torstai 28. huhtikuuta 2022

Niklas Natt och Dag: 1795

Aatelissuvun vesa Niklas Natt och Dag on toimittaja ja kirjailija, jonka 1700-luvun lopun Tukholmaan sijoittuva dekkaritarina on edennyt kolmanteen osaansa. Kerrassaan kiehtova sarja: kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan komeaa tekstiä, älykästä juonenpunontaa ja filosofointia. Suomennos on nautittavaa kieltä, jonka uskon vastaavan hyvin alkuperäistä tyyliä. 

Kruununraakki Jean Michael Cardell taistelee aiemmista osista tuttujen ongelmien kanssa. Hän etsii oikeutta ja mitä nyt ihminen yleensä etsii, elämisen oikeutusta, rakkautta ja sen sellaista. Käsi on mennyt, samoin tyttö, joka hänen ajatuksiaan vaivaa, ja pääpiru on kateissa. Cardell etsii kahta viimeksimainittua ystävänsä Wingen kanssa ja joutuu myös taistelemaan syyllisyydentuntonsa kanssa. Käden lisäksi myös mieli on kärventynyt tulipalossa. 

"- Sanotaan että mittaamme toisiamme itsemme mukaan. Vaunuissa minulla oli monta tuntia aikaa pohdiskella, kuinka suuressa määrin oma lapsuuteni on tehnyt minusta sellaisen kuin olen ja kuka olisin voinutkaan olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Entä sinä, Jean Michael? 

Cardell katsoo pois ja seisoo hetken vaiti ennen kuin saa taas puhekykynsä takaisin. - Kärventynyt raajarikko minusta tuli ihan omin avuin."

Olen pitänyt sarjasta aina vain enemmän, vahva ilmaisuvoima tekee vaikutuksen. Ja tuon ajan kaupungin kuvaus: Tukholma on rähjäinen, haiseva, hämärä ja vaarallinen, mutta tuttujakin paikkoja löytyy. Cardell ei liiku vallasväen saleissa, vaan enemmistön joukossa, rahvaan ja sitäkin köyhemmän joukon, joka asuu kaduilla ja kellareissa. Ympäristön kuvailu on voimallista sekin:

"Öisin keskikaupungin lyhdyt pysyvät sammuksissa. Aurinko vie kierroksensa päätökseen niukin naukin horisontin alapuolella, tarpeeksi lähellä taivasta jättääkseen jälkensä sinen, jota vain tähdistä voimakkaimmat kykenevät haastamaan. Vasta kun syksyn lähestyvä pimeys saattaa kujat varjoonsa, tulet sytytetään uudelleen, hennot valopilkut, jotka opastavat tien korttelista toiseen lampunsydänten rätisevien kuiskausten ja naurisöljyn pistävän tuoksun saattelemana."

Kaduilla liikkuu monenlaista kulkijaa, huumaa hakevia, elämänlangassa kiinni sinnitteleviä, hetkessä eläviä, koska muuta ei ehkä ole. Eläimellistä, inhimillistä. Ja on heitä, jotka yrittävät ja ymmärtävät katsoa asiaa kauempaa - ei sillä, että se heitä tekisi paremmaksi. Ei pahinta rikollista ainakaan. 

"Hänen kohtaamansa ihmiset ällöttävät häntä. Ne näyttävät rumilta lapsilta, jotka tarpovat vailla päämäärää läpi elämänsä ilman ainuttakaan järkevää ajatusta. Ne jotka kynnelle kykenevät nauttivat lihasta, joka liian pian on pettävä heidät, ne jotka jo kärsivät tukahduttavat tuskansa viinalla. Häntä pelottaa se voima, jolla ne takertuvat elämäänsä, vaikkei se näytä minkään arvoiselta."

Onko Cardell, päähenkilöksi tuomittu, perivihollistaan parempi tai sankarillisempi, sitä saa lukija jännittää ja päättää itse. En olisi itse uskonut pitäväni näin raadollisesta tarinasta, jossa tekee mieli hetkittäin sulkea silmät ja muut aistielimet, mutta siitä huolimatta ihailuni on vain kasvanut sarjan myötä. Komean kiehtovaa kerrontaa, vahvaa tunnelmanluontia. 

Aiemmista osista: 1793, 1794 

Kenelle: Historiahulluille, kielestä innostuville, Tukholman ystäville, älykkään dekkarin hakijoille. 

Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset. Johnny Kniga 2022. Suomennos Kari Koski.

HelsinkiLit 13. - 14.5. 2022: Niklas Natt och Dag kertoo kirjoistaan. 




sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Ilahduin, kun luin kirjaa ja vielä enemmän, kun kuuntelin siihen liittyvää levyä. Olen seuraillut kaverin uraa alusta alkaen, mieltänyt hänet musiikintekijäksi enemmän kuin viime vuosien sanavalmiiksi juontajaksi tai milloin missäkin viihdeohjelmassa esiin pomppaavaksi vieteriukoksi. 

Nyt ollaan itse asiassa: musiikissa ja elämässä, jossa tunnen tapaavani pitkästä aikaa oikean Mikko Kuustosen. Kuin tapaisi vanhan ystävän, joita emme ole, siitäkään huolimatta, että kävimme samaa koulua Savossa - hän oli joitakin vuosia edellä. Kiinnostavaa on silti lukea hänen lapsuudestaan tuttujen paikkojen ja nimien valossa. 

Mutta se musiikki: ensikosketus ei ollut lupaava, korkeintaan lupaavahko. Meidät käskettiin koulussa hienhajuiseen jumppasaliin kuuntelemaan hengellistä bändiä, jonka laulaja oli paikallinen ja bändi nimeltä yhtä hämärästi tuttu. Pro Fide oli aikansa huippuja lajissaan ja sen soittajat oikeita muusikoita, mitä kyllä arvostimme. Salin lattialla kyyhöttäessä jalat puutuivat. Laulajaa piti kohteliaasti hehkuttaa, vaikka tämä esiintyi ujosti, itseään korostamatta. Mukana oli myös traagisen nuorena auto-onnettomuudessa kuollut Juha Kela, Anssin isä, joka Mikko Kuustosen bändiin värväämällä sysäsi tämän muusikko-uraa aimo harppauksen eteenpäin. 

Kristilliset piirit näyttivät Mikolle myös nurjat puolensa. Kun hän halusi jatkaa matkaa, hänet hylättiin tylysti, mitä kuulemma on myöhemmin kyllä pyydetty anteeksi. Haavat tulivat ja jäivät silti.

"Tunnen yhä fyysistä kipua palatessani tähän kokemukseen, ja muistutan itseäni yhä uudelleen siitä, että kyse oli ihmisten keskeneräisyydestä ja yhteisön vääristymästä, ei vakaumuksestani. Olen joutunut työskentelemään vuosia terapeuttien kanssa löytääkseni armollisen maailmankuvan ja elämäni osana sitä."   

Mikko oli muuttanut pk-seudulle ja elätti kasvavaa perhettään yksin keikkaillen, kunnes seurasivat menestykselliset Q.Stone-bändin vuodet. Café Metropol Helsingissä oli tärkeä paikka - oi, ne hullut nousuvuodet kasarilla! - ja tunnettuus kasvoi. Alkoi myös sooloalbumien aika, ja artistin asema vakiintui Suomen musiikkikartalle. 

Tärkeä henkinen merkkipaalu oli Q.Stonen vierailu Afrikassa. Miehen sosiaalinen omatunto on herkkä, ja matka avasi silmiä. Mikko alkoi sekä opiskella että tehdä toimittajan töitä matkustaakseen ja tukeakseen hankkeita, jotka muuttaisivat maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Tästä alkoi yhteistyö kansalaisjärjestöjen, ulkoministeriön ja lopulta YK:n kanssa, hän kertoo ja sanoo kokemusten kehitysmaista jättäneen syvemmän jäljen kuin musiikki ja menestys. Eli todella syvän, tulkitsen.

"Mitä enemmän näin, sitä selkeämmin ymmärsin, kuinka vähän tiesin. Rakenteellinen köyhyys, korruptio, eriarvoisuus, väestökysymykset ja väkivallan historian massiiviset painolastit näyttävät raporteissa tyrmääviltä. Paikan päällä näkymä on usein toinen: toivolla on kasvot ja ihmiset työskentelevät mahdollisuuksiensa mukaan paremman tulevaisuuden eteen."

Arvostan kokemukseen, ajatteluun ja herkkyyteen perustuvaa ajattelutapaa, johon on helppo samastua. Hän viittaa Einhornin kirjaan Aidosti kiltti ja tämän termiin eettinen älykkyysosamäärä. Kyllä, se on Mikko Kuustosella erittäin korkea! Ja uskon samoin kuin hän: 

"Terveellä kiltteydellä, ystävällisyydellä ja rohkaisulla on anarkistinen voima arjen ytimessä. Se rikkoo itsekkyyden spiraalin ja synnyttää hyvää. Ilkeydestä taas ei seuraa mitään arvokasta."

Niin, on ollut hienoja hetkiä, iloa musiikista, vaikuttamistyöstä, rakkaudesta ja elämän valoista, lapsista. Mutta paljon sitä toistakin puolta. Ristiriitoja, vääriä valintoja, vaikeuksia. Raskas avioero. Myös niistä hän kertoo, sopivalla tasolla. Lööppipaljastuksia on turha odottaa - niiden aika lienee jo ohi. Tummuus kuuluu hänen musiikissaan. Riemastun kommentista, jota olen itsekin viljellyt: 

"Päivääkään en vaihtaisi pois. Paskanmarjat, vaihtaisin vuosia."

Kun ensialbumin julkaisusta on kulunut yli 40 vuotta, oli oikea aika kirjoittaa tämä kirja. Kirja on kaunis, samoin uudet biisit. Tätä on hyvä lukea ja hyvä kuunnella. Ei ryvetä omassa hienoudessa muttei itsesäälissäkään, vaan kerrotaan elämä- ja uratarinan lomassa oikeita, matkan varrella kasvaneita ajatuksia, mikä hyvässä lykyssä saa lukijankin ajattelemaan. 

"Katseen oli tarkennuttava myös taaksepäin, jotta voin olla olemassa nyt. Ja lopulta pirstaleisista muistoista koostui palapeli, joka kiinnosti yhä enemmän. Tätä kaiketi kutsutaan ikääntymiseksi." 

Kuustos-retriittini saa koomisfanaattisen piirteen, kun huomaan tätä kirjoitellessani tv:ssä uusinnan parisuhdeohjelmasta, jossa pariskunta Brotherus-Kuustonen esiintyy. Molemmat näkyvät paljon, ja hyvä vain, että töitä riittää myös taiteilijoille, joilla ei ole ollut viime vuosina helppoa. "Hyvinvointimme tarvitsee sekä urheilua että taidetta", toteaa Kuustonen tähän. Ehdottomasti näin, TV:n päivittäistä Kulttuuriruutua odotellessa! 

Ja kuten muistelija itsekin arvelee, on yhteiskunnalle edullisempaa pitää hippi lavalla kuin hoitolaitoksessa, joten toivotan taiteilijalle tuottoisia ja kaikin tavoin antoisia tulevia vuosia. Jäämme kuulolle. 

Kirjan lopussa on tekijän musiikin ja tv-tuotantojen listaus ynnä henkilöhakemisto. Luin paperikirjan, jonka kolmoskanteen on liitetty kymmenen uuden biisin levy nimeltään Omaelämäkerta. 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, tarkoitusta etsiville, ajatteleville, musanystäville. 

Muualla: Blogissa Miehen sanoin syntyi odottava olo Mikko Kuustosen tulevaa tuotantoa kohtaan, on se sitten musiikkia tai jotain muuta. 


Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta. Johnny Kniga 2022. 


sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Vuoden 2020 Booker-voittaja kertoo lapsuudesta 1980-luvun Glasgow'ssa, Skotlannissa. Shuggie elää sisarustensa Catherinen ja  Leekin kanssa nitkutellen arkea, josta isosisarukset ja nuorimman isä - jonka mukaan poika sai nimensä - häipyvät heti kun pystyvät. Sillä äiti Agnes, teräväkielinen ja -päinen sekä kulmien kaunotar, on toivoton juoppo.

"Agnes oli vaarallisessa välitilassa. Sen verran humalassa, että hänen teki mieli haastaa riitaa, mutta ei niin humalassa, että olisi vielä ollut kohtuuton. Vielä muutama kulaus, niin hänestä tulisi raastava, rääväsuinen ja häijy. Shug tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt ennustaa tulevaa säätä. Hän tarttui Agnesin ja yritti taas siirtää häntä ennen kuin suuret sadepilvet vaimon sisällä puhkeaisivat."

Mutta lapsi rakastaa äitiään kaikesta huolimatta. Pettymykset, pelot, häpeä ja puute eivät saa Shuggien toivoa lannistumaan eivätkä äidin suojelemista päivästä toiseen loppumaan. Musertava paino pienelle pojalle, jolla on toinenkin suuri ongelma. Shuggiesta tuntuu, ettei hän ole tavallinen poika, mutta ei oikein tiedä, mistä on kyse: häntä kiusataan ankarasti kimeästä äänestä ja tyttömäisistä eleistä, arvaatte kyllä millä sanoilla ja millä julmuudella, mutta on vaikea rakentaa minuutta, kun ei tunne asioita. 

"- Haluut sä olla tyttö? Francis virnuili ja levitteli käsiään yleisölle. Shuggie pudisti päätään, hän halusi vain painaa kätensä poskelle jääneeseen jälkeen. - Haluutsä kulkee hameessa? - En, Shuggie mumisi. - Älä väitä vastaan, homppeli. Yli kolmekymmentä senttiä pitempi Francis tuuppasi Shuggieta rintaan. - Sä oot neitimäinen hinttari. Sä ja isä Barry kärvennytte helvetissä puuhistanne. Toiset nauroivat kuorossa, ja sitten nauru muuttui yllytykseksi: hakkaa se, hakkaa se, hakkaa se."

Lukija jännittää niin Shuggien kuin Agneksen puolesta. Miten he pärjäävät, selviävätkö omista kurimuksistaan? Kerronta on tummaa, mutta ei yhtä mustaa kuin Eddyn tarinassa. Mutta se ei juuri tarjoile kevennyksiä, kuten raastavat lapsuustarinansa kirjoittaneet Nina Wähä tai Joonatan Tola - joiden tarinoissa on ihmeellistä valoa - vaan etenee omalla tavallaan. Teksti on koskettavaa, kieleltään tuoretta ja niin ilmaisuvoimaista, että lukemisessa pakko pitää taukoja. Käy muuten liian rankaksi. 

"Leek katseli hetken veljeään. - Mitä sä nyt oot, kolmetoista? Leek puhalsi otsatukkaansa. - Voi paskat. Kohta sun pallit laskeutuu. Kuule, ei tää enää kauan kestä. Vähän aikaa vielä, niin säkin voit lähteä. Shuggien pää nytkähti taaksepäin inhosta. - Kuka äidistä sitten huolehtii? - No kuule. Sen pitää huolehtia itsestään. - Kuinka se sitten ikinä paranee?" 

Kirja kuvaa myös thatcherilaista yhteiskuntaa vaikeuksineen, työttömyyttä, yhteiskuntarakenteen muutosta fyysisestä, kuten Shuggien kasvukaupungin kaivostyöstä, uuteen, vielä muotoutumattomaan suuntaan. Rajakohdat ovat aina kivuliaita, ronskit muutokset jättävät heikoimmat huonoon asemaan. Pärjäämiskeinoja etsii kukin tavallaan, kuten iso-Shug tekee. 

"- Ei, arvon rouva. Miksen mä riittäny? - Mä en oo ikinä vilkassu muihin päinkään. - En mä sitä meinnannukaan. Shug hieroi silmiään kuin olisi väsynyt. - Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että oisit ollu juomatta? Mä ostan sulle parhaat kamppeet, teen töitä niin paljon kuin päivään on annettu tunteja. Hän tuijotti seinää, ei, seinän läpi. - Aattelin jopa että ehkä sä tokenet, jos teen sun kanssa lapsen, mutta ei. Sekään ei riittäny." 

Mutta Agnesin syitä on vaikea etsiä ulkopuolelta, vaikka hänen vanhempansa katuvat syvästi paapovaa kasvatustaan: hän on koukussa alkoholiin ja hyödyntää avujaan sen puolesta. Hänessä on puolensa, mutta niitä on vaikea nähdä sankarillisina. Shuggie venyy tähänkin. Lienee pakko - mutta estääkö se romahtamisen? Äidin tai pojan?

"Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta."

Syvän surullinen, liikuttava ja voimallisesti kerrottu tarina alkoholistiperheessä elämisestä, lapsen ja äidin välisestä rakkaudesta ja 1980-luvun yhteiskunnasta siinä sivussa. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin, enkä tiedä, miten tarkkaan: ymmärrettävästi teksti on hiottu huolella ja taidolla juuri lukijaan iskeväksi. Kurjuustarinat ovat aina koskettavia hyvin tehtyinä, kuten tämä on - enkä tarkoita vähätellä kokemusta, mutta näen eräänlaista buumia. Eikä se ole huono juttu: arvostan sekä kerronnan rehellisyyttä että tekstillistä taitavuutta. Ja ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa ja uskaltavat ajatuksella lukea. 

Kuulemme kirjasta lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, jonne Douglas Stuart on tulossa. 

Kenelle: Samastuville, voimakkaiden tarinoiden lukijoille, lapsuuden vaikutusta pohtiville, laatuproosan lukijoille. 

Muualla: Luin kirjan Kirjaluotsin vahvasta suosituksesta. Hän kuunteli alkukielellä, minä luin suomeksi. 


Douglas Stuart: Shuggie Bain. Suomennos Laura Jänisniemi. WSOY 2022.


keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Enni Mustonen: Tekijä. Syrjästäkatsojan tarinoita 10, viimeinen osa.

Kymmenen kirjaa yhdeksään vuoteen. Hieno saavutus kirjasarjalle, joka on koukuttanut lukijoitaan niin tiukasti, ettei osaakaan ole voinut jättää väliin, vaikka välillä alkoi jo uuvuttaa. Havahduin sarjan olemassaoloon vuonna 2015, kun ihmettelin kirjamessuilla julmetusti väkeä keräävää osastoa ja puheliasta kirjailijaa, jonka äärellä yleisön istuma- tai edes seisomapaikat eivät millään vaikuttaneet riittävän. Mistä on kyse?

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ei tarvinne esitellä enää kenellekään. Ida Erikssonin lapsuudesta 1800-luvun loppupuolella alkanut vahvojen naisten tarina saa lopullisen pisteen, kun Idan tyttärentytär Viena palaa Amerikasta vuonna 1962 sarjan viimeisessä osassa, Tekijässä. Sarjan nimi kuvaa päähenkilöiden asemaa historiassa, merkkitapahtumien ja -henkilöiden lähellä - ja kirjailijan lentävän mielikuvituksen ansiosta vahvasti näihin vaikuttaneina. Höpsö, nerokas ja hurmaava idea, josta on syntynyt viihdyttävää tarinaa mutta varmasti monelle myös innostusta ottaa selvää todellisista historian tapahtumista. Kyllä, olen googlaillut itsekin osien taustoja ja henkilöitä aina Albert Edelfeltistä Armi Ratiaan, joka on yksi merkittävistä hahmoista Tekijässä. Ymmärrettävästi, onhan Viena puvustus- ja muotialan ammattilainen, Hollywoodissakin työskennellyt. 

"- Istupa alas, Viena, ja kerro, mitä muuta osaat paitsi puhua englantia! Tein työtä käskettyä ja kerroin, miten olin toiminut vuosia Foxin studiolla puvuston päällikön apulaisena. - Mitä se tarkoittaa käytännössä? kysymys singahti ilmoille kuin pyssyn suusta. Armi-rouva oli niin tuikea, että tuntui kuin olisin joutunut kolmannen asteen kuulusteluun."

Sarjan naiset ovat kaikki tekeviä ja aikaansaavia, ärsyttävyyteen asti kunnollisia ja supertaitavia. Siinä missä Ida organisoi taloudenpidot ja tapahtumat, hänen tyttärensä Kirsti perusti menestyvän muotiliikeen, tyttärentyttärestä Vienasta tuli huipputekijä alallaan. Uransa lisäksi he kasvattavat lapsensa ja hoitavat laajat lähiperheensä sekä osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan kukin tavallaan - ei ongelmitta, mutta suvereenilla järjestelytaidolla ja rohkeudella. Hyviä esimerkkejä kenelle tahansa ja suoranainen naisvoiman ylistys ja julistus! 

Marimekko oli nouseva tähti muotimarkkinoilla. "Ei mikään tavallinen puoti", tuumii Ida-mumma. Todellisuudesta tuttuja nimiä tavataan: Annika (Rimala, tasaraidan suunnittelija), Mysi (Lahtinen), Anja (Lehto), Ristomatti ja muita. Ikoninen Armi Ratia istuu mainiosti Mustosen sarjan naiskuvaan itsenäisenä ajattelijana ja edelläkävijänä. Ratia hyödyntää Vienan taitoja niin työssä kuin sosiaalisissa tapahtumissa, joita yhtiöllä riitti. Henkilöstöä ja asiakkaita kestittiin, suuria muotikuvauksia järjestettiin niin Helsingissä kuin Bökarsin kartanolla, jonne piti rakentuman kokonainen Marikylä. Ideasta jäi jäljelle ihmettely, kanta-asiakkaiden verkkoyhteisö ja samaa nimeä kantava kangaskuosi, kuvassa alla, suunnittelija Jenni Tuominen.




Viena ei työtä pelkää, ja hengästyttävä on hänen aikataulunsa arjessa, jossa liikutaan Leppävaaran kodin ja Helsingin väliä. Pikkuveli Ilpo innostuu teatteriurasta, minkä kautta saamme katsauksen myös teatterilaitoksemme menneisyyteen. Politiikkaa sivutaan, yhteisten asioiden järjestelmistä kiistellään.

"Ei sillä, etteikö me kaikki oltu työttömien ja sairaiden ja köyhien vanhusten puolella rikkaita ja itsekkäitä paskiaisia vastaan. Se nyt kuitenkin oli pelottavaa, että Maijan ja Rikun mukaan maailman kaikki vääryydet johtuivat kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmistä ja vain siirtyminen sosialismiin voi ratkaista ihmiskunnan ongelmat. - Ja Neuvostoliittoko se on se teidän paratiisi? Ilpo huusi raivosta kalpeana eräänkin väittelyn tuoksinassa. - Stalin tapahtti melkein mun koko sukuuni! ... Jonkinlainen rauha saatiin taloon, kun pidin seuraavana päivänä ruokapöydässä puhuttelun koko joukolle ja ilmoitin, että vuokraemäntänä minulle on aivan sama, mitä aatetta tai uskontoa kukin kannattaa. - Mutta saarnaamista mä en siedä! sanoin suoraan. - Enkä minkään sortin käännytystyötä."

Hävettävän hauskaa on bongailla juonesta todellisia ihmisiä ja tapahtumia - niitä on ovelasti ujutettu juonen sekaan. Kirjan pääpaino on kuitenkin Vienan urassa ja elämässä. Ida-mummalle hän joutuu sanomaan lopulliset jäähyväiset, kuten me lukijatkin, mutta pyrkii noudattamaan tämän neuvoja ja esimerkkiä oman tiensä kulkijana, valintansa itse päättävänä, vahvasti tulevaisuuteen suuntautuvana nuorena naisena. Tietysti asiaan kuuluu myös rakkaus, jonka Viena antaa tulla jos on tullakseen. Yönvietto miehen kanssa ilman avioaikeita ei ole enää skandaali, vapautta on monessa mielessä enemmän kuin edellisillä sukupolvilla. Monia tärkeitä ilmiöitä Mustonen kuvaa alleviivaamatta, jättää ne lukijan iloksi ja hoksattaviksi. 

Hieman haikeana suljen viimeisen sivun, Mustosen mukavan jutustelevaa, viihdyttävää kerrontaa sekä mittavaa historiallista taustatyötä kunnioittaen. Samalla onnittelen kirjailijaa tämänvuotisesta 70-vuotispäivästä, joka oli hänen deadlinensa sarjan lopettamisen ajankohdaksi jo pitkään. Tekijänainen, kirjailija itsekin! 

Toisaalta olen helpottunut, sillä on uusien tarinoiden aika. Ja olen kuullut, että Kirsti Mannisella on jo vahva sellainen mielessä. Mahdetaanko tulevan kirjoittajaksi merkitä eri lajityyppejä kirjoittanut Manninen vai naistenviihteen tekijä Mustonen, jää nähtäväksi. 

Sarjan aiempia osia:

Osat 1-3: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä
Ruokarouva
Ruokarouvan tytär
Taiteilijan vaimo
Sotaleski
Näkijä (mainittu myös Pukija)

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, muoti-ilmiöiden seuraajille.  

Muualla: Kirjassa mainitun valokuvaaja Tony Vaccaron kuvia ja eräs tietty, Vienaankin liittyvä kuva Bökarsin mainoskuvauksista Life-lehdessä. Kirjassa muuten kuvataan erään todellisen avioliiton alku, kun Vaccaro ihastui suomalaiseen malliin. Syrjästäkatsojan sarjaa viimeiseen osaan saakka on lukenut myös Tuijata

Enni Mustonen: Tekijä. Otava 2022. Kannen suunnittelu Timo Numminen.



sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Deborah Levy: Elämisen hinta, Omistuskirjoituksia

Omaelämäkerrallisen trilogian toisessa osassa kulminoituu monta asiaa, joita Mitä en halua tietää pohjusti. Nyt lontoolaisen Levyn on pakko kohdata asioita, joita ei haluaisi. 

"Itkin kuin nainen, kun minulle valkeni, että avioliittoni oli ohi. Olen nähnyt miehen itkevän kuin nainen, mutten ole varma, olenko nähnyt naisen itkevän kuin mies."

On muutettava kahden tyttären kanssa uuteen kotiin. On hoidettava kuolevaa äitiä. On kirjoitettava, hankittava elantoa, huolehdittava viemäriputkista, lämmityksestä ja pyörän ketjuista. Ja monesta muusta.

"Kun irtautuu rakkaudesta, elää riskitöntä elämää. Mitä mieltä on sellaisessa elämässä?... Kyllä, joskus on tosiaan ahdistavaa kokea tunteita. Muutamien viime kuukausien ajan olin yrittänyt olla tuntematta mitään."

Kun puitteet on saatu kuntoon, jopa kirjoituspaikka on löytynyt - kylmä vaja - ajankohtaistuu myös haave elokuvakäsikirjoituksen teosta. Tapaamisia asian tiimoilta, ei etenemistä. Leipä pöytään tulee toistaiseksi kirjallisuuden opettamisesta, näytelmäkäsikirjoituksista ynnä muista kirjoitustöistä ja keikoista - en tiedä, maksetaanko niistä. Levy käy Eurostarilla Pariisissa kirjailijatapaamisessa kirjansa Uiden kotiin ilmestyessä ranskaksi, ja lukemassa kirjaansa ääneen Berliinissä. Kuin kaiken ohessa.  Kodin, avioliiton ja äidin menetys ovat isoja painoja, joiden alla kulkua keventävät ystävät, vaja ja sähköpyörä. Ja tietysti oma luova työ ja ajattelu. 

Kolmannessa osassa tytöistä on kasvanut nuoria fiksun oloisia naisia, jotka naureskelevat äitinsä innolle kasvattaa banaanipuuta. Kolmas lapsi, he sanovat. 

"Eläisin pian yksin. Jos olinkin rakentanut uuden elämän sen jälkeen, kun olin eronnut lasteni isästä, minun täytyisi ilmeisesti tehdä sama pian uudestaan, viisikymmentäyhdeksänvuotiaana. En halunnut ajatella asiaa, ja niin ryhdyin pakkaamaan muutamia tavaroita, jotka aioin viedä uuteen kirjoitusvajaani."

Levy on menestyvä ja tunnettu kirjailija, jolla on kaikkialla tuttavia ja ystäviä, jopa oma assistentti. Silti häntä edelleen mietittyvät perustavanlaatuiset asiat naisen roolista - hän miettii paljon Simone de Beauvoiria - ja oikeudesta olla oma itsensä. Heikkouden ja vahvuuden tasapaino. Ideoiden ja käytännön suhde myös, tulkitsen. Kun on jotain tavoiteltavaa, on toivoa? Ikääntyminen näkyy sen pohtimisena, mitä kaikesta jää käteen: mikä on lopullinen omaisuusportfolio? 

"Jos ajattelee syvästi ja vapaasti ja suhtautuu ajatteluunsa vakavasti, lähestyy samalla aina elämää ja kuolemaa ja kaikkea sitä mitä ohitamme matkan varrella."

Hän kiinnittyy mielessään taloon. Ei todelliseen, vaan kuviteltuun, jonka hän muovaa mielessään, jopa sisustaa sitä huolella, laittaa puutarhaa. Unientulkinnassa sanotaan talon symboloivan ihmistä itseään, tässä lienee kyse samasta. Samastun, myös minulla on kuviteltu paikka, jota sisustan. En siksi, etten viihtyisi todellisuudessa, vaan muusta syystä. Identiteetin rakentamista tai jotain sellaista. 

Trilogian kirjat saavat ajattelemaan ja kertovat erilaisesta elämästä kuin oma elinpiiri ja siksi kiehtovat, tyylikkään pelkistävällä tyylillään, mikä kaikki viehättää. Perusasiat, kuten oman tilan tarve (talon, huoneen) ja vastuun rajat perheessä ovat tuttuja, joten samastumisen paikkojakin löytyy. Mutta luulen, että eniten Levyn trilogiasta saavat irti fiktiota kirjoittavat ihmiset tai heidän läheisensä, sillä hän pohtii paljon tekstien tekoa, kirjoittamista työnä ja elämäntapana. Hän on niin läpikotaisin kirjailija, ettei noita kahta voi erottaa. 

Kirjailijoiden uudella tavalla kertomia elämäntarinoita on tullut julki ja viime aikoina luettua useita, kuten Tove Ditlevsenia ja Annie Ernauxia. Myös Rachel Cusk on kirjoittanut omasta elämästään, vaikka suomennettu Ääriviivat-trilogia ei sellainen olekaan, vaan oikeastaan päinvastoin: siinä häivytetään kertojaa tarinasta. En silti voinut olla ajattelematta - vaikkei näin saisi tehdä - että Fayessa on varmaan paljon kirjailijaa itseään. 

Kenelle: Kirjoittajille, persoonallisen tyylin arvostajille, kirjailijaelämään kurkistaville, elämää kokeneille tai kokemusta kartuttaville. 

Muualla: Tuijatalle kolmas kirja toi iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä. Häneltä löytyy myös juttu trilogian edellisistä osista.


Deborah Levy: Elämisen hinta. (The Cost of Living). S&S 2021

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. (Real Estate). S&S 2022 

Kirjat on suomentanut tyylikkäästi Pauliina Vanhatalo. Trilogian ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen. 



perjantai 8. huhtikuuta 2022

Muistiinpanoja muutamista käännöskirjoista

Martha ei ole mukava ihminen. Hän kohtelee kurjasti etenkin aviomiestään Patrickia, kunnes tämä kyllästyy ja häipyy. Mutta Marthan ongelmat jatkuvat. Hänestä tuntuu siltä, että "en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille." 

Lopulta hänelle löytyy diagnoosi ja ongelmien syy. Kunpa hän olisi tiennyt sen jo nuorena, monelta olisi säästytty, hän miettii katkerana. Onko keski-iässä liian myöhäistä alkaa elää? 

Näppärä ja viihdyttävä tarina, jonka juju on diagnoosi: sen voi lukija mielessään määritellä joko sairaudeksi tai ehkä vain kusipäisyydeksi? Kirja on julkaistu Otavan Sinisessä kirjastossa, mitä ihmettelen. Tasoltaan kovassa sarjassa se ei pärjää, vaikka toimii hyvin viihdekirjana. Kansien kuuluisi olla pinkit tai mieluummin edes lilat.

Meg Mason: Murhe ja autuus (Sorrow and bliss). Otava 2022. Suomennos Marja Lyytinen. 

Osmanin kirja on herkullinen siten, ettei se esitä kolmen päähenkilönsä, vauraitten ja vauhdikkaiden tukholmalaisten nuorten naisten, elämää unelmana. Eikä henkilöitään ihanina, päinvastoin. Haasteita riittää, ja kateutta kaverien kesken. Paineet esittää menestyvää ovat kovat, oli taustalla mitä tahansa - ja kaikilla on. Sofia saa taistella somaliutensa kanssa, ja hän on henkilöistä suorapiirteisin ja ymmärrettävin, piinkova uranainen. Caroline ja Amanda muistuttavat enemmän toisiaan, hieman liikaa mielestäni ollakseen täysin selkeitä hahmojaan: menin usein sekaisin, kummasta puhutaan. Carolinen suhde unelmamieheen Alexiin ei ole ongelmaton, Amandan juhliminen pyörryttää päätä, myös hänen. Molempien äitisuhde on kurja. 

Onko tilanne itseaiheutettu vai olosuhteiden luoma, sitä sopii miettiä. Samoin kuin sitä, miten pitkälle itsekkyydessä ja toisaalta ystävyydessä tulee mennä. Kun paineet kasvavat liian suuriksi, käy väistämätön. Ajankohtaisuudessaan ja armottomuudessaan antoisaa luettavaa etenkin nuorille, suorituspaineista kärsiville naisille. Me iäkkäämmät voimme huokaista helpotuksesta, ettei tuossa kurimuksessa (enää) tarvitse sinnitellä, eikä nuoruutemme ollut näin kovaa kilpailua. 

Sara Osman on yksi kevään 2022 Helsinki Lit -tapahtuman ulkomaisista kirjailijavieraista.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta. (Allt vi inte sa) Like 2022. Suomennos Sirje Niitepõld. 


Robert Seethalerin Kokonainen elämä ihastutti laajasti, mutta häneltä on suomennettu myös yksi aiempi teos, hänen esikoisensa.  Tupakkakauppias kertoo nuoresta Franzista, joka aloittaa työt tupakkakaupassa Wienissä 1930-luvulla, natsien nousun aikaan. Erittäin ajankohtaista kerrontaa fasismin ja silmittömän väkivallan ujuttautumisesta ihmisten arkeen. Ja siitä, miten poika kasvaa mieheksi, havahtuu ympäröivään maailmaan. Kuinka paljon toivoisinkaan, ettei yksikään nuori enää olisi tarvinnut kokea aikuistumista näin! 

Franz ystävystyy Sigmund Freudin kanssa, joka on kaupan asiakas. Hitlerin edetessä Freud empii pitkään, mutta lähtee lopulta maanpakoon (onnekseen ajoissa) ja muuttaa Lontooseen. Miten käy kaupan ja Franzin? 

Kiinnostava ajankuva ja elämäntarina, joka todenkaltaisuudessaan vaikuttaa, vaikkei kirjallisesti vielä huimaa yhtä lujaa kuin alussa mainittu teos. Itävaltalainen kirjailija on ehdottomasti merkittävä ja seuraamisen arvoinen. 

Robert Seethaler: Tupakkakauppias. (Der Trafikant 2012). Suomennos Arja Rinnekangas. Lurra Editions 2017 ja uudistettu laitos 2020.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

KokoTeatteri: Norminäytelmä



Kuvassa:  Cristal Snow, Cécile Orblin, Jani Toivola, Petriikka Pohjanheimo. Kuva: Heidi Bergström.


Vähän hirvitti mennä katsomaan Marjo Niemen tekstiä näyttämöllä: niin intensiivisia ja vahvoja hänen kirjansa ovat, että kolmen tunnin (väliaikoineen) esitys saattaisi olla uuvuttava. No, ei ollut. Voima kyllä välittyy yhtä hienosti lavalta kuin kansien välistäkin, kiitos osaavan näyttelijäkunnan.

Norminpurkutalkoot parhaimmillaan, aiheina sukupuolisuus ja seksuaalisuus: räväkkää ja riemullista mutta myös surullista tarinaa siitä, miten tietyt normit rajoittavat ja hankaloittavat elämää. Perusajatuksena se, miten turhaa piukka normitus on. Odotukset ja suorituspaineet koskevat niin heteroita kuin homojakin, eikä näytelmä sen kummemmin arvota kumpaakaan ryhmää, vaan näyttää, millaisia tilanteita normien ja oletusten olemassaolo saa aikaan.

Esitys leväyttää lavalle niin arkisia hetkiä kuin mielikuvituksellisia ajatuskulkuja viihdyttävästi ja vauhdikkaasti. Huumoria on mukana paljon, ja vaikka ilmeisimpiä hahmoja ja tilanteita esitetään  korostetusti maalaillen, näytelmä ei missään kohtaa vaivaannuta. Upea suoritus. 

Rekvisiitan ja tekniikan kanssa ei kikkailla turhia, vaan ne tukevat hienovaraisesti näyttelijöiden tulkintaa. Joka on erittäin fyysinen ja moninainen. Kullakin näyttelijällä - onko heitä tosiaan vain neljä! - on kymmeniä rooleja, jotka he vetävät vahvalla ammattitaidolla ja niin rehellisen luontevina, että melkein unohtaa katsovansa "näyttelijöitä" - vaikka siitä kyllä muistutetaan ajoittain. Näytelmä on tietoinen itsestään ja opastaa hetkittäin lähes luentomaisesti mutta kumma kyllä, ei silti tylsästi eikä nolosti. Tilanteista löytyy jokaiselle jotain tuttua, uskon, sillä kirjo on laaja, koululaisten ilmiöopetuksesta sukulaistapaamisiin, rivarinpätkähaaveilusta taloyhtiön kokouksiin. 

Perushetero Jorma-setä naurattaa, olemistaan tuskaileva tyttö liikuttaa. Normien kurimuksessa "pieleen voi mennä, vaikka vain seisoisi paikallaan." Voisiko vain saada olla se, joka on, ja tulla silti hyväksytyksi? Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen vauhdilla ja taidolla, herätellään ja ravistellaan ajatuksia terveellisesti ja tarpeeseen, valitettavasti edelleen. Kyseenalaista, älä oleta, näytelmä sanoo. 

Teksti ja ilmaisu ovat hienosti yhtä. Tärkeä aihe, huippuosaava toteutus ja kovan tason näyttelijät, viihdettä ja fiksuja ajatuksia - mitä enempää voisi teatterilta toivoa? No sitä, että esityksen näkisi mahdollisimman moni. Voima-lehti suositteleekin sille valtakunnallista kiertuetta, mahdollisimman monien koululais- ja eläkeläisryhmien katsottavaksi. Lisään: myös opettajien, päättäjien ja poliitikkojen olisi hyvä nähdä tämänkaltaista teatteria. Lukupinon Simo sanoo näytelmän puhuvan teemoistaan kiertelemättä ja olevan läpikotaisin hauska sortumatta farssimaisuuteen. 

Lisätietoja teatterin sivuilta, vielä muutamia esityksiä tulossa. 

Marjo Niemen kirjoista:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen

Ihmisssyöjän ystävyys

Miten niin valo

KokoTeatteri: Norminäytelmä. 

Teksti Marjo Niemi

Ohjaus Anna Veijalainen
Näyttelijät Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola
Dramaturginen apu Heini Junkkaala
Koreografia Metsälintu Pahkinen + työryhmä
Valosuunnittelu Ellen Virman
Äänisuunnittelu Laura Palanne
Pukusuunnittelu ja -ompelu Virve Karoliina Balk
Pukuompelija- ja puvustusharjoittelija Kai Salo
Videot Laika Lillén
Graafinen suunnittelu ja kuvat Heidi Bergström
Tiedotus ja markkinointi Sini Salo



lauantai 2. huhtikuuta 2022

Jenni Toivoniemi: Valtakausi

Lähipiirissäni on kaksi lukiolaista, joten tuosta tärkeästä elämänvaiheesta kertova kirja kiinnostaa. Omista kouluajoista on niin kauan, että mukavasti ja hieman ahdistavasti tarina toi mieleen paljon muistoja. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä tai vähän jälkeen elämä tuntui pääosin jännittävältä ja hyvältä, kun "kaikki" oli edessä eikä osannut murehtia tulevia - kaverit olivat tärkeitä, samoin itsemäärämisoikeus, iloa ja hauskanpitoa riitti. 

1990-luvulla Kallion ilmaisutaidon lukiossa opiskelee kaveriporukka, jonka keskushenkilöksi kiertyy Bambi, kaikkien kaveri, niin tyttöjen kuin poikien, etenkin jälkimmäisten. Bambi on luottohenkilö ja uskottu, ei romanttisten ajatusten tai himon kohde - vaikkei suhteita ja sänkyyn hyppäämisiä kirjasta puutu. Bambi ystävystyy kauniin Helenan kanssa, ja pari on erottamaton aikansa. Kunnes suhteet mutkistuvat, kuten niillä on tapana. 

Sekalaiseen porukkaan kuuluu myös jo vuoden pari vanhempia nuoria, kuten Johannes, jolla on bändi, ja Sonja, joka aloittaa yliopistossa.

"Olisi hyvä oppia tuntemaan näitä ihmisiä ensimmäisenä vuonna. Tuntuu, että elämä on ennestäänkin jo niin täynnä ihmisiä, ettei jaksa uusia. Ja miten sitä löytäisi kaikkien niiden ihmisten joukosta omiaan? Kaikki ne maakuntien punaposkiset opiskelijat, valmiina tutustumaan kehen tahansa, saavat minut tuntemaan itseni vanhaksi ja paatuneeksi kaupunkilaiseksi. Ajattelemaan, että vielä te opitte. Opitte, että kaupunki ei rakasta kaikkia, varsinkaan onnellisia, teitä hölmöjä, jotka ette osaa pitää onneanne omana tietonanne." 

Sonja on ihastunut Anttiin, rikkaan perheen poikaan, joka häpeää varakasta kotiaan ja toilailee, Johannes Lauraan, Elsa Kaihin ja niin edelleen. Hieman välillä oli vaikea hahmottaa kaikkia kertojia, heitä on niin paljon. Kailla on työhuone maalaamista varten Kaapelitehtaalla. Johanneksen isä tekee "kasvatusyrityksiä", vaikka poika tuntuu fiksulta ilmankin. Hänellä on muun muassa suunnitelmia ja taitoa analysoida itseään ja kavereitaan. 

"Kailla on aina ollut monimutkaisemmat välit Bambiin kuin meillä muilla. Se piti silloin alkuun Bambiin etäisyyttä ja hangoitteli epäluuloisena vastaan. Se sanoi, että jos tykkää niin monesta ihmisestä kuin Bambi, ei tykkää oikeasti kenestäkään. Sitten yhtenä kännisenä iltana se sai Bambin itkemään ja sitä seuranneen selvittelyn myötä Kaikin liittyi meidän onnelliseen kuhnureiden hoviin." 

Vanhempia tavataan harvoin ja nopeasti. Joskus on pakko, kun on rahan tarve tai joulu. Helena ei jaksaisi enää "yhtään vaivaantunutta sukulaista sanomaan, että olen varttunut kauniiksi ja mitenkäs se koulu menee." Ristinollaa pelaillessa:

"- Tänä jouluna musta ei enää tuntunut samanlaiselta kuin ennen, yritän muotoilla tunnettani Petterille. - Niin kuin jotakin olisi hävinnyt joulusta. - Tervetuloa joukkoon, mulle toi tapahtui kaksitoistavuotiaana, Petteri irvii ja tekee voittorivin. - Sitä kutsutaan kasvamiseksi. Läimäytän sitä vihkolla."  

Saan kiinni tuosta kiihkeästä elämänvaiheesta nopeasti vaihtuvine tunnelmineen. Tutut paikat ja ilmiöt kaupungilta nostavat tuttuusastetta. Ysärin puolivälissä oli vielä olemassa Lepakko, puhelinkoppeja ja harvalla kännykkä. Kallion ja Punavuoren baareissa notkutaan, penkkariajellaan kuorma-autoilla ja kärsitään perheen järjestämät ylioppilasjuhlat. Päihteitä käytetään todella paljon, myös alkoholia vahvempaa: en tiedä, miten todellisuudessa lukiolaiset juhlivat tuolloin. Eikä ilman tragedioita selvitä, sen verran kuohuu yli. Toivoniemi on koonnut paljon tavaraa samoihin kansiin. Elokuvaohjaajana tunnetun Toivoniemen esikoinen on elävä ja lämmin nuoruuden kuvaus.

Kenelle: Nuoruutta kaipaaville, lukiolaisille, nostalgikoille, realismin ystäville. 

Muualla: Useat kertojat ovat kirjassa vahvuus ja haaste, sanoo Kirjakaapin kummitus.


Jenni Toivoniemi: Valtakausi. WSOY 2022. Kansi Hilla Semeri.