Muutaman opiskeluvuoden jälkeen hän löytää jotain uutta: urbaanilegendana pidetyn ryhmän nimeltä Lost Boys, joka vaeltaa ja valloittaa kaupungin alla risteilevää valtavaa sade- ja hulevesien tunneliverkostoa. Salaa, näkymättömissä, omaa maailmaansa kartoittaen, riskit tietäen mutta adrenaliinisyöksyistä nauttien.
"Mutta kun tunnelissa oli sisällä, se ei ollut enää outo, vaan sen pimeys oli luonnollinen kuin yö. Hengitin tasaisemmin, näköni tarkentui. Mitä syvemmälle menin, sitä paremmin tunsin hallitsevani tunnelin pimeää syliä ja itseäni."
Pikkuhiljaa hän saa yhteyttä Kadonneisiin poikiin ja tutustuu tuohon outoon, yhteiskunnan sääntöjä uhmaavaan joukkioon.
"Se hetki, kun Lost Boys huomasi ensimmäisen merkkini, oli ollut voitto. Hetki, kun he näkivät valokuvani. Mutta niin kuin peto näkee ihmisen tuhat kertaa useammin kuin ihminen pedon, olin näyttäytynyt heille jo aiemmin tahtomattani, ja minulla oli ensivaikutelmassani paljon korjattavaa."
Naisella on etunimi piste sukunimi, mutta yksityisesti hän käyttää nimeä North. Ökykalliin koulun lisäksi North tarvitsee rahaa elämiseen, vaikka kuluttaa kuin hiiri. Jo kotimaassa häntä oli kiehtonut seksityö riskeillään, ja nyt siitä oli tullut pääasiallinen elatuskeino. Tilanteen syntyyn ei ole yksinkertaista selitystä. Miksi huippuälykäs, monitaitoinen, hyvästä kodista tuleva nuori nainen ryhtyy seksityöhön?
"Elämäni oli taipuvaista monimutkaisuuteen", sanoo North. Siltä todella vaikuttaa! Hän ei edes pidä heteroseksistä. Mutta on jotenkin hukassa ilman ystäviä, kiintopisteitä, suuntaa - eikä ainakaan ole ihminen, joka tyytyy vaivattomiin, turvallisiin ratkaisuihin.
Tiedämme tämän kaiken minä-kerronnasta, jota täydentävät kuvaukset terapeutin vastaanotolta. Terapeutti on pääosin pihalla - enkä ihmettele. Tarina ällistyttää, myös pelottaa ja vieraannuttaa, mutta suorapuheisuudessaan ja erikoisuudessaan kiehtoo.
"Kaikki asiakkaani elivät elämäänsä ymmärtämättä millaisia jälkiä he jättivät. Heille seksin ostaminen oli arkista, niin kuin minulle oli arkea seksin myyminen, ja minun arkeni oli kamalaa."
Tunneleissa liikkuminen tutustuttaa Northin Longreachiin ja muihin, joiden hyväksynnän hän pyrkii saavuttamaan. Ehkä jotain enemmänkin. Ainakin oman lauman. Ja vaaran uhmaamisen tunteen, rajojen rikkomisen ja kuoleman - joka on aina mahdollisuus tunnelissa - voittamisen tuoman vallantunteen.
"- Kuulut niihin henkilöihin, jotka tarvitsevat heimon, terapeutti sanoi. Vaikka hän ei koskaan ymmärtänytkään, mitä yritin sanoa, hän osui joskus oikeaan kuin pysähtynyt kello. "
Emma Kantanen kirjoittaa terävästi ja napakasti, draaman kaari ja suomen kieli ovat hallussa. Esikoiskirjaan nähden toisinkoinen on tiiviimpi kokonaisuus, jonka virkkeet ovat täysiä ja koristelemattomia, välillä jopa niin, että ne on luettava kahteen kertaan, jotta koko ajatuksen ehtii sisäistää. Vaikealukuinen kirja ei silti ole, vaan etenee vauhdikkaasti, enkä lukijana pysty mitenkään ennakoimaan suuntaa tai loppuratkaisua.
Nautin kirjan yllätyksellisyydestä, erityisyydestä sekä suorasta ja viilatusta kielestä. Se tuntuu heijastavan kirjoittajansa luonnetta tarkkuudessaan, nopeudessaan ja epäperinteisessä sisällössään. Tekstin rehellisyys hätkähdyttää, itseinho piiloutuu osin itseironiaksi, haasteet ovat rankkoja ja itsevalittuja: Northin voisi sanoa etsivän rajojaan, mutta en sano. Sanoisin, että hän etsii rajattomuuttaan. Ja on toivottavasti sen nyt jo ainakin osittain löytänyt. Sen enempää en lähde kyökkipsykologian tielle. Parempi, että jokainen lukee ja tekee tulkintansa itse.
Kuulin, että kun kirjoittaja oli pohtinut, voiko tunneliasian julkaista vai olisiko siitä ryhmälle haittaa, Pojat eivät olleet olleet huolissaan: ei tällaista tarinaa kukaan kuitenkaan usko.
Kenelle: Ennakkoluulottomille, oman tiensä kulkijoille tai sitä arvostaville, uteliaana toisten elämään kurkkaaville, Australian ystäville, extreme-harrastajille tai heitä ymmärtämään pyrkiville, rajojen rikkomisesta viehättyville.
Muualla: Kirjaluotsin mukaan Emma Kantanen kirjoittaa aseistariisuvasti.
