Kesällä tuppaa viihtymään suuremmin yrittämättä, mutta elämässä on harvoja hetkiä, jotka eivät kirjalla paranisi. Viihdekirjoja olen kuluttanut lukuaikapalvelusta ahkerasti, vaikka pakko myöntää, että olen vanhakantainen siten, että sieltä luetut kirjat (saati kuunnellut) eivät jää mieleen yhtä voimakkaasti kuin paperisena läpikäydyt ja hypistellyt kirjat. En tiedä, mistä se johtuu: ehkä tarvitsen sen fyysisen kokemuksen, minkä miellän osaksi lukemista. Kirjan pitelyn, sivujen kääntämisen, kirjanmerkin käytön ja lopulta kirjan hyllyyn/kirjastolle/kaverille siirtämisen. Usein myös laputan kirjaa blogijutun sitaatteja varten, ja tämä vaihe - sitaattien haku - jää ilman paperikirjaa kokonaan pois, koska se tuntuu hankalalta ja hitaalta.
Yritän muistella kuitenkin luettuja edes lyhyesti. Australialaista Liane Moriartya luen uskollisesti, ja uusin,
Omena ei kauas putoa, on näppärä ja polveileva kuvaus tennisperheestä. Nyt jo eläköityneet vanhemmat Joy ja Stan opettivat perustamassaan tenniskoulussa, ja heidän neljä nyt jo aikuista lastaan osoittivat lajissa huipputaitoja.
Eläkeläisyys laittaa Joyn miettimään itseään ja elämäänsä uudella tavalla. Hän huomaa, ettei viihdy jouten mutta inhoaa ruuanlaittoa, jota on perheenäitinä saanut tehdä vuosikymmeniä jatkuvasti. Kun ovelle tupsahtaa nuori tuntematon tyttö, joka on avun tarpeessa ja tarjoutuu vastapalvelukseksi hoitamaan keittiöhommat, Joy tarttuu tilaisuuteen ja nauttii Savannahin ruuista mutta myös seurasta: kuin tyttö olisi se lapsi, jonka hän olisi aina toivonut - niin erilainen tämä on kuin Joyn omat lapset.
Kyllä hän rakastaa lapsiaan, siitä ei ole kyse. Jopa niin paljon, että erään tapauksen seurauksena avioliitto kriisiytyy. Eivätkä omat lapset tietenkään niele sulavasti äidin uutta ystävyyttä vieraan tytön kanssa. Tapahtumat alkavat kulminoitua, kun Joy yllättäen katoaa.
Mitä on tapahtunut, jotain kauheaa? Tarina tuo edetessään herkullisesti esiin perheen sisäiset jännitteet ja suhdemutkat. Jännittävyys kasvaa ja uhan tuntu vahvistuu, mutta kirjan sävy on pääosin linjakkaan viihdyttävä perheenjäsenten tehdessä huomioita toisistaan ja itsestään. Mikään ei ole mustavalkoista! Oli mukava tutustua tähän perheeseen, sulava kerronta ja suomennos ovat ammattilaisten taattua työtä. Riitan Kirja vieköön -blogista tajusin kirjan tiiliskiveksi ja lunttasin henkilönimiä, koska kuten sanottu, moiset yksityiskohdat unohtuvat sähköisen version kanssa.
Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa. (Apples never fall). Suomennos Helene Bützow. Kansi Lee Motley.
Tämä piti lukea uteliaisuudesta, kun kuulin kirjan perustuvan kirjailijan tosielämän rakkaustarinaan, joka alkoi erikoisesti: nainen istuu puistonpenkillä, kun viereen änkeää koditon mies. Siitä se sitten lähti!
Kirjassa nainen on Julia, aikuisten englanninopettaja - hauska muuten lukea siitäkin työstä - ja mies Ben, hurmaava ja haiseva irtolainen. Kirjailija on ruotsalainen ja asuu siellä nykyisin aviomiehensä ja lastensa kanssa. Mies on alunperin kanadalainen sekä kirjassa että todellisuudessa, mutta tapaaminen sattui oikeasti Amsterdamissa eikä Wienissä, kuten kirjassa.
Mahtava tarina ällistyttävyydessään. Miehen tapaaminen pakotti kirjoittajan kohtaamaan omia ennakkoluulojaan. Niin se tekee lukijallekin, ja ravistelu on tervetullutta! Kirjan sävy on fiksu ja empaattinen, huumoripitoinen eikä lainkaan lälly. Nopealukuinen teos on sutjakasti luettavissa. En silti usko, että sinkkujen kannattaa alkaa istuskella puistonpenkeillä parin toivossa, mutta ei sitä koskaan näköjään tiedä. Leffa on tulossa, oletettavasti tyylilajina romanttinen komedia. Abrahamson on minulle uusi tuttavuus, mutta ainakin kaksi muuta suomennettua kirjaa häneltä löytyy.
Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista. Gummerus 2022. Suomennos Outi Menna.
Kotimaisista viihdekirjoista luin Veera Niemistä, joka kirjoissaan onnistuu olemaan aidosti hauska, niin nytkin.
Kottikärrykaruselli kertoo hevostallia pitävästä Katrista, itsellisestä ja tekeväisestä naisesta, joka mieluusti ei olisi niin itsellinen - eli romanssia kaivattaisiin, ehkä jopa sellainen alkaa kehkeytyäkin. Jos Katri töiltään ja sukulaisteinitytön hoivaajana ololtaan ehtii; ystäviäkään kun ei yksityisyrittäjä ennätä tavata.
Hevosihmisiä tarina takuuvarmasti viehättää, sillä siinä on paljon asiaa eläimistä ja niiden hoidosta. Ja minäkin pidin sen reippaasta huumorista ja aidonoloisuudesta. Ei voi olla ajattelematta, että hevostallia pitävä Veera Nieminen on ottanut tarinaan paljon omia kokemuksiaan. Kommelluksia ja hankalia asiakkaita riittää, mutta myös iloa, tyytyväisyyttä ja Katrin näköisekseen muovaamaa elämää. Hyvin positiivinen kirja. Niemisen kynä liikkuu lennokkaasti. Tunnetarina vailla vertaa, sanoo
Kirjasähkökäyrä, jota kirja nauratti ja itketti.
Suosikkini Niemisen kirjoista on edelleen
Avioliittosimulaattori. Jossa muuten päähenkilö oli myös hevoshullu nuori nainen.
Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli. Tammi 2022. Kansi Timo Mänttäri.
Tällä hetkellä luen Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsia: ei pitänyt, sillä kirjaa on verrattu Delia Owensin Suon villiin lauluun, josta en innostunut (pidin epäuskottavana). Mutta muutama arvostamani kirjojentuntija on nyt ollut niin innostunut, että päätin kuitenkin kurkata. En ole vielä päässyt makuun, mutta takana on vasta viidennes: kovin kuvailevaa kieli ainakin on, kuten verrokissaan. Piironki ei ole puinen vaan hikkoripuinen, yllä ei ole pusero vaan kirjailtu talonpoikaispusero, satulannuppi on lännensatulan kiillotettu nuppi ja sitä rataa. Saas nähdä, lähteekö vetämään!
