Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma

Vuonna 1952 Pelletierin perheen aikuiset lapset asuvat Pariisissa, vanhemmat Louis ja Angèle edelleen Beirutissa, kuten sarjan aloittavassa loistavassa osassa Loistavat vuodet. Francois rakastaa kuuroa Nineä, etenee unelmoimassaan toimittajan ammatissa ja innostuu selvittelemään vanhaa oopperan tapausta: naisen murhaajaa ei koskaan ole tavoitettu, mutta ehkä uusia johtolankoja löytyisi?

Vanhin veli Jean on kauhuissaan. Niin Francoisin tutkimuksesta kuin uuden, mahtavan tavaratalonsa tulevista avajaisista: onnistumisen myötä hän joko menestyy tai menettää kaiken. Ei toki arvoisaa vaimoaan Genevievéä, joka on raskaana. Kolmevuotias Jeanin silmäterä Colette on saamassa pikkusisaruksen. Myös siitä Jean on kauhuissaan. Monesta syystä. 

"Oli vaikea kuvitella, millaista helvettiä miesparan elämän täytyi olla. Kukaan nainen ei nimittäin ollut koskaan maailmassa ollut yhtä raskaana kuin Geneviève."

Samassa lehdessä kuin François työskentelee poikien sisko Hélenè, jolla on tekemistä, jottei loukkaisi veljeään tai muita miehiä kyvyillään (naisten ikuinen haaste?). Tosin hänellä on henkilökohtaisempiakin murheita. Niistä huolimatta hän päätyy tekemään himoittua juttua Chevrignyn kylän upottamisesta veden alle uuden padon myötä.

Kirjassa on vaikeneminen pinnalla, vimma pinnan alla. Hieman ihmettelin varsinaisen syvän tarinan (sellaisena kuin sen ymmärrän, tulkintaa siis) pinnanalaisuutta, vaikka tapahtumia todellakin riittää. Genevievé on ilkeämpi kuin koskaan, Jeanin impulssit sykähtelevät, muilla sisaruksilla on omat kompastuskivensä. Mutta miten vaikkapa ranskalaisten naisten hygienialla ykskaks on niin suuri rooli - hieman kummiin suuntiin polveillaan.   

Mutta teksti juoksee, viihdyttää ja vangitsee, kuten Lemaitrella aina. Ajan ilmiöitä ja tapoja on herkullisesti läsnä. Suomentajat tuntuvat vaihtuvan, mutta tyyli pysyy hienosti tuttuna. 

Vaikkei tässä osassa suurta mullistusta tapahdu, mistään hinnasta en jättäisi lukematta. Sillä on tulossa myös seuraava osa...

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings. Minerva 2024. Kansi Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy.

Pierre Lemaitren romaanisarjat

Historiallinen trilogia:

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Suuri maailma -sarja:

Loistavat vuotemme

Vaikeneminen ja vimma

Säteilevä tulevaisuus

Dekkarisarja: Huom. suomennosjärjestys ei ole sama kuin ilmestymisjärjestys

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia 

Erilliset dekkarit:

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022) *Ensimmäinen Pierre Lemaitren kirjoittama dekkari, vaikka julkaistu vasta myöhään.

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

Viihdyn näköjään menneessä, sillä myös Loistavat vuodet kertoo historiasta, tarkemmin sodanjälkeisestä Euroopasta Ranskassa ja Indokiinassa. Pelletierin perhettä ja menestyvää saippuatehdasta Beirutissa, kuten myös vuosittaista perheen kunniakulkuetta kotoa tehtaalle, johtaa isä Louis omintakeiseen tapaansa.

Neljä lasta aikuistuu nopeasti ja jättää äitinsä Angèlen epätoivon valtaan - hän pitää muuttoja kotoa henkilökohtaisena loukkauksena ja varoo tarkasti, että osoittaa yhtä suurta epätoivoa jokaisen kohdalla - mutta aikuistuvilla nuorilla on jo omat suuntansa. Tai niin he luulevat. 

"- Mutta Angèle, meidän pikkuisemme ovat kasvaneet isoiksi, oli herra Pelletier sanonut, - onhan aivan normaalia, että he muuttavat pois kotoa... - Eivät he muuta pois kotoa, Louis, he pakenevat!

Herra Pelletier antoi periksi. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä, kuinka lahjakkaasti hänen vaimonsa venytti logiikan rajoja."

Esikoinen Jean ei onnistu isän suunnittelemalla tavalla tehtaan johdon perijänä. Françoisin mieli palaa toimittajaksi, mutta hänen oletetaan jatkavan opintoja huippukorkeakoulussa (École normale supérieure) Pariisissa. Hélène haaveilee taideopinnoista, ja Étienne, niin... No, aloitetaan siitä, että hän lähtee Saigoniin. 

Ranskalainen Pierre Lemaitre on yksi maailman parhaita tarinankertojia. Henkilöt, ympäristöt, tapahtumat ja tunnelma ovat vangitsevia, hurjia ja rosoisia, aina yllätyksellisiä: koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmiset ovat eläviä virheineen ja sotkuineen, kiiltokuvia ei rakennella. Huumoria tuo tekstin naseva kommentointi heidän piirteistään, nauroin monesti ääneen. Suomennos toimii tyylikkäästi, aikaan sopivasti, ja osuvat sananvalinnat aiheuttavat usein hörähtelyä. Esimerkiksi Jeanin vaimo, "kajahtanut" Geneviéve saa tätä aikaan usein, vaikka hän enimmäkseen vaikuttaa lähinnä pelottavan psykopaattiselta. Jonkun pitäisi muuten tehdä tutkimus Lemaitren kirjojen naiskuvasta, se on niin omanlaisensa.

"Geneviéven elämä oli Jeanille täysi mysteeri. ... - Minä, Geneviéve ilmoitti moraalista ryhtiä puhkuvalla äänellä, - minä olen virkamies!"

Kirja ei ole dekkari, vaan historiallinen romaani, dekkareista kirjailija on sanonut luopuneensa. Ja hyvä niin, sillä pidän romaanilinjaa antoisampana, rikostarinoita saimme jo lukea mukavan määrän. Sitä paitsi, romaani ei sulje pois murhia tai muita kuolemantapauksia, joita näidenkin kansien välissä tapahtuu. 

Raa'anpuoleisten rikos- ja sotajuonteiden lisäksi romaani kuvaa raadollisesti poliittista tilannetta ja siinä toimivia rahan ohjatessa päätöksiä, Vietnamin liikehdintää liikkeineen ja lahkoineen sekä virkamiesten arkea. Esiin nousevat myös oikeuskäytännöt ja median rooli, puhumattakaan ajan tavoista juhlia, rakastaa ja viettää "huonoa" elämää. Huumaava keitos Eurooppaa ja Aasian helteitä! 

Tiesin etukäteen, että kirjassa on kytkös Lemaitren aiempaan trilogiaan, joka alkoi supersuosituksi nousseella, Goncourtilla ja vaikka millä palkinnoilla tunnustetulla teoksella Näkemiin taivaassa. Silti ällistyin, kun kytkös tuli esiin - jälleen yksi suuri yllätys. Kirjassa on vain yksi vika, se loppuu. Mutta lisää on luvassa! Jäämme odottelemaan trilogian kakkososaa ja sen suomennosta. 

Kenelle: Tarinankerronnan, vauhdin ja yllätysten ystäville. Ihmisten nurjista puolista kiinnostuneille, kiiltokuvaromaaneja inhoaville. 

Muualla: Leena Lumin kanssa jaamme Lemaitre-fanituksen, ja ihmettelen hänen laillaan kirjailijan aivoja. "Tavattoman taidokas tarinoiden kertoja."

Olen listannut Lemaitren tuotannon Kyykäärme-kirjan postauksessa. 

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1, Suuri maailma. (Le Grand Monde) Minerva 2023. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings, Kansi: Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Pierre Lemaitre on maailman parhaita tarinankertojia, niiltä vaatimattomilta osin, mitä itse "kaikkien kirjojen" luku-urallani olen nähnyt. Hänen dekkarinsa ovat tappavia ja romaanisarjansa ällistyttävä. Mösjöö on ilmoittanut lopettaneensa dekkareiden teon, mutta Kyykäärmeen hän kaivoi pöytälaatikosta. Se on hänen ensimmäinen kirjoittamansa dekkari - ja se, jota ei julkaistu! 

Uteliaisuus herää. Tarinankertojan mielikuvituksen tuntien pöytälaatikkojuttu voi olla niin tai näin - tai oliko julkaisu vain helppo tapa myydä lisää - pääasia, että Lemaitrea saa lukea. Tutut elementit ovat läsnä: naseva sanomisen tapa, suuntaus suoraan asiaan ilman koukeroita, herkulliset henkilöhahmot ja yllättävät, kauhistuttavat tapahtumien seuraukset. 

Yli kuusikymppiseen leskirouvaan ei ole vaikea samastua lähes samassa iässä. Mathilden työura on kestänyt kolmisenkymmentä vuotta, itsellä hieman kauemmin. Tekemisemme, työvälineemme ja taitomme eroavat kuitenkin: siinä missä hakkaan näppäimistöä, mietin sanavalintoja ja toivon mahdollisimman suurta näkyvyyttä teksteilleni, hän punnitsee aseen painoa, osumatarkkuutta ja sopivan syrjäistä paikkaa hoitaa toimeksianto huomaamatta. Palkkamurhaajalla lienee viestintäihmistä parempi palkkataso, vaikka se Mathilden mielestä on jäänyt hieman jälkeen (markkinoita, työehtosopimuksia?).

"Hän sormeilee hermostuneena Browningia ja yrittää aikansa kuluksi muistaa, mitä tehtävää varten hankintaosasto tuon aseen hänelle toimitti. Mutta kun ei muista, ei muista. Sama juttu kaikissa ammateissa, hän miettii, kun kokemusta on karttunut, asiat tuppaavat sekoittumaan."

Uransa kullakin. Ja on hienoa löytää oma ala, jossa kokee olevansa hyvä, saa tekemisestä tyydytystä ja hyvää palautetta. Tämän olen kokenut itse. Ja senkin, ettei liika työhön uppoutuminen kenellekään  terveellistä ole. Olen ollut itse uupunut, Mathilde osoittaa omanlaisiaan oireita - edelleen samastuttavia, ainakin osin. Ja toivottavasti vain osin. Näen kirjassa viitteitä monen nykydekkaristin teoksiin: hulluus ja jo huumorin puolelle ulottuva persoonallinen katsanto tuo lakonisuudessaan mieleen vaikkapa kotimaisen Antti Tuomaisen tai saksalaisen Simone Bucholzin, jotka ovat velkaa tälle kertojalle. 

Olen iloinen, että kirja kaivettiin pöytälaatikosta, tai mistä hyvänsä. Luen takuuvarmasti kaiken, mitä Lemaitre on kirjoittanut. Nautin ja kumarran. 

Kenelle: Yllätysten ystäville, karmeutta kaihtamattomille, mustan huumorin ihailijoille. 

Muualla: Riitta Kirja Vieköön -blogista sanoo: mainio jännäri, hirtehinen ja humoristinen, mutta traaginen. Hän listaa myös Lemaitren kirjat. Jaamme ihailun! 

Pierre Lemaitre: Kyykäärme. Minerva 2022. Kansi Taittopalvelu Yliveto. Alkuteos Le serpent majuscule 2021. Suomentanut Kaila Holma

Pierre Lemaitren tuotanto on kirjan lopussa koottuna suomennosjärjestyksessä, joka EI ole sama kuin kirjojen ilmestymisjärjestys, joka on tässä. 

Ei niinkään väliä, missä järjestyksessä dekkarit lukee, vaikka on siinä omat etenemisensä, mutta romaanisarjassa järjestys on tärkeä.  

Dekkarisarja: 

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia 

Erilliset dekkarit:

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022) *Ensimmäinen Pierre Lemaitren kirjoittama dekkari, vaikka julkaistu vasta myöhään.

Romaanit:

Trilogia maailmansotien aikaisesta ja välisestä Ranskasta:

Näkemiin taivaassa (2013, suom. 2014)

Tulen varjot (2018, suom. 2018)

Tuhon lapset (2020, suom. 2020)

Trilogia Suuri maailma:

Loistavat vuodet (2022, suom. 2023)

Vaikeneminen ja vimma (suom. 2024)

Säteilevä tulevaisuus (suom. 2025)

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Yksi lempikertojani, Pierre Lemaitre, päättää teoksesta Näkemiin taivaasta alkaneen ja kirjalla Tulen varjot jatkuneen trilogiansa sotavuosiin Ranskassa. 

Louise työskentelee herra Julesin kahvilassa ja haaveilee omasta lapsesta, kun hän saa asiakkaaltaan erikoisen ehdotuksen. Se sysää hänet veriseen tapahtumaan, joka johtaa naisen tutkimaan juuriaan ja äitinsä menneisyyttä, josta paljastuu hämmästyttäviä seikkoja. Louise on Lemaitren lukijoille tuttu: hän oli noin kymmenvuotias, kun hänen äitinsä vuokrasi asuntoa miehelle, jonka kasvojen alaosan kranaatti oli silponut ensimmäisessä maailmansodassa, ja tämän ystävälle. Miehet sotkeutuivat aikoinaan hurjaan patsasskandaaliin. 

Samaan aikaan Ranskan armeijassa ystävystyy kaksi miestä, jotka olisivat epätodennäköisiä ystäviä siviilissä, alati huolestunut ja varovainen Gabriel sekä huoleton, kaikissa käänteissä mahdollisuuden näkevä Raoul. Armeija ei kohtele heitä hyvin, jos eivät hekään sitä, joten he päättävät ottaa kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä ja karata kaartinsa johtaja Fernandin valvovan silmän alta. Fernandin vaimo Alice on sairaalloinen, ja mies päättää lähettää hänet Pariisista turvaan maaseudulle. Saksalaisten uskotaan valtaavan kaupungin hetkenä minä hyvänsä, paniikki valtaa Pariisin.

Kun pariisilaiset aloittavat epätoivoisen pakonsa kaupungistaan suurin joukoin, risteävät kohtalot yllätyksellisillä tavoilla, Lemaitren tapaan. Kirjailija punoo jälleen ällistyttäviä juonia todellisten historiallisten tapahtumien oheen ja luo riemastuttavia henkilöitä, joista parhaasta päästä on eräs Désiré-herra. Hänen vankkumatonta itseluottamustaan ja moninaisia taitojaan on pakko ihailla! 

Trilogian viimeinen osa on edellisiä hulvattomampi; vaikka Lemaitren kirjoitustapa on viehättävän vanhahtava ja täydellisesti etiketinmukainen, mielikuvitus purskahtelee villisti. Nautinnollinen lukuromaani, joka sodan karmeuksista huolimatta naurattaa ja jättää lukijan hämmästyneen ihmetyksen valtaan. 

Epilogi kokoaa yhteen henkilöiden kirjanjälkeiset kohtalot ja luulen, että kirjailija on virnuillut aika lailla etenkin sen loppua kirjoittaessaan. Hän viittaa Roland Barthesiin, mahtaako mainittu Désiré jotenkin ilmentää Barthesin merkitystutkimuksia - en tunne niitä, joten en tiedä, mutta jotain silmänvinkkausta epäilen tähän kätketyn. Kiitoksissa kirjailija luettelee pitkän listan lähteitä ja kirjailijoita, joilta sanoo saaneensa sanoja, lauseita, kuvia, ajatuksia ja ilmaisuja. Vaikutteita voivat paljon lukeneet tekstistä bongailla. Muutamat viitteet trilogian edellisiin osiin jäävät ymmärtämättä niitä lukemattomille, mutta kirjan voi silti lukea hyvin itsenäisenäkin. 

Kenelle: Vanhan ajan parhaan tarinankerronnan ystäville, yllätyskäänteistä nauttiville. 

Muualla: Kirja vieköön -blogin Riitta selvitti, että Lemaitre suunnittelee jo seuraavaa trilogiaa, sukusaagaa. Jännityksellä odotan sen sisältöä; siirrytäänkö jälleen eteenpäin, ehkä sodanjälkeiseen aikaan, ehkä 50-60-luvuille? Lemaitresta ei voi tietää, paitsi sen tiedämme myös, että dekkarien kirjoittamisen hän on sanonut lopettaneensa. 

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset. Minerva 2020. Ranskan kielestä suomentanut Susanna Hirvikorpi. Kansi taittopalvelu Yliveto.

Muita Lemaitren dekkareita:
Rosie ja Verhoeven-sarjan muut
Petoksen hinta
Silmukka


Romaanisarja
Näkemiin taivaassa
Tulen varjot
Tuhon lapset

Piritta Porthan: Meitä oli kaksi

Iiris ja Hertta ovat identtiset kaksoset, ja kun Hertta mystisesti katoaa Ruisrock-reissulla, on kuin Iiriksestä olisi revitty puolet pois. Hän särkyy - mutta jatkaa elämää, avioituu IT-alalla työskentelevän Kristianin kanssa, saa lapsen, tekee opettajantöitä ja yrittää selvitä myös keinoilla, jotka hirvittävät lukijaa. Iiris ei usko Hertan kuolleen, hukkuneen, kuten virallisesti todetaan.

Kirja on vahvasti tässä päivässä somenäkyvyyden tavoitteluineen ja erilaisine elämäntapavalintoineen, jopa Greta Thunberg mainitaan. Se on kasvukertomus, mutta myös jännäri ja psykologinen romaani siitä, miten raskas trauma voi vaikuttaa. Mielenkiintoisen erikoinen yhdistelmä, ja tehokas: takakannen kiinni käännettyäni piti hengitellä hetki, niin henkeä pidätellen sitä luin.

"Epätietoisuus ja huoli tekivät pysyvän pesän minuun, äitiin ja isään. Jollain tavalla Kristianiinkin. Ikävään ei piirtynyt muotoa, kun vastauksia ei löytynyt. Pelkäsin murtumispistettäni, lopulta toivoin, että se tulisi. Piste, minkälainen tahansa, mutta piste. Elämä jäi välitilaan."

Jännitykseen ja ahdistukseen - sekä Iiriksen että lukijan - tuo lämpöä ja kotoisuutta Iiriksen ja hänen pienen Harry Potteria fanittavan tyttärensä Riksun arki, juoneen terää rinnakkainen tarina omalaatuisesta luonnonmukaisesti elävästä yhteisöstä, jonka yhteyden pääjuoneen oivalsin vasta hetken päästä. Tai oikeastaan täysin vasta aivan loppupuolella, niin odottamattomia ilmiöitä ja ihmisiä vastaan tulee. Siksi oli aluksi vaikea luokitella kirjaa mitenkään. Luenko nyt YA:ta? Vai dekkaria? Tai mielenterveyden horjunnan kuvausta?

"Istun nahkanyörimekossa lavan taakse pystytetyn maskipeilin eteen. Maskeeraaja tekee selväksi, että on kantanut meikkiboksinsa paikalle ilman palkkaa. Odottaa, että arvostan sitä. Arvostankin, mutta maskeeraja näkee vain Camillan. - Paksumpi siipirajaus, Camilla komentaa maskeeraajaa. - Niinkö tykkäät, maskeeraaja sanoo. - En haluaisi liian koviksi sun herkkiä silmiä. Camilla näyttää puhelimelta Amy Winehousen kuvaa. - Tällaset. Leveesti liikkuvalle luomelle ja nosta kunnolla silmänurkasta. Ja sit Marilyn-luomi poskeen. Maskeeraajan ilme kiristyy, mutta hän avaa rajauskynän."

Tyttöjen lapsuus kului vanhempien mukana reissussa isän työn myötä siihen saakka kun he menivät kouluun, jolloin äiti lähes yksinhuoltajana vastasi lapsista isän piipahtaessa keikkamatkoiltaan kotona Kolmannella Linjalla Helsingissä. Samasta talosta muuten osti asunnon myöhemmin Kristianin äiti Aino avovaimonsa Anni-Iinan kanssa. Musikaalisia ja lahjakkaita kaksosia opetettiin soittamaan, Sibelius-Akatemia siinteli silmissä. Iiris haaveilee muusikon urasta. Hän soittaa, laulaa, tekee biisejä, keikkojakin. Kaikkien elämän palapelin osien koossa pitäminen on Iirikselle vaikeaa. Tarina tuo hienosti esiin monet vaatimukset nuorelle naiselle. Menestyminen. Jaksaminen. Ulkonäkö. Salitreenaus, jooga. Esimerkiksi ruoka on iso asia: mitä saa ja pitää syödä ja mitä ei? Ongelmakirjo tuntuu loputtomalta.

"On saatava unta. Pysyttävä turvallisena äitinä, hyvänä vaimona, vakaana opettajan nuorille taas syksyllä. Vastuu. Aamulla nostaisin hyvien yöunien jälkeen myslin pöytään, tai keittäisin puuron. Viipaloisin omenaa, laittaisin kardemummaa kahvinpurujen sekaan ihan vain omaksi ilokseni. Keittäisin Kristianille chain. Minä pystyn tähän, kun yritän vain kovemmin."

"Kristian syö mykkänä vegaanituuttiaan. Osoittaa mieltään, koska ostin minulle ja Riksulle maitojäätelöä. Olisin voinut taipua, ottaa vegaanista. Tarjolla oli monta vaihtoehtoakin. Tai jättää koko jäätelön väliin, lepytellä Camillaa. En vain vittu jaksa koko ajan miellyttää kaikkia."

Kun Hertta katosi, murtuivat myös hänen vanhempansa ja muuttivat Rodokselle. Kunnianhimoisesta jazz-muusikkoisästä tuli karaokeiltojen vetäjä, väitöskirjatutkija-äidistä tarjoilija, Iiriksestä... niin, mitä?

Kirja ei anna vastauksia Iiriksen kaikkiin ongelmiin eikä esitä muillekaan valmiita ratkaisuja, vaikka perusarvoituksen Hertan katoamisesta se kyllä ratkaisee. Kirjan yksi vaikuttavuutta nostava tekijä on juuri tuossa: Iiris jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa, sillä asioita ei lopussa selitetä liikaa. Lukija saa itse kuvitella, mitä tapahtuu takakannen kiinni laiton jälkeen. Vaikka kirjan esikoiskirjaksi tunnistaa muun muassa muutamasta turhan monisanaisesta ja toisteisesta kohdasta, joissa hieman kärsimättömänä harpoin eteenpäin, yleisvaikutelmaksi jäi vetävyys ja koskettavuus; henkilöt elävät ja juoni jaksaa yllättää. Kaikesta lähes näytelmämäisestä draamasta huolimatta eläydyin täysin. 

Kenelle: Psykologisten romaanien ystäville, traumasta selviytymistä miettiville, aikalaisromaania kaipaaville.

Muualla: Kirjarouva-Piritta sanoo Porthanin osanneen yhdistää hyvin erilaisia elementtejä, jotka kuljettavat juonta eteenpäin.


Piritta Porthan: Meitä oli kaksi. Minerva 2020. Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy.

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Vaihteeksi jotain hauskaa! Uutisvuodan tietoisuuteenne Siina Tiuraniemen toisinkoisen, joka osoittautuu tragikoomisen arkimielikuvittelun taitajaksi ja hyväntuulisen sisäisen hymyilyn herättelijäksi. Vähempää en toki Kukkia Birgitalle -kirjan kirjoittajalta odottanutkaan.

Jouni ja Laura ovat eronneet jo ajat sitten. Yhteinen lapsi Martin asuu isänsä kanssa ja on normaalin lapsen tapaan välillä sitä mieltä, että sekä isä että äiti ovat ääliöitä. Varsinkin kun hänet pakotetaan pitkälle tylsälle automatkalle Helsingistä Ivaloon sen takia, että iskän äiti on kuollut siellä terveyskeskuksessa (Martinilla ei selvästikään ole sellaista sidettä isovanhempiinsa, joka olisi toivottavaa), eikä iskä osaa ajaa autoa, mutta äiti osaa. Joten Laura lähtee kuskiksi Jounille, joka reagoi oudosti.

"Tällä tarkoitan sitä, että Jouni ymmärtää ylireagoivansa. Tämmöinen reaktio, hyperventilaatiokohtaus, kuten Jounilla tässä edessämme parhaillaan, on toki aivan luonteva, jos on menettänyt jotain äärimmäisen arvokasta, niin kuin äitinsä. Näin ei kuitenkaan voi sanoa Jounista. Hän ei ole menettänyt mitään äärimmäisen arvokasta vaan äitinsä. Tämä kuulostaa ehkä nyt hieman tylyltä, mutta en halua luoda kuvaa, että Jouni olisi ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa, koska ei hän ollut."

Laura on aina saanut Jounin tekemään asioita, joita mies ei ole ikinä tehnyt. Enkä minä nyt halua antaa mielikuvaa, että Laura olisi ollut suhteen tukipilari tai johtohahmo. Itse asiassa, Laura saa itkukohtauksen Hirvaskankaan ABC:n parkkipaikalla miettiessään tilannettaan.

"...Annamari on kuollut, ei ole kotia, ei ole pullaa, ei ole töitä, on vain avioero, tiskaamattomat tiskit yksiössä, nyt varmaan jo homeessa..."

Ja millaisen mallin hän lapselleen antaa, sekin itkettää. En oikein pidä noin tunneherkistä ihmistä, kuten Laura. Vaikka hän tunnistaa hyvät kirjat (kuten Margaret Atwoodin) ja ihailtavasti elää tilanteen mukana (lähti kuskiksi) ja on hyvinkin selväpäinen ajoittain. Jouni puolestaan on huolehtiva ja mukautuvainen, tiettyyn rajaan asti. Martin saa monenlaista mallia, vaikka mummonsa mallin menettikin, mikä minua henkilökohtaisesti surettaa, molempien puolesta. Onneksi Martinilla on kaveri, joka on aina Martinin puolella, vaikka väkivaltaan taipuvainen.

"Asiat näyttävät paljon kiinnostavimmilta ylösalaisin. - Tuo koira vaikuttaa epäilyttävältä, Optimus Prime sanoo. Kaikki olisi eri päin, päinvastainen iskä, päinvastainen koti, päinvastainen lapsi. Silloin se tuntui lohdulliselta ja mahdolliselta, ja siksi hän seisoi päällään usein pitkiä aikoja. Mutta nyt isona hän tietää, ettei mikään muutu, vaikka nurinperin asiat näyttävät erilaisilta. - Minä voisin irrottaa siltä pään, sitten olisimme turvassa, Optimus Prime ehdottaa." 

Samalla matkalla vieraillaan Lauran siskon Maijan luona Kajaanissa. Jounin mielestä Maija on niin ylivoimainen, ettei tämä sen takia tarvitse miestä. Nuffeli-koira vaikuttaa riittävän. Mistä puheenollen, myös Jounin äidillä oli koira, Kaaleppi, ja sen kohtalo kaihertaa Martinin mieltä. Voisiko hän saada sen nyt, kun mummoa ei enää ole?

Kertoja on enemmän kuin kaikkitietävä: hän tuppaa odottamatta ja pyytämättä kommentoimaan kaikkea, jopa putkahtaa matkan varrelta mukaan! Pieni maaginen elementti tuo lohdullista sadun tuntua. Kirjoittaja hyödyntää taitavasti ajan ilmiöitä, puhetapaa ja hokemia ja saa aikaan ajanmukaisen jutustelun tunnelman. Teksti soljuu luontevasti ja tökkimättä, aiheet koskettelevat aitoja kokemuksia. Kuten mitä lapsen mieleen jää nopeista tapaamisista. Mitä aikuinen miettii entisistä koulukavereistaan. Miksi David Bowie on eräille niin tärkeä. Miksi miehen ei kannata käyttää suhisevia housuja. Miksi ei ehditä matkalla käydä Joulupukin kylässä Napapiirillä.

Jouni ja muut sopivat tapaavansa Jounin siskon Raisan Saariselän Tunturihotellilla ennen Ivaloa. Tapaaminen ei ole iloinen. Jouni näkee yöllä painajaisia, kuten yleensä muutenkin, mutta aamiainen on hyvä.

Kirja on road trip, perheromaani ja ajassa elävä huumoritwistillä ryyditetty ihmissuhdekuvaus samoissa kansissa. Tarinasta jää hyrisevän hyvä mieli. Ei olla kiiltokuvassa eikä taideteoksessa, ei sataprosenttisesti reaalitodellisuudessakaan (kuka muka on?), mutta jossain tutunoloisessa paikassa, jossa uskaltaa kohdata pahojakin asioita turvallisesti. Sillä jää tuntu, että joku huolehtii. Ja ehkä mekin osaamme. Kyllä tämä tästä.

Kukkia Birgitalle on ilmestynyt myös Saksassa ja päässyt siellä arvosteluihinkin, mitä en tiennyt ennen. Jäämeri on maantieteeltään niin Suomi-sidonnainen, että mahtaako upota muualle: toisaalta perheet ja ihmiset lienevät kaikkialla samanlaisia, tunnistettavaa löytynee. Vaikka saksalaista huumoria pohtinut aiemminkin hieman ihmetellen, kuten tässä ja täällä. Jäämerestä kyllä pidin, toivottavasti saksalaisetkin.

* Huomenna Aamun kirjassa Ylessä, ja sunnuntaina radiossa ja myöhemmin Areenassa puhumassa Jäämerestä. * kopioitu kirjailijan fb-sivulta 8.5.2020. Katsokaa - tai ainakin lukekaa!

Kenelle: Kotimaista fiksua arkiviihdettä kaipaavalle. Eronneille. Pohjoisessa asuvista vanhemmistaan vieraantuneille. Nelostietä matkaaville.

Siina Tiuraniemi: Jäämeri. Minerva 2020. 

Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy. Kustantajan lukukappale.

Marie-Hélène Baylac: Agatha Christie. Arvoituksellinen elämä

On kiinnostavaa tutustua ihmiseen, jonka kirjoja on myyty eniten maailmassa Shakespearen jälkeen (tieto Wikipediasta, oletan että Raamattu on poissuljettu). Kaksi miljardia kirjaa on järkyttävän paljon. Ja Christien Hiirenloukku-näytelmää on esitetty Lontoosta 1952 lähtien ja edelleen. Saavutuksia, joiden takana on todella aikaansaava, älykäs ja monitaitoinen henkilö.
 
Vuonna 1890 syntynyt Agatha "oli onnellisen perheen iltatähti", kertoo kirja. "Vanhemmat olivat varsin varakkaita ja osoittivat avarakatseisuutta ja lukeneisuutta, mikä näkyi tietysti pikkutytön kasvatuksessa." Vilkas mielikuvitus ja ajalle ei niin tyypillinen vapaus ruokkivat hänen luovuuttaan jo pienestä, ja kirjahullu hän oli aina.

"Koko elämänsä ajan Agatha säilytti kyltymättömän kirjallisuudennälkänsä ja tutustui tämän tästä uusiin kirjallisuudenlajeihin."  Ja kuten tiedetään, lukeminen on parasta kirjoittamisen oppia.

Kun neito kasvoi, alkoi aviomiehen valinta. Agatha oli ujo, romanttinen ja viehättävä: poikaystäviä riitti, kunnes Archibald Christie lopulta vei ns. jalat alta. Häät vietettiin sota-aikana 1914. Sodassa Agatha teki osuutensa sairaalassa ja piti työstään, jossa oppi paljon. Etenkin laboratoriotyö kiinnosti häntä - myrkyt tulivat tutuiksi jo varhain!

Kirjoittamisen Agatha aloitti nuorena, muttei kutsumuksesta, vaan ympäristön ja kasvatuksen kautta:

"Olisi tietysti paljon kiinnostavampaa jos voisin sanoa aina halunneeni tulla kirjailijaksi ja vieläpä päättänyt menestyäkin, mutta totuudessa pysyäkseni minun on pakko tunnustaa ettei sellainen ajatus koskaan juolahtanut mieleeni."

Kun hän päätti kirjoittaa salapoliisiromaanin - laji ei ollut tuolloin yhtä yleinen kuin nyt - hän hyödynsi kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa, mikä oli hänen työtapansa loppuun saakka. Ihmisistä hän ammensi loputtomasti ja tallensi tarkkanäköisesti ulkonäköjä ja tilanteita, mikä on yksi hänen suosionsa salaisuus. Hän osasi katsoa ja kuunnella ja siirtää osaamisensa tekstiksi, vaikkei kirjoittamisesta alkuun suuresti nauttinutkaan. Myöhemmin tilanne muuttui.

Herra Christien kanssa he saivat tyttären, Rosalindin, ja matkustivat paljon, tosin ilman tytärtään. Agathaa viehättivät kaukomaat aina, ja aviomiehen työmatkoilla tarjoutui myös tilaisuuksia kirjoittamiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta hän oppi kustannusmaailman pelin ja ammattilaistui. Elämänsä suurimman tragedian hän koki miehen ilmoittaessa rakastumisesta toiseen naiseen. Avioero oli valtavan raskas, ja kirjoittamisesta tuli myös taloudellinen pakko. Onneksi kirjat osoittautuivat kaupallisiksi menestykseksiksi.

"Niin käynnistyi kuuluisa makkarakone, kuten kirjailija itseään kutsui: heti yhden kirjan valmistuttua hän ajatteli jo seuraavaa, ja romaaneja syntyi yksi toisensa jälkeen kuin makkaraa keskeytyksettä pursottavasta lihamyllystä."

Ei järin taiteellinen lähtökohta, mutta toimiva, eikä Agatha koskaan salannut tekevänsä kirjoja nimenomaan myytäviksi - hän saattoi jopa muokata sisältöä erilaiseksi Yhdysvaltain markkinoille, jotta se toimisi paremmin! Christien nimi myi, ja oheen hän kehitti myös menestyksellisen Mary Westmacott -nimimerkin, jolla kertoi muita kuin dekkaritarinoita.

Apean Agathan rakkauselämä kuitenkin piristyi, kun hän tapasi Max Mallowanin. Max oli häntä 14 vuotta nuorempi arkelogi, ja pitkä avioliitto kesti ns. loppuun asti. Paria yhdistivät intohimo matkailuun, kaivauksiin ja Lähi-itään, jossa he viettivät pitkiä aikoja vuodesta. Agatha toimi apulaisena kaivauksilla muun muassa puhdistaen ja valokuvaten löydöksiä. Rosalind kasvoi lähinnä sisäoppilaitoksissa ja sukulaisten hoivissa, joten äidin ja tyttären välit jäivät kaukaisiksi.

Agatha auttoi miestään etenemään urallaan, joten kirjarahoja tarvittiin myös siihen, ja totta kai oman elämäntapansa ylläpitoon, mutta myös sukulaisten ja ystävien auttamiseen. Raha-asiat tuottivat riesaakin. Tekijänoikeusasiat vaativat tarkkuutta, ja verottajan kanssa hän taisteli koko elämänsä, sillä tulot eri maista olivat hankalia tilittää ja verottaa. Agatha Christien sanotaan perustaneen ensimmäisen kansainvälisen multimediaimperiumin, jota jatkavat hänen jälkeläisensä edelleen.

Kirjassa on listaukset sekä aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta että Agatha Christien teoksista, lähdeviitteiden lisäksi. En osaa arvioida, miten tarkka teos tietokirjana on - ehkä joitakin osia elämästä on painotettu enemmän kuin toisia - mutta luettavuus on kunnossa: se kertoo hämmästyttävän tarinan poikkeuslaatuisesta ihmisestä, viihdyttävästi ja kiinnostavasti.

Tänä vuonna 2020 Agatha Christien syntymästä tulee 130 vuotta: hän syntyi 15.9.1890.

Kenelle: Fanien lisäksi perinteisten dekkarien ystävälle, kirjoittaville, uteliaille, brittimaailmaan mielellään kurkisteleville.

Muualla: Baylacin kirjan kiehtovuus lepää sen tarkoissa yksityiskohdissa, joista kukin voi valita itselleen järisyttävimmät, sanoo Leena Lumi.

Marie-Hélène Baylac: Agatha Christie - Arvoituksellinen elämä. Minerva 2020. 

Suomennos Noora Niemelä. Kansi Taittopalvelu Yliveto.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Yksi aikamme suurista tarinankertojista, Pierre Lemaitre, on mestari luomaan dekkariviikolle sopivia piinaavia tunnelmia. Tästä kirjasta en kuitenkaan kehota aloittamaan tutustumista hänen tuotantoonsa, katso mieluummin jotain näistä. Suomentamisjärjestys on jännittävä, Petoksen hinta on ilmestynyt jo 2010 ja suomennos saatiin tänä vuonna, eli tuotanto ei ilmesty meillä kirjoitusjärjestyksessä.

Juonen kannalta sillä ei ole väliä, kirja on itsenäinen eikä osa mitään sarjaa. Ja onhan fanin luettava kaikki, kuten kustantaja on aivan oikein arvellut. Mutta ymmärrän myös sen, miksei tätä käännetty tuoreeltaan: yhtä räjähtävän jännittävä ja jäntevä Petoksen hinta ei ole kuin esimerkiksi Verhoeven-sarja. Ei kehno silti, raastavuutta riittää. Kirjoittajan taidoista saa nauttia, vaikka juonenkuljetus hieman tökkii ja hajoilee, kun sitä vertaa muihin kirjoittajan kirjoihin.

Alain Delambre on 57-vuotias, hyvästä työstä irtisanottu Nicolen aviomies ja kahden aikuisen tyttären, Mathilden ja Lucien, isä. Hän raapii elantoa kokoon hanttihommilla siellä täällä ja etsii sinnikkäästi oman alansa, henkilöstöjohtamisen, töitä ja vakipaikkaa. Kun Alain törmää hakuun, jossa kuvauksen mukaan olisi juuri hänelle sopiva työ, hän pistää peliin kaiken. Kirjaimellisesti.

"- Koko rahasotku ja työpaikan ostaminen on paras selittää Mathildelle, Nicole jatkoi. - Häntä pitää rauhoitella. Usko minua, sinun täytyy soittaa hänelle. - Nicole, kuuntele. Kullakin meistä on tällä hetkllä hermot pinnassa, olemme paniikissa. Parin päivän päästä, kun minut on palkattu, palautan rahat hänelle, hän ostaa asuntonsa ja kaikki on taas ennallaan. Loppujen lopuksi olimme molemmat yhtä uupuneita. Nicole oli peloissaan ja antoi periksi."

Kyseessä on jättiyhtiö, jolla on suuryhtiön huolet. Irtisanomisia on tehtävä, tehtaita alasajettava, ja jonkun pitää ne hoitaa. Yritys päätyy erikoiseen hakijatestaukseen; se tehdään roolipelinä panttivankidraaman muodossa. Katson juonen näpäytykseksi paitsi jatkuvalle tehostamiselle ja omistajien ahneudelle myös kaikenlaisia temppuja tarjoaville henkilöstökonsulteille. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta kirjan teema, ikääntyvien työllistyminen, on tietysti vakava aihe ja puhuttaa Suomessakin paljon.

Alain kertoo ponnisteluistaan ja tekee kummallisiakin ratkaisuja. Mutta nyt täytyy muistaa, että kyseessä on syvästi epätoivoinen ja masentunut mies. Kuka tietää, miten itse käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa? Ei välttämättä rationaalisesti, voimavarat eivät enää riitä kuten normaalisti.

Psykologisesti kiehtova kuvaus, johon kiinnittyy niin talousrikosten kuin fyysisen väkivallan uhkaa.

"Olen tulossa loppusuoran alkuun. Kukaan ei voi enää asettua poikkiteloin tielleni."

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, tehostaville, töitä etsiville, rekrytoijille.

Muualla: Riitta piti juonta monimutkaisena ja tuskastuttavan hitaana. Kirjarouvaa juoni hieman sekoitti, mutta hän(kin) pitää kirjoittajaa oivana kynänkäyttäjänä ja tarinan punojana.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta. (Cadres noirs, 2010) Minerva 2019. Suomennos Kaila Holma. Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Katso Pierre Lemaitren muu suomennettu tuotanto:

Rosie

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko. 

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Isänpäiväksi on markkinoitu kirjoja, joiden nimi on miehistetty helvetti-sanalla. Olisiko miehille tarpeen puhua ihan saatanan hyvästä kirjasta? Sellainen on Lemaitren kiihkeästi odottamani jatko teokselle Näkemiin taivaassa. Kyse ei ole dekkarista, joiden nerokkaana tekijänä monet Lemaitren tuntevat, vaan ehtaa juonivetoista kaunoa.

Kirja alkaa ajallisesti noin 8 vuotta sen jälkeen, mihin edellinen päättyi. Lukeminen ei edellytä edellisen kirjan tuntemista. Aiemmat vaiheet tunteva saa toki enemmän irti, kun taustat ja osin henkilöt ovat tuttuja, mutta juoni on itsenäinen. Ollaan vuodessa 1927, rikkaan Marcel Péricourtin hautajaisissa. Hänen tyttärellään Madeleinella on pieni poika Paul, joka aiheuttaa tapahtumassa suuren kohun hyppäämällä alas korkealta kotipalatsinsa ikkunasta. Miksi? Ja mihin tämä johtaa?

Madeleine on kirjan päähenkilö ja pulassa suuren omaisuutensa hoitamisen kanssa. Perijätärtä kiskotaan eri suuntiin, hänestä pyrkii hyötymään kuohuvan talouden ja keinottelun aikakaudella moni yllättäväkin taho, kuten arvata saattaa. Sinnikkäästi hän selättää haasteita, vaikkei kaikkeen pysty vastaamaan. Tarina seuraa hänen ja hänen pienen perheensä vaiheita useita vuosia, epilogi summaa tapahtumia aina toiseen maailmansotaan saakka.

Pierre Lemaitre on mestarillinen tarinankertoja, joka maalaa ajankuvan upeasti, kiehtovin värein ja yksityiskohdin, jotka tekevät "näyttämöstä" runsaudensarven kunnon tarinan ystävälle. Kirjailija käyttää taitavasti aikakauden ilmiöitä ja olosuhteita, kuten silloisia lakeja ja tapoja, tarinansa osana ja taustana. Dekkarimaisuus on läsnä, sillä vehkeilyissä puolin ja toisin ei kaihdeta laittomiakaan keinoja.

Silti päähuomio on herkullisesti rakennetuissa henkilöissä, joita Lemaitre tanssittaa liudan näyttämölle. Luihuja roistoja, kaiken nähneitä sotaveteraaneja, taiteilijoita, käytännön ihmisiä... Jo edellistä kirjaa lukiessani mietin, että monesta sivuhenkilöstä saisi oman romaaninsa, niin runsailta ja uteliaisuutta kiihottavilta heistä kerrotut asiat tuntuvat. Nyt keskitytään Madeleineen, kuka seuraavaksi? Mieleeni jäi ykköskirjasta erityisesti silloin vielä pieni Louise. 

Tarina koukuttaa ja viihdyttää, eikä sen käänteitä voi ennalta arvailla. Nautinnollista luettavaa. Pidin myös komeasta käännöksestä, joka välittää tunnelmaa ja ajankohtaa tyylikkäästi, rikkaalla suomen kielellä.

Kenelle: Vauhdikkaan, yllättävän ja runsaan tarinan ystävälle, historiassa viihtyville, ihmiskuvauksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan hahmot ovat mainioita, sanoo Kirjarouva. Leena Lumi on laillani Lemaitren ihailija ja sanoo Näkemiin taivaassa -teosta tulevaisuuden klassikoksi.   

Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva 2018. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto.

Muita Lemaitren dekkareita:

Rosie ja Verhoeven-sarjan muut sekä linkit romaanisarjaan

Verihäät

Petoksen hinta

Silmukka

Romaanisarja

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Pierre Lemaitre: Verihäät

Kun kirjailija ponnahtaa maineeseen ja kunniaan, myös hänen ennen tunnettuutta julkaisemansa kirjat alkavat kiinnostaa, niin kustantajia kuin lukijoitakin. Lemaitre on osoittanut kykynsä niin vakuuttavasti, että myös vanhempaa tuotantoa suomennetaan. Ja meille faneille se kyllä kelpaa.

Verihäät on puhdasverinen psykologinen trilleri: pariisilaisella Sophiella on hyvä elämä nuorena aviovaimona ja naisena, jolla on elämä edessä. Mutta hän alkaa unohdella. Tavarat katoavat, sähköpostit temppuilevat, sovitut tapaamiset takkuavat, pysäköity auto ei löydy ja kaupasta lähtiessä kassista löytyy maksamattomia tavaroita. Ja tämä on vasta alkua.

"Sophie unohti e-pillerin, hukkasi synttärilahjan ja joulukoristeet - tuollainen jättäisi jäljen keneen tahansa. Sophie ryhtyi kirjoittamaan kaiken muistiin, pikkutarkasti kuin kuiville pyristelevä narkkari. Hän hukkasi vihkonsa. Hän kadotti autonsa, kaverinsa, hänet pidätettiin varkaudesta, päivä päivältä sekavuus romutti hänen elämänsä. Juoppojen tapaan hän alkoi piilotella unohteluaan, huijata, piilotella, jottei Vincent eikä kukaan muukaan huomaisi mitään. Tohtori ehdotti, että hänet otettaisiin hoitoon. Sophie kieltäytyi, kunnes kuolema tuli ja syöksi hänet hulluuteen."

Tehokasta, eikö! Itsekin jatkuvasti unohtelevana tai paremminkin sitä pelkäävänä Sophien tilanne kylmää: joudunko pian vastaavaan tilanteeseen? Olenko riittävän tunnollinen? Mitä oikein tapahtuu - miksi näin suuri muutos Sophien elämässä? Ja miten hirveäksi unohtelu voi mennä. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa hoidat jonkun pientä lasta...

Lukijaa palkitaan pian, sekä kauheuksilla (koska niitähän me odotamme, jos rehellisiä ollaan) että selityksen suuntaisilla viittauksilla. Ja Sophien mietteillä, joita saamme lukea kihelmöivän tarkasti.

"Jos hän voisi, hän huutaisi, mutta ihmeellistä kyllä hän kokee jotain muuta, saman tunteen kuin usein vastaavanlaisten tilanteiden jälkeen, oudon lähes lohdullisen ajatuksen, ettei pelko ole ainoa totuus, aivan kuin lapsi kauhujen saartamana tuntisi hauraan mutta täyden varmuuden, että jossain vaarojen tuolla puolen on joku, joka suojelee häntä... Hänen isänsä hahmo ilmestyy hetkeksi hänen eteensä, mutta haihtuu melkein heti. Taikauskoa. Syvällä sisimmässään Sophie on varsin hyvin selvillä siitä, että kuvitelma on vain lapsellinen keino rauhoitella ajatuksia."

Mitä oikeastaan tapahtuu ja miten Sophien käy? En voi kertoa enempää, valitan - jätän jännityksen sinulle. Sanon vain, etteivät Lemaitren varhaisemmatkaan teokset ole pettymyksiä. Mies on velho kertojaksi! Blogistani löytyy nimihaulla kuusi miehen kirjaa, linkkaan vaikka tähän. Terävä havainnointi, tiheä tunnelma ja yllättävyys kunnollisen kerronnan ohella ovat kirjailijan vahvuuksia, joita ihailen. Odotan kärsimättömästi jatkoa ylistetylle ja palkitulle upealle Näkemiin taivaassa -teokselle (josta tehtyä leffaa en ole vieläkään ehtinyt katsoa!), suomennos luvassa lokakuussa nimellä Tulen varjot.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville. Vetävän vietäville.

Muualla: Tuulevi ihmettelee kirjan suomennettua nimeä. Minusta nimi on hieno, onhan verihäät vanha suomalainen termi ja sopii tähän mainiosti. Dekkarien aatelia, sanoo Leena Lumi.

Pierre Lemaitre: Verihäät (Robe de marié, 2009). Suomennos Kaila Holma. Minerva 2018.

Jutulla osallistun kirjabloggarien dekkariviikkoon, haaste ja logo: Niina Tolonen. Valtakunnallisesti jo traditioksi muodostuneen viikon takana on Kirjakauppaliitto.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre on yksi vakuuttavimmista tarinankertojista, joita tiedän. Ehkä jopa kaikista koukuttavin. Hän kirjoittaa niin painavasti mutta helposti luettavasti, tarkasti mutta sujuvasti, vakavasti mutta viihdyttävästi, että tarinat kiusaavat lukijan mieltä niin kauan kuin viimeisenkin sivun on saanut käännettyä, ja senkin jälkeen.

Uutuuskirja Silmukkaan en olisi ehkä aivan niin innolla tarttunut, jos olisin tiennyt ennalta rankan aiheen: lapsen surmasta puhutaan. Päähenkilö Antoine on tarinan alussa 12-vuotias, kuollut Rémi-poika kuuden vanha. Mutta Lemaitren tapaan koukku on tiukka ja kierrokset vain kasvavat tarinan edetessä. Rémin katoaminen järkyttää pientä ranskalaista kylää, jonka sosiaalisia suhteita ja asukkaita kirjailija kuvaa taitavasti.

Antoine elää kahden äitinsä kanssa, mutta on silti täysin yksin hirvittävän, surmaa koskevan salaisuutensa vuoksi. Lapsen ajatusmaailmaa voi seurata ja ymmärtääkin, vaikka lukiessa myös hyvin muistaa, että kyseessä on fiktio, jonka ei ole tarkoituskaan olla tositarinamainen. Psykologinen ote on vahva, ja siinä Lemaitre on mestari. Suomennettu nimi vihjaa tarinan rakenteeseen: silmukalla on taipumus kiertyä jonkun ympärille ja kiristyä...

Kirjailija tuo mukaan myös hirmumyrskyt, jotka ovat nyt ikävän ajankohtaisia. Tämä osuus jäi minusta hieman irralliseksi juonen kannalta, mutta kieltämättä ravistaa tehokkaasti lukijaa ja maustaa tarinan kulkua. Juonesta en uskalla enempää puhua, sillä eteneminen perustuu odottamattomiin käänteisiin, jotka myös ovat kirjailijan vahvaa aluetta. Koskaan ei voi ennakoida, mitä hänen kirjoissaan seuraavaksi tapahtuu!

Kaikesta ihailustani huolimatta en voi välttää ajatusta siitä, että tämä ja edellinen tilaustyönä tehty Rosie ovat jonkinlaisia välitöitä, vaikka faneille tietysti pakollista luettavaa. Tiedämme Lemaitren kirjoittavan parhaillaan jatkoa upealle Näkemiin taivaassa -romaanille. Sitä odotellessa!

Enemmän Lemaitren kirjoista aiemmissa bloggauksissa, jotka löytyvät nimihaulla tai tästä. Ihan pian blogissa muuten myös ajankohtainen kirjamessulippu- ja kirja-arvonta!

Kenelle: Tarinannälkäisille, psykologisten dekkarien ystäville, taidokasta tekstiä ihaileville.

Pierre Lemaitre: Silmukka. (Trois jours et une vie) Minerva 2017. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Pierre Lemaitre: Rosie

Mösjöö Lemaitre on tuttu älykkäästä viihteestään ja koukuttavasta jännittävyydestään. Jännittävä on myös hänen teoksiensa suomentamisjärjestys. Se ei seuraa tapahtumien kulkua eikä alkuperäisten kirjojen julkaisujärjestystä, ja tämä kannattaa lukijana ehdottomasti huomioida. Jos haluat lukea rikosylikomisario Verhoevenin suomennetut tarinat todellisessa ilmestymisjärjestyksessä, lue ne näin:

1. Irene (alkuperäinen julkaistu 2006, suomennos 2016)
2. Alex (alkuperäinen julkaisu 2011, suomennos 2016)
3. Camille (alkuperäinen julkaisu 2012, suomennos 2017)
4. Rosie (alkuperäinen julkaisu 2013, suomennos 2017)

Jotta homma olisi vielä jännittävämpi, takakansitekstin mukaan Rosie sijoittuu "ajallisesti ennen Camillen tapahtumia."  

Mutta Lemaitren jännäreistä eroavan, upean vanhan ajan uppoutumaan kutsuvan romaanin Näkemiin taivaassa voit lukea milloin vain. Tähän on muuten tulossa jatkoa, ollaan kuulolla! Ranskaksi 2016 ilmestyneen kirjan nimi on Trois jours et une vie (Kolme päivää ja yksi elämä).

Rosie sijoittuu trilogian neljänneksi osaksi, kertoo kirjailija esipuheessaan. Hän sanoo kirjaa "romaaninpuolikkaaksi", mikä pitää paikkansa muun muassa sivumäärän ja juonen kehittelyn suhteen: tunnelma ei alle 200 sivussa yksinkertaisesti ehdi kehittyä niin tiiviiksi eikä juoni niin moniulotteiseksi kuin muissa teoksissa.

Tekstin vetävyys ja koukuttavuus ovat silti tallella. Tarinan parissa ei tarvitse pitkästyä. Rosien hahmo ei nouse niin isoksi kuin se "kokonaisessa" romaanissa nousisi, mutta se on vain hyvä tässä tapauksessa. Rosie on tyyppi, jota en haluaisi tuntea kovin läheisesti! Enkä hänen poikaansakaan, joka puuhaa pommien kanssa ja saa koko Pariisin sekaisin. Ainakin Verhoevenin poliisikollegoineen. Kirjaa ei voi jättää kesken; uni voitti rankalla työviikolla sitä illalla myöhään lukiessani, joten siksi jouduin itse jakamaan sen kahteen sessioon.

Kustantajan tilaustyönä tehty kirja: motiivi tuo oudon sivumaun hienoon sarjaan. Tai vaihtoehtoisesti hyvän lisukkeen siihen, seuraavaa odotellessa. Valinta on omasi. Ilmankin tätä pärjäisin Lemaitre-fanina. Vähän kuin saisi t-paidan - hyvälaatuisen mutta vain hellekeliin sopivan - festarilipun oheistuotteena. Mutta tämä ei ole se juttu, jonka takia festareille mennään.

Kenelle: Lemaitre- ja Verhoeven-faneille. Sarjan aiemmat kirjat lukeneille.

Muualla: Lemaitrea Lukulampussa. Nopeasti luettu ja nautittu, sanoo Kaisa Reetta T. Totutun hienoa, selkeää ja ilmeikästä, luonnehtii Kirja vieköön -Riitta. Rakkaudesta kirjoihin -Annika nieleskeli katkeruuden kyyneliä: kirja on niin lyhyt! Tuijata nautti jännityksestä ja sanoo, että näitä kelpaa lukea.

Pierre Lemaitre: Rosie. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Minerva 2017. Kansi Taittopalvelu Yliveto. Alkuperäisteos Rosy & John, 2013.


Muita Lemaitren dekkareita:

Rosie ja Verhoeven-sarjan muut sekä linkit romaanisarjaan

Verihäät

Petoksen hinta

Silmukka

Romaanisarja

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Pierre Lemaitre: Irène

Nyt aavistan, miksi Lemaitren dekkarit on suomennettu takaperoisessa järjestyksessä. Nimittäin tämä viimeisimmäksi julkaistu sarjan ensimmäinen osa, Irène, on jonkin verran erilainen kuin seuraajansa Alex tai Camille. Verisempi. Ja vähemmän koukuttava.

Myöhemmät, vaikka aiemmin suomennetut, lukeneet tietävät jo kirjan keskeisen sisällön, nimikin sen kertoo. Irène on Verhoevenin, tuon persoonallisen rikoskomisarion, raskaana oleva vaimo.

Karmea tarina, Lemaitren taidoilla tehtynä. Hän tekee yllättäviä rinnastuksia ja vaikuttaa vastakohdilla yhdistämällä hienostuneen elämän mitä raaimpiin rikoksiin, terävän älyn hulluuteen, silkan vihan ja julmuuden lempeyteen ja rakkauteen, mielettömyyden psykologiseen tajuun ja oivaltaviin yksityiskohtiin.

Mutta kummastuksekseni tässä kirjassa on jopa pitkäveteisiä kohtia, kuten murhaajan kirjeet ja lehtiartikkelit, joista kursivoidut lainaukset ovat kovin pitkiä ja tosiaan vähän tylsiäkin. Tämän jälkeen ei Lemaitren dekkareissa ole tuota ongelmaa, eikä ollut upeassa Näkemiin taivaassa -teoksessakaan.

Joka tapauksessa Irène on ällöttävän jännittävä älyllinen ja psykologinen dekkari, vaikka kirjailija vielä hieman hakee oikeaa, tehokkainta muotoa. Must-lukemista Lemaitren ihailijoille, kertoohan kirja meille Verhoevenin taustoja ja syitä siihen, millainen hän on ja mitä tapahtuu jatkossa. Kirjojen ystäviä kutkuttanee myös se, että murhaaja käyttää hyväkseen rikoskirjojen juonia "tapauksiaan" suunnitellessaan. Muun muassa Bret Easton Ellis mainitaan. Jos aloitat Lemaitren lukemisen tällä kirjalla, edessäsi on vielä monta tiukempaa koukkua.

Muualla: Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogissa kirjoittaa Irènestä ja Camillesta samassa postauksessa.

Pierre Lemaitre: Irène. Suomennos Sirkka Aulanko. Minerva 2016.

Pierre Lemaitre: Camille

Varaa aikaa, ennen kuin tartut tähän kirjaan - sen kesken jättäminen ei onnistu, sanoo nimimerkki Aamuyöhön valvonut. Tutustuin Lemaitreen erinomaisen historiallisen Näkemiin taivaassa
-kirjan myötä, mutta nyt vasta tajusin, että hänhän on oikeastaan dekkaristi. Ja mikä dekkaristi!

Kirjassa Alex saimme jo tutustua ylikomisario Camille Verhoeveniin, joka on pienikasvuinen mutta suuriälyinen, terävän analyyttinen mutta hellyttävän tunteikas. Hän jatkaa omintakeista työskentelyään ja sotkeutuu väkivaltaisten ryöstöjen selvittelyyn  myös henkilökohtaisella tasolla.

Tarinan ajanjaksoon sisältyy vain kolme päivää, mutta niissä ehtii tapahtua paljon. Lukijaa ohjaavat tapahtumien kellonajat, ja häntä kieputetaan yllätyksestä toiseen, eikä jännite pääse hetkeksikään herpaantumaan (eikä Camille juuri nukkumaan).

Juonesta ei voi oikeastaan puhua spoilauksen pelossa - sekä tämän kirjan että Alexin, sillä ne joissakin kohdissa kietoutuvat toisiinsa - joten mainitsen vain, että viehättävä Anne saa Camillen kuviot järkkymään kaikin tavoin. Viehättävä Anne pahoinpidellään, ja miehenä Camillella on motiivi, poliisina keinoja selvittää tapaus ja suojella Annea. Vai onko?

Eurooppalaisesta rikollisuudesta puhutaan, ja rikoksen selvittelystä alusta loppuun. Ei korostetun ranskalaisesti, ei karlaxlsundmaisen tapaan äärimmäisen ällöraakuuden ja psykologisen sietämättömän jännityksen painotuksin, muttei myöskään silkkihansikkain siloitellen eikä pilke silmäkulmassa (jos Camillen persoonallisia piirteitä ei lasketa sellaisiksi; herkullista henkilön luomista).

Sopivan kova sekoitus minulle, joka en ole paatunut dekkarien lukija; mikä vain rikosromaani ei viehätä rikoksen vuoksi, vaan haen niistäkin jännityksen lisäksi hyvää, sujuvaa ja ammattimaista tekstiä ja sisällön monitahoisuutta. Toivon ja uskon, ettei sarja tähän lopu, vaan että saamme lukea kolmiulotteiseksi ja kiinnostavaksi henkilöksi kasvaneesta Camillesta lähipiireineen lisää.

Nautintoa ja laadukasta viihdettä, myös tasokkaasta suomennoksesta pidin. Eikä nähdäkseni yhden yhtä kirjoitusvirhettä, mistä laatupisteet kustantajalle! Hassua ja harmittavaa, että tämä seikka pistää jo silmään enemmän kuin virheet. Mutta arvostan kovasti, ettei kirjaa lukiessa tarvitse harmitella, voi vain heittäytyä.

Kenelle: Laatudekkarin ystävälle, ranskalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille, koukuttujille.

Pierre Lemaitre: Camille. Minerva Crime 2016. Suomennos Sirkka Aulanko.

Helmet 2016 -haasteen kohta 30 ruksittu: Viihteellinen kirja.

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Toimittaja Marjut Helminen on kirjoittanut esikoisromaaninsa aiheesta, jonka hän työnsä kautta hyvin tuntee: Lähi-idän tilanteesta. Ikuisesta konfliktista juutalaisten ja arabien välillä, jonka alku lienee jossain muinaisuudessa, mutta joka vielä ns. nykyaikana, Israelin valtion synnyn myötä on aiheuttanut vihaa, kostoa ja kuolemaa jo monessa sukupolvessa.

Helminen kertoo tarinaa rauhallisesti ja kiihkoilematta, fiktiohenkilöidensä kautta. Suomalainen sairaanhoitaja Sini tekee keikkatöitä rauhattomilla alueilla, on tehnyt jo 1980-luvulta alkaen. Silloin hän oli Beirutissa. Kun Israel pommittaa Gazaa 2009, Sini järjestää itsensä paikalle.

Sini on vuosien mittaan nähnyt paljon. Hyvin ja huonosti voivia sekä Suomessa että Lähi-idässä. Sodan vanhentamia lapsia. Leikkauksia ilman puudutusainetta. Sotimisen taloudellisen puolen ja muita syitä, mikseivät kaikki halua sitä lopettaa. Perinteiden ja suvun voimakasta vaikutusta.

"Jälleen kerran uusi sukupolvi varttui yhteiskunnassa, jossa väkivaltainen ratkaisu oli päällimmäinen, itsestään selvä vaihtoehto ylitse muiden."

Fuad on Sinin palestiinalaissyntyinen ystävä, joka on tuonut perheensä Suomeen, koska sai tappouhkauksen kotimaassaan. Hän on opiskellut lääketiedettä, mutta toimii Suomessa taksikuskina. Tämänkaltaisia faktoja pakolaisten arjesta kirja tuo esiin runsaasti, mikä avaa lukijan silmiä. Kuka oikeastaan on pakolainen ja voiko kaikkea paeta?

"Pakolainen ilman perhettä on kaksinkertainen pakolainen, yksin vieraassa ympäristössä ja kotona."

Kerronta siirtyy pikku hiljaa Sinin näkökulmasta enemmän Fuadiin. Hän pitää Siniin yhteyttä sähköpostitse ja on tästä huolissaan, syystäkin. Juoni tiivistyy, niin sanotusti, jännitys samoin, loppua kohti, jossa moni matkalla askarruttanut asia saa lukijaa sopivalla tasolla tyydyttävän selityksensä. Henkilöiden motiivit, pelot ja ilot kuvataan psykologisesti tarkalla silmällä, mässäilemättä. Myös paikkojen kuvaus on taitavaa muttei liiallista; maisemat voi nähdä, tuoksut tuntea. Ja on, selvästi kirjoittajalla on sanoma, joka tulee esiin usein, ehkä jopa alleviivatusti. Mutta se ei ole huono sanoma, vaan lukijan on helppo olla samaa mieltä.

"Pahan kokeminen ei tee ihmisestä hyvää. Paha synnyttää vain pahaa."

Kiitän kirjan asiantuntevuutta, rauhallisuutta ja avartavaa otetta, jolla lukija saa käsityksen konfliktin seurauksista tavallisten ihmisten elämään. Sairaanhoitajan muistelmista ei ole kyse, vaan kirjailija zuumaa laveammin ja näkemyksellisemmin. Hyvinkin monipuolisesti, ja jotenkin hyvin suomalaisen maalaisjärkevästi. Jopa lievä mystinen piirre - jota ensin karsastin - uppoaa kokonaisuuteen sujuvasti. Aivan alku on hankala, siinä Helminen sortuu usein esikoiskirjassa tyypillisiin turhan kikkailevaan lauseisiin ja vaikeasti hahmotettaviin kappaleisiin. Mutta kerronta "oikenee" pian, eikä lukija enää kiinnitä tekstin muotoon huomiota, vaan siihen mihin pitääkin: henkilöihin ja itse tarinaan, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Kiinnostava, asiantunteva ja tärkeä kirja maailmasta, jossa elämme. Hyvä vuoden 2016 luettujen kirjojeni aloittaja, ja vieläpä esikoiskirja!

Kenelle: Lähi-idän tilannetta ymmärtämättömille, sotien syitä pohtiville, vapaaehtoistöitä ulkomailla tekeville tai sitä miettiville, tolkkua sekavaan maailmaan hakeville, nojatuolimatkailijoille.

Muualla: Täynnä yllätyksiä viimeiselle sivulle saakka, sanoo Leena Lumi. Krista suosittelee kirjaa, etenkin jos vieraat kulttuurit ja väkevä kuvaus kiinnostavat.

Marjut Helminen: Appelsiinilehto. Minerva 2016.

Helmet-lukuhaasteessa rastitan kohdan "2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja."

Alex

Jos olet lukenut Pierre Lemaitren upean ensimmäisen maailmansodan aikoihin sijoittuvan Näkemiin taivaassa -romaanin, tiedät, että tekijä osaa kirjoittaa ja viedä tunnelmaan.

Alex on jotain ihan muuta, mutta koukuttava sekin. Tyylilaji on nyt dekkari, ja tarinan käänteet ovat nopeita ja arvaamattomia. Ilmaisutaito on ennallaan.

Nuori nainen Alex joutuu siepatuksi ja kidutetuksi. Heti sukelletaan samaan maailmaan kuin Carl Axl Sund tai vastaava muodikas dekkaristi. Raakuutta ei puutu, sanon vihjeeksi vain yhden sanan: rotat.

"Tule lähemmäksi, Alex kuiskii hymy huulillaan. Hän taivuttaa selkänsä kaarelle ja antaa häkille vauhtia, hän hymyilee isolle yläpuolellaan vaanivalle rotalle, tule, tule, pikku paksukainen, tule lähemmäksi, mamilla on sinulle jotain oikein hyvää..."

Mutta tapaus ei ole niin suoraviivainen kuin äkkiseltään näyttää. Tutustumme tarkemmin Alexin taustaan ja tapausta tutkivaan ylikomisario Camille Verhoeveniin. Hän on lyhytkasvuinen, taustaltaan varakas, harkitseva ja huomiokykyinen etsivä.

"Jäikö meiltä tuolloin jotain huomaamatta?" hän kysyy Louisilta. "Ei välttämättä." Camille ei kuitenkaan voi ihmettelemättä asiaa.

Ja kuten tapana on, saamme hieman valotusta myös ylikomisarion yksityiselämään. Tosin se ei muuta juonta mitenkään, mutta on lisänä viihteellisessä kokonaisuudessa - ja ehkä kirjailija petaa näillä tiedoilla jatkuvuutta sarjaan? Jos sanoisin erään kirjailijan nimen, joka väistämättä kirjasta tulee mieleen, tajuaisitte heti jujun, joten en sano.

Arvostan kirjailijan sujuvaa kynää, kiitän juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä ja pidän tarinaa lajissaan mainiona ja viihdyttävänä - mutta omalla listallani en Lemaitren edellisen veroisena, jossa ulottuvuuksia on enemmän. Dekkareissa ne jäävät pakosti tietyn muotin mukaisiksi ja rajoitetummiksi. Tuntuu kuin kirjailija olisi halunnut kokeilla tyylilajia: pystynkö tekemään tällaisen? Pystyy kyllä, ei huolta!

Kenelle: Dekkarien ystäville, yllätyksiä kaipaaville, jännitysviihteen kuluttajille.

Muualla: Kaisa-Reetta toivoo ylikomisariolle jatkossa henkilökohtaista onnea, rakkauttakin. Huippujännäri, sanoo MarikaOksa. Page-turner, ja enemmän, sanoo Annika K. 

Pierre Lemaitre: Alex. Minerva Crime 2015. Suomennos Sirkka Aulanko.

Kielletyn hedelmän kuja

Helteen pehmittämään päähän intohimotrilleri sujahtaa oikein hyvin. Lontoolainen viisikymppinen Yvonne on geenitutkija, jolla kaikki on hyvin: aikuiset lapset, pitkä avioliitto, koti ja ura, mutta jostain syystä hän ajautuu salaiseen suhteeseen. Suhde tuo jännitystä ja nautintoa arkeen.

Vähän liikaakin, käy ilmi, ainakin jännityksen suhteen. Homma karkaa hanskasta, ja lopulta tapahtuu väkivaltainen kuolemantapaus, jonka seurauksena Yvonnen salaisuudet käyvät ilmi pahimmalla mahdollisella tavalla: julkisessa oikeudenkäynnissä.

Tarina koukuttaa lukijan hiljaisesti uhkaavalla, taiten rakennetulla tunnelmallaan ja arvaamattomuudellaan. Yvonne kertoo minä-muodossa kehittyvästä suhteestaan ja sen tuomasta kihelmöivästä jännityksestä; lukijan eteen asettuvat myös rikoksen kauheus ja seuraukset sekä fyysisesti että psyykkisesti.

En pidä napakymppinä - esimerkiksi kirjan nimi on huono, sisältöään luokattomampi - mutta en olisi halunnut jättää keskenkään. Yvonne ei ole tyhmä, mutta ei pysty hallitsemaan tapahtumia, kuten ehkä alussa kuvittelee. Mukana sai jännittää, mutta henkilöt eivät olleet sympaattisia eivätkä tulleet niin lähelle, että se olisi järkyttänyt liikaa. Saattaa olla, että pisteitä nosti myös äskettäin lukemani ja kovasti pitämäni Sarah Waters, jonka kanssa samaa on paljon: Lontoo, salainen suhde, väkivaltainen kuolema, oikeudenkäyntidraamaksi kääntyvä tarina.

Kiinnitin kirjailijan nimeen huomiota, koska näin sen jossain aiempien vuosien Booker-raatilaisten listalla. Hän on kirjoittanut useita romaaneja ja radioteatteria ja on ilmeisen vakiintunut kirja-alan ammattilainen. Tämän vuoden Booker-ehdokkaista on jo muuten julkaistu "long list".  Viimevuotista voittajaa Richard Flanagania ei ole suomennettu, vuonna 2013 voitti suomalaisillekin tuttu Eleanor Catton Valontuojillaan.

Muualla: Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogista piti Yvonnesta, joka Annelin mielestä on virkistävästi tavanomaisesta poikkeava sankaritar. Huippujännittävää, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään. Ihan mukiinmenevä, summaa Hurja Hassu Lukija.

Louise Doughty: Kielletyn hedelmän kuja. Minerva 2015. Suomennos Marja Helanen.

Stieg, minä ja Millennium

Surullinen tarina: Stieg Larsson (1954-2004) ehti viisikymppisenä kuolla sydänkohtaukseen, ennen kuin hänen Millennium-trilogiansa nousi huippumenestykseen. Jopa tällainen vähemmän-dekkareita-lukeva koukuttui sarjaan ja pitää sitä aikamme yhtenä tärkeimmistä kirjailmiöistä. Se on sitä sekä luistavalla ja koukuttavalla kirjallisella sisällöllään että humaaneilta aiheiltaan, jotka kirjailijalle olivat elämätehtävä.

Oikeassa elämässä Stieg oli toimittaja, joka taisteli oikeudenmukaisuuden puolesta. Hän eli avoliitossa Evan kanssa, jonka mukaan liitto oli onnellinen ja asioista keskusteltiin paljon yhdessä.

Kun Stieg kuoli yllättäen, jäi paljon kesken. Ei ollut testamenttia, ei asiakirjaa, jonka mukaan Eva - joka eli viime vuosikymmenet Stiegin kanssa - olisi voinut hallita Stiegin jäämistöä. Siksi Stiegin lapsuudenperhe laillisena perijänä otti ohjat itselleen. He muun muassa saavat kaikki tuotot ja päättävät Millenniumin viimeisen, neljännen osan, julkaisusta, eikä Eva, joka asui Stiegin kanssa ja vastustaa "Millennium-Stiegin" ympärille luotua valtavaa teollisuutta. Se on hänen mielestään täysin Stiegin ideologian vastaista ja tämän elämäntyön mitätöintiä. Stiegin lapsuudenperheen sisäisistä suhteista kertoo mm. se, että veli tapasi Stiegin kaksi kertaa 30 vuoden aikana, ennen kuin Stiegistä tuli kuuluisa, sanoo Eva.

Hämmentävää luettavaa, sillä on vaikea ottaa kantaa toisten perhesuhteisiin. Aihe on arka ja tuo tunteen tirkistelystä yksityisyyteen. Eva painottaa omaa rooliaan Stiegin elämässä, mikä todennäköisesti on totta. Miksi ei olisi, sillä he olivat yhdessä kymmeniä vuosia. Mutta lukija kysyy: jos hän ja Stieg halusivat perhestatuksen, miksi he eivät menneet naimisiin? Ehkä pari ajatteli, että aikaa on. Mutta ei ollut. Hyvä muistutus meille kaikille, että asiat on järjestettävä kuntoon jo silloin, kun kaikki on hyvin. Reiluus ja oikeudenmukaisuus kun eivät lain edessä paina mitään, rakkaudesta puhumattakaan. Surullista, mutta totta.

Kirjana ja lukukokemuksena tarina ei herätä huraa-huutoja. Kaunokirjallinen teos se ei ole, vaikka näppärästi ja tiiviisti koottu. Kiinnostavinta antia ovat kohdat, joissa kerrotaan Millennium-kirjojen tapahtumien taustoista. Stieg Larsson herätti jo toimittajana huomiota ja sai tappouhkauksia äärioikeistovastaisuudellaan. Muistelmakirjalla on kaksi tekijää, kertoja-Eva ja jutun sanoiksi kirjoittanut toimittaja. Kokonaisuus on tunnepitoinen; uskon Evaa, mutta tuotos tuo kiusaantuneen "en olisi halunnut kuulla tätä" -olon, vaikka se antaa myös paljon tietoa siitä, mihin Larssonin loistava trilogia pohjautui.

Muualla: Kyseistä kirjaa ei blogeista löydy, mutta Millennium-sarjaa arvioi mm. Penjami. Kirjakaapin kummituksen Jonna puhuu kirjasta Miehet, jotka vihaavat naisia. Kirsi arvioi koko trilogiaa perusteellisesti.

Kenelle: Ei kenellekään. Larssonin kirjoihin koukuttuneita saattaa kiinnostaa, mutta lukeminen ei juuri anna lisätietoa muusta kuin kirjailijan ja puolison suhteesta, ja senkin yksipuolisesti.

Lopuksi lainaan WSOY:n tiedotetta 21.1.2015:

Stieg Larssonin Millennium-trilogian jatko-osa ilmestyy ensi syksynä. Romaanin kirjoittaa Minä, Zlatan Ibrahimović -kirjallaan mainetta saanut David Lagercrantz.

Se mikä ei tapa (Det som inte dödar oss) on Millennium-sarjan neljäs, itsenäinen osa. Romaani sijoittuu Stieg Larssonin luomaan tuttuun maailmaan, ja mukana ovat henkilöhahmot Mikael Blomkvist ja Lisbeth Salander. Tutuista elementeistä huolimatta romaanista tulee David Lagercrantzin teos. 

”Olisin naurettava, jos yrittäisin matkia Larssonia. Kirjoitan oman romaanini.”

Larssonin perikunta on tyytyväinen kirjailijavalintaan. Erityisesti kirjailijan perehtyneisyys omia polkujaan kulkeviin neroihin ja erikoisiin henkilöhahmoihin saa heiltä kiitosta.

David Lagercrantz on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija. Suomessa Lagercrantz tunnetaan teoksestaan Minä, Zlatan Ibrahimović (WSOY, 2012). Zlatanista tuli kirjailijan kansainvälinen menestysteos, joka nousi myös August-palkintoehdokkaaksi.

Se mikä ei tapa julkaistaan 27.8. samaan aikaan Ruotsissa ilmestyvän alkuteoksen kanssa. Teoksen suomentaa Outi Menna, joka tunnetaan erityisesti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kääntäjänä.    

Eva Gabrielsson, Marie-Franҫoise Colombani: Stieg, minä ja Millennium. Minerva 2011. Suomennos Tommy Granholm.

Näkemiin taivaassa

Minulla ja ranskalaisilla ei ole yhtään mitään yhteistä, jos rakkautta punaviiniin ja patonkiin ei lasketa, mutta noin puolen miljoonan kirjan ostaneen ranskalaisen tavoin minäkin pidin tästä kirjasta.

Albert Maillard, kiltti, kunnollinen ja numeroiden päälle ymmärtävä nuori mies, joutuu sotaan, tarkemmin sanoen ensimmäiseen maailmansotaan, ja on ihan hilkulla kuolla. Tarina kuitenkin jatkuu, mistä todisteena vihattu kapteeni Pradelle jatkaa Albert-paran vainoamista ja äidin, rouva Maillardin, ääni säksyttää Albertin takaraivossa.

Albertin hengen pelasti Èduard, joka menetti sodassa kasvonsa, enkä nyt tarkoita kuvaannollisesti. Kunniantuntoinen Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia kaveristaan siviilissä. Mikä ei ole aivan helppoa. Raha-asiat huolestuttavat, sydämenasiat tykytyttävät, sodan ajan tapahtumat vaivaavat.

Tyylikäs ja taidokas tarina vie lukijan historiaan ja kiehtovaan mielikuvitusmatkaan Pariisiin viime vuosisadan alussa. Tyylikkyys ei tarkoita siloisuutta: parissa kohtaa piti laittaa kädet silmien eteen, kun en millään olisi uskaltanut katsoa seuraavaa lausetta. Vaan jämäkkyyttä oman linjan valinnassa, kielellisessä ja ajalllisessa herpaantumattomuudessa.

Nautinnollista luettavaa, jännittävää, romanttista, kaihoisaa ja terävää. Ei syvästi vaikuttavaa, mutta ehdottomasti tasokasta ajanviettoa ja kunnon juoni, joka alkaa, kehittyy ja päättyy. Henkilöt ovat eläviä, jos eivät ihan todellisia uskomattomine sattumuksineen. Mutta Pariisi on oikea. Ja se sota, etenkin sodan jälkeinen selviytyminen, mikä on hieno valinta kirjan aiheeksi. Olen aina toivonut "sen jälkeen" -kirjoja. Sodan, avioitumisen, suuren kliimaksin... Juuri ne kohdat, joihin moni kirja päättyy.

Lukijan ei tarvitse pettyä missään vaiheessa. Häntä ei jätetä pulaan eikä nolostuteta, tunnelmia herätellään taitavasti. Herkulliset henkilöt ja yksityiskohdat varmistelevat laadukkuuden. Voilà!

Kenelle: Ranskalaisuuden ystäville, himpun historiaa sietäville, juonidraamaa kaipaaville uppoutujille, varmaa lukuromaanivalintaa etsiville.

Muualla: Suketus kertoo kirjasta tarkasti. Tuija kuvaa kiehtovasti kiehtovaa kirjaa ja muistuttaa sodan julmuudesta (kun minä vain viihdyin kirjan kanssa, auts). MarikaOksa uppoutui kunnolla. Leena Lumi katsoo seepianväristä valokuvaa.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa. Minerva 2014. Suomennos ranskan kielestä: Sirkka Aulanko.

Viestikyyhkyupseeri

Viestikyyhkyjä on käytetty sodassa yhtenä aseena, jos sanaa saa käyttää, kuten eläimiä muutenkin. Koiria, hevosia, jopa kissoja ja norsuja on valjastettu taistelun tarpeisiin jo antiikin aikoina ja kauempanakin.

Mikä kiehtova tarinan aihe! Millaisia ovat kyyhkyset, jotka pelastavat henkiä viesteillään? Millaisia niiden hoitajat? Heli-Maija Heikkisen mukaan eläinvastaavat olivat sodassa - ainakin jos puhutaan omasta viime sodastamme - alinta kastia, tosi sotilaiden ylenkatsomia, hieman naurettavia, jos tosi toimiin mennään.

Mutta kun suomalaisten ryhmä jäi Karjalan kannaksella vihollisen saartamaksi, ainoa väsyneiden, haavoittuneiden sotilaiden pelastuskeino oli Otto-kyyhky, joka lähetettiin lentoon viesti jalassaan.

"Frans oli aina epäillyt uskoaan, mutta sodassa ei voinut olla uskomatta saatanaan, ja kun sen huomasi, alkoi kaivata jumalaa."

Frans tunsi sodan ja tunsi kyyhkyset. Hän oli kouluttanut niitä vuosia, tunsi joka linnun henkilökohtaisesti, tiesi niiden reaktiot ja sen, mihin ne pystyvät. Otto-kyyhkyn paluu säästi miesten hengen, mutta kylmä tehokkuusajattelu iski armeijan toimintaan säälimättömästi kuin yt:t nykypäivän yritykseen. Koska oli ruuasta pulaa, kymmeniä vuosia jalostetut ja koulutetut kyyhkyt määrättiin ravinnoksi. Tiedustelutehtävissä olleet pelkäsivät venäläisten maahantuloa, kun sota kääntyi mahdottomaan suuntaan, ja myös Frans ja Anja karkasivat. Vaikkei nykyään hengenmenosta ole kyse, johdon suhtautumista ei ole vaikea verrata tämän päivän yritysmaailmaan:

"Hänen elämäntyötään ei pidetty minään, hänen asiantuntijuudellaan ei ollut arvoa. Vuosien työ muuttuisi lounaaksi. Frans tunsi itsensä hylätyksi, petetyksi. Turhaksi."

Mutta tarina ei ole pelkkää sotaa, se on myös rakkautta. Muodikkaasti kahdessa aikatasossa kerrotun tarinan nykyajassa Anja ja Frans ovat eläneet yhdessä eliniän ja tunnustavat tärkeytensä toisilleen, jatkuvasti. Lainaan taas Fransia, kun hän jo iäkkäänä ja huonokuntoisena valoisassa Tanskan kodissaan kuuntelee vaimonsa pianonsoittoa:

"Anjan tarvitsee vain laskea sormensa pianon koskettimille, ja hän katoaa kuin kyyhky horisonttiin ja vie ajan mukanaan, on aina vienyt."

Anja on viisas nainen, ja rakkautta täynnä. Sodan aikana upseerien vaimoja moitittiin laiskoiksi, etenkin jos näillä ei ollut lapsia. Kotona lököilivät, toimettomina, kun muut antoivat kaikkensa. Mistä moittija voi tietää, miten paljon Anja on antanut?

"Ei hänellä ollut vastausta, joka olisi tyydyttänyt Marttaa, ja jos vastaus on kysyjän mielestä väärä, on parempi olla hiljaa."

Tarina on kaunis ja julma. Kirjailija yhdistää ulottuvuudet taitavasti. Teksti on monin paikoin kovin kuvailevaa; paikat, maisemat ja esineet kuvataan niin tarkasti, että huomasin hyppiväni kappaleita yli. Mutta keskityn Fransiin, jonka elämäntehtävä ei jätä miestä rauhaan vanhuudessakaan.

"Minä olen oppinut ihmisestä sen, mitä en olisi halunnut oppia. Olen oppinut itsestäni sen, mitä en olisi halunnut oppia, hän sanoi. -"

Ja se kirje. Kirje, joka Fransin piti lähettää puolustusvoimien komentajalle koko loppuelämänsä ajan. Jonka piti olla täydellinen marginaaleja myöten. Joka kirjoitettiin uudestaan sata kertaa. Joka...

En kerro enempää, mutta sanon, että kirja yllätti, niin erikoisella aiheellaan kuin vahvalla tunnelmallaan. Hieno esikoinen, koskettava ja kaunis. Se keskittyy vain pieneen siivuun sodasta, mutta silti hätkähdyttävästi muistuttaa siitä, että sota on nimenomaan yhden, tai parhaassa tapauksessa kahden, ihmisen kohtalo, sen lisäksi, että puhutaan juhlavasti kansakunnista. Koko tarina on kuin unta, mutta olisiko se voinut olla totta?

Muualla: Kirjakaapin kummitus luki ja piti.

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri. Minerva 2014.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Suomen Viestikyyhky-yhdistys