Philip Teir: Neitsytpolku

Kirjan lukeminen on kuin kuuntelisi tutun kertovan avioerostaan. Ei ihan läheisen kaverin, sillä kyyneleet, uuden rakkauden hehkutus ja huuma ja kaikki tuo dramatiikka puuttuu. Tai ei puutu, vaan väreilee pinnan alla.

Sillä uskon, että niitäkin tapaukseen liittyy, vaikka Richardin näkökulmasta lähes lakonisesti kerrottu tarina vaikuttaa hyvin arkiselta ja todelliselta, välillä suorastaan tunnekylmältä. Richard on naimisissa Sonjan kanssa, lapset lähestyvät teini-ikää, jopa kolmannen tekoa mietitään, arkea eletään, töitä ja lomia suunnitellaan, kaikki perheessä on hyvin.

Kunnes ei olekaan. Missä vaiheessa Richard alkoi tuntea kaipaavansa jotain muuta, vasta Paulan tavattuaanko? Jokin miehessä värähtelee Paulan taajuudella ja saa hänet viettämään aikaa tämän seurassa, vaikkei hän eroa suunnittele.

"Mehän vain tapailemme ja juttelemme. Paula näytti hämmästyneeltä. Niin mutta siihenkö se jää? Ajattelin, että sinä ehkä... tai no, enhän minä tiedä millainen sinun avioliittosi on, ajattelin että teillä on ehkä joku diili. Ei, Richard sanoi, ei meillä ole mitään diiliä. Mutta... en tiedä, minusta on mukava nähdä sinua. Ja minusta on mukava nähdä sinua, Paula sanoi. Richard ajatteli, pitäisikö sanoa vielä jotain. Hän laski katseensa kynttilään ja mietti." 

Kun Richard vihdoin saa sanottua vaimolleen, että on miettinyt eroa, hän on edelleen epävarma.

"Sonja kysyi jälleen, oliko hänellä jokin toinen, ja hän sanoi ei, ei ollut ketään toista. Seuraavana iltana häntä kadutti, tuntui liian pahalta, ja hän sanoi Sonjalle haluavansa vielä yrittää, kyllä se onnistuisi, ehkä hän oli vain masentunut, kuten Sonja oli epäillyt. Keskustelu tuntui hyvältä, vahvistavalta."

Päätä nyt jo, hyvä mies, älä ainakaan valehtele vaimollesi, tekee lukijan mieli kiljua.

"Richardista tuntui, että yhtä hyvin olisi voinut yrittää kertoa jollekulle miksi pitää enemmän yhdestä väristä kuin toisesta, se oli niin abstraktia ja pohjimmiltaan mahdotonta, koska asiat olivat niin henkilökohtaisia, ettei niistä voinut puhua. Ihmiset liukuivat erilleen." 

Niin liukuvat, ja toisten kanssa yhteen. Tulee ero, tulee asunnon hankintaa, tulee selittelyä ja sanasotaa etenkin Richardin ja tämän äidin välillä. Suvi ei hyväksy poikansa ratkaisua, vaan on sitä mieltä, että tämä pilaa lastensa elämän, raha-asiansa ja kaiken.

"...koska ero tuli niin kalliiksi, siksi kukaan järkevä ihminen ei eronnutkaan. Ei pidä paikkansa, Richard väitti. Puolet lasten luokkakavereiden vanhemmista on eronnut. Ei se enää mikään häpeä ole. Nykynuoret eroavat, koska se on mukavinta. Voivat käyttää puolet ajasta mielensä mukaan ja miettiä mitä tekisivät ylimääräisellä vapaa-ajallaan. Lopeta nyt, Richard sanoi." 

Richard vaikuttaa ajautuvan tilanteeseen ilman omaa päätöstään, mutta ottaa sitten kuitenkin aktiivisen roolin, hoitaa eron käytännön asiat ja äitinsä. Hän on mies, joka on tottunut saamaan haluamansa sitä sen kummemmin ajattelematta, perusoikeutenaan, eikä ole kokenut suuria vastuksia, tulkitsen (Sonjan terapeutti viittaa samaan suuntaan). Siksi hän on luottavainen myös työasioissa, jäädessään virkavapaalle. Jota hän tuntuu pähkäilevän jopa enemmän kuin eroa vaimostaan.

"Richard oletti, että turvallisuuden tunne tuntemattoman edessä, luottamus siihen että asiat järjestyisivät, oli jonkinlainen keskiluokkainen, vanhemmilta peritty ominaisuus, sillä hän todellakin uskoi pärjäävänsä. Hän pelkäsi enemmän muiden reaktioita kuin irtisanoutumista."  

Sonja jää taka-alalle, niin miehen ajatuksissa kuin kirjassakin; vaimon kertomana tarina olisi tietysti aivan toisenlainen. Lapset ovat tärkeitä molemmille, mutta Sonja vaikuttaa kantavan suuremman hoitovastuun. Hän kertoo itkevänsä paljon, mutta mitä hän itkee? Rakkaan ihmisen menetystä, turvallisuuden ja rutiinien menetystä, uuden pelkoa, häpeää? Se kaikki jää kertomatta.

Arkisen todellinen avioerokertomus, joka herättää ajatuksia ja antaa kurkata miehen mielenmaisemaan, vaikka perimmäinen syy eroon ja uuteen suhteeseen jäi minulle epäselväksi. Olen aina uskonut, että ihmiselle ei vain "tapahdu" asioita, vaan ne lähtevät itsestä. Mutta tarvitaanko syytä aina kaivaa väkisin esiin? Voiko olla onnellinen mennessään tunteiden vietävänä? Mikä takaa, ettei sama tapahdu uudestaan - ja jos tapahtuu, onko se epäonnistumista vai vain elämistä?

Kirja- ja toimitusalasta kiinnostuneille tarinassa on näkymiä kustantajien juhliin ja toimituksen arkeen ja muuhun Richardin työhön liittyvään.

Kenelle: Parisuhdekirjallisuuden kuluttajille, tämän päivän elämästä kiinnostuneille. 

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, jolla mieshenkilö tuodaan tykö ja sanoo kirjan muistuttavan, mikä ero on romaanilla rakkaudesta ja viihteellisellä rakkausromaanilla.

Philip Teir: Neitsytpolku. Otava 2020. Ruotsinkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Jaana Nikula. Kansi Sanna Mander. 

Philip Teir on kirjailija ja toimittaja sekä HelsinkiLit-kirjallisuustapahtuman ohjelmajohtaja, josta työstä hän sai vuonna 2019 Rakkaudesta kirjaan -palkinnon.

Tämän vuoden kevään HelsinkiLit jouduttiin peruuttamaan, mutta se järjestetään tilanteen salliessa Oodissa elokuun 27. ja 28. päivä, yhteistyössä Ylen kanssa, eli Areenaa myös luvassa. Pidetään peukkuja, että tapahtuma päästään toteuttamaan!

Ja hyvänen aika, kirjablogini täyttää tässä kuussa kokonaiset 10 vuotta! Kirjoitan varsinaisen juhlapostauksen ensi viikolla näiden vuosien kokemuksista, mutta onhan tämä juhlan paikka jo nyt, joten jaan juhlatunnelmaa kanssasi arpomalla tästä lähtien kerran kuussa vuoden loppuun jonkin lukemani kirjan + lukemiseen liittyvän bonusyllätyksen (samalle voittajalle) arvontapostauksen kommentoijien kesken.

Arvontaan saavat osallistua kaikki, jotka ilmoittavat minulle sähköpostiosoitteensa tai muun yhteystiedon ja ovat voiton osuessa kohdalle valmiita toimittamaan minulle postiosoitteensa viikon sisällä arvonnan suorittamisesta, mikä tapahtuu kuukauden ensimmäisellä viikolla. (Jos en saa osoitetta viikon sisällä voitosta ilmoittamisesta, arvon voittajan uudestaan.)

Juhlavuosiarvonnan ensimmäinen kirja on yllättäen Philip Teirin Neitsytpolku. Kommentoi alle viimeistään 5.8, jos osallistut sen arvontaan, ja olkoon onni myötäsi! Juhlitaan!

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

"Yhä useammat aktivistit ajattelevat, että jos me vain satsaamme tuulivoimaan ja matalaenergialamppuihin ja kierrätämme vähäsen, voimme elää mukavasti tulevaisuudessakin. Mutta kaikki tuo on jo liian myöhäistä."

Näin puhuu Chris, skotti, joka viettää aikaa suomalaisella maaseudulla vaimonsa Marikan perintömökillä. Päähenkilöperhe, Julia ja Erik lastensa Antonin ja Alicen kanssa, tutustuu heihin kesälomallaan Maitolahdessa, myös heidän kohdallaan perheen vaimon sukumökillä. Itse asiassa, Julia ja Marika ovat olleet kavereita lapsina.

Julia on kirjailija, Erik helsinkiläisen tunnetun tavaratalon johtoporrasta. He elävät tunnollisesti ja kunnollisesti, oppikirjan mukaan, voisi kateellinen sanoa. Tuo kaikki itsensä ja toisten tunteiden tarkkailu, sovinnaisuus ja ennalta-arvaamattomuus on heidän maailmaansa; samoin kuin äärimmäinen hienotunteisuus, negatiivisten tunteiden näyttämisen välttely ja sopivan etäisyyden pitäminen hiemankin "epäilyttäviin" asioihin ja ihmisiin... Kerronta jotenkin lumoaa lukijan, vaikka hienoisesti huvittaa ja ärsyttääkin. Mieleen tulivat Siri Hustvedtin romaanit.

Julia ja Erik viettävät aikaa Chrisin ja Marikan kanssa. Jälkimmäisten luontoaktivismi on äärimmäistä, ja asiasta puhutaan paljon. Ajattelevatko luontoaktivistit oikeasti luontoa vai vain ihmiskunnan säilymistä? Ja tietysti, kovin ajankohtaisesti:

"Maat, ovat joka suurimpia saastuttajia, eivät kanna vastuutaan."

13 täyttävä Alice hapuilee naiseuttaan ja löytää naapurin pojasta Leosta sukulaissielun. Hieman nuorempi Anton on vähän hukassa kaiken keskellä. Hän näkee vanhempansa ja sisarensa uusissa tilanteissa, erilaisina kuin ennen. Itseluottamustaan hän ei kuitenkaan menetä. Hyvin kasvatettu!

Pariskuntien tilanteet kärjistyvät. Kärjistymiset ovat tyyliin sopivia. Säilyykö kupla rikkoutumatta? Voiko kellarin vesiputken korjata vai hylätäänkö talo? Iskeekö salama autoon? Voiko maailman tuholta pelastua fyysisesti tai henkisesti?

Kirjassa on kesäisen raukea ja laiska tunnelma, kiehtova vaikka osin kiehuttava, kuten sanottu. Kaikki on niin siistiä, niin mietittyä... Ja sittenkin koukuttavaa. Parasta kirjassa on helppolukuisuus, selkeät teemat ja asetelmat ja ympäristön tilan pohdinta, vaikka henkilöt suhtautuvat siihen hyvin eri tavoin ja eri motiivein. Kirjailija heittelee täkyjä ja vertauskuvia urakalla. Lopputuleman voi nähdä monin tavoin. Itselläni on siitä selvä käsitys, mutta en kerro: jokainen tulkitkoon itse. Sanon vain sen, että henkilöt eivät ihan taida olla niin sanotusti kehityksen kärjessä. Kukapa meistä olisi. Kupla on kivempi. Enkä kuplalla viittaa nyt autoon.

Kenelle: Perhekuvausten lukijoille, hyvään avioliittoonsa kyllästyneille, luonnonystäville, maailman tuhoa ounasteleville, Hankenin käyneille, opiskeluaikojaan ihannoiville, teini-ikää lähentelevien lasten vanhemmille, kesämökkiluettavaa etsiville.

Muualla: Kepeä muttei heppoinen, sanoo Suketus. Erja pitää Teirin tavata kuvata henkilöitään viileästi mutta ymmärtävästi. Henkilökuvausta kiittää myös Hurja Hassu Lukija. Maisku ei oikein saanut kiinni ideasta eikä tyylilajista. Laaja henkilöjoukko riuhtoo itseään moneen eri suuntaan, sanoo Lumiomena. Kaisa V. piti mukavana lukea, vaikka kaipasi hahmoille lisää syvyyttä tai särmää. Tuijata kiinnitti huomiota sukupolvien toimintamallien kuvaukseen.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu. Otava 2017. Suomennos Jaana Nikula.

Talvisota

Kävi huono tuuri, kun luin tämän kirjan heti Tontin kirjan perään. Jälleen professori naishuolineen, pitkäaikaisen avioliiton kyseenalaistamisineen, ikäkriiseineen ja ihastumisineen, akateemisine ympäristöineen, omaan napaan tuijottamisineen. Ikääkin professoreilla on muutaman vuoden heitolla saman verran. Kirjoja on vaikea olla vertaamatta, vaikka ne ovat niin erilaisia, ettei vertailussa ole pointtia.

Teir ei käsittele omaa professoriaan, sosiologi Max Paulia, satiirina eikä heitä häntä pelastamaan maailmaa. Kunhan nyt pystyisi edes omat asiansa hoitamaan, alkaa lukija toivoa. Mies on kuitenkin tässä Tonttia todellisempi, ei karikatyyri - paitsi sen verran kuin kirjan päähenkilö sitä aina on. Tällä miehellä on enemmän menneisyyttä, nykyisyyttä, ehkä tulevaisuuttakin. Ja perhe, joka on hänelle tärkeä, vaikka Maxin ja Katriinan avioliitto on väljähtyneessä tilassa. Silti he tuntevat toisensa läpikotaisin ja tunnistavat toisen ajatuksen jo katseesta tai kädenliikkeestä. Kaksi aikuista tytärtä ovat jo omillaan, Helen omine perheineen, Eva opiskelemassa taidetta Lontoossa. 

Max on päähenkilö, mutta tarinaa kootaan myös perheen naisten näkökulmasta. Etenkin nuoremman tyttären Evan elämää seurataan tiiviisti. Hän ihastuu taiteenopettajaansa ja viettää villiä opiskelijaelämää. Fiksu nuori nainen hän kuitenkin on - eivätkä tyhmiä ole muutkaan perheenjäsenet, haluaa kirjailija lähes alleviivatusti sanoa. Siitä todisteena mukana on tietysti muutakin kuin ihmissuhdepohdintoja, kuten Maxin omaa alaa sosiologiaa, Evan kautta taidetta. Äly ei kuitenkaan tälläkään kertaa pelasta yllätyksiltä ihmissuhteissa (ei ihan tuorein havainto). Eva ottaa eniten välimatkaa vanhempiinsa, ainakin aluksi, Helen seurailee enemmän perinteisiä kuvioita, joissa noloin juttu on tanssia Ruotsin-laivalla lasten kanssa Muumihumppaa. Katriinalla on oma totalitäärinen käsityksensä hyvästä liitosta, eikä siihen sisälly ylitsevuotavaa avoimuutta tai läheisyyttä. Katriinan ja Maxin erilaiset toiveet, maut ja kaipaukset käyvät selvästi ilmi, jatkuva tyytymättömyys nakertaa pohjaa pitkältä yhdessäololta.

Teir kirjoittaa helppolukuisen napakasti ja tekee nasevia huomioita eri-ikäisten henkilöidensä kautta. Dialogia on paljon, mikä saa aikaan autenttisen vaikutelman. Maxista tehty Hesarin juttu on tehokeino, josta pidin: se tuo tekstiin vaihtelua ja tietysti antaa kuvaa miehestä itsestään - ja aika lailla myös jutun kirjoittaneesta toimittajasta, Laurasta.

Kuten Teir Strindberg-sitaatissaan sanoo, pikkuasiat eivät ole merkityksettömiä, sillä elämä koostuu niistä. Niin tämä kirjakin, ja riittävästi pikkuasioita kansien väliin sopivasti koottuna muodostuu tarina erään ns. hyvän perheen kriisistä.

Pidin tekstin tuoreudesta, reippaasta etenemisestä ja virkistävästä näkökulmasta ikiaikaisiin ongelmiin tässä ajassa. Vierastan käsittelyn hygieenisyyttä ja näytelmällisyyttä. Tunnetasolla kirja tai sen hahmot eivät kirpaise, mutta tarina voi kuvata fiksuksi ihmissuhdeviihteeksi. Osa henkilöistä jää pakosti vaisummiksi kuin toiset, eikä kaikkia tapahtumia voi ulkopuolinen tajuta. Mutta näinhän on oikeassa elämässäkin. Rosoisempi olisi minun makuuni, mutta se ei siloiseen sivistyneen keskiluokkaiseen suomenruotsalaisuuteen perheeseen sopisi.

Muualla: Näppärää, helpohkoa ja miellyttävää, sanoo Ilselän Minna. Anneli ikävystyi. Karoliina koki samaistumisen hetkiä.

Philip Teir: Talvisota. Otava 2013. Suomennos Jaana Nikula.

Donner-ryhmä

Jörn Donner -fanien ryhmä kuulostaa mukavasti hullulta, ja hauska kirjan aloittava novelli onkin. Se luo odotuksia, johon loppuosa ei ihan pysty vastaamaan. Philip Teirin novellit ovat kuitenkin huolellisesti rakenneltuja ja tarkasti kirjoitettuja, erittäin sisäsiistejä. Veikkaan, että myös kritiikit ovat tätä lajia, koska ei tarinoissa sinänsä mitään vikaa ole, vaan ne ovat fiksun tekijän fiksua jälkeä. Oma lukukokemukseni jäi kuitenkin melko ulkopuoliseksi.

Novelleista näkee, että perheellä ja suvulla on tässä elämänpiirissä iso merkitys. Piiri tuntuu välillä lähes ahdistavalta lukijasta, joka ei ole kaltaiseen yhteisöllisyyteen tottunut. Sehän tutkitusti on suomenruotsalaisten alaa, ruotsi on näiden novellien alkukieli.

Muutamassa novellissa on yllättävä loppu, useimmissa ei; juju on tilanteen ja tunnelman luomisessa. Joskus se kolahtaa, joskus ei, osa huljui haaleana ohi. Lopussa oli vielä mahdollisuus kääntää kokonaisvaikutelma plussan puolelle, mutta se menetettiin viimeisen novellin myötä. Sitä en nimittäin ymmärtänyt: miksi listata pelkoja, aikuisen, lapsen - tuntui tarpeettomalta ja keksimällä keksityltä.

Klovnin pelko, hellan levyn päälle jättämisen pelko, pelko että vuosien myötä lihoo ja tyhmenee… ehkä tarkoitus on osoittaa, että ihmisen pelot ovat järjettömiä, maailmassa on pahempaa. Tai että pelot toteutuvat joka tapauksessa. Tai että se, mitä pelkää, ei toteudu kuitenkaan. Vai oliko novelli ironia pelon kliseille? Pahin vaihtoehto: kirjoittajan itseterapointia? En tiedä, jälkimaku ei ollut hyvä, ilman viimeistä novellia kokoelma olisi tuntunut paljon täyteläisemmältä.

Philip Teir: Donner-ryhmä. Otava 2011.