Anne Enright: Unohdettu valssi

Irlantilainen Anne Enright on kerännyt kehuja ja vaikka en Valvojaisista innostutkaan, yritin jälleen: Unohdettu valssi kuulosti kiinnostavalta juonensa puolesta. Joka toinen avioliitto päättyy eroon, joten ehkä kirja tarjoaa oman näkemyksensä tähän? Pariskunta Gina ja Connor viettävät tuikitavallista elämää asuntolainoineen ja perhejuhlineen, kunnes Gina rakastuu toiseen mieheen.

Myös mies, Séan, on naimisissa ja hänellä on pieni tytär, joten elämien keikauttaminen uusille urille ei ole aivan helppo juttu. Tämä on kirjan aihe, jota vatvotaan Ginan näkökulmasta. Eli kirja kertoo uskottomuudesta. Ehkä sen pitäisi enemmän kertoa rakkaudesta.

"Mikä vaimoja oikein vaivaa? Minä en ole ainoa, jolle tämä on tapahtunut."

Mutta aluksi kyse on vain seksistä ja salarakkaudesta: miten Gina ja Séan toimivat, miten tapailevat, miltä se tuntuu työpaikalla, naapurustossa, ystäväpiirissä... Homma karkaa jotenkin käsistä, vaikkei kumpikaan oikeastaan vaikuta kovin innokkaalta. Ehkä juuri se tekeekin tilanteesta oikeastaan melko uskottavan? Monet asiathan elämässä tapahtuvat yllättäen, suunnittelematta, joutumalla tilanteisiin, vaikka kuinka yrittäisimme harrastaa "elämänhallintaa."

"Pimeydessä jokin antoi periksi. Séan sanoi, että hänen avioliittonsa oli sietämätön. Ei ohi mutta sietämätön. - Sinulla ei ole aavistustakaan, hän sanoi."

Gina on ihminen, joka elää tunteidensa mukaan. Hän on "toinen nainen" ja tekee kaikki kliseiset asiat, kuten tarkkailee miehen kotia ulkopuolelta autosta. Hän tuntee Séanin vaimon ja tyttären, mutta se ei muuta mitään. Hän ei kyseenalaistanut rakkauttaan eikä epäröinyt todettuaan olevansa rakastunut. Hän ei enää rakastanut Connoria, selvä. Mutta Gina ja Séan eivät saaneet tehtyä muutoksia ennen kuin "jäivät kiinni", tämä tekee asiaan ikävän maun. Etenkin Séan, jolle elämänmuutos oli suurempi, lapsen takia, vältteli päätöstä viimeiseen asti. Eikä lapsesta tietenkään erota kuten vaimosta, mitä Ginan tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Hän ei mieti sitä, miten ero vaikuttaa lapseen tai jätettyihin puolisoihin. Enemmän hän käyttää aikaa sen pohtimiseen, miltä mikin yksityiskohta hänestä itsestään tuntuu.

Ja yksityiskohtia riittää, niin että tarina - tai Ginan ajattelu - jättää sekavan, jopa kaaosmaisen vaikutelman. Ehkä se kuvaa hänen mielenmaisemansa myllerrystä. Äitikin kuolee siinä rytäkässä. Useinhan käykin niin, että isoja asioita sattuu paljon peräkkäin ja sitten taas vuosia tasaista.

Suuri kysymys lukijan mielessä on: Miksi? Kannattiko? Toisaalta, voiko rakastumista estää tai selittää?

Tarinaa on ärsyttävää lukea, sillä kehenkään henkilöön ei halua samaistua. En haluaisi olla jätetty vaimo, en toinen nainen, en erolapsi. Miehet ovat taka-alalla, samoin muut perheenjäsenet. Ylipäänsä kirjan henkilöt eivät ole sympaattisia tai mukavia: tämä taitaa olla Enrightin ominaispiirre.

Lukemista haittasi myös kieli, joka on kirjakielisen hienostelevaa: toistellaan kliseitä, kuten luojan tähden ja tiedäthän. Gina on "hieman kyllästynyt" tai jokin tuntuu "hiukan omituiselta". Hän ei ole yllättynyt tai katkera vaan on "hienoisesti yllättynyt" tai "jokseenkin katkera". Hän ei ole vain jotain mieltä, vaan "ei usko, että" ja "luulee, että". Aamiaista ei syödä vaan se nautitaan. En tiedä, mukaileeko tämä alkuperäiskieltä vai onko tyyli suomennoksen. Ehkä kaikkia fraaseja ei olisi tarvinnut kääntää näin kirjaimellisesti. Esimerkiksi, suomalainen ei kysy: "Luuletko, että viini on hyvää?" vaan "Onko viini hyvää?" Todennäköisesti kääntäjä on kuitenkin tehnyt jo karsintaa. Englanninkielisiä lukuotsikoita ihmettelin, kunnes tajusin idean.

Seuraavan Enrightin ilmestyessä en ryntää kirjakauppaan enkä kirjastoon, sen verran hankalalta tämä tuntui.

Juttua myös Sinisen linnan kirjastossa.

Anne Enright: Unohdettu valssi. Otava 2012. Suomennos Tarja Kontro.

Voi itku, mikä irkku

Irkkukirjoja on tullut luettua niin paljon, että elämänpiiri niissä tuntuu kovin tutulle, suorastaan kotoisalle, ja hahmojen elämään solahtaa yleensä helposti mukaan. Siksi tartuin Anne Enrightin Valvojaiset -kirjaan, joka on saanut kaikkia hienoja palkintoja ja jota ylimmäinen kirja-auktoriteettini Hesarikin kiitteli.

Mutta tämä onkin irkkuelämän ”from hell” -versio. Maeven vaaleanpunaisuutta en kyllä kaivannut alun perinkään (oi, se oli ihanaa, niin kauan kuin sitä kesti, mutta nykyisin ei enää jaksa, vai onko suosion ja kirjatehtailun myötä teksti oikeasti muuttunut sietorajan ylittävän siirappiseksi?), mutta ei tässä myöskään valettu elämänuskoa nälän ja vilun keskellä kuten vaikkapa Roddy Doyle tai Frank McCourt, huumorista puhumattakaan.

Nyt oltiin synkissä tunnelmissa, alusta loppuun, ilman valonpilkahduksia. Veli on tehnyt itsemurhan kävelemällä mereen kiviä taskussa, ja sisko käy mielessään läpi perheen elämää. Mikä oli syy ja mikä seuraus, se ei lopulta selviä − ei kai niin oikeastikaan kävisi, mutta kirjana sekavan ja järkyttyneen pään sisällön tarkastelu on raskasta ja pitkäpiimäistä. Fiktiivinen henkilö muistelee, näkee unia, keksii mielessään tapahtumia. Pitäisikö tämän kiinnostaa minua, kysyy lukija. Mikä on kirjassa totta, se ei ole aina läheskään selvää. Vasta puolen välin paikkeilla jotain liikahtaa eteenpäin, mutta mustaa on edelleen. Henkilöt ovat epämiellyttäviä ja pysyvät sellaisina, eikä heihin halua tutustua yhtään enempää. Lapsuus ei parane, tulevaisuus ei näytä kirkkaammalta. Silti näinkin voi elää ja monen täytyy?

Ehkä tarkoitus on nimenomaan kuvata järkyttymistä. Ehkä tarkoitus on kuvata muuta kuin kiiltokuvamaista perhe-elämää. Ehkä tarkoitus on kuvata todellisuutta, jossain, joillakin, ehkä lähellä. Ehkä tämä on suomalaisten ja irlantilaisten yhteistä mielenmaisemaa. Lukijaa tämä ei silti vienyt mukanaan.

Anne Enright: Valvojaiset. Otava 2010.