Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Edelleen Kuopiossa, Kähkösen Muistoruohon tavoin 1970-luvun alussa, mutta toisessa yhteiskuntaluokassa ja tilanteessa. Tiainen kertoo kaupunginkanslian virkanaisista ja heidän elämästään. Komeassa kaupungintalossa toimivassa kansliassa on useita osastoja, niillä jokaisella johtonsa ja varsinaiset tekijänsä, kanslian naiset.

Seuraamme pääosin kolmea naista, erilaista ja eri-ikäistä, nuoruuden levottomuutta elävää Eeva-Liisaa, perheenäidiksi osin tahtomattaan ajautunutta Virveä ja rauhallisen järkevää viisikymppistä sinkkua (sanaa ei vielä tunnettu!) Tuulikkia. Mukana ovat myös heidän perheensä, lähipiirinsä ja koko muu kaupunginkanslia.

Tiainen tuo hykerryttävästi esiin ajan tavat ja asenteet, kanslian naisten kainouden ja päättäväisyyden, käyttäytymisen kirjoittamattomat mutta pakottavat säännöt. Sinuttelu johdon ja kanslistien kesken oli ennenkuulumatonta! Mutta isommat asiat jylläävät. Ikuisuuskysymykset naisen elämässä ovat tiiviisti läsnä. Lasten saaminen tai saamattomuus. Valinta uran ja perheen välillä.

"- Neiti Huttusen papereissa lukee, että naimaton. Kehitysaluerahaston toimistopäällikkö vilkaisi papereita ja jäi sitten katsomaan Eeva-Liisaa. - Onko aikomus avioitua lähiaikoina? - Ei ole. Sanat tulivat painokkaasti Eeva-Liisan huulilta. Hän hymyili pienesti ja yritti näyttää levolliselta, vaikka sydän pompotti jännityksestä. - Te olette kyllä pätevä, vaikkakin melko nuori. Eikä tuota työkokemustakaan ole vielä järin mittavasti. Mies pyöritti kuulakärkikynää sormissaan. Vierushuoneesta kuului kirjoituskoneen kiivas naputus."

Niin sanottuja "naisten vaivoja" ei Tiainen kaihda kuvaamasta, ja se on oikein, niin paljon kuukautiskierto vaikuttaa naisen arkielämään, vaikkei siitä juuri puhuta. Tässä tarinassa fysiologia on luonteva osa kerrontaa. Samoin ehkäisyn vastuunjako, ja kotitöiden.

"Kun Laila oli iltaisin harrastusmenoissa, hän tiskasi astiat ja pyykinpesuhan oli maailman yksinkertaisin homma, koska sen teki kone. 
- Sen kun vaan lajittellee tummat ja valakopyykin erikseen ja laittaa Omoa sekkaan, Arto kuvaili vaatteidenpesun helppoutta. - Ollapa meikäläiselläkin tuommoinen mies kuin Arto, Virve naurahti. - Meiän Tapio ei mielellään liota käsiään tiskialtaassa saatikka pesusoikossa." 

Pukeutumisen sääntelystä mieleeni tulvivat muistot ensimmäisestä vakityöpaikastani. Minäkin olen ollut kanslian nainen, tittelini patentti- ja rekisterihallituksessa oli "ylimääräinen kanslia-apulainen" vuoden ajan yo-kirjoitusteni jälkeen. Sukattomuus ja hihattomat paidat oli kielletty, me kasarilla työskennelleet jo uhmasimme sääntöjä. (Pian huomasin, ettei virastomeininki ole minun juttuni ja siirryin opiskelemaan liiketaloutta, joten säästytte enemmiltä muisteloilta tässä kohtaa. Pukeutuminen on vain jäävuoren huippu tuon ajan työelämän tavoista!)

Muistoryöpsäyksestä huolimatta yritän keskittyä kirjaan, eikä se ole vaikeaa, sillä tarina vie mukanaan. Paitsi että tehtävät ja ilmapiiri ovat tuttuja, myös kanslian naiset ovat pian ystäviäni tai vähintään työkavereita, niin inhimillisinä ja elävinä kirjailija heidät kuvaa. Perheiden asioita pohdittiin paljon aikanaan, eikä pohdinta ole lakannut, vaan päinvastoin, koska suomalaisia kuulemma syntyy nykyään liian vähän. Taloustilanne ja poliittiset päätökset vaikuttavat.

"- Milloin sinä jäät äitiyslomalle? Elina vilkaisi Virveä. - Tammikuun alussa. Sinä ehdit palata parahiksi töihin. - En minä tule enää kansliaan. - Miten niin? Virve vilkaisi ällistyneenä Elinaa. - Onko sulla toinen työpaikka tiedossa? - Ei ole palkkatyötä. Kotona hommia kyllä riittää. Minä aion sanoa itseni irti. Virve meni sanattomaksi. Hän tiesi Elinan tunteneen syyllisyyttä töissäkäynnistään esikoisen syntymän jälkeen, ja että perheenlisäys oli toivottu, mutta koskaan aiemmin Elina ei ollut sanonut, että luopuisi virastaan. - Miten te meinaatte pärjätä yhden palkalla? - Mikko pääsi työnjohtajaksi varastolle. Sen palkka nousee. Räknättiin, ettei minun palkasta jäisi käteen paljon mitään verojen ja lastenhoitokulujen jälkeen. Ja kun on se avioparien rangaistusverokin."

Luonnollisesti elämään kuuluvat käytännön asioiden lisäksi rakkaus ja romantiikka. Onko Tuulikilla ja Sakari Rantalalla säpinää? Ja entä aviomiesten uskollisuus - jos nainen jättää uran miehen ja perheen vuoksi, saako hän sille täyttä vastinetta?

"Elina huokaisi: - Onneksi meiän miehet on kunnollisia. - Tai niin me ainakin luullaan. - Mitä tarkoitat? Elina loi säpsähtävän katseen Virveen ja lisäsi kiukkuisesti: - Meiän Mikko ei kyllä taatusti vilkuile muita naisia! - Niin, anteeksi, enhän mitä sitä meinannutkaan, että sinun miehesi... - Onko Tapio sitten? Elinan ilme muuttui uteliaaksi. - En usko, mutta enhän minä voi varmaksi tietää."

Tuona aikana työnsaanti oli helppoa eikä tehokkuuspaineita tunnettu. Aikaa jäi vapaisiin ja perheen hoitoon, jos sellainen naisella onnekseen sattui olemaan - sillä onnena miehen "saamista" pidettiin, lapsista puhumattakaan. Noita ahtaita muotteja en kaipaa pätkääkään! Mutta yhtä käytännön asiaa kyllä. Inhoan vaateostoksia, ja tuolloin työvaatekertoja oli vain yksi tai muutama, samaa asua pidettiin useita päiviä tai jopa viikko. Jossain vaiheessa lähti lapasesta, ja nyt asua pitää vaihtaa päivittäin. (Mutta uskon ja toivon, että kulutusbuumin hiipuessa tämä vielä muuttuu.)

Toisaalta oli hauska lukea, että köyhyyteen tottuneet suomalaiset uskalsivat jo kuluttaakin ja naiset vaatia oikeuksiaan. Nainen pystyi suunnittelemaan elämänsä omin voimin, itsenäisesti, jos niin halusi.

"Eeva-Liisa teki nopeasti ostokset valintamyymälässä Kasarmikadulla. Hän jatkoi matkaansa teatterin ja Valkeisenlammen ohi. Kävellessään hän muisteli muutaman vuoden takaisia aikoja, jolloin oli työskennellyt juoksutyttönä vanhimman sisarensa Mailan elintarvikeliikkeessä Linnanpellolla. Hän oli ollut silloin hädin tuskin kuudentoista. Raskaiden kassien kiikuttaminen ympäri Männistöä oli ollut raskasta hommaa. Työpäivän jälkeen hän oli ollut umpiväsynyt, nukahtanut kotimatkalla linja-autossa ennen Rättimäen pysäkkiä. Niistä ajoista on päästy eteenpäin, Eeva-Liisa ajatteli. Hän oli opiskellut ja päässyt siistiin sisähommaan. Kohta hän olisi virkanainen. Kaupunginkanslian väliaikainen toimistovirkailija. Eeva-Liisa luotti siihen, että saisi töitä kesän jälkeenkin, mieluiten jostain kaupunginvirastosta. Sitten hän alkaisi etsiä itselleen vuokra-asuntoa."

Teknologian kehitys näkyy, modernit kopiokoneet otetaan käyttöön ja monta muuta työtä helpottavaa vempainta niin kotona kuin töissä. Mediat kehittyvät, mainospöllö tv:ssä alkaa iskeä silmää Ylen ohella. Aikamoista murrosaikaa oikeastaan! 1970-luvulla syntyivät monet ilmiöt suomirockista vihreään liikkeeseen, Etykistä seuramatkoihin (Rimini on kirjassa hyvin esillä, samoin Leningrad, ja Helsinki). Populaarikulttuurista mainitaan tärppejä Salaman Juhannustansseista Love Story -leffaan, urheilusta Viren, totta kai. Auto- ja muut tutut tuotemerkit vilahtavat, samoin Kuopion ravintolat Kummelista ja Keltalyhdystä Renkkuun. Tansseissa käytiin ja Ampiaisia juotiin. Teatterissa menee Tšehovin Kolme sisarta.

Hienoa, että kirjailija on kaiken kirjannut, tätä kirjaa tarvitaan. Tiainen kertoo tarinansa lämpimästi ja asiantuntevasti, muttei tunteilevasti. Tiainen tuo ajankuvan elävästi ja todenmakuisesti silmien eteen, paitsi asenteiden ja työ- ja perhe-elämän tasolla, myös kirjoineen, elokuvineen ja muine kulttuuriviittauksineen. Kuopio on elävä näyttämö tapahtumille, ja kaupungin tunteville se tuo oman ulottuvuutensa lukemiseen. Lukemisesta jäi lämmin, täysi ja tyytyväinen mieli. Kaunis ja vetävä kansi, muuten!

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, virkanaisille ja heidän miehilleen, lähihistoriasta hullaantuville, nostalgisia työmuistoja 1970-80-luvuilta hakeville, Kuopion ystäville.

Muualla: Kirjojen kuisketta -blogin Anneli kuvaa Tiaisen kirjoitustyyliä railakkkaksi ja viihdyttäväksi. Sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa, kuvaa Kirsin kirjanurkka Tiaisen aiempaa, vuonna 1999 ilmestynyttä Kulmakaupan naiset -kirjaa, jota en harmikseni ole vielä lukenut. Kanslian naiset on siis ikään kuin jatko 18 vuoden takaiselle kirjalle, jota edelsi vielä Suoraa saumaa ja siksakkia vuodelta 2001, josta mm. Susa kertoo vuonna 2009 blogissaan.

Sain kirjan kustantajalta, kiitos!

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset. Icasos 2019. 

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Kuopio-sarjaan hyppäsin mukaan vasta keskivaiheilta, mutta se olikin sitten menoa. Juutuin ja juurruin kuin pahka puuhun. Vaikuttavia tekijöitä on monia: paitsi kerronnan komeus ja tarinan kiinnostavuus myös laaja tutkimustyö, jota kirjailija on uransa mittaan tehnyt ja josta on poikinut myös sarjaan kuulumattomat mutta aihepiiriin liittyvä romaani Graniittimies ja tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. 

Muistoruoho jatkaa Tankkien kesän tarinaa ja kerrontatapaa. Eletään 1970-luvun alussa Kuopiossa. Hilla, Anna ja Lassi Tuomen tyttären lapsi, on jo koululainen. Hillan toinen mummo, Ida, saa asuinkaverikseen Siirin, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon opettajaksi. Annaa ja Hillaa on kohdannut suuri suru, Lassin kuolema, ja Helvi, jolla myös on lapsenlapsi, pieni Sole, tukee Annaa kaikin voimin.

"Anna kääntyy minuun päin ja valo melkein kuultaa hänen lävitseen, kuplaisesta vanhasta ikkunalasista lankeava valo; hän on ohut ja hieno kuin vuosikymmenet sitten kudottu pumpulikangas, kestävä ja paljon käytetty, lipeässä lioteltu, tulisissa vesissä keitelty, kartuin hakattu, moneen kertaan tahraantunut ja aina uudestaan puhdistunut, sadat kerrat tuuleen ripustettu ja mankelin jyrien läpi myös sadoin kerron kiskottu. Ohkainen jo, haileasti laikukas, yhä kestävä. Ja minä ajattelen, että kaikki muut voin rinnaltani kadottaa, mutta en tätä ystävääni."

Ystävättäret keskustelevat, muistelevat ja sopeutuvat maailmaan, jossa ei sodita, ei jouduta vankilaan tai evakkoon, ei eletä jatkuvassa pelossa tai köyhyydessä. On liikuttavaa seurata, miten vapaus menneisyyden ikeistä ja moderni aika alkaa pikku hiljaa näkyä naisten elämässä: voi ostaa jäätelöä, kun huvittaa, ilman sen kummempaa syytä! Voi pukeutua, miten haluaa - mukavasti, ei puristavasti! Voi käyttää kodinkoneita ja asua valmiiksi lämmitetyssä talossa! Tosin Annaa pohdituttaa, mistä nainen sitten saa omaa rauhallista ajatteluaikaa, kun ei tarvitse mennä pyykille tai puita pilkkomaan. Kähkösen henkilöt ovat eläviä ja todellisia niin, ettei lukija lukiessaan muista lukevansa fiktiota, vaan elää mukana.

"Mummot ovat säästäväisiä ja kauniita ja kesäisiä, mutta ihan erilaisia keskenänsä", miettii torikahvilassa pikkuvanha Hilla, joka laitetaan pioneerien kesäleirille, vastentahtoisesti, mutta mummot tiesivät taas parhaiten.

"Aikuisille tulee aina paha mieli, jos niille sanoo miltä itsestä tuntuu. Minä kaiket ajat koetan miettiä, mitä voi puhua, mutta aina tulee suusta joku mikä pilaa kaiken. Minä kärkyn aina, että olisin aikuisten kasvopuolella ja heillä olisi minuun päin iloinen naama. Se on niin kuin auringossa oloa. Koetan olla niin että aina paistaisi."

Lähiöt ovat tulleet Kuopioon. Anna asuu Lohkaremäellä, jossa asui aikoinaan myös tätini, siellä juoksentelin lapsiporukoissa mukana, Hillan kanssa samoilla pihoilla.* Anna ei viihdy, hän viettää mieluummin aikaa Rönön saaren keltaisella mökillä, jonka Helvi omistaa.

Saamme tietää muutaman salaisuuden, kuten sen, miten Ida sai poikansa, Hillan isän. Menneet tapahtumat ja haavat eivät katoa, mutta arpeutuvat, tuntuu kirja sanovan. Ja eteenpäin menon henki on vahva, uusien sukupolvien myötä. Lapset ovat jo aikuisia ja omillaan, kaukaisempia kuin heidän lapsensa, syistä, joihin hennosti viitataan. Lapsenlapsiin kilpistyvät toiveet ja tulevaisuus, josta naiset tietävät, etteivät sitä itse enää ole näkemässä. Mutta niin kauan kuin ovat, tehdään kaikki mahdollinen, jotta pienillä olisi parempi elämä kuin itsellä on ollut.

"Minä tulisin illalla sitten sinun luo", sanoo lapsi ja painaa päänsä minun rintaani vasten. Hän oli minun jo imeväisestä saakka, nyt hänen raajansa ovat pitkät, yhä hän on minulle rakas, minä suojelen häntä niin kauan kuin elämää minussa riittää. - Tule tule, minä sanon. - Tule viieks rantaan niin haen sinut venneellä. Ja kuule, jutellaan sitten myös matkasta. Jos sinä haluaisit lähtee. Minä ja Helvi ja Sole ja sinä. Mustallemerelle."

Yhä vahvemmin - ikääntymisen myötä? - Kuopio-sarjan lukemisessa vaikuttaa alun perusteiden lisäksi oma historiani ja lapsuuteni Kuopion kupeessa. Muistoruohossa eletään aikaa, josta tunnistan mainittuja paikkoja ja tapahtumia. Ja henkistä mielenmaisemaa, joka tulee lähelle ja suorastaan sisään. Itkin, ehkä mummojeni muistoa, ehkä omiani, ehkä lapsenlapsien tuoman koskettavuuden takia. Kirja sohaisee jotain, jota en tiennyt olevan olemassa sohaistavaksi. Kähkönen sanoittaa viisaasti ja sydämeenkäyvästi asioita, joita ei ole ennen sanoitettu. Onko kirja "hyvä"? Lienen jo jäävi sanomaan. Kannattaa lukea ja todeta itse.

Kenelle: Sukupolvia miettiville, suomalaisuudesta kiinnostuneille, sukusaagan ystäville, naisten tarinoista uteliaille, Kuopion ja muun maaseudun kasvateille.

Muualla: Kähkönen on tunteiden tulkki, sanoo Tuijata.

Lue myös: Tankkien kesä, kirjamessujen 2016 lukupiiri. Helsingin kirjamessuilla 2019 on 7 lukupiiriä, joiden tiedot näet messujen sivuilta.

Sain kirjan lukukappaleen kustantajalta. Tankkien kesä -kirjaa edelsi Hietakehto.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. Otava 2019. Kansi Anna Lehtonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olen käynyt.

* huom. myöhemmin kuulin kirjailijalta, ettei kirjan Lohkaremäki ole todellinen paikka, vaikka Lohkaretie, jossa tätini asui, siihen viittasi ja luulin sen todelliseksi kaupunginosan nimeksi - Särkiniemi on lähiö, joka oli kirjan Lohkaremäen esikuva ja jossa Lohkaretie ja Lohkarekuja sijaitsivat ja sijaitsevat ilmeisesti edelleen. Näin fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti!

Kuulumisia Kuopiosta

Kirjabloggarien perinteinen miitti Kuopiossa sujui aurinkoisen lupsakasti. Tapasimme isolla hautausmaalla, jossa kävimme
- myös perinteen mukaan - jättämässä kukkatervehdyksen Minna Canthille.

Minnan kanssa samassa hautakummussa lepää hänen tyttärensä Elli, joka äitinsä kuoltua hoiti kauppaliikettä ja huolehti sisaruksistaan, kertoo Wiki. Minnan lapsista myös Maiju, Hanna, Jussi ja Lyyli (eli kaikki muut paitsi Pekka) on haudattu samalle hautausmaalle, samoin Minnan vanhemmat.



Jatkoimme teemaa piknillä Minnan silmien alla hänen nimikkopuistossaan. Patsaan on veistänyt Eemil Halonen. Sää suosi retkeläisiä!

Piknik-viltille itsemme ja eväämme leviteltyämme soitimme videopuhelun nilsiäläiselle kirjailijalle Antti Heikkiselle, joka ei fyysisesti päässyt irtautumaan Tuntemattoman harjoituksista. Siitä on tulossa kunnianhimoinen ja näyttävä Suomi 100 -kesän esitys Iisalmeen, Nightwish-Holopaisen musiikkeineen, pyrotekniikoineen ja aitoine tankkeineen. Dramatisoinnista vastaa Antti (joka myös näyttelee), ohjauksesta Ismo Apell. Jos asuisin lähempänä, olisin viivana paikalla, mutta menkää ihmeessä te, jotka pääsette!



Kirjat ja teatteri ovat vähintään avopari, jos eivät jopa virallisesti vihittyjä, jos minulta kysytään. Antti sanoi olevansa yhä vakuuttuneempi siitä, että teatterin ja kirjoittamisen yhdistäminen on hänen juttunsa. Määrätietoisesti uraansa ja elämäänsä rakentava mies nousi lukevan yleisön tietoisuuteen mainiolla Pihkatapillaan 2013, ja on sittemmin kirjoittanut Matkamies maan -romaanin, Juice-elämäkerran Risainen elämä, Heikki Turusen elämäkerran Turjailija ja Jaakko Tepon Suuren elämäkerran. Siinä sivussa on tullut mm. perustettua perhe.

Hengästyttävä tahti ei ole sattumaa; arvostan paitsi lahjakkuutta myös hänen tapaansa tarttua rivakasti tilaisuuksiin ja hyödyntää lahjojaan. Moniosaava mies osaa myös laulaa, minkä saimme lähes-livenä puhelimessa todistaa. Kiitos! Uteliaana odotan Antin lokakuussa ilmestyvää kirjaa Mummo, joka on "kunnianosoitus suomalaiselle maalaisnaiselle" ja perustuu hänen oman, maamme historian isot käänteet arjessa kokeneen mummonsa kokemuksiin. Muista tulevista töistä mainittakoon Einari Widgrenin, Ponssen perustajan, elämäkerta, jonka on tarkoitus valmistua viimeistään vuonna 2020.

Antti jatkoi jytistelyineen Koljonvirralla, me rentouduimme piknik-viltillä seurassamme Marja-Sisko Aalto (piknik-kuvan ponnaripää). Muistamme hänet tapauksesta, jossa Imatran seurakunta antoi kirkkoherransa lähteä lähes kolmikymmenvuotisen palveluksen jälkeen sukupuolenvaihdoksen vuoksi. Tapaus ei varsinaisesti kasvattanut luottamusta kirkon lähimmäisenrakkauteen ja ihmisarvon tasapuoliseen kunnioitukseen! Kristillisestä katsannosta puhumattakaan, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Kokemastaan Marja-Sisko kirjoitti kirjan Kirkkoherran tilinpäätös (2010), mutta ryhtyi uudessa asuin- ja työkaupungissaan Kuopiossa kirjoittamaan dekkareita.

Ystävien kanssa kuulemma oli pohdittu, mikä olisi mahdollimman epätodennäköinen murhan tapahtumapaikka, ja se löytyi yllättävän läheltä eli omalta työpaikalta: Murha tuomiokapitulissa ilmestyi 2013. Kuopiolaiset poliisit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen jatkavat tutkimuksiaan kirjassa Tappavaa lunta (2015), ja lisää on lupailtu. Tyylilaji on kirjailijan mukaan "pehmodekkari"; raakuuksilla ei mällätä, vaan keskitytään tapahtumien syihin ja taustoihin, jotka saattavat johtaa murhatyyppisiin synkkiin seurauksiin. Myös historia inspiroi Marja-Siskoa; tapahtumat, jotka muuttavat olosuhteita dramaattisesti. Lukijana hän sanoo olevansa kaikkiruokainen. Isä kasvatti koko suuren sisaruskatraan kirjojen suurkuluttajiksi, toi jopa kuorma-autokaupalla luettavaa hyvän diilin tehtyään! Marja-Siskon löytää hänen omasta blogistaan.

Eväsnapostelun jälkeen siirryimme (luonnollisesti) syömään. Isä Camillo on toinen kirjallinen ravintolanimi Kuopiossa, viime vuonna lounastimme Kummisedässä. Sekä puitteet, ruoka että palvelu olivat erinomaisia. Seuraamme liittyi kirjailija Marko Kilpi, tuttu etenkin paikallisesti mutta myös valtakunnallisesti poliisina ja dekkaristina.

Kirjailijan ura alkoi komeasti kirjalla Jäätyneitä ruusuja (2007), joka voitti Suomen dekkariseuran Vuoden johtolankapalkinnon. Raatiin myöhemmin kuulunut Kirsi on lukenut useampiakin. Sittemmin Markon tuotanto kattaa sekä dekkareita että dokumenttiohjauksia ja muun muassa osuuskuntamuotoisen kustantamo Crime Timen perustajajäsenyyden.

Myös Marko on näitä monitaitoisia ja tekeväisiä ihmisiä, jotka eivät jää lottovoittoja odottelemaan, vaan panevat tuulemaan. Hän hyödyntää luonnollisesti arkeaan dekkareissaan, mutta ei ehkä siten kuin luulisi: rikostapausten sijaan hän sanoo tarkkailevansa ja kirjaavansa ihmisten pieniä maneereita, joista kirjan henkilöt saavat ytyä ja uskottavuutta. Saimme kuulla paljon kiinnostavaa poliisin työstä ja anekdootteja muun muassa siitä, miten "kanta-asiakkaat" suhtautuvat tunnistaessaan heidät putkaan raijanneen miehen kuuluksi kirjailijaksi. Jäätyvät, sanoi Marko. Kunnioittava hiljaisuus vallitsee!

Kun oma arki kiertyy rikollisuuden ympärille, saattaa joskus unohtua, ettei kaikilla niin ole, mitä kirjailija on joutunut muistuttelemaan mieleensä. Meillä kaikilla ei ole eteisen naulakossa luotiliivejä, noin lähtökohtaisesti.

Uusin kirja Undertaker on dekkari ja poliisiromaani, kuten Savon Sanomat kirjoittaa. Se aloittaa sarjan, joka jo nyt kylmää selkää jopa tällaisella ei-kovin-kummoisellakaan dekkarilukijalla. Mieleeni tuli Six feet under, Mullan alla -tv-sarja, mikä on hyvä assosiaatio: sarja on parhaita ikinä, mistä herää kysymys, mikseivät suomalaiset hyödynnä laadukkaita kirjailijoitamme tv-sarjoina? Enkä nyt tarkoita mitään tusina-Silta-kopioita. Sorjonen ei perustunut kirjaan vaikka oli hyvä yritys, mutta sen Silta-plagiointi alkutunnareineen ja -kuvineen nauratti jo niin paljon, ettei katsominen oikein vakavasti onnistunut. Ei näin, ei valmiiseen muottiin, vaan tehdään omannäköistä, oma suomalainen muotti! Mutta jossain vaiheessa mättää; ehkä rahoituksessa ja markkinoinnissa, mahdollisesti nimenomaan uskossa omaan tekemiseen ja osaamiseen.

En epäile yhtään, etteikö osaamista ja ideoita löytyisi. Kun näitäkin kirjailijoita kuuntelin, kunnioitus ja kiitollisuus vain kasvavat: jokainen tekee työtään niin suurella palolla ja intohimolla, että se lämmittää yleisöäkin.

Marko Kilven Undertaker ja muita dekkareita lisää seuraavissa postauksissa, huomenna alkavan Dekkariviikon kunniaksi. Kirjasampo on listannut suosituksia viikon luettaviksi.

Osallistuneiden blogeja alla. Kiitos kuopiolaisille kirjabloggareille järjestelyistä ja kaikille upeasta ja antoisasta kesäpäivästä!

Amman lukuhetki
Tuulevin lukublogi
Lukuhumua
Kirjakko ruispellossa
Kirjanurkkaus
Hyönteisdokumentti

Kuvia napsin itse ja kavereilta Tuulevi ja Hdcnis. Vuoden 2016 Kuopion reissu täällä.