Hytti nro 6

”Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle! Neuvostoliitto ei kuole koskaan!”

Näin lausuu mies votkaryyppyä kaataessaan hytissä nro 6, jossa hänen lisäkseen matkustaa nuori nainen. Hyttikumppaniaan he eivät ole saaneet valita itse.

Mies on duunari, raaka ja karkea, mutta juttua hänellä riittää, venäläiseen tapaan. Maailmankuva avautuu juttujen myötä. Hän arvostaa perinteitä: nainen on panopuu, synnyttäjä, kotiapulainen. Miehen on saatava votkansa, vapautensa liikkua kun mieli tekee, matkustaa työn perässä ja huvitella.

Nainen on nuori suomalainen, joka opiskelee Moskovan yliopistossa. Hän hieman pelkää miestä, mutta osaa ottaa tilansa. Matka on hänelle toteutunut unelma, vaikka asiat muuttuivatkin siitä, kun reissua ideoitiin yhdessä poikaystävän kanssa. Nyt poikaystävää ei näy.

”Meikäläiset on rakentaneet sosialismin ja lentäneet kuuhun. Mitä teikäläiset on tehneet? Ette yhtään mitään!”

Maailmankuvat ovat erilaiset, mutta toimeen tullaan, kun on pakko. Tyttö matkustaa ajatuksissaan ja haaveissaan ikään kuin unessa, mies votkahöyryissä. Näillä keinoin kestetään sosialismin realismi.

Rosa Liksom on taitava kuvailija. Junan unettavan, jatkuvan kolkkeen kuulee, hajut haistaa: mätä kala, vedetön vessa, valkosipulihengitys. Ruoka on juuri sellaista kuin neuvostoliittolainen ruoka kuvitelmissa on, ja sitä vähääkin on vaikea saada.

”Kärsimyksessä maistuu elämä, luojan kiitos. Puute ja tyhjyys on hyväksi. Sosialismi tappaa ruumiin, kapitalismi hengen.”

Venäläisyys on osoittautunut sosialismia pysyvämmäksi, ja sitäkin saamme tuhdin annoksen tarinan myötä: nukkumaan ehtii haudassa, aina on aikaa kertoa tarinoita, juoda teetä ja votkaa, syödä mustaa leipää ja suolakurkkuja.

Matka Moskovasta Mongoliaan on pitkä. Kirjakin tuntui pidemmältä kuin se oikeasti on. Henkilöt ovat ärsyttäviä, heihin on vaikea kiintyä tai samaistua. Miehen sovinismi ja tytön untelo haahuilevuus saavat kiukustumaan. Silti tytön puolesta ei tarvitse olla huolissaan; hän kyllä löytää tulevaisuutensa, uskon. Ja mies on jo sen löytänyt, elämäntehtävänsä.

Kirjassa on liikaa luetteloita ja liikaa kuvailua: kuvataan esineitä, maisemaa, taivaan värejä ja ikkunasta näkyviä puita niin paljon, että sekin alkoi ärsyttää, vaikka ymmärrän tehokeinon tunnelman luomisen kannalta tarpeelliseksi. Jossain määrin.

Myöskään en viehäty itäisestä kulttuurista enkä Neuvostoliitosta, johon itsekin tein nuorena matkan. Siitä on nyt hyötyä, tunnistan tarinassa asioita, joita voisi muuten pitää keksityiksi liian hulluina, liian mielikuvituksellisina. Mutta läheistä historiaa ovat niin helmitaulut kuin kauppojen tyhjät vitriinit. Ja ne hajut. Köyhää, karua, ankeaa.

En haltioitunut kirjasta, en sen maailmankuvasta enkä tyylistä. En henkilöistä enkä ympäristöstä, jossa liikutaan. Mutta kiitän kirjoittajan persoonallista otetta, heittäytymistä ja tunnelman luomiskykyä. Ja kunnioitan sitä, että hän tuntee aiheensa läpikotaisin ja kirjan kautta avaa sitä muillekin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.

He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg ei päästä lukijoita helpolla. Lehtikolumnit ottavat railakkaasti kantaa ympäristön, naisten ja oman arvostelukyvyn kasvattamisen puolesta. Luonto pakastimessa -kirja pisti kiemurtelemaan kiusaantuneena, kun se osoitti lukijansa etiikan heiveröisyyden lihansyöjänä.

He eivät olleet eläimiä jatkaa tinkimätöntä linjaa fiktion muodossa. Novellit kertovat ihmisistä, jotka usein joutuvat reunalle, rajalle tai sen lähelle, mutta eivät (onneksi) välttämättä ylitä sitä. Silti lukija saa pidätellä henkeään muutamankin kerran, kuten tarinassa Liima, jossa äidin käytös on outoa. Uhkaavaa, levottomuutta herättävää tunnelmaa on muuallakin, kuten Emakkohäkissä, jossa raskaana oleva nainen menee käymään sikalassa. Kannanoton sikatilakeskusteluun voi tehdä näinkin.

Luonto ja ympäristö eivät nyt ole pääosassa, jos ihmistä ei lasketa luonnoksi. Monessa novellissa keskeistä on nainen ja naisen fyysisyys. Muutamassa päähenkilöt ovat miehiä: kun veljekset tapaavat isänsä kuoleman jälkeen tai kun yksinäinen mies yllättyy sisarensa lapsen tavatessaan. Kaikki kohtaavat jonkun, onnekkaasti tai vähemmän. Jotain tuntuu aina puuttuvan, olevan hukassa tai rikki.

Maailmankuva on synkeänpuoleinen ja novellit ovat sen verran raskasta tavaraa, että ainakin minä pystyin parhaiten lukemaan niitä sopivissa erissä. Liian iso annos voi aiheuttaa hylkimisreaktioita. Pikalukuun tai juhlatunnelmaan novellit eivät sovellu, mutta niistä jää väläyksiä mieleen kaihertamaan, sen verran tehokkaita kuvia kirjailija esittää.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain 2011.

Onnen tunti

Tuulalla on kymmenvuotias poika Roope ja onnellinen liitto Harrin kanssa. Kun Tuula erosi Roopen isästä, häneltä poistettiin kohtu, joten yhteisiä lapsia Harrin kanssa ei ole tulossa, mikä vaivaa. Tuula huomaa lehdessä sijaisperheiden hakuilmoituksen, joka jää mieleen. Hän tuntee, ettei hänen hoivaamiskiintiönsä ei ole vielä täynnä, hän haluaisi auttaa, mutta myös saada Harrin kanssa yhteisen perheen. Tuumasta toimeen.

Harri ja Roope suostuvat hankkeeseen, ja pian sosiaalitädit käyvät tarkistamassa perheen soveltuvuuden. Tuulalle ja Harrille tarjotaan kahta lasta, sisarusta. Varovainen tutustuminen kahdeksanvuotiaaseen Lukeen ja viiden vanhaan Venni-tyttöön alkaa.

Aloitin kirjan uteliaana tietämään enemmän sijaisvanhemmuudesta, mutta pian tajusin, että ajatteluni lähti täysin väärästä päästä. Lapset ovat pääasia: huonosti kohdellut, pahoinpidellyt, laiminlyödyt pienet ihmiset, jotka yrittävät selvitä hengissä päivästä toiseen kurjissa oloissa. Uutisista tiedämme, että huostaan otettuja lapsia on yhä enemmän, ja kirja on tärkeä puheenvuoro heidän puolestaan.

Tämä voisi olla totta, tämä on totta. Ikävä kyllä.

Tuula ja Harri ovat onneksi tavallisen järkeviä ja kypsiä ihmisiä - tai ehkä jopa hitusen tavallista fiksumpia - jotka pystyvät ottamaan aikuisen roolin useammankin lapsen elämässä. Tarinassa on oppikirjamaisuutta: se kertoo tarkasti sijaisvanhemmuuden vaiheet sosiaalitoimiston käsittelyä myöten ja avaa myös odotuksia ja pelkoja, joita sijaislapsia harkitsevat kohtaavat. Kun Tuula miettii sijaisvanhemmuutta, hän joutuu miettimään motiivejaan ja käymään läpi omaa haavaista lapsuuttaan. Yrittääkö sijaisvanhempi kompensoida ikäviä kokemuksiaan sijaislasten kautta? Tai yrittääkö hän todistaa olevansa muita parempi ihminen, jos jaksaa huolehtia vieraiden lapsista?

Ja ehkä pahin pelko: entä jos kiinnyt lapseen, ja hänet viedään takaisin omille vanhemmilleen? Miten käy, jos et kiinnykään? Vaikeita ovat myös suhteet oikeisiin vanhempiin, joilta ei ole syytä odottaa kiitollisuutta. He pelkäävät lapsensa menetystä ja ovat yleensä pahoissa ongelmissa muutenkin, eivät ehkä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluaisi tuttavikseen, mutta tässä tilanteessa on tultava toimeen. Omat lapsetkaan eivät saa tuntea oloaan laiminlyödyiksi, joten sijaisvanhemman on venyttävä moneen.

Anna-Leena Härkösen kirjat ovat kuin jutustelua ystävän kanssa: ne kertovat isoista mutta arkisista asioista, tuntemuksista naisena, äitinä, vaimona. Hän puhuu konstailematta ja tervejärkisesti, helposti ymmärrettävästi, puheenomaisesti, jopa simppelisti. Sanojen takana ei ole syviä kaksoismerkityksiä eikä monimutkaisia ajatuskulkuja, jotka lukijan pitäisi itse oivaltaa. Näistä syistä hän ei saa hienoja kirjallisuuspalkintoja, mutta kirjat luetaan.

Lasten tilanteen takia kirja oli rankempi kokemus kuin odotin. Kirjailijan oma elämänkokemus näkyy, mutta sijaisvanhempana hän ei ole toiminut haastattelujen mukaan, eikä kirjastakaan sellaista omakohtaisuutta välittynyt, vaan enemmän opiskelun tuloksia. Taattua Härkös-tekstiä kyllä, sujuvaa tarinointia ja osuvia kommentteja, eikä haudanvakavaa, vaikkei aihe hersytä vitsinheittoon.

Mietin kirjan nimeä - vanhemmuuden happy hour? Ainakin Tuula ja Harri saivat kaksi lasta yhden ”hinnalla”. Vai tarkoittaako se hetken onnea, jonka lapset tuovat, olivatpa omia tai toisten tekemiä, lainassa joka tapauksessa.

Ehkä kirja kannustaa jonkun sijaisvanhemmuuteen, tai ainakin auttaa ymmärtämään sen, että heitä tarvitaan, eikä siihen tarvita yli-ihmisiä. Tavallisuus on arvossaan, kun lapsia kasvatetaan.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava 2011.

The Understudy / Varamies

Jotkut etsivät täydellistä risoton tai lihapullien reseptiä, minä etsin täydellistä viihdekirjaa.

Sen pitää olla vakuuttava ja fiksu niin, ettei lukeminen nolota eikä aiheuta myötähäpeää. Siinä pitää olla uskottava juoni, joka imee mukaansa niin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Sen henkilöiden on oltava kiinnostavia ja persoonallisia, mutta heistä ei tarvitse tietää liikaa. Tapahtumat eivät saa olla ennalta-arvattavia, ja huumori on plussaa. Ja parhaassa viihteessä on aina elämänmakua niin, että vitsin takana aistii vakavammankin vireen ja viestin, josta tarina kumpuaa.

David Nichollsin Sinä päivänä on paljon hehkutettu ja ylistetty, eikä se huono olekaan, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjailija on tehnyt muutakin, joten ajattelin kokeilla, löytyisikö hänen aiemmasta, suomentamattomasta kirjastaan kirjaviihteen helmi.

Kirja kertoo läpilyönnistä haaveilevasta brittinäyttelijästä, Stephen McQueenistä, joka pääsee varamieheksi menestysnäytelmän tähdelle Josh Harperille. Stephen ja Josh tutustuvat produktion myötä, mutta ystäviksi heitä ei voi sanoa. Joshin maailma tunnettuna starana tulee Stephenille tutuksi, samoin Joshin kaunis ja viisas vaimo Nora. Stephen rakastuu.

Joshin noustessa yhä kauemmas tavisten joukosta Stephenin mahdollisuudet läpilyöntiin näyttävät karkaavan käsistä, eikä rakastuminen Noraan helpota asiaa. Maineen ja kunnian nurjat puolet alkavat näyttäytyä, ja Stephen joutuu miettimään, mitä hän oikeasti elämältä haluaa ja mihin hänen mahdollisuutensa riittävät. Matkan varrella on tietysti monenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuten viihteeseen kuuluu.

Kirja on huumoripitoinen ja helppolukuinen eikä tuntunut lukiessa liian heppoiselta, vaikka juoni ei tunnu näin kerrottuna kummoiselta. Ammattimaisesti tehty, niin että uteliaisuus pysyi yllä loppuun asti ja lukemisesta jäi hyvä mieli. Viihdyttävä parhaaseen brittityyliin, mutta aihe on sen verran kapea ja käsittely tavanomaista, ettei siitä vuosisadan viihderomaania kehkeydy - ehkä siksi suomennostakaan ei ole tehty.

Helmien etsintä jatkuu.

** edit 12.8.2014. Kirja on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Varamies. Hauska, ajanmukainen ja sujuva suomennos Sauli Santikon. Pidin enemmän kotimaisesta versiosta, tai ehkä vain tajusin vitsit paremmin. *

David Nicholls: The Understudy.
Kirjailijan omat sivut: http://www.davidnichollswriter.com/the_books

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verrosen kirjat luen aina; Karsintavaihe on suosikkini romaaneista, mutta novellikokoelmat, kuten Normaalia elämää, ovat myös kiehtovia. Parhaimmillaan hän mielestäni on kuvatessaan maailmaa, joka on melkein kuin oikea, mutta hieman vinksallaan. Hieman mutta selvästi, niin että jokin siinä herättää levottomuutta ja hämmentää. Hieman scifiä ja reaalifantasiaa, mutta ei täysin tästä maailmasta ulkona.

Novelleista koostuva Vanhat kuviot tuo lukijan eteen Verrosen teksteistä tutun hahmon. Hänen nimensä, ulkonäkönsä ja ikänsä vaihtelee kirjasta ja tarinasta toiseen, mutta silti hän on tunnistettava, tuo viisas, neuvokas ja käytännöllinen nainen (yleensä siis naispuolinen, mutta ei ehdottomasti).

Alkupuoli kirjasta on näitä mietityttäviä tarinoita, loppuosa on pitkä niminovelli. Vanhat kuviot on ”perinteisempää” Verrosta ja muistuttaa hänen uransa alkuaikojen fantasiakertomuksia. Tämä laji ei puhuttele minua samalla tavoin kuin nuo lähempänä todellisuutta – nykyistä tai tulevaa – olevat. Olinkin vähän yllättänyt tähän käänteeseen, eikä kirja siten kokonaisuutena aivan vastannut odotuksiani, mutta Verros-faneille taattua tavaraa. 

Maarit Verronen: Vanhat kuviot. Tammi 2011.

Kallorumpu

Lukemisen parhaita hetkiä: aivan jotain muuta kuin odotit, mykistävän erilaista ja vaikuttavaa. Kallorumpu teki vaikutuksen ja kirjailijan kunnioitus nousi kohisten. Eeva-Kaarina Aronen oli minulle tuttu vain toimittajanimenä, vaikka hän on kirjoittanut jo muutaman kirjan aiemminkin. Kallorumpu on kuitenkin se, joka nostaa Arosen isomman lukijakunnan tietoisuuteen, uskon, ja toivottavasti pitääkin siellä.

Kirjan tyyppiä on vaikea määritellä: fiktiivinen, unenomainen ja vaistonvarainen historiallinen kertomus elämästä Mannerheimin talossa Helsingin Kaivopuistossa ennen sotia. Samaan tapaan vakava mutta huima toiseen aikaan ja elämänpiiriin sukellus kuin Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max, ripauksella maagisuutta.

Päähenkilö ei ole Mannerheim, vaan kertojana on hahmo, joka on tehnyt elokuvan lapsena viettämästään ajasta talossa. Alkuun on arvoitus, kuka hän on, mutta pikku hiljaa kytkökset selviävät. Ensin arvelin, että kyseessä olisi jonkinlainen haamu tai peräti jonkin esineen henki (kun talon tavaroista paljon puhutaan, kirjan nimeä myöten), mutta kyllä hän on ihminen.

Kertoja muistelee ihmisiä ja taloa tavaroineen elokuvansa ensi- ja ainoata esitystä valmistellessaan. Mannerheim on tärkeässä osassa, hänen pikkurillinsä asento tai suupielen värähdys määrää kaikkien muiden toimet, mutta hänen päänsä sisälle emme pääse. Voimme vain arvailla hänen mietteitään ja piirtää luonnekuvaa sen perusteella, miten muu talossa herraansa palvelevat. Ruoka on tärkeässä osassa, onhan henkilökunnan pääpaikka keittiö.

Myös Mannerheimin tytär Sophie on kirjassa mukana. Joitakin henkilöitä kuvataan tarkemmin, joitakin suurpiirteisemmin, mutta kaikkia ja kaikkea katsotaan muistojen ja jonkin oudon henkisen kaukoputken läpi. Putken, joka on kapea eikä zoomauskaan aina onnistu. Jos tarinan näkisi kuvina, niiden reunoilla olisi häivytyksen sumua. Se tuo kirjaan viehättävää vanhanaikaisuutta ja salaperäisyyttä. Hätkähdyttävästä lopusta voi hakea selitystä katsomisen kulmalle.

Realismi joustaa tarvittaessa eikä nouse tunnelman luomisen esteeksi, vaikka suuri osa henkilöistä on ollut oikeasti olemassa. Ja talo ja sen tavarat ovat edelleen. Pääsin heti ympäristöön mukaan, se tuntui tutulta, kun on itse nähnyt temppelitorven ja tiikerin ja taulut seinillä… ja kai sen kallorummunkin, jota en harmikseni muista (jos se on todellinen?). Mannerheim-museon kävijämääriin on odotettavissa piikki ylöspäin, kun innokkaat lukijat alkavat käydä tutustumassa autenttiseen ympäristöön. Kirjan voisi lukea uudestaan käynnin jälkeen, tämä ei tyhjene yhdellä lukemisella. Teksti on upeasti ja omaperäisesti rakennettu, jopa niin, että jos erikoisuutta olisi yhtään enempää, se alkaisi tuntua jo itsetarkoitukselta ja turhan vaikealta. Mutta ei töki vielä, vaan tunnelmaan pääsee mukaan, kun vain heittäytyy.

Niin, kyseessä ei ole hauska eikä helppo tarina, mutta vaikuttava se on, osin kuuluisan keskushenkilönsä ja muiden historiallisten faktojen ansiosta, mutta myös ajankuvauksena ja muistuttajana ajan tavoista ja yhteiskunnan eriarvoisuudesta.

Arvio löytyy ainakin Noralta.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.

Enkelten verta

Tässä kirjassa on ongelmia. Mehiläisenkasvattajalla on ongelmia, kun pesät autioituvat ja poikakin kuolee. Maailmalla on ongelmia, kun mehiläisten pölytyksen puuttumisen myötä kasvit alkavat hävitä. Tarinalle on ongelmallista olla uskottava ja vetävä alusta loppuun. Lukijalla on ongelmia, kun ei tiedä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Pääjuoni on siis mehiläisten katoamisen aiheuttamat muutokset elinympäristössämme. Lukijaa herätellään julmasti ajattelemaan tekojensa seurauksia ja sitä, mihin tehotuotanto ja lajien katoaminen johtaa.

Sinisalo on taitava kirjoittaja, joka saa draaman tunnun pysymään yllä melko hyvin, vaikka osittain kirja on ”eläinten vapautusliikkeen” vetäjän, päähenkilön pojan Eeron, kirjoittamaa blogia, joka on tylsää saarnausta. Tätä osuutta kirjassa on liikaa. On hienoa, että tärkeää aihetta, ihmisen vaikutusta luontoon, tuodaan esiin, kirjailija tietysti kirjansa kautta, mutta. Jos haluaisin lukea eläinten oloista ja julmasta kohtelusta case-esimerkkeineen, en tarttuisi kaunokirjalliseen teokseen, vaan etsisin faktaa verkosta ja tietokirjoista.

Lisäksi kerrotaan paljon mehiläisistä ja niiden tärkeydestä luonnon kiertokululle, jopa niiden yliluonnollisista ominaisuuksista, eikä lukija oikein tässäkään tiedä, milloin on kyse faktasta, milloin fiktiosta. Tämä on karhunpalvelus itse asialle: herää epäily, että myös eläimiä koskevat kohdat ovat keksittyjä. Jos tarkoitus on hätkähdyttää, se ei aivan toimi, sillä kauheimmatkin asiat saa nyt selitettyä itselleen kirjailijan mielikuvituksen lennolla, sehän on vain romaania -tyyppisesti. Vähän kuin katsoisi veristä tappelua televisiosta - ei paljon hetkauta, mutta toista olisi nähdä sellainen omalla kotipihalla.

Risto Isomäki on käyttänyt samaa keinoa: miksataan tosiasioita ja kuvitelmaa, mutta jostain syystä häntä lukiessani tämä ei vaivaa. En osaa selittää, miksi. Ehkä tekniset asiat, joista hän puhuu, ovat joka tapauksessa niin käsittämättömiä, ettei sillä oikeastaan ole väliä, mikä on totta ja mikä ei, kokonaisuus ja lopputulokset ratkaisevat.

Eeron blogin kunniaksi on sanottava, että se on suoraa puhetta ja tosiaan todentuntuinen. Eikä tekstissä ole kaihdettu mitään, ei edes toisin ajattelevien kommentteja, päinvastoin, kaikki mahdolliset vasta-argumentit vedetään esiin kuviteltujen kommentoijien viesteissä, eikä niitä täysin ammuta alas, vaikka Eero moneen vastaakin pikkutarkalla ja ärsyttävän tietäväisellä tavallaan. Ehdottomuus koituukin Eeron kohtaloksi.

Enkelten verta latoo lukijan eteen niin paljon yksityiskohtaista infoa, että tarina jää toissijaiseksi, ehkä tarkoituksella, mutta lukijaystävällinen ratkaisu ei ole. Kun tarinaan ei voi uppoutua eikä eläytyä, se ei kosketa. ”Toisella puolella” vieraileva mehiläistenhoitaja jää vaisunpuoleiseksi kaveriksi. Kuten sanottu, Sinisalo on taitava tekijä, jota ihailen paljon ja tässäkin kirjassa on paljon hienoja elementtejä: tärkeä aihe, tehoava kauhunsekainen ja mystinen tunnelma, kiehtova kurkistus tulevaisuuteen, huolellinen taustatyö… Silti veikkaan, että moni jättää kirjan kesken tai ainakin siitä jää outo jälkimaku, kuten minulle jäi.

Morrelle ainakin kirja oli pettymys. Mutta Jenni tykkäsi. Ja muitakin löytyy.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011.

Lohtu

Tommi Melenderin kirjat ovat sivistyneitä, täysiä, monikerroksisia. Liikaakin, niiden lukeminen vaatii pinnistelyä ja hyvä olisi, jos tuntisi 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta, filosofiasuuntauksia, elokuvan historiaa ja muuta, mitä tavislukija ei välttämättä tunne eikä edes tunnista. Koko kansan kirjoja ne eivät ole, mutta yksi hyvän merkkihän on, että lukija voi kuvitella olevansa viisaampi kuin onkaan, ja tässä siitä illuusiosta saa hetken nauttia.

Kirjan kertoja Elis Mäki on päättänyt lopettaa elämänsä omakätisesti. Vuosi on armonaika, jonka hän itselleen ja maailmalle lupaa tarkoituksen löytämiseen. Suuri osa kirjasta on hänen ystävänsä elokuvaohjaaja Johan Raution sähköposteja. Raution kuoltua tapaturmaisesti toimittaja Anni Härkönen alkaa kerätä aineistoa Raution elämäkerran kirjoittamiseen ja haastattelee myös Mäkeä.

Mäki on mainosmies, joka vertaa mainoksia ikonitaiteeseen. Sädekehät ovat vain vaihtuneet hymyihin. Rautio piirtää sähköposteissaan kuvaa urastaan elokuvaohjaajana, rahoituksen ja taiteen tekemisen yhdistämisen kiroista. Merkityksiä etsivät molemmat miehet, ja rahan ylivalta kuristaa ja kiukuttaa. Mäki muuttaa lähiöön, jossa hän joutuu opettelemaan tulemaan toimeen paikallisen kuppilan kantajengin ja ostaria hallitsevan äärioikeistojoukon kanssa. Muuallakin Helsingissä kirjassa liikutaan eikä ilman kerjäläistä selvitä tästäkään, tosin kerjääminen Melenderin tapaan on performanssi, joka saa aikaan hämmennystä ja väkivaltaa vielä enemmän kuin todellinen kerjääminen.

Sähköpostien ja Elis Mäen minä-kerronnan lisäksi kirjassa on Anni Härkösen tekemien haastattelujen transkriptioista, taitaa siellä olla pätkiä elokuvakäsiksestäkin. Ne tuovat uutta näkökulmaa kahteen mieheemme ja vaihtelua lukijalle.

Jo alussa käy ilmi, ettei Mäki toteuta aikeitaan itsemurhasta. Suunnitelma kuitenkin rauhoittaa ja muuttaa hänen mielentilaansa niin, että hän tulee löytäneeksi uusia tarkoituksia olla. Yksi sellainen on netistä löytynyt kaukainen palvonnan kohde, joka kaikkien katseltavana lukee verkossa kirjaa - ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen. Mainio idea tässä hälyjen maailmassa. Hieman erilainen kirjablogi! Nuori nainen Phong ei kommentoi lukemaansa mitenkään, ei keikistele kameralle, hän vain lukee ja sen jälkeen sulkee kameran. Miten kiehtova ajatus. Myös Mäki lumoutui.

Melenderin tekstiin kuuluu aina myös huumori, hyvin mustana, kiitos. Sinnikkäästi luen aina hänen kirjansa, vaikka niistä osa menee ylhäältä ohi. Aiemmasta, Ranskalaisesta ystävästä, pidin enemmän, nyt etenkin Raution puheenvuorot ovat, tuota noin, haastavia. Melenderin tyypillisyydet, kuten viittailut klassikkoajattelijoihin tai ahkera omatoiminen peniksen kanssa puuhastelu (niin, ei tässä pelkkää henkeä olla), tuntuvat jo toistolta. Mutta huippukohdat, kuten tuo blogi-idea ja kerjäläisperformanssi, toisaalta ovat ainutlaatuisia. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, tai jopa vähän edellä.

Kiehtovia kirjat ovat kuitenkin. Tuulahdus maailmasta, jossa ei tule normaalisti liikuttua, ja jää tunne, että moneen asiaan pitäisi perehtyä ajan kanssa, pitäisi ymmärtää enemmän.

Arvio löytyy ainakin Ilselästä.

Tommi Melender: Lohtu. WSOY 2011.

Kirjailijan oma blogi

Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö osoittaa olevansa enemmän kuin yhden tyylin mies. Nyt hän on kirjoittaja ja ajattelija, jolla on laajaa näkemystä ja sanottavaa monesta asiasta. Huumoriotteella, mutta ei väkisin vitsiä vääntämällä, vaan mukavalla, empaattisella tavalla.

Juoni lienee jo kaikille tuttu: romanialainen Vatanescu ajautuu Suomeen kerjäämään, mutta pakenee ihmiskauppias-velkojaansa ja löytää ystäväkseen jäniksen. Tämän kanssa hän kiertää maata ja yrittää hankkia rahaa pojalleen lupaamiinsa nappulakenkiin. Seikkailuissa on yhteyksiä Paasilinnaan kuulemma paljon.

Suomalaisen yhteiskunnan vaikeat asiat, laiton maahanmuutto, ihmiskauppa, sisäänpäin lämpiävyys ja jopa perussuomalaiset käsitellään kiltin Vatanescun seikkailujen kautta. ”Te olette umpihulluja, mutta hallitsette vesieristämisen.”

Myös hyvät puolet: löytyy ystävällisiä ihmisiä, joilta Vatanescu saa apua. Eikä hänen anneta hukuttautua, vaikka halua olisi. Kirjan pahin roisto, se ihmiskauppias, ei tietenkään ole suomalainen. Mutta hän oppii Suomessa paljon. Kirja on aikamoinen suomalaisuuden ylistys, itse asiassa.

Mielensäpahoittajan jälkeen astetta vakavampi, hyvällä tavalla. Seikkailun takana on sanottavaa, ja vaikka tapahtumat ovat huimia, ei kohellus jää pääasiaksi. Huolella rakennettu monen tason kirja, jolta en odottanut niin paljon kuin se antoi. Näyttöjä on jo riittävästi: Kyrö on kirkkaasti yksi kärkikirjailijoitamme.

Arvioita löytyy monelta, kuten Jenniltä Lilystä ja Jorilta.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011.

Valinta

Tämä on se kirja. Jos olisin kirjailija, toivoisin kirjoittavani juuri tällaisen kirjan. Valinta on viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly.

Valinta on yhden perheen tarina. Isä on juuri kuollut, ja nuorin tytär Aava saapuu lapsuudenkotiinsa äitinsä Ruutin avuksi järjestämään jäämistöä ja talon myyntiä. Vanhempi tytär Helena, äskettäin äidiksi itsekin tullut, ei pääse paikalle. Ja Ruutin esikoisesta, Iljasta, kukaan ei ole aikoihin kuullut pihaustakaan.

Kertojina ovat Ruut ja Aava vuorotellen, Helenakin välillä. Heidän ajatuksistaan ja muistoistaan lukija saa kirkkaan kuvan perheen elämästä silloin, kun lapset vielä asuivat kotona, Ruutin tapauksessa vieläkin kauempaa menneisyydestä. Myös nykyhetki hahmottuu.

Tarina on riipaisevan tosi, sen henkilöitä on helppo ymmärtää, jopa samaistua heihin. Kekkonen annostelee asioita sopivasti, tyrkyttämättä, ilman suuria elkeitä, antaa lukijan oivaltaa itse. Vaikka henkilöt kertovat tuntemuksistaan paljon, ei tekstissä ole mitään liikaa. Päinvastoin, se tuntuu lepohetkeltä lukijalle, rauhalliselta, tosin hieman surumieliseltä puheelta kaiken maailman hälinän ja räkätyksen keskellä.

Herkullisesti lukijalle aukeavat sisarusten erot: tunneihminen Aava on tullut äitiinsä, käytännöllinen Helena isäänsä. Ilja on omanlaisensa, ja syykin selviää tarinan myötä. Aava on murehtija, joka ottaa kiltin tytön tavoin muidenkin murheita kannettavakseen. Hän ikävoi veljeään vielä kipeämmin kuin isäänsä, ja muutenkin hän on luonnollisesti enemmän tässä päivässä kuin äitinsä, jolla taas on enemmän muistoja. Helena osaa ottaa etäisyyttä asioihin, jotka hän kokee hankaliksi. Kateus kalvaa: Aava ja Ilja olivat aina läheisiä keskenään, hän oli se kolmas pyörä.

Vaikka kirja on vain 160-sivuinen eikä se ratsasta seikkailuilla, siinä on paljon hiljaista sisältöä. Asioita mietitään eri sukupolvien, eri sukupuolten, eri perheenjäsenten kannalta. Paljon jää pohdittavaa lukemisen jälkeenkin. Sairastuiko herkkä Aava lapsuudenkodissa vaietun salaisuuden vaistoamisesta? Miksi Helena haluaa olla niin tiukasti erossa äidistään? Mitä miettii Ilja? Miten Aavan ja Mikon suhde jatkuu?

Kirjasta kuvastuu kirjoittajan erinomaisen kirjoitus- ja ilmaisutaidon lisäksi elämänkokemus ja tarkkanäköisyys, joita voi vain ihailla, ehkä vähän kadehtia. Top kymppiin menee.

Aiempia arvioita löytyy monesta paikasta,
kuten Sinisen linnan kirjastosta, Me Naisista,
Susalta ja Katjalta .

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain 2011.

Nainen, jonka nimi on Nathalie

Rakkausromaani, joka alkaa kuolemasta. Tai oikeammin ensin on rakkaus, sitten kuolema, sitten taas… jotain muuta. Rakkauksia on erilaisia, tahtonee kirjailija kertoa, kun hän kertoo tarinaa Nathaliesta, joka jää leskeksi nuorena.

Avioliitto on ollut vankka, varma ja ongelmaton. Siksi elämänmuutos on suuri. Nathalie yrittää sopeutua: miehen kuoleman jälkeen ihmiset käyttäytyvät häntä kohtaan eri tavalla, hän itsekin toimii oudosti, ei osaa selittää motiivejaan.

Raskas aihe, mutta kirja on kevyt: ei luodata syvältä, ei vellota realismissa, vaan kerrotaan tarinaa, hypähdellään sivupoluille ja lauleskellaan välillä. Kevennetään pienillä vitseillä ja anekdooteilla, viittauksilla johonkin aivan muualle. On listoja, sananselityksiä ja ruokaohjeita. Niiden keskellä tarina etenee, ja Nathalie vähitellen löytää uuden raiteen ja ehkä rakkaudenkin.

Keveys on tässä myönteinen ominaisuus eikä tarkoita hömppää, vaikka kirja on viihdettä eikä niitä, jotka saavat vakavia palkintoja. Kirja muistuttaa paljon Andrew Nicollsin rouva Agathen rakkautta, mutta ilman mystisiä piirteitä. Yhteistä ovat toimisto, työkaveri, ylväs yksinäinen nainen, odottamattomat tapahtumat, mielenliikkeet…

Pidin tästäkin kovasti, kirja oli iloinen yllätys tuntemattomalta ranskalaiselta tekijältä. Mukavaa, ettei rakkausromaanin aina tarvitse olla perinteinen.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie. Gummerus 2011.

Hiljainen talo

Tammi lainaa takakannessa kriitikko Joonas Sänttiä: ”Orhan Pamuk on aina ollut erityisen taitava kokonaisten fiktiomaailmojen luomisessa. Hänen romaaninsa ovat paikkoja, jonne lukija voi uppoutua harhailemaan pitkäksi aikaa.”

Nappikuvaus Pamukin kirjoista. Niistä tulee mieleen lapsuuden leikki, johon saattoi keksiä hahmoja ja tapahtumia päiväkausia, oma ja kaverien luoma maailma pysyi ja eli mielikuvituksessa. Roolipelit lienevät kehittyneempi versio tästä perusleikistä.

Pamuk kirjoittaa sen kirjaksi. Vaikka itse tapahtumat eivät tuntuisi kovin lukijaa kutsuvilta, maailmaan on helppo upota, ja se jää pyörimään mieleen lukemisen välilläkin. Turkkilaisuus ei ole minulle tuttua, mutta maan mielenlaatuun on Pamukin myötä saanut silmäyksen. Ehkä terveellistä, nyt kun EU:n laajenemistakin suunnitellaan.

Hiljainen talo on julkaistu suomeksi vasta nyt, vaikka se on kirjoitettu jo 30 vuotta sitten, huomasin vasta. Aivan täysin meni uudesta minulle, tapahtumat ja tunnelmat voisivat olla tätä päivää.

Kirja kertoo perheestä, jossa aikuiset lapsenlapset, Faruk, Metin ja Nilgün, kokoontuvat isoäitinsä Fatman luo kyläilemään. Kertojina toimivat kaikki vuoronperään, yksi tärkeimmistä on isoäiti, ”isorouva”, kuten toinen tärkeä henkilö, kääpiö Recip, tavallaan perheenjäsen hänkin, rouvaa kutsuu. Recip hoitaa rouvan taloutta, ja hänen veljensä Ismail Hasan-poikineen asuu lähistöllä. Myös he ovat mukana kertojina, poika nousee tarinassa yllättävän tärkeäksi.

Kertoja vaihtuu usein, ja lukija oppii tuntemaan heistä muutamia hyvin. 90-vuotiaallle isoäidille ei enää asioita tapahdu, vaan elää muistoissaan avioliittoaan uudestaan ja esittelee lukijalle sitä kautta miehensä ja ainoan, jo kuolleen poikansa. Fatma ei ole ollut mikään ihannevaimo - jos kohta aviomieskin oli pettymys - eikä hän ole herttainen mummeli vieläkään. Mies elätteli suuria ajatuksia, vaimo pelkäsi Jumalaa ja halusi noudattaa perinteitä kaikessa ankarimman mukaan.

Farukissa näkyvät isoisän ja isän piirteet; hän on historioitsija, joka ei pääse puusta pitkään. Metin on perheen välkky, joka haaveilee muutosta Amerikkaan ja menestyksestä. Tyttö, Nilgün, jää lukijalle vieraimmaksi. Hasan taas on vihainen pojankoltiainen, joka tekee helposti tyhmyyksiä, näitä nuoria miehiä, joita meillä näkee notkuvan asemilla kovaäänisinä v-sanaa hokevissa porukoissa.

Perheessä on salaisuuksia, yhteiskunnassa eriarvoisuutta ja poliittisia jännitteitä. Nuorten ajanvietto ja tapahtumat kärjistyvät onnettomalla tavalla. Juuri näin ikävimmät asiat tapahtuvat, yllättäen, täysin typeristä syistä ja tarpeettomasti.

Orhan Pamuk on kirjoittanut paljon nuorten miesten maailmasta, se on hänen ominta aluettaan. Vuolaasti ja yksityiskohtaisesti selitettyjen tapahtumien lisäksi hän tarjoilee monenlaisia viisauksia henkilöidensä kautta, etenkin Fatman kuollut mies ja tämän pojanpoika Faruk ovat kirjallisia ajattelijoita, joiden voisi kuvitella heijastelevan joissakin kohtaa kirjailijan omia mietteitä.

”Maailma oli olemassa oleva paikka, jossa eletään ja jota kuvataan yhtä tyynesti sekä joskus korkeintaan vimmaisesti ja joskus iloisen kaihoisasti: ei se ole paikka jota arvostellaan ja jolle suututaan raivoissaan siitä että se pitäisi muuttaa tai saada haltuun.”

Vaikka he ovat haukanneet liian isoja paloja. Isoisä aikoi kirjoittaa ensyklopedian, joka selittää kaiken, ja Faruk yrittää löytää historiasta tarinan, joka sitoisi kaiken yhteen. Mutta hän tuntee aivonsa pähkinäksi, jota toukat syövät. ”Haluan päästä eroon mielikuvista, haluan vaeltaa vapaasti maailmassa, joka sijaitsee mieleni ulkopuolella, mutta nyt tiedän, etten osaa koskaan luovuttaa, että tulen aina olemaan kaksi ihmistä.”

Isoäiti miettii viimeiset sanat. Kirjan loppu on hieno.

Orhan Pamuk. Hiljainen talo. Tammi 2011.

Oton elämä

Otto hämmensi alussa: hän on vanheneva kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti politiikassa, harrastaa jazzin soittoa ja on ollut sydänleikkauksessa. Kertooko kirjailija itsestään? Miksi nimi on muutettu?

Vaikka yhtäläisyyksiä on paljon, on kuulemma erojakin. Kaikki Otolle tapahtunut ei ole tapahtunut Claesille, mutta ehkä jollekulle. Otto on myös vanhempi, elämän loppuminen on koko ajan lähellä ja jopa todellista, ajatus harhailee ehkä nuorempaa versiotaan enemmän.

Mutta viisas mies Ottokin on, hänen ajatuksiaan on nautinto lukea. Hän muistelee tapahtumia matkansa varrelta ja kertoo mielessään vapaalla assosiaatiolla havaintojaan arkielämästä, puoluepolitiikasta, naisista, kielestä… Esimerkkejä:
”Hyvän kritiikin, niin kuin ylipäätään hyvän elämän edellytys on, että uskaltaa tunnustaa, että on tylsää.”

”Kun usein käytetty kuva lopulta tuomitaan kauhtuneeksi metaforaksi, se merkitsee, että sen sovinnaisuus ei ole enää häiritsevä. Siitä tulee yksinkertaisesti käyttökelpoinen, yksi kielen nimettömistä työkaluista. Se on poistunut fantasian katoavasta maailmasta ja liitetty sanojen veljeskuntaan.”

Ja kielen työkalut Andersson totisesti tuntee. Taitava kirjoittaja saa Oton eläväksi, pieniä piirtoja myöten. Tarina ei ole sen suurempi tai pienempi kuin yhden ihmisen elämä. Muistuttaa lukijaakin siitä, että se on iso asia, joka koostuu joukosta pieniä asioita - ja miten paljon valinnan varaa meillä on siinä, millaisen kokonaisuudesta teemme, itse kun olemisemme saamme rakentaa.

Andersson ei ole vitsiniekka, mutta hiljaista huumoria hänen teksteissään usein on, tässäkin. Oton mietteet ja edesottamukset saattavat huvittaa lukijaa, vaikka aika vakavahenkisiä aiheita tässä käsitellään, lähestyvää kuolemaa myöten. Yleisvaikutelmaksi jäi kuitenkin inhimillisyys - Otto ei yritäkään esittää täydellistä - ja lämpö sekä elämänviisaus. Ja se erinomaisen kaunis ja selkeä teksti.

Claes Andersson: Oton elämä. WSOY 2011.

Layla

Ajankohtaisempaa aihetta tuskin voi olla. Tänäänkin lehdessä on iso juttu ihmiskaupasta ja parituksesta - Lahdessa. Suomi-lintukoto ei ole enää entisensä.

Layla on Turkin kurdi, joka joutuu pakenemaan Finlandiyaan omaa perhettään: häntä uhkaa kunniamurha, koska hääyön jälkeen lakana oli puhtaan valkoinen. Hän myy itsensä töihin, tietämättä tulevan työn laatua, joka osoittautuu prostituutioksi.

Ruma tarina on todenmakuinen ja sisältää paljon asioita, joilta mieluiten sulkisi silmänsä, kuten hyväksikäyttöä perheen sisällä ja runsasta väkivaltaa. Näillä ei kuitenkaan mässäillä, vaan tapahtumat kuvataan lähes kylmän viileästi ja tuodaan siten tehokkaasti lukijan silmien eteen. Lukija saa itse tehdä arvionsa ja ottaa kantaa, jos uskaltaa.

Tarinan ansiosta kurdien ja äärimuslimien ajatteluun pääsee hieman sisään, mikä ei tarkoita hyväksymistä. Jäi surullinen olo: näin surkea on naisen asema tänä päivänä, eikä tilanne näytä suinkaan olevan paranemassa, päinvastoin. Vaikka itse näen kirjan vahvasti puheenvuorona naisten puolesta, Jari Tervolla on muutakin asiaa, joita hän herättelee lukijoitaan miettimään, kuten kasvavan maahanmuuton ja muslimiuskonnon ääri-ilmiöiden vaikutukset länsimaissa.

Suurin ällistyksen aihe kirjassa onkin sen kirjoittaja. Tämä on ainoa Jari Tervon kirja, jonka olen saanut luettua loppuun asti, vieläpä innolla. Ehkä hän on tarkoituksella tehnyt rakenteeltaan ”helpomman” kirjan, jossa ei ole niin paljon poliittisia tai persoonakohtaisia, henkilöitä koskevia, yksityiskohtia, vaan keskittyy, onnistuneesti, viestiin ja tarinaan. Eikä tässä tietenkään pyritä naurattamaan, yhtään. Kuten olen ymmärtänyt aiempien töiden tehneen.

Toimii hyvin, ammattikirjoittajan työtä. Hienoa, että hän valitsi tämän aiheen.

Jari Tervo: Layla. WSOY 2011.

Kesken jääneet

Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aiemmin näpsäköitä viihderomaaneja, mutta Kummitäti jäi minulta kesken. En millään jaksanut pysyä kiinnostuneena uranainen Elinan ja hänen maalaistätinsä Ansan kohtaamisesta vuosien puhumattomuuden jälkeen, vaikka kirjassa oli monta lupaavaa elementtiä: Elinan työ ilmastolobbarina ja työelämän haasteet, maaseudun ja kaupungin kohtaaminen, menneisyyden vaikutus tähän päivään, suvun merkityksen oivaltaminen jne.

Mutta aiheisiin ei päästy kunnolla käsiksi ja tarina oli viihderomaaniksikin liian heppoinen ja epäuskottava, kuten Elinan pojan saama kohtelu ja Ansan ompelutaito Linnan juhlien mekkoineen. Hyvät ainekset eivät taanneet maistuvaa lopputulosta.

Toinen kesken jätetty on Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura. Hilja Ilveskerossa on samoin lupaavia piirteitä ja hän voisi olla hyvä tyyppi, mutta toteutus on kömpelö, eivätkä venäläisen rikollisuuden kiemurat ja tarinan myötä lisääntyvät roolittomat hahmot pystyneet pitämään lukuintoa yllä. Pääjuoni hukkui kummallisiin kiemuroihin, joihin ei tehnyt mieli uppoutua. En siten koskaan saanut tietää, löytyikö mies, jota Hilja kirjan alussa alkoi etsiä. Eikä edes harmita.

Lukupinossa odottaa monta kiinnostavaa kirjaa, joten miksi tuhlata aikaa, jos ei yhtään nappaa.

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti. Otava 2011.
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011.

Täydellinen paisti

Juuri aloittelin Paistin lukemista, kun tuli tieto sen saamasta Hesarin esikoiskirjapalkinnosta. Olisin lukenut aiemminkin, mutta nimi arvelutti, kunnes tajusin, ettei kyseessä ole ruokakirja.

Filosofian maisteri Taru Korhonen asuu Wienissä itävaltalaisen miesystävänsä kanssa. Miehen perhe on tulossa juhlapyhän aterialle, ja Taru valmistelee suomalaisen tunnolliseen tapaan täydellistä ateriaa, pääruokana sianpaisti.

Taru yrittää sopeutua vieraaseen maahan ja ihmisiin parhaansa mukaan, mutta ihan helposti suomineito ei eurooppalaistu. Elämänhallinta vieraassa, arvaamattomassa ympäristössä käy työstä. On kyse sitten kaupassa käynnistä tai naapurien kanssa seurustelusta.

Taru puuhaa vierailun järjestelyjä ja käy mielessään vilkasta pohdintaa kaikesta ympärillään, suihkun ihmeellisyydestä (”ihminen kuvittelee olevansa edistynyt, kun voi seistä keskellä sisätiloja muovisessa kopissa, märkätiloissa, pesemässä itseään”) tv-ohjelmiin (”niitä tulee katsoa kriittisesti ja analysoiden”) ja luontosuhteeseen ”ihmisestä kertoo paljon, jos hän voi elää näkemättä yhtään oravaa”. Äänetön pulputus on välillä järkevää, välillä taas ajatus karkaa omille teilleen. Ja kun on oikeasti puhumisen aika, hän tuntuu aina puhuvan eri asiasta kuin muut, tiedättekö tunteen? Joukkoon kuuluminen ei ole helppoa.

Vaikka mies kehottaa keskittymään olennaiseen, Tarua jännittää vierailu sen verran, että homma pyrkii leviämään lapasesta. Päivällinen valmistuu kyllä, jopa knöödelit. Emäntä tosin livistää kesken vieraiden kestitsemisen välillä vessaan tupakalle tai kellariin välipalalle, taitaa pistäytyä naapurissakin. Naapurin rouvaan Taru turvaa usein, mutta läheisiä heistä ei tule, maailmat ovat liian kaukana toisistaan.

Taru muistuttaa Rimmisen Nenäpäivän Irmaa, joka yksinäisyyttään myös tulee tehneeksi outoja tekoja. Ja tekemisillään pyrkii saamaan hyväksyntää. Taru voisi olla Irman tytär, fiksu nuori nainen, mutta hukassa. Onneksi suhde miesystävän kanssa vaikuttaa kukoistavan, miehen perheen epäluuloista huolimatta.

Esikoiskirjoja tutkinut kulttuuritoimittaja Esa Törmänen sanoi Hesarissa tyypillisimmän esikoisteoksen olevan ”omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus, joka kuvaa tunteita ja kamppailua vaikeita olosuhteita vastaan.” Tämä on juuri sellainen. FM Satu Taskinen asuu Wienissä, on aikuiskouluttaja, ja yhtäläisyyksiä kirjan ja todellisuuteen löytyy lisääkin.

Hauska kirja, jossa on myös särmää. Ei ihan helmi, sillä välillä Tarun ajatukset junnaavat omia polkujaan niin, että lukija alkaa tuskastua, tekisi mieli hyppiä muutama kappale yli. Etenkin alussa ja lopussa oli tällaisia pitkästyttäviä jaksoja, välillä teksti kulki vetävästi, ironisella tyylillään.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti. Teos 2011.

Häväistyt

Nimettömät, rutiköyhät ja nälkäiset ihmiset kulkevat kohti tuntematonta päämäärää. On mies, nainen ja lapsi, pakenemassa. Heitä vainotaan, jatkuva kiinni jäämisen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa. Sataa.

Alku toi elävästi mieleen McCarthyn tiivistunnelmaisen Tien, mutta niin apokalyptinen tämä tarina ei ole. Pikku hiljaa tutustumme henkilöihin, kun saamme tietää miten he toimivat, mitä miettivät. Tarinan kertoja vaihtuu usein: alussa mainittujen lisäksi se on joskus takaa-ajaja, joskus satunnainen tuttavuus matkan varrella. Vaihtelu on kiinnostavaa lukijalle ja saa jatkamaan tarinassa, joka muuten voisi liian karu. Alkuasetelma herättää halun selvittää, mihin ihmiset ovat matkalla ja miksi. Ja kuka on etsitty Mestari?

Yksittäiset ihmiset jäävät etäisiksi, heitä ei tuoda aivan lähelle. Kirjoittaja halunnee kertoa enemmän ilmiöstä, tapahtumista. Köyhyydestä, surkeista lähtökohdista ja olosuhteista, joissa tehdään surkeita ratkaisuja. Voi melkein haistaa ne hajut ja tuntea kylmän sateen iholla.

Ihan tarkkaan ei selviä, ovatko henkilöt romaneja. Mutta ei sillä ole väliä, köyhiä ja kodittomia voi olla muitakin. Samoin ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Tai satuttaa.

Mielen- ja ruumiinmaisema on jotain muuta kuin pörssikurssiensa kanssa kamppailevilla hyvinvointivaltion kansalaisilla. On hyvä muistaa, että maailmassa on tämäkin puoli, vaikka kerjäläiset yritämme ohittaa nopeasti, näkemättä.

Köyhälläkin voi olla periaatteita, sanoo tämä vakava kirja. Resuinen kerjäläinen voi pitää kiinni kunniastaan - ehkä se on ainoa asia, joka on jäljellä, ainoa, joka saa pysymään hengissä. Synkeydestä huolimatta heikkoa toivoakin näillä ihmisillä on. Ehkä katteetonta, näin tarkkailijan näkökulmasta. Arvokkuudesta ei silti tingitä.

Häväistyt ei ole hyvän mielen kirja, jos ei pahankaan: tarina pysyy sen verran etäisenä, että se koskettaa ainakin minua enemmän ajatuksen kuin tunteen tasolla.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY 2011.

Illan tullen

Ei pidä ymmärtää väärin - en aktiivisesti mieti mielessäni kirjailijoiden ulkonäköä, mutta jostain syystä kuvittelin Michael Cunninghamin olevan tumma, hentoinen, runollisen herkkä ja vakava, ehkä ylipitkine hiuksineen vähän ranskalaistaiteilijatyyppinen. Uteliaana katselin kaveria eilen tv:ssä.

Tietysti hän oikeasti onkin vaalea, vanttera, lihaksikas ja hymyilevä. Ja hyvin lyhythiuksinen.

Illan tullen on hieno kirja.

Lisää kuvitelmaa: kirjaa lukiessani näin Michael Cunninghamin (sen tumman) Nycin kadulla, jossa myös Paul Auster ja Siri Hustvedt kuljeskelevat henkeviä keskustellen kohti suosimaansa brunssipaikkaa. Brunssin jälkeen koko joukko menee modernin taiteen näyttelyyn katsomaan nykytaidetta, kuten Damien Hirstiä, jota on nähty Kiasmassakin.

Nyt osui mielikuva napakymppiin: uuden kirjan päähenkilö on taidegalleristi Peter, ja kirjassa toden totta käydään Hirstin töitä katsomassa. Taide on tärkeä kirjan elementti, joka heijastaa henkilöiden sisäistä maailmaa. Itse tarina kertoo Peterin itsensä etsinnästä, entisen minäkäsityksen kadottamisesta: Cunningham kysyy, miltä tuntuu, kun ei enää olekaan oman elämänsä sankari.

Peter on naimisissa kulttuurilehden päätoimittajan, Rebeccan kanssa. Heidän ainoa lapsensa jo muuttanut pois kotoa, kauas. Peterillä on nähtävästi perinteinen keski-iän kriisi, monet asiat alkavat tuntua erilaisilta kuin ennen. Galleristiystävä ilmoittaa olevansa kuolemansairas, elämän rajallisuus muistuttaa itsestään. Huono omatunto isyyden laiminlyönnistä kalvaa, ehkä turhaan, emme voi tietää, koska tytär ei kirjassa puhu. Tosin irtiotto vanhemmista kertoo jotain.

Kun Rebeccan renttuveli Mizzy saapuu kyläilemään, Peterissä herää outoja tuntemuksia. Onko kyse rakkaudesta, erotiikasta vai vain elämään kyllästymisestä? Kyse ei ole Mizzystä, vaan Peteristä: vierailu sattuu sopivaan hetkeen, kun hänen alitajuntansa ehkä jo tietää, että ratkaisuja on tehtävä.

Vaikka Peter on kaikkea, mitä tämä lukija ei ole, häntä on helppo ymmärtää. Jossain vaiheessa jokaisen on katsottava avoimin silmin niin itseään kuin lähimpiäänkin. Eikä näky ole aina kaunis, ei edes tuttu. Henkilökuva on piirretty herkullisesti: Peter on hyvin inhimillinen, kauneudenrakkauksineen ja hämmennyksineen. Lukija oppii tuntemaan hänet hyvin, lapsuuden traumoja myöten. Lisäherkkuina lukijalle tarjotaan New York ja taidemaailma.

Viisas ja tyylikäs tarina, myös hyvin visuaalinen. Tämä on helppo nähdä kuvina.

Michael Cunningham: Illan tullen. Gummerus 2011.

Jumalan sana

En edes aikonut lukea tätä kirjaa, mutta kun se kirjastossa eteen lykättiin, niin otin.

Hotakainen on tietysti mestarikirjoittaja, ja arvostan häntä niin oivaltavana ajattelijana kuin mehukkaana sanankäyttäjänä, mutta tämä on ihan henkilökohtaista: tyyli loputtomine virkkeineen ja runsaan rönsyävine ajatuksenvirtoineen ei kutsu minua. Mestarityö Juoksuhaudantie osui kyllä maaliin, monin tavoin.

Silti olen iloinen, että tulin kirjan lukeneeksi. Alkuosa meni lähes velvollisuuden piikkiin, mutta sitten pääsin mukaan, tai kirjoittaja pääsi vauhtiin. Ja huimasti mentiinkin nykypäivän talouden ilmiöitä ja sen jaloissa pientä ja isoakin ihmistä siinä vuolaasti ihmetellessä, Hotakaisen tutulla terävällä ja ironisella otteella. Tämä ainakin on sitä tämän päivän teemaa, jota Finlandia-palkintoehdokkaistakin jäi kaipaamaan.

Suuren konsernin toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemi ajaa tuhkapilven takia Lapista Helsinkiin autonkuljettajan kyydissä. Eläköitynyt kuljettaja Armas on kuljettanut jo edesmennyttä Hopeaniemen isää, yhtiön johtaja hänkin aikoinaan. Isä, Ukko, on jättänyt jälkeensä kasan C-kasetteja, jotka hän on pyytänyt uskollista autonkuljettajaa kuuntelemaan poikansa kanssa. Niiltä hän välittää ohjeita johtamisesta ja kaupanteosta.

Aika on kuitenkin muuttunut ja vaatii uudenlaista otetta: isä teki kauppaa ja ryyppäsi venäläisten kanssa, poika kamppailee markkinavoimien kanssa. Edellisen sukupolven johtamistapa ei enää toimi, myös julkisuuden vaateet ovat erilaiset, siitä kertoo johtajan joutuminen lähes vastentahtoisesti tv-haastateltavaksi, ja sinne autolla nyt kiirehditään.

Markkinoiden vaikutusta tavallisen ihmisen elämään Hotakainen kuvaa paitsi johtajan itsensä, myös kuljettajan kautta: matkan aikana isä saa kuulla, että tytär on sijoittanut isot rahat osakkeisiin. Miten perheen rahoille käy - mitä yritys aikoo, sitä jännitetään.

Kuka on jumala kirjan nimessä - raha, markkinavoimat, julkisuus? Sanan valta on ainakin suuri, kun yksikin väärä kommentti voi heilauttaa kursseja ja kohtaloita arvaamattomasti.

Tarina huipentuu haastatteluun ja yhtiön isoihin päätöksiin. Pörssitiedotteet kertovat loput. Tehokasta.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011.

Kirjasta ovat enemmän kirjoittaneet blogeissaan muun muassa Salla, Jori ja Morre.

Finlandia-ehdokkaat

Muutamassa blogikeskustelussa jo valitinkin Finlandia-ehdokkaiden aihemaailmaa: yhtä lukuun ottamatta kaikki tapahtuvat vankasti menneisyydessä. Itse pitäisin arvona myös osuvaa tämän päivän kuvausta ja tulevan luotaamista, joka on minusta yksi taiteen tehtävä.

Tosin paras kirja on ajaton. Tai ei ainakaan rajoita näköaloja. William N. tapahtuu tiukasti 1800-luvulla, mutta se sai minut ajattelemaan monta kertaa nykyisyyttä, tekemään vertailua.

Mutta en ole vielä lukenut ehdokkaista kuin Carlsonin, joten paha kommentoida enempää. Kirjoittajan sukupuolella ei ole kirjan hyvyyden, huonouden tai kiinnostavuuden kannalta väliä, mutta kummasti ne tosiaan tänä vuonna aiheiltaan eroavat, miehet kirjoittavat tästä päivästä, naiset menneestä, kuten Ina totesi.

Palkintokeskusteluissa menee usein sekaisin, itselläkin, onko tarkoitus palkita tietty kirja vai kirjailija. Sanovat säännöt mitä tahansa, luulen, että ehdokkuuslista on aina näiden yhdistelmä.

En usko, että Hirvisaari voittaa, eli tällä ehdokkuudella palkittiin kirjailija. Jos esikoisissa on kirkas helmi, joka miellyttää Milonoffia eniten, silloin palkitaan kirja. Ja jos (kun?) Rosa Liksom voittaa, siinä palkitaan sekä uraa, asennetta että kirjaa.

Onneksi voimme kaikki valita: blogistanian varjo-Finlandia-ehdokkaat julkistetaan vuoden vaihteen jälkeen.

Lisätietoja Sallan lukupäiväkirjasta.

Metsäjätti

En sitten päässytkään Finlandia-ehdokasta kommentoimaan, mutta silti Miika Nousiaisen uusinta odotin kovasti. Sen verran jo tiesin, että kyseessä on aiempia astetta vakavampi tarina, joka pohjautuu kirjoittajan omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin.

Juuri näin on. Ikävän ajankohtaiseksi kirjan tekevät tuoreet uutiset paperitehtaiden sulkemisista ja maan suuresta yt-neuvottelujen määrästä. Nousiainen on sanonut Metsäjättiä esikoiskirjakseen, joka nyt sattui tulemaan vuorossa vasta kolmantena. Tarina kertookin elävästi nuoren, tehdaspaikkakunnalta pääkaupunkiin muuttaneen miehen tarinaa, jossa työn ohella tärkeitä asioita ovat perhe ja kaverit. Niin elävästi, että monet tapahtumat perustuvat tosielämään, kaverin pikkuveljen lasten toivekonserttiin soittoa myöten, talouden käänteistä puhumattakaan. Juonenkulku siis tuntuu erittäin aidolta, ja pikkupaikkakunnalle ominaiset piirteet näkyvät suorastaan surullisen hyvin.

Päähenkilö Pasi on edennyt urallaan pitkälle, tehnyt uraa ulkomaillakin, ja joutuu nyt saneeraamaan lapsuudenmaisemiensa paperitehdasta. Tilanne, jossa tunteiden ristiaallokolta ei voi huippuammattilainenkaan välttyä.
Toinen kertoja on Janne, Pasin lapsuudenystävä, joka on jäänyt kotiseudulleen, tehtaaseen töihin. Janne on Pasin tavoin fiksu, mutta kehnolla itsetunnolla varustettu, ja siksi jättänyt käyttämättä monia mahdollisuuksia. Ympäristö ei kannustanut opiskeluun tai etenemiseen − sekin pieneltä paikkakunnalta tuttua.

Kirja on Pasin kasvutarina, jossa on pääosin myönteinen, eteenpäin katsova vire. Nousiaisen tapa nähdä asiat humoristisessa valossa ja letkeä sanankäyttö tuovat kirjaan keveyttä. Ja elämäähän tämä on, sitä itseään: ikävyyksistä huolimatta on nähtävä hyvää ja jaksettava eteenpäin. Kaikki eivät tietenkään jaksa.

Pidin kirjan ideasta ja tyylistä, siihen on helppo mennä mukaan. Tapahtumat ja ympäristö ovat niin tosia ja tuovat mieleen omia muistoja. Nauraakin saa, rännikiekot sun muut poikien keksinnöt hihityttävät. Syvällisiä yllätyksiä tai viiltäviä analyyseja ei se tarjoa, koska tosiaan eletään kuviossa, joka on valitettavan arkipäiväistä: pieni ihminen markkinoiden armoilla. Eivätkä henkilöt eivät ole yhtä uskottavia kuin puitteet, Pasi ja Janne vaikuttavat vähän liian täydellisiltä rooleissaan ollakseen totta. Heti moitin itseäni liiasta skeptisyydestä − miksei yrityssaneeraaja voisi olla empaattinen ja miksei tehdasduunarin kynä voisi vuodattaa terävää analyysiä taloustilanteesta lehtiartikkeliksi asti. Niin, miksei?

Muut henkilöt ovat kirjaimellisesti sivuhenkilöitä. Tehtaan luottamusmies on yksi tärkeistä, kuten tässä aiheessa pitääkin. Pasin vaimo jää etäiseksi, kummalliseksi huonekalujen kerääjäksi, vaikka alussa hänet esitellään fiksuna opiskelijana ja sittemmin vaativaa rahoitusalan uraa tehneenä nuorena vaimona.

Ystävyys on yksi tärkeä teema, niiden ilmeisimpien ohella: onko yrityksellä velvoitteita tai edes kasvoja tekijöitään kohtaan. Ja mitkä ovat miehelle ne oikeasti tärkeät asiat. Kuten Tuomas Vimman Raksa, tämä kiinnostaa kuvauksena työelämästä ja ihmisten (miesten) suhtautumisesta rahaan ja työhön; fiktiivistä tai ei, kertoo jo aiheenvalinta ajasta ja arvoista. Metsäjätti ei kuitenkaan ruoski ketään, vaan on melko kiltti kirja, joka keskittyy enemmän menneen muisteluun ja miehen aikuistumiseen kuin talouselämän analyyseihin tai sen pohtimiseen, miten irtisanotut lopulta pärjäävät.

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Otava 2011.

Vilpittömästi sinun

Suomalaiset naiset Lontoossa, lehtimaailma, epätavallinen työ - esittelyssä oli monta kiinnostavaa asiaa, joiden takia kirja oli luettava. Vauhdikas trilleri, joka vei täysin mukanaan! Olen jännärit lähes ohittanut viime vuosina, mutta nyt aloin tuumia, että genreen kannattaisi palailla.

Ainakin Hiltusen kirja on helmi. Muistuttaa monessa kohtaa Stieg Larssoneita, mikä ei ole huono juttu. Päähenkilö Lia on suomalainen graafikko lehtityössä Lontoossa, joka ystävystyy erikoisen Marin, myös lontoolaistuneen suomalaisen, kanssa. Pikku hiljaa Lia saa selville Marista enemmän ja sotkeutuu hänen kauttaan moneen isoon poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kuvioon, rikoksiin totta kai, tai paremminkin niiden selvittelyyn. Kind of. En uskalla kertoa enempää, ettei juju paljastu.

Tässä ajassa ollaan: oikeiston nousu Euroopassa ja jopa Suomen perussuomalaiset on huomioitu, laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa kukoistavat. Vauhtia riittää ja isojen tapahtumien yllättäviä käänteitä, silti mukana on myös asiaan kuuluvasti, tekisi mieli sanoa ruotsalaiseen tapaan, ripaus henkilökohtaisuutta, jolla päähahmoja tuodaan lähemmäksi lukijaa. Sankarit eivät nykyisin ole robotinkaltaisia suorittajia, vaan heillä on taustansa ja pehmeät kohtansa, jopa pimeät puolensa.

Myös tehokkaasta tiimityöstä tulevat ruotsalaiset mieleen. Kirja voisi hyvin olla lahden toisella puolella kirjoitettu, tai miksei vaikka Britanniassa tai Saksassa, leimallisesti suomalainen se ei ole muuten kuin päähenkilöidensä kansallisuuden osalta − eivätkä hekään ole normisuomalaisia.

Loppupuolella muistin taas yhden syyn, miksen paljon lue dekkareita. Väkivaltaa ei voi välttää. Verta ja suolenpätkiä roiskuu runsaasti tässäkin. Niitä kohtia yritin lukea kursorisesti. En tiedä, mihin tarpeeseen ihmisissä vastaa väkivallan katsominen, siitä lukeminen tai kuuleminen, mutta minulla se tarve on minimaalisen pieni.

Kirja on nappivalinta, kun tulee tarve heittäytyä ja antaa aivojen levätä arkiasioista eli erinomaista viihdettä: tarinaa oli vaikea jättää kesken, kun vauhtiin pääsi mukaan.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2011.

Jostakin kotoisin

Heh, kirjan nimi sotkeutui mielessäni kirjaan Jonnekin pois… jostakin jonnekin… no, tässä ollaan kotoisin Oulusta, mutta asutaan kaukana, Australiassa asti.

25-vuotias nuori mies Jonttu on karistanut kotimaan pölyt jaloistaan ja tehnyt irtioton niin perheeseensä kuin perinteiseen elämäntapaankin. Hän on sen sukupolven nuori, joka ei elä uran ja työn ehdoilla, vaan haluaa löytää onnen ja tarkoituksen muualta. Työnteko on elannolle välttämättömyys, ei enempää, matkarahat voi tienata pätkätöillä, ja tarjoilijan töitä saa mistä päin maailmaa tahansa.

Etsiminen ja löytäminen ovatkin kirjan teemat. Jonttu muistelee lapsuuttaan: edesmennyt isä innostui monesta harrastuksesta ja opetti hänet geokätköilemään, ja harrastus jatkuu edelleen. Hän etsii kätköjä ja maailmaa matkatessaan merkkaa reittejä nettipalveluun, joka on saanut oman fanikunnan. Myös Jontun äiti voi seurata sieltä poikansa menemisiä ja ainakin tarkistaa, että hengissä ollaan. Hämmästytti, onko tosiaan jo aikuinen se sukupolvi, joka on elänyt lapsuudestaan asti gps-paikantimien ja ajantasaisten verkkopäivitysten maailmassa?

Jonttu piirtää elämäänsä reittien avulla. Niitä voi ajatella myös jonkinlaiseksi pakenemiseksi. Takana ei ole pelkästään mukavia muistoja. Ehkä Jonttu saa turvaa tiedosta, että voi aina etsiä uusia reittejä, aina on vaihtoehtoja. Mutta hän havaitsee myös, että joskus tulee aika pysähtyä, kun löytää itsestään halun kiinnittyä. Rakkautta on ilmassa, tai ainakin Jonttu huomaa sen mahdollisuuden.

Kasvukertomus, ajankuva ja sukupolvikirja, mukavan persoonallisella otteella, jollainen ei ehkä loista myynnin tai palkintolistojen kärjessä mutta tuo tärkeän oman äänensä suomalaiseen kirjakuoroon, laajentaa sen äänialaa.

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin. Tammi 2011.

Donner-ryhmä

Jörn Donner -fanien ryhmä kuulostaa mukavasti hullulta, ja hauska kirjan aloittava novelli onkin. Se luo odotuksia, johon loppuosa ei ihan pysty vastaamaan. Philip Teirin novellit ovat kuitenkin huolellisesti rakenneltuja ja tarkasti kirjoitettuja, erittäin sisäsiistejä. Veikkaan, että myös kritiikit ovat tätä lajia, koska ei tarinoissa sinänsä mitään vikaa ole, vaan ne ovat fiksun tekijän fiksua jälkeä. Oma lukukokemukseni jäi kuitenkin melko ulkopuoliseksi.

Novelleista näkee, että perheellä ja suvulla on tässä elämänpiirissä iso merkitys. Piiri tuntuu välillä lähes ahdistavalta lukijasta, joka ei ole kaltaiseen yhteisöllisyyteen tottunut. Sehän tutkitusti on suomenruotsalaisten alaa, ruotsi on näiden novellien alkukieli.

Muutamassa novellissa on yllättävä loppu, useimmissa ei; juju on tilanteen ja tunnelman luomisessa. Joskus se kolahtaa, joskus ei, osa huljui haaleana ohi. Lopussa oli vielä mahdollisuus kääntää kokonaisvaikutelma plussan puolelle, mutta se menetettiin viimeisen novellin myötä. Sitä en nimittäin ymmärtänyt: miksi listata pelkoja, aikuisen, lapsen - tuntui tarpeettomalta ja keksimällä keksityltä.

Klovnin pelko, hellan levyn päälle jättämisen pelko, pelko että vuosien myötä lihoo ja tyhmenee… ehkä tarkoitus on osoittaa, että ihmisen pelot ovat järjettömiä, maailmassa on pahempaa. Tai että pelot toteutuvat joka tapauksessa. Tai että se, mitä pelkää, ei toteudu kuitenkaan. Vai oliko novelli ironia pelon kliseille? Pahin vaihtoehto: kirjoittajan itseterapointia? En tiedä, jälkimaku ei ollut hyvä, ilman viimeistä novellia kokoelma olisi tuntunut paljon täyteläisemmältä.

Philip Teir: Donner-ryhmä. Otava 2011.

Kirjeitä kiven alle

Kirja alkaa tyrmäävästi: vauva kuolee. Mutta hän jää yhdeksi kertojaksi tarinaan, joka kuvataan kolmen sukupolven silmin. Lapsen lisäksi äänessä ovat hänen äitinsä Siviä ja mummo Mar.

Vahva asetelma, väkeviä tunteita, aikajana, joka ulottuu sota-ajasta näihin päiviin. Karjalasta on lähdetty, mutta evakkous ei tässä ole pääasia, vaan naisen elämä eri aikoina. Perheessä tapahtuneet asiat, joita seuraavat sukupolvet eivät pääse pakoon, vaikkei niitä koskaan ääneen kerrota.

Ankarat elinolot ja kova työnteko, nekö tekevät ihmisistäkin ankaria? Siviä on kova toiselle tyttärelleen, joka jää eloon, ehkä ei uskalla kiintyä. Mistäpä olisi oppinut, ei Siviänkaan päätä silitelty eikä äiti hänelle hymyillyt. Mieheensä hän kyllä rakastui ja valitsi puolisonsa itse. Siviällä on poikiakin, mutta he ovat sivuosassa. Saamme kuitenkin käsityksen, että heidät hoidetaan hyvin, huolehditaan kunnon ravinnot ja koulunkäynnitkin niin, että pojat valmistuvat insinööreiksi asti. Tyttöihin ei niin suurta huolenpitoa tavattu uhrata. Kirja kertoo kyllä, ettei ollut aiempien sukupolvien miehilläkään helppoa, ainakaan jos ei täyttänyt perinteistä miehen normia. Mutta ei heistä juuri tueksi naisilleen ollut.

Arkista olemista ja tuttuja kaikuja isoisien ja -äitien arvoista ennen urbaaniaikoja, niin suomalaista mentaliteettia kuin olla voi. Siviän tytär, Marketta, aikuistuu tarinan myötä, ja hänen vanhempi siskonsa Riikka jo ehtii saada omankin lapsen. Riikka ei kuitenkaan ole yksi kertojista, vaan sivupolku: hänen elämänsä näyttää kulkevan omaa, tässä yhteydessä oudon normaalia latuaan, verrattuna ahdistavan yksinäiseen sisareensa.

Tässä suvussa ei puhuta eikä pussata. Ongelmanratkaisu on joko kammottavaa tai säälittävää, raskasta joka tapauksessa. Epäsuomalaista kirjassa on aistien vahvuus, värikäs kieli ja etenkin kertova vauva, maaginen hahmo Tuonelan virran väärältä puolelta (niin, Kalevala tuli mieleen). Kieltämättä hyvin tehokasta ja vaikuttavaa, ja sai tarttumaan kirjaan alun perin minutkin, joka muuten olisin kaikin keinoin vältellyt karjalaista sukupolvisaagaa.

Opin, että karjalaisuus voi olla muutakin kuin vanhoille kotikonnuille haikailua tai piirakanleivontaa iloisesti rupatellen, lauluja luikautellen. Kirja ei asioita kaunistele, mutta rönsyää. Pelkistämisen ystävänä vierastan näin monisanaista ja kuvailevaa kieltä, koin sen välillä raskaaksi lukea. Mietin, onko tarpeen kuvata ajatukset auki niin laveasti, enemmän kaipasin jätettäväksi lukijan mielikuvituksen varaan. Sanojen runsaus tuo ristiriitaa, kun kirjan yksi teema on puhumattomuus. Ehkä vain vierastin sitä loputonta synkkyyttä, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Toisaalta, isoja asioita paljastetaan vasta lopussa, ja moni tapahtuma saa selityksensä. Mielenkiintoinen rakenne. Taidokas kaiken kaikkiaan, mutta hämmentävä lukukokemus: liikautti se, mutta jotenkin epämukavasti, raskaalla tavalla.

Ja kuten aina oman arvion kirjoitettuani katselin, mitä muut ovat samasta teoksesta sanoneet. Hämmästyin: en tiennytkään tätä näin puhutuksi ja tunteita herättäväksi. Hienoa, pisteet siitä vain nousevat, ja kirja on kehunsa ansainnut. Mutta itse en Finlandia-voittajaksi julistaisi.

Hienoja arvioita muun muassa Leena Lumella, Saralla, Karoliinalla ja Erjalla.

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Tammi 2011.

Kirjamessut

”Sillä kummallinen kirjahumala täyttää lukutoukan mielen kirjatapahtumissa”, sanoi Marjis, Kirjamielellä. Ja oli niin oikeassa.

Dagen efter, kahden päivän messuilun jälkeen, voi summata jo kokemuksia. Tunnelma ja muut kävijät ovat vuosi vuodelta tärkeämpiä kuin ostokset. Olen messuhullu muutenkin, saati kun on kyse kirjoista: idea siitä, että kerätään saman katon alle kävijän tutkittavaksi valtavasti tarjontaa, niin että kävijä saa alasta mahdollisimman paljon irti yhdellä käynnillä, on minusta hieno. Hulina ja markkinameininki ovat osa viehätystä.

Ensi kertaa Helsingin kirjamessujen käytössä oli messuhallin laajennus, joten entinen tuttu järjestys oli muuttunut ja meni hetki hahmottaessa, mitä on missäkin. Ruoka- ja musiikkimessut olivat nyt samassa tasossa ja lähempänä kirjoja, mikä ei ollut huono ratkaisu. Ei tuntunut niin lokeroituneelta kuin ennen, mutta silti oli väljyyttä (näytteilleasettajiakin oli ehkä vähemmän). Toivottavasti kaikki alat hyötyivät tästä, jos kävijät tulivat piipahtaneeksi useammalla puolella.

Yksi suurimpia kirjamessujen anteja on se, että mukana on myös pieniä kustantamoja ja tietysti divarit. Tulee hypisteltyä muitakin kirjoja kuin niitä, mistä puhutaan julkisuudessa, ehkä jopa tehtyä itselle uusia kirjailijalöytöjä. Aina saa riemastuksekseen todeta, että maailmasta ei takuulla sellaista asiaa löydy, josta ei olisi kirjaa tehty.

Kirjailijoita kierrätetään ständiltä toiselle puhumaan samat asiat. Esiintymään varmaan valikoituvat julkisuuspositiivisimmat: niin hyviä ja luontevia lavalla he ovat, että ihailla täytyy. Taiteilijan erakkoudesta ei ole tietoakaan, kun Miika Nousiainen kertoo uuden kirjansa taustoista tai Hannu Mäkelä jututtaa Tarja Halosta. Uutisen tynkääkin kuultiin: Kjell Westö kertoi lopettavansa Yhteishyvän kolumnit. Viiden vuoden pesti tuntui riittävältä, ja nyt on kuulemma pakko saada aikaa romaanin tekoon.

Don Rosa keräsi silmämääräisesti pisimmät nimmarijonot. Hyvin meni myös ruokapuolen brittiläisellä fudge-myyjällä, jolle oli tasainen ja katkeamaton jono.

Mutta tärkeintä on tietysti kirjallinen anti. Suuri juttu oli Rakkaudesta kirjaan -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin viidelle kirjablogille. Hyviä blogeja on niin paljon, että valinta on varmasti ollut vaikea, mutta tähän ratkaisuun on helppo yhtyä. Hienoa on myös blogien noteeraminen ylipäänsä alan vaikuttajiksi.

Avain-kustantamo tarjosi kirjabloggareille tilaisuuden tavata Annelies Verbeke ja Annabel Lyon saman pöydän ääressä. Samalla saatiin kuulla kirja-alan haasteista ja vaihtaa blogikuulumisia, mikä on aina mahtavan antoisaa. Salla teki Lyonista myös erillisen haastattelun. Lumiomena kertoo kirjamessulauantaista, samoin Jori. Erityiskiitokset Hannalle, niin voittoisasta blogista kuin miitin järjestämisestä!

Ostospuolella omaan kassiin jäi hyvin kohtuullinen määrä kirjoja, jo joululahjojakin muutama. Lukuvinkkejä tuli enemmänkin, joten kirjasto kutsuu pian.

William N. päiväkirja

Herra Darwiniin puutarhureineen en tutustunut, mutta William N. on toista maata. Joku ihmetteli, mitä kiinnostavaa muka on jossain 1800-luvulla eläneessä köyhässä ja tuntemattomassa jäkälätieteilijässä. Minä vastaan: paljonkin, kun tarina on tehty näin taitavasti.

Willian N. on luonnontieteilijä, sivistynyt mies, joka on muuttanut Helsingistä Pariisiin jäkälätutkimuksensa mukanaan. Hän kertoo päiväkirjassaan yksityiskohtaisesti päivistään, rutiineistaan ja vähäisistä tapahtumista. Merkinnät piirtävät kuvan omalaatuisesta, äreästä ja itsekeskeisestä, hyvin yksinäisestä miehestä. Mikä on syy ja mikä seuraus, sitä voimme arvailla, mutta yksin hän on, ja sinnittelee vähillä rahoilla ja satunnaisilla ruokalahjoituksilla kylmässä pikkuruisessa asunnossaan. Helsingin tiedepiirit hän jätti suutuspäissään, eivätkä ihmisetkään häntä kiehdo ikävään asti. Erakkotaipumus, jota lievittävät muutamat naistuttavat ja tiedepiireistä tutut herrat. Sisko sentään kirjoittelee ja huolehtii.

Päiväkirjassaan Willian N. kertoo tarkkaan, mitä hän on milloinkin syönyt, keneltä saanut kirjeitä tai kenelle kirjoittanut ja keitä kohdannut. Samalla saamme lukea mielipiteitä milloin toisista tiedemiehistä, milloin taiteen tarpeellisuudesta tai muusta Williamia mietityttävästä. Ruokien tarkka kirjaus kertonee siitä, että syötävää oli aina liian vähän, ja siksi asia aina mielessä. Surkeat olivat olot muutenkin, kylmä vaivasi ja sairaudet vaanivat, mutta se ei ollut tavatonta tuona aikana. Niukkuutta on ennen ollut ja se oli enemmänkin normi, luulen, nykyinen yltäkylläisyytemme on aika uusi asia (ja ehkä väliaikainen vaihe ihmislajille, mutta se on taas toinen tarina). Myös tapahtumien suhteen niukkuus vallitsi, kun ei ollut elämysten virtaa tai tiedon tulvaa.

Lyhyet päiväkirjamerkinnät luovat taitavasti tarkan henkilökuvan, jota ei selitetä auki, vaan lukija saa tutustua Williamiin omaan tahtiinsa, tehdä havaintonsa ja vetää johtopäätökset. Kieli on asiaankuuluvan vanhahtavaa ja aidonoloista, ja ruokakuvauksia myöten ympäristö on ajanmukainen ja uskottava. Hauska detalji: William N. käyttää kirjoituksissaan tehokeinoa, joka on nettilinkkiaikoina hävinnyt muusta käytöstä, nimittäin alleviivausta. Ennen alleviivattiin, totta tosiaan! Liikuttavia ja hymyilyttäviäkin ovat myös William N:n siisteys ja ”hyvät tavat”, hänellä on omat tiukat norminsa myös näissä.

Raikas, mielikuvitusta kiehtova ja uskottava tarina, joka vei mukanaan toiseen aikaan ja toiseen elämään. Myös terveellinen muistutus meille siitä, millaista oli aivan vähän aikaa sitten. Syksyn paras kirja, tähän asti lukemistani.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava 2011.

Con rit

Trillereitä luen harvoin, mutta Risto Isomäet aina. Hän yhdistää niin mahtavalla tavalla faktaa ja fiktiota, että siitä vaikuttuu ja kuvittelee jopa oppivansa jotain - ja tärkeistä asioista on aina kysymys. Ei vähemmästä kuin maailman pelastumisesta, elämän ja ihmiskunnan säilymisestä. Tarpeeksi iso ote, laaja katsanto ja rajaton mielikuvitus kiehtovat, ja hienosti se ote pitää, tarinan alusta loppuun.

Con rit on meren elävä, tarueläin tai ehkä todellinen, kuka tietää: mistä lienevät syntyneet legendat lohikäärmeistä ja merihirviöistä? Kirjan sankari meribiologi Martti Ritolaa tämä kiehtoo, ja hän haluaa tutkia meren salaisuuksia lähemmin. Mutta se on kallista, joten hän pyytää apuun nuoruuden rakkautensa, leskeksi jääneen miljonäärirouvan.

Jo kukkeimmat vuotensa ohittanut sankariparimme matkaa maailman meriä, tarkemmin sanottuna Kaakkois-Aasiaan, ja joutuu hengenvaarallisiin seikkailuihin. Vatsaa kipristävä jännitys tiivistyy, kun taifuuni iskee alueelle, jossa he sukeltavat. Kunnon toimintahuipentuma - toimisi elokuvana, mikä on saattanutkin olla kirjailijan mielessä. Tänäisen Hesarin mukaan Isomäen mielessä on ollut kyllä paljon muutakin (kuten viisi muuta työn alla olevaa kirjaa): Suomen saariston esitteleminen, Helsingin linnuista kertominen, historiallisten viittausten mainitseminen, erikoisten luontoilmiöiden esittely… Harmi, kun en aikoinaan Teneriffan-matkalla tiennyt etsiä hieta-ankeriaita tai jättiläiskalmareita, joita kuulemma esiintyy vain siellä yhä isosti.

Mutta Isomäki on tuottelias, paljon ajatteleva ja tietoa haaliva mutta ei sitä panttaava mies, joka aidosti haluaa herättää ihmiset ajattelemaan maapallon tilaa. Paljon tavaraa on yhteen kirjaan saatu, mutta se ei ole haitta, koska tuskin näitä lukevat ihmiset, joita Isomäen teemat eivät kiinnosta. Tosin paasausta kannattaisi varoa, jos lukijakuntaa haluaa kasvattaa viihteellisyyden varjolla. Juonelle, joka on kömpelönpuoleinen, antaa paljon anteeksi, sillä se on vain kääre, keino kertoa tärkeämpiä asioita. Isomäen kirjoissa faktasta tulee fiktiota, mutta mikä pelottavinta, fiktiosta voi tulla faktaa. Kuten nähtiin, kun tsunami uhkasi ydinvoimalaa Japanissa - aihe, josta Isomäki on maininnut monesti.

Miten Martille käy? Sen voi lukea kirjasta, joka on aikuisten satu - Isomäen kirjoista satumaisin, ei niin vaikuttavasti todellisuuden taruun yhdistävä kuin aiemmat. Mutta ahmittava se oli loppuun suurin piirtein yhdellä istumalla.

Risto Isomäki: Con rit. Tammi 2011.

Sunset Park

Sunset Park kertoo Milesista, nuoresta miehestä, joka onnettomien sattumusten jälkeen jätti perheensä ja lapsuuden maisemansa ilman selityksiä, ilman yhteydenottoja, vuosikausiksi.

Hän asuu ja työskentelee Floridassa ja rakastuu. Pilar on fiksu ja kaunis kuubalaistyttö, mutta Miles joutuu jättämään tämän, sillä tyttö on liian nuori, jotta seurustelu olisi laillista. Täysi-ikäisyyteen on vielä tovi, ja sen aikaa parin on oltava erossa. Ainainen rahapula vaivaa, ja Milesin kaveri Bing tarjoaa hänelle ilmaista huonetta vallatusta talosta New Yorkista. On tullut aika palata kotikaupunkiin: tarkoittaako se myös sitä, että on aika kohdata menneisyys ja vanhemmat?

Vallatun talon asukkaat ovat Milesin ja Bingin ohella tarinan keskiössä, samoin Milesin vanhemmat, jotka eivät olekaan täysin tietämättömiä poikansa edesottamuksista katoamisen aikana. Pilar puolestaan on pimennossa Milesin taustasta, mutta Miles aikoo oikaista tämänkin asian, kunhan yhteinen elämä asettuu pakkoeron jälkeen ja hän on solminut uudelleen yhteydet perheeseensä - minkä hän aikoo ilman muuta jonain päivänä tehdä.

Reilut sata sivua luettuani aloin ihmetellä, miksi minun oikeastaan pitäisi olla kiinnostunut näistä ihmisistä. Se ei ollut hyvä merkki, ja tilanne vain paheni. Miten kuten sain kirjan luettua läpi, mutta työläästi, kun ottaa huomioon, miten taitava kirjoittaja Auster on ja että suomennos on taattua erinomaista työtä.

Epäilemättä Mr. Austerin pään sisältö on hyvin poikkeuksellinen, ehkä jopa nero, mutta tässä kirjassa hän ei onnistunut esittelemään ajatusten lentoaan niin, että lukija olisi saanut niistä kiinni. Henkilöt eivät heränneet eloon eikä heihin voinut samaistua.

Tosin Austerin henkilöihin ei yleensäkään voi, mutta näissä hahmoissa ei ollut mitään tunteita herättävää tai mielikuvitusta kiihottavaa, vaan ne jäivät ulkokohtaisiksi tuttavuuksiksi. Pikkutarkkoja yksityiskohtia kyllä tarjoiltiin, mutta ihmisiä oli niin monta, että tipottaisista tiedoista ei muodostunut vahvoja henkilökuvia. Lähinnä detaljit vaikkapa isän ystävän perheen tyttärestä alkoivat ärsyttää: miksi minun pitäisi tietää tästä. Lisäksi kerrottiin paljon baseballista ja mm. PEN-järjestöstä; tietoa ja vapaata assosiaatiota, kyllä, ja ajankohtaisia ja isoja aiheita, kyllä: taloustilanne, nuorten pärjääminen, sukupolvien erot, arvovalinnat, valintojen vaikutukset… veto ja imu vain puuttuivat.

Luulen, että kirja paranisi uudelleen lukemalla, mutta nyt ei jäänyt tunnetta, että sen haluaisi tehdä. Harmittaa. Ehkä palaan tähän kymmenen vuoden kuluttua.

Paul Auster: Sunset Park. Tammi 2011. Suomentanut Erkki Jukarainen.

Raksa

Helsinki 12:n, Toisen ja Gourmetin jälkeen Tuomas Vimman aiheenvalinta tuntui oudon konkreettiselta: mitä punavuorelaissnobi muka tietää rakentamisesta? Turha huoli, meno ja veto ovat ennallaan, vaikka aihe onkin nyt enemmän tästä maailmasta.

Raksa kertoo Samista, projektipäälliköstä pienessä korjausrakentamisen yrityksessä. Sami on ammattilainen, joka sitoutuu lujasti työpaikkaansa ja työn tekemiseen, kuten nuoren ja kunnianhimoisen miehen odotetaankin. Yritys kokee niin voittoja kuin takaiskujakin, ja kilpailu on kovaa. Tarina kertoo alan ongelmista ja ilmiöistä, ja entisten kirjojen perusteella uskon Vimman tehneen tähänkin taustatyöt kunnolla. Ala on ainakin tuttu: Vimma tekee osa-aikatyötä vaimonsa perheen rakennusliikkeessä, järjestelyn ansiosta aikaa on jäänyt onneksi myös kirjoittamiselle.

Samin hahmo on tutunoloinen aiemmista Vimman kirjoista, mutta tällä kertaa kaveri hallitsee suvereenisti rakentamisen, ruuanlaiton tai luksuselämän vieton sijasta. Elämännautinnot ovat toki tiiviisti mukana tässäkin, juomavalinnat ja muutama ateriakin kuvaillaan tarkasti, mutta Vimma jarruttelee tällä alueella niin, että tarina pysyy rakentamisen ja Samin kuvioissa.

Samin pomotar Danika perii isänsä rakennusfirman, ja Samista tulee hänen luottoprojektipäällikkönsä, joka saa hoidettavakseen monta vaativaa urakkaa, yksityishenkilön keittiörempasta Bulevardin arvokiinteistön saneeraukseen. Töitä tehdään pyhäpäiviä tuntematta, tarjouksia laaditaan yötä myöten, hävitään ja voitetaan, kilpailijat tekevät ikäviä temppuja. Sami ei juuri ehdi työn ohella viettää omaa elämää, naisasiat ja kaveritkin sotkeutuvat bisneksiin. Kirjan voi lukea toimialan arjen kuvauksena, kunhan muistaa, että kyse on fiktiosta. Vaikkakin asiantuntevasta, ja vaikka mukaan heitellään alan todellisia nimiä ”Lempparin” Kia Pentistä SRV:n Timo Niemiseen.

Juoni ei ole erikoisen omaperäinen tai mieleenpainuva, mutta Vimman rento tyyli on: sanan lento, joka koukuttaa lukijan, ainakin minut, joka kerran. Hänellä on persoonallinen tapa kirjoittaa henkilöidensä repliikit puhekielellä, usein ”etelähelsingiksi”, ja sekin tuntuu, ällistyttävää kyllä, hänen kirjoissaan uskottavalta, todelliselta tämän päivän kieleltä, vaikkei kirjoitettu kieli koskaan voi olla täysin puhekielistä. Tuoreet sanonnat maistuvat välillä auki kirjoitettuina jopa kikkailulta, mutta se ei haittaa, kun ahminnan alkuun pääsee.

Kielen lisäksi myös itse tarina on Vimman tapaan Helsinki-keskeinen, mikä saattaa karkottaa lukijoita muualta. Tai ehkä houkuttaakin, mutta jokunen vitsi voi mennä ohi, jos ei tiedä, mitä tarkoittaa yrityksen riita-asiassa ”mennä Salmisaareen” tai mitkä olivat Hans Välimäen ravintoloiden hintatasot. Lukemiseen tuo mukavan mausteen, kun tuntee paikat, joissa henkilöt liikkuvat.

Yksi Vimman erikoisuus on ylettömyys: hän ampuu yli ja vetää asiat niin överiksi, ettei lukija aina tiedä, pitäisikö paheksua vai ihailla, vai onko enemmän syytä nauraa. Olen päätynyt kahteen jälkimmäiseen, Raksa nauratti monta kertaa. Ja kirjan ahmii, kuten entisetkin, niin että loppu seuraa aivan liian nopeasti. Suositus on: epätavanomaista arvostaville omaperäisen huumorin ja persoonallisen sanankäytön ystäville.

Jonnekin pois

Vaikka kuinka yrittäisi lukea kirjan uusin silmin, kirjailijan entiset työt vaikuttavat. Shriverin tapauksessa Poikani Keviniä ei voi jättää huomiotta - eikä sitä voi unohtaa muutenkaan, kirja on yksi vaikuttavimpia koskaan.

Shriver yhdistää ns. normaalin arjen ja kammottavat tapahtumat niin, että lukijaa kylmää: ne eivät ole mitään maagista realismia tai symbolista mielikuvituksen lentoa, vaan tapahtumat ovat sellaisia, joita yleensä ei tapahdu (eikä sitä missään nimessä toivoisikaan) mutta joita hurjalla mielikuvituksella voisi kuvitella tapahtuviksi. Poikani Kevinin jälkeiset kouluampumiset toivat kirjaan oman kauhean ulottuvuutensa.

Näillä tiedoilla varustettuna aloin lukea uutuutta lähes pelonsekaisin tuntein. Vaikka Shriver on kirjoittanut miedompiakin kirjoja, toistuva teema on elämän varjopuoli ja epäonnistuminen: miten väärät valinnat vaikuttavat ja miten kaikki voi mennä pieleen. Lohduttomuutta lisää se, etteivät henkilöt itse ole välttämättä aiheuttaneet tilanteitaan, ainakaan suoranaisesti. Miten paljon omat päätökset vaikuttavat ja voiko elämäänsä ylipäänsä hallita? Tämä teema toistuu myös uutuudessa.

Päähenkilö Shep on kunnon mies, joka tekee töitä, maksaa veroja ja elättää perhettään. Hän yrittää tehdä kaiken oikein, mutta haaveena siintää Toinen Elämä; paikka ilman velvollisuuksia ja huolia. Shep on vienyt haaveensa niin konkreettiselle tasolle, että hän on vuosia säästänyt ja etsinyt sopivaa uutta kotimaata, ja lopulta hän tekee valinnan.

Mutta kaikki ei suju kuten hän suunnittelee. Lama iskee, vaimo sairastuu syöpään, isä joutuu hoitokotiin, paras kaveri ajautuu umpikujaan; rahat ja voimat eivät tunnu millään riittävän kaikkien velvollisuuksien hoitamiseen. Haaveensa voimin Shep yrittää kaikkensa, mutta riittääkö se?

Kirja on raskas kritiikki amerikkalaista yhteiskunnan epäkohtia vastaan, etenkin terveydenhuoltojärjestelmää. Tällaiselle pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatille, jolla on vielä illuusio siitä, että heikoimmista ja köyhimmistä pidetään huolta, paasaus verojen käytöstä tuntuu turhan jykevältä. Lukiessa alkaa epäillä, että kirjailija on kerännyt kaikki mahdolliset epäkohdat listaksi, jonka hän käy kohta kohdalta läpi: poliitikot ja oman edun ajajat, check. Systeemiä hyväksikäyttävät, check. Ahneet vakuutusyhtiöt, check. Kieroilevat kiinteistönomistajat, check. Ahneet kaupat, papit ja juristit, paskat pomot, työelämän mahdottomat vaatimukset, vanhusten hylkääminen surkeisiin kunnallisiin hoitolaitoksiin, ruumistaan kauneusleikkausten nimissä silpovat, saastuttavat tehtaat, kalliit parkkipaikat, laiton maahanmuutto, check check check. Isoja ja pieniä asioita vyörytetään valtavasti, pitkälti Shepin tiedostavan kaverin Jacksonin suulla.

Koska Shriver on taitava ja älykäs kirjoittaja, kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa. Saarnaavaa otetta ja aiheita olisi voinut rajata tiukemmin. Nyt on vaarana, että lukemisesta tulee liian raskasta juuri niille, jotka halutaan saada ajattelemaan asioita. Shepin, Jacksonin ja muiden hahmojen henkilökohtainen tarina jää paikoitellen lähes paasauksen varjoon.

Vaikuttava kirja silti on, ja Shriverin ystävien must. Kun kirja loppuu, jää sama tunne kuin aiemmistakin: epämiellyttävä jumputus mielenpohjaan siitä, että kaikki ei ole tässä maailmassa todellakaan kunnossa, vaikka kuinka yrittäisi itselleen toisin vakuuttaa. Shriver ei sovellu vaaleanpunaisten silmälasien käyttäjille. Hänen kirjansa kiehtovat samalla tavalla kuin vakava onnettomuus tai katastrofi; kun näkee jotain, jota ei todellakaan toivoisi näkevänsä. Inhosta ja pelosta huolimatta se lumoaa oudosti niin, ettei katsetta voi kääntää, ennen kuin kirja päättyy.

Lionel Shriver: Jonnekin pois. Avain 2011.

Juliet riisuttuna

Nick Hornby on aina ollut yksi suosikkini, brittiviihteestä pitävälle parasta antia. Kuvittelin jo, että tarjonta siltä suunnalta on hiipumassa, joten uutuus oli iloinen yllätys. Tuttuun humoristiseen tyyliinsä Hornby kertoo tarinan Anniesta ja Duncanista, joiden elämässä Duncanin pakkomielteenomainen fanitusharrastus saa aikaan arvaamattomia seurauksia.

Duncanin fanituksen kohde on Tucker Crowe, mies, joka teki musiikkia pari vuosikymmentä takaperin, mutta sen koommin hänestä ei ole kuultu. Silti (tai siksi) hän on saavuttanut tietyissä piireissä kulttimaineen. Pieni omistautuneiden porukka ruotii sinnikkäästi Tuckerin musiikkia ja miehen pienimpiäkin tekemisiä nettifoorumilla, jota Duncan ylläpitää. Hän katsoo olevansa ylin Tucker-asiantuntija ja haluaa valvoa kirjoittelua, kuka vain ei sitä saa tehdä.

Tarinasta ei sen enempää, jotta yllätys säilyy, mutta hauska se on, ja irvailee osuvasti yhden asian friikeille ja ”asiantuntijoille”. Mahtaako Hornby tuumia, että joukossa tyhmyys tiivistyy verkossakin, koska myös me nettikirjoittajat ja -kommentoijat saamme tuta pieniä piikkejä. Foorumilla vellovat huhut, ja ”totuuksien” alkuperä on usein vähintäänkin hämärä. Rakkaus musiikkiin on kuitenkin aitoa.

Hyväntuulinen tarina, jonka käänteet yllättävät ja jossa vauhti ja särmä riittävät pitämään lukuinnon yllä loppuun asti, joka tulee aivan liian pian. Hornbyn edellinen kirja oli nuortenromaani Skeittari, jota en ole lukenut, kun se tosiaan ei vaikuta täti-ihmistä kiinnostavalta. Tämäkään välttämättä ei ole kovin aikuiseen makuun, mutta jos Poika tai Uskollinen äänentoisto miellyttivät, niin tyyli, hieman edellisiä hillitympänä tosin, puree nytkin.

Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY 2011.

Lehtiä syksyn arkistosta

Mestarisarja jatkuu: Lehtiä syksyn arkistosta vaikuttaa jo ensisivuilla ja suistaa lukijan välittömästi omaan maailmaansa. Syksykirja, kaikissa merkityksissä. Vallitseva väri on harmaa, mutta kaunis. Sade vihmoo, mutta lempeästi. Kuulas, mutta levoton odotus - kirjoittaja, tai kirjan kuviteltu päähenkilö Tomas Skarfelt, tietää, mitä tulossa on.

Ajatukset harhailevat näennäisen hajanaisesti, ”fragmentaarisia tuumailuja”, kuten hän sanoo. Silti niistä kuultaa alku ja loppu, kokonainen elämänkaari. Paljon muistoja, joita tuumailija tarkastelee, tunnustelee, miltä tuntui, tuoksui, maistui, kuulosti.

K-sanaa ei sanota heti, mutta tekstin edetessä puhutaan paljonkin kuolemasta, jopa sen ulkonäkö kuvataan. Luonto on tärkeä, tuuli, linnut, veden liikkeet. Oma fysiikka ja sen muutokset: usein huimaa, aina väsyttää. Väsymys on erilaista, kun ihminen on vanha, kertoo hän, nuoruuden ja keski-iän väsymys on jotain muuta. ”Maailman huolellisesta tarkkailusta väsyy.” Uskotaan.

Silti pääasia on terävä ajattelu ja tunne ja niiden välittäminen. Mitä mielessä liikkuu, kun takaseinä näkyy jo. Ihmetys ja hiljainen nöyryys sen edessä, mitä on tulossa. Yksinäisyys, läpi kaiken. Mihin minä häviää, kirjoittaja miettii. Varjoihin liukuminen on jo alkanut.

Kirja ei kuitenkaan ole synkkä eikä ollenkaan lohduton. Siinä on hienovaraista ironiaa ja suorasukaisiakin mielipiteitä, vaikkapa tv:n ”aivokuolleista viihdeohjelmista”. Vahvasti sanottu kiltiltä mieheltä.

Helppo lukaistava kirja ei ole, kuvailevaan tekstiin on keskityttävä huolella, jotta pysyy ajatuksen lennossa mukana eikä oma mieli ala harhailla. Täysin sitä ei voi välttää, sillä kirjailija ohjaa taitavasti lukijan ajatuksia ja tuntemuksia, tuo mieleen väläyksiä. Äkkiä tunnistan itsessäni jonkin ammoisen tunteen lapsuuden kuumasta kesästä, iltapäivästä, jota en ole vuosikymmeniin muistanut. Miten hän saa sen aikaan?

Pekka Tarkka sanoo tänään Hesarissa Hannu Mäkelän muistelmia arvioidessaan, että lapsen ja vanhuksen tajunnat muistuttavat toisiaan. Ehkä niin on.

Ulkoasu vastaa täysin sisältöä, kerrankin. Kirjassa on eleettömän kaunis ja hienostunut kansi.

Tunnen kipeästi kirjoitustaitoni puutteet, kun yritän kuvailla tällaisen kirjan tuomia tuntemuksia. Sen voin sanoa, että tarjolla on vahva kokemus. Syyspäiväkin voi olla kirkas.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Otava 2011.

Nousukkaita

Nousukkaita lienee vanhin kirja, jonka olen lukenut. Tästä näkee, että mestarin työ kestää aikaa ja tehoaa aivan yhtä hyvin tänään kuin sata vuotta sitten.

L. Onerva luo mahtavia henkilökuvia ihmisistä Helsingin suuren kaupungin humussa − ihmisistä, jotka yrittävät rakentaa elämänsä uudessa ympäristössä, usein nuoria ja maalta muuttaneita, omaa paikkaansa hakevia yhteiskunnassa ja työelämässä, perheen ja suvun jäsenenä.

On taidekriitikko, jonka arvostelut perustuvat katkeruuteen; nainen, joka sopeutuu avioliittoon juopon miehen kanssa; mies, joka ei pysty vastustamaan kaupungin ”kimmeltäviä houkutuksia” ja tyttö, joka alkaa tajuta, että hänellä on lupaava tulevaisuus takanaan. Ja monta muuta herkullista hahmoa, joiden mielenliikkeitä L Onerva kuvaa tarkasti ja elävästi, niin että varmasti ymmärrämme, miksi kukin toimii kuten toimii.

Ihmisluonne on ajaton, ja henkilöt voisi helposti siirtää nykyaikaan. Naisen asemaa kuvataan paljon, siinäkin kirjailija on hyvin moderni. Julman tarkkanäköisesti hän paljastaa henkilöidensä häpeällisiä salaisuuksia ja motiiveja. Tarinoissa ei ole vaaleanpunaisia reunuksia, vaan ne ovat riipaisevan todenmakuisia, niin että lukija välillä nauraa, välillä kauhistuu.

Upean kaunis kieli on puhdasta nautintoa lukemisen ystäville, ja vanhahtava sanasto tekee siitä vain kiehtovamman. Silti teksti tuntuu ällistyttävän tuoreelta, fraaseja ei löydy hakemallakaan. Lisänä on anti Helsingin historiasta kiinnostuneille, ajankuva silloisesta kaupunkielämästä. Noteerasin kirjan olemassaolon kaupunginmuseon erinomaisesta Sofia-lehdestä ja sain sen lainaksi pääkirjaston varastosta, ihan normaalisti varaamalla.

Pieni kirja itse on hieno viininpunaisine nahkakansineen, ja hapertuvia sivuja on käänneltävä varovaisen kunnioittavasti. Ilmeisesti kirjaa ei ole ostettavissa enää mistään, jos ei divarissa satu onnistamaan, mutta hinta saattaa olla huikea. Mutta niin on kirjakin.

Katso näetkö pimeää

Minna Mirha on kotoisin Oulusta, ja pohjoisen pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys kuuluvat kirjassa selvästi. Tai pitäisi sanoa näkyvät, sillä visuaalista kieltä käytetään paljon, kirjan nimeä myöten. Loputtomat maisemat ilman inhimillistä lämpöä ovat muovanneet päähenkilön Kirtan ja hänen äitinsä sellaisiksi kuin ne kuvataan: jotain muuta kuin cityihmisiä, jotain muuta kuin normieläjiä.

Rakkaus ja kuolema, ne ovat jokaisen kirjan aiheita, tässä etenkin. Molempien rajat ylitetään, oudosti ja mystisestikin, mutta minua Kirtan oleminen liikutti. Nuori tyttö, tuolla taustalla, noilla eväillä - mitä voi odottaa. Kirta yrittää elää normielämää, mutta se ei luonnistu, ei mitenkään. Hän ymmärtää sen pian itsekin. Kohtalo on kova sana, mutta tässä väistämätön.

Kirja on tosiaan melko mystinen, luottaa tunteen voimaan. Kirta tulee tutuksi, mutta tarinan loppu oli liiankin surrealistinen. Välillä Kirtan ja hänen äitinsä tarinat menivät minulta hetkeksi sekaisin, enkä oikein ymmärtänyt, miksi mukaan tuotiin vielä kolmas nainen, miehen sisko, jään alle kuollut. Kaikki naiset ovat rakastaneet samaa miestä, se yhdisti, mutta siskolla ei ollut Kirtan tarinassa muuta roolia. Mutta tämänkin voi jättää tulkinnan varaan, kun näin viitteellisestä tarinasta on kyse. Virkistävän erilainen pieni kirja, kirjoittajalleen hyvin merkityksellinen, uskoisin.

Googlasin kirjailijaa ja hassua, hän on ollut tekemässä reality-ohjelmia tv:lle. No, tämä kirja ei ainakaan ole realitya, vaan sitä toista äärilaitaa, unenomainen, lähenee runoa.

Minna Mirha: Katso näetkö pimeää. Nordbooks 2011.

Railo

Virpi Hämeen-Anttilan uusin jatkaa linjalla, joka on ollut vaihtelevaa: lupaavan alun jälkeen tuotanto oli välillä melkoista huttua, mutta viimevuotinen oli jo askel parempaan. Jostain syystä, ehkä kirjailijan taustan vuoksi, häneltä odottaa aina enemmän älykästä romaania kuin viihdettä, vähän tyyliin suomalaista Siri Hustvedtia, tai ainakin älykästä viihdettä. Mutta siitä ei ole kyse, vaan aiheet hyvin juurevia ja arkisiakin ja tarinat perinteisiä. Jos ei halua pettymyksen nakertavan, on näköjään vain hyväksyttävä, että tyyli on tämä. Puhutaan arjen asioista, usein erilaisista taustoista ja sopeutumisesta muuttuviin olosuhteisiin.

Niin Railossakin, jossa asetelma on kaupunki vastaan maaseutu, tosin railoja repeää myös muualla. Kirja kertoo pariskunnasta, Inkasta ja Tepasta: Tepa saa potkut IT-firmasta ja kuningasidean perustaa elämysmatkailufirman. Inka joutuu jättämään työnsä pääkaupungissa ja muuttamaan maalle Tepan perintömaille Pohjois-Karjalaan, jonne aletaan rakentaa hotellia ja mökkikylää turistirysäksi.

Muutoksesta tuleekin suurempi kuin he ovat suunnitelleet. Tepa on tyyppiesimerkki miehestä, joka on päässyt aina helpolla ja siksi yliarvioi omat kykynsä. Hän arvelee pystyvänsä ison yrityksen vetäjäksi, vaikkei kokemusta ole, ja paikallistuntemuskin on kymmenien vuosien takaista. Paras kaveri on mukana projektissa, mutta kumpikaan ei ole tottunut toimimaan rahan kanssa sillä tasolla kuin tilanne vaatisi, eikä ison rakennusprojektin vetäminen olekaan ihan helppo juttu, joten ongelmia tietysti syntyy. Avioliiton ongelmat kärjistyvät. Lisänsä soppaan tuovat menneisyyden kuviot, suhteet sukulaisiin, joita niitäkään Tepa ei ole osannut hoitaa ajoissa kuntoon ja ajan tasalle.

Henkilöt ovat kärjistettyjä ja hieman yksioikoisia: kaupunkilainen Inka solahtaa maalaiselämään yllättävän helposti ja hänestä tehdään kovin siloinen sankaritar, hyvänä äitinä, vaimona ja naisena. Tepa on uskottavampi miehisine sähläyksineen ja uhoiluineen, samoin pieni tytär Kukka arasteluineen. Ihan iholle ei kukaan hahmoista tule, mutta viihderomaanissa se ei liene tarkoituskaan, kunhan tarina vetää. Älykkääksi romaaniksi tätä ei muuta muutama Rilken runo, joita siteerataan. Saksankielinen runous on tarinassa annettu Tepan maalaisveljen, sikojenhoitajan, harrastukseksi. Hieman osoittelevaa kärjistystä tässäkin: huomaattehan, että maalla voi asua sivistyneitä ihmisiä − ja kaupungissa juntteja. Mutta pisteitä siitä, ettei menty ihan perinteisimmän mukaan.

Tepan sukulaiset puhuvat murteella, mutta ihme kyllä, se ei liikaa häiritse, teksti on tehty huolella niin, että kirja on helppo lukea. Vetävä teksti on Hämeen-Anttilan vahvuus, tälläkin kertaa. Rosoa ja syvyyttä olisi kaivannut lisää, mutta vaivattoman viihteen ystäville tämä on vaaraton lukukokemus.

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava 2011.

Hidas mies

Osuvasti myös lukija oli tämän kirjan kanssa hidas: uusin kirjastolainan kolmesti, ennen kuin sain sen luettua. Ja nyt on mennyt jo monta viikkoa niin, etten ole saanut tehdyksi arviota. Liekö tahti tarttunut kirjasta.

Alku toi elävästi mieleen Et sinä kuole -kirjan. Tässäkin päähenkilö alkaa heräillä ja availla silmiään, jotain on pielessä. Maailma on sekava, eikä puhetta synny yrityksestä huolimatta. Paniikki iskee, mitä on tapahtunut?

Paul, vanheneva mies, on joutunut polkupyörällään kolariin, joka vie häneltä jalan, mutta säilyttää sentään henkikullan. Ja pään katkerine ajatuksineen. Käy ilmi, ettei hän enää pärjää yksin, vaan tarvitsee hoitajan. Muutaman epäonnisen kokeilun jälkeen häntä alkaa hoitaa Marijana, komea kroaattirouva, johon Paul tukeutuu yhä enemmän, tulee suorastaan riippuvaiseksi, rakastuu. Tavallaan.

Tavallaan siksi, että hoitosuhde ei tunnu oikealta rakkaudelta, ja Paul ymmärtää itsekin tilanteen mahdottomuuden. Marijana on naimisissa ja kolmen lapsen äiti, ja suhde on hänen puoleltaan puhtaasti ammatillinen. Paul koettaa kuitenkin parhaansa mukaan päästä osaksi perheen elämää, lähes sairaalloisesti. Ripustautuminen voisi olla seurausta onnettomuuden aiheuttamasta tunnemyrskystä, kuoleman pelosta ja siitä, että Marijana on ainoa, jolta yksinäinen Paul saa hoitoa ja hoivaa. Tai ainoa, jolta hän sitä huolii.

Paul onnistuukin saamaan jonkinlaisen roolin etenkin Marijan pojan, Dragon, kanssa. Tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee myös kirjailija Elizabeth Costello. Nainen ilmaantuu tyhjästä, mutta tuntee Paulin elämän läpikotaisin. Kuka hän on ja miksi hän on, sitä voi lukija miettiä. Ymmärtääkö hidas mies lopulta, mitä hän voi saada ja mikä on liian myöhäistä? Kovin myöhään hän oivalsi sen, että jotain puuttuu, kuten perhe.

Kerronta on rauhallista, mutta kekseliästä, eikä lukija voi ennalta arvata, mitä tuleman pitää, siitä pidin. Suuria myrskyjä tämä ei aiheuttanut, mutta rytmiin päästyä kirjaa ei malta jättää keskenkään, sen verran miehen kohtalo alkaa kiinnostaa.

J.M. Coetzee: Hidas mies. Otava 2006. Suomentanut Seppo Loponen.

Pimeyden lapset

Karmea kirja. Ei sovi heikkohermoisille eikä tunteella eläytyville. Pimeyden lapset on intialaisen toimittajarouvan esikoinen, joka on samalla sekä dekkari että meille eksoottisen kulttuurin kuvaus. Voiko olla totta, että näin surkeaa on naisten ja tyttöjen elämä edelleen, muka sivistyneessä maailmassamme? Kirja on fiktiota, mutta kirjailija tuntee maansa ja sen ihmiset. Lukijan selkäpiitä karmii ajatus, että ainakin osa tapahtumista voisi olla totta.

Rankka tarina kertoo 14-vuotiaan tytön, Durgan, ja hänen perheensä kohtalosta. Perheen 13 jäsentä löydettiin tapettuina. Durga oli paikalla olleista ainoa eloonjäänyt ja siksi pääepäilty. Tapahtumaa selvittää poliisin lisäksi Simran, apuun kutsuttu sosiaalityöntekijä, nainen, joka yrittää vilpittömästi löytää totuuden, mutta törmää jatkuvasti ennakkoluuloihin, puhumattomuuteen ja kummallisiin esteisiin. Kummallisimpana se, että kaikkien mielestä Durga tuntuu olevan syyllinen. Mutta miksi lapsi tappaisi perheensä − varsinkin kun tiedämme, että myös hänet itsensä on samassa onnettomuudessa raiskattu ja pahoinpidelty?

Tarina on rakennettu taitavasti eri tehokeinoin koukuttavaksi, vaikka välillä tapahtumat ovat niin rankkoja, että lähes ravistin kirjan pois, kädet tuntuivat likaisilta. Teki mieli hypätä yli pahimmat rivit, en halua kuulla, en halua tietää. Kuten Alexandra Salmela tänään Hesarin ”ongelmanpoistokolumnissaan” sanoi, siitä ei sydän kuole, mitä ei silmä näe. Pää pensaassa on joskus ihan mukavaa.

Miesten ohjaaman, perinteiden ja uskomusten varasssa toimivan yhteiskunnan ongelmat ovat niin isoja, että niitä ei tavallisesti näe yksilön, yhden ihmisen, yhden tytön tai äidin ongelmina. Kirja tuo ne konkreettisesti silmille. Tyttövauvat kuolevat, lapsia myydään ja hyväksikäytetään. Pienten sormien luita löytyy pihalta kukkapenkistä, kyllästyttäviä vaimoja tai muuten hankalia (terveitä) naissukulaisia mielisairaaloista, sairaita naisia katuojasta kuolemassa nälkään ja likaan. Edes oman perheen jäsenet eivät ole turvassa, jos miehen etu tai halut ovat vaarassa.

On tarinassa huumoriakin: reipasotteinen ja selväjärkinen Simran tuo helpotusta lukijan urakkaan. Tahaton vitsi on paikallisen junaliikenteen kuvaus, josta tulee mieleen kotoinen VR. Junat liikkuvat odottamattomiin aikoihin, kuulutukset eivät toimi…

Vaikka kirja onkin, toivottavasti, kärjistettyä kurjuutta, antaa se kuvaa täysin erilaisesta kulttuurista ja ajattelusta kuin mihin meillä on totuttu. Maailma ei sittenkään ole niin pieni kuin luulisi.

Oli pakko kuitenkin lukea loppuun ja saada jonkinlainen ratkaisu mysteeriin. Ja ehkä hieman toivoa kaiken kauheuden jälkeen.

Googlasin lopuksi ja selvisi, että kirjailija on käynyt Suomessakin esittelemässä kirjaansa ja keskustelemassa Suomen UN Womenin kanssa. UN Women ja Like ovat yhteistyössä julkaisseet suomennoksen.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like 2010. Suomennos Terhi Kuusisto.