Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia.

Historian professori Henrik Meinander teki kirjan, jota on tarvittu ja kaivattu: erään kaupungin, Helsingin, historian tiiviisti ja sujuvasti yksissä kansissa. Suurtyö, hieno työ! 

Meinander on tunnettu historioitsija, mutta myös sujuva sanankäyttäjä ja kirjoittaja, tiesin jo ennestään, joten odotin kirjaa innolla, ja olen lukenut sitä jo moneen kertaan - kerran kokonaan ja osia sieltä täältä. Kaupungin perustamisen syistä lähdetään ja kuljetaan lähes 500 vuotta, aina meidän päiviimme saakka.

Kokonaisuus on onnistunut ja mielenkiintoinen eikä lainkaan kuivan paperinmakuinen, kuten ei kaupunkikaan. Meinander tuo kronologiaan mukaan ilmiöitä ja teemoja, jotka ovat olleet olennaisia Helsingin asioista päättäjille, elinkeinoelämälle ja asukkaille ja muokanneet kehityksen siihen pisteeseen, jossa olemme nyt. 

Vaikka olen lukenut paljon kaupungin historiaa, tunsin saavani raikasta näkökulmaa, kuten siitä, miten vaivalloinen kaupungin alku oli tai miten vahvasti geopoliittikka sen perustamiseen ja sijaintiin vaikutti. Tarvittiin kauppapaikka Tallinnan ja muiden Itämeren hansakaupunkien vastapainoksi, sillä Ruotsin kuningas Kustaa Vaasaa kismitti kaupankäynnin etujen valuminen meritse Baltiaan. Mutta olisiko uusi kaupunki Santahaminan saarella vai Vantaanjoen partaalla? Ja mistä sinne saataisiin asukkaat: siirrettäisiinkö turkulaiset sinne? (Hurjaa!) 

No, turkulaisia ei siirretty, mutta muita kyllä, kuten tiedämme, kuninkaan kirjelmällä, joka päivättiin 12.6.1550, mikä katsotaan Helsingin syntypäiväksi. Homma muuttoineen ei sujunut nurinoitta. Eikä kaupankäynti elpynyt, kuten piti. Meinander toteaakin:

"Kaupungin rakentaminen tyhjästä oli silti lievästi sanoen uhkarohkea päätös, varsinkin kun kuningas itse ei ollut koskaan käynyt paikan päällä."

Helsingillä oli kuitenkin valttinsa, ja monista vaikeuksista - tulipaloista ja sodista - huolimatta se alkoi kasvaa, ensin hitaasti, sitten kiihtyvää tahtia. Suomenlinnan rakentaminen oli vahva moottori (onnenpotku, sanoo Meinander) koko kaupungin kehitykselle, josta saanemme siltä osin kiittää itänaapurin uhkaa ja ruotsalaista varautumis- ja kaupankäyntiviisautta. Venäläisten vallattua maan Helsinki nostettiin suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi, mikä taas toi oman vahvan sysäyksensä rakentamiselle ja kehitykselle. 

Meinander kietoo aiheeseen sopivasti eurooppalaisen politiikkaa ja kulttuuria, jotka näkyivät muun muassa kielikysymyksissä sekä aatesuuntien kehityksessä. Eikä teollisuuden ja teknologian kehityksen merkityskään pieni ole Helsingin kehittyessä "pohjoismaiseksi metropoliksi", kuten kirja kaupunkia nimittää. Lopussa kytketään pääkaupunki koko maan kehitykseen - "elää ja hengittää muun Suomen tahdissa" - ja annetaan pieni katsaus, tai toiveita, tulevalle, kuten:

"Kaupungin taloudellinen kehitys ei ole automaattisesti yhteydessä siihen, miten Suomi muutoin menestyy. Muuttoliike haja-asutusalueilta tuo asutuskeskuksiin uutta työvoimaa, mutta kieltämättä Suomen valtion heikko taloustilanne ja kiristynyt geopoliittinenn suhde Venäjään viivästyttävät pääkaupunkiseudun infrastruktuuriin ja kulttuurielämään tehtäviä suuria investointeja. Ne olisivat kuitenkin tarpeen kaupungin sykkeen ja energian vahvistamiseksi." 

Tuleeko Helsingistä kestävien ratkaisujen ja ihmisistään huolta pitävien kaupunkien esikuva - ainakin sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, arvelee Meinander. Itse lisäisin: kunhan ulkopuolinen myllerrys asettuu uomiin, joissa kehitys saa rauhassa edetä ja johtomme toimii viisaasti yhteiseksi hyväksi.

Kirja on kuvitettu maltillisesti pienin mustavalkoisin kuvin ja kartoin - hyvä ratkaisu, etteivät kuvat vie koko huomiota, ja niitä löytää netistä muutenkin - sekä oheistettu laajalla aineistoluettelolla ja henkilöhakemistolla. 

Ehdoton must jokaisen historian ja Helsingin ystävän luettavaksi ja mielellään kirjahyllyyn myös: uskon itse selaavani tätä usein. Ansiokas Helsingin neljä vuosisataa (Eino S. Suolahti, 1949) on jo klassikko itsessään, kuten Meinander sanoo, mutta nykykatsanto on tarpeen. Täpäkkä, asiantunteva ote ja helppolukuisuus ovat kirjan valtteja, samoin ihmisymmärrys, mikä näkyy ilmiöiden kuvauksissa. Henkilöhistorioihin sinänsä ei mennä. Päiviimme kipeästi osuva on olympiavuoden 1952 viittaus Matti Klingeen, joka ei "koskaan elämässään suhtautunut kritiikittömästi Yhdysvaltoihin". 

Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia. Siltala 2025.

Toisenlaista historiaa tarjoaa teos Meidän Kallio, joka kertoo elämästä Helsingin Kallion Linjoilla 1900-luvulla noin 1940-luvulta joitakin vuosikymmeniä eteenpäin osuusliike Elannon taloissa asuneiden lapsuusmuistoina. Elanto rakensi työntekijöilleen asuntoja toimitilojensa lähelle ja huolehti väestään muutenkin, kuten lastentarhan pitämisellä, jotta aikuiset pääsivät töihin.

Ihania tarinoita, joita lukiessa nauratti ja liikutti. Ja hirvitti, lasten pommi- ja mäenlaskutouhuja kuvitellessa, etenkin Rauskilla, pommituksen jälkeisellä rauniotontilla Hämeentien ja Viidennen Linjan kulmassa. Lapsia oli ehdottomasti kielletty sinne menemästä, joten se oli hyvin suosittu leikkipaikka. Ihme, ettei sattunut enempää haavereita! 

Kirja on mainio ajankuva kaupungista, sen hurjasta kasvusta ja sodanjälkeisestä lapsimäärästä ja perheiden, etenkin lasten ja nuorten, arjesta. Harrastettiin voimistelua ja urheilua, kuten pesistä Haapiksella (nykyinen Väinö Tannerin kenttä), käytiin elokuvissa, kuunneltiin Radio Luxemburgia, tehtiin pientä jäynää mutta talkkaria toteltiin. Uimaan opittiin Sompasaaressa, katoilla kiipeiltiin ja parhaat pakoreitit kortteleiden suojissa tiedettiin.

Ostokset tehtiin kivijalkakaupoissa, maito haettiin päivittäin kannulla, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Nuoret hankkivat leffa- ja karkkirahaa jätepaperia keräämällä tai elokuvateatterissa pikku hommissa paikannäyttäjänä tai lipunrepijänä. Facebookia ei ollut, mutta kaikki tiesivät kaiken, sillä porukkaa ja kavereita riitti pihalla aina.

Teki mieli heti lähteä katselemaan kirjan paikkoja. Vieläkö löytyy mainittu pyöreä ikkuna tai porttikonki? Henkilökohtaiset muistot eivät tarjoa kaunokirjallisuutta, mutta mukavia hetkiä kalliolaisille, Helsingistä kiinnostuneille, vuosina 1940-1950 syntyneille ja heidän läheisilleen.

Jouko Toivonen (toim.): Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa. Into 2019.

Kustantajalta loppuunmyyty, mutta kirjastosta ja divareista löytyy.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku

Tarunhohtoinen Konstantinopoli vuonna 1007. Bardi Orfeus on taas juopotellut ja laahautuu palatsin hääjuhliin, jonne hänet on tilattu luuttua soittamaan. "Voi patriarkan pyhät partakarvat, olenkohan pahasti myöhässä?" 

Ainoa keikka aikoihin, eikä pahemmin voisi pieleen mennä: hänen sisarensa ja tämän pieni tytär Halla tarvitsevat apua, heti, sillä jostain syystä heitä ajetaan takaa, ja takaa-ajajat ryntäävät myös pitoihin, jonne sisko tyttärensä kanssa ryntää veljeään etsimään. 

Orfeuksesta ei ole juuri auttajaksi, mutta onnistuu viemään Hallan piiloon. Nuori mies ei ymmärrä, mistä on kyse. Maailma tuntuu muuttuneen hulluksi. Ikään kuin vuosien pakkaset eivät olisi koetelleet väkeä riittävästi! Edes eteläisessä Euroopassa ei kasva enää viinirypäle, ei helli aurinko, ja kokonaisia saaria on pyyhkiytynyt pois. Läntisen keisarikunnan keisari on kateissa, kaupungeista on tullut pakopaikkoja ja linnoituksia, joista ei pääse ulos vaikka haluaisi, muualla liikkuvat vain pedot ja lymyävät, epäilyttävät hahmot.  

" - On kulunut seitsemän vuotta maailman muuttumisesta, ja viime yönä taivaalle syttyi merkki. Kuin sininen tähti suoraan kaupungin yllä. Toreilla kuiskitaan, että Noidansilmä on taas avautunut. Sen paha katse kertoo tulevista vitsauksista. Antikristuksen saapumisesta."

Onko syyllinen kaikkeen paavi, Dublinin kuningas vai ristinpalvojat? Ja miksi Hallan - ja siten myös Orfeuksen - kannoilla juoksee susia? Ovatko Hallan unet vain unia vai pala toista todellisuutta?

"Orfeus veti polvet rintaan ja kätki kasvonsa, jotta ystävä ei näkisi hänen kostuneita silmäkulmiaan. - Tämä ei voi olla totta. Miksi näin tapahtuu minulle? Mitä minä olen tehnyt? 

- Maailma ei ole reilu, Aleksios sanoi myötätuntoisesti. - Mitä minä oikein teen? bardi kuiskasi tuskaisesti. - Minne minä menen?" 

Seurueeseen liittyy eräs kettu, eikä Orfeus ehdi juuri ihmetellä sitäkään outoa seikkaa, että he Hallan kanssa ymmärtävät ketun puhetta. Eläin vaikuttaa avuliaalta, mutta toisaalta, se on kettu. Mitä hulluutta! 

Toisaalla keisarinna Theofana etsii kadonnutta keisaria, poikaansa Ottoa. Kahden seurueen reitit risteävät molempien seuratessa erään avainhenkilön jälkiä. 

Upeasti upottava historiallinen fantasiaromaani keskiajalta ällistyttää: se tarjoilee vauhtia, vetoa ja kiinnostavia yksityiskohtia ja viittauksia tuttuihin myytteihin ja ikiaikaisiin tarinoihin. Ja nykyaikaankin, jos niin haluaa nähdä. Ilmaston äkilliset muutokset, Kiovan herruus, heimosodat...  Komeasti kerrottuna vieläpä, ihailen kielikuvia ja lauseita alusta asti, jossa igumeni käskee kirkossaan veli Gregoriosta viemään Hallan turvaan sielunturmelijoilta. 

"Sädekehien kruunaamat pyhimyskuvat katsoivat heihin kiihkoisan hurskauden vallassa."

Mielessä vilahtavat niin Orhan Pamukin Konstantinopoli-kuvaukset, JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuin Anneli Kannon Rottien pyhimys, josta muistuttavat huumori sekä mojovat kiroilut ja manaukset. "Voi Poseidonin pakarat! Sinä lihavan sian kusirakko! Voi jäätehisen perse!"

En ole innokas pitkien ja monimutkaisten fantasiasaagojen lukija, kuten Tolkienin, mutta tämän verran sietää ja kestää paremmin kuin hyvin, jännitys pysyy yllä. Selkeä verrokki kotimaassa on Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja, joka pureutuu suomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan siinä missä Sevänen liikkuu muualla Euroopassa. Toisiaan hienosti täydentävä pari, sanoisin. Molempien tekijät ovat kulttuuriperinteet huolella opiskelleet. Hevimuusikko Sevänen kirjoitti aikoinaan kirjansa aiheesta novellin ja Insomnium-bändi teki siitä biisinkin, mutta pandemia-ajasta oli kerrankin hyötyä: tekstiä oli aikaa tehdä kirjan verran, ja lisäosia on tulossa. Tuskin maltan odottaa, sillä niin paljon juonenkulkuja jää kutkuttavasti auki. 

Kautta kapisten näätien, sinä historiaviihteestä nauttiva, kannattaa kipittää lukemaan!

Niilo Sevänen: Ikitalven polku. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

Kun pääsee yli kirjan oudon teeskentelevän vanhanaikaisesta nimestä (vei minulta hetken), sisältö palkitsee. Suomenruotsalainsen Collinsin neljäs mutta ensimmäinen suomennettu romaani kertoo tarinan Hangosta toukokuusta 1939 talvisodan loppuun tuoreesti ja vetävästi. Ei lainkaan tunkkaisesti, vaan omalla raikkaalla tyylillään. 

Hankoniemen haltija voi valvoa Suomenlahden suun liikennettä. Se on suuri etu Itämeren merenkulkua tarvitseville maille - tai sitä valvomaan havitteleville. Neuvostoliitto valtasi niemen ja suunnitteli pitävänsä sen 30 vuoden ajan, mihin suomalaisten oli rauhanehdoissa myönnyttävä. Harvoin on puhuttu hankolaisista evakoista, mutta hekin joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään, nopeasti. Aikaa oli 10 päivää noin 8 000 asukkaan evakuointiin. Vaikka viimeiseen asti uskottiin muuta.

"Eihän sitä vielä tiedetä, alkaako se, ja vaikka alkaisi, tuskin sitä jatkuu kovin pitkään, Disa sanoo automaattisesti, koska on tottunut lohduttamaan ja rauhoittelemaan tyttöjä keittiössä. Sitten hän nielaisee. - Tulethan kuitenkin Hankoon taas ensi kesänä?"

Rauhaa edelsivät rankat taistelut alueella. Keskustaa pommitettiin ankarasti, ja kaupunkilaisten ahdinkoa kasvatti kova pakkanen sotatalvena. Koska nuoret miehet olivat itärintamalla, jäljelle jääneet iäkkäämmät joutuivat puolustamaan taloja jatkuvilta tulipaloilta. Myös Hjalmar kivistävine lonkkineen: hän halusi jäädä suojelemaan koteja, omaansa ja muiden. 

"Sara vetäytyy pois ja läimäyttää Hjalmaria käsivarrelle. - Sinä olet niin pehmeäsydäminen, Sara toruu. - Luoja tietää, kuinka pärjäät täällä yksiksesi. - Nipin napin, Hjalmar tunnustaa - En voi väittää, että hyvin."

Naiset ja lapset pyrittiin lähettämään pommeilta turvaan muualle, mutta kaikki eivät lähteneet. Sellaisia olivat muun muassa Bellevue-pensioneetin johtaja Disa, kesiksi Hankoon muuttava ja paikkaan rakastuva itsellinen nainen, sekä nuori Aino, joka pyristelee irti perheensä vaikutuspiiristä ja haaveilee rintamalle joutuneesta Berndtistä, joka miehenä tuntuu erilaiselta kuin Ainon ikäiset koulupojat. Ei Ainokaan uskonut sodan ulottuvan Hankoon saakka; järkytys on suuri tosipaikan tullen.

"Kun Aino oivaltaa, että hänen korviinsa kantautuu ilmahälytyksen käheä ulina, hänen polvensa valahtavat veltoiksi kuin keitetty sipuli. Hän yrittää nousta, mutta ruumis ei tottele. Kuumat kyyneleet kihoavat silmiin, ja hän kohottaa kädet kasvojensa eteen ja tuijottaa niitä, ei näe selvästi kyynelten läpi, ei ymmärrä, miten muka pystyisi liikkumaan."

Disa osallistuu kaupungin varustautumiseen Keksin Lohkoksi nimetyssä tehtaan kellarissa, josta oli tehty organisointi- ja huoltopiste. (Hanko ja keksi lienee kaikille tuttu yhdistelmä?) Disa on henkilöistä helpoiten samastuttava keski-ikäiselle naislukijalle, vaihdevuosioireineen ja mietteineen työstä, rakkaudesta ja haluamastaan elämäntavasta. Huvila- ja kylpyläkaupunkielämän kuvaus tuo viehättävän menneen maailman tuulahduksen. 

"Vietettyään jo yli kuukauden meren kanssa kahden, seisoessaan jalat rantaan vyöryvissä aalloissa hän joutuu myöntämään, ettei käsitä, miksi hän on sesongin päätyttyä aina matkustanut takaisin Helsinkiin."

Pidin kirjan kielestä ja konstailemattomasta ihmisen tasoisesta kuvauksesta, jolla tapahtumista ja  tunteista kerrotaan. Tunnelmat ja näkymät koukuttavat tehokkaasti. Niin meren kauneus kuin haisevassa pommisuojassa kyhjöttäminen tulevat lähelle, samoin pelko läheisistä ja yhteisöllisyys, jota yhteinen hätä kasvatti. Se ulottui Ruotsiin saakka; vapaaehtoisia tuli auttamaan, kirjassa heitä edustaa Olof. 

Kirja aloittaa sarjan Hangon historiasta. Hyppään jo hieman edelle lainatessani Wikipediaa, sillä en malta olla tarkistamatta, miten historia oikeasti meni hankolaisten osalta: "Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto vaati Hangon vuokra-alueen sijasta itselleen Porkkalan vuokra-alueen ja Hankoniemi jäi siten suomalaisten haltuun." Saanemme lukea tästä lisää seuraavissa osissa. Tuskin maltan odottaa, mitä Ainolle, Disalle, Bellevue-pensionaatille ja muille tutuksi tulleille nimille tapahtuu.  

Nimistä puheen ollen, törmäsin juuri kirjaan, jonka nimi on En voi sua unhoittaa poies. Poies? Sydämessäin? Uusi kirjannimitrendi? 

Kenelle: Hangon tuntijoille, sotaa pohtiville, historiaan perehtyville, sujuvan tarinan ystäville. 

Muualla: Kirjan jos toisenkin -blogin Jane sanoo kirjaa vahvaksi trilogian aloitukseksi ja aikoo lukea seuraavankin osan. Sama täällä!

Karin Collins: Säilyt sydämessäin. (Snart har sommarn blommat ut.) S&S 2023. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Kansi Emmi Kyytsönen, etukannen kuva Museovirasto / Aho & Soldan, takakannen kuva Museoviraston kuvakokoelma.

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Reilut sata vuotta sitten pohjoisessa, Haukiputaalla ja Kemissä, kukoistivat sahat ja meriliikenne. Köyhä kansa ei kukoistanut, vaan raatoi jos töitä sai. Laivojen ahtauksesta hankki paremmin kuin "akkojen töistä" muualla, siksi työtä hakivat myös naiset. Sotien aikana oli pakkokin, kun miehet olivat muualla. 

Orvoksi jäänyt Reeta, äitinsä ja sisarensa kasvattama, tottuu koviin töihin jo nuorena. Kun sattuu perinteinen vahinko, hän saa potkut sahalta - mies tietysti lipeää ilman seurauksia tilanteesta. Reetalle vahinkoja sattuu useampikin, mutta lapset hän haluaa pitää, miesten lipeämisistä huolimatta. Signe-tyttö jäi henkiin tuona suuren lapsikuolleisuuden aikana, ja vaikka Reetan oli pakko antaa tyttö kasvatiksi Toivolle ja Elmille, ei hän lopullisesti tytöstä suostu luopumaan, pahimman pulan ajaksi vain.

Signe ehtii tottua kasvatusvanhempiinsa eikä anna äidilleen anteeksi sitä, että tämä vaatii tytön kotiin vuosien jälkeen. Niin pian kuin mahdollista Signe lähtee synnyinkodistaan. Ei onnistu Signellekään perheen perustaminen haaveiden mukaan. Sota runtelee maata rajusti, tunnettuine seurauksineen Lapissa. Aviottomia lapsia saksalaisten kanssa seurustelusta syntyy, ja naisia syyllistetään. Miesten afäärit ja rahanhankinta saksalaisilta on aivan ok. Raha ja rakkaus ovat kovaa valuuttaa, mutta vain toinen sallitaan. Tämä nostaa kiukun lukijassa: mitä teeskentelyä! Mutta siitä elämä jatkuu nitkutellen kitkutellen, niillä keillä jatkuu. 

Naisten tarina käy sydämeen, niin kovilla he olivat. Päätökset ja valta ovat miesten. Reeta joutuu käyttämään äärimmäisiä keinoja elättääkseen perhettään. Signe joutuu hänkin aikuistumaan aikaisin ja raskaisiin töihin, mutta jo hivenen parempaan päin kurkottaen, ajattelen toiveikkaasti, ehkä tukijoukkojen, kasvattivanhempien, ansiosta. Traumat ovat kuitenkin voimakkaat, huonommuuden tunne ikuinen seuralainen. Signe saa huomata ystävänsä Allin kautta myös sen, ettei avioliitto ja vauraus välttämättä tarkoita onnellista kotielämää.

Kirja on naiskuva, ajankuva ja koskettava elämäkerrallinen katsaus, joka perustuu kirjailijan miehen suvun todelliseen tarinaan. Tiedot on saatu sukututkimuksesta, haastatteluista ja kirjallisista lähteistä, ja lähes kaikki kirjan henkilöt pohjautuvat todellisiin, samoin tapahtumat pääpiirteittäin, aina höyrylaiva Warjakan uppoamisesta vuonna 1907 Signen veljen Oivan häihin vuonna 1960. Ajanjakso sisältää suuren harppauksen maan oloissa, vaikka naisen aseman paranemiseen tasa-arvoiseksi ei vielä päästä, rintamamiestalojen rakentamiseen ja tulevaan arasti katsomiseen sentään. Maahan viilletty raja menneen ja nykyisyyden välillä on sekä henkinen että fyysinen, minkä kirja kertoo. 

Uskon monen lukijan löytävän tarinasta omasta suvustaan tuttua, mummoista ja isoisoäideistä muistuttavaa. Yhteiskuntaluokkien erot, nykyihmiselle naisten lähes käsittämätön työkuorma ja ehkäisymahdollisuuden olemattomuus pistävät kipeästi, Reetan ja Signen elämät liikuttavat vahvasti. Harvoin tunteilen, mutta nyt osui, kun ajattelen sukuani: naisilla ei ollut näin äärimmäistä, mutta silti hurjia kohtaloita ja raatamista. Hyvien sanojen, välittämisen ja myönteisyyden puutteen, niiden kertakaikkisen taitamattomuuden ja tuntemattomuuden, olen kokenut monen polven kautta omassakin elämässäni. Niin surullista.

Anne Vuori-Kemilä kirjoittaa sopivasti kuvaillen ja tunnetta mukaan tuoden. Ei imelästi eikä rönsyävästi, mikä ei sopisikaan hänen tyyliinsä, mutta tämä kirja ei muuten juuri muistuta hänen aiempiaan: se on laajempi, kunnianhimoisempi ja vakavampi. Dialogit ovat luontevia, henkilöt eläviä, ja ympäristö piirtyy kirjan sivuille kokonaisena. Vahva, koskettava ja tarkkarajainen teos, jonka uskon kuluvan Suomen historiasta ja sukututkimuksesta kiinnostuneiden käsissä. Samoin naishistorian, tositarinoiden harrastajien ja vaikuttavien romaanien ystävien. Mieleen tuli Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda: jos pidit siitä, uskon, että pidät tästäkin. 

Muualla: Vallan hieno, voimakas, vaikuttava lukukokemus, sanoo Kirjailuja-kirjablogi. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan, kirjoittaa Tuijata. 

Aiempia Anne Vuori-Kemilältä:

Taivas ilman reunoja
Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto 2023. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista, kannen suunnittelu Tiia Javanainen.

Paula Havaste: Laahus

Paula Havaste on taitava luomaan historiallisia naishahmoja, jotka opettavat lukijalle paljon menneestä mutta myös liikuttavat ja vievät vastustamattomasti mukanaan. Järjen ja tunteen yhdistelmä toimii tehokkaasti. Nyt päähenkilö on 1500-luvun lopulla elävä rutiköyhän perheen tytär Reeta. Ruokaa ei riitä kaikille, joten tyttö laitetaan pikkupiiaksi Turkuun, onhan hän jo pitkälle toisella kymmenellä. Reeta riemastuu, vaikka jännittää: saisi nähdä "suuria tupia ja paljon ihmisiä, ja jos mennessä laivalla tähystelisi tarkkaan, ehkä näkisi merenneidon. Tai itsensä Ahdin!"

"Reetan iloinen odotus ei tarttunut äitiin. Tämä huokaili usein sillä aivan erityisellä tavalla, josta Reeta heti tiesi mistä on oli kyse. Hän huokasi kuuliaisesti äidin kaikuna, ja silloin äiti pyyhkäisi Reetan hiuksia ohimennen. Kosketus oli harvinainen ja tuntui hyvältä, ja Reeta yritti olla hymyilemättä, sillä äidin mielessä oli tuolloin murhe."

Eihän siinä hyvin nuorelle tytölle käy, kun joutuu kaupunkiin isäntien armoille. Jotain särkyy Reetan sisältä. Kotiin palattua eno tulee hakemaan häntä avuksi omaan huusholliinsa, mutta enolla on matkalleen toinenkin tarkoitus. Kapinahenkeä lietsotaan. Nuijasodaksi myöhemmin nimetty taistelu tekee tuloaan. Syyn siihen kertoo eno Reetan isälle, joka ei hyväksy moisia kumouksellisia lainkaan. 

"- Aika monessa kylässä on oltu tyytymättömiä linnaveroon, eno tokaisi. - Tästäkin tuvasta on maksettu veroja sellainen määrä, että olisitte niillä rahoilla voineet ostaa vaikka härkäparin. On vääryys, että veroja kannetaan niin ankarasti. Venäjän sota on ohi, mutta yhä vain kerätään samat verot. Isä mulkaisi enoa. - Kuninkaan käsky. - Vaan ei ole kansalle hyväksi sellainen käsky. Linnaleiriä varten verot piti kantaa, sen varalta, että sotajoukot joutuvat puolustamaan meitä idän vihulaista vastaan. Mutta rauha on tehty! Ja tokkopa on kuninkaan tiedossa, kuinka Fleming tahtoo pitää täydet sotajoukot valmiudessa kaiken varalta."

Ja niin käy, että enon matkassa Reeta joutuu tai pääsee näkemään kapinan tapahtumia läheltä, tapaa jopa itsensä Jaakko Ilkkaisen. Ei ole tytön elämä helppoa edelleenkään, jatkuvaa raatamista ilman mukavuuksia. Reeta löytää itsestään kykyjä, joilla hän pärjää ankarassa porukassa: ajatella, että nainen oppii ajamaan härkiä! Varsinainen taistelu hengen edestä käydään, kun kuninkaan huovit hyökkäävät, lyövät ja listivät kapinallisia armotta. Reeta joutuu pakenemaan ystävänsä Hannon kanssa talvipakkaseen ja luonnon armoille. 

Tarina muistuttaa lukijaa paitsi historiasta ja naisen asemasta siinä, myös siitä, miten heikko ja haavoittuvainen ihminen on, jos edes perustarpeet eivät täyty. Täysi vatsa, lämmin nukkumapaikka ja riittävä lepo ja uni ilman väkivallan pelkoa ovat asioita, joita ei osaa arvostaa tarpeeksi, ennen kuin ne menettää. Ymmärrettävästi resonoi nykyajassa moneen, ehkä siksikin kirja kosketti. Se ei kaunistele jos ei mässäilekään, vaikka luonnollisesti lajityypin ehdoilla tarinaa kuljetetaan. Ehtaa historiallista draamaa ammattitekijältä. Luen innolla jatkoa Reetan tarinaan, kun sitä tulevaisuudessa ilmestyy.

Kenelle: Historiallisten romaanien ystäville, sodan kauhuja pohtiville, esiäitien elämästä kiinnostuneille. 

Muualla: Historiasta pitäville todellinen helmi, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Paula Havaste: Laahus. Gummerus 2022. 

Mikko Kamula: Kalevan pojat

Pohjan akka on tätä kirjoittaessani leppynyt: pakkanen ja hyytävät tuulet ovat muuttuneet pilvettömäksi sinitaivaaksi ja lämmittäväksi auringonpaisteeksi. Mikko Kamulan uutuuskirjassa akka vielä vihoittelee, pitää pakkasia ja lunta niin, että väellä on jo hätä viljasatojen kanssa. Niin tietäjien taitoja kuin väkivahvaa voimaa tarvitaan! 

Metsän kansa -sarjan neljäs osa Kalevan pojat jatkaa myyttistä kertomusta suomalaisten erämaiden asuttamisesta 1400-luvun lopulla. Juko Rautaparran perhe asuu Savossa Leppävirran reitin varrella, nykyisen Konnuksen kanavalle johtavan tien seutuvilla. Mutta heidän vaikutusalueensa on laaja, onhan vanhin poika Heiska tutustunut Pyhän Olavin linnaan ja havittelee sotilasuraa - mistä perhe ei ilahdu - ja tytär Varpu opiskellut parantajan taitoja Juvalla. Sarjan edellisessä kirjassa tragediaan päättyneen elämänvaiheensa jälkeen hän pohtii elämäänsä eteenpäin: kutsuuko ura vai kodista huolehtiminen? Modernilta kuulostaa, kuten moni muukin kirjan kohta.  

"Oliko ihmisten elämä todella heidän omissa käsissään, vai olivatko kaikki vain vääjämättömän kohtalonsa orjia?" 

Nuorin poika Tenho vasta vaikuttaja onkin; hän on tietäjän oppilas ja jo vahva näkijä itsekin, ehkä jopa opettajaansa Yörnin äijää voimakkaampi. Kovan vastuksen hän ainakin antaa Pohjolan emännälle ja muille viholaisille. Hän "nostaa luontonsa", mitä se sitten tarkoittaakaan, ja selviää taidoillaan monesta vaaranpaikasta. 

"- Pystyn aistimaan kaukaisia asioita, Tenho paljasti. - Sillä on rajoituksensa, mutta havaitsemani ihmiset ovat alle puolen virstan päässä. Satuin kurottamaan ajatuksillani siihen suuntaan ja huomasin heidät. - Uskomatonta... Kauppi huokaisi. Tenho tajusi olevansa Kaupin silmissä jälleen aavistuksen etäisempi ja arvoituksellisempi. Tuntui kurjalta seurata sivusta, miten heidän ystävyytensä muuttui joksikin muuksi. Hän ei voinut kuitenkaan muuta kuin kohdella Kauppia tavalliseen tapaan. Silloin Kauppi saattaisi lopulta ymmärtää, ettei kaikki Tenhossa ollut sentään muuttunut." 

Uhka on aina tullut idästä, jo ennen kuin Suomi-nimistä valtiota oli olemassakaan, ja niin tapahtuu myös kirjassa. 

"Heiska päätti kuitenkin viedä miekan sisälle pirtin lämpöön. Siellä se olisi käden ulottuvilla, jos sitä syystä tai toisesta tarvittiin. Tieto rajantakaisten uudesta ryöstöretkestä vaivasi häntä. Hyökkäyksen kohteille se oli valtava onnettomuus, eikä ollut yhtäkään hyvää syytä olettaa, että vihanpito päättyisi tähän."

Tuliset miekat, jättimäiset hauet, taikaloitsut ja parantavat yrtit auttavat sankareitamme traditionaalisessa hyvän ja pahan kamppailussa. Hurjassa seikkailussa apuun kutsutaan myös jo ammoin kuolleiksi luullut legendat, Kalevan pojat. Vaarallisten tilanteiden vastapainoksi koetaan myös rakastumisia, lämmintä välittämistä sekä itseä suurempaa kunniantuntoa ja sankaruutta. 

"Parempi kunniaa kourallinen kuin häpeää helmallinen, Varpu ajatteli."

Kamulan tekstiä lukiessa uppoan täysin syvyyksiin, kiehtovan salaperäiseen maailmaan. Kaikkine hämmästyttävyyksineen kirja koettelee mielikuvittelun rajoja mutta perustuu myös tietoon, jota kirjoittaja on hankkinut kansatieteen ja historian opiskelullaan - nimenomaan tätä kirjasarjaa varten. Komea ja hurja suoritus jälleen kerran. Ikiaikainen ihmisyys ja toistuvat ilmiöt ovat läsnä, eikä yhteyksiä nykyisyyteen ole vaikea havaita, muutenkin kuin sotaisan idän osalta. Alussa on tiivis kertaus sarjan henkilöistä ja tilanteesta, jossa ollaan kertomuksen lähtiessä liikkeelle. Tämä on mainio idea: helpottaa tarinaan solahtamista ja muistuttaa mieleen aiempien osien seikkailut. 

Kenelle: Legendojen ystäville, muinaisuutta miettiville, suomalaisuuden juuria tutkiville, historiahulluille. 

Muualla: Kannattihan tätä odottaa, toteaa Kirsin kirjanurkka, ja luki kirjasta maailmanmerkkejä.  

Lue sarja alusta:

Osa 1: Ikimetsien sydämailla

Osa 2: Iso härkä

Osa 3: Tuonela

Mikko Kamula: Kalevan pojat. Gummerus 2022. Maaginen kansi: Jenni Noponen.

Ilari Aalto, Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen. 11 000 vuotta ihmisten jälkiä.

Jos tästä kirjasta ei tule joululahjahitti, syön kukkahattuni: niin upea sukellus suomalaisuuden historiaan - johon meistä useimmat olemme höpsöinä - kirja on. Kiintoisan sisältönsä lisäksi se on komea ulkonäöltään, Elina Helkalan kuvituksin, lukuisin valokuvin sekä taitoltaan ja kooltaan, joka tekee siitä täydellisen sohvapöytäkirjan. Sopii siis näyttäväksi lahjaksi hänellekin, joka ei ehkä lue kirjaa, mutta haluaa näyttää kiinnostuksensa ja tietoisuutensa siitä, mitä nyt kannattaa tietää.

Kirja kattaa historiamme kivikaudesta 1900-luvun alkupuolelle merkittävien paikkojen kautta. Seidat, hiidet, linnavuoret, nuo kaikki esivanhempiemme tärkeät paikat: kuten kirjoittaja vihjaa, meillä ei ole Egyptin pyramideja, mutta on jotain vastaavaa yllättävän paljon, vaikka sulattelimme vasta jäänreunaa siinä vaiheessa, kun pyramidit olivat olleet olemassa jo tuhat vuotta. Kirja noudattaa teemoittelua, joissa kerrotaan asutuksesta, elinkeinoista, vainajista, linnoista jne. omina lukuinaan, joita on kahdeksan. Lopussa on kirjallisuusluettelo.

Samalla tulevat kerratuiksi historian eri vaiheet. Tämä on tarpeen, jotta lukija hahmottaa, mistä ajanjaksoista milloinkin puhutaan - historiantunnit saattoivat jäädä historian hämärään muiltakin kuin minulta.

Koska jää väistyi ensin idästä ja kaakosta, myös vanhimmat asuinalueemme löytyvät näiltä nurkilta, tosin maan rajoja ei tietenkään silloin ollut olemassa. Asuinsijoista kirja kertoo aina kivikaudesta alkaen, onpa rauta- ja pronssikauden taloista jopa piirroksia; tältä ne olisivat todennäköisesti näyttäneet. Kivistä ja kallioista kertovassa luvussa kerrotaan muun muassa miekanhiontakivistä ja kuppikivistä, pyhien paikkojen kuvailussa minua kiehtoivat jatulintarhat. Mieleen tulee elävästi Anni Kytömäen Kivitasku, jossa vilahtaa monia Aallon ja Helkalan kirjassa kerrottuja asioita.

Yksi vanhimpia kaupunkejamme, Ulvila, on kadonnut: asukkaat määrättiin siirtymään 1550-luvulla perustettuun Helsinkiin. Mutta kaupunki Vantaankosken partaalla ei koskaan kukoistanut, kuten Pietari Brahe toivoi, joten asukkaat siirtyivät Poriin. Entisen Ulvilan kaupungin tilalla heilimöivät nyt heinäpellot. Ja tiesittekö, että meillä on oma Santiago de Compostelamme - Hämeen härkätie on ollut ennen 1500-lukua pyhiinvaellusreitti. Nämä ja monta muuta kiintoisaa yksityiskohtaa selviää kirjaa tutkiessa. Suosittelen sitä lämpimästi: Aallon kieli on mutkatonta ja vetävää, lukuisat kuvat ja piirrokset sekä tietoiskumaiset kainalojutut tuovat elävyyttä ja vaihtelua. Lukijan työtä helpotetaan myös viittauksilla kirjan muihin kohtiin, joissa sivutaan samaa aihetta. Helppolukuinen mutta tuhti muinaistietopaketti!

Ilari Aalto vaimoineen on julkaissut aiemmin maanmainion riemukkaan Keskiajan matkaoppaan. Matka muinaiseen Suomeen on toisentyyppinen: se on laaja tietokirja, selailukirja ja hakuteos, joka ei tyhjene muutamalla lukemisella. Se ei ole matkaopas eikä juonellinen historia, vaan hyllyssä (tai siinä sohvapöydällä) ikuisen paikkansa ansainnut tietoteos ja hakuopas, josta riittää ammennettavaa aina, kun suomalaisuuden maantieteellisestä historiasta puhutaan. Että ihailen näitä kansantajuisia tietokirjoja, joihin lukijalla on nälkä: Aalto iskee oikeaan saumaan, oikealla tavalla.

Kenelle: Suomen rakastajille, historiahulluille, kirjalahjavinkkiä etsivälle.

Muualla: Marile rakastaa tämänkaltaista historiaa ja asuu itsekin historiallisilla paikoilla.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen. 11 000 vuotta ihmisen jälkiä. Atena 2017. Ulkoasu: Ville Lähteenmäki.

Kirjailijan blogi Mullan alta

Postauksella osallistun tietokirjaviikkoon ja Klassikkojen lumoissa -blogin tietokirjojen lukuhaasteeseen.

Pauliina Lindholm: Komendantti

Suomalaiset rakastavat tätä kirjaa. Se kertoo taitavasti historiastamme, puolustushalustamme ja siitä, miten olemme uurastaneet valtaajia vastaan. Rakentaneet silloisen Euroopan komeimman merilinnoituksen, Suomenlinnan, Helsingin edustalle, varustautuneet huolellisesti idän uhkaan, järkeilleet tulevat tapahtumat hyvissä ajoin.

En mene nyt siihen, millaiseksi suurella vaivalla ja isolla rahalla 1700-luvulla rakennetun linnoituksen suoja lopulta osoittautui, mutta sen rakentamisen kuvaus ainakin on ylitsepääsemätön. Hankkeen johtajaksi nimitetty ruotsalainen Augustin Ehrensvärd on päähenkilö, suurine tehtävineen. Ja hän hoitaa sen riemulla, vaikka vaikeuksia riittää. Työntekijöitä ja materiaaleja on vaikea saada, rahoituksen turvaamiseksi on nähtävä vaivaa ja helsinkiläisten epäluuloja hanketta kohtaan selätettävä.

Ehrensvärd on mainio persoona ja arvonsa tunteva henkilö. Hänellä on siihen varaa, onhan hän kansainvälistä kokemusta omaava herra, joka oli opiskellut kuuluisassa La Fèren tykistökoulussa.

"Hän oli sentään yliopistomies ja Tukholman tykistökoulun johtaja. Jumaliste! Hän oli kiertänyt paikoissa, joita provinssin ihmiset eivät osanneet kuvitellakaan: Hessenissä, Hannoverissa, Mainzissa, Pariisssa...Lontoossa."

Sodankäynnin ja maailman- ja merentuntemuksen lisäksi mies hallitsee niin etikettien yksityiskohdat kuin kaupankäynnin salat; hän tuntee viinit, ruuat ja muut maalliset ilot. Piirtäminen enemmän intohimo kuin harrastus: "Tiesikö tuo puodinpitäjä, että hän oli ollut Pariisissa maailman parhaan kuparipiirtäjän opissa?" Ja se saa hänet ihastumaan kalastajan tyttäreen, jonka mies haluaa mallikseen. Rakasta vaimoaan hän ei suinkaan unohda, vaan kirjoittaa tälle ja pojalleen kirjeitä sekä päiväkirjaa. Myös kirjallisia kykyjä löytyy, kuten sivistyneelle miehelle kuuluu.

Suomenlinnana nykyisin tunnettu kohde oli aiemmin sarja sekalaisia erämaasaaria. Venäjän uhka 1700-luvun alkupuolella sai Ruotsin päättämään linnoituksen rakentamisesta, huhut itänaapurin valtausaikeista loivat kiireen.

Miten Ehrensvärd pärjäsi? Kirja kertoo iloisen vaikkei ongelmattoman rakennustarinan. Mies hoitaa taidoillaan, kokemuksellaan ja itseluottamuksellaan jättiprojektia suvereenisti, niin pienistä kuin suurista asioista vaivattomasti huolehtien. Nuo ruotsalaiset, taas ne jeevelit osaavat nauttia elämästä! Sekä omasta osaamisestaan, ylpeydestä suuren tehtävänsä edessä. Ehrensvärd ei tingi mukavuuksista mutta tunnistaa myös juurevat ilot, kuten meren tuoksun, kalansaaliin ilon ja muut luonnon ihmeet. Eikä hän ole hienostelija, vaikka aineksia olisi. Mies hyppää vaikka kehnoon paattiin tai uskaltautuu tutkimaan työläisten tarttuvia sairauksia lähikontaktissa, jos tarpeen. Aloin kyllä ihailla.

Lindholmin kerronta etenee vaivattomasti. Jännite ei notkahda hetkeksikään, ja vanhasta ajasta kirjoittamisen tyyli sopii tähän päivään. Tekstissä on syvyyttä ja sävyjä, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan vauraalta, kiitolliselta luettavalta.

Välttämätön vertaus: jos kirja kertoo historiallisesta Helsingistä, jonka yhtä näkyvintä osaa on rakentamassa ulkomailta Suomeen komennettu mestari, jonka silmin asioita katsomme, mieleen nousee vääjäämättä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän, kokeneen kirjoittajan, tekstin kauniin viiltävä terävyys ja "runon salakuljetus romaaniin" on omaa luokkaansa ja jää Engelin kaupunkiin.

Lindholm on sanaisampi, kerronnallisempi, ja suuri ero kokemuksen ja tyylin lisäksi on tunnelmassa: Komendantti lähestyy tapahtumia ilon kautta siinä missä Engel synkistelee. Engel on molli, Ehrensvärd duuri. En tiedä, oliko Viikilän kirja Lindholmin esikuvana vai onko aiheiden samankaltaisuus sattumaa. Ilman Viikilää tuoreessa muistissa Komendantti olisi mielessäni ehkä noussut vielä kirkkaammaksi helmeksi. Upea, taitava ja riemastuttava kirja se on joka tapauksessa.

Ja koska siinä ei päästä kuin vasta rakentamisen hyvään alkuun, jatko olisi mitä toivottavin. Miten rakennustyö eteni? Milloin, miten ja miksi paljonpuhutut ulkomaiset rakentajat tulivat? Millaista oli, kun työ eteni? Mikä oli Viaporin kapina? Mitä Ehrensvärd mietti ja miten hänen kävi? Entä tytön, isoisän ja muiden? Niin paljon kerrottavaa odottaa kertojaansa.

Joku sanoi, että on hyvän historiallisen kirjan merkki, että lukija alkaa etsiä tietoa ajasta muualtakin. Tämä on hyvä historiallinen romaani, sillä juuri niin tein. Googlasin aihetta ahkerasti ja metsästin divarista Suomenlinnan historiikin. Sotasokeiden 1969 julkaisema kirja kuvaa Suomenlinnaa näin:

"Se rakentui 1700-luvun linnoitustaidon periaatteille, mutta oli niiden paikallisiin oloihin sopeutuva, itsenäinen ja nerokas toteutus. Mutta se oli samalla paljon muuta. Se oli korkeatasoinen rakennustaiteellinen harvinaisuus, rohkean suunnittelijan ja tunnollisten rakentajien suursaavutus. Aikoinaan se oli myös hienostuneen kulttuurin ja taide-elämän tyyssija."

 Ja seuraavalla saarivierailulla katselen eri silmin kuin ennen. Ehrensvärdin entinen asunto saarella on muuten nykyisin hänen nimeään kantava museo, jonka edustalla on hänen hautansa.

Komendantti voitti Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun.

Kenelle: Historiahulluille romaaninlukijoille, rikkaan kerronnan arvostajille, Helsingin ystäville.

Muualla:  Postaamme kirjasta yhtäaikaa Tuijatan kanssa. Mahtaako hän olla samoilla linjoilla? Apu-lehden artikkeli yhdistää historian tähän päivään, mikä on Suomenlinnan ylläpitäjien tarkoitus. Lisää postauksia löytyy haulla, sillä kirjan julkaisupäivä on tänään 3.8.2017. Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta! Ja voisimmeko vinkata järjestettäväksi Suomenlinna-kierrosta kirjailijan kanssa, samoin kuin Jukka Viikilä teki Engelin kaupungissaan? Tiedän heti monta innokasta osallistujaa.

Pauliina Lindholm: Komendantti. Otava 2017.

Viapori Suomenlinna. Toimitus sekä kuvituksen että painoasun suunnittelu Sakari Salokangas. Teksti Martti Santavuori. Sotasokeat 1969, Kauppakirjapaino Oy.

Helmet-haaste 2017: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Haluaisin omata Komendantin sosiaaliset taidot. Tai strategiset taidot. Tai piirtämisen taidot. Tai elämästä nauttimisen taidot.

Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä

Helsinki-aiheiset kirjat ovat lempilukemistani. Siksi riemastuin kirjastossa löytäessäni kirjan, jonka olemassaolosta en ole edes tiennyt (tai olen autuaasti unohtanut). Jätkäsaari, tuo Helsingin uusin ja vielä rakenteilla oleva asuinkaupunginosa, on saanut oman historiikkinsa! Ja vieläpä Hannu Mäkelän kirjoittamana!

Helsingin Satama tilasi kirjan Mäkelältä väljin reunaehdoin: siinä kerrotaan saaren historia ja siinä pitää olla tarina. Johannes Fri syntyi Jätkäsaaressa 1895, ja hänen lapsuutensa ja aikuiseksi mieheksi kasvamisen kautta lukijan silmien eteen piirtyy kuva tuon ajan Helsingistä elinkeinoineen ja ihmisineen. Jätkäsaari oli tuolloin vielä luonnontilassa, ja siellä asui vain kalastajia, muutaman kesähuvilan lisäksi. Nykyiseen Jätkäsaareen sulautetut pikkusaaret olivat vielä erillisiä, ja kaupunkiin kuljettiin veneellä.

Kirja kuvaa kadonnutta elämäntapaa kauniin haikeasti, mutta eteenpäin katsoen. Nopeasti kasvava kaupunki tarvitsi kaupankäyntiin satamatilaa, ja Länsisatamaa oli Johanneskin Jätkäsaareen rakentamassa. Saari muutettiin osaksi mannerta, mutta vielä 1920 sieltä löytyi kalastajien kojuja ja jokunen huvilakin, kunnes ne purettiin tavarakuljetusten tieltä.

Johanneksen koulunkäynti oli saarelta käsin hankalaa. Kahden äitinsä kanssa asunut poika jäi omilleen jo 16-vuotiaana pyykkäri-äidin kuollessa, mutta työtä hän ei pelännyt. Yksinäisyys vaivasi poikaa aina, monestakin syystä. Onnekseen hän oli nopeaoppinen, ja lukutaito oli suuri lohtu.

Kirja on malliesimerkki tarinankerronnan voimasta, jota markkinoinnissa hoetaan kyllästymiseen asti. Jos historialliset faktat olisi vain ladottu tiskiin, tunnejälkeä ei lukijalle jäisi, toisin kuin nyt: Johanneksen seurassa on helppo sukeltaa sadan vuoden taakse, nähdä asiat hänen silmillään ja melkein kuulla rakennusmiesten työkalujen kilkutusta, junan puksutusta ja lokkien huutoja. Meri on Jätkäsaarta leimaavin elementti, niin silloin kuin nytkin.

Mäkelän rauhaisa kerronnan tapa sopii historiikkiin erinomaisesti, ja myös rakenne on taitava. Johanneksen oma kasvutarina vertautuu niin kaupungin kasvuun kuin elämäntavan muutokseen - jopa yksinäisyys hellittää, kun hän saa oman perheen ja muodostaa oman yksikkönsä - "kaupunginosansa" - kuin yhteenliitetyt saaret ikään.

Hietasaari, Saukko, Saukonkari... Saukonpaasi oli valtava kallio meressä Hietalahden edustalla: siitä on louhittu graniitti muun muassa Pitkänsiltaan ja Johanneksen kirkon perustusten rakentamiseen. Nyt siitä jäljellä oleva on osa kokonaisuutta, josta saa ostaa asuntoja merinäköalalla. Kun kaupunki tarvitsi kipeästi tilaa kasvaville asukasmäärille, päätettiin tavarasatama siirtää Vuosaareen, minkä jälkeen asuinrakentaminen pääsi vasta kunnolla käyntiin. Julius Tallberg haaveili aikanaan Jätkäsaaresta huvilakaupunginosaa - mitä hän mahtaisi tuumia alueesta nyt? (Olisi todennäköisesti bisnesmiehenä hyvin tyytyväinen, vaikkei omasta huvilastaan saaressa olisi halunnutkaan luopua.)

Parhaillaan Jätkäsaareen rakennetaan koteja ja työpaikkoja parillekymmenelletuhannelle ihmiselle. Satamasta muistuttaa enää matkustajaliikenne; Länsiterminaali on Tallinnan-kävijöille tuttu. Muita nykyisiä tunnettuja kohteita ovat muun muassa Verkkokauppa ja Clarion-hotelli. Ja pyörillä huristelemme Baanaa, jossa ennen kulki sataman junarata.

Henkilöt ovat fiktiivisiä, vaikka tarina toki perustuu ajan faktoihin ja Mäkelän tutkimustyöhön. Mukana on valokuvia ja lyhyt tiivistetty merkkipaalujen kooste, Mäkelän tyylillä ja kommentoimana.

Taitavasti toteutettu historiikki, mistä kiitos paitsi tietysti tekijälle, myös tilaajalle, Helsingin Satamalle. Todellinen kulttuuriteko!

Kenelle: Helsinkiläisille ja sellaisiksi aikoville, merenrannan asukeille, historiahulluille.

Muualla: Uutta Helsinkiä -sivusto esittelee Jätkäsaarta; tässä historiaa ja joitakin kuvia. Kirjailijasivulla tekstinäyte kirjasta. Juha Kesänen suosittelee kirjaa nykyisille ja tuleville jätkäsaarelaisille.

Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä. Helsingin kaupungin talous- ja suunnittelukeskuksen julkaisuja 1/2009.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo on tutkinut aihetta, joka on hänelle tärkeä ja henkilökohtaisesti kiinnostava: 1800-1900-vuosituhansien vaihteen kultakauden kansallistaiteilijaamme Albert Edelfeltiä. Miehestä on kirjoitettu paljon: Anna Kortelainen on teoksissaan perehtynyt taiteilijan vaiheisiin perusteellisesti, tutkijan otteella. Viihteellisemmällä muttei vähemmän painokkaalla puolella Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjassa Edelfeltillä on hiljainen mutta yllättävän tärkeä rooli. Yhteen miehen teokseen perustuu Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen sutjakka lukuromaani Nainen parvekkeella. Kirjallisesti aihe on siis jo kulutettu, mutta Hiidensalo tuo uutta kulmaa menemällä taiteilijan pään sisään ja kertomalla elämäntarinaa päähenkilön itsensä ajatuksina, tuntemuksina ja kokemuksina.

Kuten aiemmista teoksista olemme oppineet, Albert oli naistenmies eikä kohdellut naisiaan erityisen huolehtivasti tai rakastavasti, vaan haki ja tarvitsi kauneutta ja fyysistä kontaktia oman luomistyönsä ja hyvinvointinsa takia. Tuolla historialla pitäisin ihmeenä sitä, ettei hänen jälkeläisiään eläisi jossain päin maailmaa. Venla Hiidensalo saattaa olla heistä yksi: hänen suvussaan elää tarina, jonka mukaan eräs esiäideistä sai aviottoman lapsen taiteilijalle. Asiaa ei ole pystytty vahvistamaan jos ei kiistämäänkään, kirjailijan itsestään hankkimasta DNA-testistä huolimatta. Ei ole sopivaa riittävän läheistä vertailukohtaa, mutta tulosten mukaan jäljet sopisivat siihen, mitä Edelfeltien perimästä tiedetään.

Näkökulman ja henkilökohtaisuuden lisäksi Hiidensalon kirjassa on kolmas kiinnostava ulottuvuus: Edelfeltin kaksi tärkeää naista, sisar Berta ja vaimo Ellen. Berta on perheen tuki ja keskuspiste, joka huolehtii nuoremmista sisaruksistaan ja vanhenevista vanhemmistaan loppuun saakka. Hän ei saanut omaa uraa, vaikka haaveili kirjailijuudesta. Veli sai koulutuksen, tekemisen vapauden, maineen ja kunnian. Naisen asemaa kuvaa hienosti myös seurapiirikaunotar Ellen, joka odotti avioliitoltaan luksuselämää ja nimekkäitä tuttavia julkkismiehensä rinnalla, mutta sai jotain muuta. Näitä pidän kirjan kiinnostavimpina osuuksina.

Tärkeä osa kirjaa on Suomen historia ja itsenäisyyttä edeltävä aika, fennomanian nousu. Sinänsä mitään uutta kirja ei tähän tuo, mutta kertaa suomalaisuuden nousun aikaa muistinvirkistykseksi ja rinnastaa nokkelasti ajan Edelfeltin kehitykseen taiteilijana. Hiidensalo on luottanut siihen, että lukija tuntee faktat ennestään, sillä tuttuja henkilöitä vilahtelee sivuilla vain etunimillä; Juhanit, Vennyt, Axelit, Ainot ja muut. Aino on muuten hyvin virkistävä naishahmo, uuden ajan nainen, jolla on terävänäköisiä ja mielikuvituksellisia visioita tulevaisuudesta. Eikä hän lankea Albertin pauloihin.

Ihan täysillä tekstin imuun en päässyt. Albertin ajatukset alkoivat tuskastuttaa, etenkin kirjan alku on raskaanpuoleinen. Miehen mietteitä kerrattiin: vähemmälläkin toistolla olisi tullut selväksi viesti, ettei Albert ollut hörhö, vaan tosissaan taiteensa suhteen ja yhtä tuskastunut asemaansa perheen talousvastaavana kuin Berta käytännön pyörittäjänä. Kyllä, on hyvä kertoa myös näin päin - muttei puolusteleva näkökulma hellytä ainakaan tätä lukijaa; kaikesta huolimatta mies kohteli sikamaisesti naisiaan. Vaikka kasvatus. Vaikka lahjakkuus. Vaikka velvollisuus. Jotain olennaista silti puuttui. Ehkä juuri sitä, mikä usein suomalaisilta lahjakkuuksilta jää puuttumaan maailmanmenestyksen äärellä. Sivistys, toisten huomiointi, luonteva itsetunto muita lyttäämättä.

Kirjan kokonaisuuteen on ympätty niin paljon! Tiivistys olisi tehnyt terää, sanoo pelkistyksen ystävä. Runsauden ystäville kirja on varmasti herkkua, ja monta kiehtovaa näkökulmaa ja ajatusta kirja avaa, niin ajasta ja sukupuolten asemasta kuin ihmisestä ylipäätään. Vaikka lopulta hieman keinotekoisen aseteltu tuntu jää, jokin vaikeasti määriteltävä elementti puuttuu - ehkä kohde on kirjoittajalle liiankin henkilökohtainen? Mutta: kansallissankarikin oli vain ihminen. Ja erityisesti juuri sitä.

Kenelle: Suomen historiasta ja taiteen kultakaudesta kiinnostuneille. Taiteilijuutta pohtiville. Menestyksen eväitä etsiville. Vakavuutta sietäville.

Muualla: ...todella hyvin ja vetävästi kirjoitettu historiallinen romaani, sanoo Tekstiluolan Tuomas. Upea teos ja sukellus suurmiehen elämään, tuumi Lilli kirjataivaassaan. Kirjailija luo verevän ja elävän kuvauksen historiamme suurmiehestä, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017.

John Williams: Augustus

Keisari Augustus hallitsi Rooman valtakuntaa Julius Caesarin jälkeen, Caesarin itsensä määräyksestä. Hän oli adoptoinut sukulaispoikansa, koska ei saanut omaa poikalasta. Ennen keisariutta (tittelin alkuperä lienee ilmiselvä) poikaa kutsuttiin nimellä Octavianus.

Williams kertoo Octavianuksen tarinan alusta loppuun, kirjeromaanina. Osa siitä on tosipohjaista, osa keksittyä - en käynyt vertaamaan yksityiskohtia, mutta pääpiirteissään kerrotaan todellisista, olemassa olleista ihmisistä ja tapahtumista.

Kyllä, ne tulevat kirjassa eläviksi. Tuona sotaisaina aikana poliittinen juonittelu oli eliitille arkipäivää, jopa avioliitot solmittiin hyötyperustein, mikä ei tosin estänyt toteuttamasta itseään avioliiton ulkopuolella. Yltäkylläisyyden ja oikkujen toteuttamisen hintana oli ainainen kuoleman läheisyys; pään saattoi menettää pikaisesti ja ilman henkilökohtaista syytä, jos arvioi tilanteen väärin tai epäonnekseen oli osa jotain suurempaa poliittista kuviota. Edes sukulaisuus- tai perhesuhteet eivät taanneet mitään, kun kyse oli vallasta.

"Kuinka vastustaa vihamiestä, joka on täysin järjetön ja arvaamaton - ja joka on toisaalta eläimellisellä tarmollaan ja olosuhteiden luoman sattuman seurauksena saanut pelottavan paljon valtaa?"

Kirja kuvaa hienosti vallan aspekteja ja eristäytyneisyyttä sen ylimmällä huipulla. Samalla se tuo lukijan silmien eteen ajan hallitsijoiden ongelmia, onnistumisia ja suruja, ja kipeitä päätöksiä, joita he joutuivat tekemään. Tavallista kansaa ei juuri mainita. Naisnäkökulma on kuitenkin luontevasti mukana: eihän miehiä olisi ilman äitejä, rakastettuja, vaimoja ja tyttäriä. Eikä heidän valtansa ole pieni, osoittaa muun muassa Egyptin kuningatar Kleopatra. Ja Augustuksen perheessä hänen tyttärensä Julia, joka nousee yhdeksi tarinan keskeiseksi hahmoksi.

"Hetki sitten kirjoitin vallasta ja vallan riemusta. Nyt ajattelen niitä katalia keinoja, joilla naisen on löydettävä valta, käytettävä sitä ja nautittava siitä. Hän ei voi miehen tavoin kaapata sitä silkalla voimalla, älyllä tai tahdolla; eikä hän voi riemuita siitä peittelemättömän ylpeästi kuten mies, vaikka tuo ylpeys on vallan palkka ja sitä ruokkiva voima."

Kirjeromaani on kiinnostava ratkaisu. Äänessä ovat Octavianuksen tunteneet; parhaat ystävät, pahimmat viholliset, lähisukulaiset ja muut vaikuttajat. Miehen itsensä sanomiset jäävät vähäisiksi, mikä etäännyttää tämän lukijasta - tarkoituksella, oletan; kerrontatapa korostaa hänen yksityistä, myöhemmin jumalaksi julistettua erityisasemaansa.

Asko Sahlbergin jykevää ja runsasta kieltä samojen aikojen historiateoksissa Herodes tai Pilatus Willliams ei saavuta. Eikä samaa väkevää eläytymistä tai kerronnan lumoa. Mutta vaikka kuivempi ja vähemmän tunteita herättävä, erittäin kelpo ja tarinansa kunnialla loppuun saakka kantava historiallinen romaani Augustus on, ja sen eteen on tehty selvästi kunnioitettavan paljon työtä.

Olin tyytyväinen, kun pääsin kirjan imuun mukaan. Ensi kokeilu ei nimittäin onnistunut. Tuskastuin alkuunsa kirjan saatesanoihin, esipuheisiin ja prologeihin, joita riitti pitkästyttävän paljon, ja hyppäsin suoraan itse tekstiin. Josta en ymmärtänyt mitään. Keitä ovat kaikki nämä kirjeitä kirjoittavat tyypit? Miksi heitä on niin paljon? Miten he tarinaan liittyvät? Miksi päähenkilö itse ei sano mitään? Mitä tämä kaikki juonittelu ja sotiminen on ja miksi minun pitäisi niistä kiinnostua?

Onneksi yritin uudestaan muutaman viikon kuluttua, levänneempänä, ajan kanssa. Nyt kirja yllättäen tuntuikin ymmärrettävältä, henkilöissäkin pysyin mukana ja pystyin seuraamaan tarinaa. Jossa silti on paljon käänteitä ja henkilöitä, eikä lukijaa armahdeta yksinkertaistamalla tai viihteellistämällä vaikkapa huumorilla. (Jos viihteeksi ei lasketa sotataistelujen kuvauksia? Seksikin on melko niukkaa ja siveästi kuvattua.) Suosittelen lukemaan ajatuksella, ilman pitkiä taukoja - koska päivien kuluttua ei enää muista, kuka on kuka - ja nauttimaan tarinasta, joka suurelta osin on täyttä totta, ei sanomaltaan nautittavaa, mutta kerronnallisesti ja elämänkatsomuksellisesti toimivaa. Raadollinen ja vakava kuva ihmisyydestä, eräällä tasolla, kaikkina aikoina.

Kenelle: Historiahulluille, johtajille, vallan olemusta pohtiville, asiallisuutta arvostaville.

Muualla: Myös Lauralle lukemisen alku oli tahmeaa. Hieno historiallinen matka, sanoo Krista. Kirjakirpun mukaan Williamsin tapa havainnoida ihmisyyttä ja elämää vakuuttaa. Tekstiluolan Tuomas kertoo kirjasta tarkasti ja liittää sen yleisemmin ihmisyyteen ja Williamsin muuhun tuotantoon.

John Williams: Augustus. Bazar 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Helmet-haaste 2017 kohta 16: ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. U.S. National Book Award for Fiction -palkinto myönnettiin kirjalle 1973. Jännittävää huomata, että alkukielellä kirja ilmestyi jo 1972, mutta vasta nyt saimme sen suomeksi.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Keskiaika kiehtoo - se on riittävän kaukana ollakseen jotain todella erilaista nykyhetkeen verrattuna. Vanhat mytologiat, luontousko, säiden ja muiden luonnon ehtojen mukaan eläminen; koko ajattelu, jonka miellän ikiaikaiseksi suomalaisuudeksi, on vahvasti arjessa läsnä.

Ainakin Mikko Kamulan kirjan mukaan, ja olen aika luottavainen: kansanperinteen tutkija on selvittänyt asioita pitkään ja perusteellisesti. Henkilöt romaanissa ovat keksittyjä, mutta ajan tavat ja elämänmeno niin lähellä faktaa kuin selvitysten perusteella on mahdollista. Juko Rautaparta perheineen muuttaa Savossa Juvalta Leppävirralle, tuonne tuntemattomaan erämaahan, etsimään uutta alkua Jukon ensimmäisen vaimon kuoltua. Lapset - teinit Heiska ja Varpu ja kymmenvuotias Tenho - ynnä Jukon äiti, Mallu-mummo, ja uusi vaimo Mateli seuraavat tietysti Jukon päätöstä, johon vaikuttavat myös taloudelliset syyt. Ja luulen, että hitusen myös seikkailunhalu: Juko ei ole jämähtävintä mieslajia.

Henkilöiden ja paikkojen esittely vie ison osan kirjasta, mutta vähintään yhtä isosti esiin nousevat työnteko, vapaa-aika, uskonto ja mystiikka. Elinkeinoista karjanhoidon, viljelyn ja metsästyksen ja kalastuksen lisäksi tuttua on kaupankäynti. Ja vapaalla irrotellaan! Kamula antaa kaikesta runsain määrin yksityiskohtaista tietoa perheen tekemisten myötä.

Rituaalit, taiat ja loitsut opitaan jo pienestä, jokaisella rakennuksella saunaa ja aittaa myöten on oma haltiansa ja eläimillä pyhät ominaisuutensa, joita on kunnioitettava. Etenkin karhulla, josta muodostuu kirjan keskeinen hahmo. Kontio on niin väkevä, ettei edes karhu-sanaa saa käyttää huolettomasti. Mutta epäonninen Juko joutuu otson vainoamaksi, ja perhe kohtaa onnettomuutta. Joten taas mennään metsälle, vaikkei ihan tavalliselle, kun on metsän valtiaasta on kyse.

Nuori Heiska on herkullisen hellyttävä hahmo, polleassa nuormieheydessään. Varpu heräilee naiseuteensa - ja on ymmärrettävästi kiukkuinen asuessaan erämaassa, jossa muita nuoria, etenkään miehiä, ei juuri tapaa. Tenholla havaitaan kummia kykyjä. Vanha tietäjä, Yörnin ukko, on perheen apuna monessa kinkkisessä tilanteessa maagisine voimineen.

Maantiedettä tulee kerrattua samalla: idässä ovat karjalaiset, eikä siltä suunnalta ole odotettavissa mitään hyvää, "...rajan takaa tulee kuitenkin ryöstöretki ennen pitkää", tuumii Mallu. Kahnaukset ovat tuttuja myös lappilaisten kanssa, joita vielä asuu näillä alueilla ja jotka tylysti ajoimme pohjoiseen myöhemmin. Olisi muuten tänä päivänä terveellistä muistaa, että me olimme tuolloin niitä tunkeutujia ja tilanviejiä.

Kiinnostavan henkilögallerian lisäksi ajanjakso hurmaa. Ehkä se kutkuttelee jotain ammoista mielessä, ehkä on vain niin taitavasti esiintuotu. Tekstissä on kirveelläveistetyn tuntu eikä se sinällään kauneuskilpailua voittaisi, mutta tunnelma ja ajankuva ovat sitä sykähdyttävämpiä. Eläydyin niin täysin, että jos uskoisin mihinkään, alkaisin uskoa eläneeni noina aikoina. Huvitti kirjan puhuttu kieli: se on täysin modernia, mikä helpottaa lukijaa, mutta välillä tuntuu koomiselta. Silti pidän ratkaisua oikeana luettavuuden ja uskottavuuden kannalta: mitään keinotekoista murreläppää tai wanhaa kieltä ei ole edes yritetty sotkea mukaan. Toinen asia, joka mietityttää, ovat henkilöiden suhteet toisiinsa: emme oikeasti voi tietää, miten paljon kiintymystä tai vaikkapa lastenkasvatuksen mietintää tuona aikana on esiintynyt: tarkkailtiinko ja kehuttiinko toisia, jos syytä oli, kuten Juko tekee.

Mutta suurin yllätys: noissa paikoissa olen oikeasti elänyt! Synnyin Leppävirralla, ja monet kirjassa mainitut paikat ovat tuttuja. Tietysti tuttuus nostaa kiinnostavuusastetta, ja innoissani vertailin kirjan karttaa nykyiseen. Rautaparran tila oli nykyisen kirkonkylän alueella virran rannalla - tuolloin ei juuri muita teitä vesireittien ohella ollut, maitse matkattiin jalkaisin maastossa - Remeksisten tila synnyinkotini paikkeilla. Sianjalka-Sihvo taas asuu isovaarini vanhempien kotisijoilla. Kirjassa kuvattu kummallinen kuilu on edelleen nähtävyys ja yhtä hämmästyttävä nykyihmiselle: Orinoron rotko on yksi Suomen ja Savon luonnonihmeitä, arviolta noin 10 000 vuotta vanha jääkauden muovaama rako maankuoressa.

Olen iloinen, että historiallinen romaani viipyilee kerrankin näillä kulmilla. Erämaakin saa huomiota! Ihailen kirjailijan paneutumista asiaansa ja asiapitoista mutta viihdyttävää kerrontaa, joka sytyttää janon saada jatkoa, kuten on luvattu. Ajassa matkustaminen on yksi lempiteemani kirjoissa, ja tässä se tulee todeksi ihoa kihelmöivästi. Luin 700-sivuisen kirjan kahdessa illassa, ja täytyy sanoa, että en ihan heti lukemisen jälkeen saanut unta: sen verran jännittäviä käänteet ja mystiset ilmiöt olivat.

Hieno, koukuttava ja ajatukset villiin laukkaan saava teos suomalaisten historiasta. Minun historiastani. Ja jos sinä luet kirjan, myös sinun.

Kenelle: Historiahulluille, keskiaikafaneille, erämaiden ystäville, luontoihmisille, suomalaisesta mytologiasta viehättyville, viihteen ja tiedon yhdistämistä hakeville.

Muualla: Kirsi viehättyi, tulkitsen. Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisina, hän sanoo. Kirja ei muutu tylsäksi, vaikka asiaa tulee paljon, sanoo Nukkis, Loppumatonta lukemista. Huikea, sanoo Mervi Lukuaikaa etsimässä -blogissaan (ja antoi myös hyvän vinkin Helmet-haasteeseen, kiitos!) Ja ennen kirjan lukemista, kurkkaa matkaopas.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla. Metsän kansa 1. Gummerus 2017. Kansi Jenni Noponen.

Sarjan osa 2: Iso härkä
Sarjan osa 3: Tuonela

Sarjan osa 4: Kalevan pojat

Helmet-haaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Aalto & Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Matkaoppaita on aina kiva lukea, oli matkasuunnitelmia tai ei. Kunnollisen matkaoppaan lukeminen on kuin reissussa kävisi, mutta mukavasti kotisohvalla, ilman rasittavia oheisilmiöitä, kuten lomapäivien tai hintojen laskemista.

Mutta matkata voi muutenkin kuin paikasta toiseen, osoittavat loistokkaasti Aalto ja Heikala: he vievät lukijansa matkaan ajassa. Koto-Suomessa pysytään, mutta keskiaikana, noin vuoden 1400 paikkeilla. Ja tuo paikka on jotain niin täysin muuta kuin nykyinen, että opas toden totta on tarpeen!

Nimeä myöten: olimme silloin osa Ruotsia, ja kolkkamme siitä oli nimeltään Itämaa. Se ulottui Ahvenanmaalta Viipuriin ja eteläisestä kärjestä Pohjanmaan perukoille. Maan parisataatuhatta asukasta asuivat pääosin etelässä, ja heitä yhdistivät lähinnä elinkeinot ja suomen kieli: kansalaisuuden käsitettä ei tunnettu, suvut ja heimot sitä paremmin.

"Jos joku puhuu Pohjois-Suomesta, tarkoittaa hän todennäköisemmin Aurajoen pohjoispuolista lähialuetta kuin koko Itämaan pohjoisia osia."

Opas on perusteellinen: se tutustuttaa lukijan maantieteen lisäksi niin tuolloiseen yhteiskuntajärjestykseen kuin tyypilliseen suomalaiseen henkilönä - hänen elämäntapaansa ja maailmankuvaansa - arjen esineistöä ja paikallisia tapoja myöten. Kaikki asioita, jotka matkalaisen on hyvä tuntea saadakseen visiitistään eniten irti.

Moni pohdinta saa vastauksensa. Miten maassa liikutaan ja majoitutaan? Millaista ruokaa syödään? Mitä kannattaa hankkia matkamuistoksi? Mitä nähtävyyksiä ja ajanvietettä on tarjolla? On hyvä tietää myös, millaisia ongelmatilanteita matkalla saattaa kohdata ja kuinka niistä selvitä.

Ilari Aallon teksti on vetävän helppoa ja viihdyttävän nopeaa lukea, mutta täynnä tietoa. Se on tehty ihmisen näkökulmasta - niin nykylukijaa kuin keskiajan ihmistä ajatellen - ja jaoteltu sopivan pituisiin kokonaisuuksiin, joita täydentävät erilaiset sivunostot, faktalaatikot, listat sekä Elina Heikalan viehättävä, tyyliltään aiheeseen saumatta sopiva piirroskuvitus. Lähdeluettelo on laaja, samoin henkilö- ja paikkahakemisto. Mukana on myös tiivis fraasisanasto ja pikaopas. Sekä lämmintä ymmärrystä tuon aikakauden ihmistä kohtaan, huumoriakin. En keksi yhtään asiaa, mitä oppaaseen olisin enempää kaivannut.

Kolme pointtia, miksi Matkaopas keskiajan Suomeen kannattaa lukea:

• Opas tuo lähelle omat esi-isät ja -äidit ja auttaa suomalaisia ymmärtämään sitä, miksi olemme nyt sellaisia kuin olemme.
• Oppaasta saa mukavasti varmuutta ja taustaa vaikkapa historiallisten romaanien lukemiseen. 
• Kuvittelitko tietokirjoja kuiviksi? Ylläty ja viihdy!

Nautin suuresti oppaan annista ja luin sen tarkanpuoleisesti. Aion nimittäin lähteä itsekin reissulle! Nyt olen valmis - keskiaika, täältä tullaan! Matkaraporttia seuraa piakkoin.

Kenelle: Matkakuumeisille, tiedonhaluisille, Suomen taustasta kiinnostuneille, yleistajuisten tietokirjojen ystäville. 

Muualla: Ulla kertoo luvuittan kirjan sisällöstä. Mukava perusopas keskiajan Suomeen, toteaa Mai. Selkeä ja viihdyttävä, sanoo Ahmu. Amma sanoo lähdeluetteloa yhdeksi kirjan parhaimmista puolista. Kirjailija kertoo itse kirjan synnystä blogissaan Mullan alta. Idea tuli vastaavanlaisesta 1300-luvusta kertovasta brittiläisestä oppaasta.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. Atena 2015. Itse luin kirjan kuudetta painosta vuodelta 2016. * Edit. Kuudetta? Joko huima suosio (ymmärrettävää) tai kustantajan epäluottamusta (ei ymmärrettävää).

Halldór Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 4.

Salka Valka on klassikko, jota olen monesti kirjastossa hypistellyt, mutta vasta haaste innosti ottamaan kirjan lukuun. Ja muutaman luottosuosittelijan mukaan tarina on hieno. Saas nähdä. Ainakin se heittää lukijan heti alkuunsa raa´an koleaan talviyöhön Islannin rannikolle ja suuntaa katseen naiseen, joka pienen tyttärensä kanssa pyrkii maihin laivasta, koska on liian merisairas jatkaakseen matkaa.

Tytär on Salvör, Salka Valkaksi myöhemmin kutsuttu, joka äitinsä Sigurlínan hoivissa kohtaa näin tulevan kotikylänsä, pienen kalastajakylän.

"Lumimyrsky piiskasi suoraan heidän kasvojaan - kuten heidänlaistensa aina käy elämässä."

Kylä ei ota heitä avosylin vastaan, eivät edes hartaasti uskovat tai ainakin uskoa hartaasti harjoittavat pelastusarmeijalaiset, mutta lopulta majapaikka löytyy. Salka Valka oppii olemaan arvoasteikon alinta kastia ja kuulemaan herjauksia niin äidistään kuin aviottomana lapsena syntymisestään kyläläisiltä, jotka elävät kalasta ja jossa vallitsee omalaatuinen talousmekanismi, kylän johtohahmon Bogesenin junaillessa kalat ja niiden tuomat voitot itselleen kansan raataessa niukkuudessa.

"Nyt voi moni luulla, että rajuilma on vain rajuilma, ja kun se on ohi, niin se on ohi. Mutta rajuilma koskee ja yhdistyy pikkukylän ihmisten elämään läheisemmin kuin moni aavistaakaan, se muuttaa sekä terveystilan että avioliittoaikeet ja vaikuttaa jopa ihmiskohtaloihinkin, puhumattakaan niistä raskaista huolista, jotka se tuo kalastajamökkeihin, joissa leivänhankkija ei ole palannut mereltä, ja jäljellä on muutama sureva lapsi ja vaimo, joka kastelee heidän räsytuttejaan kyynelillä."

Raakaa elämää, jossa kuolema on aina nurkan takana hukkumisten ja sairauksien vuoksi: millaisia ihmisiä siis voisivat olla. Lämpöä ja ystävällisyyttä saa hakemalla hakea, eikä sittenkään välttämättä löydä. Salka Valkalle kasvaa tytön varttuessa kuitenkin valpas sosiaalinen omatunto, eikä hän suostu mukaan pelkkään omanvoitonpyyntiin, vaan hänellä on valoisampia ajatuksia ja unelmia. Vaikka hän oikeastaan piti tavattomasti rahasta. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo lapsuuden, toinen aikuisen tarinaa. Islannissa tapahtuu paljon, moderni maailma alkaa ujuttautua syrjäkyläänkin. Syödään sokeria! Puhelinlinjat! Mikä hämmästytti minua, tuohon maailmanaikaan. Ja liikuttavasti liikenneyhteyksistä:

"...on päästy niin pitkälle, että laivat käyvät täällä säännöllisesti kerran kuussa ja kesäisin jopa kahdesti, joten me voimme matkustaa mihin tahansa tässä maassa melkein milloin tahansa..."

Näin puhuu Bogesen, jonka kiusaksi täpäkkä Salka perustaa kalastajille oman yhdistyksen, näiden etuja ajamaan. Salkan lapsuudenystävä ja suuri rakkaus Arnaldur puolestaan puuhaa työväenyhdistystä. Uudet aatteet, sosialismi ja bolsevismi, ovat pinnalla nuorten ajatuksissa, uskonto sai antaa niille sijaa. Ihanteita kaipaavat näkevät aatteensa kaikkialla, kuten rannan tyrskyjä, ruohoa ja maaperää ravitsevaa levää katsellessaan:

"Kaikki oli niin ihanan kommunistista, jok´ikisessä pikkuseikassa oli maailmankaikkeuden suuren kommunistin käden jälki." 

Kuinka käy Salka Valkan aatteiden ja rakkauden - josta hänen kokemuksensa ovat lievästi sanoen karut. Naisella on älyä, mutta myös myötätuntoa, viisautta ja omaa tahtoa jo nuorena, joten ehkä voimme olla toiveikkaita. En kyllä ymmärrä, mistä tyttö nuo asiat on napannut, ei ainakaan esimerkin kautta. Vaikka kirja on melko masentava, vie se tehokkaasti toiseen paikkaan ja aikaan 1900-luvun alussa ja kuvaa naisen elämää tarkasti, itsenäistä päähenkilöä jopa ihannoiden. Etenkin pidin ensimmäisestä osasta. Lapsuuden kuvaus liikuttaa, arkiset havainnot koskettavat. Teksti on pääosin helppoa luettavaa ja ohjaa etenpäin sujuvasti; virrenpätkät ja uskonnolliset riimit hyppäsin huomaamatta usein yli, vähän kuin mainosten kanssa lehdissä. Niitä ei huomaa kun ei halua huomata - palasin tässä kyllä katsomaan riimitkin päästäkseni kirjailijan tarkoittamaan tunnelmaan.

Surullinen, jokseenkin armoton, mutta pakostakin vaikuttava kasvu- ja kehitystarina, jota ajoittain välähtävä arjen huumori pehmentää. Eksentriset hahmot luovat kiinnostusta, kuten kylän tohtori tai pappi, joka toi mieleeni Ikuisuusvuonon profeetat. Yhtäläisyyksiä kirjoissa voi löytää muutenkin, mutta Salka Valka ei minulle nouse niin vahvaksi lukukokemukseksi. Omalaatuinen kansa ja erikoinen paikka, joka tämän päivän ja paikan lukijan näkökulmasta jää kaukaiseksi. Kuuluisa kirja kannatti silti lukea, mutta pakko myöntää, että tähän vuodenaikaan olisi minulle sopinut paremmin hieman hilpeämpi tapaus.

Kenelle: Islannista kiinnostuneelle, syrjäkyliin kurkistavalle, karuutta pelkäämättömille, viime vuosisadan alusta viehättyville.

Muualla: Loistava islantilainen eepos, sanoo Jokke. Kirjailija kuvaa kylää ympäristöineen ja ihmisineen kauniisti, yksityiskohtaisesti ja vivahteikkaasti, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kieli on kaunista ja soljuvaa, toteaa Hurja hassu lukija.

Halldór Laxness: Salka Valka. WSOY 1948. Islannin kielestä suomentanut Jyrki Mäntylä.

Kirjabloggaajien neljättä klassikkohaastetta emännöi Niina blogista Yöpöydän kirjat, josta näet kaikki osallistujat ja heidän klassikkovalintansa.

Helmet-haaste 2017 kohta 43: kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään.

Antti Tuuri: Tangopojat

Kerrankin olen liian nuori, nimittäin muistamaan suomalaisten muuttoaaltoa Ruotsiin. Mutta juttuja olen kuullut senkin edestä, ja tavannutkin muuttaneita. 1960-luvun ajankuvaa muistuttelee mieliin Antti Tuuri, jonka tarina Pohjanmaalta Ruotsiin muuttavasta nuoresta miehestä, Saulista, on hykerryttävä ja niin todellinen kuin kirjassa olla voi.

Aika oli merkittävä: maataloudesta siirryttiin tehdastöihin, kylistä kaupunkeihin, niukkuudesta hankintaan. Unelmat alkoivat käydä toteen, jos rohkeutta riitti tai oli pakko.

Kun miehistä puhutaan, ei kulkupelejä voi ohittaa. Sauli toimii Huhtalan kuorma-auton kuskina.

"Istuttiin hetki puhumattomina, molemmat tiesimme, että autoon oli nyt tullut paha vika. .... Kysyin palkoista, joita minulle oli maksamatta. Huhtala takasi, että ne säilyisivät kirjanpidossa ja olisi nostettavissa heti kun rahaa kassaan alkaisi virrata. Huhtala oli sen näköinen, että minun tuli sitä sääli enkä alkanut rahojani kovistella; sanoin pärjääväni."

Sauli on musiikkimiehiä: hän soittaa haitaria, saavuttaa nimeäkin tanssiorkesteri Hurmeessa. Orkesterin laulaja Elina viehättää Saulia, mutta tyttö livahtaa muille maille ensin - Ruotsiin tietysti. Jonne Saulikin lähtee, tehtaalle töihin, paitsi ansaitsemaan elantoaan, myös katsastelemaan, josko Elina löytyisi. Musiikkihommia hän ei jätä, eikä soitintaan, mistä osoittautuu olevan paljon etua uusissa kuvioissa. Keikkoja alkoi tulla.

"Harju sanoi, ettei se ollut haitarikappale, mutta en ruvennut siitä väittelemään, vaan soitin kappaletta jonkin matkaa. Rumpali myönsi, että olin soittajamiehiä."

Tuuri kuvaa takkuista elannonhankintaa kotiseudulla, päätöstä vaihtaa maata ja matkaa Ruotsiin ja siellä suomalaisten asemaa realistisesti, lakonisella lauseellaan ja huumorillaan, joka pyrskähdyttää monta kertaa. Sauli kavereineen sählää kuten nyt nuoret miehet sähläävät. Suomalaiset törttöilevät kuten nyt suomalaiset törttöilevät. Ja kasvattivat kaverihenkeä kuten nyt suomalaiset kasvattavat. Kovin kaunista kuvaa Ruotsista ja ruotsalaisista tarina ei anna, mutta siedettävän. Pääsihän siellä ansioille, ja oli sentään suomalaisten yhteisö ja tansseja, joihin Sauli pääsi soittamaan, jopa itsensä Laila Kinnusen taustalle.

Sivuhenkilöt ovat herkullisia: Kamppila orkesterinjohtajana ja maailmanomistajana, Varpula autokuskina, bändin ja tehtaan kaverit omineen. Keskustelut ja tapahtumat ovat elävästä elämästä.

Ja rakkautta ei unohdeta, ei Sauli ainakaan - joka on naisten mieleen niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Ketä naista ei muusikko kiehtoisi! Saulin pikkuveljestä Kaitsusta on iloa, mutta myös huolta, kuten nuorista aina.

"Ollila lupasi, että Kaitsulle olisi töitä Volvollakin koska tahansa. Sanoin pitäväni sen mielessäni."

Löytääkö Sauli Elinan, sopeutuuko suomalainen Ruotsiin, onko Volvo parempi kuin Skoda ja voiko maata viljellä ilman kasvimyrkkyjä? Monenlaista pohdittavaa. Tuurilta hieno, rennoin rantein tehty kirja, jonka faktat ja ajankuva ovat yhtä viilatut ja taustatöineen tarkistetut kuin hänellä aina - kielen tarkkuudesta puhumattakaan - mutta mukana on vahvasti myös viihdytysaspekti ja lukemisen helppous. Ja tiukka kytky suomalaisen tähän päivään ja siihen, miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme.

Lukija voi luottaa taustojen toimivan ja saa vain nauttia tarinasta. Viihtymisen lisäksi voi miettiä sitä, että suomalaisia muutti Ruotsiin kolmisensataatuhatta. Ja me nostamme metelin ja hätätilan muutamasta kymmenestätuhannesta mamusta. Ai niin, Amerikkaan muutti vajaa nelisensataatuhatta suomalaista. Mutta näistä voitte lukea muualta, vaikka Tuurin aiemmista teoksista. Sanon vain, että jos tämä kirja ei ole ajankohtainen maahan- ja maastamuuttoa käsitellessään, niin mikä sitten. Miltä maastamuutto oikeasti tuntuu?

Arvostan lujasti Tuurin aiheita, tapaa tarinoida ja lopputulosta. Kirjassa yhdistyvät vaivattomasti yhden suosituimman - yli miljoona kappaletta myyneen - kirjailijamme parhaat puolet: omintakeinen huumori, elämänviisaus ja äly, ajankuvan luomisen tarkkuus ja naseva sanankäyttö. Ja perisuomalaisuus. Maanvaihto ole ole suomalaisille outo asia, kuten Tuurin suosio osoittaa, sanovat poliitikot, populistit ja ääriliikkeet mitä tahansa. Kansa tietää paremmin. Sopii Suomi 100 -vuoteen ja maailmantilanteeseen kuin nenä päähän. Tai puukko tuppeen, kun pohjanmaalaisesta puhutaan.

Kenelle: Tarinoiden ystäville, suomalaisen miehen mielenmaisemasta kiinnostuneille, maahanmuuttajatarinoista innostuville tai mamuja kammoaville, pohjanmaalaisille, lakonisen huumorin ja tarkan faktan yhdistämisen arvostajille.

Muualla:  Tuijata ilahtui aiheenkäsittelystä, ajankuvasta ja tarinoinnista. Anssi näki kirjan uutena aluevaltauksena Tuurille. Kirjabloggarit ja 101 -kirjaa -hankkeessa kirjasta Ameriikan raitti kirjoittaa huhtikuussa Kujerruksia-blogi. Tuuri on ilmiselvä valinta listalle, niin monista syistä.

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 8: Suomen historiasta kertova kirja.

Petri Tamminen: Suomen historia

Mieheni bongasi kirjapinossani kirjan, joka herätti historiasta kiinnostuneen mutta ei romaaneja lukevan huomion. Sanoin, ettei se ole "sellainen" historia kuin arvelin hänen luulleen. Mutta kirjan luettuani voisin todeta, että kyllä, se on juuri "sellainen" historia.

Tamminen onnistuu kokoamaan itsenäisyytemme ajan puoleentoistasataan sivuun omalla omintakeisella tyylillään. Hän ei kuvaa vallankäyttäjien tekemisiä eikä jahkaa poliittisista kysymyksistä, vaan kertoo tapahtumat haastattelemiensa henkilöiden omien tarinoiden kautta. Tarinat, jotka kirjailija on mukaan valinnut ja nasevalla tavallaan teksteiksi muotoillut, etenevät vuodesta 1917 vuoteen 2016, tärkeät tapahtumat ja vuosiluvut noteeraten.

Riemastuttava ratkaisu, joka toimii. Jos Suomen historiaa ei lainkaan tuntisi ennestään, luulen, että jonkinlaisen kokonaiskuvan tästä saisi sellaisenaan. Mutta koska meistä useimmat tietävät ainakin peruskäänteet, ihmisten tarinat tuovat niihin herkullisen, inhimillisen lisän. Ne saavat muistelemaan omia kokemuksia ja aiempia tietoja, liikuttavat ja naurattavat. Kuten vaikka ulkomaanavusta kertova juttu vuodelta 1947:

"Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan."

Sodat ja niiden jälkeinen aika ovat kirjassa vahvoja, luonnollisista syistä. Jo nelikymppisten kasvot olivat uurteiset, ja kansa tottui niukkuuteen. Pula-ajasta vuonna 1950 kertoo eräs haasteteltu:

"Mitään näitä nykyisiä bonus- ja plussakortteja äiti ei huolinut. Hän sanoi, että hän eli jo sen oman korttiaikansa silloin sodan jälkeen."

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... Myös urheilu on tärkeää. Jos selvisit Miedon sadasosasekunnin häviöstä hengissä vuonna 1980, ei paikkasi ollut sairaalassa, totesi eräs tuon ajan lääkäri. Jääkiekon maailmanmestaruus on totta kai mukana, samoin euroviisuvoitto.

Kuten ovat myös Nokian nousu ja kännykät, ydinvoimalaonnettomuus Venäjällä ja lähimmät naapurit muutenkin sekä kansainvälistyminen ja EU. Uudempiinkin ilmiöihin Tamminen suuntaa huomiota, mistä plussaa, koulukiusaamisesta yksinäisyyteen ja nettiaikaan. Tamminen osaa asetella sanansa humoristisesti, mutta tarkennan, ettei hän tee vakavista asioista pilaa, kunhan kertoo lakoniseen tapaansa. Lukija saa päättää suhtautumisensa itse. Pieni kirja on nopea lukea; jälkimaku on riemukas, hieman liikuttuneen haikea. Tällaista se on ja on ollut, meillä suomalaisilla!

P.S. Mikä suomalaisen historian tapahtuma on ollut kirjailijalle itselleen merkittävin? Sen kuulimme Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumassa* 18.1., jossa Tammisen kirja oli yksi framille päässeitä. Vastaus on häkellyttävä ja tirskauttava, mutta ei sille oikein uskalla nauraa, sillä sehän voi olla totta. Niin Tammisen tyylistä! Mainittu tapahtuma on Lahden MM-hiihtojen doping-skandaali.

Kenelle: Historiaa huumorilla kestäville. Suomalaisuuden kertausta kaipaaville. Nopeaa fiksua luettavaa hakeville.

Muualla: Ytimekäs tilannetoteamus riittää, sanoo Tuijata, joka nauttii Tammisen tyylistä.

Petri Tamminen: Suomen historia. Otava 2017. Kansi: Piia Aho.

Helmet-haaste 2017 kohta 6: kirjassa on monta kertojaa.

* Esiintyjänimet Kirja vieköön -tapahtumassa, josta raportoivat laajemmin ainakin Riitta ja Kirsi, olivat vaikuttavat: Lavalla nähtiin Tammisen lisäksi Jörn Donner uutuuskirjallaan Suomi Finland sekä Anu Partanen pohjoismaisen hyvinvointivaltion analyysillaan verrattuna amerikkalaiseen "vapauteen" (juuri ilmestynyt suomennos: Pohjoinen teoria kaikesta). Molemmat taitavia esiintyjiä, joita oli ilo katsella ja kuunnella. Huippuvieraat olivat juuri elämäkertansa julkistanut Tellervo Koivisto ja häntä kauniisti ja yleisöä viihdyttävästi haastatellut Tarja Halonen. Koiviston urasta ja avioliitosta kuulimme monta nasevaa tarinaa ja näimme koskettavia kuvia upeasta naisesta eri-ikäisenä, eri tilanteissa. Presidentinpuolison oma ura on ollut merkittävä, aina naisten asemaa puolustava ja ehdottomasti muistamisen ja muistelemisen arvoinen: hän on yksi niitä naisia, jotka ovat raivanneet tietä meille jäljessä tuleville. Edelleen rouva Koivisto on terävä ja huumorintajuinen, minkä uskon käyvän ilmi myös Anne Mattsonin kirjoittamasta elämäkerrasta. Seuraava Kirja vieköön! on Savoy-teatterissa 15.2. Mukana tuolloin muun muassa Merete Mazzarella ja Mikko Rimminen. Olen takuulla paikalla.

Asko Sahlberg: Pilatus

Pontius Pilatus tuo minulle ensin mieleen joulun: varmaan lapsuuden ja koulun joulunviettojen vuoksi, mikä saa nimen tuntumaan lähes satuhahmolta. Mutta hän oli oikea, elävä ihminen ajanlaskun alussa, ja se on Sahlbergin kirjan aihe. Millainen mies Pilatus oli ja mikä on hänen tarinansa?

Sahlberg piirtää henkilökuvan historian faktoihin nojautuen ja punoo juonen, josta ei jännitystä, ihmissuhteita eikä huumoria puutu. Waltarimaisesti, jonka Sinuhensa lukeneet tunnistavat. Kopiointia? Voiko loukkaantua, jos lukunautinto säilyy? Ketään ei ole kielletty tekemästä näin, harva on onnistunut. Viite on niin ilmiselvä, ettei jäljittelystä edes kannata mainita.

Tuo sotaisa aika, jolloin Rooman valtakunta oli liittänyt itseensä valtavan määrän maita, kansoja ja alueita ja yritti pitää kokonaisuutta hallinnassa, on kuvattu elävästi arjen tasolla. Pilatus palveli keisari Tiberiusta ja nimitettiin Juudean prefektiksi, maaherraksi, suitsemaan Rooman ylimmän johdon kannalta vähäpätöisiä levottomuuksia alueella ja huolehtimaan valtakunnan eduista, kuten veronkeräyksestä.

Pilatus ei tarinan mukaan ollut kunnianhimoinen eikä monimutkaisiin juonitteluihin kykenevä, vaan halusi elämäänsä mukavuutta ja suoraviivaisuutta. Hän oli johtajiaan ja lukuisia roomalaisia jumalia varauksetta kunnioittava suorien otteiden mies: hänen oli vaikea ymmärtää kollegoitaan, jotka halusivat sekoittaa pakkaa omien tavoitteidensa eteen. Saati sitä pientä mutta äänekästä porukkaa, joka kyseenalaisti koko vaivalla ja voimalla luodun yhteiskunnallisen järjestyksen esittämällä outoja aatteita tasa-arvoisuudesta ja yhdestä ainoasta jumalasta.

"Toivottavasti suotte minulle anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta en ole niinkään varma onko minua luotu suuria tavoitteita varten. Olen elämääni nykyisellään varsin tyytyväinen."

Valtataistelut, loputon ahneus ja oman edun tavoittelu - jota nykyisin sanottaisiin kuplassa elämiseksi - olivat hallinnon arkea ja ilmeisesti syitä valtakunnan romahtamiseen myöhemmin. Pilatuksen aikaan vielä sinniteltiin, usein miekan ja myrkyn avulla. Vastustajalla on joskus "syytä luopua suosiolla tämän maailman ihanuudesta." Kuten Pilatus toteaa:

"Tahdoin loppujen lopuksi vain, että hallintoalueellani vallitsisi rauha, että saatoin koota kansalta säädetyt ja viettää päiväni Palestinan auringossa huolta vailla. Tämä päätökseni merkitsi tietenkin, että järjestin jo pian verilöylyn."

Juudeassa Johannes, kastamistoimistaan tunnettu, menetti päänsä ylimystön oikkujen vuoksi. Pilatus tapaa erään Jeshuan; tämä teki taitavia puutöitä. Myöhemmin Pilatus ja Jeshua tapasivat muissa yhteyksissä, hallinnollisissa asioissa, voitaneen sanoa, joihin liittyi myös eräs Barabbas. Sitä ennen, myös Pilatuksen vaimo kiinnostui uudesta aatteesta.

"- Pitääkö tosiaan paikkansa, minun viisas vaimoni kysyi, - että juutalaiset palvovat vain yhtä jumalaa?"

Loisteliaan Herodeksen tasolle Pilatus ei mielestäni yllä, mutta se on silti ehdottoman nautittava teos, joka avaa jälleen värikkään ja elävän historiasiivun lukijan silmien eteen. Sahlbergin tekstintekijän taidot ovat lyömättömät. Vähän (hyvin vähän) tuskastuin sukuselvityksiin, jotka taas historiafriikeille lienevät mannaa, mutta kaikki nuo nimet ja sukulaisuussuhteet kirjan alkupuolella vähän väsyttivät.

Upean tekstin ja tietomäärän lisäksi aina hämmästelen Sahlbergin laaja-alaisuutta: hän ei kirjoita tyypillisesti vain yhtä kirjaa tai edes yhtä kirjallisuuden lajia, vaan on osoittanut taitonsa monella alueella; historiallisten romaanien lisäksi niin jännityspuolella mustanpuhuvalla Göteborg-sarjallaan  (katso myös juttu Yö nielee päivät -kirjasta) kuin älykkäiden ja herkkien pienoisromaanien tekijänä. Sahlberg on ehdottomasti suomeksi kirjoittavien kirjailijoiden eliittiä.

Vieläkään ei häntä nähty tänä vuonna kirjamessuilla; ehkä joskus - elän toivossa. Enkä ymmärrä, miksi tämä kirjailija ei ole palkintolistojen, haastattelupyyntöjen ja median kärjessä. Jos ei näillä ansioilla, millä sitten? Jos se on hänen oma valintansa, kuten muutto Suomesta viittaa, siihen tyydymme ja nöyrästi kiittäen kumarramme.

Kenelle: Historiahulluille, komeaa tekstiä ihaileville, ajatteluttavaa etsiville, tarinoissa viihtyville, kuivan huumorin ja älykkään sisällön ystäville.

Muualla: Radio Classic esittää Pilatuksestä äänikirjanäytteitä.

Asko Sahlberg: Pilatus. Like 2016.