
Myös mies, Séan, on naimisissa ja hänellä on pieni tytär, joten elämien keikauttaminen uusille urille ei ole aivan helppo juttu. Tämä on kirjan aihe, jota vatvotaan Ginan näkökulmasta. Eli kirja kertoo uskottomuudesta. Ehkä sen pitäisi enemmän kertoa rakkaudesta.
"Mikä vaimoja oikein vaivaa? Minä en ole ainoa, jolle tämä on tapahtunut."
Mutta aluksi kyse on vain seksistä ja salarakkaudesta: miten Gina ja Séan toimivat, miten tapailevat, miltä se tuntuu työpaikalla, naapurustossa, ystäväpiirissä... Homma karkaa jotenkin käsistä, vaikkei kumpikaan oikeastaan vaikuta kovin innokkaalta. Ehkä juuri se tekeekin tilanteesta oikeastaan melko uskottavan? Monet asiathan elämässä tapahtuvat yllättäen, suunnittelematta, joutumalla tilanteisiin, vaikka kuinka yrittäisimme harrastaa "elämänhallintaa."
"Pimeydessä jokin antoi periksi. Séan sanoi, että hänen avioliittonsa oli sietämätön. Ei ohi mutta sietämätön. - Sinulla ei ole aavistustakaan, hän sanoi."
Gina on ihminen, joka elää tunteidensa mukaan. Hän on "toinen nainen" ja tekee kaikki kliseiset asiat, kuten tarkkailee miehen kotia ulkopuolelta autosta. Hän tuntee Séanin vaimon ja tyttären, mutta se ei muuta mitään. Hän ei kyseenalaistanut rakkauttaan eikä epäröinyt todettuaan olevansa rakastunut. Hän ei enää rakastanut Connoria, selvä. Mutta Gina ja Séan eivät saaneet tehtyä muutoksia ennen kuin "jäivät kiinni", tämä tekee asiaan ikävän maun. Etenkin Séan, jolle elämänmuutos oli suurempi, lapsen takia, vältteli päätöstä viimeiseen asti. Eikä lapsesta tietenkään erota kuten vaimosta, mitä Ginan tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Hän ei mieti sitä, miten ero vaikuttaa lapseen tai jätettyihin puolisoihin. Enemmän hän käyttää aikaa sen pohtimiseen, miltä mikin yksityiskohta hänestä itsestään tuntuu.
Ja yksityiskohtia riittää, niin että tarina - tai Ginan ajattelu - jättää sekavan, jopa kaaosmaisen vaikutelman. Ehkä se kuvaa hänen mielenmaisemansa myllerrystä. Äitikin kuolee siinä rytäkässä. Useinhan käykin niin, että isoja asioita sattuu paljon peräkkäin ja sitten taas vuosia tasaista.
Suuri kysymys lukijan mielessä on: Miksi? Kannattiko? Toisaalta, voiko rakastumista estää tai selittää?
Tarinaa on ärsyttävää lukea, sillä kehenkään henkilöön ei halua samaistua. En haluaisi olla jätetty vaimo, en toinen nainen, en erolapsi. Miehet ovat taka-alalla, samoin muut perheenjäsenet. Ylipäänsä kirjan henkilöt eivät ole sympaattisia tai mukavia: tämä taitaa olla Enrightin ominaispiirre.
Lukemista haittasi myös kieli, joka on kirjakielisen hienostelevaa: toistellaan kliseitä, kuten luojan tähden ja tiedäthän. Gina on "hieman kyllästynyt" tai jokin tuntuu "hiukan omituiselta". Hän ei ole yllättynyt tai katkera vaan on "hienoisesti yllättynyt" tai "jokseenkin katkera". Hän ei ole vain jotain mieltä, vaan "ei usko, että" ja "luulee, että". Aamiaista ei syödä vaan se nautitaan. En tiedä, mukaileeko tämä alkuperäiskieltä vai onko tyyli suomennoksen. Ehkä kaikkia fraaseja ei olisi tarvinnut kääntää näin kirjaimellisesti. Esimerkiksi, suomalainen ei kysy: "Luuletko, että viini on hyvää?" vaan "Onko viini hyvää?" Todennäköisesti kääntäjä on kuitenkin tehnyt jo karsintaa. Englanninkielisiä lukuotsikoita ihmettelin, kunnes tajusin idean.
Seuraavan Enrightin ilmestyessä en ryntää kirjakauppaan enkä kirjastoon, sen verran hankalalta tämä tuntui.
Juttua myös Sinisen linnan kirjastossa.
Anne Enright: Unohdettu valssi. Otava 2012. Suomennos Tarja Kontro.