Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

"Monta vuotta aikaisemmin mummi oli sanonut, ettemme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä. Minä lilluin silloin uima-altaan vedessä vyötäisiä myöten, hän puolestaan loikoili rantatuolilla sormeillen polvensa löystynyttä ihoa ja tarkkaillen vartalossaan tapahtuneita muutoksia kuin ulkopuolinen. - Emme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä, Teresa. Joskus olisi parempi olla tutustumatta alun alkaenkaan. En sinä iltapäivänä kiinnittänyt huomiota hänen sanoinsa. Olin seitsemäntoistavuotias, ärsyynnyin neuvoista, olin epäluuloinen."

Torinolainen Teresa viettää lapsesta saakka kesälomiaan isänsä äidin talolla toisella puolella Italiaa, Apuliassa. Tylsistyy ilman kavereita tietysti, joten hän on innokas tutustumaan läheisen maatilan asukkaisiin. Kolme poikaa omalaatuisen pariskunnan hoivissa kiehtoo häntä, tilan maanläheinen ja hengellinen elämä. Kuin perheenpää Cesare olisi keksinyt täysin oman uskonnon, Raamattuun lujasti pohjautuvine ajatuksineen. Lapset opetettiin kunnioittamaan elämää sen kaikissa muodoissaan, edes hyttysiä ei saanut tappaa, ja omavaraisuus oli kunnia-asia. Teresa viihtyi tilalla, jossa oli niin toisenlaista kuin suurkaupungissa, ja odotti kesiä kiihkeästi. Hän suorastaan hullaantui yhteen pojista, Berniin. Teineinä he seikkailivat lähiseuduilla ja, väistämättä, myös toistensa vartaloilla. 

"Toinen riemunaiheeni oli se, että minulla oli viimeinkin oikeita ystäviä, tai paremminkin veljiä ja siskoja. Bern, Tommaso, Danco, Giuliana, Corinne: nimemme muodostivat mielessäni yhtenäisen, katkeamattoman säikeen."

Teresa kertoo tarinaansa päälle kolmikymppisenä. Asiat eivät menneet lainkaan kuten piti, tai oikeastaan, ei hänellä tai muilla pitkän aikavälin suunnitelmia ollut, joten kuka tietää, miten olisi "pitänyt" mennä. Tavoitteita ja aatteita nuorilla kyllä oli, ja kiihkeitä tunteita, joista yksi oli luonnon puolustaminen. Omalla tavallaan, ei vanhempien tai yhteiskunnan hyväksymillä tavoilla. 

"- Tosiasiassa, hän jatkoi hetken päästä, Cesare suhtautui suurpiirteisesti moneen asiaan. Hän ajatteli, että ympäristön pelastamiseksi riittää se, ettei tapa mitään. - Ja...? Bern katsahti minuun vähän ankarannäköisenä. - Pelkkä säilyttäminen ei enää riitä, Teresa. Ne ajat ovat ohi. Olemme romahduksen partaalla, etkö huomaa? Meidän on autettava luontoa elpymään ja uusiutumaan luontaisesti, hän sanoi lausuen selkeästi viimeiset sanat. - Jos jatkamme samaan malliin, planeettamme on tulevaisuudessa pelkkää suolaerämaata."

Yksi teko johtaa toiseen, yksi tunne moneen muuhun tunteeseen. Lopussa mietin, kuinka paljon kirjan henkilöiden välillä oli oikeaa ystävyyttä tai rakkautta, vai oliko kyse niihin verhotusta vihasta? Ja kuinka paljon aikuistuvien nuorten päätöksiä sanelivat hormonit, tiedon tai järjen sijaan, luonto siis vallalla näinkin? Lienen Elena Ferranten kyllästämänä jämähtänyt hänen aikansa italialaiseen nuoruuteen, kun hämmästelen nuorten, etenkin tyttöjen, vapautta juhlia, liikkua omilla teillään aamuun saakka, huumekokeiluista ja muista päänsekoittamisista puhumattakaan. Muistutan itseäni, että nyt ollaan tässä ajassa, tai lähes. Ympäristöaktivismi on keksitty, kännykät ja netti laulavat, jopa laittomien maahanmuuttajien ja naisten asemaa sivutaan. Tarpeelliseksi ja hyväksi katsotun tekemisen ja rikosten raja alkaa hämärtyä (vai olisiko uusiutua parempi sana), samoin yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden: kenen puolesta taistellaan, kenen ei: onko minä itse kuitenkin lopulta jokaiselle maailmankaikkeuden keskus, jonka tarpeet, tunteet ja haaveet ovat ensisijaisia? 

Kerronta koukuttaa tehokkaasti. Giardanon teksti soljuu helposti kuin hengitys, vaivattoman tuntuisena ja kauniin houkuttelevana jatkamaan. Kelpo lukuromaani jos mikä jännityksineen, rakkauksineen, yllättävine käänteineen. Ei ole vaikea, vaikka kirjailija on teoreettisen fysiikan tohtori; ajateltavaa on silti riittävästi. Ehkä yksi kiehtova tekijä on se, että Giardanon kuvaamat ihmiset ovat niin erilaisissa ympyröissä ja erilaisia kuin itse olen. Heitä haluaisi ymmärtää, mutta se on haasteellista, tyypit jopa ärsyttävät, eikä tapahtumia pysty mitenkään ennakoimaan. Uhkaa on ilmassa alusta saakka.

Teresan minä-kerronnan lisäksi kirjailija käyttää paljon keinoa, jolle en tiedä nimeä - varmaan sellainen on - mutta joka siirtää kertojaksi jonkun muun, joka kertoo omaa tarinaansa Teresalle. Lukija kuuntelee (lukee) näitä osuuksia ikään kuin kaksien korvien kautta, omiensa ja Teresan. Kiinnostava efekti. 

"Jollei heittäytynyt rakkauteen nuorena, ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan, ei mitenkään voi ymmärtää tunnetta siitä, että rakkaus oli kyllästänyt joka ikisen solun ja kudoksen, että siihen oli jäänyt lähtemättömästi koukkuun." 

Kenelle: Tarinankerronnan ystäville, vaihtoehtoisten elämäntapojen miettijöille, ympäristönsuojelijoille tai siitä vähät välittäville, Italia-faneille, ihmissuhderomaaneja ahmiville.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi Laura Noponen.

Ennakkokappale kustantajalta.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin: 

6. Kirja kertoo rakkaudesta
7. Kirjassa on kaveriporukka
8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä
29. Kirjassa henkilön maailma muuttuu
34. kirjassa tarkkaillaan luontoa

Käännöskirjoja: Strout, Grossman, Starnone, Bourne

Vaikka sytyn erityisesti kotimaisesta kirjallisuudesta, käännösromaanejakin sentään joskus luen. Olivesta lukeminen on kuin vanhan ystävän tapaisi, sanoi joku, ja oikeassa oli. Kirjassa Olive, taas seuraamme vanhenevan, äksyn mutta reilun Oliven arkea. Vuosien kertyminen ei ilahduta rouvaa, joka ottaa ja menee uudelleen naimisiin leskeydyttyään. Melko yllättävä veto häneltä! 

Kirjan kertomukset kertovat Oliven sukulaisista, naapureista ja muista tutuista, jotka ovat tulleet lukijalle tutuiksi jo aiemmin. On hauska bongailla tuttuja ja heidän kuulumisiaan. Mahtaako Oliven kirjallinen matka päättyä tähän, hän on kirjan lopussa jo hyvin iäkäs. Mutta tuli Elizabeth Stroutilta mitä tahansa, kaiken haluan lukea. Yhdysvaltalainen Strout on mestarillinen kertoja, joka pienin elein piirtää henkilönsä ja niin koomiset kuin koskettavat tilanteet lukijan silmien eteen elävinä, lämmöllä ja liikaa selittelemättä. 

"Aina mennessään palvelutaloon ja lähtiessään sieltä Olive katsoi kaikkea uudesta näkökulmasta. Ihmiset näyttivät niin turkasen vanhoilta. Miehet laahustivat ja naiset olivat kumaraisia. Toisilla oli rollaattori, jossa oli pikku istuin. No, se oli hänenkin tulevaisuutensa. Mutta totta puhuen se tuntui hänestä epätodelliselta."

Muualla: Elävä ja elämäniloinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Oliveen voi tutustua hänen nimellään kulkevassa kirjassa Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again). Tammi 2021. Suomennos Kristiina Rikman.

Jos Olive virittää mukavaan tuttuuteen ja syvään inhimillisyyteen, Grossmanin kirja vie julmuuksiin, henkisiin ja fyysisiin, Jugoslavian sotaan, ajallisesti Titon ajoista tähän päivään. Kirja on kolmen sukupolven tarina, jota kertoo Gili; hän haluaa tehdä elokuvan isoäitinsä Veran elämäntarinasta ja tulee samalla kertoneeksi myös oman äitisuhteensa tarinan. Nina, Veran tytär ja Gilin äiti, on ollut tytölle aina arvoitus, eikä miellyttävä sellainen. Suoremmin sanoen Gili inhoaa äitiään. Mutta Veraa hän rakastaa.

Erittäin vaikuttava, raskaskin tarina, ainakin jos lukijan oma äitisuhde on ongelmallinen. Mutta ehkä myös terapeuttinen? Ajankuva Veran nuoruudesta sotakuvauksineen tuo kansainvälistä katsantoa, ja Gili oppii paljon perheestään ja itsestään muisteluiden myötä. Hieno psykologinen romaani ripauksella eurooppalaista lähihistoriaa.

"Nina ei sano mitään koko aikana. Hän tulla raahustaa perässä. Pää painuksissa. Niin kuin etsisi jotain kadottamaansa. Tässäkö on nainen, joka teki elämästäni mustaa? Joka hetki, joka sekunti, minun ruumiini katsomattakin tietää tarkalleen, missä hän on."

Muualla: Osui ja upposi sekä kosketti, kosketti ja vielä kerran kosketti tunnetasolla hienoviritteisyydessään, kuvaa Mummo matkalla yhden suosikkikirjailijansa työtä.

David Grossman: Kun Nina sai tietää. (Hepreankielinen alkuteos Itti ha-hayyim mesahek harbe) Otava 2020. Suomennos Minna Tuominen.

Holly Bourne on kirjoittanut aiemmin nuorten aikuisten kirjoja, Teeskentelyä on vasta toinen aikuislukijoille suunnattu. En tiedä, onko genrejä tarpeen erotella, sillä nuorille aikuisille naisille tämäkin kirja vaikuttaa kohdistetulta - ja sitten meille tiedonhaluisille, jotka uteliaina tirkistelemme deittailevien kolmikymppisten elämään. Chick-litistä ei ole kyse, vaikka nettitreffejä harrastetaan ja paria etsitään ahkerasti, eikä miesvihastakaan, vaikka alussa niin voisi luulla: enemmän kyse on siitä, miten voi luottaa kehenkään traumaattisten suhdekokemusten jälkeen.

Päähenkilö April ystävineen joutuu pohtimaan, miksi naiset suostuvat sänkyyn, vaikkei huvittaisi, ja miten miehet käyttävät seksiä vallan välineenä eivätkä edes tajua tekevänsä väärin. April päättää, ettei hän enää pelkää; hänestä tulee Gretel, haaveiden nainen, rohkea, viehättävä, tavoiteltava. Onnistuuko hän Gretelinä saamaan toivomansa parisuhteen? Tarinassa on vimmaa, mikä välittyy hienosti. Tärkeä aihe ja näkökulma, niin paljon puhutaan naisten kokemasta väkivallasta, vähättelystä ja pelosta, joka varjostaa, pahimmillaan hallitsee elämää. Vihainen, vaikka huumorilla ja romantiikalla sävytetty tarina antaa muutakin pureksittavaa kuin sen oikean löytämisen tuskan ja riemun. Brittiläinen Bourne osuu oikeaan saumaan antaessaan vertaistukea jahtiin ja hyväksikäyttöön kyllästyneille.

"...tunnen että minulla on valtaa. Että hallitsen tilannetta. Että olen viimeinkin se, joka tarvitsee vähemmän. Että minä olen se, joka täytyy vakuuttaa. Ja mikä tärkeintä, minä en ole se, johon sattuu tällä kertaa."

Muualla: Kirjalle piti todellakin antaa mahdollisuus, huhuilee Kirjapöllö.

Holly Bourne: Teeskentelyä. Gummerus 2021. Suomennos Kristiina Vaara. 

Elena Ferranten myötä tuota tutuksi tullut italialainen Starnone - ehkä Ferranten aviomies? - on noussut vaivihkaa niihin kirjailijoihin, joiden kirjat kiinnostavat aina. Hän tuo miehisen näkökulman ihmisten välisiin suhteisiin ja kirjoittaa selkeän yksityiskohtaisesti miehen mielenliikkeistä.  

Pietro ja Teresa seurustelevat ja päättävät paljastaa toisilleen häpeällisimmän salaisuutensa, jotta olisivat yhteen sidottuja aina. Ja he ovatkin, tavallaan, vaikka seurustelu päättyy pian. Pietro elää pelossa, että Teresa julkistaa tietonsa ja pilaa hänen elämänsä, joka on lutviutumassa mukavasti Nadian kanssa. Tarkkanäköinen psykologinen romaani on nopealukuinen ja älykäs. 

"Miten outoja tepposia ihmisen mieli tekeekään, sitä toivoo toiselle hyvää, vaikka ei tätä enää rakastakaan, toivoo toiselle pahaa, vaikka tätä yhä rakastaakin." 

Muualla: Lukutuulia piti kirjasta, jossa päähenkilöstä rakentuu moniulotteinen, uskottava ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Domenico Starnone: Paljastus. WSOY 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.

Domenico Starnone: Kepponen

Vanhenevan, valittavan miehen maailma ei ole ykköskiinnostuskohteeni, mutta Starnone tekee siitä kiinnostavan. Tunnetun kuvittajan Danielen ura alkaa olla ohi siinä vaiheessa, kun tytär pyytää häntä lapsensa hoitajaksi työmatkansa ajaksi. Raihnaista, rutiineihinsa uponnutta isoisää! Aikuisten lasten on joskus vaikea tajuta, että omat vanhemmat vanhenevat.

Miten sujuu Danielen ja neljävuotiaan Marion yhteiselo? Löytävätkö he mitään yhteistä, sukusiteen lisäksi? Pystyykö isoisä ylipäänsä pitämään lapsesta huolta? Taloudenhoitaja kysyy:

"...Oletko sinä iloinen tyttärenpojastasi? - Olen. - Et käy kovinkaan usein visiitillä. - Käyn aina silloin kun pystyn. - Pikku Mario on oikea kullannuppu, mutta kyllä häntä on välillä pakko ojentaakin. Näetkö mikä sotku, hän on jättänyt lelutkin parvekkeelle, siellä ne ovat lojuneet päiväkaupalla. Hän puuskahti, pyysi anteeksi poistumistaan ja meni parvekkeelle. Olisin halunnut varoittaa häntä, jättäkää väliin, älkää menkö ulos parvekkeelle. Mutta hänellä ei selvästikään ollut samoja pelkoja kuin minulla."

Kepponen on ilmiselvä kirjaa lukevalle, mutta tapahtuma itse ei ole se juttu. Vaan isoisän ajattelu ja hänen suhteensa seuraaviin sukupolviin, mikä on hyvin erilainen kuin itse koen. Kaukaisempi, analyyttisempi, älyllisempi. Miestä käy melkein sääliksi. Miksei hän vain nauti Marion seurasta? Miksi hän on niin ärsyttävä ja omahyväinen? Ja suorastaan torjuu lapsen:

"Kuumensin hänelle maidon, keitin itselleni teetä. Hän joi maidon ahnaasti, naposteli suklaakeksin toisensa perään. Sitten hän kysyi: - Enkö minä menekään tänään tarhaan? - Haluaisitko sinä mennä? - En. - No, älä sitten mene. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä elehtimällä teatraalisesti, hillitsi sitten itsensä ja kysyi varovaisesti: - Leikitäänkö myöhemmin? - Minun on tehtävä työtä. - Koko ajanko? - Koko ajan." 

Terveellistä luettavaa eri sukupolvien edustajille. Kurimuksesta huolimatta koin huumorin hetkiä. Jos vanhan miehen ääni ei mielestäsi näy kirjallisuudessa riittävästi, tässä tulee tuutin täydeltä. Lue ja yritä ymmärtää, Starnone sanoo riviväleissä, ja on häpeämättömästi tuo vanheneva mies. Ja ehkä myös Elena Ferranten aviomies tai jopa osa myyttistä kirjailijahahmoa. Kieltämättä ilman tätä kytkyä tuskin olisin kirjaa edes lukenut.

Mutta en katunut lukemaani: erinomainen psykologinen tutkielma ja arkiromaani, jonka henkilöt elävät ja hengittävät todellisuutta. Vaikka kulttuuri on erilainen kuin meidän suomalaisten, on sukupolvisuhteissa jotain ikipätevää, koskettavaa, naurattavaa ja liikuttavaa. Kiinnostavan umpirehellinen katsaus isovanhemman ja lapsenlapsen suhteesen.

Kenelle: Keppostelun kavereille, vanheneville, vanhempiensa vanhenemista päivitteleville, kieron arkihuumorin ystäville.

Muualla: Starnorne kuljettaa tarinaa taidokkaasti, sanoo Nannan kirjakimara.

Domenico Starnone: Kepponen (Scherzetto). WSOY 2019. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.