Muistiinpanoja muutamista käännöskirjoista

Martha ei ole mukava ihminen. Hän kohtelee kurjasti etenkin aviomiestään Patrickia, kunnes tämä kyllästyy ja häipyy. Mutta Marthan ongelmat jatkuvat. Hänestä tuntuu siltä, että "en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille." 

Lopulta hänelle löytyy diagnoosi ja ongelmien syy. Kunpa hän olisi tiennyt sen jo nuorena, monelta olisi säästytty, hän miettii katkerana. Onko keski-iässä liian myöhäistä alkaa elää? 

Näppärä ja viihdyttävä tarina, jonka juju on diagnoosi: sen voi lukija mielessään määritellä joko sairaudeksi tai ehkä vain kusipäisyydeksi? Kirja on julkaistu Otavan Sinisessä kirjastossa, mitä ihmettelen. Tasoltaan kovassa sarjassa se ei pärjää, vaikka toimii hyvin viihdekirjana. Kansien kuuluisi olla pinkit tai mieluummin edes lilat.

Meg Mason: Murhe ja autuus (Sorrow and bliss). Otava 2022. Suomennos Marja Lyytinen. 

Osmanin kirja on herkullinen siten, ettei se esitä kolmen päähenkilönsä, vauraitten ja vauhdikkaiden tukholmalaisten nuorten naisten, elämää unelmana. Eikä henkilöitään ihanina, päinvastoin. Haasteita riittää, ja kateutta kaverien kesken. Paineet esittää menestyvää ovat kovat, oli taustalla mitä tahansa - ja kaikilla on. Sofia saa taistella somaliutensa kanssa, ja hän on henkilöistä suorapiirteisin ja ymmärrettävin, piinkova uranainen. Caroline ja Amanda muistuttavat enemmän toisiaan, hieman liikaa mielestäni ollakseen täysin selkeitä hahmojaan: menin usein sekaisin, kummasta puhutaan. Carolinen suhde unelmamieheen Alexiin ei ole ongelmaton, Amandan juhliminen pyörryttää päätä, myös hänen. Molempien äitisuhde on kurja. 

Onko tilanne itseaiheutettu vai olosuhteiden luoma, sitä sopii miettiä. Samoin kuin sitä, miten pitkälle itsekkyydessä ja toisaalta ystävyydessä tulee mennä. Kun paineet kasvavat liian suuriksi, käy väistämätön. Ajankohtaisuudessaan ja armottomuudessaan antoisaa luettavaa etenkin nuorille, suorituspaineista kärsiville naisille. Me iäkkäämmät voimme huokaista helpotuksesta, ettei tuossa kurimuksessa (enää) tarvitse sinnitellä, eikä nuoruutemme ollut näin kovaa kilpailua. 

Sara Osman on yksi kevään 2022 Helsinki Lit -tapahtuman ulkomaisista kirjailijavieraista.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta. (Allt vi inte sa) Like 2022. Suomennos Sirje Niitepõld. 

Robert Seethalerin Kokonainen elämä ihastutti laajasti, mutta häneltä on suomennettu myös yksi aiempi teos, hänen esikoisensa.  Tupakkakauppias kertoo nuoresta Franzista, joka aloittaa työt tupakkakaupassa Wienissä 1930-luvulla, natsien nousun aikaan. Erittäin ajankohtaista kerrontaa fasismin ja silmittömän väkivallan ujuttautumisesta ihmisten arkeen. Ja siitä, miten poika kasvaa mieheksi, havahtuu ympäröivään maailmaan. Kuinka paljon toivoisinkaan, ettei yksikään nuori enää olisi tarvinnut kokea aikuistumista näin! 

Franz ystävystyy Sigmund Freudin kanssa, joka on kaupan asiakas. Hitlerin edetessä Freud empii pitkään, mutta lähtee lopulta maanpakoon (onnekseen ajoissa) ja muuttaa Lontooseen. Miten käy kaupan ja Franzin? 

Kiinnostava ajankuva ja elämäntarina, joka todenkaltaisuudessaan vaikuttaa, vaikkei kirjallisesti vielä huimaa yhtä lujaa kuin alussa mainittu teos. Itävaltalainen kirjailija on ehdottomasti merkittävä ja seuraamisen arvoinen. 

Robert Seethaler: Tupakkakauppias. (Der Trafikant 2012). Suomennos Arja Rinnekangas. Lurra Editions 2017 ja uudistettu laitos 2020.

Lyhyehköjä päiviä

Nyt puhutaan oikeasti nykykirjallisuudesta, ei sodanjälkeisestä, vaan tästä päivästä Saksassa: näyttämönä perinteikäs Stuttgart, jossa perhearkea kuvataan naisten kautta.

Leonie on uranainen, joka asuu hyvällä alueella miehensä ja kahden tyttärensä kanssa, ja taistelee suomalaisen silmin normaaleissa kuvioissa lasten tarhakuljetusten ja töihin ehtimisen välillä. Hän on keskiluokkaisen, hyvinvoivan perheen lapsi itsekin, tottunut olemaan kaunis ja haluttu. Ja itseensä käpertynyt.

Yhteys aviomieheen on heikko, kuten muihinkin ihmisiin. Liekö syy hyvinvoinnin ja iän kertyminen, vanhojen kaavojen väistämätön rapistuminen, pinnan rapautuminen -  hän ei itsekään osaa sitä sanoiksi pukea eikä edes ajatella - mutta onnelliseksi Leonieta ei voi kuvata. Hän ei ole valmis muutoksiin vielä, ehkä ei koskaan omasta aloitteestaan, vaan ottaa mieluummin lasin viiniä.

Judith, kahden pienen pojan äiti ja kotirouva, on ponnistanut samaan naapurustoon köyhistä oloista ja osaa arvostaa tilannettaan ja miestään siltä osin. Muuten hän on Leonieta tunteikkaampi ja käytännöllisempi - mutta yhtä itsekeskeinen. Judith osaa pitää järjestystä, saada lapset tottelemaan ja syöttää heitä oikeaoppisesti. Silti tyytymättömyys kaihertaa ja mielessä on usein entinen seksikäs poikaystävä, nuoruuden kaipuuta?

Luise puolestaan on jo vanhus, joka asuu vielä iäkkäämmän miehensä kanssa. Naiset eivät tunne toisiaan kuin pintapuolisesti, mutta kohtaavat siellä täällä. Kirjailija kuvaa kylmäävästi läheisyyden puutetta, toisten ihmisten täydellistä tuntemattomuutta, itseen keskittymistä. Ja myös ikääntymisen oireita, niin keski-ikäistyvien kuin vanhevien henkilöidensä kautta. Mukana nuoruutta edustamassa on Marco, omine kuvioineen.

Kenestäkään henkilöstä ei voi varauksetta pitää. Luise on sympaattisin ja liikuttavin, kuvaus vanhan ihmisen ajattelusta todentuntuinen ja elävä. Tarkkanäköinen kirjailija tuo salakavalasti tiettäväksi asioita, joista ei yleensä puhuta, sekä ikääntymiseen että yhteiskuntaan liittyviä.

Hahnilla on oma tyylinsä, joka on lukijalle haastava - vai onko syy saksan kielen takaperoisesta sanajärjestyksestä ja pitkistä virkkeistä suomennoksen, mutta lukija saa olla tarkkana. Monet lauseet ja virkkeet ovat niin täysiä, että pienikin repsahdus saa aikaan sen, että jotain menee ohi. Jotkut kohdat on luettava toiseen kertaan hitaammin, jotta ajatus selvenee. Tähän tapaan:

Peukaloisen farmin rakennuksen edessä olevasta nuotiosta luikertelee ylös sinistä savua ja hälvenee illan hämäryyteen.

Poika keltaisessa yöpuvussa vetää puupossun mustan nahkakorvan silmän eteen kuin merirosvon silmälapun.

Hahn käyttää paljon kielikuvia; ne ovat tuoreudessaan kiinnostavia, kuten hänen kielenkäyttönsä muutenkin. Varmasti haastava suomennettava! (Ja taas kerran tulee mieleen, että pitäisi kerrata omaa saksankieltä).

Tarina ei nostata miellyttäviä tunteita, eikä se siihen pyrikään; lähinnä ärsytystä, sääliä ja kylmää puistatusta - tällaisiako me olemme? Tuntuu, että kirjailija haluaakin pitää lukijan hieman etäällä, jotta ilmiöitä voisi analysoida viileästi. Teos vaatisi sisäistyäkseen vähintään uusintalukemisen, mutta on jotenkin ärsyttävästi kiinnostava ja herättää halun kaivautua syvemmälle saksalaiseen mielenlaatuun ja kirjallisuuteen. Myös pienkustantamo oli minulle uusi tuttavuus. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä. LURRA Editions 2013. Suomennos Jaana Mäkelä.