Jännityksen ja viihteen nälkään

Muistumia kesän ja syksyn mittaan lukemistani dekkareista ja viihdekirjoista. Ne tulevat ja menevät, muistijälkiä harvoin jää - varsinkin luettuina lukuaikapalvelusta eikä paperikirjana (äänikirjoja en käytä kuin pakon edessä = ei muuten saatavissa, eikä kyse ole muodon, vaan oman pääni toiminnan) - mutta tekevät viihdytystehtävänsä, kuten kuuluu, joten joitakin haluan mainita.

Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!) 

Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.

Astetta tai useita painavampi on Arttu Tuomisen tyyli. Hän ei ole tunnettu huumorimiehenä kirjoissaan, vaan sukeltaa syvälle kulloinkin valitsemaansa vakavaan ilmiöön, josta dekkari syntyy. Siksi, näin arvelen, hänen juonissaan on jotain hätkähdyttävää, joka kummittelee mielessä lukemisen jälkeenkin. Jos Max Seeck etenee sulavasti kuin Pendolino kesäaikaan, Tuominen on tavarajuna, joka kuljettaa luotettavasti raskasta lastia, vuodenajasta riippumatta. Lavastaja luottaa esitysmäiseen murhatapaan, lopulta oikeaan teatteriinkin, kun murhaaja johdattaa komisario Paloviidan tutkimukset sen tiloihin. 

Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.

Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.

Helppo muttei turhan simppeli on Tuire Malmstedtin dekkaristiominaisuus. Arvostan suuresti selkeyttä 
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.

Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan. 

Ja Elina Backmanin dekkarisarjaa myös seurailen. Loogisuus ja höpöyksien puuttuminen viehättää, ja etenkin vaihtelevat paikat eri puolilla Suomea. Hassua, että uusin sijoittuu Kotkan saaristoon, jossa myös Johanna Savolaisen uutuus Kylmempi kuin kuolema tapahtuu (en ole vielä lukenut, pinossa ja bloggausjonossa). Kotka lähiseutuineen on Savolaisen dekkareiden kotipesä, Backmanilla paikat vaihtelevat. 

Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille! 

Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin,

Mutta mahtavaa, kaverin suosituksesta löysin Fred Vargasin, olen polvillani. Luin kaksi ensimmäistä Kuriton mies nurin ja Sinisten ympyröiden mies (muistin tekstin myötä, että jälkimmäisen olen joskus kauan sitten lukenut, mutta uudelta tuntui). Mikä mainio ilmaisun taito ja tekstin lento! Nyt tiedän, keneltä muun muassa Pierre Lemaitre on saanut vaikutteita. Ei pelkkää rikosta, vaan ehtaa romaania ja persoonallista sanomisen tapaa - nautin suuresti. Ranskasta suomentaja on Marja Luoma. (Kuva kirjapino.fi-nettikaupasta.)

Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille. 

Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen. 

Satu Tähtisen Lordi B viihdytti mainiosti, Bridgerton-tyyliin. 1800-luvun kursailua ja sosieettien elämää. Hienoa nähdä kotimaista vastaavaa, ja vielä hyvätasoista. Kiitän. 

Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti. 

Maija Kajannon feel-good-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin. 

Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY 2024. 

Helena Immonen: Punainen Kettu, Aavikkokettu. Crime Time. 
 
Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula 2024.

Max Seeck: Merkitty. Tammi 2024. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan.

J.S. Bennet: Hänen majesteettinsa tutkimuksia. Windsorin solmu. (Her Majesty the Queen investigates: The Windsor Knot.) WSOY 2021. Suomennos Kaisa Haatanen.

Suomentaja on ansioitunut itsekin viihdekirjailijana ja tähän aiheeseen liittyvänä brittikuninkaallisten tuntijana muun muassa Monarkian muruset -kirjan yhdessä Sanna-Mari Hovin kanssa.

Samuel Blurr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers). Otava 2024. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Karen Swanin Postikortteja (The Christmas Postcards). Otava 2024. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemankauppiaat. Dekkariviikot 2023

 

Kuolema on täydellinen peitetarina ammattirikolliselle, jollainen hautausurakoitsija Jarmo Kivi on, sanotaan liepeessä, ja se on totta. Kivestä kertova hiuksianostattava Undertaker-sarja on ehtinyt kuudenteen osaansa. Kuolemankauppiaat nostaa miehen tarinan uudelle, laajemmalle tasolle, jossa vaarassa ei ole vain Kiven lähipiiri, kuten hänen kilpimiehensä Tuomas Maria-vaimoineen, vaan nyt aletaan uhata suurempia joukkoja ja yhteiskuntia. Jos panokset kasvavat, on kasvettava myös jonkin tahon hyöty, järkeilen. Mutta mikä on tuo taho ja mitä se haluaa?

Kun näkökulma laajenee, se tuo hämmästyttäviä ulottuvuuksia niin rikollisuuteen kuin ihmisen toimintaan ylipäänsä - ja siihen, miten inhimillisiä ominaisuuksia osataan käyttää hyväksi. Tavallisen tietämätöntä kansaa on helppo ohjailla, kuten oikeassa elämässä olemme nähneet. Kilpi maalaa pelottavan todentuntuista kuvaa tilanteesta, jossa asioita ohjailevat pääministerin ja muun hallituksen sijasta jotkut muut, ne, jotka eivät piittaa kansalaisten oloista tai oikeudenmukaisuudesta. Vaan käyttävät niin henkisen kuin teknisen huipputaitonsa omien intressiensä ajamiseen.

Kiveä on jahdattu jo kauan, on tiedetty, että joku ohjailee rikossarjaa, johon liittyy väkivaltaa ja näyttäviä operaatioita kansainvälisine yhteyksineen. Kun Helsingissä räjähtää pienoisydinpommi, koko Eurooppa on varpaillaan. Poliisit ovat tukalassa ja pelottavassa tilanteessa: kehenkään ei voi luottaa, ei edes kollegoihin. 

"Se, että saa herätettyä ihmisissä riittävästi pelkoa, on merkittävää vallankäyttöä. Siitähän tässäkin on nimenomaan kyse. Ei tässä hyökätä vain Suomea vastaan, vaan koko Eurooppaa vastaan meitä hyväksikäyttäen. Suomi on vain pelinappula isolla pelikentällä. Siksi meille voi tehdä mitä vain."

Trauman kokenut poliisi Tiina saa tukea päälliköltään Millalta, mutta ylemmän johdon kanssa on vaikeuksia. Henkilökohtaisia salaisuuksia on mahdoton piilotella, kun maassa on käytännössä sotatila, vaikkei virallisesti, sillä vihollista ei tunnisteta. Kuten puolustusvoimien komentaja sanoo:"Proxy-sodassa sotaa käydään epäkonventiaalisin keinoin. Sitä ei julisteta alkaneeksi, eikä todennäköisesti julisteta myöskään loppuneeksi." Siinä eivät auta EU:t, Natot tai kahdenväliset sopimukset, kun huhut ja tiedot sekoittuvat ja pelko kasvaa. 

Kansainvälinen talous järkkyy, kuten on hyökkääjien tarkoituskin. Sen seuraukset saattavat olla paljon tuhoisammat kuin muutaman räjähteen. Entä jos Euroopan talous luhistuu ja maat alkavat mennä konkurssiin? Kuka siitä hyötyy? 

Niin nykyaikainen sodankäynti kuin talouden, valtioiden ja ihmisten musta puoli näyttävät voimaansa. Mutta kuka on voimakkain? Huimaavan jännittävä kierre, joka jättää vielä paljon kysymyksiä. Kysymyksistä puheenollen, niitä on tekstissä paljon, samoin yhden, kahden tai kolmen lauseen kappaleita. Tehokeinot ovat tehokkaita vain niukasti säännöstellen, jatkuva toisto vesittää tehoa. Myös hienoinen saarnaavuus pistää lukijan silmään, mutta toisaalta sopii tarinaan, jonka päähenkilö on nimetty oikean henkilöllisyyden puutteessa "Saarnaajaksi". 

Kaikkiaan oiva jatko sarjaan, jonka asetelma alkoi karmia jo lähdössä ja jonka jokaisessa osassa on ilmennyt uutta ja entistä karmivampaa. Marko Kilven mielikuvitusta voi vain ihailla, ja lisämausteen tuo hänen taustansa poliisina ja kansanedustajana: mies tietää häiritsevän paljon siitä, mistä puhuu. Poliisityön haasteet ovat kiinnostavia, ja kansallista uhkaa ei edes uskalla ajatella kirjaa pidemmälle. 

Undertaker - Kuolemantuomio aloittaa sarjan.

Undertaker - Kuolemanlaakso, osa 3.

Kuulumisia Kuopiosta - tapasin Marko Kilven ensimmäisen kerran livenä vuonna 2017. 

Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemankauppiaat. Sarjan kuudes osa, Crime Time 2023. Kannen ulkoasu: Marko Kilpi, kirjan taitto Noora Ohvo.

Kotimaisen cosy crimen huippuja

Cosy crime on sanahirviö suomen kielen rakastajalle, mutta mainioita lajin kirjoja syntyy luettavaksi. Kyse on dekkareista, joissa ei kuvata väkivaltaa, vaan siihen johtaneita syitä, henkilöitä ja henkilöiden välistä verkostoa, ympäristöä ja ajankuvaakin, parhaissa mitä nokkelimmilla tavoilla. Tässä kaksi kotimaisen kevytdekkarin (sana lainattu Kirjarouvan elämää -blogistilta Pirittalta) laadukkainta laitaa, siis kärkeä.

Ville Karila, rikosylikonstaapeli, tutkii Helsingin Töölössä tapahtunutta kuolemaa. Luonnolliseksi luullun tapauksen määrittää henkirikokseksi oikeuslääkäri Viola Kaario. Hän on suuri persoona, käy ilmi, mutta työssään tinkimätön ja Karilan luottohenkilö. Sanoisin, että myös toisin päin. 

Tutkimukset etenevät ripeästi suuntaan, joka on surullinen yksinäisten naisten näkökulmasta. Liikkuuko Helsingissä ja Suomessa uusi auervaara, joka on valmis jopa tappamaan varakkaita naisia huijattuaan heitä romanssilla, heikolla toivolla elämän suuresta rakkaudesta, joka kenties sattuisi juuri tällä kertaa juuri tämän naisen kohdalle, kuin parhaassa rakkauselokuvassa?

Tarina avaa hyvin syitä siihen, miksi fiksut naiset uskovat ilmiselviin huijauksiin, ja kuvaa uhrit arvostavasti: on inhimillistä toivoa rakkautta ja myös erehtyä. Inhimillisyyden hyväksikäyttö puolestaan on rikos, kun aletaan puhua rahan ja omaisuuden siirroista valheiden perusteella. Mutta aina valheita ei haluta tunnustaa valheiksi, ja siihen on syynsä. Hetki unelman elämistä voi olla tärkeämpi kuin raha - toivottavasti en tällä rohkaise uusia huijareita, vaan muistutan naisia siitä, että valinta on heidän eikä naiivi kannata olla, jos rahavarat eivät ole loputtomat.

Nautinnollista viihdettä lukijalle, eikä haittaa edes se, että joitain käänteitä saattaa arvata, sillä kerronta on viihdyttävää ja henkilöt kiinnostavia. Kirjoittajilla on taito hyppysissä. Tosin hieman tuskastuin loppupuolella eräiden romaanin henkilöiden maneerien toisteluun, kuten poliisien keskinäisessä juhlinnassa ja heidän elokuvasitaattien käytössään, mutta ajankuluksihan näitä luetaan. Aika kuluu hyvin tämän parissa. Ja lisää on luvassa, sarja vasta alkoi. Seurantaan!

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1. Ulkoasu Elina Warsta. Siltala 2021.

Myös Anneli Kannon Haihtuneet nojaa sitkeään uskomiseen, faktoja vastaan. Kun Noora Näkijä punaisine kuontaloineen muuttaa pienelle paikkakunnalle, hän herättää huomiota ja uteliaisuutta. Kukaan ei halua sitä tunnustaa, mutta monen mieltä kutittelee ajatus saada yhteys kuolleeseen läheiseensä tai tulkinta uneensa - josko se kertoisi jotain tulevasta?

Näkijä majoittuu vanhaan rintamamiestaloon, ja pian asiakkaita alkaa ilmaantua, yleensä salaa. Nainen tarkkailee yhteisöä ja toimii kuten hänen ammatissaan toimitaan. Asiakaspalvelua ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia, tarkkaa havainnointia ja tiedon käyttöä myötäillen asiakkaitaan, jotka haluavat uskoa. (Tuliko jollekulle muulle mieleen Salaiset kansiot? "I want to believe.")  Mutta olisiko hänellä todella jotain näkemisen kykyä?

Näkijä ei voi olla miettimättä eräitä pikkukaupungin varhaisempia tapahtumia, joita hän hienovaraisesti tutkii lisää. Ökymies on kadonnut mystisesti, samoin kaksi nuorta naista. Voisiko hän auttaa tapausten selvittämisessä? Asiaan liittyy myös outo uskonlahko - jälleen ollaan uskon asioiden äärellä - ja ahtaan yhteisön rajat.

Oiva viihdyttäjä, joka jättää asioita sopivasti auki ja lukijan uteliaaksi sarjan jatkolle. Kirjailija itse sanoo teostaan "pienjännitykseksi", ja se sopii hyvin cosy (cozy?) crimen käännökseksi.

Anneli Kanto on yksi huippukirjailijoitamme, joten huonoa ei siltä suunnalta ole jatkossakaan luvassa. Hän on tunnettu etenkin laadukkaista historiallista romaaneistaan, kuten Pyöveli tai Rottien pyhimys, josta on muuten tulossa esitykset teatterien lavoille Hämeenlinnaan ja Helsinkiin. Menen katsomaan totta kai, Kapsäkkiin huhtikuussa, palaan asiaan! Kannattaa varata liput pian - nyt kun ihmiset ovat taas aktiivisia, olen huomannut, että suosituimmat näytelmät, musikaalit, näyttelyt ja konsertit varataan todella nopeasti (yritin tammikuussa varata lippuja huhtikuun lopulle erääseen suosittuun näyttelyyn, mutta myöhästyin, ja ennätysennakointina minulla on jo elokuullekin teatterilippuvaraus.) Kirjablogisti Tuijata on seurannut Kannon tuotantoa pitkään ja sanoo Haihtuneiden tyylin olevan konstailematonta. 

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time 2023. Kansi Katse Design Oy, kannen kuva Katrin Havia.

Dekkarikimara

Työ- ja joulukiireissä on tullut luettua hajanaisesti sitä sun tätä. Lähinnä dekkareita, joita käytän pikarentoutukseen ja ajanviettoon. Niistä vain ei tule juuri blogattua, koska hujahtavat nopsaan ja valitettavasti usein myös pois mielestä yhtä vauhdikkaasti. Kirjaan nyt muistiin muutaman pinostani, jota olen mässäillyt ja tuhlaillutkin; osa joutui kirjastoon avaamattomana ja joitakin jätin suosiolla kesken, kun ei vain napannut.

Johanna Savolaisen toisinkoisen tarina liikkuu Kotkassa ja lähialueilla, hieman Helsingissäkin. Ja koripallopiireissä, naisurheilun parissa, kuten esikoinenkin Se, joka pääsi pakoon. Uudessa kirjassa on myös esikoisesta tuttuja henkilöitä, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä tarinana.

Sillä nyt selvitetään seitsemän vuotta sitten kadonneen Marian arvoitusta. Nuori abiturientti katosi siinä myrskyisässä elämänvaiheessa, jossa tapahtuu suuria muutoksia: opiskelun alkaminen, muutto kotoa, aikuisuuden alku, ehkä parisuhteenkin - joka tapauksessa siihenastinen ystäväpiiri muokkautuu ja muuttuu. Niin käy kirjassakin. Tiivis, samassa koripallojoukkueessa pelannut tyttöjoukko hajoaa. Monesta syystä, käy ilmi. Kun koulunaikainen kaveriporukka kirjan nykyhetken aikatasossa kokoontuu, tapahtuu jotain, mikä saa heidät muistelemaan tuota aikaa tarkemmin kuin kukaan haluaisi. 

Kirjailijan teksti juoksee vauhdikkaan vetävästi. Pidän hänen yksityiskohtia myöten tarkasta tyylistään ja yllättävistä juonenkäänteistä, jotka aiheuttavat arvailuja moneen suuntaan. Ihmiset ovat aitoja ja inhimillisiä taustoineen, joita avataan harkitusti. Ystävyyden kuvaus on vahvaa ja rakkaus joukkueurheiluun käsinkosketeltavaa. Melkein alkoi harmittaa, etten ole epäurheilijana vastaavaa tiivistä yhteyttä saanut kokea, uskon sen olevan hieno ja kasvattava elämänvaihe. 

Pelkästään nuorista ei puhuta, kivaa kontrastia tuovat jo iäkkäämmät poliisi Veikko ja kahvilanpitäjä Anna, joista jälkimmäinen askarruttaa Veikkoa. Kirjailija oli saanut edellisestä kirjasta palautetta, että tapahtumat alkoivat liian hitaasti, joten tässä tilanne on korjattu. Heti rysähtää! Ja lukija pääsee vauhtiin mukaan arvoitusta ratkomaan. 

Muualla: Sirjan tarinat odottaa jo kirjailijalta lisää.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa. Kansi Samppa Ranta. Kustannus-Mäkelä 2022.

JP Koskisen Murhan vuosi -sarja on edennyt elokuuhun. Jokunen kuukausi on minulta jäänyt väliin, muttei se haitannut lukemista lainkaan. Tämäkään sarja ei ole pääkaupunkikeskeinen, sillä nyt ollaan Hämeenlinnassa, jossa Juho Tulikoski avustaa enoaan Arosuota rikosten ratkaisemisessa yksityisetsivän vaativalla pestillä. 

Selvitellessään erään paikallisen epäilyttävää kuolemantapausta he törmäävät outoon veljeskuntaan - kyllä, Hämeenlinnassa. Millaisia salaisia rituaaleja kultilla mahtaa olla? Juho ottaa asiasta selvää ja homma alkaa ratketa tapauksen osalta, mutta ei vielä Juhon oman suvun taustojen osalta, joita hän pyrkii tutkimaan kaiken ohessa. Onko enolla jotain salattavaa? Lukijaa auttaa paljon kirjan alkuun präntätty sukupuu.

Herkullinen lisä löytyy historiasta: teoksen toinen aikataso on 1700-luvulla. Myös siellä ratkoo rikoksia nuoremman ja vanhemman miehen parivaljakko, jossa on paljon tuttua. Ja googlemapitin ahkerasti tarinassa mainittuja paikkoja, myös Hämeen linnaa, jossa onnekseni olen  vieraillut ja siten pystyin kuvittelemaan tunnelmia. 

Erittäin sujuvaa ja helposti luettavaa letkeää ja arkista dekkaritavaraa, jossa ei turhaan mennä julmuuksiin eikä mystisyyksiin, vaan toimitaan käytännöllisesti ja huonoja vitsejä heitellen (Juho) ja niille tuhahdellen (Arosuo), klassisen dekkariperinteen tapaan. Uteliaisuus pysyy yllä, suvun salaisuus pitää vielä saada tietää, kun sarja etenee. 

Muualla: Yllättäen JP Koskisen KultTV kertoo kirjasta YouTubessa.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen. Murhan vuosi -sarja. CrimeTime 2022. Kannen ulkoasu Marjaana Virta.

Kuva: YLE

Dekkarifestivaalissa 2022 syyskuussa tapasin monta alan huipputekijää, kuten Matti Laineen, jota fanitan hienon Paratiisi-tv-rikosdraamasarjan käsikirjoituksen ansiosta. Sen vuoksi ja monen suosituksesta päätin tutustua myös hänen Elias Vitikka -nimisestä kaverista kertovaan dekkarisarjaansa. 

Ja taas ollaan urheilun parissa, tällä kertaa jääkiekon ja miesten maailmassa. Vitikka oli lupaava veskari ennen uransa nopeaa päättymistä. Nyt hän raapii kokoon elantoaan miten milloinkin, kuten taksikuskina, josta urakehitys suuntaa hämärämpiin hommiin. Koska luin vasta sarjan alkua, en tiedä toistaiseksi paljon Vitikan jatkosta, mutta saattaa olla, että siihen vielä tutustun lisää - huomasin, että Laineen kirjoja on kiitettävän paljon lähikirjastossa. Sarjaa kustantaa Bazar Kustannus.

Muualla: Mikä ihme Elias Vitikassa vetoaa, pohtii Kirsin Book Club sarjan kuudennesta ja toistaiseksi viimeisimmästä osasta kertoessaan. 

Ei kai dekkareista voi kertoa mainitsematta yhtään ruotsalaista? Haluan mainita, nimittäin Camilla Greben, jonka tuorein suomennos Ajasta ikuisuuteen nappasi tiukasti lukijan haaviinsa. Ympäristökin on kiinnostava, kustannusmaailma. Psykologista pyöritystä enemmän kuin veriroiskeita, tästä tyylistä pidän - ja Grebe on huiman taitava. 

Muualla: Jokke kertoo kirjasta enemmän ja listaa sarjan teokset.

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen. Gummerus 2022. 

Ruotsalaisista rikoksista tuli mieleen tv-sarja Äntligen (Netflix), jossa seitsemänkymppiset ystävykset yrittävät salailla kaverinsa kuolemaa, jotta tämä ehtisi saada luvassa olleen taloustieteen Nobelin. 

Homma menee tietysti puihin, mutta hauskasti, huippunäyttelijät, kuten Lena Endre ja Johan Ulveson, ovat elementissään. Erityisesti minua huvittivat henkilöiden puhelimien yhteystiedot, joita vilautettiin.  Kirja-alan ihmisellä oli numerolistassaan ilmeisesti kaikki ruotsalaiset nykykirjailijat! (Ja lääkärillä kai vastaavasti lääkärit ja niin edelleen.)

Hienoa sekin, että ruotsalaiset osaavat repiä Nobelistakin huumoria. Ja tietysti se, että pääroolit ovat vanhalla väellä - etenkin naisnäyttelijöille sanotaan iän myötä roolien saamisen vaikeutuvan. Mukava, harmiton mutta laadukas sarja. 

Dekkariviikko 2020. Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo

Marja Aarnipuro on äskettäin ollut monessa mediassa esillä 60-vuotissyntymäpäivänsä tiimoilta. Tai ei syntymäpäivän sinänsä, vaan pitkän ja mielenkiintoisen uransa, toimittajana ja viime vuosina myös kirjailijana. Itse tunnen hänet parhaiten Apu-lehden päätoimittajana, ja sehän on lehti, joka on meillä sukuvika eli sitä olen seurannut koko ikäni (enkä luovuta).

Mutta Aarnipuro on tehnyt muitakin lehtiä. Ura oli hetken vaakalaudalla vakavan sairauden, rintasyövän, vuoksi, ja kun hän ei löytänyt aiheesta mieleistään kirjaa saman kokeneiden tuntemuksista, hän kirjoitti sellaisen itse. Tai no, toimen naisena, kolme kirjaa. Aihe toistuu myös hänen dekkareissaan Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikosesta, joka joutuu tekemisiin monenlaisten rikosten kanssa, nyt sarjan neljännessä osassa, jossa Riikonen lomailee miehensä kanssa Kanarialla. (Haa, etkö juuri ajatellutkin, että voi ei, voisipa vielä joskus...?) Kaarina on juuri toipumassa rintasyövästä ja palailemassa täysipäiväisesti töihin.

Kirjassa on hauskan realistisesti kuvattu suomalaista ryhmämatkailua ja sen kulkua, lentokoneruuan syömisestä alkaen uima-allastuolien pyyhkeillä varailuun. Hieman haikeaa luettavaa siis tällä hetkellä. Suomalaisryhmän viimeinen yhteinen illallinen saa ikävän sivumaun, kun känniääliö tuppautuu samaan seurueeseen - ja löytyy seuraavana aamuna hukkuneena hotellin uima-altaasta. Kaarina Jari-miehineen on jo palannut kotiin saatuaan kuulla tapahtumasta, muttei uteliaana malta jättää asiaa sikseen, vaan lyöttäytyy tutkimuksiin mukaan. Tai oikeastaan saa käskyn tehdä niin, inhokkitoimituspäälliköltään. Mahtavia otsikoita tiedossa?

Samassa matkaseurueessa sattui olemaan niin poliisi kuin journalistikollegakin, ja heidän kauttaan Kaarina pääsee asiassa eteenpäin ja kontaktiin myös tapausta paikallisesti hoitavaan espanjalaiskomisario Alvareziin. Hoksaavana ja kokeneena Kaarina saakin selville asioita, jopa ennen poliisia.

Miellyttävä (jos murhatarinasta niin voi sanoa?) arkidekkari, enemmän päättelyyn, faktaan ja ihmissuhteisiin keskittyvä kuin veritekoihin. Kohderyhmän päättelen olevan suurinpiirtein sama kuin Apu-lehdellä, sillä sen lukijoiden eli noin viisikymppisten ja sitä vanhempien kiinnostuksen kohteet ovat Aarnipurolla varmasti erityisen tarkasti tiedossa paitsi tutkimustiedon myös oman kokemuksen ja iän valossa. Etelänmatkat, perintöasiat, sukututkimus, kuntosalit, iän tuomat fyysiset riesat... mitä näitä nyt on, mistä kohkaamme. Ja työelämän muutos, josta Kaarina antaa tulla ihmettelyjään reippaasti:

"Tähän saakka Kaarina oli rakastanut ammattiaan. Hän oli saanut tehdä pitkiä, perehtymistä vaativia ja hyvin kirjoitettuja juttuja perusteellisesti ja ajan kanssa. Lukijat olivat malttaneet odottaa niitä siihen saakka kun lehti torstaisin ilmestyi. Nyt kaikki piti tehdä salamavauhtia ja syöttää välittömästi netin ahnaaseen kitaan, jolle mikään ei tuntunut riittävän. Toimittajantyöstä oli tullut kiireistä ja stressaavaa."

Arvostan sitä, ettei Aarnipuro sorru liikatunteellisuuteen eikä selittämään "kuten vanhoille ihmisille" vaikka hienoisia yksinkertaistavia kärjistyksiä tekeekin, vaan pitää fokuksen tiukasti tarinankuljetuksessa. Joillakin detaljikoukuilla maustettuna, kuten vaikka arvoituksisilla väleillään rikostutkija Koivuseen. Miksi mies pyytää Kaarinan kahdenkeskiselle illalliselle ravintola Lyoniin? Luulen, että koska monet kohderyhmään kuuluvat karttavat liiallista salaperäisyyttä ja "outoutta", on hyvä lisätä vielä, että pienintäkään mystistä piirrettä ei tästä tarinasta löydy.

Helppoa lukemista kesään tai talveen. Viihdyttää vaan ei vie yöunia. Ammattitoimittajan teksti kulkee sutjakasti, kuten kuuluu.

Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo. CrimeTime 2020. Kansi Eija Kuusela. 

Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.

Jännittävää naistenviikkoa!

 

Kesälomatohinoissa on vaikeaa pysähtyä blogikirjoittamisen ääreen, vaikka kirjoja kulkee matkassa tietysti koko ajan. Kirjablogien perinteiseen naistenviikon haasteeseen pitää silti tarttua, aluksi lomahengessä naisten kirjoittamilla dekkareilla. Näppituntumalta miesdekkaristeja on määrällisesti edelleen naisia enemmän, mutta uskon, että naiset kirivät pian umpeen tämänkin eron, niin paljon uusia tekijöitä ilmaantuu jatkuvasti - eikä mitään huuhaa-kirjoittajia. 

Apu-lehden päätoimittaja Marja Aarnipuro tekee dekkarisarjaa, joka sijoittuu helsinkiläiseen miljööseen ja jonka päätoimijana on toimittaja Kaarina Riikonen. Sarjan kolmas osa, Syöpälääkärin kuolema, liikkuu sairaalamaailmassa: Aarnipurolle tuttu ympäristö sekin, onhan hän kirjoittanut useita tietokirjoja rintasyövästä, jonka on myös itse kokenut.

Kirjailijan asiantuntemus aiheistaan näkyy, samoin kirjoituskokemus: teksti soljuu jouhevasti ja uskottavasti, ja tarinan arkinen tausta luo hyvän kontrastin pääongelmalle, yllättävälle kuolemalle ja sen selvittelylle. Onko portailta putoaminen edes murha vai pelkkä tapaturma? Miksi joku haluaisi päästä eroon taitavasta lääkäristä? Sopii meille, jotka emme välitä ylenmääräisistä verisyyksistä tai mielikuvituksellisen julmasta väkivallasta. Mieleen tulevat Outi Pakkasen dekkarit, ilman ruuanlaittoa. Tutunoloista, harmitonta luettavaa, joka ei jää mieleen niinkään käänteiltään kuin rauhallisen varmalta otteeltaan, suomalaisnaisen elämää läheltä katsovana. Myönteinen lukukokemus! 

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema. CrimeTime 2019. 

Muualla: Kiitettävän vahvaa näyttöä Aarnipurolta, tuumii Kirjavuoksi.

Täysin uuden dekkarisarjan aloittaa Tomas Gadsin Pirulainen, jossa Ryhmä Halmeeksi nimetty poliisiryhmä saa tehtäväkseen selvittää teollisuusjohtajan oudon veneilykuoleman Turun saaristossa. Kirjailijanimestä huolimatta (onko miehen nimi markkinoinnillisesti arveltu vakuuttavammaksi kuin nainen? Vielä tänä päivänä?) tekijöinä on kaksi pohjoissavolaista naista, Satu Roos ja Kaisa Nummela, molemmat sosiaalipsykologeja taustaltaan, kertoo lieve. Ei siis ihme, että ote on psykologinen, enemmän henkilöiden ominaisuuksiin ja motiiveihin keskittyvä kuin räjähtävä toimintapläjäys. Kiinnostava oma kulma, josta ammennettavaa varmasti riittää! Haasteena saattaa olla rajaus siihen, miten paljon asiaa tuodaan mukaan tarinan kulkua jarruttelematta tai lipsahtamatta opettavaisen puolelle. 

Kirjoittajat tuntevat myös työelämän psykologiaa, Roos on lisäksi taustaltaan biokemisti, mikä tuo omaa säväystään tutkimuksiin. Samoin toimii yllättävä lopetus, jonka kihelmöivästi antaa odottaa jatkoa. Sopii ihmismielen mutkikkuuksista ja yksityiskohdista kiinnostuneille rikostarinoiden seuraajille. Lukukappale kustantajalta. 

Tomas Gads: Pirulainen. Bazar 2019. 

Muualla: Lupaava alku, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli ja odottaa jo seuraavaa. 

Ruotsalaisia ei tietenkään voi jättää pois naisdekkaristeista puhuttaessa. He vaikuttavat löytäneen taikasauvan, jolla tahkotaan vetävää tekstiä ja miljoonayleisöjä. Avoimet ovet on Sofie Sarenbrandtilta kolmas kirja nuoren naispoliisin, Emma Sköldin, työstä ja lähipiiristä kertovassa sarjassa, ensimmäinen kirjailijan koko tuotannosta lukemani ja ensimmäinen suomennettu. Toinen osa, Osasto 73 (Avdelning 73), on myös saatavilla suomeksi, ja lisää on tulossa pian. 

Alkuasetelma on kekseliäs: asuntonäytön, johon kirjan nimikin viittaa, jäljiltä huoneistosta löytyy ruumis. Karmeutta kasvattaa se, että löytäjä on lapsi. Mitä on tapahtunut ja miksi? Emmalla kollegoineen riittää tutkittavaa, eikä yllätyksellinen juoni paljasta loppuratkaisua liian aikaisin. Vetää sisällöltään suorastaan ahmittavasti, mutta lukemista häiritsi suomennoksen kehno editointi. Varsinaisia kirjoitusvirheitä ei juuri ole "normaalia" enemmän, vaan kummallisuuksia kielessä. Nielen vielä sen, että ihmisestä käytetään se-sanaa dialogeissa, kun halutaan korostaa jonkun puhekielisyyttä. Mutta käytäntö on epäluonteva, jos kaikki puhujat tekevät niin - eihän niin oikeasti tapahdu (ehkä Ruotsissa?). Myös kertovat osuudet ovat mahdollisesti alkukielen mukaan enemmän puhe- kuin kirjakielisiä, mikä tuntuu kömpelöltä. Persoonapronominejä käytetään liikaa (minä tein, sinä teit -tyyliin). Joitakin sanajärjestyksiä ja sanavalintoja jäin pohtimaan ja korvaamaan mielessäni toisilla, mikä ei ole hyvä merkki sujuvan lukemisen kannalta. Kirja sopii vetävän juonen ystäville, muttei suomen kielen rakastajille. Lukukappale. 

Muualla: Kirjarouvan elämää valottaa kirjailijan tuotantoa laajemmin.

Sofie Sarenbrandt: Avoimet ovet (Visning pågår). WSOY 2019. Suomennos Veijo Kiuru. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Naistenviikon lukuhaastetta vetää Tuijata, jonka on myös viikon logo. 

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus

Kumma juttu, en löydä blogistani Koskisen Murhan vuosi -sarjan aiempia, vaikka olen kuukausien mukaan nimetyn sarjan lukenut huhtikuun asti ja Juho Tulikoskeen ja hänen lähipiiriinsä tutustunut. (Hakusanalla Koskinen kyllä löytyy vaikka mitä.) Mies kirjoittaa niin hurjaa tahtia, ettei blogisti ehdi perässä!

Juho avustaa enoaan Kalevi Arosuota yksityisetsivän hommissa. Arosuo on entinen poliisi, jonka kontakteista on edelleen hyötyä. Juhosta taas nuorempana miehenä on hyötyä ainakin jalkatyössä, johon etsivätoimisto joskus joutuu turvautumaan. Jonkun ne työperäiset pakolliset mutta onneksi satunnaiset ruumiilliset kolhut on otettava vastaan. Eno harrastaa rikoksia vapaa-aikanaankin; aiemmin hän ratkaisi Bodom-järven surmat, nyt pohtii toimeksiantonsa ohella Anneli Auerin tapausta.

"En voinut käsittää, miksi rikokset olivat enolleni pakkomielle."

Sarjan kirjoissa on mukava leppoisa tunnelma ja paljon huumoria - jota nimitän mielessäni dekkarihuumoriksi sen lajissa usein esiintyvän puujalkoihin perustuvan luonteen vuoksi - vaikka kuolintapauksia selvitellään. Koska etsivät asuvat ja työskentelevät Hämeenlinnassa, kaupunki on vahvasti esillä väylineen ja rakennuksineen (pitäisi oikeastaan tehdä turistireissu sinne.) Tällä kertaa etsivät vierailevat keskiajalle juurensa kurottavassa Vanajanlinnassa, jonka kuvaus pätee todellisuuteen muuten paitsi nykyomistajuuden ja käytön osalta. Kirjassa sen omistaa upporikas Amanda Garamer, jonka suvun asioita Tulikoski ja Arosuo palkataan selvittelemään - onhan vanhan rouvan kuoltua jälkeläisille luvassa mahtava perintö. Mutta perijöiden määrästä on epäselvyyttä.

"Tohtori Carl Rosenlew käytti talossa vain parhaita materiaaleja, vaikka huvilasta oli tarkoitus tulla jonkinlainen metsästysmaja. Melkoinen maja siitä tulikin, sillä päälinnassa on yli 80 huonetta. - Jos Jalmaria on uskominen, Amandan ego saattaa juuri ja juuri mahtua sinne."

Juhon elämässä on toki myös muita naisia kuin työkontaktit. Tyttöystävä, kampaaja Heli pyytää Juholta apua ystävänsä ongelmaan, ei hiuksiin liittyvään. Sisar reissaa maailmalla, tarkemmin Ukrainassa, eikä paljon Juhoa vaivaa. Paitsi siltä osin, että sisarusten isän, tunnetun maalarin, taideteosten myyntituotot ohjautuvat muualle kuin Juhon tilille. Mies epäilee tilinomistajaa sisarekseen ja tuntee epämiellyttävää petetyksi tulemisen tunnetta. Toisaalta, hänellä on itsellään useita isänsä maalauksia, jotka voisi laittaa myyntiin. Mutta Juho ei ole aloitekyvystään tai ripeydestään tunnettu. Hänen lahjansa viittavat enemmän nokkelan (ainakin hänen itsensä mielestä) sanailun puolelle. Mutta välillä myös rikollisten logiikan ja kuvioiden ymmärtämiseen, maanläheisellä tavallaan.

Garamerien suvun salat yllättävät niin etsivät, paikalliset poliisit kuin suvun jäsenet itsensäkin. Sarja on mukavasti sulavaa ja sopivaa aivolepoa hetkeen, jossa ei halua ponnistella vaan kaipaa ajankulua. Koskisen teksti soljuu sujuvasti ja viihdyttää sopivasti. Etenkin lukujen alut ja loput ovat mietittyjä, kuten genreen kuuluu, jotta lukeminen jatkuisi. Lempparini tässä kirjassa on erään luvun loppulause, joka kuvaa Juhon tervejärkistä suhtautumista tyttöystävän hulluiltakin kuulostaviin avunpyyntöihin.

"Tunsin Helin otteen kiristyvän ranteessani. Hänen kyntensä olivat tehokkaampi myrkky kuin botox ja naamani pysyi peruslukemilla. Päätin nopeasti, että toimistomme voisi väliaikaisesti laajentaa reviiriään myös maapallon ulkopuolisiin ongelmiin."

Sarjassa on ilmestynyt jo uudempikin teos, Toukokuun tuonen kukat. 

Kenelle: Perusdekkaritarinoiden ystäville, ajankulua etsivälle, kotimaisen kannattajille.

Muualla: Dekkariasiantuntija Kirsi esittelee sarjan muutaman muun ohessa ja pohtii sarjatyyppisen kirjatuotannon suosiota. Häneltä löytyy tietysti myös huhtikuun kirjan arvio.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus. CrimeTime 2018. Kannen ulkoasu Timo Ahola, sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemanlaakso

Undertaker-kirjasarja: jos hautausurakoitsija pahiksena ei koukuta dekkarilukijaa, mikä sitten? Mainio idea ja toteutus, joka on edennyt jo kolmanteen osaansa.

Poliisit, siviilit, pienet ja isot pahikset ja kaikkein järkyttävimpinä, näiden kaikkien perheenjäsenet, joutuvat osaksi rikollista tarinaa. Joka on äärimmäisen julma, mutta yllättävän inhimillinen; äärimmäisen epäuskottava, ja siksi erittäin uskottava. Ja ihan saatanallisen jännittävä. Hautaustoimiston arkea?

" - Tälle päivää ei sitten tullutkaan yhtään arkutusta, Helena tuumaa päivän työjärjestyksestä. - Mutta ne poliisin hautajaiset on tänään. - Isot monttubileet, Kivi kuittaa. - Niissä tuhraantuukin sitten koko loppupäivä. Wickr-sovellukseen ilmestyy vastaus. Kolmeen mennessä setin on oltava meillä. Sen jälkeen kaikki loppuu. Ihan kaikki."

Nyt yrittäjä Kivi, pastori Leenan rakastettu aviomies, Nooran ja Sakarin turvallinen isä, on tekemisissä ihmisten kanssa, joita ei voi takeltelematta edes nimitellä ihmisiksi. Ja Kivellä on omat bisneksensä, vaikka poliisi pohtii ongelmaa toisaalla. Komisario Saarella saattaa olla vainu?

" - Jos liivijengit on prosenttiporukoita, niin nämä on promillesakkia, Saari selvittää. - Todellakin elävät yhteiskunnan normien ja vieläpä konnienkin normien ulkopuolella. Ne saa tavallisten liivijengien touhut näyttämään harrastelijoiden puuhastelulta."

Ruumiiden kanssa ollaan tekemissä paljon. Kiven apulaista, kilpimiestä, Tuomasta lainatakseni: "Kuka vittu voi tarvita siirrettävää krematoriota?"

Ei kirja pelkkää jännitysauvoa ole: Tuomaksen loputtomat pähkäilyt oikeasta ja väärästä tuskastuttavat, Kiven omalaatuiset moraalikäsitykset alkavat tuntua saarnaukselta. Lopputulos on kuitenkin aina sama: Tässä ei voi käydä hyvin! Ja kenelle pitäisi käydä hyvin? Lukija hämmentyy ja on entistä tiukemmassa otteessa. Kenen puolella oikeastaan olen? Sarjamurhaajan, taparikollisen, avuttoman poliisin vai mestarihämääjän? Teksti työntyy maailmansa rajoille juhlavin julistuksin, jotka voi lukea sellaisinaan tai vertauskuvina. Yhteiskunnan rappio leviää yksilöstä?

"Asemasta ja yhteiskunnallisesta statuksesta riippumatta mitättömän pienestä solusta kuolemaa rakentamaan lähtenyt syöpä tappaa niin syrjäytyneen päihdeongelmaisen kuin vaikutusvaltaisen toimitusjohtajankin. Se tapahtuu järkähtämättömällä armottomuudella. Kuoleman kanssa ei neuvotella."

Ei, saarnaus ei sovi. Mennään konkretiaan. Tai siis dekkarin sellaiseen.

"Kivi joutuu hetken keskittymään kipuunsa. Hän yrittää saada sen hallintaan tahdonvoimallaan. - Ihmisiin ei voi koskaan luottaa, hän kähisee. - Ei edes kuolleisiin."

Kilven rikolliskuvaus on erinomaista, ja hänen poliisitaustansa tuo tekstiin syvää vaikuttavuutta. Paljon nähneenä hän tietää - ja lisäksi osaa kuvitella. Kuvio on vetävä ja jatkuvasti yllättävä. Seuraan tiiviisti.

"Hyville ihmisille pitäisi tapahtua hyviä asioita. Miksi niin ei tapahdu?"

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko.

Sarjassa aiemmin: Undertaker - kuolemantuomio, Undertaker - kuolemanenkeli Kirjavinkeissä. Kirjabloggarit Kuopiossa tapaamassa Marko Kilpeä, jonka tapasin myös 2018 kirjamessuilla Helsingissä.

Kenelle: Yllätysten ystäville, pahaa pelkäämättömille, osaamisesta nauttiville.

Muualla: Kirjojen kuisketta onnittelee kirjailijaa oivallisesta sarjasta.

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemanlaakso. CrimeTime 2019. Kansi Marko Kilpi. Sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio

Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen hanke 12. - 18.6.2017, johon myös moni kirjabloggari osallistuu Yöpöydän kirjojen Niinan haasteella, minäkin muutamalla postauksella.

Sillä ovathan suomalaiset dekkarikansaa, ja kesä on dekkareiden aikaa. Kuopiolainen Marko Kilpi on oikea "dekkari": ammatiltaan poliisi (vaikka ihan jalkatyötä tekevä) sekä pitkän linjan dekkaristi ja dokumenttiohjaaja.

Undertaker - kuolemantuomio aloittaa sarjan, enkä nyt usko tekeväni suurta juonipaljastusta, jos rikollinen paljastuu jo alussa. Kuka on taho, joka on kuolintapauksissa kaikkein huomaamattomin? Se, jota kukaan ei edes halua noteerata, mutta joka hoitaa tilanteen niin, että poliisit voivat hoitaa oman työnsä ja omaiset muistamisensa miettimättä liikaa käytännön seikkoja? Ja ennen kaikkea: kuka pääsee mihin vain ja voi tehdä mitä vain, kenenkään huomaamatta?

Nerokkaan yksinkertainen idea, joka toimii. Kilven ammatti tuo tuntuvan lisäedun tekstintekoon: tapasin hänet Kuopiossa juuri, ja kertomukset tositilanteista ovat, no, kylmääviä. Kirjailija on paljon tekemisissä kyseisen nimikkoammatinharjoittajan kanssa, joten hänellä on autenttista tietoa. Enkä nyt tarkoita vain rikoksia, vaan vainajien käsittelyä ja muuta kuolemasta seuraavaa toimintaa.

Kirjan päähenkilö Kivi tekee työtään ammattimaisesti: mahdollisimman hienotunteisesti ja näkymättömästi. Tutustuin muuten ensi kertaa termiin "arkuttaminen". Kiven elämä on kaksijakoista. Hän hoitaa hämärähommiaan visusti hautausurakoitsijan naamionsa takana. Leena-vaimo on pappi, joka huolehtii vainajien siunauksesta ja rakastaa miestään, jonka salaisuuksista ei ole päässyt perille. Hän tietää, että Kivellä on synkkä puolensa, vaikka ei tunne sitä tarkemmin. Silti perhe-elämä toimii, työkeikoilla törmätessä nyökätään hätäisesti, ja kotona odottavat muut asiat. Kuten Noora-tytär.

Poliiseina esittäytyvät Tiina - "synnynnäinen johtohahmo, jota kaikki kuuntelevat", Nurminen "erinomainen soluttautuja ja valeostojen tekijä" sekä Saari joka "on nopealiikkeinen ja huokuu räjähtelevää energiaa." Nurmila, Jutinen ja Laakso täydentävät tiimin, joka on pääsemässä ison huumeketjun jäljille, mutta ei aivan mutkitta, kuten arvata saattaa. Diilereitä on helppo napata, pääjehuihin on vaikeampaa päästä käsiksi. Väijytys Ruotsin-laivalla käy poliiseille kalliiksi.

Tarina esittelee meille lisäksi varattoman yliopisto-opiskelijan Tuomaksen, hänen Markus-veljensä ja tyttöystävänsä Marian, jonka puolesta Tuomas on valmis tekemään paljon. Ensimmäisessä osassa emme vielä saa tietää, miten paljon. Eniten minua kosketti Tuomaksen työnhakukohtaus, joka karusti ja uskottavasti kertoo, mistä syrjäytymisessä on kysymys. Tässä ajassa ollaan vahvasti, ja sen ilmiöt Kilpi työnsä kautta tuntee.

Kirjassa on paljon elementtejä, jotka houkuttavat seuraamaan jatkoa. Ensimmäinen osa on esittelyjakso, johon on mahdutettu paljon, mikä näkyy välillä töksähtävänä luettelomaisuutena, aivan kuin jotain olisi suorastaan tungettu mukaan. Toisaalta, lyhyitä lauseita on helppo lukea vaikka laiturinnokassa. Näytösmäinen tyyli saattaa johtua myös siitä, että tarinan piti alunperin olla tv-sarjan käsikirjoitus. Valitettavasti suunnitelmat eivät toteutuneet. Juoni ja idea ovat kiintoisat, teksti ja ilmaisu pääosin vakuuttavaa - tästä voi kehittyä vielä vaikka mitä. Jäämme odottelemaan.

Kenelle: Poliisityöstä kiinnostuneille, arvoituksia mielessään ratkoville, pahuudesta viehättyville, jännitystä kaipaavalle.

Muualla: Kilven vähäeleinen ja jäntevä tyyli puree, toteaa Mummo matkalla. Kilpi osoittaa ammattimaisuuteensa, sanoo Kirjanvuoksi. Habanera ei pitänyt "nakuttavista" lauseista, mutta aikoo lukea sarjan jatkonkin.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio. Crime Time 2017. Kansi: Marko Kilpi (kyllä, kirjailija itse)

Lisää dekkarijuttuja löytyy ainakin blogeista, jotka Niina on listannut. Hänen käsialaansa on myös jutun aloittava blogien teemaviikkologo.

Kaikki kaupan

Sirpa Tabet on palannut! Punainen metsä teki aikanaan suuren vaikutuksen: se edusti minulle täysin uutta genreä sekoittaessaan dekkaria ja tavisromaania, yliluonnollisuutta ja mystisyyttä tavalla, jollaista en ollut aikaisemmin kokenut.

Into hiipui jossakin vaiheessa, ja myönnän, etten ole lukenut kuin alkupään tuotannon. Mutta myönteinen mielikuva jäi, ja siksi nappasin kirjailijan uusimman kirjastosta. Aikaa hänen edellisestä julkaisustaan on vierähtänyt, ja siksikin voidaan puhua paluusta, henkilökohtaisen "paluukokemukseni" lisäksi.

Kaikki kaupan on hyvin perinteinen dekkari. En lue nykyään paljon dekkareita, joten tähän voi olla monta mielipidettä, mutta kun luin eläinlääkäri Meri Tähtisen joutumisesta tappajan maalitauluksi, vaikka hän vain halusi hoitaa koiraansa ja äitiään, tuntui kovin kotoisalta. Myönteisessä mielessä, aivan kuin olisi palannut vanhaan kotitaloon.

Päähenkilö on tavallinen keski-ikäinen nainen, joka tekee paljon töitä ja haaveilee mukavasta miehestä. Tapahtumaketju, johon hän sotkeutuu, ei ole kovin uskottava, mutta onko dekkareissa tarkoituskaan? Murhia kuitenkin harvemmin tapahtuu kuin näitä lukiessa uskoisi. Tarina etenee rauhallisesti, mutta pitää hyvin otteessaan; sitä on helppo lukea väsyneenä illalla unta odotellessa, ei sisällä liian monimutkaisia juonikuvioita eikä karmeuksia. Aivotkin saavat levätä. Tasaisen viihdyttävää, mistä nautin suuresti monena iltana, ennen kuin silmät lupsahtivat kiinni.

Tosin loppua kohti epäuskottavuudet alkoivat hieman nakertaa, enemmän kuitenkin hymyilyttää. Meri tietää, että tappaja on hänen kannoillaan ja seuraa häntä joka paikkaan, mutta silti lähtee koiran kanssa iloisesti pimeään iltaan lenkille. Outo kiinalainen suostuu unohtamaan noin vain miljoonien eurojen arvoiset kaupat ja niin edelleen. Meri Tähtisellä on muuten koira, joka on tärkeä hahmo tarinassa. Kirja tuo vahvasti mieleen Outi Pakkasen (ilman reseptejä!), vaikka enemmän Tabetia on vuosien varrella verrattu Leena Lehtolaiseen tai Eeva Tenhuseen.

Jos ei mestariteos, niin viihdykkeenä osui ainakin minulle sopivaan hetkeen. Kokonaisuutena kokemus oli kuin vanha suomalainen elokuva: siinä vilahtelee tuttuja paikkoja ja henkilöitä, jotka on helppo sijoitella omiin tyyppikategorioihinsa, joiden mukaisesti he puhuvat tutulla tavalla. Tarinan seuraamisen kanssa ei tarvitse pinnistellä ja sen ääreen jumittuu, vaikkei olisi aikonutkaan. Eikä haittaa jos jotain pientä menee ohikin.

Kenelle? Keski-ikäisille ja vanhemmille kotimaisen dekkarin lukijoille, helppolukuista harmitonta viihdettä hakeville, ei älyllisiä haasteita tai nokkeluuksia kaipaaville eikä äärimmäisyyksiä tai tinkimättömän kunnianhimoista lukukokemusta janoaville.

Dekkareita paljon lukeva Emmi tykkäsi. HS:n Juri Nummelin ei yhtään.

Sirpa Tabet: Kaikki kaupan. CrimeTime 2013.