa koostaa niistä, omista ja toisten muistoista ja tunteista teosta, jossa hän pääsisi lähemmäksi Janea, saisi tämän heräämään hetkeksi eloon ihmisenä, ei vain murhan uhrina. 

Nelson on erityisen taitava kirjoittaja, tunteiden älykäs ilmaisija. Jane on hieno teos. Se on runoa ja proosaa, ja samalla kertomus siitä, mitä tiedettiin ja miten Nelson itse suhtautui muistoihin ja murhaan. Hän on välillä perheenjäsen, välillä Jane itse - Janen omilla teksteillä - välillä pieni lapsi, jopa tapausta elokuvassa selvittävä CIA-agentti. Hänen Barb-äitinsä piti teosta onnistuneena, Janen hetkeksi henkiin herättävänä. Olen samaa mieltä. 

Jane-kirjan jälkeen Nelson luuli pääsevänsä asiasta rauhaan. Toisin kävi: hänelle soitti rikosylikonstaapeli Schroeder, joka kertoi murhatutkinnan olevan jälleen käynnissä. Kehittyneiden tekniikoiden, kuten DNA-tunnistuksen, avulla on mahdollista kerätä uusia todisteita. Tulossa olisi uusi oikeudenkäynti. Nelson alkoi kirjata tapahtumia muistiin, jotta ne eivät katoaisi hänen mielestään, hukkuisi hämmennyksen ja unohduksen suohon. Hän kertoo:

"Kirjoittaessani asetin yhdeksi päämääräkseni antaa oikeudenkäynnin tapahtumille, oman lapsuuteni tapahtumille, Janen murhan tapahtumille ja kirjoitustyölle yhteisen hetken tilassa ja ajassa."

Punaiset osat on Jane-kirjaa täydentävä selostus tutkinnan jatkosta ja uudesta oikeudenkäynnistä. True crime -lajiin kirjailija ei silti halua kirjaa sijoittaa, eikä muistelmaksi, saati ajankohtaiseksi "räikeäksi otsikoksi". Se ei ole pelkkää oikeussalidraamaa tai tapahtumien kertausta, vaan henkilökohtainen ote säilyy. 

"Tämän murhatutkinnan uudelleenavaamisessa on jotain mätää."

Hän kuvaa Punaisista osista haluamaansa kirjaa: "...omalaatuinen, tiivis meditaatio suhteesta väkivaltaan ja suruun..." Sellainen se onkin; hieman outo hyvällä tavalla, mutta ilman muuta kiinnostava Janen lukeneelle. Ja tuohan se myös lopun tarinaan, jonkinlaisen.

Ihmisen osan hyväksyminen on Nelsonille vaikeaa, hän kertoo. Väistämätön kuolema siis, tulkitsen. 

'Sitäpaitsi minusta on alkanut tuntua, että kaikkia tapahtumia ei kerta kaikkiaan voi 'prosessoida', joistain asioista ei vain koskaan pääse 'yli', ne eivät ole koskaan 'ohi'."

Arvelen samaa. Molemmat kirjat herättävät ajatuksia ja tunteita. Kuten sen, miten väkivaltaista Pohjois-Amerikassa on; millaisten pelkojen vallassa etenkin naiset joutuvat elämään. Ja miten traagista tämän perheen elämä oli, mukaan lukien kirjailijan äidin kohtalo, josta ei kerrota juuri enempää kuin mainintana. Maggie Nelson on joka tapauksessa rautainen tekijä, jonka kirjoja ei voi lukaista ohimennen. Pidin paljon myös Sinelmiä-teoksesta. Ja Kaijamari Sivillin suomennokset ovat hienoja.

Kenelle: Hyvästä tekstistä nauttiville. Todellisista rikostarinoista ja niiden seurauksista kiinnostuneille. Perheenjäseniä traagisesti menettäneille. Väkivaltaviihteen vastustajille.

Muualla: Teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri, sanoo Kirjakimara.

Maggie Nelson: Jane, Punaiset osat. S&S 2020, kahden kirjan yhteisnide. Suomennos Kaijamari Sivill.

Sain kirjan kustantajalta. Alkuperäiset ovat ilmestyneet Jane - a murder 2005, The Red Parts 2007.

Helmet-haaste 2021 kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

Eero Huovinen: Äitiä ikävä

Eero Huovinen oli vain 9-vuotias äidin kuollessa. Ei ihme, että ikävä jäi.

Todellisia muistoja on vain vähän, 65 vuoden jälkeen äidin menetyksestä kirjoitushetkeen, kaipuuta ja halua tietää äidistä ihmisenä sitä enemmän. Millainen nainen tuo arvoitukselliseksi hahmoksi jäänyt Aili Huovinen oli?

Tuntuu julmalta ja sydämettömältä, ettei isä voinut puhua äidistä Eerolle ja hänen kahdelle pikkuveljelleen. Oma suru oli niin suuri ja kestämätön, ettei isä voinut auttaa lapsia suremisessa ja muistelussa. Vaikka tämä oli ammatiltaan pappi, jonka olisi luullut olevan asiassa ammattilainen!  

Vasta Lauri-isän kuoleman jälkeen Eero sai haltuunsa kirjeitä ja päiväkirjoja, joiden pohjalta hän omien ja tuttavien kokemusten lisäksi hahmottelee äitinsä tarinan. 

Aili-äiti oli ammatiltaan hammaslääkäri, joka otti tomeran otteen avioliitossa alusta asti, jolloin tuore aviomies oli vielä armeijassa. Kirjeissään "hän sanoo olevansa kansanhuoltoministeri, joka yrittää varmistaa ruokaa talvea varten, välillä hän juoksee kirjastoissa ja lähettää kaukolainoiksi tieteellisiä kirjoja, välillä antaa neuvoja, millaisia kalsareita armeijasta kannattaa rohmuta, kun siviiliin pääsee."  

Perhe asui Malminkadulla, jossa oli Ailin lapsuudenkoti. Mäntyharju mainittu! Ailin isä Viktor Virta oli sieltä kotoisin. Mutta Aili oli helsinkiläinen henkeen ja vereen. Kun Lauri opiskeli teologiaa ja eteni urallaan lopulta Malmin lääninrovastiksi - Suomen suurin muuten tuolloin - rouva oli tyytyväinen siitä, ettei tarvinnut muuttaa maakuntiin, kuten monen papin perheen piti. 

Parin rakkaus kesti niin armeijat, sodan ajat kuin Laurin opiskelut ulkomailla ja matkatyöt. Ja samassa taloudessa asuneen anopin, Ailin äidin, josta oli hankaluutta pojillekin, mutta ymmärtävästi vanhemmat tilanteeseen suhtautuivat. Vesselit olivat aikamoinen pala hoivata, ja joskus Aili tuskitteli "paimentamisen kuormaansa." Tappelivatkin koko ajan! Nyt Eero kirjoittaa:

"Tuntuu hyvältä lukea puolisoiden 'ihanasta' suhteesta, joka kestää, vaikka nuoret huligaanit näyttävätkin tulevan huonosti toimeen. Vai olisivatko poikien krähinät silti vain normaalia elämisen opettelua?" 

Juuri kun kaikki oli kohdillaan, opiskelut ohi ja elämä uomissaan, Aili sairastuu ja menehtyy, Kuoleman aiheutti reumaattinen kuume, joka toi mukanaan vaikeita oireita, lopulta yleiskunnon hiipumisen ja elimistön toiminnan lakkaamisen. Lapsille sairauden vakavuudesta kerrottiin vasta viime tipassa. 

Kirja on paljastavan rehellinen ja henkilökohtainen pohdinta äidistä, lapsuudesta ja menetyksen seurauksista. Se on samalla ajankuva ja perhetarina koulutetusta ja hyvinvoivasta perheestä, jonka jäseniä kannattelivat vahvasti uskonto, opiskelu ja työnteko, rakkauden lisäksi. Vaikka Eero ei tunnu saavan tarpeeksi vakuuttelua tärkeydestään äidille, se välittyy lukijalle vahvasti muistoista ja dokumenteista. 

Uskon saman hengen kannattelevan sen jäseniä edelleen. Eero jäi silti ikävään, eikä voi välttyä ajatukselta, suuntautuiko hän itse pappisuralle varmistaakseen olevansa sellainen mies, jonka äiti olisi hyväksynyt, aviomiehen tavoin. Isä kohteli poikaa lukijan mielestä tylysti avioiduttuaan uudestaan; vaikka lapsista pidettiin aineellisesti hyvä huoli, selkäsaunoja riitti, eikä poika enää rippikouluiässä ollut tervetullut uusperheen kotiin, mitä on vaikea ymmärtää. Silti poika ihaili isäänsä loppuun asti. Isä on persoonana etäinen, ei ulospäin suuntautunut kuten äiti oli, älykäs toki. Eeron veli Sakari Huovinen on tehnyt hänestä oman kirjansa Isän kädestä, jota en ole lukenut. 

Äitiä ikävä -kirja on koskettavasti koottu, faktoja, ajatuksia ja tuntemuksia limittäin asetellen, ja taitavasti toimitettu. Se ei ole hengellinen tai saarnaava, jos joku sitä pelkää (minä, onneksi huoli oli turha). Tunteellinen se kyllä on, aiheensa mukaan. Paitsi ikävää se välittää myös vahvaa halua saada kirjoittaja ja/tai lukija vakuuttumaan siitä, että äiti oli enemmän kuin hatarat muistot, että hän oli ihana nainen ja äiti. Emme saa tietää koskaan, millainen nainen hän olisi ollut myöhemmin. Aili kuoli vain 34-vuotiaana.

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen on tullut tunnetuksi koko maassa rauhallisella äänellään ja selkeällä ilmaisullaan julkisuudessa puhumisestaan niin katastrofien jälkimainingeissa kuin muun muassa merkkihenkilöiden hautaan siunaajana. Selkeä ja rauhallinen pohdinta siirtyy kirjan sivuille erinomaisesti. 

Kenelle: Juuriaan muisteleville, vanhempansa nuorena menettäneille, perhetarinoita suosiville, suomalaisesta uskonelämästä ja helsinkiläisyydestä sodan jälkeen kiinnostuneille. 

Muualla: Kaunis muistelmateos, sanoo Kirjaluotsi.

Eero Huovinen: Äitiä ikävä. WSOY 2020. Graafinen suunnittelu Marjaana Virta.

Helmet-lukuhaaste 2021 kohta 4: joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Vuosikooste 2020: Kukoistiko kulttuuri?

Vuosi 2020 oli erikoinen myös lukumielessä, luulin. 

Tilastostani totean, ettei numeroiden valossa ollutkaan, sillä luin saman verran kuin aikaisempinakin vuosina. Täsmällisesti sanoen olen merkinnyt luetuiksi 162 kirjaa, joista vuoden 2020 uutuuksia kotimaisista 77 ja ulkomaisista 37. Ei mitään uutta tässä. 

Lukeminen kuitenkin jakaantui ajallisesti eri tavoin kuin ennen. Kevät meni ihmetellessä "uutta normaalia" lievässä paniikissa, jatkuvaan kotona olemiseen opetellen. Kirjakorviksia ei juuri ollut tilaisuuksia näyttää ja käyttää, kun kaikki menot peruttiin. Kirjaan keskittyminen oli hankalaa, voimia puuttui, huomio hajaantui muualle. Syyspuoli taas toi entistä enemmän lukuaikaa, sillä etätyö säästi tunteja työmatkoilta ja laittautumisilta. Loppusyksynä siirryin tekemään osa-aikatöitä, joten lukeminen pääsi paremmin vauhtiin, korvasin kevään vajausta. 

Kevään kirjat jäivät varjoon, mikä harmittaa. Luin monta, joista en saaanut blogattua, unohdin lukemani heti. Yritän paikata, vaikka tajuan, ettei se ole sama enää. Toisaalta. Hyvä kirja ei vanhene. Vain näkyvyys vanhenee.

Kesällä rajoitukset helpottivat hieman. Mökillä vietin aikaa paljon, niin etätöissä kuin lomalla - nyt jos koskaan mökistä on tosiaan ollut iloa! Yle Mikkeli kävi haastattelemassa minua "uudesta normaalista". Saimme perheen kanssa käytyä kotimaan reissulla Kolilla ja Savonlinnassa. Ja tietysti ihanassa Salmelassa mökkikylällä (kuva alla Salmelasta sekä sen vetäjästä Tuomas Hoikkalasta kanssani). Kulttuuriin voitaneen laskea myös Helsingin Senaatintorin suurterassi, josta tuli suurmenestys. Pitihän se testata.

 

Tänä vuonna olen päättänyt keskittyä läheisiini ja itseeni. Olen lopettanut vakityöt. Se oli pakko tehdä monesta syystä, enkä ole pahoillani, vaikka aina olen työnteosta nauttinut.  

Hämmentävää, totta kai. Identiteettini asiantuntijana on jäljellä, mutta tittelin luovutuksen myötä avautuu uusia suuntia. Nythän voisin puhua viestinnästä isommin kuin yhden yrityksen lipunkantajana!  Kirjabloggarina voisin tehdä sen ainakin kirjojen kautta. 40 vuoden työkokemuksella olisi kiinnostavaa kommentoida bisnes- ja työelämäkirjoja. Itse asiassa suunnittelin aloittavani sellaisista sarjan jo viime vuonna, mutta korona sotki senkin suunnitelman. Kirjoja on pinosssa odottamassa muun muassa Jussi Venäläiseltä (alla). 

Romaanit eivät jää sivuun. Kotimainen romaanikirjallisuus on sydämen asiani ja salaamaton rakkauteni. Sitä seuraan edelleen niin intensiivisesti kuin pystyn. Uutuuskirjat uteloittavat: vuonna 2020 luin 77 kotimaista uutuutta, 37 ulkomaista. Kirjoista 122 on ollut fiktiota, loput pääosin tietokirjoja ja elämäkertoja. Muutamia essee- ja novelliteoksia ja jokunen runokin, kiitos etenkin Tuijan! 

Kesken jätin seitsemän kirjaa. Näitä ovat esimerkiksi Anna Burnsin Maitomies (en vain pystynyt!) ja Juha Seppälän Syntymättömän testamentti (en tajunnut pointtia tai oliko sellaista?). Muutama muu oli niin kehno esitys, etten jaksanut, mutten niitä tässä halua "mainostaa".

Postauksia tein vähemmän kuin normaalisti, 98 (parhaimpina vuosina 140), joista osassa on useita kirjoja. Uskon postausmäärän tänä vuonna jälleen kasvavan. 

Lukukäyntejä blogissa on vuoden aikana ollut 122 000, reilut kymmenentuhatta kuussa, keskimäärin 340 päivässä. Vuoden suosituin teksti on ollut Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa, seuraavina tulevat Max Seeckin Lukija, Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä, Anni Kytömäen Margarita ja Thomas Erikssonin Idiootit ympärilläni (joka on ollut jo kaksi vuotta suosituimmasta päästä). 

Muuten pettymysten vuosi oli hieno kirjavuosi. Hyviä teoksia tuntui suorastaan tulvivan! Jo mainittujen lisäksi saatiin uutta Juha Hurmeelta, Selja Ahavalta, Kristina Carlsonilta, Marja-Leena Tiaiselta, JP Koskiselta, Jani Saxellilta, Laura Lehtolalta ja vaikka miten monelta muulta taitavalta tekijältä. 

Myös loistavia esikoisia saimme lukea, kuten Anna Soudakovaa ja Iikka Hackmania, ja hienoja ulkomaisia uutuuksia tekijöiltä tyyliin Alex Schulman, Vidgis Hjorth, Elizabeth Strout ja Elena Ferrante. Ikisuosikkini Margaret Atwood ei tänä vuonna niin suuresti säväyttänyt kuin aiemmin. Samoin Caspar Colling Nielsenin uusin, Euroopan kevät, oli pettymys. Kovasti kohutun Suon villin laulun lumoon en uponnut; pidin tarinaa epäuskottavana ja luontosuhteeltaan amerikkalaisen vieraantuneena.

Tietokirjoista vaikutuksen tekivät Heikki Herlin kirjallaan isästään ja Viljami Puustinen Veljekset Gallénillaan, kuvassa alla. Viljamin vieressä yläkuvassa oikealla Helena Ruuska, jolta ilmestyy tänä vuonna 2021 kirja Akseli Gallen-Kallelan vaimosta Marysta, alakuvassa bloggaaja.

Virtuaaliset kirjamessut toimivat hyvin, mutta eihän se sama ole kuin kokea tunnelma paikan päällä. Toivon todella, että 2021 päästään normaaliin, Messukeskukseen, Turkuun, ehkä myös Tampereelle... 

Ja teatteriin! Kansallisen upean Sinivalas-esityksen ennätin alkuvuonna nähdä ja päästä yhteiskuvaan teatteria johtavan Mika Myllyahon kanssa. Eero Aho ja Emmi Parviainen loistivat lavalla.

Monta hyvää vuoden 2020 teosta on vielä lukematta tai bloggaamatta. Niiden kanssa jatkan, ja vuodelta 2021 toivon yhtä hienoa kirjasatoa, sen rokotteen lisäksi. Ilahduttavasti kansa on lukemisen taas muistanut, kun tekemisiä rajoitettiin. Myynti on käynyt vilkkaasti, samoin kirjastojen ovet. Tämän ilmiön toivon jatkuvan ja kasvavan: näin mahdollistetaan meille laatuluettavaa jatkossakin. 

Iloista uutta vuotta - luetaan ja kirjaillaan!

Kirjavuosikooste 2019

Aiemmat koosteet löytyvät Vuosikoosteet-sivulta.