Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Käännöskirjojen luku-urakan jälkeen on ihanaa upota kotimaiseen, kirjallisuuteni kivijalkaan. Eilittän toisinkoinen kertoo nelikymppisestä Lotasta, joka tekee liikaa töitä. Mies ja lapset eivät katso touhua suopeasti. Lotan lisäksi kertojanääninä kuullaan hänen vanhempiaan Einoa ja Vuokkoa, jotka tulevat Lapista Helsinkiin lapsenhoitajiksi, kun pariskunta on lähdössä matkalle. Ihmettelyä riittää tyttären elämäntavassa, ruuatkin outoja. Mutta riittää myös ymmärrystä. Eino kertoo:

"Kun Lotta kertoi hänen ja Rikun tarvitsevan parisuhdeaikaa, Vuokko huudahti: - Rakkauen kaupunkhin insinöörin kans, mitä tuhlausta! Hän ei ole pitänyt Rikusta koskaan ja kutsuu tätä insinööriksi, vaikka eihän Riku insinööri ole vaan ekonomi niin kuin Lottakin. Minä tuumasin hänelle, että itselleenhän Lotta miehen valitsi eikä meille."

Matka ei ole aivan sitä, miltä kuulostaa. Lotan ura on vienyt avioliiton kehnoon jamaan. 

"Minulle valkeni melko varhain, mitä haluan elämältä, ja suunnitelmat päämäärieni saavuttamiseksi ovat olleet johdonmukaiset. Merkityksellistä on ollut pyrkimys nähdä riittävän kauaksi. Oli myös ystävystyttävä epäonnistumisen mahdollisuuden kanssa."

Katsooko Lotta liian kauas eikä tarpeeksi lähelle? Ehkä hän ei sittenkään ole niin jämpti ja tehokas kuin itse arvelee. Miten solmut suhteessa perheeseen saadaan siliämään, vai saadaanko? Huomaako hän läheisimpiensä murheet tai vanhempiensa ikääntymisen, jota Vuokko kuvaa kauniisti: 

"Kodissamme asuu kaksi vanhusta, jotka jo aamuun vastahakoisesti herättyään ryhtyvät odottamaan illan tuomaa armahdusta. Kahmalokaupalla lisääntyvä valo ei tunne sääliä, ja linnut laulavat sietämättömän riemullisesti. En ole ennen nähnyt Einon katsetta tuollaisena, nyt joudun väistelemään sitä. Miten sureva lohduttaa surevaa?"

Kaunis, tunnelmallinen ja ajassa elävä kirja, joka valottaa hienosti eri-ikäisten haasteita. Pala elämää, jossa kaikki ei ole aina helppoa; komeaa kieltä, osuvia havaintoja. 

"Vahvojen ihmisten murtumista on silti epätodellista seurata. Heikot alkavat silloin pelätä entistä enemmän."

Jo esikoisromaani kiinnitti huomion kirjailijaan, erittäin myönteisesti. Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden rakastajille, tyylikkään tekstin ystäville, ihmissuhderomaaneja ahmiville, työn orjille, vanheneville. 

Muualla: Herkkä pieni helmi, sanoo Kirja vieköön -Riitta 

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kuolevaisuutemme tiedämme, mutta harvoin sitä aktiivisesti tulee ajateltua (onneksi). Etenkään sitä, mitä tapahtuu sen hetken jälkeen, kun fyysisesti meidät on todettu kuolleiksi. Jos olemme vaikka joutuneet auton töytäisemäksi ja iskeneet päämme katukiveen. Entä sitten?

Ilona tietää. Hän havahtuu huomatakseen makaavansa ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Vaikka hänen kehonsa on kuollut, jotenkin hänen tajuntansa on hereillä. Hän myös huomaa pystyvänsä havainnoimaan ympäristöään, jopa liikkumaan kaikkialle, mihin haluaa. Ilona on siis jonkinlainen aave.

Kummitusjutusta ei silti ole kysymys. Ilona palaa perheensä luo, totta kai, mihin hän muualle osaisi mennä. Mies ja jo isot lapset eivät näe häntä, mutta Ilona näkee heidät, tarkkailee ja seuraa aviomiestään, aikuista tytärtään Annaa, aikuisuuden kynnyksellä olevaa Lauria. Ja saa yllätyksekseen selville asioita, joita ei eläissään tiennyt. Miten hyvin oikeastaan tunnemme läheisemme? Miksi salaisuuksia on pidetty?

"Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan. Minunkin läheiseni ovat taitavasti annostelleet itsestään sen verran kuin ovat arvelleet minun jaksavan ottaa vastaan. Toivon, että olen pystynyt samaan."

Ilonan havaintoja on yllättävän kiinnostavaa seurata, sillä kerrontaa ei häiritse ylitunteellisuus. Ärsyttävätkö kodin pyykkivuoret, kun olet kuollut? Voitko nauttia lasin rakastamaasi punaviiniä? Oletko mustasukkainen miehestäsi vielä kalmonakin? Sillä, kuten Ilona toteaa, miehelle olisi ottajia.

Miksei Ilona ole enemmän poissa tolaltaan? Kuolemaa enemmän tuskin voi olla poissa tolaltaan. Onhan jokin ero elämiseen oltava. Tulkitsen tarinaa siten, että fyysisenä elämästä poistuneen maalliset tunteet muuttuvat. Ne eivät pienene saati poistu, mutta näkyvät ja tuntuvat erilaisina, harsomaisempina maasta katsoen. Ja vapautuneempina: asioihin ei enää tarvitse ottaa kantaa, koska ei voi. Ja kun se ei ole enää vaihtoehto, tilanteita tarkastelee täysin eri näkökulmasta, meille eläville tuntemattomasta. Olisi paljon oudompaa, jos kaikki olisi samoin kuin elämässä! Vaikka myös sitä välitila muistuttaa. (Tuli mieleen Oneiron.)

Suurimman yllätyksen Ilona kokee vanhempiensa taholta - ja Marjan, perheelle läheisen tädin, jonka Ilona oikeastaan oppii tuntemaan vasta nyt. Kiintoisa käänne: miksi nyt?

Minämuotoinen kerronta on paras valinta, kun haluamme asettua jonkun pään sisään, ja nyt se toimii erityisen hyvin. Vaikka Ilona on lievästi sanoen oudossa tilanteessa, se ei kammota, niin arjessa kiinni ollaan, tässä ajassa ja tutuissa paikoissa eteläisessä Helsingissä. Hyväosaisista puhutaan, köyhyydessä ei kärvistellä tässä ympäristössä. Teksti on sujuvan napakkaa ja eteenpäin vievää, niin kummalta kuin termi juoni tässä yhteydesssä - siis elämän ja kuoleman - kuulostaakaan. Esikoiskömmähdyksiä on tarpeetonta tarkkailla. Elin, kuolin, Ilonan mukana.

Surunsävyinen, viisas ja mietityttävä tarina, jonka kirjoittaja pitää taidokkaasti hallinnassa, samalla kuin lukijan. Onko tarinassa opetusta tai sanomaa, sen saa jokainen itse päättää tai olla päättämättä - siinä on sen juju ja kauneus. Mikään itsemurhaopas kirja ei ole: Ilonan kokemukset juontuvat hänen elämästään ja tekemisistään siinä ja ovat kuoleman jälkeen suora jatkumo sille, mitä tapahtuu.

"Olen Ilona, olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut."

Kenelle: Yllättävän fiktion ymmärtäjille, kunnollisen perheenäidin elämää eläville, etelähelsinkiläisille.

Muualla: Tuijata saavutti jo alkusivuilla liikuttuneen tilan.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa. Atena 2019. Kansi Anna Makkonen.