Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia.

Vuoteni kruunaa Sirpa Kähkösen hieno 36 uurnaa. Helppo luettava se ei ole. Lyö ilmat pihalle, sanoi joku osuvasti. Ymmärrän täysin Jorma Uotista, joka valitsi kirjan Finlandia-voittajaksi ja kertoi saavansa siitä edelleen flashbackeja, takautumia omiin muistoihinsa. Sama täällä! Siksi lukeminen on hidasta, teksti avautuu pätkittäin, ja lukeminen vaatii mietintää sekä soittelua milloin äidille, milloin tädeille, joita kiusaan kinuamalla lapsuusmuistoja tai mitä vain kerrottavaa vanhoista ajoista.

Kirja ei siis tunnu talttuvan valmiiksi millään, mutta ehkä jo sen verran, että siitä voi mainita. Se on kiinnostava siksikin, että teos on uudenlaista Kähköstä sekä tyyliltään että sisällöltään, irtiottoa realismiperinteestä mutta samalla hänen henkilökohtaisin kirjansa koskaan. Riitta-äiti kuoli vuonna 2022, joten nyt oli hetki kertoa hänen tarinansa. Terapiakirja, kyllä, mutta muotoiltu niin kauniisti ja koskettavasti, että lukija voi samastua moneen ja kuvitella lisää, kurkata toisiin mielenmaisemiin ja suomen kielen herkkiin vivahteisiin. 

Tarina sinänsä ei ole kaunis. Edellisten sukupolvien armottomuus lastenkasvatuksessa, poliittiset tapahtumat, jotka perheessä vaikuttivat rajusti, ja Riitan pomppuinen elämä, jonka oli katkaista alkuunsa liikenneonnettomuus. 15-vuotiaana saatu aivovamma muutti ihmistä ja epäilemättä vaikutti kaikkeen tulevaan. Sirpa-tyttären olot ristiriitaisen, myöhemmin holtittoman äidin kanssa olivat pelottavat ja sekavat, mutta onneksi oli mummo Anna Heleena, äitihahmo ja hoitaja, ja ihaileva ukki. 

Nyt tytär tekee treffit Tuonen Tytin ja sukunsa menneiden naisten kanssa ja käy äitinsä elämää läpi silmästä silmään. Mummon anoppi Agatha oli ollut ankara miniälleen, ei hyväksynyt tätä koskaan.  Kuvio, joka oli entisaikaan valitettavan tavallinen, olen ymmärtänyt omistakin isovanhemmistani, vanhemmistanikin. Tuttava sanoo kirjassa: "Siinä suvussa vaan pojat oli merkityksellisiä. Tytöt ei olleet mitään." Asenne piti ja periytyi. Sirpa puhuu äidilleen. "Kotona sinua ei ollut kaivattu. Tai niin sinä ainakin koit. Kotona sinä olit liika." Auts. Naiset kuitenkin jatkoivat sukua, vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, miehet sotivat ja arki oli niukkaa ja työlästä. 

"Ylipäätään kai kasvuympäristössäni oli tapana ajatella, että miehiä ei välttämättä tarvita, että heidän varaansa ei pidä mitään rakentaa. Jotenkin se oli emansipatorista mutta myös katkeraa. Jotenkin kieltämisen kautta saatiin helpotusta siihen tunteeseen, että kaikesta piti aina selvitä itse."

"Tyttöjen, naisten ja pienten poikien tehtävä oli odottaa. Aikuisten miesten ja sellaisiksi pyrkivien tehtävä oli palata."

Joskus mies saattoi palatakin, kuten ukki Lauri, josta tiedämme jo aiemmista kirjoista. Laivoilla, sodassa ja punavankileirillä ahavoitunut. Mutta ei mennä nyt siihen, tämä on naisten tarina, Riitan lisäksi Sirpan, jonka oli vaikea hyväksyä äitinsä olemista sellaisenaan:

"Sitä minä en perinyt. Varmuutta paluun turvallisuudesta. Isälläsi oli koti, johon palata, ja äiti, johon turvautua. Vaimo johon turvautua. Aate ja toverit joihin tukeutua. Sinulla oli koti, johon palata. Vanhempasi, vaikka kovat ja väsyneetkin. Sinulla oli myöhemmin itse perustamasi koti. Kyllä, äiti, sinä itse perustit kotisin ja teit siitä sen mikä se oli. Sinulla oli koti. Ja lapset, joihin turvautua." 

Kirjan henki ei silti ole katkera, vaikka syytä hyvinkin olisi, ja pieneen Sirpaan tutustuva lukija suorastaan toivoisi enemmän vihan purkautumista. Anna tulla! Mutta se ei sovi Kähkösen kypsään tyyliin, joka on selittävä, selvittävä, ymmärtävä, kurkotus kaiken pahan yli. Rakastavakin, käy ilmi. Kirjailija kertoo raastavia asioita, välillä julman suoraan mutta usein kieputellen sanoja taidokkaasti niin, että hitaammalta lukijalta menee hetki oivaltaa, mitä oikein sanottiinkaan ja ennen kaikkea, mitä tarkoitettiin. Siksikin sisäistäminen kestää. Savon murre vilahtelee muttei hallitse. Turhia lauseita ei ole, kaikella on merkitys, ainakin äidin selittämiseen ja tunteiden purkamiseen.  

"Ehkä meidän jokaisen tarina lopulta kertookin siitä, miten parhaat tarkoituksemme tulkittiin väärin, miten aika muutti päämääriämme tuntemattomiksi itsellemmekin. Mutta en vielä lakkaa etsimästä puuttuvia osia, en vielä luovuta niiden sovittamisesta yhteen, sovinnosta. Sovituksestakin, ehkä."

Prosessi on käyty läpi ja kirjattu. Ulos oksennettu, koettu ja kuviteltu, oudoista osista koottu ja sanoiksi kudottu. Toivon ja uskon, että kudos lämmittää tekijää. Lukijaa se välillä kylmää mutta vastustamattomasti kietoo sisälleen. Siihen voi palata avaamalla kirjan, minkä varmasti teen vielä monesti ja löydän palasia lisää.

Kenelle: Henkilöhistoriasta kiinnostuneille, suomalaisuuden ystäville ja savolaisuutta sietäville, menneiden sukupolvien elämää tutkiville, katkerille ja kiitollisille.

Muualla: Paljas ja kaunis teos irti päästämisestä, sanoo Kirjaluotsi. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023. Kansi Jenni Saari, kuvat Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Sukututkimusta ja sukutarinoita

Siemenestä se lähti, kuten teemaan kuuluu. Nimittäin Anna Kortelaisen Siemen-romaanista, jossa sukututkija, helsinkiläinen nykyajan Nina tuntee vetoa historiaan. Hän on erikoistunut tekemään sukututkimuksia Karjalan Kannaksella asuneille suvuille, jotka ovat kadottaneet juuriaan.

Kun Nina saa toimeksiannon kruununhakalaiselta kulttuurisuvulta etsiä jatkosodan melskeissä kadonnutta majuria, hän pistää itsensä peliin kaikella taidollaan ja kokemuksellaan. Viipuri on Ninalle rakas paikka, jossa hän vuokraa asuntoa ja sukeltaa suomalaisten muistoihin paikan kautta. "Asuminen Viipurissa oli sekä tasoittanut että terävöittänyt havaintoja." Pikakäynneillä havaitsee vain ikävät muutokset, asumalla on "aikaa katsella ja tottua".

Kadonnut majuri Asser Luikka oli harrastanut botaniikkaa: hän oli jo lapsena viehättynyt kasveista, niiden kyvystä laajentaa reviiriään, siirtyä ja muuntua tarpeen mukaan. Saamme lukea hänen elämästään toisessa aikatasossa, asua niin Viipurissa kuin Helsingissä. Ja osallistua sotaan, valitettavasti. Mutta kuka olisi tullut ajatelleeksi, miten paljon kasvillisuus kertoo historiasta?

"Osalla Itä-Karjalassa nyt elävistä botanisteista oli laajempi tehtävä kuin vain kartoittaa uusien alueiden kasvistoa. He halusivat osoittaa Äänislinnan lajikartoituksen avulla, että kaupunki oli ollut hyvin vilkas rautatien solmukohta ennen kesää 1941. Lajirunsaus paljasti, miten paljon kaupunkiin oli koottu viljaa, elintarvikkeita ja sotamateriaalia. Tämän katsottiin todistavan, että siellä oli suunniteltu pitkään hyökkäystä Suomen puolelle."

Asserin perhe muutti evakkoina Suomeen, mutta majuri itse määrättiin sodan aikana Viipuriin, lapsuudenkaupunkiinsa, hallinnon tehtäviin: vastamaan Kannaksella sotivien suomalaisten ruokahuollosta. Pesti on iso, mutta mies on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse vastata koko Suomen ruokahuollosta: "Kansanhuolto oli paljon paljon ristiriitaisempi ja vaikeampi tehtävä." Säännöstely ja mustan pörssin valvonta olisivat olleet kova pala: kuka naisista, lapsista ja vanhuksista jätetään niukalle, miten suhtautua siihen, että suomalaisissa kävi ilmi vastenmielinen "uinuvan keinottelijan, lahjojan ja varkaan" piirre?

Arvattavasti majurin ja Ninan tiet risteävät, mutta mutkaisen ja hengenvaarallisen tien kautta. Ihmiset kiinnostavat enemmän kuin kasvit, joten myönnän lukeneeni lajien yksityiskohtaiset kuvaukset kursorisesti. Samoin Viipurin kadun- ja talontarkat kuvaukset, joita Kortelainen listaa anteliaasti. Mutta ihailen faktatietoa ja paneutumista! 

Kirja ei ole helpoin luettava, muttei liene tarkoituskaan. Kiinnostava kokeilu romaanin ja tietokirjan rajamailla. Laajemmalle suosiolle ongelman tuo se, ettei se selkeästi määrittele itseään kummaksikaan, tietoa on ahdistavan paljon. Noin 70/30 sanoisin, tietokirjan hyväksi. Mutta viehätyin silti älyllisestä haasteesta ja uskon kirjan kiinnostavan Viipurista kiinnostuneita ja sukututkimuksesta viehättyneitä.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan tulleen ihanan liikaa iholle. Kirja hyllyssä sanoo tarinan olevan ytimeltään kiehtova ja salaperäinen, mutta jäävän valtavan tietomäärän jalkoihin. 

Anna Kortelainen: Siemen. Tammi 2016. Kansi Kukka@ Svan 824/Dreamstime.com. Muita kuvia: SA-kuva ja M. Pietinen.

Saman tien sukututkimukseen Puolet minusta -tv-sarjan myötä. Ylen sarja kuvaa Helin ja JP:n tuntemattoman isän etsintää tutkimuksen keinoin, jotka osoittautuvat  hämmästyttäviksi. Miten monia reittejä nykytieteellä on selvittää sukujuuria, asiakirjojen, netin ja laboratoriotestien avulla! Sarja on taitavasti tehty tunnusmusiikkia myöten  Se esittää draamaa ja totta vuorotellen, kuten tehokasta ja muodikasta on. 

Henkilöt on valittu nappiin, ja eteneminen isän etsinnässä on parasta trilleriä. Eräs asia minua häiritsi: henkilöiden äidin dramatisoitu "hurjan nuoruuden kuvaus", jota ylikorostettiin - ymmärrän, että sisältöä tarvittiin, mutta miksei isän "hurjaa" nuoruuutta kuvattu vastaavalla tavalla? Tiedän vastauksen: sarjaa tehdessä ei tiedetty, onko isä elossa vai ei, mutta äiti oli jo todistetusti kuollut. Ei tunnu silti hyvältä äidin kannalta, vähempikin osoittelu olisi riittänyt, onhan miehen ja naisen kohtaamisessa molemmilla puolet vastuusta. Ehkä jopa enemmän osapuolella, jonka elämä ei ole niin sekaisin kuin äidillä ilmeisesti oli. 

Mutta tutkijoiden osuus Sanna Meriläisen ja Hanna Milanin täpäköine kommenteineen ja viesteineen on mainio, samoin Ira Vihreälehdon, joka toimi myös juontajana. Rakenne pysyy kasassa ja pätevää tietoa kertyy. Päätähtiä ovat kuitenkin isäänsä etsivät Heli ja JP, kuten kuuluu. Heille rohkeudesta isot pisteet! Esiintyminenkin sujuu kuin ammattilaisilta ikään. Uskon, että heidän tarinansa rohkaisee monia tutkimaan juuriaan. Kyynelittä ei selvitä tutkiessa eikä katsoessa, kova kolaus on myös eräiden sukulaisten yhteydenottokielto. Sellaistakin tapahtuu, vaikka on vaikea ymmärtää, miksi. Julkisuuden pelosta, omaisuuden jaon kauhusta, silkasta itsekkyydestä? Tuskin sukujuuriaan etsivät havittelevat rahaa tai gloriaa, sen verran raskas prosessi on. Uskon tarpeen kumpuavan syvemmältä, ja peruskysymys toistuu sarjassa usein: kuka minä olen?

Hurjan koukuttava sarja, päätin heti rueta isona sukututkijaksi. Muiden muassa Hesari kertoo sarjasta. 

Puolet minusta. Kahdeksanosainen dokumenttisarja Yle Areenassa 20.12.2023 ja Yle TV1:ssä 27.12. alkaen. Kuva: Yle. Tunnusmusiikki Tero Vesterinen, Turkka Vuorinen, esittäjänä Tero Vesterinen ja hänen tyttärensä Unna. 

Luontevasti pääsen tästä kertomaan kirjasta Minne katosi Antti Järvi, joka voitti vuoden 2023 Tieto-Finlandian. Voitto ja kiinnostus kirjaan, jota on myyty ja luettu ennätysmäisesti (taitaa painos olla taas loppu), kertoo sekin juurien tutkimuksen merkityksestä ja aiheen suosiosta. Ilmiö on suorastaan räjähdysmäinen: se on muotia, mutta uskon, että taustalla on jotain syvempää. Maailman epävarmuus saa ihmiset etsimään kiintopisteitä, kuuluvuutta, kiinnittymistä. 

Kirjailija Antti Järvi selvittää isoisoisänsä Antti Järven vaiheita, jotka ovat erikoiset: mies jäi Neuvostoliiton puolelle jatkosodan päätyttyä. Raja siirrettiin nykyiseksi, Karjala jäi viholliselle, samoin vanhempi Antti Järvi. Miksi? Miksei hän evakoitunut Suomeen, kuten hänen perheensä ja muu Karjalan väestö? Oliko kyseessä pakko vai vapaaehtoinen valinta? Mitkä olisivat olleet perusteet, molemmille vaihtoehdoille? Järki ei riitä käsittämään, uskon kirjailijan päättelevän, sillä hän dramatisoi isovaarinsa tilannetta:

"Hän seisoi pienessä väkijoukossa katselemassa, kun Lahdenpohja lipui rajan taakse ja siirtyi osaksi sosialistista valtiota. Kaikki tapahtui kuin taikasauvan heilautuksesta. Katsoiko hän perään, kun viimeisetkin suomalaiset joukot poistuivat paikalta?"

Sinnikkäästi nykyinen Antti Järvi tutkii isovaarinsa elämää. Onnekkaasti hän pääsee vielä käymään Venäjän puolella, viime hetkillä, näkemään paikkoja, joissa tosin ei enää ole paljon jäljellä suvun ja yhteisön elämästä. Mutta talon, jota isovaari ei halunnut jättää! Tarinasta avautuu kuitenkin uusia näkymiä ajan henkeen, aatteisiin ja ihmisen vaihtoehtoihin tuona aikana. 

Järvi ei ehkä halunnut hylätä perhettään, vaan kuvitteli saavansa heidät luokseen, aloittavansa uuden elämän rakkaassa kodissaan. Vai ottiko seikkailun- ja riskinhalu vallan - tai oliko hän liian laajakatseinen ja vallanpitäjiin luottavainen? Olihan mies elänyt Amerikassakin nuorena ja tunsi kansainvälisyyden ja maailman avarammin kuin useimmat muut. Tai mahtoiko olla kyseessä väkivaltaisempi tapaus, ajankohdan ja poliittisen tilanteen huomioiden? 

"Kirjeissä hän yritti houkutella luokseen vaimoaan ja Väinö-poikaa. Hän ei varmastikaan ajatellut, että ero olisi lopullinen."

Tarina rakentuu oletusten ja hatarien tietojen varaan mutta uskottavasti, sen vähän faktan perusteella, mitä oli saatavissa. Sanna-vaimo yrittää saada tietoa viranomaisilta moneen kertaan. "Toivoen selventävää vastaustanne merkitsen, kunnioittavasti." Onko juonipaljastus, jos kerron, että sinetti miehen maanpäälliseen elämään saadaan? Hämmästyttävä ja avartava ajankohdan, vasemmistoaatteiden ja elämän kuvaus siitä kuitenkin muotoutuu, aukkoineenkin, joita jättää miehen omien mietteiden puuttuminen. Perheessä "Antti Järvestä tuli salaisuus, josta ei puhuttu." Ei ihme, että kirja kiehtoo lukijoita.

Kenelle: Puhumattomasta historiasta kiinnostuneille, nyky-Suomen alkuaikoja pohtiville, Karjalan suvuista kasvaneille, sukutarinoita ahmiville. 

Muualla: Amma pitää lajityypistä, jossa tarina aukeaa lukijalle/kuuntelijalle samaan tahtiin kuin kirjailijalle itselleenkin. Jorma Melleri arveli (oikein) kirjaa Finlandia-voittajaksi. 

Minne katosi Antti Järvi? Gummerus 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kirjailijan kotiarkisto ja Shutterstock. 

Magdalena Hai: Sarvijumala

Kauhu kiehtoo, etenkin teinejä. Finlandia-palkinnon 2023 lasten ja nuorten kirjasarjassa (hassu paritus muuten, ovat niin erilaisia) sai Magdalena Hai Sarvijumalallaan. Kirjailija on alan konkari, joten huonoa ei häneltä odota eikä saa.

Sarvijumala tihkuu kauhua nuorten arjessa, mikä on pelottavinta kuviteltavaa. Elämän ja kuoleman raja, joka on ollut selkeä, alkaa häilyä. Voiko se oikeasti siirtyä hetkittäin? Eivätkö tätä mieti kaikki jossain vaiheessa? 

Päähenkilö Lauri kertoo rehellisen oloisesti kokemuksistaan. Hän on ollut lähellä kuolemaa auto-onnettomuudessa, jossa hänen äitinsä menehtyi. Poika herää sairaalassa, hengissä mutta loukkaantuneena. Isäkin on poissa. Kova kokemus ja raskas taakka 17-vuotiaalle.

Onneksi Lauri on henkisesti hyvinvoiva nuori mies, vaikka hän itse välillä epäilee mielenterveyttään. Ja onneksi hänellä on läheisiä, tädin perhe, joka pitää hänestä huolta, lukija voi hengähtää helpotuksesta. Ehkä poika piankin pääsee hyvään vauhtiin paranemisessa. Ikäistensä tavoin Lauri kaipaa kuitenkin kavereita ja sosiaalisuutta, eikä vähimpänä tyttöihin tutustumista.

Tai tyttöön: Vilja-Maaria kiehtoo häntä, vaikka Lauri tietää tällä olevan ongelmia kotona. Ja tyttö on Lauria vanhempi, mikä tuossa iässä voi olla kohtalokasta. Silti heillä tuntuu olevan jokin selittämätön yhteys. Lauri on varma asiastaan: hän haluaa tutustua Vilja-Maariaan enemmän.

Tapahtumat johtavat oudoille oville. Teini-iän pelot ja henkilöiden omat karmeat kokemukset tiivistyvät pelottaviin kohtaamisiin vieraiden voimien, ehkä tuonpuoleisten kanssa. Ehkä ne ovat totta, ehkä mielikuvitusta, mutta ne tuntuvat tosilta Laurille, Vilja-Maarialle ja Laurin ystäville Nikolle ja Joonakselle. Mikä lukija on siinä sanomaan, ettei näin voisi käydä? Uskottavuus on hermostuttavan korkealla. Niko-serkusta pidin, hänen huumorinsa keventää ja tuntuu aidolta nuorten sanailulta. Joonas kannattelee tapahtumien etenemistä. 

Magdalena Hai vakuuttaa ja kietoo kauhun verkon tiukasti lukijan ympärille. Tunne välittyy ja tarttuu. Onneksi tarina on lyhyt, sen uskaltaa lukea ja jännite pysyy, tekstiä ei ole turhaan pitkitetty. Teinilukijoita ajatellen - heitä, jotka seuraavat verkosta kauhua innokkaasti - tunnelma ja pituus vaikuttaisivat juuri oikeilta valinnoilta, sisällöstä puhumattakaan. Tehoaa myös vanhaan aikuiseen (jos vastakohta on nuori aikuinen). Vaikkei se ole tietenkään suositus nuorten silmissä. Aina kun saan luettua jonkin NA-kirjan, mietin, miksen lue niitä enemmän, sillä ne ovat hyviä. Niin nytkin.

Kenelle: Kauhun ystäville noin 15-vuotiaista ylöspäin, heittäytyville, nuorten maailmaan sukeltaville, mielikuvitusta ja tunnelman rakentamista ihaileville. 

Muualla: Ei sorru kliseisiin eikä ällöttävyyksiin, sanoo Tähtivaeltaja-blogi, jonka arvion teki Yöpöydän kirjat -kirjablogisti. Siniset helmet -blogi sanoo kirjaa täydellliseksi nuortenkauhuksi. Se yksi alun kielivirhe on tosi harmittava, mutta juuri muita virheitä kirjassa ei ole. Komea kansi kruunaa kokonaisuuden, jonka ostin joululahjaksi pian 17 vuotta täyttävälle läheiselle. Hän ei juuri lue, mutta rakastaa ruutukauhua, joten odotan ja tiristän kommentteja! 

Magdalena Hai: Sarvijumala. Otava 2023. Kansi Karin Niemi.

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa

Jouluna julistellaan kaikenlaista juhlavaa ja luodaan tunnelmaa vaikka havunneulasesta. Ihan iisistikin voi aikaa viettää, vaikka rauhoittavan hyvän mielen lukemisen kanssa. 

Sellaista tarjoaa Kirsi Pehkonen 24 joulutarinallaan. Ne ovat sattumuksia, joita voisi tapahtua meistä kenelle vain, vaikka ovatkin merkillisiä. Kukapa meistä ei tuntisi vainoharhaista naapuria, toivoisi arpajaisvoittoa tai haaveilisi täydellisestä mekosta, jossa näyttäisi kauniilta? Hauskin tarinoista kertoo opettajasta, joka ottaa yllättävän palautteen vastaan aikuismaisesti ja hyvin jouluhenkisesti, arvostan!  Tonttumummo terveyskeskuksessa huvittaa lukijaa ja saa työntekijät ymmälle.  

"- Olisiko kuitenkin sosiaalitoimen asiakkuustilanne, Soilikki pohti.
- Pitäisikö varuilta näytteitä ottaa? Ossi sanoi. - Äkkiäkö tuikkaan pari reikää, että saadaan veret. Entä virtsa, EKG, verenpaine?
- Kannattaako tiukkoja resursseja käyttää asiakkaaseen, jolla ei näytä olevan fyysisiä vammoja, Soilikki tuhahti ja jäi mietteliään puremaan huultaan. Elina ja Ossi pysyivät vaiti. Soilikilla ei ollut tapana kuunnella muiden ajatuksia tai jos joskus kuunteli, niin vain voidakseen omia ne myöhemmin."

Toinenkin opettaja, rehtori oikein, repäisee kunnolla joululoman alkaessa. Lähikauppias näkee vaivaa asiakkaidensa puolesta, ja mökinvuokraajalle tapahtuu asia, josta monet unelmoivat. Trendikkään yhteisöllisen asumisen vaateet saattavat yllättää miehen, joka etsii perheelle täydellistä kotia. Ja leskeksi jääneen naisen, joka luulee tekevänsä hyvää joulupostin jakajana.

"- Mieluummin laitetaan somessa postaus tai lahjoitetaan postimerkkien hinta hyväntekeväisyyteen,  Enni jatkoi. 

- Paitsi minä. Tykkään vanhanaikaisesta tavasta."

Jouluhenkeen eli myönteiseen mieleen laskeutumiseen sopivaa harmitonta luettavaa. Suositus heille, jotka eivät hae mitään ihmeellistä, vaan innostuvat arjen sattumuksista. Ikäluokka 50+ saattaa olla kovinta kohderyhmää: me osaamme jo arvostaa jokapäiväisen elämän ihmeellisyyttä. 

Muualla: Mukavia, sydäntälämmittäviä joulutarinoita, sanoo Kirjarouva ja esittelee kirjailijaa tarkemmin: Pehkonen on kirjoittanut Jylhäsalmi-sarjan ja monia muita aikuisten ja nuorten kirjoja.

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa. Icasos 2023. Kansi T. P. Kekäläinen. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023, luukku 16: Vilkkumaa

Joulun tähti! Ajatus tuli heti mieleeni, kun luin Maija Vilkkumaan omaelämäkertaa, jonka hän on kirjoittanut Miina Supisen kanssa. Kuka voisi olla naisena tähti ja tähdempi suomalaisessa kevyen musiikin maailmassa?

Luettelet heti joukon nimiä, tiedän. Jenni Vartiainen, Chisu, Alma, muita. Mutta Maija oli ensin! Hän pelasti koko pelin aikana, kun suomalaisia naisrokkareita ei ollut. Siis sellaisia Vickyn tai Muskan tyyppisiä koko kansan tuntemia tyyppejä, joiden ikoninen ääni ilahduttaa aina. Mutta Maija oli uutta sukupolvea: hän teki myös biisinsä itse. Ideaa, sävellystä, sanoitusta, soittamista ja tyyliä, sovitustakin myöten. Ja tekee edelleen. Kypsässä viidenkympin iässä hän on kulkenut pitkän matkan musiikissa 1980-luvun loppuvuosista, jolloin tyttöbändi Tarharyhmä rymisteli lavoilla. Hyvä ajankohta kirjata tarina kansien väliin.

Omaelämäkerta kuplii energiaa, musiikin ja elämisen iloa. Sen lukeminen kohottaa lukijaa, kuin olisi vitamiiniannoksen niellyt. Tai kuin olisi kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia!

En usko kirjan välittämää tunnetta teeskennellyksi, sillä kirjan teko on iso prosessi ja työ, josta ei voisi tulla kelpo lopputulos ilman aitoa innostusta ja paneutumista. Osansa on taitavalla Miina Supisella, joka kainosti väittää "kirkastaneensa ja kannustaneensa" Maijaa kirjan kirjoittamisessa. Molemmat ovat sanankäytön ja sävyjen mestareita, lähes saman ikäisiäkin, ja ihailivat toisiaan jo ennen kirjaa. Paritus toimii erinomaisesti. Se ei ole itsestään selvää, on nähty monissa elämäkerroissa ja muistelmissa. 

Maija on opiskellut suomen kieltä ja toiminut kirjallisuudentutkijanakin, mikä oli uusi tieto minulle. Biisien sanoitukset ovat omia maailmojaan, joihin hän etsii juuri oikeat sanat ja sävyn. Suomen kieli on hänelle tärkeä, henkinen koti. Mutta pelkkä teksti ei riitä, vaan se oheistaa musiikkia, joka on hänen ominta itseään. Jo nuoruudenaikaisessa avoliitossaan, joka ei kestänyt, hän tiesi tavoitteensa.

"Valitsin [tapetit], mutta huomasin prosessin aikana, etten halunnut olla tapetteja valitseva henkilö. Halusin olla rocktähti."

Vuodet ja vuosikymmenet ammatin opiskelua monin tavoin - ehkä musiikillisen osaamisen lisäksi tärkeimpänä uuttera esiintymiskokemuksen hankkiminen - mahdollistivat unelman toteutumisen, mutta muutakin on tarvittu. Huipputaitoa, omistautumista, oikeita valintoja ja oman linjan noudattamista. Menestys ei tule helposti, ainakaan näin pitkä ja laaja, vaikka olisi nero syntyessään. Loppumattoman työn lisäksi se edellyttää myös sosiaalisia taitoja, kollegoita ja kumppaneita, joiden (taitojen) kanssa yhdessä päästään aina seuraavan vision äärelle. Kirjassa mainitaan paljon uralla tärkeitä nimiä Asko Kallosesta Pekka Ruuskaan, puhumattakaan bändien jäsenistä ja muista kollegoista erityistaitoineen. 

Elämäntarinaa oli ihana lukea. Ei se pelkkää hymistelyä ole, saati oman osaamisen korostusta, vaan ihan rehellisen oloinen kuvaus erään naisen elämästä. On ollut kuoppia ja syvää huolta, menestystä ja onneakin. Ja paljon taitoa ja määrätietoista tekemistä, mikä on ehkä olennaisinta. Kirja kertoo musiikin teosta, arjen sattumuksista, mietittäneistä asioista, ihmisistä lähellä, kuten sen skandaliöösin ihastumisen oman bändin kitaristiin. Vauvakuume oli iskenyt jo ennen häitä.

"Ajattelin kirjailija Doris Lessingiä, joka hylkäsi ensimmäisen perheensä saadakseen elää omannäköistään elämää. --- Minua itketti jo pelkkä ajatus. --- Ja silti ymmärsin Lessingiä, ja jokin osa minusta jopa ihaili häntä. Hän teki jotain, mihin en itse olisi pystynyt. Itse olisin vastaavassa tilanteessa haudannut taiteilijuuteni ja omat toiveeni. Kenties olisin muuttunut Lessingin äidin kaltaiseksi katkeraksi naiseksi, joka jatkuvasti kertoisi lapsilleen, kuinka oli uhrannut omat haaveensa näiden takia."

Tarina kulkee johdonmukaisesti, eikä se onneksi ala sukujuurten syväesittelyllä, vaikka lapsuudenperhe toki esitellään sopivassa kohtaa. Kuvaliite on koottu kivan vaihtelevaksi, eri aikakausia sekaisin. 

Koska molemmat kirjoittajat ovat fiksuja naisia, arvelen heidän myös ajatelleen tekstin sävyä sopivaksi pelokkaaseen aikaamme: ollaan rohkeita, nautitaan siitä, mitä on, juuttumatta kurjiin kokemuksiin. Se ehkä rohkaisee ja ilahduttaa muitakin? Ainakin minulle tyyli toimii.

Takuuvarmasti vaikutti myös tieto siitä, että kirjan lukevat myös tekijöiden jälkisukupolvet ja muut läheiset. Eikä siinä ole mitään pahaa: rohkaisu, energia ja elämästä nauttiminen on hyvä viesti. Ja koska itsekin olen jo kunnon kymmenille päässyt, tiedän myös sen, että vuosien myötä elämä oikeasti paranee. Ulkoiset paineet pienenevät, ja sen kuuluisan takalaudan häämöttäessä kaikkea alkaa katsoa toisin, jotenkin laajemmasta näkökulmasta. Tämän mainitsee myös Maija, kuten myös sen, että viisikymppisille "voimaantumisen" hokeminen on vaivaannuttavaa. Totta sekin. 

Mutta huonoina hetkinä koko olemassaolo alkaa riipiä, ketä ei? Musiikkiala ei ole helppo, ja etenkin naisilla on siinä ollut ja lienee edelleen suuria haasteita. Niistä ei kirjassa juuri jaaritella, mutta tiedämme todellisuuden. Maija on osannut välttää karikoita omalla kutsumuksellaan, joka on ohjannut tekemistä ja ajattelua. Hyvä ja suojeleva linjaus. "Jos musabisnes ärsyttää, keskity musiikkiin." 

Musiikkikommenttina otan kirjasta sitaatin juuri valmistuneen 1973-levyn kuuntelijoilta: tämä kiteyttää minusta hienosti Maija Vilkkumaan musiikin. 

"Siinä oli punkkia ja rock'n rollia ja discoa, surua ja seksiä ja iloa ja hauskuutta. Se alkoi kiihkeällä rumpukompilla ja päättyi eeppiseen instrumentaalivyörytykseen. Se oli juuri sellainen kuin piti.

- Onnea, sanoi Pekka, kun levy loppui. - Tää albumi kuulostaa itsevarmalta ja uljaalta. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys." 

Nautin lukemisesta, niin elämäkertana kuin uratarinana. Ja olen tosi iloinen, että Maija on elänyt ja elää ympäristössä, jossa on saanut tehdä intohimoammattiaan ja käyttää taitojaan täysillä, ja saanut myös rakastavan perheen. Naisroolista puhutaan paljon, kiihkotta mutta selkeästi kantaa ottaen, metoota myöten. Kolmesta kaksi on kuulemma naiselle mahdollista: ura, perhe tai siisti koti, kirjassa siteerataan Facebookin johtajaa Sheryl Sandbergia. Viimeisimmän minäkin jätän pois, kun pitää valita. Ehkä Vilkkumaa-Kososilla käy siivooja. 

Mistä tuli mieleen hauska sattumus: kaverini asuu samassa talossa, jossa myös em. perhe ja aikanaan Cheek. Se lahtelainen räppäri, joka veti yleisön naapuripitäjään vuonna 2010 eräällä keikalla, johon ei Maija Vilkkumaan ja bändin hämmästykseksi tullut juuri ketään, sattuneesta syystä! Kuulemma artistien välit kuitenkin ovat kunnossa. Olen itsekin saanut kaverilla kyläillessä moikkailla näitä huippunimiä. Huiput tunnistaa myös siitä, että he ovat aina ystävällisiä ja kohteliaita myös taviksille; koskee kaikkia aloja, olen huomannut: viestintätöissä olen tavannut paljon eri alojen kaikkien tasojen edustajia. Jare Tiihonen muuten osoittautui myös kirjojen ystäväksi, harkittuja lukuvinkkejä vaihdettiin. 

Maija Vilkkumaa tekee tosissaan, itsevarmasti ja uljaasti musiikillista uraa ja nauttii siitä, eikä häntä voisi kuvitella muuhun ammattiin. Eräät ovat synnynnäisiä. Se näkyy niin hänen musiikissaan kuin kirjassa. Koska molemmat kirjan tekijät ovat alan ammattilaisia, kieli on hienosti kunnossa ja sopivasti mukautettu jutustelunomaiseksi, kuin henkilökohtaiseksi puheeksi. Muutaman sanan toisto vain korostaa puheenomaisuutta: tietenkin ja harsoinen vaikuttavat olevan Maijan lempisanoja. Lyhyet luvut cliffhangereineen houkuttavat jatkamaan lukemista. 

Sisällöstä voi napata myös monta hyvää kirjasuositusta, Minna Canthista Deborah Levyyn. Musiikkitermien tuntemuksen puute ei haittaa lukemista, mutta biisien synnyn kerronta varmasti kiinnostaa soittamisesta (etenkin kitaran) enemmän tietäviä. Arvostan myös sisällysluetteloa, josta on helppo tarkistaa mietityttämään jäänyt juttu. Reilussa 400 sivussa on todella paljon sisältöä. 

Hieno veto, molemmilta! Kirja on turvallinen ja laadukas valinta vaikka joulupukin mukaan uraa pohtiville naisille ja tytöille, niin haaveileville kuin käytännöllisille. Ja kaikille innostavaa lukemista etsivälle, tositarinoita hakeville, uteliaille ja tietysti musiikin ystäville. 

Apua, olin unohtaa, että Maija Vilkkumaa on kirjoittanut myös romaanin! Viihdyin sen kanssa, mutta jännä ilmiö on, etteivät sydämeen käyvien biisien mestarisanoittajat, kuten vaikka Anssi Kela, jonka tekstejä olen paljon lukenut (kirjat Matkamuistoja, Kesä Kalevi Sorsan kanssa sekä runsaat nettitekstit) ole kuitenkaan omimmillaan silloin, kun on pelkästään sanoista kyse. Kun se musiikki puuttuu. Taidelajit ovat omanlaisiaan! 

Maija saa olla sädehtivä, glitterinen ja ihailtu joulun tähti ja stara, joka on antanut meille kuulijoille paljon. Musiikillisesti, uran tekijänä ja persoonana, ja olen siitä kiitollinen.

Mutta vinkkaan myös Miina Supisen aiempia teoksia: Mantelimaa on suosikkini joulukirjoista. Säde hämmensi lukijaa, mutta vähemmän kuin esikoinen. Orvokki Leukaluun urakirja antaa ammatinvalintaneuvoja. Hytinä on, ettemme vielä ole nähneet kirjailijan uran parasta antia. 

Maija Vilkkumaa, Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023. Kansi: People's, kuva Liisa Valonen. 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2023, luukku 16. Eilen luukun avasi Kirjasähkökäyrä blogissa ja huomenna Kirjakaapin kummitus.  

Aiempia joulupostauksiani:

Vuosi 2013 kertoo vapaaehtoistyöstä.

Vuonna 2020 inspiroiduin Raymond Chandlerista.

Vuonna 2022 nostin Maria Turtschaninoffin Suomaan.

Tunteikkaaksi heittäydyin (minä!) vuonna 2014, kun pienin lapsenlapsi oli juuri syntynyt. 

Vastapainoksi karmeaa kauhua Päivi Alasalmelta, pahin lukemani joulukuvaus. 

Upean, vaikuttavan joulukirjan suositus myös: Markus Nummen Pakettijuhlan alla.

Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

Kun etsit mahdollisimman tavallisen naiselämän taitavasti kerrottua kuvausta, tutustu Tiaiseen: hän on alan mestari. Normicoreksi nimesin tämän genren, jossa hän kertoo naisista, yleensä jo kypsistä aikuisista, työ- ja kotielämässään. Otollisin kohderyhmä näille ovat naiset 50+. 

Puhdas lajinsa edustaja on myös uutuusteos, jonka ajankohta on 1990-alku, paikka itäinen Suomi ja päähenkilö 60 vuotta täyttävä Annamari. Siinäkin iässä voi elämä mullistua: hän jäi juuri leskeksi ja muuttaa maalta kaupunkiin. Pienen paikkakunnan kirot tulivat iholle aiemmin, kun aviomies, pankkikiho, jäi kiinni väärinkäytöksistä, menetti työnsä ja asemansa yhteisössä. 

"Eljaksen tehtyä talousrikoksen yhteydenpito oli katkennut kuin seinään. Muutkin ystävyyssuhteet olivat kariutuneet. Eljas oli menettänyt maineensa, ja samaan viemäriin olivat menneet Annamarin ystävyyssuhteet. Heille ei tullut enää kutsuja syntymäpäiville, lakkiaisiin eikä Pappilanniemen perinteisiin vappupirskeisiin."

Nyt, miehen kuoltua, Annamari haluaa pois entisestä ympäristöstä, kaipaa jotain uutta. Ja mikäpä estäisi. Tyttäret ovat jo aikuisia ja omillaan, onpa Annamari päässyt jo mummoksikin. Rakas veli Seppo on lohtuna, mutta jälleen saapuu kuolinviesti, kun Seppo menehtyy äkillisesti. Jäämistöä setviessään Annamari löytää asioita, joita hän ei ollut veljestään tiennyt. Nythän aletaan mennä lähes trillerin puolelle! Mutta hyvin turvallisesti. 

Tarinaan liittyy salasuhteita, asuntokauppoja, vanhoja ystäviä ja tietysti kissa. Kiinnostava on Annamarin harrastus, josta hän saa rahaakin: hän nimittäin kirjoittaa romanttisia juttuja viihdelukemistoihin. Kirjoittaminen on hänelle henkireikä ja väylä käyttää omaa ajatteluaan ja taitojaan. Ihailen häntä myös tästä, mutta etenkin itsevarmasta, kypsästä otteesta elämään, jossa hän oppii ottamaan oman paikkansa ja asettamaan terveen itsekkäästi itselleen tärkeät asiat etusijalle. 

Kirjan nimeen voisi tehdä pienen lisäyksen: ...ja Välimeren aaltoja. Sillä myös matkoja kuuluu Annamarin uuteen kuvioon, jossa luonnollisesti herää uuden, hyvän ja luotettavan suhteen tarve, ehkä toteutuskin. On vain uskallettava.

Kirja on täsmälahja iäkkäälle naissukulaiselle ja miksei miehellekin. Annamarin elämä on samastuttavaa siten, että tapahtumat voisi kuvitella naapurilleen tai jopa itselle, mutta silti niin kuohuttavaa, että tarina onnistuu herättämään kiinnostuksen ja pitämään sen mainiosti yllä kirjan mitalta. Myös antelias riviväli ja fonttikoko suosivat seniorilukijaa. 

Lisää kirjailijan teoksia:

Sydänystäväni Kirsti

Lauantaitanssit, jossa linkkejä muihin kirjoihin

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita. Icasos 2023. Kansi T. P. Kekäläinen. 

Silja-Elisa Laitonen: Haavat, Laura Manninen: Levottomat pilvet

Silja-Elisa Laitosen Valinta on vaikuttava teos sodan arjesta, naisen silmin. Seuraava teos Haavat jatkaa samalla inhorealistisella mutta todella kiinnostavalla linjalla. Näin suoraa puhetta rintaman, naisten ja kotirintaman tapahtumista kuulee harvoin jos koskaan. 

Jatkosotaa ja rauhan ajan alkua kuvataan Raakelin kautta. Nuori nainen ei kirjan alussa voi hyvin, mutta aloittaa opiskelut huomatakseen, ettei arkkitehtikoulutus ole sitä, mitä hän haluaa. Sekin on muuten poikkeuksellista, että Raakel tulee ns. hyvästä perheestä eikä hänellä ole rahahuolia. Muita kuormia kyllä, kuten sukurasitteet, sodan lisäksi. Vanhemmilla Armaksella ja Gretalla on omat omituisuutensa, ja Raakelin ihaileman Elisabeth-tädin salaisuus paljastuu. 

Kirja kertoo itsepäisen Raakelin työstä rintamalla sekä haasteista perheen ja aviomiehen kanssa. Sotasankarit eivät aina ole sankarillisia, eikä kotonakaan ole helppoa. Mielenterveyden ongelmat nousevat poikkeusolojen jälkeen esiin entistä selvemmin. 

"- Mitä sinä pelkäät eniten? Voitto kysyi. Kysymys lamaannutti Raakelin. Tässä hetkessä hän pelkäsi kaikkea ja kaikkia, itseäänkin. Hän ei jaksanut tätä elämää, miksi hän edes oli jäänyt henkiin! Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Miksi niin moni oli kuollut, mutta hänenkaltaisensa oli selvinnyt sodasta elossa? Eihän hänellä ollut mitään intoa elää ja rakentaa elämäänsä, saati sitten uutta uljasta Suomea."

Sodan päätyttyä ympäristössä riehuvat sodanjälkeiset paineet: jälleenrakentamisen nurjat puolet tulevat eläviksi. Raakelin on tehtävä valintoja muun muassa ammattinsa suhteen, ja yllätyksekseen hän huomaa haaveilevansa poliisin työstä. Siinä hän voisi hyödyntää rintamalla hankittua kokemusta kovista paikoista ja samalla auttaa yhteiskunnan heikoimpia, orvoiksi jääneitä lapsia. Ajan poliisityön kuvaus kirjassa on paneutunutta ja kuvaa hienosti ongelmien kirjoa Helsingin kaduilla. Naisten asema oli kehno ja työnsaanti heikkoa, kun miehet palasivat. Irtolaisuus kasvatti rikollisuutta, poliisipula oli polttava.  Kirjailija on itsekin ollut poliisi, ja se näkyy. 

"Avierotilastot ampaisivat hurjaan nousuun ja kirkko yritti parhaansa mukaan kitkeä uskottomuutta ja yleistä irstailua. Sodan patoumat alkoivat saada sijaa katukuvassa yhä enemmän, ja se näkyi kaduilla humalaisten lisääntyneenä joukkoja. Yhä useammin hortoilija oli nainen."

Luulen, että monille kirjan kuvaama kaupunkilainen maailma oli sodan jälkeen todempi kuin isänmaallisten laulujen alhosta nouseva isänmaa. Sotatraumaiset, perheensä ja kotinsa menettäneet olivat osa yhteiskuntaa, huoltopoliisin "lomakkeista näkyi se puoli Suomesta, jota jälleenrakennuksen huumassa olevat eivät halunneet katsoa." Yksi poliisin tehtävistä oli kerätä "hulluja", kuten tuolloin sanottiin, ja kuljettaa heitä hoitoon Lapinlahteen tai muualle. Homoseksuaaleja kerättiin ja rangaistiin lain voimin. Myös abortin teko oli laitonta. Työ- ja pakkolaitokset täyttyivät. 

Raakel päätyy töihin Hietaniemen poliisiasemalle. Hän on vielä nuori, mutta on kokenut paljon ja jo selättänyt suuria haasteita, myös itsensä kanssa. Tukea hän ei juuri saa mistään, mutta hänen ilokseen oli opintoajalta löytynyt uusi luotettu ystävätär ja eräs vanha, kadotettu ystävyys elpyy. Laitapuolen lisäksi muutama mukavakin tapaus kuvataan, kuten retki Mustikkamaalle ja Kolin-matka. Kun 1950-luvun alkuun päästään, juhliakin jälleen järjestetään ahkerasti, elokuvissa ja juuri avatulla Linnanmäellä sekä Messuhallilla käydään. "Kaikki alkoi olla toisin, sotavelka oli pian maksettu ja horisontissa siinsivät olympialaiset." 

Miten Raakelin elämä lutviutuu ja etenee? Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.

Kirja on Suviranta-sarjan toinen osa, mutta kustantaja mainitsee sen itsenäiseksi: ehkä se tosiaan toimisi myös ensimmäistä osaa lukematta. 

Kenelle: Naisen asemasta kiinnostuneille, romantisoimatonta kuvausta kestäville, Helsingin historiaa ahmiville, poliisin työstä uteliaille.  

Silja-Elisa Laitonen: Haavat. Tammi 2023. Kansi Emmi Kyytsönen. 

Levottomat pilvet kertoo myös valinnoista, muutoksen pakosta ja eron vaikeudesta, mutta tässä ajassa ja lempeämmällä katsannolla. Luonto-ohjelman radiotoimittaja Tuulian jättää mies Teppo yllättäen. Teknisistä laitteista tulee Tuulialle ongelma, ja hänen lähellään myös eläimet alkavat käyttäytyä oudosti. 

"- Käänny oikeaan, navigaattori sanoo seuraavan liittymän kohdalla. Vilkaisen karttaa, mielestäni tässä piti kääntyä toiseen suuntaan. - Eikö se ollut vasemmalle, pohdin ääneen. - Sinun pitää ryhtyä valitsemaan oikein, laite sanoo. - Miten niin oikein? - Sinun pitää ryhtyä valitsemaan oikea polku. - Mitä hemmettiä? Tämä on moottoritie eikä mikään polku. - En löydä ketään Mitä Hemmettiä -nimistä henkilöä." 

Aarnin tarina liittyy sekin eroon tärkeästä ihmisestä, kuuluisan äidin kuolemaan. 

"Ei kai kuolemastasi tule lehtijuttuja? En halua puheluita toimittajilta, en halua muistokirjoitusta. En halua, että kukaan tietää sinun kuolleen. En halunnut koskaan sanoa, että olet sitä toistakaan. Nyt en tiedä, kumpi on pahempi." "Toiset koukuttaa alkoholi, toiset algoritmi. Sinä olit toisen palveluksessa ja minä olen toisen."

IT-asiantuntijana Aarni tuntee teknologian, mutta kaipaa luontoon, kuin vastakohtana kaikelle aiemmin kokemalleen. Luonnollisesti Tuulian ja Aarnin tarinat risteävät. 

Hyvähenkinen tarina on miellyttävää luettavaa ja helpottavaakin sikäli, ettei se kurota suuria, vaan pysyy ihmisen kokoisena.

Laura Manninen: Levottomat pilvet. Otava 2023. Kansi Elina Warsta.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Katja Kettu tuli jälleen ryminällä kirjataivaalle, aplodit! Sitä on odotettu, Yöperhonen on edelleen yksi parhaita lukemiani kotimaisia, Kätilö toi sen alkuperäisen rytinän (itse en vielä tuolloin ymmärtänyt ketunkieltä). Valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa tehty Fintiaanien mailla vaikutti sekin.

Välillä on ollut muutakin, kuten tämä, ja katastrofiksi kuvailtu Ismo Alangon elämäkerta, jonka myös kahlasin uskollisesti läpi, vaikka ei sitä hyväksi teokseksi tosiaan voi sanoa, mittavasta taustamateriaalista ja sadoista tekemiseen käytetyistä tunneista huolimatta (fanit varmasti arvostavat silti, ainakin Alangon antamaa tietoa sanoituksien taustoista.) 

Syitä tähän löytyy Erään kissan tutkimuksista. Oli henkilökohtaista surua, hämminkiä ja ongelmia kustantajasuhteissa (asiat liittyvät yhteen). Eri asia sitten on, kuinka intiimejä asioita, jotka väistämättä koskevat muitakin, kannattaa kirjaan laittaa, koska spekulointeja henkilöistä tosielämässä ei voi välttää. Joku kirjailija (en muista kuka) sanoi somessa, että on todennut 15 vuotta sopivaksi ajaksi omien tapahtumien ja niistä kirjoittamisen välillä, kuulosti viisaalta. Tässä aikaväli on huomattavasti lyhyempi. Mutta oikeastaan kaikki alkoi siitä, että nousi kova lapsikuume, "alkukantainen naaraan halu".

"Ilman lasta minusta on tullut vaillinainen ja mitätön. Minulla on enää yksi ainoa päämäärä. Ymmärrän sen nyt. Tahdon poikia, vasoa, varsoa, synnyttää ja imettää jälkeläisiäni. Ensimmäinen tunne on häpeä. Tuo raaka, väistämätön eläimellisyyden osoitus, lisääntymisen tarve, on saanut minustakin otteen."

Lapsihaave ei toteutunut, miehen tuesta puhumattakaan. Tai oikeammin, miestä ei ole, haave sekin vain. Runoilija oli menetetty jo aiemmin, ja se toinen osoittautui pettymykseksi.  

Mutta vankka kirja syntyi, Ketun omaperäinen esitystapa välkkyy odotetusti riveillä ja riemastuttaa. Jos kohta tapahtumat ovat synkeitä keskenmenoineen ja pakahduttavine yksinäisyyksineen tässä ajassa sekä sadan vuoden takaa alkavassa Eevan tarinassa, jossa Neuvostojen maa kutsui toiveikkaita.

Kissa ilmestyy kuvioon molemmissa aikatasoissa, menneessä ja nykyisessä, itselleenkin yllätykseksi. Sillä oikeastihan hän ei ole "vain" kissa, vaan maailmanhengessä asuva Tutkija, joka saa Toimistolta toimeksiannon tarkkailla Kirjailijaa ja toimii kertojana, Kirjailijan itsensä ja Eevan lisäksi. 

"Kirjailijan viimeinen muistiinpano syksyltä vaikuttaa melko vähäjärkiseltä. Mitä on tapahtunut Eiran lukaalissa, siitä ei ole varmuutta eikä tietoa. ... On epäselvää, onko kirjailija tässä kohtaa yrittänyt itsemurhaa. Se on niin synkkä asia, ettei Kissa minussa ymmärrä sitä. Eläin taistelee elonliekistään viimeiseen kipinään saakka. Eikä sitä ymmärrä minussa Korkeuden matkaajakaan. Ei elämää pidä pelätä, sitä vastaan pitää käydä, sitä vasten pitää antautua. Jos sattuu, niin sitten kipu tunnetaan."

Kokonaiskuva muodostuu kolmen kertojan, kissan, kirjailijan ja Eevan, kautta. Kirjailija vetäytyy yksin Saareen, jonnekin itärajan läheisyyteen, ja historia alkaa elää. Esiäitien ketju, joka on johtanut tähän päivään. Ja heidän miestensä, jotka eivät kaikki hekään olleet ihania. Mutta Mahte taisi olla, ainakaan Eeva ei saa tätä mielestään. Ja katuu katkerasti sitä, että lähetti tyttärensä Tytin piikomaan jo nuorena, nälkää näkemästä kotoa. Isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat moneen sukupolveen.

"En saa sitä pahaa verta meän väliltä nyt millään."

Akuutisti Kirjailija pelkää sanojensa kadonneen iäksi. Ja se on iso pelko, mitä kirjailija olisi ilman niitä? "- Ei ole sanoja. Ne on minulta kaonneet. Kuin joku ne oisi minulta poies raastanut ja piiloon pistäny. Kyä mie koitin niitä hakia." Ja onko hyvä idea kirjoittaa kostokirja, joksi Kissa tulevaa teosta arvelee? Mitä muuta kirjassa olisi? "Jotakin kaunista siinä pitäisi olla. Ja lohtua."

On siinä niitä. Ketun tapaan mennään äärimmäisyyksistä toisiin. Vertailu esiäiteihin on hieno ulottuvuus, ehkä kirjan antoisin, mutta ei todellakaan ainoa: nykyhetki ja lähimenneisyys, aika ja ajattomuus, kirjailijan ja taiteilijan työ, kissan luonne, naisen elämän haasteet... Upeasti kirjailija pitää kaiken keskenään erilaisen aineksen kasassa ja punoo siitä helposti luettavan kokonaisuuden, joka ilahduttaa vaihtelevalla, vivahteikkaalla kielellään ja oivalluksillaan. Ja etenkin sillä, että sanat ovat palanneet. 

Katja Kettu osoittaa kirjallaan ihailtavaa ammattitaitoa, jolta odotan suuria jatkossa, kun "tilanne" on niin sanotusti rauhoittunut. Lopussa on laaja lähdeluettelo. 

Kenelle: Uteliaille, räväkän kielen sietäjille, perheellistymistä onnistuneesti tai epäonnistuneesti toteuttaneille, yksinäisyyteen ajautuneille, juuriaan tutkiville, kovia kokemuksia kestäville, sanojen katoamista pelkääville ja kirjallisten ainesten käytöstä oppimaan haluaville. 

Muualla: Sallan lukupäiväkirja totesi räväkkyyden ja naisen voiman korostamisen tehneen lukijalle hyvää. Kissan hän sanoo olevan mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saavat keveyttä ja tuoreutta. Eri mieltä olen parista asiasta: pidin eniten historiajaksoista.

Ja ei, blogikirjoitus ei ole tulkintani mukaan mainos, vaikka hän arvostelukappaleesta varuiksi ilmoittaa. Katson, että kirjan saaminen kustantajalta ei ylitä mainoskynnystä, sillä se ei edellytä kirjoittamaan arviota eikä muutenkaan korvaa lukemiseen ja bloggaamiseen käytettyä aikaa. Saan arvostelukappaleita satunnaisesti, yleensä pyytämättä, joskus harvoin (4 - 5 kpl vuodessa, jossa luen lähemmäs parisataa kirjaa) innostuneena pyydettynä, mutten niistäkään välttämättä kirjoita. Viralliset mediat - niissä harvoissa, joissa on kirja-aiheisia juttuja - saavat aina maksutta kirjan luettavakseen, ja siellä tekijät sentään saavat työstään myös palkan. Bloggaaminen on vapaaehtoistyötä, ei taloudellisen voiton tavoittelua. 

Itse luin Ketun kirjan kirjastosta. Jossa kävin pitkän keskustelun kirjastosedän kanssa Kafkan teosten nimien käytöstä nykyisin, mikä tuntuu olevan pinnalla. Kafka julkaisi Erään koiran tutkimuksia, ja Antti Tuomainen ainakin tietää lisää, muutamat muutkin. 

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023. Kansi Piia Aho.