Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Hiukan ennalta-arvattavaa, mutta hauskaa: jos edellinen romaani oli Tangopojat, ei seuraavan nimi voisi olla muu kuin se nyt on.

Musiikillisesti ja maantieteellisesti ollaan Ruotsissa.

"Maksoin olueni ja lähdin kävelemään kohti Skansenia. Joulukuun alun pakkaset olivat ohi, lämpötila nollan vaiheilla ja lumi loskana kaduilla. Tähyilin raitiovaunua tai bussia, mutta kun ensimmäinen raitiovaunu tuli, päätinkin kävellä ja haihduttaa hengityksestäni maltaan hajun: minussa on sellainen vika, että teen päätöksen äkkiä, mutta muutan sen usein yhtä nopeasti."

Kirja on Tangopoikien itsenäinen jatko-osa. Sen voi lukea lukematta edellistä, mutta miksi tehdä niin. Ainakin minä nautin Tuurin tyylistä, huumorista ja suuresta tietomäärästä joka kirjassa. Nyt hän valottaa ruotsinsuomalaisuutta näihin päiviin asti, kun siirtolaismellakointi on toden teolla näyttäytynyt, uusnatsit riehuvat ja aseistetut vartijat ovat ilmestyneet rautatieasemille ja muille julkisille paikoille.

"Se tuntui vieläkin oudolta; paksuihin luotiliiveihin pukeutuneita isokokoisia nuoria miehiä ne olivat, eikä niiden katsetta kohdannut, vaikka yritti. Ne olisivat voineet olla lapsiani, ja mietin niin kuin monta kertaa ennenkin sitä, oliko tappavien aseiden antaminen niin nuoriin käsiin viisasta."

Näin miettii Petteri, jolla on entisen vaimonsa Kaijan kanssa tytär Stina ja tällä tytär Elvira, jonka kouluun heitetään polttopullo. Petteri kavereineen lähtee selvittämään asiaa, sillä hän ei luota Stinan miehen kykyihin, onhan Erik "aboriginaali", aito ruotsalainen, joiden ominaisuuksista saamme kuulla enemmänkin. Petterin oma luonteenlaatu käy lukijalle nopeasti selväksi: juttua riittää huomattavasti enemmän kuin tekoja.

Toinen pääkertoja kirjassa on Kaija. Hänen isänsä Sauli, joka soitti Tangopojissa, on juuri kuollut, mikä aiheuttaa omat kuvionsa ja järjesteltävää Kaijan elämään. Sisarusten kanssa mietitään äidin asumisasioita ja perintöasiatkin nostavat päätään.

Kaijan äiti Elina oli Tangopoikien solisti ja jonkinlainen kuuluisuus aikanaan, yli viisikymmentä vuotta Ruotsissa asunut ja siellä viihtynyt, vaikka monen kirjan henkilön sanomisista kuultaakin läpi ajatus, ettei maa siirtolaisille niin onnela ole eivätkä ruotsalaiset niin suvaitsevaisia kuin yleensä annetaan ymmärtää. Esimerkiksi Volvo oli työpaikkana tuttu, mutta korkeimpaan johtoon ei suomalaisilla ole ollut asiaa, toteaa Kaijan veli Antero. Perheystävä Ari oli "eläkkeelle päästyään innostunut tutkimaan ruotsinsuomalaisten historiaa, ja sitä, minkä takia suomalaisia oli Ruotsissa aina pidetty ja pidettiin vähempiarvoisena väkenä."

Ohimennen saamme tuurimaiseen tapaan jutusteluista monenlaista informaatiota kyseisen kansanosan historiasta ja siitä, mikä on johtanut siihen, millaista siirtolaisuus Ruotsissa on nyt. Hyvä muistutus suomalaisille rajojen sulkijoille siitä, että olemme itse muuttaneet paljon suuremmin joukoin muualle kuin tänne on ollut tunkua.

Napakan konstailematonta tekstiä ja jutunkerrontaa, joka pysyy konkretiassa ja kuvaa henkilönsä ja tapahtumansa elävinä ja uskottavina. Tuli mieleeni se jonkun toimittajan juttu, jossa hän kertoi, ettei lue suomalaisia kirjoja, koska ne ovat liian "koukeroisia". Hän ei liene tutustunut Antti Tuurin tuotantoon.

Kenelle: Ruotsinsuomalaisille ja heidän sukulaisilleen ja tutuilleen, muuttamista miettiville, lakonisen huumorin ystäville, koukeroista kaihtaville.

Muualla: Tuijata luki varmaa tarinointa ja iloitsi naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista.

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2019. Kansi: Kirsti Maula.

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Sisällissota, tuo historiamme karmaiseva vaihe, alkoi lähes tasan vuosisata sitten. Aiheesta ei pääse ohi tämän vuoden kirjoissa, eikä tarvitsekaan: toivon, että muistelu auttaa meitä arvostamaan ja edistämään turvallista, väkivallatonta ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Sellainen ei synny eikä pysy itsestään.

Tuuri suuntaa katseen tiukasti sodan alkupäiviin. Suomen itsenäistyminen oli uunituore, maassa oli vielä kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita, ja Venäjän tukemista punakaarteista alkoi muodostua radikaaleja, hallitusta vastaan kapinoivia ryhmiä. Yleistä järjestystä turvaamaan perustetut valkoiset suojeluskunnat värväsivät lisää väkeä ja keräsivät aseita: tavoite oli saada venäläiset pois maasta ja vakauttaa oma hallinto.

Rakennusmestari Sippola, joka tarinaa kertoo, oli mukana perustamassa valkoisten sotakouluja ja suojeluskuntia Pohjanmaalla, josta muodostui sodassa tärkeä paikka. Mannerheim oli jäänyt työttömäksi Venäjän vallankumouksen jälkeen, joten senaatti (hallitus) pyysi hänet suojeluskuntien johtoon. Mannerheimin käskystä valkoiset alkoivat riisua venäläisiä aseista 28.1. nimenomaan Pohjanmaalla, Ylistarossa, jossa Sippola asui ja toimi. Tuon käskyn ja sen toteutuksen katsotaan olevan sisällissodan alku.

"Istuin Torkkolan tuvassa puhelimen vieressä ja odotin, että Ylihärmästä tulisi määräys taistelun aloittamisesta. Mitään soittoa Ylihärmästä ei tullut. Komppanioista tuli lähettejä kysymään minulta, kuinka kauan miesten oli oltava valmiina kokoontumispaikoilla. Voin vain komentaa lähetit takaisin komppanioihinsa, ja käskin kysyä miehiltä, luottivatko he ylipäällikköömme ja hänen käskyihinsä. En tiedä, mikä miesten vastaus oli, tunsimme kaikki vielä huonosti Mannerheimin."

Mannerheimiin suhtauduttiin epäluuloisesti: olihan Venäjän sotavoimissa palvellut "hurri", jota ei tuolloin Suomessa yleisesti tunnettu. "Jotenkin siro", kuvasi häntä Sippolalle yksi miehen tavannut, eikä kuvaus kuulostanut Sippolasta hyvältä. Niinpä hän ei kertonut siitä eteenpäin, jotta miehet säilyttäisivät taistelutahtonsa, eivätkä alkaisi pitää johtajaansa "neitimäisenä". Vinoa hymyä lukijassa aiheutti myös Sippolan aatetoverin Aksel Bergmanin kuvailu: Sippola ei miestä ihmeesti arvostanut.

"Bergman ei oikein enää jaksanut kuunnella puheitani isänmaan asioista. Se sanoi uskovansa, että minä ja Malkamäki olimme Suomen itsenäisyyden kummit, ja jos Suomi joskus vielä olisi itsenäinen, meidän muotokuvamme olisi ripustettava itsenäisen Suomen itsenäisen eduskunnan seinälle paraatipaikalle ja meidän kuvamme olisi ripustettava myös kaikkien itsenäisen Suomen kirkkojen seinille."

Huumoriosuus oli siinä: eipä tilanne pilkettä silmäkulmaan nostattanut, mikä näkyy kirjassa. Minua huvitti kyllä Sippolan järkähtämätön (pohjanmaalainen?) itseluottamus ja neuvokkuus tilanteessa kuin tilanteessa. Hän ei epäröi, vaan etenee kuin kone, suorastaan pelottavan täsmällisesti johdon ohjeita noudattaen, mitään kyseenalaistamatta.

Mistä tuli mieleeni historioitsija Teemu Keskisarjan lausahdus Ylen Pimeä historia -tv-sarjassa. Aiheena oli Raatteen tie, jossa venäläiset kokivat verilöylyn talvisodassa. Kun Keskisarjalta kysyttiin, eikö tragedia ollut suurempi kaatuneille ukrainalaisille kuin meille (suomalaisten tappiot olivat huomattavasti pienemmät), hän vastasi: "Varmaan yleisinhimillisesti. Mutta ukranalaiset surkoot omiaan, mua surettavat ne 900 suomalaista sankarivainajaa." 

Voisin hyvin kuvitella Sippolan toteavan samaan tapaan.

Sippola on järkimiehiä. Hän ei tunteile, vaan toimii. Tuurin lakoninen lause on lakonisimmillaan, kun hän kirjaa tapahtumia ja ajatuksia tarkasti naputtaen kuin naulapyssy, terävin tiivistyksin, kuin pitäisi virallista päiväkirjaa. Hänen kirjojaan on turvallista lukea, sillä faktatietojen pitävyyteen voi luottaa. Kirjassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa, myös Sippolalla on ollut esikuvana todellinen henkilö.

Nopealukuinen teos ei ole Tuurin parhaita tai monipuolisimpia, mutta asia tulee selväksi. Kirja on tehokas tietoisku sisällissodan alkamisesta, tuokiokuva tilanteesta, jonka jälkeen asiat sitten menivätkin toisin kuin oli tarkoitus, kun kansa alkoi raadella hengiltä omiaan. Irvokasta kyllä, aseet saatiin pääosin venäläisiltä sotilailta, joko ostamalla tai varastamalla. 

Kenelle: Suomen historian ahmijoille, asiallisuuden ystäville, selkeyttä kaipaaville.

Muualla: Tuuri on ammattimies, toteaa Tuijata. Luetut kirjat -blogi kaipasi mukaan karttaa, se olisikin ollut hyvä lisä!

Antti Tuuri: Tammikuu18. Otava 2018.

Reader why did I marry him -blogin 1918-haasteeseen kirja on itsestäänselvä osallistuja

Antti Tuuri: Tangopojat

Kerrankin olen liian nuori, nimittäin muistamaan suomalaisten muuttoaaltoa Ruotsiin. Mutta juttuja olen kuullut senkin edestä, ja tavannutkin muuttaneita. 1960-luvun ajankuvaa muistuttelee mieliin Antti Tuuri, jonka tarina Pohjanmaalta Ruotsiin muuttavasta nuoresta miehestä, Saulista, on hykerryttävä ja niin todellinen kuin kirjassa olla voi.

Aika oli merkittävä: maataloudesta siirryttiin tehdastöihin, kylistä kaupunkeihin, niukkuudesta hankintaan. Unelmat alkoivat käydä toteen, jos rohkeutta riitti tai oli pakko.

Kun miehistä puhutaan, ei kulkupelejä voi ohittaa. Sauli toimii Huhtalan kuorma-auton kuskina.

"Istuttiin hetki puhumattomina, molemmat tiesimme, että autoon oli nyt tullut paha vika. .... Kysyin palkoista, joita minulle oli maksamatta. Huhtala takasi, että ne säilyisivät kirjanpidossa ja olisi nostettavissa heti kun rahaa kassaan alkaisi virrata. Huhtala oli sen näköinen, että minun tuli sitä sääli enkä alkanut rahojani kovistella; sanoin pärjääväni."

Sauli on musiikkimiehiä: hän soittaa haitaria, saavuttaa nimeäkin tanssiorkesteri Hurmeessa. Orkesterin laulaja Elina viehättää Saulia, mutta tyttö livahtaa muille maille ensin - Ruotsiin tietysti. Jonne Saulikin lähtee, tehtaalle töihin, paitsi ansaitsemaan elantoaan, myös katsastelemaan, josko Elina löytyisi. Musiikkihommia hän ei jätä, eikä soitintaan, mistä osoittautuu olevan paljon etua uusissa kuvioissa. Keikkoja alkoi tulla.

"Harju sanoi, ettei se ollut haitarikappale, mutta en ruvennut siitä väittelemään, vaan soitin kappaletta jonkin matkaa. Rumpali myönsi, että olin soittajamiehiä."

Tuuri kuvaa takkuista elannonhankintaa kotiseudulla, päätöstä vaihtaa maata ja matkaa Ruotsiin ja siellä suomalaisten asemaa realistisesti, lakonisella lauseellaan ja huumorillaan, joka pyrskähdyttää monta kertaa. Sauli kavereineen sählää kuten nyt nuoret miehet sähläävät. Suomalaiset törttöilevät kuten nyt suomalaiset törttöilevät. Ja kasvattivat kaverihenkeä kuten nyt suomalaiset kasvattavat. Kovin kaunista kuvaa Ruotsista ja ruotsalaisista tarina ei anna, mutta siedettävän. Pääsihän siellä ansioille, ja oli sentään suomalaisten yhteisö ja tansseja, joihin Sauli pääsi soittamaan, jopa itsensä Laila Kinnusen taustalle.

Sivuhenkilöt ovat herkullisia: Kamppila orkesterinjohtajana ja maailmanomistajana, Varpula autokuskina, bändin ja tehtaan kaverit omineen. Keskustelut ja tapahtumat ovat elävästä elämästä.

Ja rakkautta ei unohdeta, ei Sauli ainakaan - joka on naisten mieleen niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Ketä naista ei muusikko kiehtoisi! Saulin pikkuveljestä Kaitsusta on iloa, mutta myös huolta, kuten nuorista aina.

"Ollila lupasi, että Kaitsulle olisi töitä Volvollakin koska tahansa. Sanoin pitäväni sen mielessäni."

Löytääkö Sauli Elinan, sopeutuuko suomalainen Ruotsiin, onko Volvo parempi kuin Skoda ja voiko maata viljellä ilman kasvimyrkkyjä? Monenlaista pohdittavaa. Tuurilta hieno, rennoin rantein tehty kirja, jonka faktat ja ajankuva ovat yhtä viilatut ja taustatöineen tarkistetut kuin hänellä aina - kielen tarkkuudesta puhumattakaan - mutta mukana on vahvasti myös viihdytysaspekti ja lukemisen helppous. Ja tiukka kytky suomalaisen tähän päivään ja siihen, miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme.

Lukija voi luottaa taustojen toimivan ja saa vain nauttia tarinasta. Viihtymisen lisäksi voi miettiä sitä, että suomalaisia muutti Ruotsiin kolmisensataatuhatta. Ja me nostamme metelin ja hätätilan muutamasta kymmenestätuhannesta mamusta. Ai niin, Amerikkaan muutti vajaa nelisensataatuhatta suomalaista. Mutta näistä voitte lukea muualta, vaikka Tuurin aiemmista teoksista. Sanon vain, että jos tämä kirja ei ole ajankohtainen maahan- ja maastamuuttoa käsitellessään, niin mikä sitten. Miltä maastamuutto oikeasti tuntuu?

Arvostan lujasti Tuurin aiheita, tapaa tarinoida ja lopputulosta. Kirjassa yhdistyvät vaivattomasti yhden suosituimman - yli miljoona kappaletta myyneen - kirjailijamme parhaat puolet: omintakeinen huumori, elämänviisaus ja äly, ajankuvan luomisen tarkkuus ja naseva sanankäyttö. Ja perisuomalaisuus. Maanvaihto ole ole suomalaisille outo asia, kuten Tuurin suosio osoittaa, sanovat poliitikot, populistit ja ääriliikkeet mitä tahansa. Kansa tietää paremmin. Sopii Suomi 100 -vuoteen ja maailmantilanteeseen kuin nenä päähän. Tai puukko tuppeen, kun pohjanmaalaisesta puhutaan.

Kenelle: Tarinoiden ystäville, suomalaisen miehen mielenmaisemasta kiinnostuneille, maahanmuuttajatarinoista innostuville tai mamuja kammoaville, pohjanmaalaisille, lakonisen huumorin ja tarkan faktan yhdistämisen arvostajille.

Muualla:  Tuijata ilahtui aiheenkäsittelystä, ajankuvasta ja tarinoinnista. Anssi näki kirjan uutena aluevaltauksena Tuurille. Kirjabloggarit ja 101 -kirjaa -hankkeessa kirjasta Ameriikan raitti kirjoittaa huhtikuussa Kujerruksia-blogi. Tuuri on ilmiselvä valinta listalle, niin monista syistä.

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 8: Suomen historiasta kertova kirja.

Antti Tuuri: Pitelemättömät

Suomalainen pariskunta Italiassa, vuokraamallaan huvilalla: keski-iän paremmalla puolella, pahimmat viimat jo kokeneina, nykyhetkeä arvostavina. Koska he tietävät, ettei se kestä ikuisesti.

Mies on kirjoittaja, kääntäjä, joka säntillisine tapoineen pystyy työskentelemään missä vain. Rouva on peräti dottore, mitä paikallisten on mahdoton ymmärtää: suomalaiseen tasa-arvoon kasvaneille se ei ole kummallista. Molemmat ovat tottuneita matkailijoita, eurooppalaisia.

Yllätysvieraiksi saapuu kaksi naisihmistä Suomesta: Saara ja Liina, joista toinen on edellä mainitun miehen entinen vaimo. Hankala kuvio, mutta osapuolet osaavat ottaa rennosti, vaikka hieman varuillaan. Kertojan nykyinen vaimo Kaarina sopeutuu hienosti.

Entiset aviot yhdistävät. On eräs Järvikannas, josta puhutaan paljon. Hän on sekä Saaran että Liinan ex, joka esiintyy henkilönä myös kertojan suunnittelemassa kirjassa, tai ainakin ehdolla sellaiseksi. Kertoja saa Järvikannaksesta siis sekä sisäpiiritietoa rouvien kautta että tietoja miehen värikkäistä työkuvioista kustantajansa kautta. Ja Järvikannaksen tarina on hykerryttävä! Hän saa kaikki ensin lumoihinsa, sitten raivoihinsa: niin naisensa kuin työnantajansa, satunnaisista kulkijoista (lukijoista) puhumattakaan.

Tarina avautuu sähköpostien, keskustelujen ja muisteluiden kautta. Kirjoittajan Italian ja Euroopan tuntemus saa ansaitsemansa roolin. Huvilan asukkaiden ja vieraiden ruuanlaittoa kuvataan huolella, samoin muita arkipuuhia, jotka saavat lukijan olon tuntumaan turvalliselta. Tämä mies tietää, mitä tekee, ympäristöstä riippumatta.

Antti Tuuri on lakonisen huumorin mestareita, Hannu Mäkelän tapaan. Molempien teksteistä löytyy vakavan pohdinnan ohella yllättäviä heittoja, joista ei ensin tiedä, tohtisiko huvittua - kunnes tajuaa, että se on sallittua, jopa toivottua. Lukemistani Tuurin kirjoista tämä on hauskin, jossa hän pistää hulvattomimman vaihteensa päälle. Tuoko ikä keveyttä ja perspektiiviä? Jos, niin vanheneminen ei ole pahasta. Kuten meille on osoittanut myös Merete Mazzarella. Ehkä pitkän uran jo tehneen ei tarvitse enää miettiä, meneekö jokin läpi vai ei - rennoin rantein syntyy hyvää jälkeä. (Muuten, se, joka sanoo, että ikääntyminen on vain mielentila, ammutaan heti tämän postauksen perään.)

Nautin suuresti: Hieno veto kirjailijalta tuoda häpeämätön hauska tarina, vakavanpuoleisina tunnettujen tekstien lomaan. Tuurin monipuolisuus vain korostuu iän myötä, mitä arvostan. Kirjoitustaidosta ei tarvitse ammattikirjailijan kohdalla edes mainita, se on itsestäänselvyys. Käsittelytapa ei välttämättä aukene heille, joille kaikki täytyy sanoa ääneen.

Kenelle: Lakonisesta huumorista pitäville, ammattitaitoa arvostaville, Euroopassa matkustamisesta nauttiville, eronneille, karanneille ja uudelleen avioituneille.

Muualla: Tätä miestä ei pitele mikään eikä kukaan, sanoo Raija. Täysin pitelemätön mies, sanoo Jorma Melleri.

Antti Tuuri: Pitelemättömät. Otava 2015.

Helmet-haaste 2016 listaa 50 kriteeriä, joista ruksaan Pitelemättömillä kohdan "suomalaisesta miehestä kertova kirja."

Alkemistit II Taivaalliset häät

Tuurin kirjoista edellinen lukemani oli tämän kaksiosaisen sarjan ensimmäinen. Koska siitä ei ole kovin kauan, oli helppo hypätä mukaan toiseen osaan ja Carl Bergklintin seikkailuihin.

Kullantekoyritykset jatkuvat. Jatkuvasti rahapulassa oleva Vuorikapteeni onnistuu vielä kerran saamaan rahoituksen hankkeelleen, jossa Bergklint on hänen itseoikeutettu avustajansa ja luotettunsa, kun he perustavat uuden laboratorion Ruotsiin. Bergklint on tuttuun tapaan kiltti ja nöyrä apulainen, jonka intohimona on nousu Korkealle vuorelle Valoon; henkinen kehitys, onni, johon hän etsii tietä Emanule Swedenborgin teoksesta. Tämä tiedemies ja mystikko yhdisti hengellisen ja henkisen etsinnän sekä metallurgian ja antoi ohjeita, tarkkojakin, miten ihminen saavuttaisi tuon kaivatun henkisen huipun.

Bergklint lukee yhtä teoksista läpi koko Tuurin kirjan, ja siitä kerrotaan pitkiä pätkiä. Jos mystinen teosofia ei kiinnosta, tämä osuus kirjasta on melko tylsää luettavaa. Samoin kirjassa on paljon merenkulun kuvausta, joka omine termeineen jää minulle vieraaksi. Onneksi mukana on kuitenkin paljon Bergklintin arkisia murheita ja tapahtumia, joita Tuuri kuvaa rutikuivalla huumorillaan. Milloin mies on varma pikaisesta kuolemastaan merisairauteen, milloin nolostuu Vuorikapteenin naisenhimosta tai järjestää nokkelasti käytännön asioita huikentelevaisen isäntänsä puolesta ja eduksi.

Ajankohta 1700-luvun lopulla on myös kiehtova; Venäjä kovistelee Ruotsia, rajalla on kahakoita. Matkustustavat ovat alkeellisia, samoin maailmankuvan tuntemus. Taikausko jyllää ja magiaa harrastetaan, mutta yksi on pysyvää: naisen houkutus ja suuri vaikutus miesten elämään.

Bergklint on älykäs, kielitaitoinen ja sivistynyt, mutta ärsyttävän puhtoinen ja vakava: hän ei tartu edes kauniin Britan houkutuksiin, vaan on luvannut uskollisuutta taivaalliselle Katariinalleen. Vuorikapteeni taas ei kursaile, vaikka hänellä on entinen perhe Suomessa.

Kullanteko ei ole helppoa, ja kommelluksia kasaantuu. Lopulta miesten tiet eroavat, ja Bergklint tekee omat ratkaisunsa myös Vuorikapteenin perheen ja samalla oman elämänsä suhteen; onhan perhe hänelle lähinnä omaa.

Sujuvaa ja ammattitaidolla tehtyä tekstiä: Tuuri tuntuu löytäneen erittäin luontevan tavan kertoa noista(kin) ajoista, sopivasti vanhahtavaan tyyliin, mutta lukijalle helposti ymmärrettävästi. Hän on pikkutarkan täsmällinen, rauhallisesti, joskus jopa junnaavasti etenevä, mikä tuskastuttaa ja tekee hyvää nykyajan kiireiselle lukijalle. Voisin toistaa tässä Alkemistit I:n arvioni, niin samoja ajatuksia tästä herää. Ykkösen nimessäkin mainittu Maallinen rakkaus jää tässä tarinassa pois, kun taivaallisia tavoitellaan.

Kenelle? Historiahulluille, alkemiasta, magiasta ja metallurgiasta kiinnostuneille, vanhan ajan merenkulusta kuvauksia etsiville, rauhallisen tekstin ystäville.

Antti Tuuri: Alkemistit II Taivaalliset häät. Otava 2014.

Alkemistit - Maallinen rakkaus

Antti Tuuri tunnetaan parhaiten noin sadan vuoden taakse sijoittuvista kirjoista pohjanmaalaisista henkilöistään. Tällä kertaa hän yllättävästi matkaa ajassa paljon kauemmas, 1700-luvun lopulle saakka.

August Nordenskiöld, kirjan Vuorikapteeni, oli todellinen henkilö, kuuluisaa aatelissukua, jossa oltiin kiinnostuneita kullan valmistuksesta. Vuorikapteenin motiivit olivat ylevät: jos kultaa valmistettaisiin riittävästi, sitä riittäisi kaikille ja sen arvo laskisi. Kulta eli omaisuus ei enää hallitsi maailmaa eikä sen himo riivaisi ihmiskuntaa, vaan se voisi keskittyä henkisiin arvoihin ja pyrkimykseen korkeampaan.

Vuorikapteeni oli swedenborgilainen, joka ei tyytynyt perinteiseen raamatulliseen maailmanselitykseen. Kumppanikseen hän sai Carl Bergklintin, Turun Akatemiassa opiskelleen maanmittarin, veljensä suojatin, joka myös halusi uskoa henkiseen tiehen, kuoleman voittamiseen ja Vuorikapteeniin mestarina. Bergklint on tarinan minä-kertoja, ja kullan tuotantoa alettiin valmistella.

Epäonnekseen Vuorikapteenilla ei juuri ollut varoja, vaikka hänellä oli monenlaista kulunkia. Piti hankkia muffeli eli uuni, jossa kultaa tuotettaisiin, sysiä polttoaineeksi ja miesvoimaa tarkkaa ja raskasta työtä hoitamaan. Lisäksi piti elättää vaativa vaimo Anna Charlotte ja liuta lapsia, ylläpitää useita asuntoja ja elää herrasmiehen elämää, matkustella ja nauttia elämän mukavista puolista. Itse kuningas Kustaa kolmas oli kiinnostunut kultahankkeesta ja sijoitti siihen rahojaan.

Tarina kertoo vaikeuksista herrojen kullan valmistuksen tiellä. Bergklint uskoo vakaasti kapteeniinsa, vaikka tosiseikat eivät uskoa tue. Milloin rahat loppuvat kesken, milloin tähtien asento on väärä: työn aloitus tuntuu tuskastuttavasti siirtyvän. Nuori mies henkisine haaveineen on täysin ohjailtavissa, kiltti luonnoltaan, koulutettu muttei liian hieno käytännön töihin eli täydellinen apulainen Vuorikapteenille, jonka aikaa verottivat varainhankinta ja suhteidenhoito, jopa niin, että perhe jäi Bergklintin harteille. Vuorikapteeni pakeni mielellään ikäviä velvoitteitaan muille maille.

Bergklint on sympaattinen, mutta lukijaa rassaa hänen kiltteytensä. Onneksi hän tapaa kauniin Katariinan ja saa muutakin ajateltavaa kuin mystiset kirjoitukset ja epävarma kullanteko. Tiedämme, ettei hanke onnistunut - kullan arvo ja rikkauksien epätasainen jakauma maailmasta eivät ole poistuneet, päin vastoin. Mutta Tuuri kuvaa tarkasti, mitä tapahtui. Tai olisi voinut tapahtua.

Tarina on kiehtovasti todellisuuteen perustuva historiallinen seikkailu, rakkaustarina ja tieteellinen katsaus alkemistien, metallurgien ja muiden huippuoppineiden tuon aikaiseen tietämykseen. Lisäksi se valottaa swedenborgilaista filosofiaa. Sopii siis lukijoille, joita jokin näistä aihepiireistä kiinnostaa.

Pidän Tuurin mietiskelevästä, rauhallisesta otteesta ja hiljaisesta huumorista, ja arvostan hänen yksityiskohtia myöten tarkkoja taustatöitään. Kultauunin rakentamisesta ja käytöstä ja näiden toisteisesta kuvauksesta tuli väistämättä mieleen Antti Hyry Uuneineen. Tämä osuus on raskas luettava kärsimättömälle lukijalle, vaikka muuten tarina tarjoaa kiinnostavia täkyjä ja tietoa niin, että kiinnostus pysyy hyvin yllä ilman vauhdin huumaakin.

Tuuri on ällistyttävän tuottelias, hyllyssäni odottaa myös tänä vuonna julkaistu kirja Mannerheim-ristin ritareista. Kysyin kirjamessuilla hänen vaimoltaan, mahtaako mies ehtiä osallistua arkielämään ollenkaan. Kuulemma hyvin ehtii: kirjailija herää niin aikaisin aamulla, että kirjoittamisen jälkeen jää aikaa muuhunkin.

Tuurin historiantuntemus on kunnioitusta herättävä, ja sitä hän on kartuttanut myös kirjoittamalla yrityshistorioita, kuten rakennusyhtiö Lemminkäisen yli satavuotisen huiman tarinan. Vedän taas "kotiin" päin,  tai siis työpaikalle, mutta kirja on hieno kuvaus rakennusalasta ja koko yrityselämästä Suomessa kuvaamaltaan ajanjaksolta. Ja luulen, että monipuolisuus ruokkii kirjailijaa itseään uusilla aiheilla, yhteyksiä asioiden kesken löytyy varmasti jatkuvasti sitä mukaa, kun tietoa kertyy.

Kiehtova on myös Nordenskiöldien suku, jossa rakkaus kiviainestieteisiin, uuden löytämiseen ja matkustamiseen periytyy useassa sukupolvessa. Vuorikapteenin veljenpoikaa Nilsiä kutsutaan Suomen mineralogian isäksi, ja tämän poika Adolf Erik puolestaan oli kuulu tutkimusmatkailija, jonka mukaan sai nimensä esimerkiksi tuttu Nordenskiöldinkatumme Helsingissä. (Hän oli muuten naimisissa Anna Mannerheimin kanssa, joka oli marsalkka Mannerheimin täti. Ylhäiset piirit olivat pienet.) Nordenskiöldien sukukartano Mäntsälässä, josta Vuorikapteenikin oli kotoisin, on nykyisin museona, Wikipedian mukaan Augustin kultauunikin on siellä nähtävänä. Pitäisi käydä vilkaisemassa!


Amma sanoo Tuurin haastavan lukijansa hidastamaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Lukukauden Jaana kiittää ja kertoo minulle uuden tiedon: Alkemistit on kaksiosaisen romaanisarjan ensimmäinen! Anssi sanoo Tuurin paranevan kypsyessään. No, jos ensi vuonna 70 vuotta täyttävä oppinut, maailmaa laajalti nähnyt kirjailija ei ole "kypsä", kuka sitten?

Antti Tuuri: Alkemistit - maallinen rakkaus. Otava 2013.

Bospor Express

Antti Tuuri ei periaatteesta matkusta lentokoneilla, vaan käyttää sanomansa mukaan sivistyneitä matkustusmuotoja, junia ja laivoja. Matkoistaan hän on kirjoittanut ennenkin, ja tässäkin kirjassa junaillaan; Wienin ja Budapestin kautta Belgradiin ja siitä Bospor Express -junalla Istanbuliin, jossa pidettävät kirjallisuusmessut ovat matkaajan määränpää (Tuuria on julkaistu myös turkiksi).

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus matkasta sinne ja takaisin: suorastaan kaimaansa Hyryä tai Kalle Päätaloa muistuttavalla pikkutarkkuudella Tuuri kertoo matkan alkamisen, sujumisen ja päättymisen. Hän kuvaa vaiheet syömisineen ja nukkumisineen, pienine kommelluksineen ja odottamisineen juuri sellaisina kuin ne oletettavasti ovat tapahtuneetkin. Siten hän saa lukijan ujutettua oikeaan tunnelmaan ja matkalleen mukaan.

Vaikka Tuuri on tunnettu tarinoitsija, tässä ei hersytellä tarinalla, vaan pysytään tiukasti dokumentissa. Lakoninen tyyli on välillä suorastaan koominen, vai mitä sanotte lukujen otsikoista tyyliin "Lähdin avaamaan Istanbulin kirjallisuusfestivaalit" tai "Kaksi päivää Budassa ja Pestissä" tai "Torstai on lähtöpäivä".  Toisaalta, on myös uteliaisuutta herättävämpiä otsikkoja, kuten "Häpäisin itseni vegaaniravintolassa" tai "Velika Plana on olemassa".

Kirjailija matkustaa pääosin yksin, joten kaikenlaista pohdiskeltavaa tulee mieleen matkan varrella. Mikään suuri (elämän)filosofinen teos tai kattava matkaopas tämä ei ole, valottaa kuitenkin vähän kirjailijan arkea ja ajattelua, joka on hyvin järkiperäinen, vaikka uskontoa ja mahdollista kuolemanjälkeista elämääkin tulee mietittyä. Nuorille ja/tai kärsimättömille lukijoille ja paljon matkanneille luulen menon olevan aivan liian tylsän rauhallista, mutta muut voivat lukea kirjan turvallisena nojatuolimatkana tai rohkaisuna itse lähteä junamatkailemaan. Tuurin matkantekoa helpottaa hyvä kielitaito, etenkin sujuva saksa.

Mukavatunnelmainen ja helppo välipalakirja, saattaa olla sitä kirjailijalle itselleenkin. Syksyllä saadaan taas uutta tarina-Tuuria, kun 1700-luvulla seikkaileva Alkemistit ilmestyy.

Antti Tuuri: Bospor Express. Otava 2013.

Ikitie

Antti Tuurin omimmat lajit ovat Suomen historia ja matkailu, Ikitiessä on molempia - mutta mikä matka! Nyt ei herkutella nähtävyyksillä eikä nautiskella parhaista ravintoloista. Lapuanliike muiluttaa Jussi Ketolan 1930 Kauhavalta Neuvostoliiton rajalle, epäiltynä kommunismin kannattamisesta. Sotien välinen aika oli levotonta ja puolueettomana oli vaikea pysytellä. Jos perustetta rikkeistä valtaapitäviä vastaan ei ollut, se keksittiin, jos rangaista haluttiin. Luoteja väistellen Jussi onnistuu pakenemaan Karjalan metsistä Petroskoihin, josta hän joutuu työmieheksi kolhoosille ja luopumaan identiteetistään nimeä myöten.

Trilogian ensimmäisessä osassa Taivaanraapijat Jussi oli Amerikoissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä: harvoin tulee ajatelleeksi, että suomalaiset olisivat sielläkin olleet mukana. Vaikka Tuurin kirjat henkilöineen ovat fiktiota, isot tapahtumat ja ympäristön pääpiirteet ovat aitoa tavaraa. Kirjassa Kylmien kyytimies Jussi muutti takaisin kotikonnuilleen Pohjanmaalle, mutta Ikitiessä levottomuudet vievät hänet taas uuteen maahan, tällä kertaa väkivalloin ja vastentahtoisesti.

Hopea-kolhoosissa asuu Amerikasta ja Kanadasta muuttajia, jotka ovat lähteneet rakentamaan ihailemaansa sosialistista yhteiskuntaa kauniiden lupausten ja ansioiden perään. Kaikki eivät siis ole Jussin tavoin tulleet pakolla. Olot kolhoosilla olivat kirjan kiinnostavinta antia, kuvittelin niistä jotain muuta.

Jussi perustaa uuden perheenkin, mutta levottomat ajat vievät veronsa moninkertaisesti. Stalin jyrää, ruumiita tulee, kuten kuvitella saattaa. Sodan mielettömyys käy jälleen kerran selväksi. Absurdit kuviot, keksityt syytteet ja kuvitellut tekemiset, pelot ja vihanpuuskat riittävät syyksi järjettömälle tappamiselle, josta ei hyödy kukaan. Miten avuttomia pienet ihmiset ovat järjettömän (väki)vallan ja diktatuurin yhteiskunnassa, jossa etsitään suuntaa ja apua niin Kristuksesta kuin kommunismista tai mistä tahansa, joka toisi järjestystä kaaokseen tai edes leipää hengenpitimiksi.

Jussi on pärjääjä, suomalaisen miehen ihannekuva, kova työmies, joka ei haasta riitaa, ei puutu toisten asioihin, vaan on rehti ja reilu, taipuu vaan ei taitu. Jopa välillä ärsyttävän miellyttämisenhaluisesti ja konflikteja välttelevästi. Naisia riittää hänen ympärillään, ja Ikitiessä lukijaa oudoksuttaa, ettei Suomeen jäänyt perhe tunnu miestä kovasti huolettavan. Mutta Tuurin tyyli on ilmaista mielenliikkeet toisin. Äijämäiseen tapaan Jussin ajatuksia ei kuvata, vaan kerrotaan, mitä puhutaan ja mitä tehdään. Loput jäävät lukijan pääteltäväksi.

Hurja tarina, joka voisi olla totta. Tuurin kirjat ovat taattua laatua ja erityisen antoisia historian ystäville, vaikka päätalomaisen pikkutarkaksi muotoutunut tyyli välillä tuskastuttaa kärsimätöntä lukijaa. Aiheet ovat rankkoja, mutta kerronta on rauhallista.

Antti Tuuri: Ikitie. Otava 2011.

Matkoilla Euroopassa

Antti Tuurin Matkoilla Euroopassa on nimensä mukaisesti matkakirja kirjailijan ja hänen vaimonsa matkustelusta etenkin Italiassa ja Saksassa, mutta käydään myös muun muassa Pariisissa ja Pietarissa.

Tarinat eivät ole yhteydessä toisiinsa edes kronologisesti, vaan erillisiä kertomuksia, joten hieman toistoakin ilmenee ja monenlaisia hajanaisia huomioita, mitä nyt matkustaessa tulee tehtyä. En tiedä, millä perusteella juuri nämä matkat on valittu; kirjailija itsekin kertoo, että reissukokemuksia olisi paljon enemmän takataskussa. Osan olemme jo saaneet romaaneissa jossain muodossa, osa odottaa vielä julkituloaan.

Tuurin mielestä matka on tärkein, ei päämäärä, ja siksi hän ei suosi lentokoneita. Ei myöskään hankalien turvatarkastusten, loputtomien odottelujen ja surkean lentokoneruuan vuoksi. Tuurit ovat matkustaneet Eurooppaan yleensä rahtilaivalla ja jatkaneet siitä junalla. Ilmeisesti on ahkerasti hyödynnetty ikääntyvien interrail-korttia.

Tarinat kertovat arkisesta matkustamisesta sattumuksineen. Paikkoja ja nähtävyyksiä ei (onneksi) kuvata liian tarkasti, vaan puhutaan omista tekemisistä. Syömisestä puhutaan paljon ja kirjataan aamiaiset, lounaat ja illalliset, ostellaankin jotain pientä, käydään taidenäyttelyissä ja nautitaan kahveja terassilla. Kärsitään närästystä liiasta makkaransyönnistä ja vältellään polttavaa keskipäivän aurinkoa. Kerrassaan tutunoloista keski-ikäistä matkaamista.

Kirjan kanssa voi nojatuolimatkailla kuka vain, mutta uskon, että eniten siitä saa irti, jos tuntee joitakin paikkoja omasta kokemuksesta. Tuuri tuntee etenkin Saksan hyvin: hän oli jo teininä pari kesää Kölnissä kieltä oppimassa ja rahaa hankkimassa tehdastyöläisenä ja asui myöhemmin Hammissa insinööriopintojen konepajaharjoittelijana. Sen jälkeen työmatkat ovat vieneet Euroopan eri puolille.

Yhtenäinen kertomus tai selkeä kokonaisuus tämä ei ole, mutta kuvaa hyvin matkalla olemisen ”irrallisuutta”. Välikirjaksikin tätä on sanottu, ja kyllähän tämä poikkeaa juonellisesta romaanista aika lailla.

Itseäni eniten kiinnostanut osuus kirjassa on matka lemminkäisten mukana Eremitaasin valtavalle kunnostus- ja laajennustyömaalle. Siinä saadaan maistiaisia siitä, millaista on työskentely itänaapurissa rakennusalalla.

Antti Tuuri tuntee Lemminkäisen perusteellisesti: hän kirjoitti viime vuonna ansiokkaan yhtiön satavuotishistoriikin. Kirja ei kuvaa vain yhden yhtiön vaiheita, vaan koko Suomen elinkeinohistoriaa ja rakennusalan kehittymistä, joten kuka tahansa bisneksestä kiinnostunut löytää siitä paljon tietoa ja saa perspektiiviä nykypäivään. Historiikki ei ole kuivaa faktaluetteloa, vaan kuvaa itse työtä ja tekemistä esittelemällä suuren joukon tekijöitä ja alan legendoja. Kirjajärkäle on juhlavan paksu, mutta kuulemma toisen samanlaisen saisi tarinoista, joita mukaan ei mahtunut tai joita muuten ei voitu mukaan ottaa.

Tuuri on todella tuottelias kirjailija ja monipuolinen ammattilainen: hän on kymmenien romaaniensa lisäksi kirjoittanut kasan tietokirjoja, yrityskirjoja ja henkilöhistorioita, käsikirjoituksia, pakinoita, kuunnelmia, jopa oopperalibrettoja. Viime vuonna ilmestyi perhokalastuskirja Tenoa soutamassa. Kalastuksesta kertovia tarinoita on ilmeisesti nytkin työn alla. Tai ehkä saamme myöhemmin lisää matkakertomuksia vaikkapa Virosta. Sitä odotellessa.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa. Otava 2011.