Kristiina Wallin: Laituri. Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Sattumoisin luin peräkkäin kaksi herkkää ja syvää teosta samasta aiheesta, taiteen tekemisestä. Tarkemmin, sen lopettamisesta tai lopettamisen mahdottomuudesta. Onko taiteilijuus valinta vai ominaisuus, pohtii lukija (jälleen kerran). 

Kristiina Wallin kertoo vanhasta parista, Hannasta ja Einarista, jotka eivät jaksa enää ylläpitää isoa taloaan ja suunnittelevat muuttoa kerrostaloon. Merenranta vaihtuisi katunäkymään, kuvataiteilija Hannan ateljeesta luovuttaisiin. Kirjailija Einar on jo luopunut kirjoittamisesta. 

"Hän väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä pidempiä päiviä."

Kunnes ei enää jaksanut. Ja muutoksen voima yllätti molemmat.

"Sanat katosivat, siltä Einarista tuntui, kun kosketus kielen tiedostamattomaan hiipui. Sinne, missä merkitykset kerrostuivat, työntyi hiljaisuutta.
Ja surua.
Tietysti kyse oli surusta, mutta myös levosta, lepoa Einar kaipasi eikä hän löytänyt enää rauhaa kirjoituksessa, hän haroi assosiaatioiden rihmastossa ja tunnusteli sanojen merkityksiä, kunnes uupui.
Silloin tuli hiljaista."

Surua syntyy paitsi voimien myös ajan vähenemisestä. On pakattava vuosikymmenien kerrostumat talossa ja mielessä, heitettävä suuri osa pois, käytävä läpi kaikki se nostalgia, jota Hanna inhoaa, lapsuudesta ja nuoren parin alkutaipaleelta saakka. Hän ei ole luopunut taiteestaan, tuskin luopuu koskaan: ennen muuttoa hän maalaa kiihkeästi viimeisen näyttelynsä viimeisiä teoksia, mutta kokee kipeästi fyysiset rajansa, hämmentyy ajan kulumisesta.  

"Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?"

Mielensä rajoja Hanna tutkii edelleen, Einarista tuntuu tyhjältä.

"Syntyy onkaloita, onttoja tiloja kaivertuu sinne, missä mielensisäisistä kuvista syntyi ennen sanoja. 
Vaikka eivät ne oikeastaan kuvia olleet, enemmänkin aavistuksia, kirjoitusta edeltäviä liikahduksia. 
Tai jos eivät liikahduksia, niin suuntia sinne, missä kieli rakensi omalakisia reittejään."

Mutta on ollut antoisa elämä, josta voi olla ylpeä. Hanna miettii: "Ja kiitollinenkin olen, tietysti olen kiitollinen, minulla on ollut mahdollisuus jättää jälki, ei se ole itsestään selvää, mikään ei ole itsestään selvää paitsi maalaamisen välttämättömyys ja pakko."

Molemmilla on yksi läheinen, puoliso, jonka ajatukset ymmärtää sanomatta. Lapsia ei ole. "Meille lapsettomuus on enemmänkin ominaisuus kuin valinta tai päätös." On arki, joka on kantanut ja mahdollistanut. "Arkisten asioiden merkityksellisyys. Merkillisyys." Rakkaudesta ei leperrellä, ehkä sekin on itsestään selvää, heidän ominaisuutensa. 

On yhteinen tieto siitä, että aika käy vähiin. Einar miettii:

"Mutta tyytymistä vanhuus on opettanut. Tyyntymistä. Itseään on helpompi sietää, siitä kai tässä on kyse, sietämisestä enemmänkin kuin mistään ylevästä itsetuntemuksesta."

Se tuo haikeutta, mutta kirja ei ole mustanpuhuvan surullinen, vaan kaunis ja tarkkanäköinen kuvaus taiteilijaparin vanhenemisesta. Pelkäsin hieman kirjan nimeä: uhkaako se? Teksti lomittaa sopivasti mielikuvitusta reaalimaailmaan pääasiassa Hannan mielikuvituksen myötä, näkyjen, jotka myös Einar tietää ja näkee. Ihastuttava teos, joka kattaa paljon ajatuksia taiteesta, parisuhteesta, iästä, ihmisyydestä. 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. Kansi Elina Warsta.

Riitta Jalonen kertoo omasta kokemuksestaan. Hän suunnitteli lopettavansa kirjojen tekemisen Omat kuvat -romaanin jälkeen. Mutta se ei vielä onnistunut (lukijoiden onneksi), ja muistiinpanot jatkuvat nyt romaanissa Henkivakuutus. 

Kirja nostaa esiin muistoja elämän varrelta ja ajatuksia kirjoittamisesta. Miksi lopettaminen ei onnistunut. Millaisia mietteitä ei-kirjoittavalle kirjailijalle herää ja mikä on ollut pakko kirjata ylös. Kertojana on Elise, jonka pitkä avioliitto Johanin kanssa kulkee yhtenä juonteena. Hetkinen, eivätkös nämä nimet ole tuttuja kirjailijan aiemmista teoksista? 

Kertoja puhuu fiktiivisestä minästä, siitä joka kirjoittaa, kun "minä" elää normielämää. "Sen jälkeen kun lopetin kirjoittamisen, olen kaivannut eniten fiktiivisen minän ja oman minän kanssa jaettua aikaa." Jotenkin ymmärrän tuon hyvin, vaikken ole taiteilija: solahtamisen johonkin muualle, yllätyksen siitä, mitä "se toinen" saa aikaan, sen toisen kannattelun ja tarpeen.

Juonitarina tämä ei ole, vaan kokoelma muistiinpanoja, johdonmukainen kyllä, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista iäkkääseen äitiin ja jo edesmenneisiin sukulaisiin saakka. Jalosen teksti on tutusti kirkasta ja kuulasta ja tuo mieleen Joel Haahtelan, ja myös Merete Mazzarellan pelkistetympänä, ilman rönsyäviä kirjallisia viitteitä ja anekdootteja. Harkittua, hiottua lausetta ja kappaletta, kokemuksen kantamia. Niin elämän- kuin kirjoittamiskokemuksen. 

Elisellä ja Wallinin Einarilla on hämmentävän samanlaisia ajatuksia, eri tavoin ilmaistuina. Einar puhuu esimerkiksi tekstin hiljaisuudesta. "Aukkoja, joissa merkitykset syntyvät ja syvenevät. Ei kyse ollut milloinkaan vain siitä, mikä rakentui näkyviin." Elise sanoo: "Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota." Tunteita ei aina tarvitse sanoittaa ja lukija voi luoda sanoille omia merkityksiä. Ja se taiteilijuus, poistuuko kirjoittajuus ikinä ihmisestä, johon se on asettunut? Elise:

"Kirjoittamisen idut kasvavat hiljaisuudessa kuoren alla ja vaikuttavat elämään pelkällä olemassaolollaan. Ne eivät kuole niin kuin kärpäset. Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta."

Henkivakuutuksen voi ostaa alan yrityksiltä ja saada sen mukana lahjaksi vaikkapa kellon (tai entiseen aikaan sai, nykyisin kai kytkylahjat ovat enimmäkseen kiellettyä markkinointia). Henkinen henkivakuutus on toinen asia, muodostuu muusta kuin rahasta. Se on myötätunnon ja toivon vaalimista, muun muassa, olen ymmärtävinäni Elisen sanoista. Kirjallisuutta rakastavan on helppo yhtyä tähän: 

"Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista." 

Nämä kaksi kirjaa toivat lukijan aivoille pureskeltavaa ja mielessä pyörivää pitkäksi aikaa, ja ne voi hyvin lukea monta kertaa, uskon, että merkityksiä löytyy aina. 

Riitta Jalonen: Henkivakuutus. Tammi 2026. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Maggie O'Farrell: Hamnet ja muuta

Nimi hämäsi. Luulin, että kirja on mukaelma melkein samannimisestä vanhasta näytelmäklassikosta, mutta luettuani innostuneita somepostauksia tajusin, että kyse on jostain muusta. 

Tosin yhteyksiä on näiden kahden välillä. Kuten ajankohta, 1500-luvun loppu, ja Englannin Stratfordissa asuva perhe. Perheen äiti, Agnes, on viisas nainen, jonka oma äiti on kuollut tytön ollessa pieni: äiti jätti kuitenkin tytölle perintönään kiinnostuksen luonnon parantavaan voimaan, laajan näkemisen kyvyn, oman tahdon sekä villin kauneuden, joita nuori latinanopettaja ei voinut vastustaa. Sukulaisten vastustuksesta huolimatta he päättävät olla pari, ja onnistuvat, perinteisin keinoin. Pappi varataan. Sulhasen sisko kertoo:

"Ja tämä sielunpaimen meidät vihkii, Agnes iloisena selitti muutama ilta sitten äidin rukilla kehrätessään. Pappi on kuulemma aina ollut kovin ystävällinen Agnesille, joka on tuntenut hänet lapsesta asti. Agnes on joskus tehnyt papin kanssa mainiot vaihtokaupat: haukan jalkanauhoista tynnyrillinen olutta. Sellaisen papin me saamme, Agnes selitti ottaessaan käteensä uuden lepareen. Haukankasvatuksen, oluenpanemisen ja mehiläistenhoidon taitajan, joka on hänellekin suonut osasia laajasta tietämyksestään. 
Kun Agnes näitä asioitaan jutteli kehrätessään salissa tulen loisteessa, äiti meni vallan typertyneen näköiseksi ja häneltä jopa putosi kudin käsistä..."

He saavat kolme lasta, vaikka Agnes on nähnyt näyssä vain kaksi. Susannan jälkeen syntyvät vielä kaksoset, Judith ja Hamnet. Rakkautta riittää, mutta tilaa ei, henkisesti eikä fyysisesti. Perheenpää alkaa kuihtua, vaipua masennuksen pimeään töissään ja elämään sukulaisten painostavien katseiden alla, isänsä raa'ssa kurissa, äitinsä paheksumana oudon vaimon ottamisesta. 

"Aistiessaan puolison yllä riippuvan pilven tummuvan ja sen lemun sakenevan Agnes tahtoisi kurkottautua pöydän yli koskettamaan hänen käsivarttaan. Minä olen tässä, Agnes tahtoisi sanoa. Entä jos hänen lohtunsa ei riitä? Entä jos hän ei itse riitä lievittämään miehensä nimetöntä tuskaa?"

Agnes tajuaa: miehen on päästävä muualle töihin, tekemään jotain, mitä rakastaa ja kaipaa. Sillä miehen sisällä on mittaamattoman paljon, vaimo näkee, vaikkei itse osaa edes lukea. Asia saadaan järjestymään, mies muuttaa Lontooseen, perhe tulisi perästä, kun uusi koti olisi valmiina. Mutta tapahtuu asioita, joita ei edes Agnes voi kuvitella, saati järjestää mielensä mukaisiksi. Riehuu rutto, yksi lapsista kuolee. Teatteriseuruetta nykyisin ohjaava mies käy kotona yhä harvemmin, muutto viivästyy aina vain. Miten perheelle käy? Miten Agnes selviää?

Riipaisevan kaunis tarina, joka jää mieleen vaikuttavana kuvauksena perheestä, avioliitosta, menetyksestä ja rakkaudesta. Teksti on rikasta, yllättävää, ei sievistelevää. Se tarttuu yksityiskohtiin ja kuvaamiensa ihmisten ajatuksiin niin, että lukija saa henkeä pidätellen elää mukana. Kieli soinnahtaa sopivasti hitusen vanhahtavana ja sananvalinnat ovat herkullisia, kiitos hienon suomennoksen. 

Alussa mainittu yhteys tuttuun näytelmään on kirjan mittaan jo tullut selväksi, ja muutakin. Pääpiirteissään faktat henkilöistä ovat totta. Hamlet-näytelmä julkaistiin noin vuonna 1600. Isillä ja pojilla ei ole aina vaikeita välejä tai jos on, niiden selvittely ei ole kirjan pääjuoni, vaikkakin ohjaileva sivuvirta. Pääosa on naisen. Kirja on voittanut brittiläisen Women's Prize for Fiction -palkinnon. 

Kenelle: Historian ystäville, eläytyville, komeaa tekstiä arvostaville. 

Maggie O'Farrell: Hamnet (Hamnet 2020). S&S 2022. Suomennos Arja Kantele. Kansi ja ulkoasu Laura Noponen.

Samaan syssyyn ihastuksissani luin kirjailijan ensimmäisen suomennetun teoksen. Varoitus tukalasta helteestä kertoo huippukuumasta, vesisäännöstellystä kesästä vuoden 1976 Lontoossa. Tämäkin on perhetarina: vanhemmat ja nyt kolme aikuista lasta, jotka eivät erilaisempia keskenään voisi olla. 

Vanhin, Monica, on eronnut ja lapseton ja arvelee löytävänsä tyydyttävän suhteen eronneesta, kahden lapsen isästä. Michael Francis elää kiivasta lapsiperhearkea vaimonsa kanssa. Aoife, ikuinen kapinallinen, on ottanut etäisyyttä ja muuttanut New Yorkiin, jossa hän työskentelee kuuluisan valokuvaajan assistenttina ja asuu miesystävän kanssa. Lapsuudenperheeseensä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosiin. Äiti Gretta on rouvabennetmäinen hahmo, jonka elämä rakentuu aviomies Robertin tarjoamaan tukipilariin. Kun eläkkeelle jäänyt isä Robert katoaa, joutuvat lapset pitkästä aikaa kokoontumaan ja kohtaamaan toisensa ja lapsuutensa muistot.

O'Farrellin suurin vahvuus on henkilöidensä ajatuksenjuoksun ja heidän ympäristönsä tarkka ja havannointi ja kuvaus. Perheen sisäinen dynamiikka tuo suorastaan hien otsalle, kuten helteeseen kuuluu. Verisiä rikoksia tai muuta näyttävää draamaa ei tarjota eikä tarvita: tilanteisiin voi samastua jokainen perheessä kasvanut tai sellaista seurannut. Oli hauska myös pohtia, mitä piirteitä kukin lapsi on vanhemmiltaan perinyt.

Tähtiluokituksella Hamnet olisi vitonen, sillä siinä on kaikki kohdallaan: ensimmäisessä suomennoksessa, tässä hellekirjassa, ei ihan vielä oma ääni ole puhtaimmillaan, vaikka todella hyvästä kirjasta on kyse. Täytyykin tutkia, mitä muuta O'Farrellilta löytyy. The Marriage Portraitin olen lukenut englanniksi (julkaistu suomeksi vuonna 2023 nimellä Lucrezian muotokuva, S&S, suomennos Leena Ojalatva), ja pidin paljon. Historia näköjään kiehtoo tätä kirjailijaa, ja toteutus on komeaa. Myös suomentamattomia uran alkupäästä löytyy, mutta enemmän odotan tulevia: voiko näistä enää parantaa? 

Mieleen tulee Alice Munro (ehkä alan olla henkisesti riittävän kypsä pitämään myös hänen kirjoistaan), ehkä myös Anne Tyler tai Carol Shields, yksityiskohtaisesta perhesuhteiden ja etenkin naisten elämän kuvauksesta. Jane Austenin jälkeläisiä kaikki niin aiheissaan kuin osuvuudessaan sekä taidokkaassa tarinankuljetuksessaan! 

Nyt kun googlasin kirjailijan tuotantoa, löysin myös tiedon tammikuussa 2026 julkaistavasta Hamnet-leffasta, mahtavaa! 

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (Instructions for a Heathwave 2013.) S&S 2014. Suomennos Maija Kauhanen, kansi Nina Leino.

Kotimaisten romaanisarjojen jatkoja ja uuden alku: Karin Collins, Ingeborg Arvola, Laura Andersson

Hankolainen Karin Collins kuvaa elävästi Hangon miehitysaikaa vuosina 1940 - 1941. Kun venäläiset on saatu ajettua pois, on suomalaisilla iso työ korjata vahingot: puolet taloista on poltettu, jäljellä on roskaa ja romua; kaikki on tuhottu, mikä on ehditty.

Sotilaat korjaavat pahimmat vauriot, siistivät rojua ja poistavat miinat, jonka jälkeen tutkitaan talojen tulipaikkojen toimivuus. Sen jälkeen pääsevät siivoojat ja rakentajat omiin töihinsä. Kaupunki vilisee saksalaisia, ja monen perheen jäseniä on jäänyt rintamalle, elävänä tai kuolleena, joten tunnelma on outo, mutta varovaisen toiveikas. Kotiinpaluusta iloitaan. 

Hjalmarilla on muutakin iloittavaa. Aino puolestaan tuskailee Berndt-suhdettaan, sillä se ei tunnu etenevän, vaikka he ovat taas samassa kaupungissa. Disa muuttaa yhteen Bergströmin kanssa, muttei halua nähdäkään raiskattua Bellevue-pensionaattia, vaan hankkii muita töitä. Uusia romansseja syntyy ja entisiä sammuu: sota ja evakkoaika muuttavat ihmisiä, jättävät rumat jälkensä paitsi maisemaan myös mieliin. Ja ensinmainittuja on helpompi korjata. Mutta rakkautta ja lämpöä yhteisöstä löytyy kaiken kauheuden vastapainoksi niin, että tulevaisuutta voi alkaa ajatella.

Collinsin kotimainen historiallinen romaanitrilogia on lajinsa parhaimmistoa. Sen kaunis kieli, realistinen muttei rujo kerronta, kiinnostava henkilökuvaus ja historiafaktat vaikuttavat. Myös kirjailijan kotiseuturakkaus ja meren lumo välittyvät kauniisti. 

Aiemmat osat:
Säilyt sydämessäin
Sun luonas kaipuuni on

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. Ruotsista suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Ruijan rannalla -sarjan ensimmäinen osa, Jäämeren laulu, kertoi 1800-luvun lopun ruijalaisista, joiden suomalaistaustaisia alettiin kutsua kveeneiksi. Kirja päättyi kertoja Priita-Kaisalle ja rakastetulle Mikolle tukalaan tilanteeseen: Vesisaaren vankilaan laittomasta suhteesta, sillä Mikko on ukkomies. 

Mutta juonipaljastus ei liene, että he lopulta pääsevät vankilasta, tosin eri aikaan. Nälän ja kylmän keskeltä elävänä täpärästi selvinnyt Priita-Kaisa palaa Pykeijaan, jonne he ovat Mikon kanssa haaveilleet perustavansa oman kodin. Mikko oli jättänyt ison talonsa vaimolleen ja vakuuttaa Priita-Kaisalle, ettei kadu: vahva rakkaus korvaa kaiken. Koetuksella se kyllä on, mutta ei osapuolten itsensä takia, vaan olosuhteiden, jotka Ruijassa ovat karut. 

Priita-Kaisan veli Pehr kyllästyy karuuteen ja muuttaa perheineen Amerikkaan; ei tavatonta tuohon aikaan. Priita-Kaisa ja lapset Heikki ja tuore tulokas Marja-vauva puolestaan lähtevät Näytämöön läheisten luo, sillä Mikko osallistuu hyvätuloiseen kesäkalastukseen, jossa ei perheelle ole sijaa. 

Niin, Heikki on jälleen äitinsä matkassa, isoveli Aleksi jo omillaan. Heikki on aurinkoinen ja valpas kuusivuotias, jonka huomiot hymyilyttävät.

"Kaisa kuivaa kyyneleitään nähdessä Näytämö-joen:
- Olet iloinen, kun näet joen taas, Heikki toteaa minua tutkailtuaan. - Et ole murheellinen.
- En tiennyt, että ilahtuisin näin.
- Pidätkö Näytämöstä enemmän kuin Pykeijasta? Heikki kysyy.
- Pidän, sanon yllättyneenä. - Tavallaan pidän, lisään.
- Me olemme jokikansaa ja metsäkansaa, sanoo nuori Orajärvi asiallisesti."

Vaikka Priitta-Kaisa tuntee usein iloa, Mikon vaimosta on harmia. Noidaksikin  nimitellään: Priitta-Kaisalla on parantajan taitoja, näkijänkin. Eivätkä enteet ole kaikille mieleisiä. 

"Totuudessa on nokko pahaa. Olinko minä houkutus? Olinhan minä. Onko Mikko hylännyt vaimonsa ja tilansa? On. Kun hän palaa metsästämästä, tulee hän tänne. Tunnen sen koko kehollani. Valittamisen siitä, mikä on totta, pitäisi riittää, mutta Kreeta-Liisa puhuu mitä sattuu, kaikille jotka ovat kuulolla."

Mikko tulee kalasta, lähtee metsästämään, palaa, rakentaa taloa, huhkii ja rakastaa naistaan. Lempi leiskuu molempien nautinnoksi. Paikallisten perinnetarinat ihmetapahtumista ovat hulvattomia, kuten Silmä-Riitan kertomus pikkuväen varastamasta nenästä. Koltta-Jaakon kohtalo on tosi. Loppusanoissa kirjailija kertoo tarkemmin kirjan totuuspohjasta. Ankaraa työtä, pohjoisia maisemia, romantiikkaa ja historiaa, kelpo paketti lukijalle, jota rakkauden polte ei häiritse. Sarja jatkuu.

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta (Vestersand, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet, Bok II). Suomennos Aki Rantanen. Gummerus 2025. Kansi Tuomo Parikka.

Doris Laine on 1930-luvun nuori, jonka elämäntarina kulkee klassisesti ryysyistä rikkauksiin. Tai ainakin Helsingin Rööperistä viinatrokarin tyttärestä kotimaisen valkokankaan tähdeksi.

Kaunis tyttö napataan orastavan elokuva-alan* näyttelijäksi kahvilatöistä. Outo lapsuus nälkää näkemättä mutta isän ammatin vuoksi arvaamatonta muista syistä; fiksuus, joka erottaa tytön samanikäisistään; ulkonäkö, joka kiehtoo monia: ne saavat aikaan uratarinan, johon lukija voi valintansa mukaan uskoa tai sitten ei. Eikös Ansa Ikosellakin ollut työteliäämpi kulkutie tähteyteen? 

Doriksen tie on suoraviivaisempi. Hän oli yksinäinen tyttö, joka löysi filmiteollisuuteen tutustumisensa aikoihin myös henkilökohtaisen ystäväporukan ja viiteryhmän salaperäisen nuoren naisen, Villan, kautta. Voimakas Villa huomasi Doriksen avut ja otti tämän suojiinsa. 

"Villa tarttui käteeni. - Sinun on vain luvattava, että muistat, mikä sinulle todella on tärkeää. Minä haluan näyttää sinulle oikean unelman: mitä kaikkea sinä ja minä voimme tässä kaupungissa olla. Kukaan ei saa tulla sen tielle. Ei vaikka he lupaisivat sinulle kultaa ja kimallusta.
Puristin hänen kättään. Se kaikki kuulosti houkuttelevalta. Mutta enhän tiennyt lainkaan, millainen Villan 'oikea unelma' olisi. Olisiko se myös minun unelmani?
Epäröinnistä huolimatta huomasin sanovani: - Minä lupaan sen."

Mutta voiko Doris olla uskollinen ystävilleen ja uudelle lumoavalle uralleen yhtäaikaa? Mitä Villa oikeastaan haluaa hänen tekevän? Ja onko sama unelma myös Doriksen unelma? 

Kutkuttavasti kirja tuo esiin ajankuvaa ja hentoista glamouria, jota jo elokuvan alkuajoilla jopa Suomessa muun maailman malliin rakenneltiin. Asut, kampaukset, koreografiat...  Doris saa oppia leffanteon perusteita ja yksityiskohtien tärkeyttä. 

"...elokuvan taika on siinä, että yleisö huomaa asioita myös alitajuntaisesti. Kaikki kuviin jättämämme viestit vaikuttavat heihin."

Doriksen läpimurtoelokuva Rakkauden riivaamat saa ensi-iltansa vuonna 1932. Työ on sytyttänyt hänessä "taiteellisen palon". Vaikka Doris on näyttelijänä aloittelija, hän ymmärtää nopeasti, että hän ja hänen julkinen hahmonsa eivät ole sama asia. Itse asiassa hän elää kahta erilaista elämää, tai kolmea, jos perusarki perheen - vanhempien ja sisarusten - parissa lasketaan mukaan näyttelemisen ja ystäväporukan lisäksi. Ja sitten on vielä Kurt, luottomies, ehkä jotain muutakin? Niin, miehet. Doris on vielä kokematon, mutta on päättänyt luoda tiensä itse ja uskoo tietävänsä jotain miesten käsittelystä. Ajan hengen mukaisesti miehet olivat perheen päättäjiä, rahan hallitsijoita, fyysisiltä (ja henkisiltä, silloin kai ajateltiin) voimiltaan ylivertaisia.   

"Kurt hymyili minulle salin poikki. Kun hän katsoi minuun, kehoon levisi tyytyväisyyden tunne. Olin alkanut tarvita hänen katsettaan kuin kahvia aamuisin tai raitista ilmaa kuvauspäivän päätteeksi."

Mutta voiko Doriksen taustalla tulla todelliseksi tähdeksi? Itseluottamus rakoilee vielä tytön kulkiessa ensi-iltaan punaisella matolla, jonka nauha erottaa hurraavasta yleisöstä, ja hän kokee olevansa väärällä puolella; mielessään hän on yleisössä, katselemassa ihaillen kuuluisuuksia. 

"Nauha erotti meidät toisistamme, mutta todellinen raja-aita kulki jossain paljon syvemmällä. Miten typerää olikaan haaveilla siitä, että minunlaiseni tytöt koskaan voisivat astua sen yli. Mikään ei yhdistänyt tavallisia ihmisiä tähtien maailmaan."

Kirja ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä ja vilauttaa tulevaa siirtymällä lyhyesti ja yllättäen kymmenen vuotta eteenpäin, vuoteen 1942, jolloin on tapahtunut paljon niin Doriksen elämässä kuin Suomessa ja maailmassa, kuten tiedämme.  

"- Meidän täytyy aloittaa Rakkauden riivaamien ensi-iltajuhlista, sanoin. - En ole koskaan kertonut kenellekään mitä siellä tapahtui ja mihin kaikkeen se johti."

Luin kirjan innolla ja uteliaana, mutta koska monia suuntia jää auki, tarinaa on vaikea arvioida: ehkä se kertoo kirjasta hyvää, etten kykene arvailemaan jatkoa. Vai onko palasien puuttuminen vain ärsyttävää, en osaa päättää. Kirjan ja samalla sarjan aloittavan nimen perusteella tähtien tuikkeessa jatketaan. 

Helsingin historian ystävänä pidin erityisesti ajankuvasta ja lukuisista todellisista, olleista tai olevista paikoista (esimerkiksi Doriksen kotitalo on oikeasti olemassa, edelleen), ja näistä kirjailija kertoo jälkisanoissa. Elokuvatuotannon alkuajoista kertova sarja iskee täydellisesti aikaamme, jossa lyhytnäköisellä säästöpolitiikalla kotimaisen kulttuurin tuotantoa pyritään ajamaan alas. 

* Piti googlata, Finnan Elonet -sivustolta (kiinnostavaa tietoa elokuvatuotantomme alkuajoilta): Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa 1913. 

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi. Gummerus 2025. Kansi Jenni Noponen.

Piia Leino: Hämärän laulu

Piia Leinon kirjat sijoittuvat tulevaisuuteen, mutta eivät kovin kauas: hänen kuvaamiensa ilmiöiden siemenet tai jopa terhakat taimet ovat jo olemassa ja näkyvillä, jos osaamme katsoa. Leino osaa kasvattaa ne usein pelottavasti maailmaan, joka meitä ehkä odottaa joidenkin vuosikymmenien kuluttua. 

43-vuotias Lea suree jätetyksi tuloaan ja tilittää verkkoterapeutille eroaan Aurorasta, itsesäälin vallassa. "Hän ei osannut olla valittamatta ja häpeämättä ja sitten taas jatkamatta valitustaan..." Koneterapeutti ehdottaa terapiakaukomatkaa, mutta varoittaa sellaisen olevan "keinona varsin äärimmäinen." Lea suostuu päästäkseen kurjuudestaan, jota ei helpota edes raha, jota Lealla riittää.

"Määränpään valinta oli helppoa: hän halusi Marsiin sillä siirtymä sinne oli pisin ja sen aikana hän saisi lojua horroshaaveissa, kauneimmissa kuvissa, jotka eivät vaatisi häneltä mitään. Hetkien suunnitteluun luvattiin jopa oikean ihmisen apua."

Asiantuntija auttaa selvittämällä haastattelussa, millaisia simulaatioita Lea tarvitsee. Ainakin Lea haluaisi päästä yksinäisyydestään. 

"- Ystävyydessä on kyse ennen kaikkea sinun tarpeestasi kiintyä ja tulla hyväksytyksi, ei niinkään ystävän todellisista ominaisuuksista, mies sanoi. - Me kaikki haluamme kokea yhteenkuuluvuutta.
- Eli kysymys on aina minusta?
- Tietyssä mielessä kyllä. Sinun kokemuksessasi on aina kyse sinusta. Kaikki, mitä aisteihisi tulee, kulkee lävitsesi etkä voi mieltää sitä muuten kuin itsesi kautta."

Mutta matkan varsinainen Mars-osuuden sisältö jää Lealle epäselväksi. Turvallisuutta, surusta irtipäästämistä, itsensä löytämistä ja kaiken täydellisyyttä luvataan. Jonkinlainen luksusloma äveriäine hoitoineen? Ja ainakin uusia kokemuksia ja maisemia. Pitkälle matkalle avaruusaluksen tankkiin siis, horrostilassa, seurueessa, johon kuuluivat kiehtova Gary, Mila ja Nikolai kihlajaismatkallaan, fiksu mutta viileänoloinen Margit, huikentelevainen Daniel, oudot Ossian ja Amon. 

"Kaikki matkakumppanit vaikuttivat omalla tavallaan kummallisilta ja samalla heissä oli jotain tuttua, aivan kuin Lea olisi tuntenut heidät joskus kauan sitten, ajassa, jonka oli jo unohtanut. 
Eron jälkeen verkkoterapeutti oli kehottanut Leaa etsimään yhteyttä toisiin kaikin keinoin, myös lukemalla ihmisten kirjoittamia kirjoja."

Mars osoittautuu, ei niin yllättäen, täysin erilaiseksi kuin Maa. Tosin sekin on tiukasti jaettu Maan tavoin Idän ja Lännen alueisiin. Margitin itäinen tausta kiinnostaa Leaa:

"- Idässä on varmaan aika erilaista kuin Lännessä?
- No jaa. Molemmissa joukko johtajia teeskentelee, ettei hallinto pyöri ilman heidän viisauttaan, ja koneet laskevat, mitä tehdään.
- Mutta jokapäiväinen elämä on kai Idässä säännellympää?
- Tiedä siitä. Idässä voimistellaan suuren johtajan kunniaksi, Lännessä suuren pakaralihaksen. Teillä miljoonat huonot runoilijat kirjoittavat rakkaudesta ja sadepisaroista, Idässä siitä mistä suuri johtaja käskee. Molemmissa on paljon jumppaa ja huonoja runoja."

Matka ei tietenkään ole sitä, mitä Lea odotti. Kaikki menee pieleen pian saapumisen jälkeen, kun joukkiota alukselta majapaikkaan kuljettava auto rikkoutuu. Kaikki on muutenkin kummallista ja vierasta. 

Leino kehittää yllätyksellisen kuvion, jota en lainkaan osannut ennakoida. Juonta ei voi paljastaa, mutta monitahoisuutta riittää muutenkin, kuten viittaukset kirjallisuuden merkitykseen. Kun moni kuljettaa mukanaan eväitä, Lealla on kasa kirjoja! Kohta, jossa Lea valitsee horrostilansa haavekuvia matkaa varten, on ehkä viite viihteellisiin äänikirjoihin tai ylipäänsä viihteessä "kellumiseen"? 

"Hän ei tiennyt, sisälsikö tuo valmispohjien tarjoama kuva varsinaista lukukokemusta, mutta se ei tuntunut oleelliselta. Eihän sellaisista kirjoista haettu sisältöä, vaan tunnetta, pehmoista rauhaa kellua omassa kuplassa. Ehkä tuo miellyttävä kokemus lukemisesta toisi takaisin sen nuoruuden Lean, joka vielä kykeni keskittymään kirjoihin."

Hurja tarina ja yllättävin, runsain ja tehokkain Piia Leinon tähänastisista kirjoista, hienoa! Mutta onko tämä dystopiaa vai utopiaa? Ehkä molempia, kuten elämä yleensä. Tai riippuu siitä, milloin tapahtumia katselemme tai siitä luemme. 

"Elämähän on kuitenkin... totta.
- Tapahtumat ovat totta, niiden tulkinta tarinaa." 

Piia Leino: Hämärän laulu. S&S 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Muut Piia Leinolta:

Yliaika
Aarteidesi aikakirjat
Lakipiste
Taivas
Ruma kassa

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

"Tämä on tosiasia: ihminen on pyytänyt minua kirjoittamaan totuuden elämästäni ja minä olen luvannut tehdä niin."

Androidi QED on jumissa ihmisen kanssa hylätyllä asemalla, keskellä kituliasta erämaata. Veden ja energian saanti huolettaa, mutta ihminen keksii androidille tekemistä. Kirjoittamista, sillä he löytävät asemalta ihmisen suureksi riemuksi (jota androidi kuvaa ihmetellen, tulkitsen) kasan paperia.

Teksti tuntuu alkuun oudolta, tietysti, sillä se ei ole ihmisen tekemää. Mutta helposti luettavaa silti, näkökulma vain on toinen, joten lukija saa nyrjäyttää aivonsa uuteen asentoon. Miltä ihmisten tekemiset vaikuttavat androidin näkökulmasta? 

Melko hulluilta, kekseliäiltäkin, mutta myös loputtoman julmilta. Jos androidilla katsotaan olevan tunteita, ja se on ollut tavoite: rakentaa olento, joka ei olisi vain robotti, vaan jolla olisi inhimillisiä piirteitä. Onnistuttiinko siinä liiankin hyvin? (Muistetaan näkökulma.) 

QED kertoo lapsuudestaan, vanhemmistaan ja koulutuksestaan. Hänen piti opetella monia asioita, joita ihmislapset oppivat luonnostaan. Näin hän pärjäisi joukossa ihmisen veroisena. Kun hänet siirretään kouluun, jossa on muitakin, hän oppii lisää ihmisistä ja heidän historiastaan. 

Myös epämiellyttäviä asioita, joita on yritetty peitellä. Oppilaat näkevät salaisia videoita meidän ajastamme ja järkyttyvät: "...vastenmielinen totuus omista esivanhemmista, se kaikki mitä he ovat tehneet toisilleen ja muille lajeille tai minkä ovat hiljaisesti hyväksyneet."

Auts. Millaista historiaa meistä tosiaan jää tuleville sukupolville? Lajikadon aikaansaaminen, toisten tappaminen niin sodissa kuin syötäviksi? Eräs oppilas kertoo: "Minunkin isoisoisäni äidin puolelta oli sikatilallinen, hän sanoi, ja isoisoäitini isän puolelta karnivori."

"Siinä mielessä olemme samanlaisia kuin isoisovanhempamme. Heillekin oli tärkeää ympäröidä itsensä tuntevilla toislajisilla paitsi silloin kun halusivat syödä heidät. Silloin he unohtivat heidän kykynsä tuntea."

Kirja on vahva lajien puolustus ihmisen raakuutta vastaan ja teknologian kehityksen kuvitelma. Androidin identiteetti, mikä se on ja mistä se rakentuu - onko kaikki opetettua vai sisäsyntyistä? Ovatko muistot? Ja mitä heille tapahtuu ajan myötä: poistetaanko tuntevat mutta kolhuiset androidit käytöstä kuin vialliset kodinkoneet? 

"Ihminen ei voi luoda mitään todella uutta. Vasta kun luomus alkaa luoda itse ja omin päin, lopputuloksesta tulee oikeasti uusi. Se voi olla mitä tahansa eikä sitä voi hallita."

QED on toisaalta ihmistä viisaampi, toisaalta tietämättömämpi. Oppilaiden havainnot ihmisistä huvittavat paikoin, mutta vielä enemmän liikuttavat:

"Sinä olet ihminen ja ihmiset ovat arvaamattomia. Heiltä voi ehkä kysellä maailmasta ja heidän kanssaan voi keskustella, mutta yhtä hyvin he voivat minä hetkenä tahansa hajota ja mennä tolaltaan tai vain alkaa kesken kaiken suorittaa jotain käsittämätöntä askaretta."

Eikä monestakaan havainnosta voi olla eri mieltä:

"Myötätunnon laajentaminen yhä kauempana itseämme oleviin olentoihin vähentää väkivaltaa."

"Joitakin ihmisiä luonnehtii kyvyttömyys siirtää odotushorisonttiaan yhtään välitöntä lähitulevaisuutta kauemmas."

Hauska kirja tämä ei ole, sillä surumielinen tunnelma hallitsee. Mutta viisas, ajatuksia herättävä, uteliaisuutta nostattava ja koskettava, pidin paljon. Erityisesti siitä, että toislajinen näkökulma on niin vahva, ja sellaiseen eläytyminen tekee hyvää avartamalla ajattelua. Eletään jonkinlaista käännekohtaa maailman asujien kehityksessä, ehkä tiukkaa rajanvetoa ihmisen ja tekoihmisen välillä (jota rajaa on siihen asti pyritty poistamaan?), mihin kirjan nimikin ilmeisesti viittaa. 

Googlasin, että kesuura on alunperin runosäkeen tauko, joka voi esiintyä myös muissa taiteenlajeissa. Olisiko ihmiskunnalla tauon paikka silmittömän eteenpäin juoksun sijasta. Nimen idea ja androidin kauhun syy lausua sitä ääneen jäi minulle kieltämättä hieman epäselväksi: luin kirjan pikalainana kirjastosta, joten en ehtinyt pitkään mietiskellä etenkään aivan loppuosaa. Ehkä pitäisi ottaa uusintalukuun. Hieno ja vaikuttava työ kirjailijalta joka tapauksessa.

Kenelle: Scifi-henkisyyttä sietäville, rajojen ylittäjille, toislajisia ajatteleville, identiteettiään pohtiville, tulevia sukupolvia kuvitteleville. 

Kirjailijan teos REC jätti sekin hämmentyneen ihailevan olon.

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura. S&S 2025.

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. Naistenviikko 2024

Venäläiset ovat vallanneet Hankoniemen, jonka asukkaat ovat joutuneet muuttamaan kuka mihinkin. Vuonna 1940 vallitsee levoton rauha, tyytymättömyys Suomessa sytyttelee uuden sodan tulta. 

" - Hanko, presidentti sanoo, - on kuin suoraan Suomen sydäntä kohden tähdätty pistooli."

Kirjataivaalle upeasti singahtanut suomenruotsalainen Karin Collins jatkaa romaanin Säilyt sydämessäin tarinaa hankolaisista. Pensionaatin johtajatar Disa asuu Helsingissä salaperäisillä retkillään viipyvän rakkaansa kanssa ja työskentelee taloudenhoitajana. Tammisaareen siirtyneen Ainon suhde Berndtiin on syventynyt, ainakin tyttö toivoo niin. Kaipuu sotatehtävissä viipyvää miestä kohtaan ja myös Hankoon on suuri, mutta onneksi Aino saa mielekästä tehtävää Hangöbon-lehden toimituksesta.

"- Ajattelen sinua joka minuutti, hän vastaa rehellisesti. - Tai ehkä joka sekunti. 
Berndt nauraa. - Siinä tapauksessa tarvitsetkin lisää tekemistä, jos asiat ovat niin huonosti."

Vanha Hjalmar on pehmeäsydäminen mutta itsepintaisen kova, kun kodista jättämisestä on kyse. Kun Bromarviin ja Tammisaareen evakoituneiden on jälleen muutettava tilanteen käydessä niissäkin liian vaaralliseksi saksalaisten tulon ja kiihtyvien pommitusten myötä, Hjalmar tekee omat ratkaisunsa. 

"Hjalmar ei vastaa. Hän sulkee silmänsä, hengittää maidon, olkien ja sonnan makeaa tuoksua ja hieroo kengänpohjiaan epätasaiseen kivilattiaan. Hän haluaisi pysäyttää ajan. Tai ei, hän ajattelee, mieluiten hän kääntäisi sen kulkemaan taaksepäin. Tulevaisuus tuntuu vaaralliselta jyrkänteeltä, jonka reunalla hän seisoo."

Olen ihan hurahtanut tähän(kin) kirjasarjaan. Upeaa kerrontaa, syvälle meneviä aiheita, henkilöt eläviä ja toimivia. Tekstissä on vanhan ajan kerronnan lumoa, joka vie ja sattuu sinne, mihin pitää. Sarjaan on tulossa jatkoa. 

"Hjalmar ei tunne myötätuntoa venäläisiä kohtaan mutta ymmärtää, kuinka heidän maailmansa toimii. Kaikki haluavat elää vielä ainakin päivän ja tekevät sen eteen kaikkensa."

Kirjojen nimien arvoitus selvisi Ylen Kulttuuriykkösestä, jossa Karin Collinsia haastateltiin. Ne ovat laulusta! Suomenkieliset tuntevat Leila-valssin, jonka originaali on Hangövalsen. Linkissä video, joka esittelee Hangon keskeisiä paikkoja Georg Malmstenin laulun tahtiin. 

"Hangö, Hangö, Hangö, sol och sommarfröjd
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig min längtan är förtöjd
Du har ej dig like i Norden
Ja, inte på hela jorden
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig e jag glad å nöjd."

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. S&S 2024. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Naiset kirjoittavat naisista: Naistenviikon 2024 etkot

Margit tapaa Ullan ruokakaupassa. Seuraa suhde, mutta pitkä yhdessäolo alkaa rakoilla ajan myötä monesta syystä. Ulla on menestyvä mainosihminen, Margit matemaatikko. 

 " - Autan asiakasta. Tuon iloa ja oivalluksia. Ulla vertaili kahta huulipunaa. - Autat myymään enemmän, Margit sanoi. --- Niin, pidän talouden pyörät pyörimässä. - Mutta tarvitaanko lisää tavaraa? Margit kysyi. Ulla huokasi. Taas tätä."

Ulla saa potkut firman säästöpaineissa, Margit puolestaan vetää puoleensa, Ullan lisäksi Ninniä. Joka on rakastunut Louvressa patsaaseen. Jos marmorinen Artemis lasketaan pois, triangelidraamahan tästä syntyy. 

"Ulla mietti. Halusta kaikki alkoi, niin kai se oli. Oliko halun suhde tarpeeseen samanlainen kuin halun suhde rakkauteen? Ne menivät helposti sekaisin."

Sanna Hirvonen kirjoittaa kepeästi kipeistä suhdekäänteistä, naisista intohimojensa kanssa, suunnitelmista ja arvaamattomuudesta. Kirja toi mieleeni Anne Vuori-Kemilän Mustan jään, jossa on enemmän rosoa ja painoa, mutta jotain samaa tyydyttävää suoruutta ja arjen havainnointitapaa tässä on.

Sanna Hirvonen: Margit. S&S 2024. Kansi Emma Kyytsönen. 

Hyvinvointiyhteiskuntamme outo yksityiskohta: leskeneläke. Sitä saa, jos on ollut naimisissa yli 5 vuotta puolison kuoltua ja avioon on menty alle viisikymppisenä. Niinpä 49-vuotiaalla Armilla on kiire. Mies olisi ehkä muutenkin mukava olla, hän tuumii katsellessaan kateellisena ikkunan takaa perhettä, joka kotoisasti syö illallista joka ilta samaan aikaan. 

"Armi muisti hyvin, kuinka paria vuosikymmentä aiemmin tähän pisteeseen oli tuntunut olevan loputtomasti aikaa. Nuorempana Armilla oli ollut kuvitelma, että elämä oli vielä tuolloin ollut jonkinlaista harjoittelua. Yhtäkkiä hän sitten huomasi, että mitään kenraaliharjoitusta ei ollutkaan, vaan yleisö oli ollut koko ajan katsomassa, kaikki oli ollut alusta saakka totisinta totta. Kukaan ei tullut ja kietaissut ranteeseen aikuisten ranneketta. Kukaa ei sanonut, että Armi Komuliainen, nyt sinä olet valmis tähän isojen ihmisten huvipuistoon, hyvää loppuelämää!"

Arkeologina Armi työskentelee mukavassa (pomoa lukuunottamatta) työyhteisössä Oulussa. On antoisa työ, ystäviä ja sisko, joka on nimennyt itsensä Armin kaasoksi ja järjestelee tälle sokkotreffejä, huonolla menestyksellä. Kenttätyössä tulee juteltua paljon syvällisiäkin kollegoiden kanssa, kuten Ollin, jonka vaimo oli häipynyt yllättäen.

"Kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin se toinen voi järjestää melkoisen yllätyksen. Asiat, joihin toisessa ensimmäiseksi ihastuu on niitä, joita lopussa vihaa. "

Hauska harmiton tarina, jossa ihmissuhteiden lisäksi pohditaan niin holhousyhteiskuntaa, arkeologian merkitystä ja monia muita teemoja. Opin myös käsitteen dude lit, miesten kirjoittama chic lit. "Romantiikkaa, pehmopornoa, äijäviihdettä." Vaikka Armia ja lukijaa ketuttaa leskeneläkkeen ikärasismi (eikö 51-vuotiaana voi rakastua ja onko laki vain ohjaus siihen, että naisten kuuluu kiltisti mennä naimisiin nuorina), ei hän itsekään ole vapaa vanhakantaisista oletuksista. Mistä kertoo muun muassa se, että hän kokee yksin ravintolassa syömisen kiusalliseksi. Näin ne ovat tiukassa, asenteet.

"Ja mitä sitä nyt enää itsekään voi miehelle luvata? Vähällä ajolla ollut, pientä remppaa tiedossa, lonkkaproteesia ja muuta varaosaa."

Voisiko iästä riippumatta mennä jopa yksin syömään tai mennä tai olla menemättä naimisiin? Yksinäisyys on sitten tietysti eri asia kuin yksin oleminen. 

Katariina Vuori: Parasta ennen. Otava 2024. 

Viattoman näköinen kaunis pieni kirja on sisältä jotain ihan muuta. 

"Me emme vain vieläkään osaa suhtautua näihin kaikkialla oleviin naisiin, jotka haluavat juhlia koska elämä on tylsää ja ajatukset pelottavia, eivätkä he halua lopettaa, vaikka tietävät, että heillä on jonkun muun keksimien standardien mukaan joku hätänä."

Emme niin, sillä naisen meno vasta pelottavalta vaikuttaakin, vaikka hän vakuuttaa pitävänsä hauskaa ja on tyytyväinen keksittyään toisen varman rentoutumiskeinon unen lisäksi, humalatilan. Siinä on huonotkin puolensa, kuten rahanmeno ja häpeä. 

"Minä en siedä sitä, että tapaistani päihtymistä niin halveksutaan. Olen nähnyt työn vuoksi uupuneita ihmisiä, ei sekään hyvältä vaikuta."

Kumppanilta on piiloteltava muun muassa sitä, miten päivät kuluvat toisen ollessa töissä. TV:n pariutumissarjaa katsellessa (nimisarja ilmeisesti) ja nukkuessa.

"On ilahduttava ihme, ettei hän ole vielä jättänyt minua. Totuuden piilottaminen vie minulta paljon aikaa ja energiaa. Minä vuoden kaikkialta." 

Kuulostaa todella rasittavalta elämäntavalta, vaikka naisella on sille huolellisesti mietityt perusteet. Hän on luopunut miehistä, sillä naisten kanssa on turvallisempaa eikä hyvää miestä ole olemassakaan, hän sanoo. Hän on myös luopunut, ehkä huomaamattaan, autonomiastaan ja todellisuudesta, käpertyneenä itseensä. Mestari lääkitsemään oireita mutta sokea syille? Hän puhuu "lähimmistään", vanhemmistaan ja siskostaan, mutta miksei heitä näy missään? 

Apua. Sääliä, mutta myös levottomuutta ja omien addiktioiden pohdiskelua herättävä taitava, kipeä kirja, joka tehokkaasti kuvaa todellisuuspakoa pelkoineen ja mielenterveyden ja -sairauden herkkää rajaa. Nuorten naisten mielenterveysongelmista keskusteluun iskevä ajankohtainen puheenvuoro.   

Amanda Palo: Love Island. Kosmos 2024. Kansi Viivi Prokofjeff.

Naistenviikko 2024 kirjasomessa alkaa 18.7. Otin vähän ennakkoa, koska viikolle on runsaasti tunkua! #naistenviikko2024 

Blogihaastetta vetää https://tuijata.com/

P.S. Sellaistakin mietin, että koska naisten ääni kotimaisessa kirjallisuudessa on jo vahva, olisiko aika perustaa Miestenviikko? Tosin tie naisille kirjailijoina on ollut kivisempi, kuten Punos kertoo. Superprof-blogin uudempi tieto (2023) kertoo, että suomalaisen Kirjailijaliiton jäsenistä jo yli puolet on naisia. Mutta entä arvostus? Varhaisimmista suomalaisista naiskirjailijoista kertoo ansiokkaasti Anne Helttusen ja Annamari Sauren kirja kirja Kynällä raivattu reitti - suomalaisia naiskirjailijoita (SKS 2024), joista monesta en ollut ennen kuullutkaan.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Saul Adlerin tyttöystävä Jennifer on valokuvaaja, joka haluaa kuvata Saulin ylittämässä Abbey Roadia, kuuluisan Beatles-kuvan lailla. Kuvat onnistuvat, mutta ohittava auto kolhaisee Saulia. Ei hengenvaarallisesti, mutta auton sivupeili pirstoutuu, hieman myös Saul. Onneksi eivät sentään hänen kauniit syvänsiniset silmänsä. 

Samoin pirstoutuu seurustelusuhde, sillä Jennifer lopettaa sen päättäväisesti. Historioitsija Saul lähtee Itä-Saksaan tutkimaan kommunismin saavutuksia: ovatko ihmiset muurin takana vankeja vai turvassa muulta maailmalta? Ainakin he himoitsevat purkkiananasta ja länsimaisia farkkuja. 1980-luvulta alkavaa tarinaa ei voi suositella juonivetoisen ystäville, sillä hajoilu jatkuu. Itä-Berliinissä Saul tutustuu Walteriin ja tämän siskoon Lunaan, jolle Saul kertoo erostaan. 

"Arvelin, että Luna suhtautuisi minuun aikaisempaa myönteisemmin, jos minua surettaisi. Sipaisin hiusteni latvoja ja suljin silmäni.
- Oletko kunnossa?
- Olen.
- Olinko?
Mikä oli totta? Olin kunnossa enkä kuitenkaan ollut. Vastaukset olivat rinnakkaisia kuten Abbey Roadin suojatien mustat ja valkoiset raidat. Mutta entä jos kieltävä oli tärkeämpi kuin myöntävä? Paljon tärkeämpi. Ja kuljinko kadun yli? Avasin silmäni."

Aika hajoaa kahtia, vuoden 1988 lisäksi vuoteen 2016, Stasin vakoilun ajasta shoppailuun Lidlissä. (Myös amerikkalainen muovipussi lennähtelee Saulin näkökentässä.) Välillä lukija on varma, että suuri osa kerrotusta on unta, ei tarinan jatkumoa. Osa ehkä on, tai sitten ei mikään. Ehkä kyse on Saulin "tiedostamattomista ajatusrikoksista": 

"- Stalin oli perillä niistä ja halusi murhata jokaisen niihin syyllistyvän eli meidät kaikki. 
- Niin no, sinun isäsi on aivan varmasti kuollut." 

Saisipa päänsä sisälle nauhurin, joka tallentaisi kaikki lukiessa syntyneet ajatukset sellaisinaan. Postaus koostuisi vain tästä nauhoituksesta; se olisi rehellistä ja voisi olla kiinnostavaa luettavaa (tai sitten vain sekavaa)! Kirja-arvio kun tavallisesti on vain lyhyt kooste lukiessa heränneistä mietteistä, parhaimmillaan synteesi, joka yhdistää kirjan kuvailun ja lukijan aidon kommentoinnin. Jota laimentaa se, että usein on mahdotonta löytää sanat ajatuksille, joita lukiessa nousee. 

Nauhurini ei ollut päällä nytkään. Näen kirjassa paljon vastakohtia ja törmäyttämistä. Länsi ja itä, eläminen ja kuoleminen, nainen ja mies, muistaminen ja unohtaminen, salailu ja rehellisyys. Ehjä vinyylilevy, rikkipoljettu vinyylilevy. Nykyisyys ja menneisyys. 

"Walter nojautui eteenpäin ja suuteli minua kuin rakastettuaan maailmankellon alla rullalautailijoiden viilettäessä ohitsemme.
- Huulesi ovat ennallaan, hän sanoi kuin tekisi vieläkin muistiinpanoja minusta.
- Laaditko loppujen lopuksi katsauksen meidän talousihmeestämme?
- Laadin. Kuvasin myötämielisesti jokapäiväisen elämän realiteetteja DDR:ssä.  
Walter nauroi verrattomaan tapaansa pää takakenossa ja uudet hampaat näkyen. Hyvin vilpittömästi ja seksikkäästi. 
- Olet edelleen hullu.
- Niin olen. Ja rumempi kuin ennen.
- Ei, Walter sanoi. - Näen tässä vanhemmassa Saulissa jotain nuoremmasta mielipuolesta. Sinä näet jotain vanhemman Berliinin mielipuolisesta muurista."

Olisi kauheata nähdä kaikki, kuten kirjan nimi ehdottaa. Näemme sen, mitä haluamme nähdä. Myös tässä kirjassa, joka herättää uteliaisuuden outoudellaan, kuin vääristävän peilin kuva. On kiinnostavaa bongata siitä välähdyksiä Saulin maailmasta, hänen silmillään. Pidin, omaperäinen ote ja ajan siirtymät kiehtovat. 

Kirjailijan aiempia teoksia:

Elämisen hinta, Omistuskirjoituksia

Uiden kotiin

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken. S&S 2024. Suomennos Sari Karhulahti. Kansi Elina Warsta.

Naisten kokemaa väkivaltaa: Helmi Kekkonen, Reetta Aalto, Irene Kajo

Liv on nuorin kolmesta sisaruksesta, jotka viettävät lomaa äitinsä ja pienen Teon kanssa vanhan saarimökin idyllissä. Mansardikatto, merenranta, metsä, kiireettömät päivät.

"Päivät täällä, Liv ajattelee, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas, illat koittavat kuin huomaamatta ja he sanovat että mihin tämäkin päivä taas katosia, poistuvat yksitellen omiin huoneisiinsa, äidillä vesilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä, Teo puoliunessa Telman sylissä, hän ja Ellen viimeisinä, nukahtavat varhain ovia lukitsematta ja ikkunat auki, heräävät kun heräävät, seuraavana päivänä sama toistuu eikä mitään tapahdu. Paitsi tänään, tänään jotain tapahtui, on tapahtumassa, hän tuntee sykkeensä kohoavan, hymyn leviävän kasvoille."

Liv tapaa miehen, pitkästymistään, huvikseen, nuoren naisen kiinnostuksellaan. Mutta kohtaaminen menee toisin kuin hän odotti. Liv järkyttyy. Ja vaikenee, aluksi.

"Missä sinä olit?

Kallioilla.
Miksi?
Mitä miksi? Miksi nyt rannalla ollaan?
Mummii, Teo kiljuu ja kiskoo äitiä paidan helmasta, sinun hiuksesi ovat kuivat, äiti sanoo ja huitaisee Teon lähellä pörräävää ampiaista kauemmas, rauhoitu nyt.

Mitä?"

Mitä oikein tapahtui ja onko aihetta ilmoittaa poliisille? 

"jos hän tekee kaiken oikein ja samalla tavalla kuin muut, kukaan ei huomaa mitään, huomaa mitä, hän ei tiedä, hänen täytyy selvitä vain tästä hetkestä, mitä sen jälkeen, hänellä ei ole aavistustakaan, kuin hän katsoisi koko tilannetta jostain kauempaa,"

Telman mielestä ehdottomasti on, sillä "tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan", Ellen haluaa miettiä ja kysyä isältä, jolla on huono omatunto, äiti ei ota kantaa, Liv vastustaa ilmoittamista, vaikka ajattelee syyllisesti toisia naisia, joille voi käydä samoin tai pahemmin. Olisi parempi unohtaa koko juttu. 

"ei missään mitään tavallisesta poikkeavaa,
niin se voisi olla,
hän ei lähtenytkään sinä iltana ulos eikä mitään tapahtunut."

Onko oikein teeskennellä, ettei mitään tapahtunut, vaikka tapahtui? Ehkä hän itse halusi sitä? Miten tapahtuneen voisi todistaa? Miksi se vaivaa niin paljon? Mitä hän teki väärin? Näin nainen useimmiten ajattelee, eikä tee ilmoitusta. Vaikkei hän pyytänyt väkivaltaa, vaan odotti ihanaa romanssia. Onko se suurempi rikos kuin kiinni käyminen, jota ei voi todistaa?

Ihailen Helmi Kekkosen kieltä, sen seesteistä, tinkimätöntä eleettömyyttä ja kirkkautta sekä tarinan harkittua rajausta ja havaintojen tarkkuutta. Sanon samoin kuin Valinnasta: viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly. Kuten kirjan kansikin. 

Lisää:
Vieraat
Suojaton
Valinta

Helmi Kekkonen: Liv! Siltala 2024. Ulkoasu Elina Warsta, kannen kuva Kasper Tammela.

Elokuvaohjaaja kertoo elämästään, joka on todellakin erilaista kuin tavislukijan. Taidepiireihin päästään; filminteon maailmaan, tiedostavien, poliittisesti valveutuneiden ja jatkuvasti matkustavien, juhlivien ja epäsovinnaisten tai sellaisiksi haluavien ihmisten seuraan. Tekee hyvää kurkistaa perusarjesta ulos. Ja vähän tekee mieli kauhistella, ehkä lievästi kateellisena, ainakin ällistyneenä. Noinkin voi elää! 

Nelikymppinen päähenkilö vetää elokuvaprojekteja, hoitaa suhdetoimintaa ja kaveripiiriä Suomessa ja Venäjällä, jossa hän on opiskellut nuorena. Ensi-iltoja, näyttelyavajaisia, saunailtoja, työmatkoja - kunnes matkat Venäjälle loppuvat, tunnetusta syystä. 

Nyt hän herää jälleen yhden känni-illan jälkeen, tällä kertaa vieraasta sängystä, vieraan nuoren miehen vierestä. Kotona on mies ja lapsi. Diagnoosi: keskivaikea elokuvaohjaajuus, kuten hän sanoo ystävälleen. Mutta tämä on pahempi paikka. Hän rakastaa perhettään ja se häntä. Mitä helvettiä on tullut tehtyä? Revennyt kortsu lattialla todistaa tapahtuneen. 

"Itku puristaa kurkkuani. Mietin Niinan sanoja 'jos se rikkoo enemmän kuin korjaa' ja päätän olla kertomatta miehelleni vielä mitään. Kerron sitten kun olen vahvempi ja keksinyt miten."

Mitä tapahtui? Liikaa viinaa, se on selvä: ystävätär Niina saa naisen menemään AA-istuntoihin. Tai oikeastaan oma säikähdys ja oivallus, ettei näin voi jatkua. Ja oliko kyseessä edes rikos ja raiskaus, jos hän meni humalassa miehen kotiin? Tosin hän ei muista mitään, joten tuskin suostumustakaan voi katsoa annetuksi.  

Soitto Rikosuhripäivystykseen: 

"Nainen luurin päässä oli hyvin ystävällinen, mutta sanoi lopulta, ettei minuna tekisi asialle enää mitään. Näyttöä ei ollut tarpeeksi, sillä en ollut mennyt lääkäriin heti asian tapahduttua. 

- Ikävä kyllä se on sana sanaa vastaan, jos ei ole näkyviä väkivallan merkkejä, hän selitti.

Kerroin miettineeni, olisiko ilmoitus hyvä tehdä ihan vaikka vain siitäkin syystä, että tapaus kirjattaisiin ylös. Saattoihan olla, etten ollut miehen ainoa uhri. 

- Jos sä haluat ihan tilastojen takia tehdä ilmoituksen, niin tee ihmeessä, nainen sanoin. - Mutta se on hirveän raskas tie. Poliisit kysyy sulta kuulusteluissa ihan kaikesta, joudut uudestaan ja uudestaan toistamaan sen kaiken. Päätös tulee vasta vuosien päästä, ja se tulee tällaisessa tapauksessa luultavasti olemaan vapauttava."

Lannistavaa. Ikävän realistista. 

"- Mitä meidän sitten pitäisi tehdä jos pahantekijöitä ei saa saattaa vastuuseen teoistaan? toinen naisoletettu kysyy ja minä yritän parhaani mukaan vastata. 

- En sano, etteikö pahantekijöitä pitäisi saattaa vastuuseen, tietenkin pitää. Weinstein kuuluu vankilaan. Sanon vain, että se ei yksinään riitä. On paljon sellaista harmaata aluetta, missä asiat eivät ole selkeitä, eikä oikeutta välttämättä saa, vaikka sitä hakisikin. --- Vain viidesosassa poliisin tietoon tulleista tapauksista tekijä saa langettavan tuomion."

Aallon kirja on sujuvasti etenevä, terävä ja tehokas. Se kertoo yhden naisen kokemuksesta, mutta laajenee koko yhteiskuntaan: sota ja rajat, pakolaiset, rasismin ja natsismin nousu, ihmisoikeuksien yli kävely. Ja ärsytys arjessa: miten pienen lapsen äiti voisi tehdä pitkiä elokuvia, kun se on niin vaativaa.

"Tuntui kuin kaikki olisivat yhtäkkiä tulleet hulluiksi. Hiljaa! minä halusin huutaa. Ei se mene noin!"

Uskon, että moni meistä jakaa tuon ajatuksen, yleisellä tasolla. Yksittäisissä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa tilanne on hankala, kuten joidenkin julkkisten kohdalla on nähty: jos kuka vain tehdä ketä vain vastaan ilmoituksen, sekin on väärinkäytön vaara. Tarvitaan tehokkaampia menetelmiä siihen, miten tapahtuma todennetaan. Vaaka on kuitenkin ollut pitkään tekijöiden hyväksi, ei uhrien, ja punttien soisi tasoittuvan, ehkä kääntyvän toisin päin, väistämättömistä ylilyönneistä huolimatta. Väärinkäyttö ja sen kokeminen ovat niin isoja asioita, että jo niistä puhuminen on arvokasta. Metoo-liike muuten alkoi elokuva-alalta. Kirja avarsi maailmankuvaani, mistä suuri kiitos. 

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. Kansi Hilla Semeri, ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen.

Teatteripedagogi ja taiteen tekijä Irene Kajo menee vielä tiukemmin syvemmälle taidemaailman inhoihin puoliin. Kun innostunut ja omistautunut tekijä pääsee tekemään esittävän taiteen projektia alan arvostetun nimen kanssa, alkavat turvalliset rajat häilyä. Arvostettu hyväksikäyttää innokasta oppilastaan. Haluanko edes kuulla tästä? 

Uskon, ettei kyse ole vain taidemaailmasta, vaan yleisestä ilmastosta, joka on ollut hapan vuosikymmeniä akselilla ikääntynyt mies - nuori nainen ja josta vieläkin joskus purskahtaa näkyjä tai kuuluu kaikuja. Mikä on sallittua, mikä ei: viittaan jälleen metoo-liikkeeseen, sen maininkeja tämäkin kirja on. 

Kuulemistilaisuudessa mennään absurdialandiin. 

"Oletteko varma, että se tapahtui?
- Kyllä se tapahtui.

Pyydän, ettette nimeä henkilöä.

- Miksi?
Koska emme tiedä mitä tapahtui.

- Mutta juuri kerroin että se tapahtui.

Saatatte joutua vaikeuksiin.

- Millaisiin vaikeuksiin?

Voi tulla seurauksia, vakavia seurauksia.

- Kenelle?
- Teille tietenkin."

Asian paljastamisella on toivottu vaikutus. Uhri onkin syyllinen. Tai ainakin hän itse epäilee niin.

"Enkö muka halunnut sitä ja jos halusin, miksi istun terapiassa, miksi istun lakinaisen vastaanotolla? Olenko hullu? Mitä jos tämä on ei-mitään? Miten ei-mitään sattuu niin, etten voi hengittää?"

Nainen joutuu työskentelemään hyväksikäyttäjänsä kanssa, sillä taidekoulu haluaa painaa asian villaisella. Vanhat rakenteet ovat vahvat. Nainen lukee uutisia vastaavista tapauksista:

"Teko kesti vain kolme minuuttia. Hovioikeus lievensi raiskaajan tuomion ehdolliseksi. Tämä on siis lieventävä asia, kesto. Kuinka kauan kestää, että luoti lävistää sydämen?"

Lakineuvoja vastaa synkeästi kysymykseen, kannattaako rikosilmoitus tehdä. 

"Ei kannata, oikeastaan, järjestelmä on todella vaikea. Syyttömyysolettama on niin vahva."

Syytetty saa siis puhua mitä sylki suuhun tuo, valehdella, kun tapaus on sana sanaa vastaan. Voisikohan olla niin, että syyttömyys tulisi todistaa, todistustaakka syytetyllä, eikä toisin päin. Harva uhri haluaa puida kammottavaa kokemusta yhtään enempää kuin on tarpeen, mutta nyt hän joutuu selittelemään asiaansa moneen kertaan. Syytetty puolestaan voisi oppia jotain, kun tapaus olisi pakko käydä läpi tiheällä kammalla. Ja saada asianmukaiset sanktiot, jos hänellä ei ole esittää syyttömyydelle todisteita. 

Teatterikorkeakoulu toki vastaa haasteeseen. Melkoista ironiaa, vaikka suunta ja tarkoitus on hyvä. Mutta ihan vielä ei olla perillä. 

"Uudet iskusanat ovat suostumuksellisuus ja turvallinen tila. Turvallinen tila määritellään yhteisesti, mielellään paperille, ja kaikki sitoutuvat siihen. Näin mahdolliset turvattomat tilanteet on etukäteen otettu haltuun. Suostumuksellisuutta opiskellaan opintojen aluksi. Sitten kun on muutaman tunnin harjoitellut ja tullut tietoiseksi omista rajoistaan, osaa kirkkaasti ja selkeästi sanoa ei, kun joku, esimerkiksi arvostettu taiteilija, ehdottaa harjoitusta, jossa riisutaan vaatteet. Ei, en halua riisua. Kaikki ymmärtävät sen ja asiaa voidaan puida yhdessä jälkikäteen ringissä istuen, opettajallekin voi soittaa, myös viikonloppuisin. Jotain tuntuu unohtuvan, mutta se tuskin on mitään tärkeää. Mikä tämä uusi oppiala suostumuksellisuus on, siitä ei kukaan tiedä sen enempää. Tärkeät arvostetut ja ansioituneet taiteilijat sitä opettavat."

Näistä kolmesta kirjasta Kajon teos on vimmaisin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön keskittyvin. Se ei ole miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan tärkeä ja viestiltään aito. Ja kirjallisesti myös hyvin muotoiltu, kuten Reetta Aallon Musta aukkokin, vaikka kumpikaan tekijä ei ole varsinaisesti kirja-kirjailija. Käsikirjoittajia kylläkin, joten tekstin teko on tuttua.

"Ehkä olen ainoa, ja siten tässä ei ole mitään ongelmaa."

Et ole ainoa, uskon ja tiedänkin, vaikken taidemaailmassa toimikaan: sama asetelma - arvostetut ja alamaiset - on ollut yritysmaailmassa, josta se ehkä on kuitenkin liuennut nopeammin, talouden pakottamana. Varmasti samaa on nähty myös politiikassa ja muualla, missä ihmiset työskentelevät. Oikeuskäytännöt laahaavat jäljessä, ajatusmaailma on muuttunut. 

Kiitos, kun kerrotte näitä tarinoitanne. Ehkä uusi, tarkka katse tekee näkyviksi homeiset rakenteet. 

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. WSOY 2024. Kansi Bifu.

Psykologisia trillereitä

Otsikon termi on hirviö, mutta vähäverinen jännitys kiinnostaa. 

Matthew Blaken Anna O. hyödyntää ainakin Ruotsissa havaittua outoa ilmiötä (ja tämä on ihan totta), jossa maahanmuuttajaperheiden lapsia on tavattu tajuttomana pitkiä aikoja, kuin unessa, vuorokausia tai viikkoja. Tosin monet on havaittu huijauksiksi, sillä lapset vaikuttavat heräävän heti, kun perhe saa oleskeluluvan maassa. Ehkä heidät on huumattu, ehkä homma on vain teeskentelyä, tosin vatsalle tiputetut jääkuutiotkaan eivät ole aiheuttaneet reaktiota tutkijoiden käsittelyssä. Totta tai ei, todella kummallista tämä on.  

Romaanissa Anna O nukkuu neljä vuotta. Hänen epäillään murhanneen kaksi ystäväänsä, verinen veitsi ja muut jäljet viittavat vahvasti syyllisyyteen. Mutta olisiko hän voinut tehdä niin unissaan, tietämättään? Se on polttavin kysymys ja ratkaisee myös oikeuden päätöksen asiassa. Mutta miten tuomita ihminen, joka nukkuu? 

Blake on taitava kieputtamaan lukijan arvailua syyllisestä henkilöstä toiseen, jokainen käydään läpi, niin Annan ystävät kuin perheenjäsenet ja muut osalliset. Pinne pysyy yllä melkein koko kirjan mitan, loppupuoli alkoi jo mennä kikkailuksi - jota toki piisasi pitkin matkaa välillä kliseisestikin, lajityypin standardin mukaan. Mutta nukkumisilmiö on niin outo ja tarkasti kuvailtu, että jännite riitti loppuun saakka.

Matthew Blake: Anna O. Gummerus 2024. Suomennos Markus Myllyoja.

Grace eli köyhän mutta onnellisen lapsuuden äitinsä kanssa siihen saakka, kun äiti kuoli ja tyttö joutui tämän ystävän hoiviin. Gracen isänään pitämä mies oli menehtynyt jo aiemmin, jolloin tytölle selvisi, että hänen biologinen isänsä onkin joku aivan muu. Äidin liian varhaisesta kuolemasta alkaa muotoutua kostosuunnitelma isälle ja tämän ökyrikkaalle perheelle, joka ei ollut piitannut poikansa lehtolapsesta.

"Pintapuolisesti äidin kuoleman ja suunnitelmani toteutuksen aloittamisen välissä elämässäni ei tapahtunut juuri mitään ihmeellistä. Kuka tahansa minuun sen vuosikymmenen aikana törmännyt olisi pitänyt minua aika lailla keskivertona millenniaalina. Tavallaan olinkin."

Niinpä hän aloittaa perheen järjestelmällisen murhaamisen. Kekseliäitä murhatapoja pohditaan ja toteutetaan, hämmästyttävän helposti kyllä. Yksi tavoista on erityisen inhottava mielestäni. Siihen liittyy kodin älytekniikkaa, ja lähellä on, ettei Grace jää kiinni. Itse asiassa hän joutuu vankilaan, mutta se on yksi juonne äkkikäänteisessä tarinassa. Mutkiin liittyy hänen lapsuudenystävänsä, ainoa ystävänsä, Jimmy. Mutta edes Jimmy ei tiedä Gracen todellista elämäntehtävää: kostoa. 

Kihelmöivää jännitystä monisanaisesti rakentava kostotrilleri, joka onnistuu yllättämään lähes täydellisesti. Kirja on turhan paksu pehmeisiin kansiin, piti käyttää voimaa saadakseen aukeaman pysymään auki niin, että rivit näki lukea alusta alkaen. 

Bella Mackie: Näin päästin perheeni päiviltä. (How to kill your family.) S&S 2024. Suomennos Helka Sivill. Kansi Caroline Young (original).

Kostoteemasta on mainittava myös alan herkullisin teos, jo vuonna 1955 alunperin julkaistu ja 1984 suomeksi ilmestynyt Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley (suomennos Jorma-Veikko Sappinen) seuraajineen. Kyseisestä herrasta on tehty monia leffoja, mutta nyt Netflixissä näkyvä tv-sarja on näkemistäni hienoin. Sen mustavalkoinen visuaalisuus on upeaa, jokainen ruutu on kuin taidevalokuva tai maalaus. Juonen hidastempoisuus ei haittaa, sillä silmäkarkkia riittää, jopa niin, että kelailin usein taaksepäin nähdäkseni italialaisia näkymiä uudestaan. Myös casting on huippuonnistunut.  

Tv-sarjoista onnistunut, kuumottavan jännittävä on myös Netflixin Kolmen kappaleen probleema. Se perustuu Liu Cixinin sci-fi-kirjaan, johon eroja on jonkin verran tv:ssä mutta perustarina on sama. Jos sci-fi yhtään uppoaa, suosittelen.

Mitä muuta jännittävää olen lukenut tänä vuonna? Ainakin Shari Lapenaa ja Ruth Warea, joilla yleensä on toimivia trillereitä makuuni hetkiin, jolloin kielestä tai syvällisistä pohdinnoista ei jaksa innostua. Juonista ei mitään jää kyllä mieleen, ei ainakaan loppuratkaisuista. Freida McFaddenin Kotiapulainen-sarjaa (suomennos Jussi Tuomas Kivi) seurailen, alku oli niin vetävä ja ilkeän riemastuttava. Marraskuussa 2024 ilmestyy jo kolmas osa, Kotiapulainen valvoo. Toinen osa ei tietenkään peitonnut ensimmäisen yllättävyyttä, viihdytti silti.

Mitä ihmettä, en ole koskaan blogannut Celeste Ngn kirjoista, kaikki kolme suomennettua on sentään luettu. Siispä muistiin: tarinat ovat persoonallisia ja mielestäni hyvin jännittäviä, vaikkei niitä trillereiksi lasketakaan. Teemoina ovat perhesalaisuudet ja kiinalaisuuden lomittuminen enemmän tai vähemmän onnistuneesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. 

Kadonneissa sydämissämme on dystooppinen juoni, jossa kiinalaisuus on uhka ja rikos. Pojan äiti, kiistanalainen kiinalaistaustainen runoilija, joutuu katoamaan maan alle, jotta poika ja isä saisivat elää viranomaisilta ja naapurin ilmiannoilta rauhassa. Poika ei kuitenkaan unohda äitiään. 

Hienoisesta makeushuurusta huolimatta (lienee yksi niistä suomalaisuuden ja kiinalaisuuden kulttuurieroista) aiheet ovat koskettavia, ja kirjoihin on helppo upota. Vahva suositus helppoa muttei höpöä hakeville juonivetoisten ystäville. 

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme. (Our missing hearts.) Gummerus 2023. Suomennos Taina Helkamo. 

Vigdis Hjorth: Toisto

Kuten kirjan nimi sanoo, uutta asiaa emme lue. Hjorth on kertonut tarinansa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jo kirjassa Perintötekijät ja jatkanut aiheesta teoksessa Onko äiti kuollut. Pidin molemmista hurjasti: teksti ja tunne ovat väkeviä ja viiltäviä, vastauksia kiihkeästi etsiviä. Jaksanko vielä kolmannen?

Kyllä, sillä vaikka aihe on entinen, teksti viiltelee edelleen. Kuten kokemus, josta kerrotaan. Yleensä vierastan toistoa tehokeinona enkä ole suuri trauma- tai terapiakirjallisuuden ystävä, mutta Hjorth osaa tehdä sen kiinnostavasti siten, että puhe tuntuu suoraan lukijalle suunnatulta, aidolta. Trauman käsittely lienee juuri tuota, toistoa. Perheen kaltoin kohteleman tytön hätä aikuisena ja nimetön kauhu lapsena avautuvat entistä tarkemmin. 

"Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta. Palaan siihen yhä uudestaan ja uudestaan, ruumis muistaa ja kärsii ja ajattelee, ruumis tietää, ei järki."

Äiti on ollut vanhimman tyttärensä kasvattajana hysteerinen ja ylivalvova. Tiedämme, miksi: hän pelkäsi tytön heräävää seksuaalisuutta, heräävää muistia, seurauksia paljastumisesta itselleen ja perheelleen. Käsittämätöntä, ja ahdistavaa luettavanakin. 

Silti ihailen ilmaisua, mutta toivon, että Hjorth pääsisi seuraavassa kirjassaan jo pois tästä kurimuksesta ja pystyisi siirtämään kirjoitustaitonsa ja tunnekuvauskykynsä muihin aiheisiin, ehkä fiktioon. 

Kirjan kaunis ulkoasu, pieni koko ja nautittava suomennos toimivat hyvin lukemaan houkuttajina.

Vigdis Hjorth: Toisto. (Gjentakelsen) S&S 2024. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Iida Turpeinen: Elolliset

Elollisista olen kuullut kehuja lukevilta kavereiltani, ja yhdyn kuoroon: luontokadosta ja tutkimusmaailmasta kertova kirja on äärettömän kiehtova ja vaikuttava. Se alkaa vetävästi 1700-luvun tutkimusmatkalla, jolla mukana on eräs luonnontutkija Steller (ja josta selviää muun muassa Beringinsalmen ja -niemen nimen synty). 

Alue on monin tavoin merkittävä, kuten Amerikan asutuksen alkuperän kannalta, olihan salmi alunperin maakaistale ja erottaa nykyisin Alaskan ja Venäjän vain alle sadan kilometrin välimatkalla. Mutta kerrotun matkan aikana vielä kartoittamaton maasto tarjosi tutkijoille loputtomasti tuolloin tuntemattomia eläin- ja kasvilajeja, joita he kirjasivat ja luokittelivat henkensä kaupalla. 

"Heidän rampa laivansa ui hitaasti. He eivät ehdi yöksi rantaan, ja keskiyöllä mereltä nousee yliluonnollinen, julma tuuli. Taivas on kirkas, mutta aallot kohoavat kuin myrskyssä, ja meri lyö ankkuriköyden poikki. He laskevat toisen ankkurin mutta myös sen köysi antaa periksi, ja paniikki alkaa levitä."

Niin Stelleriä kuin laivan miehistöä hämmästyttää erityisesti eräs valtava eläin, joka ei näytä pelkäävän ihmistä. "Ovatko ne valaita, jonkinlaisia suunnattomia hylkeitä?" Mitta ylähuulesta pyrstön kärkeen: 752 cm. Ilmiö luokitellaan merilehmäksi, ja siitä saakka tutkijat ja hallitsijat himoitsivat sellaisen saamista kokoelmiinsa täytettynä. Mutta löytäminen ei olekaan vaivatonta. 

Vasta sata vuotta myöhemmin ihmiskunnan, tai siis erään tutkijan, mieleen nousee "kiihottava ja kauhea" havainto. Voiko ihminen toimillaan tuhota kokonaisia lajeja? 

"Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction. Lajin lopullinen tuho. Mikä jumalaton, outo ajatus, ja ensin se yritetään kiertää kaikin keinoin."

Pääsemme jälleen matkalle Alaskaan, jossa Hampus toimii Kalifornian siirtokunnan kuvernöörinä. Hän on myös innokas tutkija, joten Anna-vaimon on pärjättävä parhaansa mukaan miehen matkatessa. Hampus onnistuu hankkimaan merilehmän luut ja jättämään jälkeensä perinnön, jonka tarina kiertyy seuraavien sukupolvien asiantuntijoiden - joihin lukeutuu myös naisia - kautta nykyisyyteen saakka. Stellerin merilehmää olemme ihmetelleet Luonnontieteellisessä museossa 1950-luvulta asti, ja tämän kirjan myötä uskon ihmettelijöiden määrän kasvavan. 

"Merilehmä on poissa, mutta eikö jokainen ole joskus haaveillut voivansa katsoa kadonnutta silmästä silmään?"

Ihmislajin ääretön rohkeus, tiedonhalu, ääliömäisyys ja itsekkyys ovat kaikki läsnä merilehmän luurangossa ja tarinassa, joka osuu hermoon, järkeen ja tunteeseen. Kirjailijan selkeän kaunis teksti kuljettaa lukijan vaivatta menneestä tähän päivään ja paljastaa armotta heikot kohtamme. Seikkailua, intohimoa, peräti huumoriakaan ei kirjasta puutu, tiedosta puhumattakaan. Vaikuttava ja upea teos, joka tuo mieleen aiemmin intoilemani Elizabeth Gilbertin kirjan Tämä kokonainen maailmani. Maailmankirjallisuutta tämäkin! Ja esikoiskirjailijalta ällistyttävä julkaisu. 

Yleistunnelma on haikea, ydinviesti selkeä. Pelkästään kirjan kirjoittamisen aikana kirjailija sanoo maailmasta kadonneen nelisensataa lajia. Lukija jää miettimään, onko luontokato jo niin pitkällä, ettei sitä voi enää pysäyttää. Ja kuinka me lajina kuvittelemme olevamme jotenkin tämän kehityksen ulottumattomissa.  

Kenelle: Seikkailuista syttyville, luonnon ystäville, vetävää historiaa ilman imelyyttä etsivälle, tutkimusmaailmasta kiinnostuneille, ajatteleville. 

Muualla: Kirjaa suositteli minulle Tuijata, joka sanoo sitä kohottavaksi, purevaksi ja taitavaksi. Nyt kun googlaan arvioita, huomaan kirjan nostattaneen ihailua lehtikritiikeissä ja olevan paperisena loppuunmyyty (tulee lisää ihan lähipäivinä). Helmet-varauksissa se ampaisee tällä hetkellä noin neljän kärkeen (Iida Rauman, Minna Rytisalon ja Lucinda Rileyn elokuun lukuihin) reilusti yli 2 000 varauksellaan, syyskuun varatuimpien listaa en vielä löytänyt Helmet-sivuilta.

 

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S 2023.