Pirkko Soininen: Signe

Signe Brander oli yksi maamme merkittävimpiä valokuvaajia. Hänen kuviinsa ei helsinkiläinen voi olla törmäämättä, vaikkei niitä erikseen hakisikaan, kuten minä olen tehnyt: olen katsellut hänen kuviaan kirjoissa, lehdissä, näyttelyissä, kaupunginmuseon verkkosivuilla ja museon arkistossa. Ne lumoavat aina - ja ällistyttävät hienoudellaan, kun muistaa niiden ottoajankohdan teknologioineen. 

1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla sähkö oli upouutta, autoja alkoi juuri tulla, elävistä kuvista nähtiin vasta näytteitä. Neiti Brander, lapsena Parkanossa ja Kokkolassa asunut, oli muuttanut leskiäitinsä kanssa Helsinkiin, joka kasvoi ennen- ja jälkeennäkemätöntä vauhtia. Signen silmä ja käsi olivat tarkkoja jo pienestä: taitavana piirtäjänä hän kouluttautui piirustuksenopettajaksi. Opetustyö ei kuitenkaan kutsunut, sillä valokuvaus vei sydämen. Ja loppu on historiaa. 

"Ei todellakaan ollut niin, että vain piirtämällä voisi ajatella ja että vain piirtämällä voisi tehdä näkyväksi kätkettyä - kameralla saattoi tehdä saman."

Pirkko Soininen kuvaa Signen elämää sen loppumisen perspektiivistä. Valokuvaajan elämä päättyi  vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne helsinkiläisiä sairaalapotilaita vietiin turvaan pommituksilta. Hän ei siis ollut mielisairas, vain iäkäs, joka epäonnekseen oli sairaalassa pommikoneiden tullessa. Yksinäiseen kotiin oli tarkoitus palata pian, mutta toisin kävi. Sodan kaaoksessa potilaat jäivät käytännössä oman onnensa nojaan ja kuolivat nälkään, ehkä kylmyyteenkin, myös Signe. Karmea, surullinen loppu. 

Biofiktioksi kirjoitettua kirjaa leimaa myös surullisen usvainen ja haikea tunnelma. Signe muistelee sairaalassa vaiheitaan. Kohokohtia, rakastamaansa työtä, tärkeimpiä kuviaan. Tietenkään emme tiedä, mitä hän todella ajatteli, mutta työ oli hänen tunnettua elämäänsä leimaavin piirre. Ja intohimoinen eteneminen ja oppiminen siinä, alkuun valokuvaaja Daniel Nyblinin assistenttina, sitten oman atelieerin pitäjänä, myöhemmin kaupungin tilausvalokuvaajana. Sinä aikana syntyneet ja talletetut 907 kuvaa Helsingin kaduista, taloista ja ihmisistä tekivät hänestä ainutlaatuisen, tunnustetun ja muistetun. Myöhemmin hän kuvasi suomalaisia kartanoita ja teki muita tilaustöitä.

"Ylihuomenna nousisin taas kärryjen kyytiin ja matkaisin kuin taivaan lintu toiseen paikkaan. Eikä kukaan pakottaisi minua tekemään niin, paitsi - ja sitten hymyilin itselleni - raha. Hengen pitimiksi minun piti töitä tekemän, mutta voi miten siitä nautinkaan."

Toimeentulo oli niukkaa, mutta riitti sen ajan, jolloin hän "hankki särvintä äidille ja itselleen", äidin kuoltua vain itselleen. Kuin julmana kohtalon ivana mestarillisen näkijän silmät heikkenivät iän myötä niin, että hän joutui myymään kameransa - viherkaihi, sanoo netti. 

"- Onko teillä kipuja? Siksikö itkette? Tuon jotain lääkettä. - Ei. - Ette halua lääkettä? 

- Ei ole kipuja. - Mutta... 

Hän on sen verran viisas, ettei sano muuta. Tietää kysymättäkin miksi itken. Vaikka minussa on enää niin vähän elämään, jäljellä oleva on edelleen niin suurenmoista, enkä halua luopua siitä."

Kirja piirtää kuvan käytännöllisestä, hieman yksitotisesta ja ihmissuhteissa varovaisesta naisesta, jonka sisäinen näkemys valokuvaukseen oli rikas. Rohkea hän oli uransa suhteen, ja onneksi kaupungin viskaalit myös palkatessaan naisen tallentamaan muuttuvaa Helsinkiä. Esimerkki tallennustarpeeseen lie napattu Pariisista, jossa oli tehty samaa. Viisasta ja kaukonäköistä! 

Timo Mäkelä julkaisi sarjakuvakirjan Neiti Brander vuonna 2005 (Arktinen Banaani), ja valokuvakirjoja löytyy useita kaupunginmuseon, Jan Alancon ja Riitta Pakarisen tekemänä. Mutta hämmästyttävää kyllä, Signe Branderista (1869–1942) ei ole tehty koskaan varsinaista elämäkertaa. Ehkä hänestä tiedetään liian vähän, hänet mainitaan muualla yksityiseksi henkilöksi, joka ei halunnut olla esillä, kuvissa tai muutenkaan. Soinisen Signe on sikäli mainio ratkaisu biofiktiona ja elämäkertaa lähinnä, mikä tekee kirjasta ihailijan must-luettavan. Sen unenomainen ote viittaa elämän hiipumiseen, joskus jopa alleviivatusti.  Mutta mistäpä lukija tietäisi, millaista on odottaa kuolemaa, ehkä juuri tuollaista.

"Aika kiertyy ympärilleni. Olen simpukan sisällä, auringonkukan mykerössä, spiraalin keskellä. Kuljen ajan kehillä kuin aave etsien jotain mitä ei ole kenties olemassakaan. Olen yksin ja eksyksissä. Spiraalin pyörryttävä voima imee minua sisuksiinsa ja pelkään, että menetän otteeni ja syöksyn ajattomuuteen."

Mutta Soininen on saanut mukaan myös faktaa - sen, mitä on saatavissa, arvelen. Perheen ja uran vaiheet, ystäviäkin, joitakin merkkihenkilöitä, kuten I.K. Inha ja Juho Lallukka. Valokuvauksen tekniikkaan on pitänyt kirjailijankin perehtyä. Ajankuvaa, elämän eri puolia, joita kamera ikuisti.   

 "Meille on annettu silmät nähdä, mutta usein näemme vain sen mitä haluamme. Emme katso ympärillemme, olemme kuin kilpahevoset radalla, juoksemme kohti kuolemaa vilkaisemattakaan sivuillemme. Katsomme omiamme, tuttua ja turvallista. Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa."

Kerrontakulma tuo mieleen Arne Nevanlinnan hienon Marien. Pidin Signe-kirjassa siitä, että se loi kokonaisen näkymän päähenkilönsä ajan- ja elämänpiiriin, kertoi ne asiat, joita voimme tietää ja lavensi kuvaa ajan henkilöillä, fiktiivisillä ajatuksilla, tunteilla ja herkullisilla sattumuksilla, kuten hoitaja-Veran tapaamisella sairaalassa.

"- Onko kaikki hyvin? Ei, kaikki ei ole hyvin. Olen kuolemaisillani."

Hienoisesta sentimentaalisuusvaarasta huolimatta kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jäin pohtimaan sitä, miksei (muita) kuvataiteilijoita mainita: voisin kuvitella, että Signe olisi tuntenut hyvin aikansa mestareiden työt, kuten Helene Schjerfbeckin, jonka veli Magnus muuten oli valitsemassa Signeä kaupungin valokuvaajaksi. Mitä Signe olisi maalareiden töistä tuuminut? 

Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024. Kannen suunnittelu Mika Tuominen. 

Tartuin tämän jälkeen heti valokuvakirjaan, jossa on monta Soinisen kirjassa mainittua, ikonista kuvaa. Kunnon kokoisina ja tarkkoina mustavalkoisuudessaan. Loputtomasti yksityiskohtia ja kulmia katseltavaksi! 

Jan Alanco, Riitta Pakarinen: Signe Brander 1869-1942 Helsingin valokuvaaja. Helsingin kaupunginmuseo 2005.  

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Kirjamessujen lukupiiri.

Suunnitelmana oli tehdä kahden naisen yhteistyönä kirjeromaani, joka liittyy johonkin taideteokseen. Eppu Nuotio lähetti Pirkko Soiniselle ensimmäisen viestin Salome Virtana:

"Hyvä A.S. Joenmaa, sain lopulta, pitkällisten etsintöjen jälkeen, yhteystietonnne. Ymmärrän hyvin syynne pitää taidehankintanne yksityisasiana, mutta rohkenen silti lähestyä Teitä."

Salome on dokumenttiohjaaja, joka valmistelee dokkaria Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän on saanut vihjeen, että taideteos olisi Joenmaan omistuksessa. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka vie lukijan niin Turun Ruissaloon kuin 1800-luvun ja tämän päivän Pariisiin, ja josta kehkeytyy loppua kohden yhä vauhdikkaampi jännitystarina.

Sain osallistua bloggarina kirjamessujen lukupiiriin, jossa Nuotio (oik.) ja Soininen keskustelivat kirjasta lukijoidensa kanssa. Keskustelua veti Kirsin Book Club. Kuten aiemmassa lukupiiripostauksessa hehkutin, messulukupiiri on oivallinen tapa päästä kirjaan sisään ja syventää omaa lukukokemusta.

Uutta tietoa oli minulle esimerkiksi se, että kirjanteko todella alkoi henkilöitä ja tapahtumia sen enempää suunnittelematta; ne muotoutuivat kuvitteellisten hahmojen sähköpostien avulla. Kirjailijat selvästi olivat nauttineet suuresti tekemisestään. Toisen viesti saattoi viedä tapahtumia yllättävään suuntaan, johon taas piti omalla viestillä reagoida. Kuulostaa hauskalta tavalta tehdä kirjaa!

Mutta vaatii lujan luottamuksen toiseen, kertoivat tekijät. Varmasti myös samantyyppisen mentaliteetin ja tekemisen rytmin. Jos molemmat vetäisivät juttua itsepäisesti omaan suuntaansa tai jos toinen suhtautuisi tekemiseen toista laiskemmin, voisin kuvitella ristiriidan paikan. Mutta sellaista ei näillä tekijöillä ilmennyt, ei myöskään kisaa siitä, kumpi on "pääosassa", päinvastoin: he kertoivat pikemminkin kokeneensa rikkautena, kun toinen ruokkii toisen mielikuvitusta ja tekemistä. Ja lopullinen, molempien muokkaama teksti on kuulemma niin yhteistä, etteivät he enää itsekään muista, kuka minkäkin lauseen takana on. Sähköpostittelun lisäksi oli jossain vaiheessa alettava muokata tarinaa kirjassa toimivaan muotoon ja tehtävä isoja päätöksiä.

Mysteeri oli jo muotoutunut, mutta vielä piti päättää muun muassa se, miten ja kuka kuvaa Edelfeltiä silloisine epävirallisine perheineen Pariisissa, tauluaan maalaamassa. Näin syntyi Hortense, portinvartijan rouva. Tuomas, tuo Joenmaan ärsyttävä aikamiespoika, tuli mukaan alkujaan siksi, että Salomelle tarvittiin majapaikka Pariisissa ja joku tarvittiin asunnon omistajaksi. Hahmo kasvaa ja muita tärkeitä tehtäviä tarinan myötä, jossa jokainen henkilö on paikkansa ansainnut.

Ja tarinan roisto kuulemma selvisi kirjoittajille itselleenkin vasta kolme kuukautta ennen kirjan tuloa painosta! Heillä oli siis yhtä jännää kuin lukijoilla, kun palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

Kirjailijat sanoivat kirjantekoa kiehtovaksi tavaksi yhdistää faktaa ja fiktiota. Sitä tulos on myös lukijalle. Taidevarkaudet ja -väärennökset ovat iso bisnes reaalimaailmassakin, mikä oli yksi kirjan tausta-ajatus. Ja ne tulevat meitä jo hyvin lähelle, muistutti Nuotio. Suomi ei tosiaan ole tässä asiassa lintukoto, minkä huomaa nopeasti googlaamalla. Nuotio kertoi erään tuttavansa ostaneen arvotaulun, jonka vieraisilla käynyt asiantuntija näki heti väärennökseksi; tauluun merkattu maalausvuosi ei voinut pitää paikkansa. Muitakin merkillisiä tosielämän yhtymäkohtia kirjaan liittyy. Viittaan muun muassa kohuun salavideoinnista "omaan käyttöön". Lue tarkemmin kirjasta, miten se liittyy Edelfeltin tauluun.

Edelfelt kuvataan ihmisenä ei-mairittelevasti, syystäkin, kun hänen naissuhteitaan muistaa. Loukkaantunutta palautetta eivät kirjailijat kerro saaneensa. He valitsivat aiheeksi taiteilijan vähemmän tunnetun taulun, joka oli onnekasta kirjan ja kustantajan kannalta; näin saatiin hankittua Bukowskilta lupa julkaista taulu kuvana kansiliepeessä, kertoi Bazar-kustantamon edustaja Maria Saari. Taulun nykyistä omistajaa ei tiedetä.

Ei Edelfeltiä ilman Anna Kortelaista, joka asiantuntijana ystävällisesti oli lukenut tekstin ja tehnyt tarkentavia kommentteja, joista kirjailijat olivat kiitollisia. Kortelainen tuntee paitsi Edelfeltin myös Pariisin ja pystyi opastamaan tekijöitä laajasti, maantieteeseen ja arkkitehtuuriin asti. Ja nyt vihdoinkin pitää lukea Kortelaisen Virginie! kuten Kirsi teki Naisen parvekkeella luettuaan.

Kirjapiiriläiset kuvasivat kirjaa täydelliseksi Pariisin-matkalukemiseksi. Viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava se on muuallakin luettuna, vaikka Mäntyharjulla, joka kirjassakin vilahtaa. Uusintalukua se ei yllättävänä juonidekkarina - taidemysteeri oli tekijöiden käyttämä termi - oikein kestä, mutta henkilöitä ja paikkoja voi toki fiilistellä jälkeenkin päin, taidemaailman asioista puhumattakaan. Tulossa on lisää, kertoivat tekijät, seuraava taideteos on jo mietittynä ja taustatiedon keräys käynnissä. Jännä nähdä, mitä on tulossa, hieman onnistuimme pusertamaan vihjeitä: Euroopassa ollaan edelleen, eteläisessä, näin tulkitsin.

Kiitos kirjasta tekijöille ja kustantajalle, lukupiiristä kirjamessuille, Kirsin Book Clubille ja muille osallistuneille! Tunnelma oli välitön ja juttua riitti puolentoista tunnin ajan. Kirjapostaukseni on täällä.


Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Bazar 2016. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kannen valokuva Timo Viitanen.