Merja Mäki: Itki toisenkin

Välirauha, vuosi 1942. Merja Mäen Ennen lintuja ilmestyi kohtalokkaasti juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mikä on nostanut sotaromaanit jälleen ajankohtaisiksi, ikävä kyllä. Eläytyminen evakkouteen ja huomio itärajamme turvallisuuteen ovat nyt entistä vahvempia. 

Jälleen kirjailija löytää menneestä uutta kerrottavaa. Suomi miehitti Aunuksen vuonna 1941: eipä ole tullut ajateltua, miten sekava tilanne paikallisille oli. Oltiin karjalaisia, jotka elivät Neuvostoliiton valtiossa. Ei suomalaisia, muttei venäläisiäkään, jotka kohtelivat (kohtelevat) pieniä kansoja tiukalla kurilla. Ja nyt tulivat uudet isännät. Ketä tulisi totella ja kumartaa, kun alueen kohtalo oli vielä epävarma? Vakoojia ja ilmiantajia liikkui kaikkialla, pienikin virhe saattoi olla kohtalokas, niin paljon ihmisiä oli tapettu tai kadonnut. Kapinan merkit olivat hentoja.

"Mitä olivat auttaneet mustat paidat tai värikkäät ruusut sellisia mahteja vastaan kuin hallitsijat, sota tai kuolema? Ehkä Liina oli oikeassa, henkiin jäädäkseen oli paras mukailla kulloinkin vallalla olevaa mielipidettä."

Larjan vanhemmat venäläiset olivat vieneet vankeina mukanaan, ties mistä syystä. Larja itse oli päässyt aiemmin sisä-Suomeen opettajaleirille, ja hänen palatessaan kotiin siellä asuvat enää sisko Pola ja mummo Matja, buabo. Kylän kuuluisin itkijä on nyt vanha ja sairas, tietää kuolevansa pian. Hän haluaa Larjan oppivan itkuvirsien laulamisen taidon, virsittelyn. Sillä saatetaan ihminen tuonilmaisiin ja annetaan lohtu jälkeenjääville.

"Kielemme itkusanat ovat erikoislaatuisia, koska myös edesmenneet voivat ymmärtää, kunhan ne esitetään itkemällä. Itkijä on yhdenlainen runoilija, sinäkin, Larja."

Larja ei haluaisi, hän haluaa olla opettaja. Ja vanhempansa kotiin sekä sulhasensa Misan rintamalta. Toiveiden toteutuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaikka töitä koululta löytyy. Jonkun perheestä on saatava palkkaa hengenpitimiksi. Suomalaisesta posti- ja lääkintämies Tuomaksesta on apua, he ymmärtävät toisiaan. Ovathan molemmat karjalaisia, vaikka kotoisin eri puolilta Laatokkaa ja valtion rajaa. Larjalla on vaikeuksia hahmottaa oma asemansa entisellä kotikylällä.

"Larja on hankkinut oppia Suomesta ja suorastaan tarjoilee syyn ilmiannolle. Hyväksytäänkö sinua tänne enää?" 

Itku tulee, kuitenkin, ja laulu sanoineen. Larjaa aletaan arvostaa, pyydetään jopa radioon itkemään, vaikka kaikki eivät katso suopeasti. Lasten kanssa hän tulee toimeen hyvin, vaikkei omasta haaveilekaan. Romantiikkaa ja rakkautta silti tarinassa riittää, rosoista ja siloista! 

Karjalaissukuisille kirja tarjoilee tuttuja sanoja ja paikannimiä. Äänislinna ja Vakon myymälä. Vitele, Suurmäki. Gornitsa, pertti, käspaikka, sintso. Historiaa opin Mäen ryöppyävistä kuvauksista niin ammutuista puista kuin ihmisteurastuksesta Elisenvaaran asemalla, jossa naisia, lapsia ja vanhuksia odotti Seinäjoelle ja muualle lähteviä evakkojunia, sotilaat kuljetuksiaan. Karmea tapaus, kirjassakin. Ajankuvaa saan myös arkitöiden kuvauksista ja komeista metsän kuvailuista, joista käy ilmi ero entisen ja nykyisen metsän välillä. Kiinnostavaa on myös tieto itkuvirsiperinteestä: homman ideaa en aiemmin ollut tajunnut. Keskuudessamme on paljon itkijöistä sukunimensä saaneita eli Itkosia, kuten Juha. 

Häiritsevää oli "uuden" verbimuodon käyttö: puhe alkoi sorisemaan, sanat alkoivat järjestymään. Lie ollut karjalaisten tapa puhua, muttei vieläkään tunnu minulle luontevalta, vaikka on virallisesti sallittu eikä virhe, kuten kouluaikoinani. Kirjamakuuni myös Larjan tapa puhua runollisen juhlavasti ("Olisin halunnut syöstä mustan viiman sisästäni puhaltamaan häntä päin, ja puhurini vain yltyi.") ja tarinan tunteikkuus olivat hieman liikaa. Kansi kuvaa hyvin sisältöä pastellivärityksellään ja herkällä, kyynelien kastamalla kauneudellaan. (Näin se tyyli tarttuu!)

Mutta Merja Mäen taitoja, työtä ja paneutumista asiaansa ei käy kiistäminen. Uskon kirjan valuttavan itkuvedet monen lukijan silmäkulmasta ja Karjala-aiheelle riittävän lukijoita jatkossakin.  

Kenelle: Sotakokemuksia jaksaville, tunteellisuutta sietäville, historiaan eläytyville, vanhaa Suomea ja Karjalan vaiheita muisteleville.  

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Ina Westman: Lähes elossa

Syksyllä jylläävät taas kaikenlaiset virukset. Normitauti tulee ja menee, mutta entä jos ei menekään? Koronavirus on vielä uusi ja siitä puuttuu paljon tutkimustietoa, mutta jo 21 000 suomalaista on saanut diagnoosin long covidista, taudista, jota ei vielä neljä vuotta sitten ollut olemassakaan. Long covid tarkoittaa pitkittyneitä sairauden oireita. Ne voivat olla koronan kaltaisia tai jotain aivan muuta, elimistö on joka tapauksessa täysin sekaisin. Jopa hengenvaarallisesti.  

Kirjan kirjoittaja on yksi heistä. Ina Westman on sairastanut vuoden 2020 maaliskuusta tähän päivään saakka. Migreenityyppistä päänsärkyä, aivosumua, nivelsärkyä, huimausta, pahoinvointia, syvää uupumusta (fatiikki), hengitys- ja sydänoireita, muutamia mainitakseni. Vasta vuonna 2022 hän sai sairaudelleen nimen. Hän on sitä nollaryhmää, joista tutkimustietoa on kerätty, jotta hoitoja osattaisiin suunnitella. Koekaniini siis, eikä se ole miellyttävä rooli.  

"Selviänkö päivästä, jossa ei ole yhtään ainoaa tehtävää, ja joka on silti raskaampi kuin yksikään elämäni päivä koskaan aiemmin?
Ja niin päädyin pisteeseen, jonka luulin koittavan joillekin muille. Luulin vilpittömästi tällaisen romahduksen koskevan keski-ikäisiä naistenlehtien kansikuvissa."

Tauti vei voimat ja työkyvyn, vuorokaudet ovat olleet mitenkuten selviytymistä ja kuolemanpelkoa. Tavallaan koko perheeltä on ryövätty vuosia sairauden kurimukseen. Onneksi sekä mies että lapset ovat ilmeisen viisaasti ottaneet homman "annettuna". Näin tämä vain menee, he vaikuttavat ajattelevan kirkkaalla logiikalla, vaikkei heidänkään rooliaan voi helpoksi sanoa. Perheen olemassaolo on kuitenkin voima, joka pitää sairastuneen elämänhalua yllä. 

"Joskus elämässä tulee hetki, jolloin silmät aukeavat ja kaikki muuttuu. Hetki, jolloin tajuaa eläneensä valheessa tai väärinymmärryksessä on yhtä aikaa maaginen ja kammottava. Muutos kauhistuttaa. Ihminen haluaisi vain pysäyttää ajan ja jäädä istumaan paikalleen, perua kaiken, jatkaa niin kuin ennenkin. Mutta se ei ole mahdollista, on otettava ensimmäinen askel ja opeteltava kävelemään uudelleen. Vain niin voi jäädä eloon." 

Kirjan päättyessä kirjoittajalla on lääkitys ja muita keinoja, joilla pitää pahimpia oireita hallinnassa. Työtäkin hän on päässyt tekemään, osa-aikaisena. Työyhteisö on kannatellut hienosti, samoin ystäväpiiri. Ja kyllä, kirjoittaja on hyväosaisia myös siten, että hänellä on ollut varaa käydä yksityislääkäreillä ja asiantuntijoilla, arvokkaan työterveyshuollon lisäksi. Jooga ja etenkin hengittämisen tekniikka sekä terapeutit niin fysiikan kuin psyyken kunnon hoitamiseksi ovat tulleet tutuiksi. 

Elämä on muuttunut täysin. Entinen juhlien ja liikunnan rakastaja on joutunut jättämään menot lähes kokonaan. Pieni kävelylenkki tai avannossa uinti on parhaimmillaan mahdollista. (Talviuinnista on ollut yllättäen iso apu.) Tapaamisia varten on levättävä varastoon useampi päivä ja toivottava, ettei jälleen kerran joudu perumaan. 

"Miten kipeästi kaipaankaan aikoja, jolloin olin tarpeellinen, tärkeä, kiireinen, kaivattu, juhlittu.

En ole näistä enää mitään."

Alkuun ajateltiin taudin olevan henkistä. Tutkimuksissa kuitenkin on todettu muutoksia elimistössä, kuten sydämen sykkeessä tai tietyissä ainepitoisuuksissa. Kuvittelulla ei enää voitu oireita kuitata, ja hyvä niin. Monet ovat parantuneet, mikä on hieno uutinen, mutta osa ei. Virus on katala ja kiero kaveri. Kirjoittaja ei vaikuta enää edes haaveilevan paranemisesta, vaan stabiilista olotilasta. Mutta hoitopolun ja lääketieteelliset seikat voi kukin lukea kirjasta. Hyppään muutoksen suuruuteen, joka tulee selväksi.

Miksi juuri hän sai pitkän ja vaikean tautimuodon? Kiukku ja katkeruus ovat ymmärrettäviä reaktioita, mutta niihin juuttuminen ei auta, kirjoittaja tiedosti jo varhain. Syvään päähän se on silti heittänyt, koko minuus on ollut ajateltava uudestaan, etsittävä ydin kaiken alta. Onko sitä olemassa, kuka se on? 

Kun fyysinen romahdus tuli, oli etsittävä mitä tahansa helpottavia asioita, myös korvien välisiä. Kirjoittaminen on ollut niistä yksi siinä vaiheessa, kun se alkoi olla mahdollista. 

"Kaikki kirjallisuus on autofiktiota ja terapiaa kirjoittajalleen. Koristeet tekstin päällä vain määrittelevät fiktiivisyyden tason.
Yhdentekevää.
Minä kirjoitan jäädäkseni henkiin."

Ja kirjoittajana Ina on hyvä, tiedämme hänen aiemmista romaaneistaan. Lähes elossa on ensimmäinen omakohtainen teos, ja arvostan sen avoimuutta. Vaikkei se tietysti "kaikkea" kerro (emme ehkä haluaisi kuullakaan pahimpia, sillä kirja on rankka jo nyt), lukija saa paljon konkreettista tietoa niin oireista kuin hoidoista sekä tuntemuksista ja tilanteista, joihin sairaus on hänet vienyt. 

Huono uutinen on se, ettei julkinen terveydenhuolto ilmeisesti vieläkään osaa hoitaa sairastuneita. Tai ei resurssipulassaan pysty. Lehti kertoi, että Meilahden sairaalan pitkittyneiden oireiden poliklinikalle on tullut lääkärien lähetteitä paljon enemmän kuin se voi käsitellä. Hoitoa sai vuoden 2023 loppuun mennessä 650 henkilöä. Niistä kahdestakymmenestäyhdestätuhannesta. Missä loput ovat? Ja kuinka suuri on todellinen sairaiden määrä, kun diagnosointia ei osata? 

Uskon kirjan antavan arvokasta tukea muille sairastaville ja heidän läheisilleen. Ja me toistaiseksi terveet ymmärrämme paremmin, mitä sairaus voi aiheuttaa. En tiennyt long covidista juuri mitään tätä ennen. (Enkä vagushermosta, mutta googlasin. Liittyy vahvasti asiaan.) Koronarokotukset tuntuvat entistä tarpeellisemmilta, elintärkeiltä. Vaikket niihin uskoisi, ota silti, niin suojelet jotakuta joutumasta samaan helvettiin. Pelastat henkiä, perheitä ja lapsuuksia. Huomaan peseväni käsiä entistä enemmän. 

Tekstinä kirja on tervejärkinen, suorasanainen ja pelottava. Kävisi kauhusta, jos ei olisi niin tuskallisen totta. Kiukuttaa ja surettaa niin kirjoittajan kuin muiden sairastuneiden puolesta. Tulee uniin, pakottaa ajattelemaan omaa ydintä; missä ja mikä se on, kestäisikö se vastaavan. Etenee rivakasti ja lässyttämättä, nostaa esiin niin henkilökohtaista kuin yleistä. Sanomisen tavasta pilkistää kirjoittajalle tyypillinen huumori, vaikkei tarinassa mitään hauskaa ole. 

Napakkaa sanomista kyllä. Ja toiveikkuutta elossa olemisesta, unelmiakin. Mutta nyt täysin toisenlaisena ihmisenä ja toisenlaisin resurssein kuin vielä jokunen vuosi sitten olisi voinut kuvitella. 

"Jokin uusi tarkoitus elämään pitäisi keksiä, mutta alan aavistella, että tarkoitus on kaivettava esiin jostain mutaisesta lammikosta, eikä siihen kuulu timmiä vartaloa tai kasvojoogaa peilipöydän ääressä, ylösnousemusta ja onnellista loppua, jossa kasvaa entistä vahvemmaksi ja eheämmäksi ihmiseksi, jotta voi elää täyttä elämää.
Ehkä sekin voi riittää, että on lähes elossa. Ehkä on tilanteita ja elämiä, joissa sen täytyy riittää."

Kirjan nimi on kipeästi osuva, kansi on kaunis. Lopussa on vinkkejä romaaneista, joista kirjoittaja on saanut lohtua ja kirjoista, joista on löytynyt tietoa. Samoin siellä on vinkkejä ja arvioita keinoista, joita hän on oireisiinsa kokeillut. 

Aiemmat Ina Westmanin romaanit:

Henkien saari
Arkisatuja aikuisille (yhdessä Katja Lahden kanssa)
Syliin

Ina Westman: Lähes elossa. WSOY 2024. Kansi Tommi Laihonen.