Markus Nummi: Käräjät

Tarvajoen kunnassa Etelä-Pohjanmaalla tapahtuu ikäviä rikosasioita. Tai ainakin on vahva epäily sellaisista, niin vahva, että itse lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta määrätään paikallispoliisin avuksi tutkintaa johtamaan. Hän kertoo: 

"Olihan se kirkkaasti luottamuksen osoitus. Mikäs siinä, näitä hommia olin tullut tekemään, tehtävä kuin tehtävä, ajattelin. Tietysti helpompaa ja tavallansa mieluisampaa olisi ollut selvitellä vaikka tappoa tai murhaa, sellaista selkeää toimintaa miesten kesken. Silloin ovat yleensä tekijä, teon kohde ja teon välineet yksiselitteisesti määritettävissä. Ikään kuin lajissaan reiluja.

Tämä taas. Näitä naisten asioita. Nolottavia ja epämääräisiä tekoja. Niin ja tekijät, olipa siinä harvinaisen sekava lauma.

Mutta komisario näki, ettei kenelle tahansa tällaista tehtävää voinut antaa."

Dekkarikin tämä voisi olla, tai oikeussalidraama, mutta laajenee suuremmaksi, koko kyläyhteisön ja vuoden 1938 elämänmenon kuvaukseksi. Markus Nummi julkaisee harvoin, mutta aina taidokkaasti ja aina erilaista. Hämmästyin aiheenvalintaa, joka tuntui kumman konservatiiviselta Nummen tapauksessa. Mutta on siinä linja: jotain kipeää ja salattua kaivetaan näkyviin. Ja lienee niin, että iän myötä sukujuuret ja historia alkavat kiinnostaa kaikkia, eivätkä kirjailijat ole poikkeus. Vaikka kirja on fiktiota, alkuidea on oikeasta menneestä, olen kuullut. Ja tietysti hän tekee sen omalla tyylillään. 

Kirja käsittelee jo Nummen Karkkipäivä-kirjasta luettua yhtä keskeistä teemaa, lasten pahoinpitelyä. (Uskalsin muuten lukea sen vasta aikojen päästä ilmestymisestä; hieno on, eikä ahdistanut niin paljon kuin pelkäsin, Nummen taitoon voi luottaa.) Tarvajoella epäillään lasten hyväksikäyttöä, mutta on muutakin, josta tutkimus alunperin käynnistyy. Abortit ovat laittomia, mutta sikiönlähdetyksiä tehdään salaa. Paljon enemmän kuin kukaan olisi aavistanut, käy ilmi. Jotenkin helppo uskoa, kun muistaa ajan ehkäisykeinojen puutteen, köyhyyden ja naisten alivallan. Ja häpeän ja sen pelon, kansallistunteemme. Häpeän taakka on aina raskas, joillakin painavampi kuin toisilla.

"...Taimi sanoo, ettei hän enää jaksaisi. Että lapsia on jo yhdeksän. Että onko sellaista jotakin. Jotakin jonka voi laittaa. Laittaa päälle. Esteeksi. Ettei enää kymmenettä. Sen Maija huomaa, että Taimin posket hohtavat lause lauseelta yhä punaisempina, niin punaisina että häpeä tarttuu Maijaankin."

Rikostapaukset kietoutuvat toisiinsa yllättävilläkin tavoilla. Koko yhteisö joutuu kuohuksiin, kuka mistäkin syystä. Iivonen määrää pidettäviksi ylimääräiset käräjät, joilla kahta rikosvyyhtiä käsiteltäisiin. Niin Inkerin tapausta kuin sikiönlähdetyksen toimia ja osallisia. Inkeri on orpotyttö, jota on siirrelty paikasta toiseen "mielenvikaasena". Hän on säikky, näkee painajaisia ja pelkää. Jotkut alkavat ihmetellä syytä. Useimpien mielestä hän on perinyt huonon pään ja tavat äidiltään Hannalta. Jopa mielisairaalan lääkärin, joka lausunnossaan toteaa:

"Varmaa on vain, että Inkeri Seppä kuuluu rappeutuneeseen, rasittuneeseen sukuun, missä tavataan kaatumatautia, juoppoutta ja epäsiveellisyyttä. Hänessä itsessään ilmenee neuropaattinen luonne."

Vilja-täti ei ihmettele, vaan tietää. Hän ei tosin osaa puhua kenellekään eikä edes pitää ajatuksiaan koossa, on "puolijauhoonen", mutta pidetty ihminen, totuttu tapoineen. Joihin kuuluu se, ettei hän ole poistunut kodistaan opettajaveljensä Fransin luota sinne muutettuaan. Ikkunansa äärestä Vilja-täti näkee kuitenkin kaiken ja kaikki. Inkerin hauras hahmo herättää hänessä kipeitä, sumuisia ajatuksia ja tunteita. Eihän Vilja-täti ole aina ollut täti, vaan oli joskus neito. 

Näiden kahden, Iivosen ja Viljan, silmien kautta tarinan näemme ja tulkitsemme, vaikka paljon on väkeä ympärillä, jotkut kertomassakin. Ei silti tarvitse säikähtää alun nimilistaa (kuten itse tein!), kyllä pysyy kärryillä ja kokonaiskuva hallinnassa, lista auttaa tarvittaessa. Vilja tulee lähemmäksi loppua kohti, itseäänkin. Ehkä häpeän taakkakin kevenee.

"Nuoret naiset ja naiset jotka joskus ovat olleet nuoria. Nuoret miehet ja miehet jotka joskus ovat olleet nuoria. Muistelevat nyt pakon edessä kaukaisia iltoja, öitä jotka olivat jääneet taakse. 
Aamusta iltaan touhua, lypsäminen, tonkka tien varteen, kaikki päivän puuhat. Aamusta lähtien odotusta, illalla täyttymys. Iltamat työväentalolla."

Iivosen muistikirja on juonen selkäranka. Hän on kokenut ammattilainen, jota ei helposti sumuteta. Hän haluaa vilpittömästi löytää totuuden ja tietää taitonsa tason erittäin hyvin, eikä epäröi siitä muistutella merkinnöissään, mikä huvittaa lukijaa.

"Sanojen asetteluun on taitanut allekirjoittaneelle siunautua jonkinlaisia luontaisia kykyjä. Moni työtoveri oli kuulustelupöytäkirjojani luettuaan ihmetellyt kuinka en ryhtynyt kirjailijaksi. Tiedä vaikka vielä ryhtyisin!"

Vielä hän ei sitä ole, vaan hänen osuutensa on hienosti muotoiltu omanlaisekseen, virkamiehen näkemykseksi. Viljan osuus muuntuu eniten, nuoresta tytöstä puolihulluksi tädiksi, siitä oikeaksi Viljaksi.

Kielen muuttuminen kertojan mukaan on taitavaa ja kiinnostavaa. Nummi rikkoo myös totuttuja tapoja, joissa ohjeistetaan poistamaan täytesanoja ja sanapäätteitä ja kertoo laveasti. Kyseessä lienee tarkoituksellinen, puhetyylisyyttä mukaileva tapa esittää historiaa. Luova pilkutus ottaa silti oikolukijasilmään, samoin toisto, josta en ole koskaan tehokeinona pitänyt. Mutta tarina vie mukanaan, teksti on täyteläinen ja antoisa.

Tuomioita jaetaan, joillekin oikein, joillekin ei. Joillakin elämä paranee. 

"Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sallaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin."

Kenelle: Historiahulluille, koskettavien kohtaloiden lukijoille, kielestä kiinnostuneille, eteläpohjanmaalaisia juuria omaaville. 

Markus Nummen kirjoista lisää:

Kadonnut Pariisi
Kiinalainen puutarha
Frankfurtin kirjamessuraportti 2014

Markus Nummi: Käräjät. Otava 2024. Kansi Tuomo Parikka.

Onko Pariisi olemassa?

Ken kaipaa maagista realismia, kävisikö ideaksi Pariisi, jonka nähdään lentävän taivaalla – eikä sitä sen jälkeen enää löydy, ainakaan sellaisena kun olemme sen kuvitelleet? Onko koko kaupunkia itse asiassa ollut olemassakaan? Mitä todisteita meillä siitä on? Ehkä ihmisillä, jotka kuvasivat Pariisia asiakirjoissa ja taiteessa muutama vuosisata sitten, olikin vain toisenlainen todellisuuden- tai ironiantaju kuin meillä. Tai ehkä kaupungin lavastamiseen on ollut muita syitä.

Huimia ajatuskulkuja heittää Markus Nummi esikoisromaanissaan. Ranskan hallitukselle katoaminen on tietysti kiusallista. ”Pariisia on itse asiassa jouduttu hieman hajauttamaan.” Kun katsoo kerrostalojen kokoisten laivojen häviämistä ja ilmestymistä Helsingin satamissa, voi lähes uskoa kokonaisen kaupungin siirtymiseen, tuumitaan kirjassa. Itselleni mieleen tuli taikuri Copperfieldin hävittämä Vapaudenpatsas. Mutta onneksi ainakin Ranskan kansalliskirjasto löytyi, Bretagnen rannikolta, lähes vesirajasta. Hassua kyllä, kirjaston työntekijät olivat niin uppoutuneet työhönsä, etteivät olleet lainkaan huomanneet paikan vaihdosta.

Mystistä, kyllä, ja ratkaisua etsitään tarmokkaasti. Välillä jopa Helsinkiä epäillään piiloutuneeksi Pariisiksi, ja ideasta innostuneet pohjoishelsinkiläiset ehtivät jo uusia tuulipukujaan tyylikkäämpiin ja opetella punastellen poskisuudelmia. Kun kaiken tämän havaitaan päättyvän perheriitoihin, terä- ja ampuma-aseiden käyttöön sekä alkoholismiin, on tunnustettava erehdys: itse asiassa Helsinki on täysin päinvastainen, suorastaan Pariisin vastakohta. Ruotsalainen (tietysti) tv-ryhmä alkaa tehdä asiasta tv-dokumenttia. Tietääkö suomalainen lehtori Heikki Peltomaa lopulta totuuden? Missä vaiheessa, miksi ja mihin Pariisi katosi?

Kirja on monet naurut kirvoittava fantasia, joka säkenöi viihteen lisäksi älyä. Hykerryttävän pääjuonen rinnalla kulkee myös romanttisia juonteita. Ihmisiä käsitellään hyvin inhimillisinä olentoina, yrityksineen ja erehdyksineen. Virkamiehille ja mitäänsanomattomille virkapuheille irvaillaan. Mikä nyt sitten oikeastaan on valhetta. Tiedättehän, jos tiedot ovat vaillinaisia, joudutaan tekemään arvioita. Ja silloin on turvauduttava todennäköisyyksiin.

Pidin kovasti tästäkin Nummen kirjasta, vaikka Kiinalainen puutarha vakavampana pysäytti tehokkaammin. Tiesin muiden kirja-arvioiden perusteella, että kyseessä on nyt täysin erilainen kirja, joten odotuksissa en suinkaan pettynyt.
Jos haluaa nähdä syvempää symboliikkaa, Pariisi voisi olla vaikka kadonnut nuoruus ja kauneus – olivatko nekään sellaisia kuin muistamme? Uskoimmeko kulisseihin? Miksi yritämme vimmatusti palauttaa asioita entiselleen? Tai tarina voi kuvata elämänasennetta: onko tärkeintä saavuttaa ja löytää, vai sittenkin kyseenalaistaa ja etsiä. Hesarin arvioijan mielestä symboliikkaa oli instituutioiden katoamisessa ja viitteissä maailmanlaajuiseen ”salaliittoon”. Eikä nettiä vielä kirjan ilmestyessä edes ollut. Tämän lukemisesta aivot jäivät kihisemään, sanoi Pekka Tarkka. Oikeassa oli.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi. Otava 1994.

Pakettijuhlan alla

Hieno kirja, Markus Nummen Kiinalainen puutarha. Kaunista, kaunista, haikeaa, hauskaa, surullista… En ole uskaltanut tarttua Nummen uusimpaan, kun kertomukset lasten kurjuudesta tuovat painajaisia pitkäksi aikaa. Ei niiltä välttynyt tässäkään täysin. Mutta pään saa pysymään pensaassa, koska Kiinalaisen puutarhan tapahtumat ovat kaukana, ajallisesti ja maantieteellisesti. Tarkemmin sanoen Turkestanissa Keski-Aasiassa, 1900-luvun alkupuolella.

Markus Nummi kuvaa ruotsalaisen lähetysaseman ja paikallisten lasten elämää koskettavasti ja uskottavasti. Politiikka, vallanpitäjien kunnian- ja verenhimo määräävät tavallisen kansan tekemisen ja olemisen. On helppo uskoa, kuinka ruotsalaiset pyrkivät tekemään hyvää ja tekivätkin, ei aina myönteisin seurauksin, mutta asiaansa uskoen. Ja moni sai apua. Vaikka tultiin täysin eri maailmoista ja kulttuureista, sydän ja syli pidettiin avoinna paikallisille lapsille, moni uhrasi koko elämänsä auttamistyöhön. Näkökulma kirjassa on kuitenkin paikallisten. Kiinalaisen puutarhan maailmassa on paljon rakkautta ja aitoa iloa, mutta myös loputtomasti äärimmäistä köyhyyttä ja kärsimystä. Mikä tuntuu aina niin turhalta mutta väistämättömältä. Hyvät eivät oikeasti voita. Ja auttajien avuttomuus korostuu, kun soditaan.

Tarina perustuu historiallisiin faktoihin ja todellisiin ihmisiin, vaikka henkilöhahmot ja heille tapahtuvat asiat ovatkin fiktiota. Mielenkiintoinen kytky Suomeen on Mannerheim, joka Aasian-matkallaan myös piipahtaa paikalla, muutaman jäätyneen silmänräpäyksen verran. Kiehtova kuvitelma, jonka alkulähde, valokuva, tekee hätkähdyttävästi lähes todeksi.

Kerronta on kaunista, sadunomaistakin, mutta täsmällistä ja perusteellista, isot ja pienet asiat tehdään selviksi limittäin ja lomittain. Jo pelkät henkilöiden ja paikkojen nimet ovat kuin runoa: Rahila ja Kamil, Sekina ja Meriam, Kashgar ja Taklamakan… Hupia tuo länsimaisten tapojen ihmettely, kuten kristinuskon kolmipäinen jumala (jota paikalliset arvelivat ruotsalaisten väärinkäsitykseksi) tai pakettijuhla, jota ruotsalaiset valmistelivat ihmisten kummastukseksi ja lasten iloksi. Ei tainnut tapa juurtua paikalliseen elämänmenoon, kuten ei kristinuskokaan.

Historiasta kiinnostunut saa kirjasta yllykkeen tutkia lisää paikallista kulttuuria ja voi vaikka miettiä, onko vähemmistökansojen asema nykyisin Mannerheimin aikoja parempi. Itä-Turkestanin uiguurien alueella on ollut väkivaltaisuuksia aivan viime vuosinakin.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha, Otava, 2004.