Käännöskirjoja: Strout, Grossman, Starnone, Bourne

Vaikka sytyn erityisesti kotimaisesta kirjallisuudesta, käännösromaanejakin sentään joskus luen. Olivesta lukeminen on kuin vanhan ystävän tapaisi, sanoi joku, ja oikeassa oli. Kirjassa Olive, taas seuraamme vanhenevan, äksyn mutta reilun Oliven arkea. Vuosien kertyminen ei ilahduta rouvaa, joka ottaa ja menee uudelleen naimisiin leskeydyttyään. Melko yllättävä veto häneltä! 

Kirjan kertomukset kertovat Oliven sukulaisista, naapureista ja muista tutuista, jotka ovat tulleet lukijalle tutuiksi jo aiemmin. On hauska bongailla tuttuja ja heidän kuulumisiaan. Mahtaako Oliven kirjallinen matka päättyä tähän, hän on kirjan lopussa jo hyvin iäkäs. Mutta tuli Elizabeth Stroutilta mitä tahansa, kaiken haluan lukea. Yhdysvaltalainen Strout on mestarillinen kertoja, joka pienin elein piirtää henkilönsä ja niin koomiset kuin koskettavat tilanteet lukijan silmien eteen elävinä, lämmöllä ja liikaa selittelemättä. 

"Aina mennessään palvelutaloon ja lähtiessään sieltä Olive katsoi kaikkea uudesta näkökulmasta. Ihmiset näyttivät niin turkasen vanhoilta. Miehet laahustivat ja naiset olivat kumaraisia. Toisilla oli rollaattori, jossa oli pikku istuin. No, se oli hänenkin tulevaisuutensa. Mutta totta puhuen se tuntui hänestä epätodelliselta."

Muualla: Elävä ja elämäniloinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Oliveen voi tutustua hänen nimellään kulkevassa kirjassa Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again). Tammi 2021. Suomennos Kristiina Rikman.

Jos Olive virittää mukavaan tuttuuteen ja syvään inhimillisyyteen, Grossmanin kirja vie julmuuksiin, henkisiin ja fyysisiin, Jugoslavian sotaan, ajallisesti Titon ajoista tähän päivään. Kirja on kolmen sukupolven tarina, jota kertoo Gili; hän haluaa tehdä elokuvan isoäitinsä Veran elämäntarinasta ja tulee samalla kertoneeksi myös oman äitisuhteensa tarinan. Nina, Veran tytär ja Gilin äiti, on ollut tytölle aina arvoitus, eikä miellyttävä sellainen. Suoremmin sanoen Gili inhoaa äitiään. Mutta Veraa hän rakastaa.

Erittäin vaikuttava, raskaskin tarina, ainakin jos lukijan oma äitisuhde on ongelmallinen. Mutta ehkä myös terapeuttinen? Ajankuva Veran nuoruudesta sotakuvauksineen tuo kansainvälistä katsantoa, ja Gili oppii paljon perheestään ja itsestään muisteluiden myötä. Hieno psykologinen romaani ripauksella eurooppalaista lähihistoriaa.

"Nina ei sano mitään koko aikana. Hän tulla raahustaa perässä. Pää painuksissa. Niin kuin etsisi jotain kadottamaansa. Tässäkö on nainen, joka teki elämästäni mustaa? Joka hetki, joka sekunti, minun ruumiini katsomattakin tietää tarkalleen, missä hän on."

Muualla: Osui ja upposi sekä kosketti, kosketti ja vielä kerran kosketti tunnetasolla hienoviritteisyydessään, kuvaa Mummo matkalla yhden suosikkikirjailijansa työtä.

David Grossman: Kun Nina sai tietää. (Hepreankielinen alkuteos Itti ha-hayyim mesahek harbe) Otava 2020. Suomennos Minna Tuominen.

Holly Bourne on kirjoittanut aiemmin nuorten aikuisten kirjoja, Teeskentelyä on vasta toinen aikuislukijoille suunnattu. En tiedä, onko genrejä tarpeen erotella, sillä nuorille aikuisille naisille tämäkin kirja vaikuttaa kohdistetulta - ja sitten meille tiedonhaluisille, jotka uteliaina tirkistelemme deittailevien kolmikymppisten elämään. Chick-litistä ei ole kyse, vaikka nettitreffejä harrastetaan ja paria etsitään ahkerasti, eikä miesvihastakaan, vaikka alussa niin voisi luulla: enemmän kyse on siitä, miten voi luottaa kehenkään traumaattisten suhdekokemusten jälkeen.

Päähenkilö April ystävineen joutuu pohtimaan, miksi naiset suostuvat sänkyyn, vaikkei huvittaisi, ja miten miehet käyttävät seksiä vallan välineenä eivätkä edes tajua tekevänsä väärin. April päättää, ettei hän enää pelkää; hänestä tulee Gretel, haaveiden nainen, rohkea, viehättävä, tavoiteltava. Onnistuuko hän Gretelinä saamaan toivomansa parisuhteen? Tarinassa on vimmaa, mikä välittyy hienosti. Tärkeä aihe ja näkökulma, niin paljon puhutaan naisten kokemasta väkivallasta, vähättelystä ja pelosta, joka varjostaa, pahimmillaan hallitsee elämää. Vihainen, vaikka huumorilla ja romantiikalla sävytetty tarina antaa muutakin pureksittavaa kuin sen oikean löytämisen tuskan ja riemun. Brittiläinen Bourne osuu oikeaan saumaan antaessaan vertaistukea jahtiin ja hyväksikäyttöön kyllästyneille.

"...tunnen että minulla on valtaa. Että hallitsen tilannetta. Että olen viimeinkin se, joka tarvitsee vähemmän. Että minä olen se, joka täytyy vakuuttaa. Ja mikä tärkeintä, minä en ole se, johon sattuu tällä kertaa."

Muualla: Kirjalle piti todellakin antaa mahdollisuus, huhuilee Kirjapöllö.

Holly Bourne: Teeskentelyä. Gummerus 2021. Suomennos Kristiina Vaara. 

Elena Ferranten myötä tuota tutuksi tullut italialainen Starnone - ehkä Ferranten aviomies? - on noussut vaivihkaa niihin kirjailijoihin, joiden kirjat kiinnostavat aina. Hän tuo miehisen näkökulman ihmisten välisiin suhteisiin ja kirjoittaa selkeän yksityiskohtaisesti miehen mielenliikkeistä.  

Pietro ja Teresa seurustelevat ja päättävät paljastaa toisilleen häpeällisimmän salaisuutensa, jotta olisivat yhteen sidottuja aina. Ja he ovatkin, tavallaan, vaikka seurustelu päättyy pian. Pietro elää pelossa, että Teresa julkistaa tietonsa ja pilaa hänen elämänsä, joka on lutviutumassa mukavasti Nadian kanssa. Tarkkanäköinen psykologinen romaani on nopealukuinen ja älykäs. 

"Miten outoja tepposia ihmisen mieli tekeekään, sitä toivoo toiselle hyvää, vaikka ei tätä enää rakastakaan, toivoo toiselle pahaa, vaikka tätä yhä rakastaakin." 

Muualla: Lukutuulia piti kirjasta, jossa päähenkilöstä rakentuu moniulotteinen, uskottava ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Domenico Starnone: Paljastus. WSOY 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Jos olet israelilainen perheenäiti, jonka nuorempi poika on juuri vapautumassa kolmen vuoden asepalveluksesta mutta osallistuu vielä kuukauden verran sotatoimiin, mitä voit tehdä? Odottaisitko valvoen soittoja ja viestejä ja yrittäisit teeskennellä normaalia elämää vai tekisitkö kuten Ora: pitäisit puhelimen kiinni ja uutiset loitolla, lähtisit patikoimaan, irtoaisit nykyhetkestä kävelyn voimin?

Ora ei lähde yksin, vaan hakee mukaansa Avramin: onhan mies osa Oran ja Ilanin mutkikasta avioliittoa, molempien tärkein nuoruudenystävä ja henkilö, jolle Ora voi puhua, kerrata koko avioliittonsa ja perheensä vaiheet, kahden pojan syntymiset ja kasvun nuoriksi miehiksi. Kertomus on iso ja paljastaa karusti myös sotakokemuksia, jotka järkyttävät. Tarvitaan pitkä patikointi.

Lähes seitsemänsadan sivun voimalla lukija saa sukeltaa Oran maailmaan ja naisen sisimpään äitinä, vaimona, rakastettuna ja ihmisenä: välillä höpsöön, usein viisaaseen, ajoittain käsittämättömään mutta inhimillisellä tavalla loogiseen ajatteluun.

Kertomus kasvaa kuvaukseksi yhteiskunnasta, jossa on paljon aineellista hyvää mutta jonka kuvaa vääristävät rumasti ikiaikainen viha, opitut asenteet ja tietysti, päättymätön sotatila. Jossa arabi, Sami, on luotettu ystävä ja autonkuljettaja, mutta kuitenkin "toisella puolella", vaikkei Ora sitä - hieman lapsellisesti - haluaisi tunnustaa.

Grossman kirjaa ajatustenvirtamaisesti Oran ja Avramin keskusteluja patikoinnin edetessä. Hän ei nostata otsikoita, ei lisää huutomerkkejä, ei provosoi eikä edes sano kaikkein tärkeimpiä asioita lainkaan, vaan kuvaa niiden ympäristöä niin viileän tarkasti ja monisanaisesti, että sanoittamattomat kohdat nousevat lukijan mielessä kaikkein merkityksellisimmiksi.

Kävelystä tulee matka isänmaasuhteeseen, sukupolvien ja kansojen olemassaolon oikeuteen ja jatkuvuuteen, kuvaus ihmisen perustarpeesta suojella jälkeläisiään nöyrtymiseen saakka: on hyväksyttävä, ettei ihminen voi hallita edes omaa arkeaan. Perusturvallisuus on etsittävä muualta tai opittava elämään sitä ilman. Maailmankuva, joka eroaa jyrkästi siitä, mitä me suomalaiset olemme oppineet.

Vaikuttava, hiljennyttävä ja äärettömän taitava teksti, jonka lukeminen ei ole vaivatonta - usein lukija tuskastuu, mutta teksti tarrautuu sinnikkäästi, eikä sitä voi pudistella itseään irti. Sillä se on totta, Lähi-idässä edelleen ja jatkuvasti. Mistä karmea muistutus on jälkisanoissa: kirjailijan oma poika kuoli sodassa romaanin kirjoittamisen loppuvaiheessa.

"Kun synnyin, elämäni muuttui käsittämättömäksi."

Kenelle: Tässä maailmassa eläville, sotaa ihannoiville tai sitä pelkääville, toisenlaisia maailmankuvia miettiville, erityisen tekstitaidon ystäville.

Muualla: Lumiomena vaikuttui ja sanoo kirjan pitävän sisällään yhden naisen kokonaisen maailman. Sirri sanoo romaanin parhaaksi puoleksi monipuolisuuden. Kirsiltä vahva suositus tälle huikealle teokselle. Hyvä ja vähäeleinen teos, sanoo Jokke.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy. Otava 2015. Suomennos Markku Päkkilä.