Lukemista ja luettua kesään

Tutkailin loppukevään ja alkukesän lukemisiani. Niitä on, vaikka vähemmän blogattuina, sillä perheasiat ovat pitäneet kiireisinä viime ajat, kaistaa ei ole jäänyt kirjoittamiseen. Mutta paikkaan kertomalla muutamista nauttimistani: 

Milla Härmän Loma olisi sopiva lahjakirja äideille: sen kertoo kolmen lapsen äiti, joka lähtee perheineen lomamatkalle eurooppalaiseen kaupunkiin, ihan lentokoneella ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ja siitä, ettei äiti "tykkää lentämisestä yhtään, ja ehkä minua ihan vähän pelottikin, että se tippuu, sanon. - Mutta eihän se tipu, sanoo kahdeksanvuotias." 

Mutta lasten puolesta pelkää aina, ja muukin matkakertomuksessa on joskus ulkomailla reissanneille perheellisille tuttua. Jännitetään, löytyykö kentältä etukäteen tilattu taksi, majoitutaan varovasti hotelliin, ja kun lapset on saatu nukkumaan, otetaan oluet aikuisten kesken ja päätetään mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksetaan lomailla (tietenkään suunnitelma ei toteudu). Ja aamulla nukutaan pitkään ja on kiire! 

"Ja nyt aurinko alkaa paistaa, on päästävä ulos, pian, imettävä kaikki sen säteet, kuljettava kaikki kadut, käytävä museot, kahvilat ja terassit, nähtävä kaikki näkemisen arvoinen, nyt ja nyt, leivät naamaan, hörppään teetäni..." 

Sään tarkkailu, arkiset haasteet, ilo perheestä jäätelönsyönteineen ja väsyttävät nujakat siitä, mihin päin tänään kävellään, vanhempien suhteen hoitamisvelvoite (jaksetaanko me tänäänkään harrastaa seksiä?) - tuo kaikki kuulostaa kovin todelta ja tutulta. Hiljainen huumori ja osuvan lakoninen kerronta pitävät lukijan hykerrystä yllä. Mainio matkakirja niin nojatuoliin kuin reissuileville. 

Milla Härmä: Loma. WSOY 2026. Kansi Piia Aho.

JP Koskisen Ruoveden paholainen vie kansallisromanttiseen historiaamme, dekkarimuodossa. Maailmanmainetta jo niittänyt Axel Gallen-Kallela rakentaa taloa Näsijärven rantaan perheelleen kesäasunnoksi ja itselleen ateeljeksi. Mutta hän joutuu sekaantumaan outoihin kuolemantapauksiin, jotka alkavat talon muurarin löytymisestä murhattuna. 

Axel tarttuu asioiden selvittämiseen tarmokkaasti kivääriinsä tukeutuen, apunaan paikallisia ystäviä ja muun muuassa taiteilijan oppipoikana tuolloin toiminut nuori lupaus, nimeltään Hugo Simberg. Homma menee oudoksi, kun tapahtuu lisää rikoksia ja metsässä asuva, näkijänä tunnettu erakko lausuu näkemyksiään. Onko metsässä jotain yliluonnollista, joka haluaa pelotella Helsingin herra taiteilijan pois alueeltaan? Ja Simbergkin piirustaa piruja...

Yksi ystävistä on Kustaa Wilenius, josta Axelille onkin paljon apua. Kustaa on lukumiehiä ja innostunut Sherlock Holmesista, joten rikosten selvittämisen innoittaa häntä. Hän on muuten se, joka perusti nykyisin Vinhan kirjakauppana tunnetun kirjakaupan. Joutuu Axel silti kysymään neuvoja myös viisaalta veljeltään Unolta. 

Luonnollisesti tarinassa ovat mukana Axelin rakas Mary ja lapset. En tiedä, onko muilla kuin mainituilla henkilöillä todellista esikuvaa, mutta tärkeä hahmo on myös täpäkkä piika Ida, jonka miessuhteita saamme kihelmöivästi uumoilla. Vetävä, todelliseen historiaan istutettu tarina, joka vie sutjakasti ammattitekijän otteella lukijan Ruoveden kauniisiin maisemiin ja yli sadan vuoden takaiseen elämänmenoon. Ruovesi Noir -sarja täydentyy jatkossa Vinhan kustantamana tilaustyönä, hyvä idea!  

JP Koskinen: Ruoveden paholainen. Vinhan kustantamo 2026. Kansi Ville Karppanen.  

Ja kun historiaan päästiin, mainitaan Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarja, jota seurailen. Vaikka välillä vierastan päähenkilö Erik Roslundin kaikkinaista erinomaisuutta, hänen ja hänen perheensä tarina kertoo kiinnostavasti Suomena tuntemamme maan alkuvaiheista ja kolmososassa etenkin elinkeinoelämän kehityksestä.

Ollaan vuodessa 1877. Metsäteollisuus ja kaupankäynti alkavat muotoutua kohti sitä, minkä nyt tunnemme, samoin yhteiskuntajärjestys uudistuu. Erik elää perinteistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Ja se hänelle suotakoon, vaikka melko satumaista tarinaa saadaan. Nykylukijalle sovitettu vanhahtava kieli on helppolukuista, samoin kuin Koskisen kirjassa. 

Faktat ovat kohdillaan, vaikka henkilöt ja yritykset ovat fiktiota. Esimerkiksi metsää huijattiin köyhältä väeltä pikkurahalla, kun isot yhtiöt haistoivat tulevan vihreän kullan; tämäkin on monen paikkakunnan todellista historiaa. Arvostan suuresti kirjoittajan tarkkuutta ja yksityiskohtaista kerrontaa asiapuolella. Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin taustojamme, kiitos historia-ammattilaiskirjailijan.  

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa-sarjan osa 3. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Muuta kuin viihdettä edustakoot teokset, joiden tekijöiden pohdiskelevan otteen olen aiemminkin myönteisesti noteerannut.

Iikka Hackmanin kolmas romaani vie tien päälle, kun Rastas lähtee entisen bändikaverinsa Lorun veljen häihin soittokeikalle Kajaanista Hyvinkäälle. Loru istahtaa kuskin viereen.

Vitostien tutut maamerkit, Lapinlahden kuulu taukopaikka, Kuopion ja Leppävirran ohitus, näen kaiken selkeästi silmissäni. Rastas ja Loru pohtivat syntyjä syviä, musiikkia ja elämänkulkua ylipäänsä. Mihin oikeastaan ollaan matkalla? Matkan varrella tehdään oivalluksia, jopa isoja päätöksiä. Tien päälle vetävä tekstin hyvä rytmi ja linjakas ote pitävät lukijan tiiviisti takapenkillä mukana. 

Iikka Hackman: Laulu jota emme ole kuulleet. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen. 

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa vanhemmista ja lapsista, mutta laajemminkin ihmisyydestä. Vaikka elämäntilanteeni on toinen kuin kirjan pohdiskelijan, moni kohta ja lause resonoi minussa yllättävän vahvasti. Voiko omilla ajatuksillaan saada asioita tapahtumaan? Miksi lapsen on vaikea kelvata vanhemmilleen? Miksi mummua suojellaan vaikeilta asioilta eikä ikävistä jutuista saa puhua kenellekään - ja mitä se aiheuttaa ihmiselle? Onko kaikki maailmassa syklistä? Mistä syntyy kuolemanvietti? Onko kuolema tuho vai itse asiassa pelastus? 

Ahokumpu pohtii ydinasioita filosofien ja psykologien ajatuksiin peilaten Alice Milleristä Freudiin, kirjailijoista ja munkeista epigeenikkoihin ja sosiologeihin. Ja kuka oli Sándor Ferenczi?

Erittäin kiinnostavaa eikä lainkaan raskasta luettavaa, sillä kirjailija kuljettaa asioita luontevasti oman lukemisensa ja kokemisensa kautta: ajatuskulut ovat ymmärrettäviä ja loogisia. Raskaamman tiedon etsijöille lopussa on lähdeluettelo. Sopii ihmisyyttä, lapsuutta ja psyykeä pohtiville.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Amman lukuhetki kyseli, mitä olen lukenut, mitä kesken ja mitä tulossa: kesken on pari pienkustantajan kirjaa, joita vielä makustelen.

Ja Jonas Eikan Korkea taivas. Rehellisesti en tiedä, jaksanko lukea sitä loppuun, ei vedä vielä, vaikka aihe, naisten luostarimainen yhteisö, on mielenkiintoinen. Saattaa johtua myös omasta rauhattomasta kesänalustani. Olen lukenut myös muutaman romaanin, joista haluan kertoa erillisinä myöhemmin. 

Mitä seuraavaksi? Viihdettä ja historiaa, luulen, ennen kuin syksyn uutuudet alkavat tippua ulottuvilleni. Tulossa on uutta Pekka Hiltusta, Heikki Kännöä, Maritta Lintusta, Asko Sahlbergia ja muita suosikkejani. Moni tuttu sarja myös jatkuu, kuten Kaisa Viitalan Klaani ja Marko Kilven Undertaker. Enkkupuolelta Maggie O'Farrellin uutuus Land ja lukemattomia Barbara Pymejä. Heinäkuun klassikkohaastekirja on vielä valitsematta, vaihtoehtoja on. 

Palaamisiin, valoisaa kesää sinulle, joka toivottavasti saat nauttia lomasta tai ainakin lukemisesta kesän mittaan! 

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät.

Ulla Rask aloitti historiallisen seikkailuromaanisarjansa vetävästi: tutustumme Blanka Bergeriin, porvarin tyttäreen, joka on Räävelissä isänsä talossa tottunut hyvinvointiin ja huolenpitoon – jos raskaaseen työhönkin, mitä ajan naisten odotettiin hoitavan. Vaikka palvelijoita oli talo täynnä, emännälle riitti hommia, ja pitihän hänen osata kaikki itse, jotta osasi valvoa ja neuvoa henkilökuntaansa. Blankan ja hänen sisarensa Dorothean äiti on kuollut, joten vanhempana tyttärenä Blanka on paljosta vastuussa. Ja on tyytyväinen elämäänsä, aviomiehen vallan alle hän ei halua, ja isän kanssa pärjää hyvin. Blanka kiehuu sisäisesti, kun tuttu rouva hoputtaa häntä hyvään avioliittoon. 

"Miksi hän kuvitteli, että Blanka suostuisi menemään naimisiin? Naineiden naisten elämä oli kamalaa. Muiden palvelemista, lasten synnyttämistä henkensä uhalla, miesten mielivaltaisiin päätöksiin alistumista ja vaikenemista juuri silloin, kun sanottavaa olisi ollut."

Mutta kuinka ollakaan, mies tulee sekoittamaan hyvin hoidetun pakan. Ei romanttisessa mielessä, vaan taloudellisista ja sopimuksellisista syistä. Tyttöjen isä on pahasti veloissa, turkiskauppa sujui huonosti. Blanka ei ilahdu tajutessaan, että hänen on avioiduttava sisarelle järjestetyn miehen kanssa, sillä sisar kuolee yllättäen. Kaksi raskasta taakkaa hennoille mutta sitkeille hartioille peräperää! 

Avioituminen ulkomaille ei ollut pikku juttu 1500-luvulla: Blankan olisi muutettava Itämeren toiseen päähän Lyypekkiin, jätettävä läheisensä ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti uutta kotiaan tietäen, että tuskin näkisi syntymänsä paikkaa ja ihmisiä enää koskaan. Onneksi hän onnistuu lykkäämään matkaa talven yli käytännön syistä. Häät eivät olleet riemukkaat.

"Karl Johannin olo oli ristiriitainen. Tästä päivästä puuttui kaikki odotus, ilo ja juhla, joka oli ollut läsnä hänen valmistautuessaan avioliittoon Blankan sisaren kanssa. Nyt he molemmat, sekä morsian että sulhanen, olivat alakuloisia."

Yhtyminen miehenä ja vaimona sentään saatiin suoritettua, vaivalla tosin. Blanka muistelee rouva Kadrin, äitihahmonsa, sanoja: "Kun täytät velvollisuuteesi muita kohtaan, täytät sen itseäsi kohtaan. Tässä ei ole kyse sinusta. Muista sen, sillä se helpottaa. Helpottiko se? Blanka ei ollut varma."

Piika Margo, joka oli luvattu ensin Dorothean ja sittemmin Blankan mukaan uuteen kotiin, puolestaan odotti tulevaa innolla. Pois pienestä Räävelistä, isommille, ehkä vapaammille maisemille! Blanka haraa kaikin voimin lähtöä vastaan, mutta ei auta, lopulta on astuttava laivaan.

"Matka kestäisi kaksitoista, ehkä viisitoista päivää. Se oli ensimmäinen oleellinen tieto, sillä sen verran Blankalla oli vielä armonaikaa." Tarkoitus on piipahtaa myös Riiassa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia Ahvenanmaan ja Gotlannin kautta. Naiset ovat hengenvaarassa - mutta eihän sankaritar voi kuolla, sarja loppuisi alkuunsa, joten en liene juonipaljastaja kertoessani, että Blanka rantautuu Lyypekkiin ja perheenemännän rooliin. Mutkat eivät tietenkään siihen lopu, mutta niistä saamme lukea enemmän sarjan seuraavasta osasta.

Vauhdikasta ja vetävää historiaseikkailua - lukusukkula niin, että huomasin lukaisseeni koko kirjan suurinpiirtein yhteen putkeen. Kaari Utrion romanttiseen ja historialliseen henkeen, mutta modernimmin, nopeatahtisempana, suorasanaisempana, tapahtumia runsaammin tulvivana. Sopii myös meriseikkailujen ja Itämeren historian ystäville.

Ulla Rask: Blanka - Itämeren tytär. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen.

Vauhdin pyörteistä rauhallisempaan historiakerrontaan: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjaa aloin seurata nimenomaan tämän kakkososan vuoksi. Sen ilmoitettiin kertovan nälkävuoden ajoista Suomessa 1860-luvulla, ja ajankohta ja aihe kiinnostivat minua erityisesti. 

Sarjan ensimmäinen osa Sarastus (2023) oli takuuvarman tasaista kuvausta 1800-luvun elämänmenosta, jossa maaseutu on pääelinkeino ja myös päätapahtumapaikka, vaikka Helsingforss alkoi jo maallekin näkyä tärkeänä tehdas- ja kauppapaikkakuntana - ja koulutuksen kehtona. Kaupungissa asuu Erik Roslund, joka ponnisti vaatimattomista oloista mahtimieheksi, hänen nuoruudenrakkauteensa kotikylän Briittaan ja heidän perheisiinsä ja ystäviinsä. 

Toisessa osassa maa suistuu karmeuteen: peräkkäiset katovuodet aiheuttavat nälänhädän ja joukkokuolemat, ja varakkaillakin on vaikeutensa. Olisiko katastrofia voitu estää? Sanaa huoltovarmuus ei vielä tunnettu, vaikka Erik seurapiireinen yritti varmistaa viljan ostoa ulkomailta hädän varalle kansaa varten. Sairaudet niittivät niin rikkaita kuin köyhiäkin, etenkin lapsia, koko maassa. Erikin ystävän Martin kautta saamme näkökulmaa myös pohjoiseen, Oulun seudulle, joten ihan pääkaupunkikeskeisiä ei olla.

Kiinnostavia ovat pohdinnat, kuten Erikin siitä, saako rikkaudesta iloita. Suuri kaunis talo Kronhagessa tuotti hänelle mielihyvää.

"Oliko hän itse kiintynyt heidän vaurauteensa? Kyllä oli. Sehän oli hänen elämänsä päämäärä. Hän halusi olla rikas, koska vauraus merkitsi riippumattomuutta ja valtaa. Se mitä hän oli eniten vihannut hämäläisessä kylässään nuorena torpparina ja puusepän kisällinä, oli ollut toisten valta ja voima hänen ylitseen."

Mutta Erikillä on muitakin kunnianhimon kohteita kuin varakkuus. Hän haluaa vaikuttaa kansakunnan asioihin ja sanoo viisaasti: "Jos luonto ei suosi meitä antamalla runsaasti aurinkoa ja hedelmällistä maata, meille on kuitenkin annettu aivojen lahjakkuutta yhtä paljon kuin muille kansoille. Siksi tuota hengen pääomaa on vaalittava ja kasvatettava ja otettava se mahtikeinoksi, jonka avulla maamme karuus voidaan kesyttää." Tämä kävisi ohjenuoraksi poliitikoille tänäkin päivänä! 

Uskon, että Erikin tästä puolesta kuulemme lisää sarjan jatkossa. Kunhan nälkävuosista päästään. Ne tappoivat järkyttävän määrän suomalaisia, noin 200 000, arvioidaan. Säälle ja viljakadolle ei ihminen paljon voi, mutta myös maan johdossa tehtiin virheitä, laaja tietämättömyys tappoi - ja tuttu asia tänäänkin, oman aseman varmistelu toisten tappioksi. Köyhimmät kärsivät eniten. Kirjailija tuo karut asiat hyvin esiin, ja välillä unohdin lukevani fiktiota, niin tarkkaa tietoa hän tarjoilee.

Hämeen-Anttilan rauhallinen tapa kertoa on miellyttävä (vaikka vauhdista pidänkin), ja hän selittää historiaamme monisanaisesti, mikä tuo tarinaan ja henkilöiden sitaatteihin paikoittain luennon tuntua. Kuka sanoisi nähdessään ystävänsä pitkästä aikaa: "Eikö niin että sait ostaa takaisin osuutesi Tervakosken paperivapriikista?" 

Mutta ajankuva tulee harvinaisen selväksi, sekä maan talouden että politiikan tilanne, teollisuuden alojen nousu ja maatalouden haasteet, ajan tavat ja naisten asema, säätyajattelun jäänteet, arkinen elämänmeno, sairaudet ja hoitokeinot yrtteineen, kulttuuriakin. Kuin historiankirja muunnettuna romaanimuotoon! Seikkailua vähemmän, faktaa enemmän kuin Raskilla - tässä hyvä pari historian ystäville kiinnostuksen mukaan.

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät. Synnyinmaa-sarjan osa 2. Otava 2024. 

Kannen suunnittelu Piia Aho ja Päivi Puustinen, kuvat tekoälyterästeisiä kuvapankista sekä Museovirastosta.

Käärmeitten kesä ja kirja-arvonta!

Karl Axel Björk jatkaa sinnikkäästi rikostutkimusharrastustaan, vaikka on virassa sisäasiainministeriössä ministeri Ritavuoren alaisena. Björk on herrasmies, jonka yleistiedot ovat moninaiset, ja perheettömänä eikä aivan varattomana hänellä on vapaus käyttää aikaansa tärkeiksi katsomiinsa asioihin, kuten murhien selvittelyyn.

Tapahtumapaikka on 1920-luvun alun Helsinki, mikä tekee aiheesta minulle vastustamattoman, dekkarijuoni ei niinkään. Miten hauskaa on kulkea tuttuja katuja Björkin seurassa ja tutustua ajan paikkoihin ja nimistöön. Kiintoisin tieto oli se, että entinen kotikatuni Jääkärinkatu on alunperin ollut nimeltään Metsästäjäkatu! Kävin asiaa oikein tutkimassa, missäpä muualla kuin kirjastossa: Rikun kirjaston tietopalvelussa, sillä heillä on laajin tietämäni Helsinki-kokoelma. Avuliaan henkilöstön avulla, kiitos sinne, selvisi, että nykymuoto otettiin käyttöön 1928. Se perustuu hoodeilla joskus sijainneeneen Jägersdorffin vuokra-alueeseen. Ja netti kertoo lisää: "Jääkäri on kevyen jalkaväkiyksikön sotilas. Termi on peräisin saksan kielen sanasta jäger, joka tarkoittaa metsästäjää." Syy kadun nimen vaihdolle ei selvinnyt.

Käärmeitten kesä viittaa moneen roistoon ja suoranaiseen pesään, jonka löytämiseksi Björk näkee paljon vaivaa, palkkaa jopa apulaisen, hyvin nuoren ja nokkelan kengänkiillottajan, herra Valkaman. Monenlaista rikosta varkauksista surmiin ehtii tapahtua, ennen kuin tapahtumiin saadaan tolkkua. Mukana ovat tiiviisti tuona aikana kukoistaneet salakuljettajat ja trokarit sekä erikoiset henkiset ja hengelliset kultit, jotka harrastavat muun muassa rotumystiikkaa ja tajunnan laajentamista erilaisin keinoin. Myös poliittiset tuulet puhaltavat vinhasti, suojeluskunnat aiheuttavat päänvaivaa viralliselle vallalle ja vakoilutoiminta kukoistaa niin Venäjän kuin länsivaltojenkin toimesta. (Nyt tiedän senkin, mistä Bond-leffojen nimi M on peräisin ja kuka oli Bondin esikuva oikeassa elämässä.)

Eikä kirjaa ilman rakkaustarinaa: poikamies Björk viehättää naisia, mutta hän ei oikein osaa päättää. Kunnes iskee rakkaus, tai ainakin intohimo, joka vie jalat alta. Tyyliltään vanhahtava teksti on viehättävää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa. Henkilöt eivät ole moniulotteisia, mutta kaikkineen kirja on kelpo paketti, vaikka hieman, no, liiankin dekkarimainen ja opettavainen minun makuuni ryhtyessään listaamaan pitkästi vaikkapa myrkkykasveja ja niiden vaikutuksia, mutta sarja on ehdottomasti parasta Hämeen-Anttilaa pitkiin aikoihin ja sopii hyvin kesälukemistoon.

Kenelle: Helsinkiä rakastaville, historiafaneille, dekkareita ahmivalle, kirjahyllynsä ulkonäköön panostaville. Kirjat ovat kauniita esineitä, nekin vanhahtavaan tyyliin: niissä on jopa lukunauha ja sisäkansissa Helsingin kartta 1920-luvulta. Lisäksi lopussa on henkilöluettelo, kadun- ja paikannimien luettelot sekä taustatietoa vakoilusta ja rotuopeista. En oikein tiedä, pitäisikö nämä laittaa romaani- vai historiahyllyyn?

Muualla: Kaisa-Reetta on koukussa ja kuvaa tarkemmin kirjan mielikuvitusta kutkuttelevaa aikakautta. 

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä. Otava 2015. Päällys: Timo Mänttäri

Kesän kunniaksi arvon kommentin lähettäjien kesken sekä sarjan aiemman kirjan Yön sydän on jäätä että tämänvuotisen Käärmeitten kesän pakettina, josta kiitos kustantajalle! Osallistu kommentoimalla tätä postausta viimeistään 5.7. Voittaja julkistetaan Eino Leinon päivänä. Myrkytöntä kesänjatkoa!

Lyhytarviot

Lukemisia paljon, kirjoitusaikaa vähän, siksi tällä kertaa lyhytarvioita. Mutta monta. Eikä niin kovin lyhyitäkään, eikä ainakaan helppoa hyvän (joulu)mielen luettavaa. Paitsi ehkä tämä ensimmäinen:

Virpi Hämeen-Anttilan tuotanto on lievästi sanoen vaihtelevantasoista. Romaaniuran hienon aloituksen, Suden vuoden, jälkeen kirjailijalta on ilmestynyt huima määrä erityyppisiä romaaneja, jotkut mainioita, jotkut eivät niinkään. Luin aluksi kaiken, mutta jossain vaiheessa aloin jättää uusimman väliin, kun tyyli tuntui niin poukkoilevalta. Toisaalta on hienoa, että Hämeen-Anttila on kokeillut erilaisia kertomustyyppejä, kaikki kunnia hänelle siitä. Lukija (ainakaan tämä) ei ole niin kokeileva, vaan mukavuudenhaluisena aina toivoo saavansa jotain, mihin on tottunut, ja mieluummin aina edellistä parempaa. Näin epärealistisia olemme. Tauon jälkeen luin uusimman, jota markkinoitiin historiallisena dekkarina. Se herätti kiinnostuksen, samoin myönteiset arviot.

Ja kelpo kirja se onkin. Hieman nahkean (ehkä edelläkerrotun vuoksi) alun jälkeen tarina alkoi vetää. Sisäasiainministeriön virkamies Björkistä alkoi kehkeytyä aivan aito henkilö ja salapoliisi, jolla on oma persoona ja kiehtovia rikostapauksia, tässä murha, ratkaistavana. Pientä tahmeutta tekstin luistossa paikoitellen voi aavistaa, mutta yllättävän ja ilahduttavan sujuvasti Hämeen-Anttila istahtaa uuden valitsemansa genren - siis sen historiallisen dekkarin - taakse.

Vanhahtava kieli filosoofioineen, elävine kuvineen ja se-pronominin käytölleen ihmisistä on mukavan sopivasti annosteltua. Historiallisia yksityiskohtia on runsaasti, mikä pitää lukijan hyvin ajassa ja paikassa. Tunnelma säilyy, kirjailijan kokemus ja taito pääsevät esiin. Ja annan paljon anteeksi sen vuoksi, että kirja liikkuu vanhassa, 1920-luvun Helsingissä. Herkkukuorrute on kirjan kaunis ulkoasu, jossa on jopa vanha Helsingin kartta ja luettelo vanhoista kadunnimistä. Niitä vain ei voi vastustaa. Björkin tutkimuksien seuraamista jatkan, jos ja kun jatkoa seuraa.

Kenelle: Historiallisen dekkarin ystäville, helppolukuista Helsingin historiaa halajaville.

Muualla: Hannalle Kirjainten virrassa teos toimi kuin luoti. Dekkarien tuntija Kirsi lupaa lukea seuraavankin osan. Hemuli piti paljon, Kaisa Reetalle jäi hyvä muisto.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava 2014. Päällys: Timo Mänttäri.
Kustantajan lukukappale.

-------------------


Pakkohan se oli lukea loppuun, koko trilogia, kuten arvelin. Sen verran hytisyttävät väreet kirjailijat saivat aikaan ensimmäisessä osassa, Varistytössä. Vaikka konseptin muovisuus koko ajan häiritsi; se tunne, että kirjat on tehty niin hurjiksi kuin mahdollista huomion herättämiseksi. Taiteellisena työnä en kovin korkealle näitä nosta, mutta tunnustusta on annettava. Ruotsalaiset taitavat henkilöiden rakentamisen ja psykologisten häiriöiden pelottavan hyödyntämisen. Ja etenkin koukuttamisen.

En voi sanoa, että olisin pitänyt tästä. Liian rankkaa, vaikka tiedän, että elävässä elämässä tapahtuu samoja asioita ja pahempiakin. Haluanko silti, että niistä tehdään viihdettä? Onko hyvä, että asioista puhutaan? Miksi kuitenkin halusin tietää, miten Jeannette reagoi ja ehditäänkö jotain kauheuksia välttää? Ristiriitaisin tuntein trilogiaa luin.

Hieman etova olo jäi, sekä kaupallisuudesta että sisällöstä. Kolmen kirjan sarjasta ykkönen on ehdottomasti paras ja koukuttavin, kuten pitääkin - jotta lukija toimisi kuten minäkin, jatkaisi lukemista. Unissakulkija jatkaa tilanteiden kuvailua, eikä hieman hapuileva loppuosa Varjojen huone anna lopullisia selityksiä, vaan jättää asioita ikävästi ilmaan. Se on lässähdys nostatukselle, läpsäisy lukijan naamalle. Toisaalta, ehkä enää ei niin kiinnostakaan. Mutta kiinnostavaa pöhinää kirjat ovat saaneet aikaan. Carl Larssonin kuvista muokatuista kansista on keskusteltu blogeissa paljon. Lue vaikka Booksyltä.

Kenelle: Hard-core-dekkarin ystäville, hulluutta kaihtamattomille, hyvävatsaisille, äärimmäisyyksien etsijöille, kaupallisuudesta piittaamattomille.

Muualla: Leena Lumi  kaipaa encorea. Annika K:n oli vaikea erota päähenkilöistä. Norkulla ei pankki räjähtänyt.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Otava 2014. Suomennos Kari Koski.

-------------------

Hurjat kirjavalinnat tällä kertaa: Lampelakaan ei päästä lukijaa köllöttelemään hyvällä mielellä. Novelleista koostuva teos kuvaa ihmisiä, jotka ovat, no, kirottuja. Aiheessa ei ole kuitenkaan yhtään mitään mystistä, vaan kyse on ihmisistä, joille käy köpelösti, ilman omaa syytään. Tai ainakin jollekin heidän läheiselleen käy köpelösti.

Mikä oikeastaan on ihmisen omaa syytä? Ovatko uhrit kuitenkin toimineet jotenkin niin, että heille kuuluu käydä huonosti? Ja kosto tai näennäisen tahattomat seuraukset ovat ihan oikein?

Fiksua ja ajanmukaista proosaa, joka ei aliarvioi lukijaa, vaan saa miettimään. Tai oikeastaan pakottaa, sillä valmiita loppuratkaisuja ei tarjota. Lyhyet virkkeet ja lauseet ovat nasevia, ihmiskuvaukset teräviä. Pilkut olisivat silti voineet olla paikallaan, sanoo nimimerkki Pilkunviilaaja. Taiteellisen vapauden ymmärrän, mutta aina sitä ei voi erottaa taitamattomuudesta. Eikä siitä nytkään varmasti ole kyse, mutta miksi sitten? Ei kielisääntöjen rikkominen anna parempaa kuvaa kirjasta eikä paranna lukukokemusta. No, ehkä joskus todella poikkeuksellisissa teksteissä. Huippuhyvissä poikkeamia ei edes huomaa.

Ajanmukaisuudesta tuli mieleen sanoja kuten aikalaisteksti tai aikalaisromaani, jotka ovat nyt muotia, ehkä Jussi Valtosen ansiosta. Tämäkin on juuri sellaista, aikalaistekstiä, aikalaisromaania kompaktimmassa, terävämmässä ja armottomammassa muodossa.

Kenelle: Novellien ystäville, aikalaistekstiä hakeville, elämän epäreiluuden tunnustaville.

Muualla: Desdemona-blogi ihmettelee blogiarvioiden vähyyttä. Muita en minäkään löytänyt.

Pasi Lampela: Kirottujen ilot. WSOY 2014.

Kesken jääneitä

Syksy tulvii upeita uutuuskirjoja. Kuten Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka voitti HS:n kirjapalkinnon! Mutta vastaan tulee väkisin niitäkin, joita on alkanut lukea innolla, mutta uteliaisuus on tyydytetty jo ennen kirjan loppumista. Eikä löydy enää motiivia jatkaa. Soisin silti mielelläni paljon lukijoita kaikille kirjoittajille ja kirjoille, myös näille, jotka minulta jäivät kesken.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Vaikuttaa kirjailijan terapiakirjalta; paljon asioita oman itsen etsimisestä ja sen haasteista, kuten sosiaalisuuspaineista ja syömishäiriöistä, joista muistelen kirjailijan lehdissä kertoneen omakohtaisia kokemuksia. Onko niin, että jos kirjoittaessaan menee kovin syvälle henkilökohtaiseen, on riskinä lukijan jääminen ulkopuolelle? Tämän lukijan kohdalla niin kävi. Etenkin pitkät lainaukset kirjailijapäähenkilön päiväkirjoista ja muista kirjoituksista tuntuivat hankalilta, en pystynyt seuraamaan tekstistä tulvivia muistoja ja mielleyhtymiä eivätkä ”sivupersoonat” tuntuneet uskottavilta tai kiinnostavilta niin, että niiden kohtalosta olisi halunnut ottaa selvää. Otava 2012.

Rosa Meriläinen: Nainen punainen. Nimessä kiteytyy kaksi kirjan pääteemaa. Jos naisaate ja vasemmistoaate ärsyttävät, ei kannata kirjaan tarttua. Tarina kertoo Suomen sisällissodan aikaisesta työläisestä, Helmistä, joka taisteli sen puolesta, että myös naiset pystyvät siihen mihin miehetkin, myös sotimaan. Ihanteellisuus ja sankaruus leimaavat Helmin toimintaa, joka alkoi kaikessa ylevyydessään jo ärsyttää. Samoin yleinen innokkuus sotimiseen, vaikka aika selittää ilmapiiriä. Jotenkin tuntui liian ilmeiseltä, mitä kirjassa seuraisi: arvaan, että pettymystä aatteisiin, pettymystä rakkauteen, kasvua ihmisenä jne. Kirja käsittelee tärkeitä asioita, pääteemojen lisäksi muun muassa johtajuuden luonnetta, ja tuo historiaa konkreettiseksi tamperelaisten ”likkojen” kautta, mutta tarina jäi minulle kaukaiseksi eikä aikansa kieltä tavoitteleva (?) juhlavantuntuinen kerronta jaksanut pitää mukanaan. Teos 2012.

Tapani Heinonen: Reunalla. Kirjallisista ansioista en osaa sanoa mitään, koska en edes saanut kirjaa loppuun luettua, mutta myönteistä on ehdottomasti rohkeus tarttua rankkoihin aiheisiin: kurjiin lapsuudenkokemuksiin ja homouden tunnustamiseen pienessä maalaiskylässä 60-luvulla. Vaikka itse aiheeseen pääsy oli minusta turhan monen mutkan ja kaartelun takana, itse tarina vaikuttaa rehelliseltä ja aidolta, piti tyylistä tai ei. Minerva 2012.

Railo

Virpi Hämeen-Anttilan uusin jatkaa linjalla, joka on ollut vaihtelevaa: lupaavan alun jälkeen tuotanto oli välillä melkoista huttua, mutta viimevuotinen oli jo askel parempaan. Jostain syystä, ehkä kirjailijan taustan vuoksi, häneltä odottaa aina enemmän älykästä romaania kuin viihdettä, vähän tyyliin suomalaista Siri Hustvedtia, tai ainakin älykästä viihdettä. Mutta siitä ei ole kyse, vaan aiheet hyvin juurevia ja arkisiakin ja tarinat perinteisiä. Jos ei halua pettymyksen nakertavan, on näköjään vain hyväksyttävä, että tyyli on tämä. Puhutaan arjen asioista, usein erilaisista taustoista ja sopeutumisesta muuttuviin olosuhteisiin.

Niin Railossakin, jossa asetelma on kaupunki vastaan maaseutu, tosin railoja repeää myös muualla. Kirja kertoo pariskunnasta, Inkasta ja Tepasta: Tepa saa potkut IT-firmasta ja kuningasidean perustaa elämysmatkailufirman. Inka joutuu jättämään työnsä pääkaupungissa ja muuttamaan maalle Tepan perintömaille Pohjois-Karjalaan, jonne aletaan rakentaa hotellia ja mökkikylää turistirysäksi.

Muutoksesta tuleekin suurempi kuin he ovat suunnitelleet. Tepa on tyyppiesimerkki miehestä, joka on päässyt aina helpolla ja siksi yliarvioi omat kykynsä. Hän arvelee pystyvänsä ison yrityksen vetäjäksi, vaikkei kokemusta ole, ja paikallistuntemuskin on kymmenien vuosien takaista. Paras kaveri on mukana projektissa, mutta kumpikaan ei ole tottunut toimimaan rahan kanssa sillä tasolla kuin tilanne vaatisi, eikä ison rakennusprojektin vetäminen olekaan ihan helppo juttu, joten ongelmia tietysti syntyy. Avioliiton ongelmat kärjistyvät. Lisänsä soppaan tuovat menneisyyden kuviot, suhteet sukulaisiin, joita niitäkään Tepa ei ole osannut hoitaa ajoissa kuntoon ja ajan tasalle.

Henkilöt ovat kärjistettyjä ja hieman yksioikoisia: kaupunkilainen Inka solahtaa maalaiselämään yllättävän helposti ja hänestä tehdään kovin siloinen sankaritar, hyvänä äitinä, vaimona ja naisena. Tepa on uskottavampi miehisine sähläyksineen ja uhoiluineen, samoin pieni tytär Kukka arasteluineen. Ihan iholle ei kukaan hahmoista tule, mutta viihderomaanissa se ei liene tarkoituskaan, kunhan tarina vetää. Älykkääksi romaaniksi tätä ei muuta muutama Rilken runo, joita siteerataan. Saksankielinen runous on tarinassa annettu Tepan maalaisveljen, sikojenhoitajan, harrastukseksi. Hieman osoittelevaa kärjistystä tässäkin: huomaattehan, että maalla voi asua sivistyneitä ihmisiä − ja kaupungissa juntteja. Mutta pisteitä siitä, ettei menty ihan perinteisimmän mukaan.

Tepan sukulaiset puhuvat murteella, mutta ihme kyllä, se ei liikaa häiritse, teksti on tehty huolella niin, että kirja on helppo lukea. Vetävä teksti on Hämeen-Anttilan vahvuus, tälläkin kertaa. Rosoa ja syvyyttä olisi kaivannut lisää, mutta vaivattoman viihteen ystäville tämä on vaaraton lukukokemus.

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava 2011.

Joulumässäilyä

Virpi Hämeen-Anttilan kirjat ovat aina kiinnostaneet, Suden vuodesta alkaen. Tuntuu lähes velvollisuudelta lukea uutuudet, vaikka tuotannon jälkimmäinen puolisko on ollut taaksepäin menoa lähes kioskiromaanilinjalle, mikä on sääli, koska kirjailijalla on todistettavasti potentiaalia enempäänkin.

Toisen taivaan alla on onneksi paluuta juurille tai ainakin kumarrus niitä kohti. Hämeen-Anttilan hyvät persoonalliset piirteet pääsevät muutamaa aiempaa kirjaa paremmin esille, eikä sivistystaustaa häpeillä. Voisi ärsyttää, kun kirjaan on mahdutettu vähän kaikkea, hajatietoa sieltä ja täältä, opettavaisestikin, ja jos haluaisi ilkeä olla, kaikentietävyydellä brassaillen. Mutta ihme kyllä, ei sitten kuitenkaan lopulta ärsytä, koska tarinaniskijänä Hämeen-Anttila onnistuu luomaan puitteet, joihin runsaus sopii. Jotenkin teksti tuntuu hänen omalta ääneltään – sellaisen ihmisen ääneltä, joka on kiinnostunut monista asioista ja jolle maailma oikeasti on runsaudensarvi.

Kirjassa kerrotaan suomalais-englantilaisen perheen vaiheista. Hämeen-Anttilalle tyypillisesti liikutaan yliopistoihmisten ja kirjallisuuden maailmassa. Päähenkilö Olivia on lontoolainen leskirouva, joka työskentelee antikvariaatissa. Niinpä tarinassa on paljon kirjallisuutta ja vanhoja kirjoja.

Olivian edesmennyt mies oli kotoisin Suomesta, jonne heidän poikansa lähtee juuriaan etsimään. Suomen kielen possessiivisuffikseja ihmetellään − ja sitä ettei niitä puhekielessä käytetä, mikä harmittaa suomen kurssin tunnollisesti suorittanutta poikaa. Ja rakenne mietityttää: kuten oletko tosissasi, sananmukaisesti inside your many truths. Olen päissäni, suorana käännöksenä: olen sisällä monissa päissäni, jotka ovat minun. Myös tahitia siteerataan paljon, koska Olivian äiti on sieltä kotoisin, vaikka onkin asunut nuoruutensa Australiassa. Etnisen taustan merkityksen pohdinta onkin yksi kirjan pääteemoja.

Tarinaan marssitetaan paljon väkeä ja eri kansallisuuksia. Sivuhenkilöidenkin taustaa selitetään enemmän kuin juonen kannalta olisi tarpeen. Näin halutaan korostaa maailman yhteisyyttä ja monimuotoisuutta, uskon. Ja sitä, että kaikilla on taustansa, kaikki tulemme jostain – onko kukaan lopulta alkuperäinen missään? Tietoa saadaan Turkin kurdeista Argentiinan sotilasjunttaan. Mukana vilahtavat myös ruotsalaiset, algerialaiset, ranskalaiset...

Paljon kuvataan myös ammatteja, vanhojen kirjojen myymisestä elokuvantekoon. Mitä muuta tämä kirjan muotoinen runsaudensarvi tarjoaa: tarinaa National Galleryn maalauksista, skottilaisista vesihirviöistä kertovista kansansaduista, draaman historiasta… Niin Lontoon kuin Helsinginkin katumaisemia kuvaillaan. Name-droppingia harrastetaan: Olof Palme ja Eicca Toppinen. Amy Winehouse ja Hector. Marjatta Metsovaara ja Ruth Bryk. Lars Sonck ja Aikuinen nainen. Ja kaikenlaista muuta.

Joko hengästyttää? On kirjassa aidonoloisia henkilöiden tekemiä havaintoja ja kommentteja arkielämästäkin. Tosin sitä puolta saisi olla selvästi enemmän, niin kokonaisvaikutelma olisi aidompi ja tarina koskettavampi, nyt jopa päähenkilöt jäävät kaukaisiksi. Monet juonet ja yksityiskohtien kirjo muodostavat hajanaisen kokonaisuuden, josta oli vaikea saada otetta. Mutta toisaalta, joulumässäilynä kirjan runsaus toimi, ja jos ei viihdekirjojen huippua eikä suuri elämys, kuitenkin nautittavampaa kuin Hämeen-Anttilalta aikoihin.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla. Otava 2010.